Sympaattiset pörröhännät, Orrin ja Orriporri ystävineen

Aila Nissinen: Orriporrin talo. Kuvittanut Maija Karma. WSOY 1953. Yhteislaitos kirjoista Orriporrin talo ja Myyrä Matikaisen malliauto: Orriporri. Kuvittanut Maija Karma. 199 sivua. WSOY 2. p. 1994.

Virginia Allen Jensen: Matonnakertaja. Suomentanut Katriina Savolainen. Kuvittanut Virpi Talvitie. Tammi 2002.

M. I. McAllister: Orrin, Usvasaaren sankari. Kuvittanut Omar Ryann. Suomentanut Helena Bützow. 292 sivua. Tammi 2005.

M. I. McAllister: Orrin ja Sydänkivi. Kuvittanut Omar Ryann. Suomentanut Helena Bützow. 313 sivua. Tammi 2007.

M. I. McAllister: Orrin Usvasaaren perillinen. Kuvittanut Omar Ryann. Suomentanut Helena Bützow. 331 sivua. Tammi 2006.

M. I. McAllister: Orrin ja korppisota. Kuvittanut Omar Ryann. Suomentanut Helena Bützow. 296 sivua. Tammi 2011. Sarjan kansien suunnittelu Markko Taina.



Helluntaina Tammelassa lähisukuloinnin yhteydessä rouva Huu hurmaantui siekailemattomasti tuttavuutta tehneeseen oravanpoikaan.

Sen kunniaksi nyt keskitytään orava-aiheiseen lastenkirjallisuuteen.




Rouva Huun lapsuuden lukemistoon kuului Aila Nissisen viehättävä irrallisista mutta toisiinsa löyhästi kytkeytyvistä saduista koostuva saturomaani Orriporrin talo, joka kuvasi puuhakasta oravaperhettä metsän siimeksessä.

Seikkailuihin osallistuivat myös muiden muassa Myyrä Matikainen, Vesirotta Venkale, Risto Rusakkojänis ja Siili Simpura. Maija Karman tussipiirrokset virittivät hauskasti hyppäämään tähän havuntuoksuiseen eläinseikkailuun.

Kirjasta löytyy myös lastenlauluna hyvin tunnettu Myyrälaulu, jossa "me myyrät, me mullassa mylläämme – hmm-hmm..."

Lajissaan hurmaava on myös tanskalaisen Virginia Allen Jensenin pikkuruinen lastenromaani Matonnakertaja, joka kertoo isoäidin taloon pesiytyneestä arvoituksellisesta matonhapsujen nakertajasta.




Juonen jännitteen kannalta tihutöiden tekijä tosin paljastuu vähän turhankin nopeasti amerikkalaiseksi maaoravaksi. Tarinassa suurimman osan anastaa liikkeiltään kerkeän oravan pyydystämisoperaatio, johon Jakob-poika isovanhempineen keksii toinen toistaan parempia keinoja.

Virpi Talvitien rempseän tyylitelty kuvitus tuntuu olevan aina kukonaskelen – tai pikemminkin tässä yhteydessä oravanloikan – edellä verkkaisesti etenevästä tarinasta.

Suurimmalla antaumuksella Rouva Huu on kuopuksen kanssa lukenut brittiläisen M. I. McAllisterin Orrin-oravasta kertovaa eläintafantasiaa.

Margaret I. McAllister syntyi koillis-Englannissa vuonna 1956 ja asuu nykyisin Yorkshiressa. Hänen ensimmäinen suomentamanton lastenkirjansa kertoi hiiren ja tytön ystävyydestä ja se ilmestyi 1997. Mainetta McAllister on kuitenkin saavuttanut erityisesti Orrin-oravasta kertovalla, vuonna 2005 alkaneella Mismantle-trilogiallaan, jonka ensimmäinen osa palkittiin heti arvostetulla German Leander Book Prize –kirjallisuuspalkinnolla.

Kirjailija on aina rakastanut puutarhanhoitoa ja eläimiä – ja varsinkin punaturkkisia oravia. Hän on kasvissyöjä ja pitää niin paljon hedelmien ja pähkinöiden syömisestä, että epäilee itsekin muuttuvansa vielä jonain päivänä itsekin oravaksi!

Piskuinen Orrin-orava orpoutuu varhain. Sen emo joutuu pakenemaan kotiseudultaan kauppalaivan matkassa, sillä vasta syntyneen pienokaisen, tähtiin merkityn oravan, varalle on lausuttu ennustus, että se tulisi kukistamaan valtaapitävän hallitsijan. Jos ennustus kantautuisi hallitsijan korviin, poikanen tapettaisiin häikäilemättä. Emo pakenee turvaan Usvasaareen, mutta hyppää hädissään kallion kielekkeeltä ja saa surmansa. Poikanen kuitenkin pelastuu.

Samaan aikaan Usvasaaren linnantornissa väki on kokoontunut ihailemaan ainutlaatuista yötä ja tähdenlentoja. Vanha pappi, Veli Fir, ja kapteeni Crispin, kuninkaan nuori palvelija, näkevät jonkin valkoisen kieppuvan taivaalta maahan, meren rannalle. Löytölapsi ristitään Orriniksi ja se saa usvasaarelaisilta hellyyttä ja rakkautta osakseen.


Näistä aineksista sukeutuu henkeäsalpaavan jännittävä saturomaani inhimillistetyistä eläimistä, Usvasaarella asuvista oravista, saukoista, myyristä ja siileistä. Saarta oikeamielisesti hallitsevat kuningas Brushen ja kuningatar Kehrä joutuvat salaliiton uhreiksi, ja idylliä varjostaa vallanhaluinen kapteeni Husk, jonka kukistamiseksi tarvitaan myös Orrinin oveluutta ja viisautta.

Orrinin saaga on pakahduttavan kaunis, tiivistunnelmainen eläinfantasia, jossa oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja rohkeus perii voiton. Ääneenluvun kannalta on hyvä, että kirjoissa on Omar Ryannin hienopiirteinen, joskin melko harvaan aseteltu kuvitus.

Viime vuonna ilmestynyt viimeisimmän kirjan suomennos, Orrin ja korppisota, on vielä lukematta, sillä yhteiset lukuhetket 11-vuotiaan kuopuksen kanssa ovat – valitettavasti – jääneet taakse…

Sarjan käynnistyessä mainostettiin kovasti, että Orrinista on tulossa animaatioelokuvakin, mutta ei sitä ole vielä näkynyt eikä kuulunut.


Kannattaa muistaa myös nämä orava-aiheiset kirjat:

Nina Bawden: Henryn vuosi. Suomentanut Anja Haglund. WSOY 1990.

Jukka Parkkinen & Hannu Hautala: Oravanpoika. Kertomus oravan matkasta. Suomen Luonnonsuojelun tuki 1984.

Juha Suonpää & Marja-Leena Korte-Suonpää: Omppu-orava. Otava 1990.

Helmi Krohn: Huppuhännän seikkailut. Kuvitettu tarina oravasta, joka etsi Onnea. Kuv. Harry Rountree. Taru 1923. Uusin painos löytyy teoksesta Hipsuvarvas ja muita kertomuksia. Kertonut Helmi Krohn ja uudelleen kuvittanut Petra Heikkilä. WSOY 2006.

Maisa Tonteri & Virpi Talvitie: Okko Oravan kaksi pesää. Lasten Keskus 2011.

Saara Laiho & Johanna Moisio: Et ole yksin, Pikku-Kurre! Lasten Keskus/ A-klinikkasäätiö 2003.

Toon Tellegen: Oravan syntymäpäivät ja muita eläinten juhlia. Kuv. Kitty Crowther. Suomentanut Tarja Roinila. Nemo 2003.

Maria Vuorio: Orava ja pääskynen. Kuvittanut Mika Launis. Tammi 2007.

Väriä, naurua ja elämän iloa Iittalassa

Kesänäyttely 26.5.–26.8.2012, os. Hollaajantie 2, Iittala. Avoinna päivittäin klo 10–19.






Iittalassa on taas mahdollisuus koko kesän ajan saada väriterapiaa silmille ja nauruterapiaa koko kropalle.

Viime perjantaina avatussa ja järjestyksessä jo 24:nnessä näyttelyssä on mukana ennätykselliset 30 taiteilijaa. Näiden lisäksi kaukaisimmat vierailijat ovat UNICEF-kummivuoden taiteilijavieraat Keniasta: Dennis Muraguri, Mary Ogembo ja Michael Soi.








Sadunomaisuutta korostetaan tänä vuonna näyttelyn esittelytekstissä erityisesti. Naivistinen taide ei piittaa puisevasta arkijärjestä, vaan antaa mahdollisuuden villiin fantasiointiin.

Lastenkirjallisuuden kuvittajinakin tunnetuista taiteilijoista mukana ovat tänäkin vuonna Seija Juva, Anna-Liisa Hakkarainen, Kikka Nyrén ja Petra Heikkilä. Kolmen viimeksi mainitun teoksista on ohessa kuvaesimerkit, ylimpänä Heikkilän "Muodon vuoksi", Hakkaraisen "Punahilkka" ja Nyrénin "Kettuperheen iltahetki" Reijo Piispasen valokuvina.

Näyttelyyn osallistuvia lapsia huomioidaan tänä vuonna poikkeuksellisen hyvin. Päivittäin klo 14 on mahdollisuus osallistua Adalmiinan helmi-työpajaan nukkeopastuksella tai Kadonneen taikarubiinin arvoitus –dekkaripajaan. Pääsylipun lisäksi velotetaan materiaalimaksua 2 euron verran.

Kesäkuun 9. päivänä vietetään Suvikortin päivää, jonka tämänvuotinen nimikkotaiteilija Kikka Nyrén on tavattavissa Iittala-hallissa ja näyttelyssä. Samana päivänä julkistetaan myös klo 14–16 Seija Juvan ja Sinikka Salokorven satukuvakrija Ilveksen uusivuosi.

Pienillä koirillakin on isot tunteet

Hellevi Salminen: Kunka pikku Täplästä tuli ISO KOIRA. Kuvitus Erika Kallasmaa. 96 sivua. Otava 2012.
















Tässä jälleen esimerkki lastenkirjasta, jonka itsenäinen jatko-osa julkaistaan hyvinkin pitkän ajan päästä avausteoksen jälkeen.

Hellevi Salmisen kevään uutuus, Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira, kertoo osittain samoista nelijalkaisista kuin lastenromaani Pekko ja Jänis Joplin, satu todellisesta elämästä (Otava 1998). Kirjan takakannessa ei kuitenkaan ole mitään mainintaa tästä aiemmasta osasta.

Salmisen teos on haikean-kuulas kasvutarina, jossa pääosassa ovat tiibetinterrieri Pekko ja pentukoira Täplä, joka on englanninkääpioterrieri. Koirat muuttavat emäntänsä Himmun ja Mamman kanssa maalta kaupunkiin ja ne joutuvat tottumaan erilaisiin hajuihin ja ulkoilureitteihin. Koirapuisto on koirille pettymys, sillä siellä ei ole ainuttakaan puuta! Kirjassa vertaillaan näin hauskasti villiä luontoa ja kesytettyä kaupunkiluontoa koiran näkökulmasta.




Koirat ottavat mittaa toisistaan. Pekko suhtautuu ylimielisesti taitamattomaan Täplään. Pekko pitää itseään pentua ylempiarvoisena: onhan se saanut koiranäyttelyistä monia prenikoita ja on muutoinkin ollut aina emäntänsä ylpeys. Pekko ikävöi taajaan Jänis Joplinia. Pientä helpotusta ikävään tuo tutustuminen koirapuistossa Joplinia pitkien korviensa puolesta etäisesti muistuttavaan englanninterrieri Waldemariin, jonka kanssa Pekko kokee myös huiman karkumatkan.

Kirjan keskeisenä teemana on mustasukkaisuus, joka sinällään on helposti siirrettävissä myös ihmislasten arkiseen tunnemaailmaan:

Se oppi vähitellen, että oikeat koiraihmiset alkoivat aina kehua häntä – pikkutytöt, ja-pa-ni-lais-tu-ris-tit ja muut a-si-an-tun-te-mat-to-mat ihastuivat Täplään, sanoivat sitä oikein leikkikalukaupan koiraksi. No sellainen se totta tosiaan olikin!

Oikeat koiraihmiset tiesivät heti, että hän oli tii-be-tin-ter-ri-e-ri eikä mikä tapansa keskikokoinen koira, ja oikeat koiraihmiset näkivät heti, että hänellä oli täydelliset mittasuhteet niin kuin Kehien Kingillä kuuluukin olla. Täplää ihastelevat eivät edes tajunneet siltä puuttuvaa pigmenttiä…

Pekko-koiran voimat hiipuvat ja Täplä menettää hyvän ystävän kuoleman jälkeen elämänhalunsa, kunnes viisas emäntä tuo kotiin uuden pikkukoiran. Vähin erin Täplä oivaltaa, että siitä on tullutkin iso koira, jonka on opetettava nyt uutta pikkupentua talon tavoille.





Salmisen oma koiraharrastus näkyy eläytyvässä tekstissä. Koirien mielenliikkeitä kuvataan monipuolisesti ja lukijan on helppo samastua koirien vaihtuviin tunnetiloihin. Isot, elämykselliset tunteet kuuluvat myös koirille, näin Salminen tuntuu lempeästi rivien välissä painottavan. Kirjan teemoiksi voi nimetä myös itsetunnon ja itsekunnioituksen ja toisaalta myös suvaitsevaisuuden.

Kirja on ilmestynyt Luen jo itse -sarjassa. Helppolukuisen kirjan kriteerejä se ei täysin täytä, vaikka pidempiä tai outoja sanoja onkin tavutettu. Teksti on pientä ja sisältää myös murteellisia (esim. klasajaminen) tai muutoin erikoisia ilmaisuja:

Täplä ei ollut kuunaan hississä kulkenutkaan ja löi jarrut päälle, kun Himmu yritti viedä sen mokomaan ahtaaseen komeroon. Pekko ei ollut noinaan, ei tietenkään, isokoira ja varmaan se oli nähnyt jo kaiken maailman kaupungit näyttelyreissullaan.

Koirista käytetään sekaisin sekä hän- että se-pronominejä. Hiukan oudoksuttaa myös Pekko-erisnimen taivutus kahden k:n kera.

Erika Kallasmaan mustavalkokuvitusta on runsaasti ja se on ilmeikästä. Kallasmaa tavoittaa karvaisiin toimijoihin kosolti tunnetiloja. Kuvilla on pelkkien hellyttävien eläinpotrettien sijasta myös taittoa ryhdistävä tehtävänsä.




Nelijalkaisten lemmikkien mustasukkaisuus on keskiössä myös Eppu Nuotion lastenromaanissa Kingi ja ponteva pentu (Otava 2010).

Kati on villikko ja neiti suorasuu

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii. WSOY 1965. 4, painos 1971. 271 sivua. Kansikuva Maija Karma.













Tälle blogitekstille antoi kimmokkeen rouva Huun puutarhassa vimmaisesti kukkiva luumupuu. Esikoistytär antoi vihjeen puuhun viitaten, mikä kirja suorastaan huutaa esittelyään Lastenkirjahyllyssä.

Joten tuumasta toimeen.

Rauha S. Virtasen Luumupuu kukkii syntyi Selja-sarjan jälkeen. Siitä tuskin oli tarkoituskaan tulla useampiosaista sarjaa, vaikka romaanin puitteet sinällään ovatkin otolliset: Päähenkilö Kati on pikku villikko, jota puutarhuri-isä ja äiti yrittävät suitsia keskittymään oppikoulun pääsykokeisiin. Koulun käyntiä tärkeämpää ovat kuitenkin ystävät ja erinäiset tempaukset heidän kanssaan. Lapsilla on Timbukin sirkusryhmä, joka treenaa huippusalaisesti ja pikkusisaruksilta piilossa.

Katiin eloisaan perheyhteisöön kuuluvat sisarusten lisäksi kotiapulainen Siina tyttärineen. Siinan mies on lähtenyt Ruotsiin toisen naisen matkaan, ja tästä Kati on valmis kehittelemään mielessään monenlaisia dramaattisia käänteitä, jotka johtavat sitten – tietysti – väärinkäsityksiin. Siinan kolmivuotiasta Aija-tyttöä pidetään kuin ilmettynä Shirley Templenä ja Kati tuntee kerran jos toisenkin mustankipeyttä Aijaa kohtaan kaikkien palvoessa suloista pikkutyttöä.

Juonia punotaan puolin ja toisin. Kati epäilee puutarhaan pestatun Maisan omantunnon puhtoisuutta: onko Maisa tullut tärväämään isän uurastuksen puutarhakilpailuiden ensimmäisen palkinnon saamiseksi? Toisaalta Kati myös ihailee Maisan pimumaisuutta ja seuraa tarkkaan tämän tälläytymistä, jota taas Katin äiti paheksuu ja yrittää vakuuttaa Katille ,että iho menee ehostuksesta pilalle.

Ajan viihdeidoleihin viitataan maltillisesti: Grace Kellyn avioituminen Monacon ruhtinaan kanssa, Natalie Wood ja Brigitte Bardot jäävät silti aika kauas Katin tervehenkisestä ja kotoperäisestä arjesta.

Klassisten tyttökirjojen tapaan Katikin joutuu koulimaan luonnettaan useaan otteeseen, kun toveripiirissä syntyy kränää ja kilpailua milloin mistäkin. Myös empatian taju kasvaa vanhempiensa silmäterän Berntin eli tuttavallisemmin Hipun perheen kokemille menetyksille.

Tyttökirjan pakollisiin kliseisiin kuuluu myös Katin herkkä sisäinen tunnemaailma. Hänellä on mielikuvitusystävä Stella, jonka hän kohtaa usein muilta piilossa. Sinisen savun kylässä häntä ymmärretään usein paremmin kuin kotona konsanaan.

Rakkautta ilmassa

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea. Suomentanut Joel Kontro. 205 sivua. Otava 2012.
















Tässä taas esimerkki romaanista, joka on saanut takakanteensa niin sanotun kaksoisluokituksen: 84.2 ja N84.2, eli kirjan ajatellaan puhuttelevan yhtälaisesti nuoria ja aikuisia. Näyttää siltä, että tällainen sallivampi luokitus on yleistymässä!

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea –romaanin kohdalla luokitus on vallan perusteltu ainakin sillä perusteella, että samastumispintaa löytyy sekä nuorille että heidän vanhemmilleen.

17-vuotias Hadley kipuilee vanhempiensa avioeron takia. Isä on ollut Englannissa vierailevana kirjallisuuden professorina ja löytänyt sieltä uuden rakkauden. Isä kutsuu tyttärensä häihin, ja kuuliaisesti joskin vastentahtoisesti Hadley matkustaa Yhdysvalloista Englantiin.

Paniikkihäiriöstä kärsivä tyttö tosin myöhästyy muutamalla minuutilla lennolta ja joutuu turvautumaan seuraavaan lentoyhteyteen, jolla ehtii vain täpärästi häätilaisuuteen. Aikaa isän ja tyttären välien selvittelyyn ei juurikaan jää ennen vihkimistä.

Onneton myöhästyminen aiotulta lennolta johtaa kuitenkin sattumasta toiseen.

Hadley tutustuu jo lentokentällä samalle lennolle pyrkivään Oliveriin:

--- vaikka Hadley onkin kertonut tapahtumista perusteellisemman version tuhat kertaa tuhannelle eri ihmiselle, hänestä tuntuu, että Oliver saattaa ymmärtää häntä paremmin kuin muut. Tunne liittyy siihen, miten Oliver katselee häntä, siihen kuinka Oliverin silmät tuntuvat lävistävän pienen siron reiän hänen sydämeensä. Hadley tietää, ettei tunne ole totta: Se on pelkkä illuusio läheisyydestä, hämärässä ja hiljaisuudessa kylpevän matkustamon tuoma valheellinen varmuuden tunne, mutta Hadley ei piittaa. Sillä ainakin toistaiseksi se tuntuu kovin todelta.

Heathtrowen lentokentän tungoksessa Hadley ja Oliver kuitenkin erkaantuvat. Pienillä vihjeillä tytön onnistuu kuitenkin löytää poika uudelleen. Voiko tosi rakkaus roihahtaa muutamassa tunnissa?

Jennifer E. Smithin romaani on toki romanttisesti virittynyt, mutta silkkaan viihteellisyyteen se ei silti lankea. Hadleyn tunnetempoilu vanhempien avioeron jälkeen on kuvattu uskottavasti. Erityisen liikuttava on kohtaus, jossa Hadleyn isä käy muun perheen poissa ollessa noutamassa tavaroitaan ja ottamassa samalla valokuvat itselleen rakkaista ikkunanäkymistä.

Charles Dickensin myöhäistuotantoon lukeutuvalla romaanilla Our mutual friend on kirjassa tärkeä merkityksensä, kun isä haluaa evästää tytärtään elämässä.

”Ajattelin jäädä myyräksi ja elellä piilossa kaikilta”

Ulf Nilsson & Eva Eriksson: Ypöyksin näyttämöllä. Suomentanut Raija Rintamäki. 32 sivua. Kustannus-Mäkelä 2012.














Tässä taas todellinen kuvakirjahelmi, jonka nopeasta suomennoksesta on kiittäminen Kustannus-Mäkelää.

Mäkelä on aiemminkin kustantanut saman tekijäkaksikon kuvakirjoja, joita voisi kutsua ”mielenliikahduskirjoiksi”. Leikitään hautajaisia (2006), Mummun kaikki rahat (2008) ja Kun olimme yksin maailmassa (2009) käsittelevät kaikki lapsen kokemusmaailman tasalta jotakin isoa tunnemyrskyä.

Ypöyksin näyttämöllä on kuvakirja itsensä voittamisesta, karaistumisesta, pelkojen selättämisestä. Näiden sinällään varsin hienojen ja ainutkertaisten asioiden lisäksi se kertoo myös tavattoman kauniisti sisaruussuhteen voimasta ja lapsellekin kiireisen arjen keskellä tärkeästä voimaantumisen kokemuksesta, kun oivaltaa että vaikeudetkin ovat voittamista varten.

Isoveli on pikkuveljen mielestä maailman paras laulaja. Isoveli hauskuttaa kotona pikkuveljeään lystikäillä lauluillaan.



Isoveli ei kuitenkaan pidä isosta yleisöstä ja liian hienoista puitteista. Esikoulun kevätjuhlan ohjelmanumerosta tuleekin hänelle suorastaan painajaismainen tilanne. Eskarin opettaja ymmärtää pojan esiintymisangstin ja ehdottaa kompromissia, jossa poika koko juhlan päätteeksi ilmoittaa esityksen loppuneen.

Illalla en saanut unta. Yksin näyttämöllä. Pitää puhua KOVAA. Koko sali täynnä vanhempia. Pelkkä ajatuskin oli niin kamala, että kädet alkoivat hikoilla. Entä jos en muistaisikaan mitä minun piti sanoa? Siitä tulisi täysi fiasko!

Entä jos minä sekoaisin sanoissani? Jos minua heiteltäisiin kermakakuilla? Jos koko koulu suljettaisiin? Ja opettaja jäisi työttömäksi. Eikä saisi palkkaa vaan joutuisi kaivelemaan roskiksista palautustölkkejä saadakseen rahaa?

Koittaa kevätjuhlan päivä. Ulf Nilssonin teksti ja Eva Erikssonin kuvat nostattavat jännitystä kumpikin omin naynssein. Isoveli on juhlan jännityksessä sivusta tarkkailija, ulkopuolinen muiden juhlahumussa.

Vaatimattoman myyrän rooliasuun pukeutuneesta pojasta kasvaa traaginen hahmo, jonka puolelle lukijan on helppo asettua. Eriksson tavoittaa pojan jännityksen tunteet kehonkieleen tehokkaasti ja silti hyvin niukoin vedoin.

Esitys on kaartumassa päätökseensä. Isoveljelle tulee tukalasta jännittämisestä äkillinen pissahätä ja hän säntää eteiseen. Onneksi pikkuveli löytää hänet. Ja yhdessä nämä velikullat astelevat näyttämölle ja tekevät sen, mitä pitääkin ja jotakin vähän ylimääräistä: he esittävät yllätysohjelmanumeron eikä hauskan pidosta ole tulla loppua lainkaan !

Lasten- ja nuortenkirjailija kirjoittaa, mutta myös matkustaa ja markkinoi aiempaa enemmän

Lasten- ja nuortenkirjailija Kirsti Kuronen tiivistää monen kollegansa tuntoja nasevaan kolumniin, joka on ilmestynyt Kirjalijaliiton nettisivuilla. Artikkeli liittyy Kirjailijaliiton kirjailijan arkea ja elämää käsittelevään sarjaan. Se on otsikoitu raflaavasti Kirjailija nakuilee koulussa

Kolumnin tahallisesti kärjistetty tyylilaji ja esiintymispelkoon liittyvät paisuttelut kuuluvat nekin tähän uuteen kirjailijaimagon rakennukseen. Sen verran, mitä rouva Huu on nähnyt Kurosen esiintyvän, niin tällainen hänen tekstissään kuvaama panikointi ei ole hänelle lainkaan tyypillistä.

Omimmillaan Kuronen kertoo nykyisin olevansa nimenomaan koululaisvierailuilla: ”kun juttelen kirjoittamisesta koululaisille,
tunnen olevani turvassa”. Tosin Kuronen tunnustaa, että on joutunut kahdeksan vuotta tätä treenausta tekemään, ja jokainen kouluvierailu on siltikin aina omanlaisensa:

Ekaluokkalaiset miettivät, piirränkö myös kirjojen kuvat. (Onneksi en.) Entä miten tarina siirtyy kirjan sivuille, kirjoitanko sen itse jokaiseen kirjaan? Millainen on painokone? Miksi kirjoja pitää olla?

Mikä näihin on vastaillessa. Kysymystulva tarkoittaa sitä, että kirjat ja lukeminen kiinnostavat. Aina joku tulee tunnin jälkeenn ilmoittamaan, että hänestäkin tulee isona kirjailija. Monet myös avautuvat kirjoittamisharrastuksestaan, eräskin nelosluokkalainen poika sanoi kirjoittavansa joka viikko papalleen runon. Opettaja ei edes tiennyt pojan kirjoittavan. Enkä koskaan unohda sitä seiskaluokkalaista poikaa, joka oli lukenut tyttöjen elämää luotaavan runokirjani ja silmät loistaen tunnusti: ”Nyt mä tiedän, miten tyttöjä pitää lähestyä ja mitkä asiat niitä kiinnostaa”. Ihana poika.

Ei ole ihme, että perverssillä tavalla olen alkanut nauttia kouluvierailuista. Turhaan pelkäsin. Lapset ja nuoret ovat kilttejä ja fiksuja. Jokaisen koulukeikan jälkeen kirjailijan työ tuntuu entistä tärkeämmältä, juuri lapsille ja nuorille kirjoittaminen. Kun palaan vierailuilta kotiin, puhkun tarmoa ja uusia ideoita. Niinä hetkinä olen varma, että kaikki on mahdollista. Kaikki.

Toivon, että lapsissa kipinöi yhtä lailla.

Lasten- ja nuortenkirjailijalta vaaditaan nykyisin entistä enemmän erilaisia avuja. Kirjailija saa totta tosiaan varautua matkustamaan paljon (kustantajan kirjatourneet syksyisin ympäri Suomea, monet kirjamessut, kirjasto-, koulu- ja päiväkotivierailut).

Tämän lisäksi on tietysti hyvä näkyä sosiaalisessa mediassa, fanittaa, hypettää ja likettää erilaisia asioita.

Entistä enemmän kirjan markkinointiakin sälytetään jo kernaasti tekijän itsensä harteille. Kuvittajat polkaisevat kuvitusnäyttelyitä eri tahoille, päivystävät näyttelytilassa työajallaan, kehystävät töitään omalla kustannuksellaan. Parhaimmillaan näistä syntyy iloisia ja voimaannuttavia kohtaamisia kirjan lukijoiden kanssa, mutta pahimmillaan ne katkaisevat hyvän työvireen useammaksi päiväksi.

Uusin trendi on erilaiset kirjatrailerit, joita varsinkin nuoremman polven kirjailijat itse tekevät aiempaa useammin uutuuksistaan. Nykyiset tietokone-ohjelmat antavat kenelle tahansa amatöörillekin hyvät työkalut muokata kuvaa, tekstiä ja ääntä. Kustantajat eivät tietenkään edellytä näiden trailereiden tekoa, mutta kirjailijat näyttävät ajattelevan, että traileritkin voisivat olla rikkana rokassa, eli tehdä kirjaa tunnetuksi, rummuttaa kirjan puolesta, kun kustantajat ovat viime vuosina omaa markkinointivastuutaan vähentäneet.

Terhi Rannela ja Anneli Kanto esittelivät viime viikolla Päijät-Hämeen kesäyliopiston koulutuspäivillä kirjatrailerit muiden muassa Salla Simukan dystopiasta Jäljellä (Tammi 2012) ja J. S. Meresmaan fantasiaromaanista Mifongin perintö (Karisto 2012). Kanto ja Rannela ovat tehneet myös omat sivut viime syksynä alkaneelle Kuparisaari-trilogialleen (Tähystäjäneito, Karisto 2011), mutta tunnustivat hieman pettyneensä sivujen vähäiseen käyttöasteeseen.

Netlibriksen sekä Sellon ja Entressen kirjastojen yhteistyöprojektissa on syntynyt lasten kokonaisuudessaan toteuttamia ja näyttelemiä kirjatrailereita mm. Tittamari Marttisen lasten- ja varhaisnuorten romaanista Hotelli pyrstötähti (Itupiikki 2008) ja Erik Wahlströmin fantasiaromaanista Siipien kansa (Lasten Keskus 1996).

Hakusanalla Netllibris + youtube löytyy myös lukuisia muita vastaavia koululaisten toteuttamia trailereita.

Kirjastot ja nuorten mediapajat tekevät koulujen lisäksi kirjatrailereita entistä enemmän, esimerkiksi Kouvolan kirjasto on toteuttanut esittelyn Lauren Olivierin dystopiasta Delirium (WSOY 2011).

Youtuben katsojatilastojen mukaan lasten ja nuorten itse tekemät kirjatrailerit eivät ole saaneet mitään suurta katsojasuosiota. Näihin verratuna todellisesta megailmiöstä on kyse Aleksi Delikouraksen vuonna 2007 luomassa Nörtti-hahmossa, josta tehdyt dokumenttivideot ovat keränneet kukin reilusti yli satatuhatta katsojaa.

Rouva Huu tohtii kuitenkin uumoilla, että Delikouraksen samaisesta nörttipojasta kertovan varhaisnuorten- ja nuortenromaanin Nörtti: new game (Otava 2012) fanitus ei ole yhtä suurta.

Tänä vuonna 40-vuotisjuhlavuottaan viettävällä Lukukeskuksella on pitkät perinteet kouluihin ja päiväkoteihin tilattavien kirjailijoiden ja kuvittajien välittäjänä.

Lukukeskus on uudistanut juhlavuotensa kunniaksi kirjailijatietokannan. Siinä on mukana hieman yli 300 kirjailijaa, kääntäjää, tietokirjailijaa, kirjallisuuskriitikkoa, käsikirjoittajaa, kuvittajaa ja sarjakuvantekijää, joita voi tilata esiintyjiksi.

TÖMPS! VUUP! VIUH! ja KROOH! eli mediahypetyksen aallonharjalla

Heidi Laine: Ella ja Aleksi: eläinystävät. Ulkoasu Kari Puikkonen. 12 sivua. Kirjalito 2011.

Heidi Laine: Ella ja Aleksi: Iloinen kööri. Ulkoasu Kari Puikkonen. 12 sivua. Kirjalito 2011.

Katri Manninen: Ella ja Aleksi: Myy myy myyrä. Ulkoasu Suvi Otranen. 24 sivua. Kirjalito 2011.

Angry birds: Mikä yllätys! Kuvitus Päivi Arenius. Suomentanut Mirkka Hynnnen. 10 sivua. Tammi 2012.

Angry birds: Red löytää ystävän. Kuvitus Päivi Arenius. Suomentanut Mirkka Hynnnen. 10 sivua. Tammi 2012.




Suomalaisin voimin toteutetut pikkulasten pahvikirjat ovat selvästi muutaman viime vuoden aikana yleistynyt ilmiö, joita on tervehdittävä isolla ilolla. Nämä tässä esiteltävät eivät edusta lajinsa huippua toteutukseltaan, ulkoasultaan saati käyttömukavuudeltaan.

Rouva Huu lupaa palata niihin nappiosumiin myöhemmin.

Viihde- ja mediayhtiö Rovio entertainment OY:n maailmanmaineeseen viime vuonna kivunneiden Angry birds –pelien kupeeseen on jo syntynyt monipuolinen tuoteperhe, pehmoleluista huvipuistohärpäkkeisiin asti.

Nykyiselle mediahypetykselle on tietysti luontevaa, että Angry birds -tuotteet ulotetaan myös lastenkirjoihin.

Hiukan rouva Huuta askarruttaa, että juuri tolkun kustantamona pitämäni Tammi on julkaissut kaksi Angry birds -pahvikirjaa.

Ajat muuttuvat ja kustantamojenkin on reagoitava miten parhaiten taitavat näihin lasten-, nuoriso- ja aikuiskulttuurin ilmiöihin.

Köykäinen tietokonepohjainen kuvitus ja sarjakuvakuplien teksti eivät päätä ja ymmärrystä huimaa. Vähän irvokkaalta tuntuu, että Mikä yllätys –pahvikirjan perhosen muodonmuutostarina tuo oitis mieleen rakastetun klassikon, Eric Carlen Pikku toukka paksulainen –kirjan, tosin juonenkäänteeltään huomattavasti virtaviivaisempana ja ulokkeettomampana toteutuksena.

Ja lisää tätä samaa on tulossa: Angry birds numerot- ja värit- kirjat sekä tarra- ja julistekirjat.

Ella ja Aleksi tulivat tutuiksi lapsille Lenni Lokinpoikanen –lastenlevyn myötä vuonna 2004. Näiden lapsilaulajien hiphop-vaikutteisista rap-kappaleista tuli nopeasti todellinen ilmiö, joka raikasti kotimaista lastenmusiikkia. Lauluissa otettiin kantaa luonnonsuojeluun ja tehtiin samalla kaupungin liepeiltä löytyvää luontoa lapsille tutummaksi ja houkuttelevaksi.

Sittemmin lapsiduo julkaisi vielä kolme muutakin levyä. Viime syksynä tuli ensi-iltaan ensimmäinen elokuva, Ella & Aleksi – yllätyssynttärit ja samaan aikaan lanseerattiin Kirjaliton kautta ensimmäiset Ella & Aleksi -kirjat, kaksi pahvikirjaa ja yksi kuvakirja, johon tekstin on tehnyt myös animaation käsikirjoittanut Katri Manninen.

Iloinen kööri esittelee viidellä aukeamalla lauluista tuttuja hahmoja, Ellan ja Aleksin ohella Tarkastaja Koirasen, Lenni Lokinpoikasen ja MC Koppakuoriaisen.





Eläinystävissä eläintietoutta laajennetaan entisestään ja esille pääsevät aukeamilla muun muassa Ripu-rapu, Vaakku-varis, Erakkokuoriainen ja Hely-huuhkaja. Eläimissä on koristeellista retrohenkeä, erityisesti porot ja huuhkajat tuovat mieleen Klaus Haapaniemen astiastojen ornamentiikan.

On kuvaavaa, että sen koommin Angry birds- kuin Ella ja Aleksi –pahvikirjojenkaan kohdalla ei puhuta kuvittajasta, vaan ulkoasun suunnittelijasta.

Jos ajatellaan että pahvikirjojen otollisin kohderyhmä löytyy alle yksivuotiaista ja noin parivuotiaista lapsista, niin voi tietysti kyseenalaistaa, ovatko nämä mediasta tutut hahmot vielä iskostuneet kovin syvästi heidän tietoisuuteensa, puhumattakaan siitä, että he pystyisivät hahmottamaan hyvin reippaasti tyylitellyt ja mittasuhteiltaan vääristyneet linnut tai ihmishahmot.

Angry birds -kirjojen kohderyhmä on tosin napitettu kirjojen takakannessa 2–4-vuotiaisiin!

Molemmat pahvikirjahankkeet saavat kuitenkin kehuja siitä, että ne on painettu Saksassa. Suurin osa pahvikirjoista painatetaan nimittäin edelleen halpatuontimaissa, esimerkiksi Kiinassa ja Hongkongissa.




Pahvikirjoja juonivetoisemmassa Ella & Aleksi: Myy myy myyrä –kirjassa harrastetaan puutarhanhoitoa. Ella haluaa kasvattaa jättikukan ja saa professori Myyrältä erikoismultaa.

Seikkailun käänteisiin kuuluu lasten koon vaihtumista, taikuutta, ilmalentoja ja muuta yllättävää.

Kuvakirjan nimi juontuu samannimisestä lastenlaulusta. Kirjan typografia on jäänyt puolitiehen. Teksti on taitettu välillä kuvituksen tummalle taustalle ja on siksi vaikealukuista.

Reetta ja linnan vangit sai Kirjava kettu –palkinnon

Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit. Kuvittanut Kirsi Haapamäki. 133 sivua. Karisto 2010.2. painos 2011.












Aiemmin oli Lastenkirjahyllyssä puhetta lasten- ja nuortenkirjailijakeskittymästä Pirkanmaalla, mutta osataan tätä alueellista lasten- ja nuortenkirjakampanjointia tehdä Varsinais-Suomessakin.

Kaarinan kaupunginkirjasto perusti vuonna 2009 Kirjava kettu –palkinnon joka myönnetään nyttemmin kahden vuoden välein syntyjään varsinaissuomalaisen lasten- ja nuortenkirjailijan teokselle.

Eilen juhlittiin Piikkiön kirjastossa Kirsti Ellilää ja hänen lastenromaaniaan Reetta ja linnan vangit (Karisto 2010).


Voittohumusta pääsee osalliseksi myös Kirsti Ellilän blogin kautta.

Kaarinan kirjasto valitsi parin viime vuoden tarjonnasta viisi ehdokasta.

Ellilän lisäksi ehdolla olivat Hannu Hirvosen kuvitettu lastenromaani Rakastanut krokotiili (Tammi 2011), Roope Lipastin lapsille suunnattu dystopia Terveisin Robinson Saarinen (WSOY 2010), Reetta Niemelän tietokuvakirja Tikkumäen talli (kuv. Salla Savolainen, Otava 2011) ja Maire Uotilan retrohenkinen kuvakirja Jänökaksoset (Sammakko 2010).

Rouva Huu on arvioinut Ellilän kirjan taannoin Helsingin Sanomissa.

Kaarinalaiset lapset ja nuoret valitsevat palkinnon voittajan kirjastoissa ja koulukirjastoissa järjestetyn äänestyksen kautta. Ääniä annettiin tänä vuonna yhteensä 250 kappaletta ja tämän lisäksi huomioitiin Piikkiön yhtenäiskoulun lukuraatilaisten mielipide.

Ensimmäisen Kirjava kettu -palkinnon saivat keväällä 2008 Merja & Marvi Jalo. Vuonna 2009 palkittiin Kari Levola ja 2010 Eppu Nuotio.


Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi Kirsti Ellilää.

Pirskahtelevaa äitipuhetta

Riina Katajavuori: Perhehytti. Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta. 213 sivua. Karisto 2012. Kannen valokuva Ester Sorri/ Folio.














Kirjailija Riina Katajavuoren eri lehdissä (mm. Lapsen maailma, Martat ja Kaks plus) julkaistuja kolumneja on koottu yhteen kokoelmaan Perhehytti.

Mukana on myös muutamia aiemmin julkaisemattomia tekstejä, muiden muassa aivan uusi, Carl Larssonin Ateneumin näyttelyn kirvoittama teksti.

Katajavuoren sujuvasanaisia ja napakoita kolumneja lukee nautinnokseen, erityisesti näin äitienpäivänä, sillä hän käsittelee monia lapsiperheen arkisia havaintoja heltymyksellä ja huumorilla. Sykäykset kolumnien aiheille tulevat usein kolmilapsisen perheen sattumuksista, mutta laajenevat nopeasti myös yleiselle tasolle.

Viimeisessä osiossa, Tarinateltassa, on kirjallisuuteen linkittyviä tekstejä, esimerkiksi hurmaava "Kesämuistoja", joka on persoonallinen rakkaudentunnustus suomalaiselle kirjastolaitokselle ja "Päiväkodin runoraati", jossa Katajavuori itsekin yllättyy lasten runoherkkyydestä:

Kävelen pois päiväkodilta puolentoista tunnin intensiivisen runosession jälkeen. Opin lapsilta paljon. Muun muassa sen, miten järkyttävän helppoa heidät on saada avautumaan kipeistäkin asioista, kun vähän runolla rapsuttaa pintaa. Ja että vieraskin aikuinen kelpaa kuuntelijaksi. Ja että parasta heidän mielestään on ohjelmoimaton, vapaa lapsuus.

Kolumni "Junalla Lappiin" antaa hauskoja anekdootteja Salla Savolaisen kuvittamalle Pentti miesten Lapin-reissulla –kuvakirjalle.

"Sadunlukija päiväkodissa" -kolumnissa Katajavuori pohtii nykylasten hapertunutta suhdetta satuun:

Minusta vaikuttaa pikemminkin siltä, että aikuiset eivät enää osaa lukea satuja. Eivät itselleen sen enempää kuin lapsillekaan. Ei riitä aika. Aikuisilla on kova kiire lukemaan sähköpostit. Facebookissakin pitää käydä. Ja tanssikilpailua katsoa telkkarista.

Luetaanko päiväkodeissa enää lapsille? Sitä en tiennyt. Varmuuden vuoksi päätin itse mennä kokeilemaan, mitä tapahtuisi, kun sadunlukija saapuisi. Kippasin kassiin kasan kirjoja ja pukeuduin värikkääseen kukkavaatteeseen. Huomiovaate!

Empimisestään huolimatta Katajavuori joutuu pyörtämään ennakkoluulonsa. Sadunlukuhetki on menestys ja se synnyttää monenlaisia sosiaalisiakin liikahduksia eri-ikäisten lasten päiväkotiryhmissä.

Lajissaan vastustamaton on kolumni Neljä pientä kissanpoikaa, jossa perheen esikoinen tekee teräviä rinnastuksia Tammen kultaisen kirjan ja Louisa M. Alcottin Pikku naisia –romaanista tehdyn 1990-luvun elokuvafilmatisoinnin välillä.

"Kuinka kirkkaita ovatkaan taivaan suuren oven naulat!"

Wilhelm Grimm & Maurice Sendak: Mili kultaseni. Ralf Manheimin muokkaaman saksankielisen alkuteoksen englanninnoksesta suomentanut Leena Krohn. 40 sivua. Gummerus 1988.










Tiistaina edesmenneen Maurice Sendakin suomennetusta tuotannosta kuvittajamestarin kuolemaa sopii parhaiten kunnioittamaan kuvakirja Mili kultaseni, joka ilmestyi vuonna 1988.

Kuvakirjan historia on kiinnostava. Grimmin veljeksistä nuorempi, Wilhelm Grimm, kirjoitti sadun vuonna 1816 mutta se löydettiin ja julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta 1980-luvulla.

Maurice Sendak kiinnostui tekstistä ja halusi kuvittaa sen.

Mili kultaseni on kuulas legendasatu, jossa on myös surumielisen balladin aineksia.





Milin rakastava leskiäiti lähettää pienen tyttärensä sotaa pakoon metsään. Äiti neuvoo tyttöä piileskelemään metsässä kolme päivää, kunnes vaara olisi ohi. Evääkseen tyttö saa palan kakkua.

Syvältä metsän siimeksestä tyttö löytää pienen mökin ja sieltä pyhän Joosepin, jonka kerrotaan pitäneen aikoinaan huolta myös Kristus-lapsesta, sekä toisen pienen tytön, jonka kanssa leikkiessä aika kuluu sukkelasti.

Kun tyttö vihdoin palaa kotiin, hän ymmärtää viettäneensä jossakin elämän ja tuonpuoleisen välisessä rajatilassa 30 vuotta. Äiti on nimittäin jo hauras vanhus mutta tyttö ei ole vanhentunut lainkaan.

Vanha nainen katsahti ylös, ja kun hän näki pienen tytön, hän huudahti riemuissaan ja hämmästyneenä: "Voi, rakas lapsi, Jumala on täyttänyt viimeisen toiveeni, että saisin nähdä sinut vielä ennen kuolemaani." Hän suuteli tyttöä ja painoi tämän sydäntään vasten. Ja sitten pieni tyttö sai kuulla, että hän oli viettänyt metsässä kolmekymmentä vuotta Pyhän Joosepin luona, vaikka ne olivat hänestä itsestään tuntuneet kolmelta päivältä. Kaikki se pelko ja kurjuus, mistä hänen äitinsä oli saanut kärsiä suuren sodan kestäessä, oli kulkenut tytön ohitse, ja koko hänen elämänsä oli ollut vian hilpeä hetkinen. Hänen äitinsä oli pelännyt villieläinten raadelleen lapsen ja ammoin, mutta kuitenkin hän oli sisimmässään toivonut saavansa vielä nähdä vilahdukselta lapsen juuri sellaisena kuin tämä oli ollut lähtiessään. Ja kun hän katsoi ylös, siinä tuo lapsikulta seisoikin samassa pienessä mekossaan.

Mili kultaseni on pakahduttavan kaunis ja riipaisevakin satu äidin rakkaudesta, uhrautumisesta ja luottamuksesta korkeimman johdatukseen.





Maurice Sendakille on tyypillistä kuvata lapsia mittasuhteiltaan hieman vääristyneinä pygmeinä – suurikasvoisina ja isojalkaisina.

Tästä karakterisoinnista huolimatta – tai pikemminkin juuri sen ansiosta – lapset näyttävät hänen töissään hyvin sielukkailta.

Syvyysvaikutelma kuvissa on huikaiseva. Erilaiset kasvit, puut ja pensaat, muodostavat kuville kehyksen. Syntyy vaikutelma, että ne suojelevat tyttöä kaikilta vaaroilta.

Huomionarvoista on sekin, että koira vartioi tyttöä sekä oikeassa elämässä että elämän ja kuoleman rajatilassa. Samanlaista suojelusenkelin virkaa toimittavat myös monissa kuvissa näkyvät alastomat puttoenkelit ja linnut.

Maurice Sendak, kuvakirjallisuuden kuningas

Rouva Huu sai kesken Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen tiistaina kaksi tekstiviestiä, toisen siipaltaan ja toisen tyttäreltään: molemmissa ilmoitettiin mediakatveessa olevalle entusiastille, että Maurice Sendak on siirtynyt tuonpuoleiseen.

Yhdysvaltalainen Maurice Sendak kuoli 8. toukokuuta aivoinfarktin jälkeisiin komplikaatioihin 83-vuotiaana.

Puolanjuutalaiseen perheeseen New Yorkissa vuonna 1928 syntynyt Sendak kuvitti 1950-luvun alussa muiden kirjailijoiden teoksia (mm. suomennetut Else Holmelund-Minarikin Pikku karhun tarinat ja Ruth Kraussin Minä olisin sinä ja sinä olisit minä), kunnes aloitti oman kirjailijan ja kuvittajan uransa vuonna 1957. Hänen tunnetuin, rakastetuin ja kuvakirjatutkijoiden keskuudessa eniten analysoitu teoksensa Where the Wild things are ilmestyi vuonna 1964. Kuvakirja suomennettiin vuonna 1970 nimellä Hassut hurjat hirviöt.

Paljon polemiikkia herätti myös vuonna 1970 ilmestynyt sarjakuvakirja In the Night Kitchen (suom. Mikko Maitomies, Weilin+Göös 1972) , jonka alastonta lapsihahmoa paheksuttiin Yhdysvalloissa.

Sendakin varhaiseen lapsuuteen kuului paljon tuskaa ja murhetta. Hän oli heiveröinen ja paljon sairastava lapsi. Näistä tunnoista todennäköisesti juontuvat Sendakin lastenkirjatuotannolle ominainen melankolisuus ja filosofisuus. Hän kuvasi lapsuuden SUURIA TUNTEITA siloittelematta ja aidosti.

Hassut hurjat hirviöt -teos sai arvostetun Caldecott-palkinnon parhaasta lastenkirjasta vuonna 1964.

Sendak palkittiin elämäntyöstään muun muassa Hans Christian Andersenin mitalilla vuonna 1970, Yhdysvaltain Kansallisella taidemitalilla vuonna 1996 sekä Astrid Lindgrenin muistopalkinnolla vuonna 2003.

Maurice Sendakia voisi luonnehtia perustellusti kuvakirjallisuuden mastodontiksi: hänen kuvakirjafilosofiansa on jättänyt lähtemättömän jälkensä nuorempaan kuvittajapolveen.

Sendakille itselleen William Blaken tuotanto oli keskeinen inspiraation ja ihmettelyn lähde. Ihmisenä Sendak oli särmikäs ja suorapuheinen.

Viehättävä ja havainnollinen haastattelu Sendakista löytyy täältä.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus kristallikruunun alla

Lasten- ja nuortenkirjailija Tuula Kallioniemi sai tänään 15 000 euron suuruisen valtion kirjallisuuspalkinnon pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta toiminnastaan kirjallisuuden hyväksi.

Iloon on aihetta etenkin siitä syystä, että edellisestä lasten- ja nuortenkirjallisuudelle kohdennetusta valtion kirjallisuuspalkinnosta on hujahtanut aikaa jo 20 vuoden verran: valtionpalkinnon saivat Esko-Pekka Tiitinen ja Sirpa Kähkönen vuonna 1992 nuortenromaaneistaan Parempi valita susi ja Kuu taskussa.




Palkinnon jakoi kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa.

Palkintoperusteluissa Kallioniemeä luonnehdittiin seuraavasti:

Tuula Kallioniemi kirjoittaa lapsille ja nuorille suurella sydämellä ja laajalla tunnerekisterillä. Hänen monipuolinen ja laaja tuotantonsa kattaa lähes kaikki lasten- ja nuortenkirjallisuuden lajityypit.

Kallioniemi on ansioitunut kotimaisen lastenkirjallisuuden kehittäjänä. Hänen tavaramerkkejään ovat naseva dialogi, tilannekomiikka ja jäljittelemätön kallioniemeläinen huumori. Hänen kirjojaan on ilo lukea ääneen, mikä takaa niiden suosion lasten ja aikuisten keskuudessa.

Tuula Kallioniemi on tehnyt kunnianhimoisia kokeiluja lasten ja nuorten lyhytproosan alueella ja madaltanut etenkin poikien kynnystä tarttua kirjaan. Lukuharrastustaan aloittelevat lapset ja varhaisnuoret tuntevat hyvin hänen kirjasarjansa, joissa seikkailevat Karoliina, Totti ja Tiitus, Konsta, Reuhurinteen alakoululaiset sekä Tossavaisen veljekset. Kallioniemi seuraa virkeästi lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendejä, mutta rohkenee myös kyseenalaistaa niitä.

Suvaitsevaisuus laajasti tulkittuna on tunnusomaista Tuula Kallioniemen koko tuotannolle. Erityisesti 2000-luvulla hän on tehnyt tärkeää ruohonjuuritason asennemuokkausta kuvatessaan adoptiolapsia, maahanmuuttajia ja erilaisia oppijoita päiväkoti- ja koulumaailmassa.

Kallioniemi kirjoittaa usein lapsen arkeen liittyvistä ja vaikeiksi mielletyistä aiheista. Hänellä on poikkeuksellisen herkät anturit myötäelää lapsen ja nuoren elämän erilaisia kipupisteitä. Kallioniemen kirjallinen resepti lasten ja nuorten pahoinvointia vastaan koostuu eri sukupolvien luontevasta yhdessäolosta ja kiireettömästä elämäntavasta.

Kirjailijan työnsä ohella Tuula Kallioniemi on suomentanut lasten- ja nuortenkirjoja sekä osallistunut erilaisiin oppikirja- ja aapistyöryhmiin. Hänen teoksiaan on käännetty ruotsiksi, tanskaksi, viroksi ja saksaksi.

Tuula Kallioniemi penäsi Taiteen keskustoimikunnan sivuilla julkaistussa kiitospuheessaan valtiolta ja eri toimijoilta vuoden 2001 Kirjaseikkailun kaltaista yhteisponnistusta lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja lukemiskasvatuksen hyväksi.

Toisen kirjallisuuden valtionpalkinnon sai suomentaja Juhani Salokannel virolaisen A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus –romaanisarjan suomentamisesta.

Klip-klop, Histamiini on yhä pop!

Raili Mikkanen: Histamiinin luolaseikkailu. Kuvittanut Jukka Lemmetty. 92 sivua. Tammi 2012.

















Raili Mikkasen luoma marioniettihevonen Histamiini viettää tänä vuonna
30-vuotisjuhlavuotta.

Ensimmäisen kerran tämä hyväntuulinen ratsu kopsutteli Histamiini hukassa –nimisessä lastenkirjassa (Otava, kuv. Masa Pulkkinen) vuonna 1982.

Histamiini oli jo uransa alussa tuttu myös televisiosta: ensimmäisen kerran se esiintyi vuonna 1979 Kukkaset-sarjan välijuontajana yhdessä näyttelijä Eija Ahvon kanssa ja sittemmin se pääsi television Joulukalenteriin ensi kertaa vuonna 1980 ja tuolloin näyttelijä Matti Ranin antoi marionettinukelle äänensä.

Histamiini on pieni iloinen hevonen, joka ajattelee isoja ja tärkeitä asioita sahanpurutäytteisestä päästään huolimatta.



Histamiini kirjoja on julkaistu jo 12 ja uusin niistä on Keltanokka-sarjassa ilmestynyt Histamiinin luolaseikkailu.

Edellisen osan Histamiini ja koni Alakulo (Tammi 2010) aiheena oli masennus ja sen selättäminen.

Histamiinin luolaseikkailu ei sekään äidy remeltämään. Siitä löytyy jännittävän juonen lomassa myös tyveniä katvepaikkoja. On hyvä, että helppolukuisesta, lukemaan opetteleville suunnatusta kirjallisuudestakin löytyy sopivasti erilaista luettavaa: raisuille, aroille, tiedonjanoisille, seikkailunhaluisille tai vaikkapa huimapäisille lapsille!

Histamiini on kaukana Kotimetsästä ja se päätyy luolaan, joka samaan aikaan pelottaa ja kutkuttaa:

Jos minä vihdoin löydän luolan, voinko muka kääntyä pois? Voinko minä mennä kotiin ja ajatella: Hurraa, minä löysin luolan, mutta en mennyt tutkiimaan sitä? Voinko sen jälkeen nukkua yhtään yötä kunnolla, kun minua harmittaa koko ajan?
Ei, en voi! Jos löytää luolan, sen sisälle on pakko mennä.
Se kääntyi ympäri ja laukkasi takaisin kallion luokse. Minun täytyy keskittyä. Jos keskityn oikein kunnolla, onnistun varmasti.

Luolassa se kohtaa kaiun, Kitti-nimisen ketunpojan ja todella äkäisen Luolakarhun, jonka puhekin on varmemmaksi vakuudeksi tekstissä lihavoitu. Histamiini ymmärtää kunnioittaa myös äkeää karhua ja lopulta vähän sääliikin sen äkkipikaista luonnetta ja järjestää sille seuraa luolan pimeyteen.

Jukka Lemmetyn kuvissa on karakteristiikkaa, ilmeitä ja eleitä eli sitä samaa välittämistä ja empatiaa mitä tekstikin on täynnä.

Kun ystävä muuttaa kauas

Libby Gleeson & Freya Blackwood: Anni ja Lasse. Suomentanut Tytti Träff. 32 sivua. Karisto 2006.

















Lapsen suru rakkaan ystävän muuttamisesta toiselle paikkakunnalle tai peräti toiselle mantereelle vertautuu tunnetasolla pieneen kuolemaan.

Hyvä esimerkki tällaisesta hyvin kokonaisvaltaisen, kouriintuntuvan lapsen surun ja ikävän kuvauksesta löytyy kuvakirjasta Anni ja Lasse.





Siinä leikki-ikäinen Anni muuttaa maapallon toiselle puolelle. Leikkitoverinsa menettäneen Lassen maailma muuttuu saman tien mustavalkoiseksi: ilo ja leikki katoavat hänen elämästään kokonaan.




Lapset kipuilevat ikäväänsä tahoillaan: kuuleeko ystävä, jos huutaa oikein kovasti tuhansien kilometrien päähän?

Lopulta lapset oivaltavat, että he voivat olla etäisyydestä huolimatta yhteydessä toisiinsa –ainakin ajatuksen tasolla – ja kenties myöhemmin myös puhelimitse ja kirjeitse.

Kuvitus näyttää kauniisti, kuinka Lasse oivaltaa, että samat hauskanmuotoiset pilvet voivat seilata Anninkin luokse, ja tällä tavalla ystävät voivat jakaa saman kokemuksen keskenään.





Freya Blackwood on saanut tilaa visuaalistaa ikävän kokemuksia koko aukeamille. Libby Gleesonin teksti myötää kuvitusta ja niukka teksti antaa tilaa lapsen ja aikuisen yhteisille keskusteluille.


Kirja on hyvä esimerkki pienimmille lapsille suunnatusta kuvakirjallisuudesta, joka ei kursaile tuoda isoja tunnepitoisia asioita ja ilmiöitä hyvin konkreettisesti ja siten myös samastumiskelpoisesti esille.





Lapsen tunteita ei pidä vähätellä. Ne ovat yhtä tosia kuin aikuisenkin tunteet. Tällaiset kirjat muistuttavat kauniisti, että lapsi kokee monet asiat voimakkaasti ja kaipaa toisinaan apua niiden työstämiseen myös aikuisen kanssa.

Hurmaava Tilda ystävineen valloittaa kaikki

Polly Dunbar: Hei Tilda. Suomentanut Riie Heikkilä. 32 sivua. Gummerus 2012.

Polly Dunbar:Iloinen Erkko. Suomentanut Riie Heikkilä. 32 sivua. Gummerus 2012.








Brittiläisen kuvittaja-kirjailija Polly Dunbarin Tilda ja ystävät –kuvakirjasarja on viehättävä sekoitus uutta ja vanhaa kuvakirjatraditiota.

Sen konstailemattomuus tuo etsimättä mieleen Else Holmelund-Minarikin ja Maurice Sendakin Pikku karhu -kirjat ja Lena Anderssonin Pikku siilistä kertovat kirjat, joissa molemmissa lapsen arki ja fantasia kohtaavat eleettömästi ja nostalgisesti.

Yhteisöllisyys, rento yhdessäoleminen sekä ystävyyteen liittyvät monet vivahteet tulevat kauniisti esiin näissä sarjan aloitusosissa.




Tilda-tytöllä on paljon lystejä leikkitovereita, jotka voi tulkita elollistetuiksi leikkikaluiksi. Erkko-possu, Sipsu-jänis, Nuuni-krokotiili, Totti-elefantti ja Helmi-kana ovat kukin aivan yhtä valloittavia persoonallisuuksia kuin sirkeäsilmäinen Tildakin.

Hei Tilda esittelee koko joukon ja Iloisessa Erkossa työstetään jo tunteita ja yhdessäolemisen pelisääntöjä. Erkko-possu haluaisi omia Tildan ihan vain itselleen ja tulee mustasukkaiseksi kun Tilda ottaa muutkin huomioon. Konflikti kuitenkin seestyy, kun Erkko löytää Tildan maalauspuuhista… tekemässä Erkon muotokuvaa…





Tilda on usein suhteessa eläimiin vähän aikavampi ja osaa erilaisilla konsensus-ratkaisuilla ratkoa pieniä pulmatilanteita.


Sarja karttuu syksyllä kahdella uudella osalla, Kaunis Helmi ja Missä Totti on?

Kulttuuriystävällinen vaihtoehto kirjojen makuloinnille löytyy Forssasta

Kirjalöytö Outlet avoinna Forssan kutomon alueella 2.–31.5.2012. Avoinna ma-pe klo 10–20, la klo 10–18 ja su klo 12–18.






Rouva Huu röyhistää tänään ylpeästi rintamustaan sen vuoksi, että sattuu olemaan syntyjuuriltaan nimenomaan forssalainen.

Paikallisten kulttuuri- ja yrittäjäaktiivien yhteisenä hankkeena avataan nimittäin tänään Forssan kutomolla ainutlaatuinen Kirjalöytö-tapahtuma.

Yli 30 kustantajaa osallistuu kirjojen out-let-myyntiin koko toukokuun ajan.

Kustantajat myyvät tapahtumassa varastoon jääneitä kirjoja, jotka muussa tapauksessa todennäköisesti joutuisivat makulointiin. Tästä kaikkia kirjanystäviä järkytttävästä makuloinnista oli puhetta Lastenkirjahyllyssäkin viime vuoden helmikuussa.

Kustantajat ovat tähän asti olleet penseitä varastoja kuormittavien kirjojen jatkokäsittelyn suhteen, sillä myös logistiikasta syntyy paljon kustannuksia.

Hankkeen alullepanija ja organisaattori, forssalainen kirjakauppias Keijo Koskimies on arvatenkin pystynyt nyt neuvottelemaan sen verran edulliset ehdot tapahtuman järjestämiseen, että kustantajat ovat sankoin joukoin toimertuneet mukaan.




Kirjamyynnin puitteet ovat hulppeat: 3 000 neliömetriä Forssan Finlaysonin historiallisella kutomon alueella vanhoissa teollisuushalleissa. Joka päivä on ohjelmalavalla on myös erilaista ohjelmaa.

Mukana tapahtumassa on suuria kustantajia, mm. WSOY, Tammi, Gummerus, Karisto ja Kirjapaja sekä pienempiä, mm. Bazar, Atena, Gaudeamus, Aurinkokustanus, Arktinen Banaani, Kustannus-Mäkelä, Minerva, Siltala ja Maahenki.

Kirjojen myyntihinnat vaihtelevat eurosta 20 euroon.

Jos tapahtumasta tulee suosittu, siitä aiotaan tehdä jokavuotinen.