2. luukku: 1950-luvun arkea ja joulun viettoa Hämeenlinnassa

Helena Karsikas: Rantakadun rappusilta. Kuvittanut Ilja Karsikas. 192 sivua. Karsikas & Karsikas 2021. 

 

 

 

 

 

Äidin ja pojan, Helena ja Ilja Karsikkaan, viime vuonna omakustanteena ilmestynyt yhteinen lastenromaani on hurmaava kokonaisuus sekä visuaaliselta ilmeeltään että nostalgisen lapsuuden muistelun osalta.

 

Kyse on Helena Karsikkaan lapsuudenmuistoista Hämeenlinnassa vuosina 1955–1956. 

 

 

 

Presidentin virkaan pyrkivät vaalimainosten perusteella  mm. Urho Kekkonen ja  K. A. Fagerholm. Ilja Karsikkaan  kuvitusta lastenromaaniin Rantakadun rappusilta  (Karsikas & Karsikas 2021).

 

Eletään sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaa.

 

Neuvostoliitto palauttaa Suomelle Porkkalan alueen. Presidentinvaalilla etsitään J. K. Paasikivelle seuraajaa. Hämeenlinnan pikkukaupungissa pelätään keuhkotautia, ja lapsetkin viedään läpivalaisuun. 

 

Historiallisen epookin rinnalla kuvataan viisivuotiaan Helenan ja hänen vuotta vanhemman Olli-veljensä arkea puutalokorttelissa Rantakadulla, jonka nimi muutetaan Arvi A. Kariston kaduksi kaupungin merkittävän kirjankustantajan kunniaksi. 

 

Näkymä kotikorttelista. Ilja Karsikkaan kuvitusta lastenromaaniin Rantakadun rappusilta  (Karsikas & Karsikas 2021).

 

Nelihenkisen perheen elintaso nousee: hankitaan pesukone ja auto.

 

Lasten elämänpiiri laajenee vähitellen kotikadulta lähitienoolle. 

 

Hauska ratkaisu on rytmittää lapsuudenmuistoja alaotsikoiden alle; niissä esitellään luontevasti myös perheen muita läheisiä tai vietetään aikaa vain toisen vanhemman kanssa. 

 

Kirjassa kuvataan perheen elämää talvesta seuraavaan kesään.

 

Vauvoina kuolleiden siskojen muistoa vaalitaan  perheen joulukoristeissa. Ilja Karsikkaan kuvitusta  lastenromaaniin Rantakadun rappusilta  (Karsikas & Karsikas 2021).

 

 

 

Kahdessa kirjan luvussa vietetään myös joulua.

 

Jouluaatto-luvussa koristellaan joulukuusta.

 

Jouluaatto. Koristelimme kuusta. Äiti kurotteli oksille hienoja kiiltäviä nauhoja ja kynttilöitä. Isi kiipesi tuolille ja kiinnitti latvaan ison kimaltelevan tähden. Äiti otti laatikosta varovaisesti kaksi pienempää tähteä. Hän etsi pitkään kummallekin sopivaa paikkaa. Toisen tähden keskellä hymyili vaalea kiharahiuksinen enkeli ja toisessa tummatukkainen. Äiti sanoi: ”Tämä vaalea on Hannele ja tuolla ylemmässä tähdessä asuu Kirsti. Sinun siskosi. Tytöt kuolivat jo ennen kuin sinä synnyit. He ovat päässeet jo taivaaseen.” Tuijotin pitkään tähtisiskojani. Miksi he eivät leikkineet kanssani.

 

Jouluaattoiltana mennään hautausmaalle ja sytytetään vauvoina kuolleille siskoille kynttilät. Joulun jälkeen kyläillään ahkerasti lähipiirissä.

 

Ilja Karsikas on kuvittanut kirjan kuvattavan aikakauden henkeen kaksivärisesti, sinisen ja punaisen väreillä. Kuvitus tuo etsimättä mieleen Maija Karman monet kuvitukset.

 

 

Hieno esimerkki vinjettikuvituksesta, johon on saatu  ällistyttävällä aistivoimalla keinumisen hurma! Ilja Karsikkaan  kuvitusta lastenromaaniin Rantakadun rappusilta  (Karsikas & Karsikas 2021).

 

Lastenromaanissa vaihtelevat koko sivun kuvitukset ja pienet, mutta yksityiskohdiltaan runsaat vinjettimäiset kuvitukset. Kuvitus on vaatinut tarkkaa arkistotyötä 1950-luvun elämänmenon tallentamisessa.

 

Kirja ylsi myös Suomen kirjataiteen komitean vuoden 2021 kauneimpien kirjojen listalle lasten- ja nuortenkirjojen kategoriassa. 

 

Kirjan jälkisanoissa ääneen pääsee myös isoveli Olli, joka täydentää pikkusiskonsa muistoja muutamilla aisteihin  vahvasti liittyvillä muistikuvilla.

 

Rantakadun rappusilta todentaa upeasti, kuinka historiaan sijoittuvat lastenkirjat ovat parhaimmillaan eri sukupolvien yhdessä lukemina. Helena Karsikas on myös testannut kirjan tenhoa omilla lapsenlapsillaan.

Elsa Beskow ja Pekka Tarkka

Pekka Tarkka: Onnen Pekka. Muistelmia, 575 sivua, Otava 2018. Kannen suunnittelu Anna Lehtonen.

Kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuudentutkija Pekka Tarkka (s. 1934) luotaa kiinnostavasti kulttuurijournalismin kulta-aikoja ja tekee tarkkaa ajankuvaa kulttuurin ja erityisesti kirjallisuuden kentältä muistelmissaan Onnen Pekka.

Tarkan sukuhistoriassa settlementtiliike on näkyvästi läsnä: hänen isänsä Toivo Tarkka oli settlementtiliikkeen pappina Tampereen Pispalassa ja äidinisä Sigfrid Sirenius perusti Suomen settlementtiliikkeen.   

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on odotetusti hyvin vähällä huomiolla Tarkan muistelmissa. 

Muutamastakin maininnasta saa silti paljon ainesta pohdintoihin.

Kesällä 1944 jatkosodan kiperimpään aikaan Pekka Tarkkaa oltiin nimittäin lähettämässä sotalapseksi Ruotsiin. 

Suomen olemassaolo oli vaakalaudalla, ja monien perheiden lapset siirtyivät Ruotsiin pahimman varalta. Ukko Sigfrid valmisteli minun lähettämistäni Tukholmaan ja oli jo järjestänyt paikan hengenheimolaisensa Natanael Beskowin ja kirjailija Elsa Beskowin perheessä. Liisa-äitini oli jyrkästi vastaan. Vanhempani sopivat kirjeissään, että perhe jää kokonaisena Suomeen, tuli mitä tuli.

Ajatusleikki siitä, että Tarkka olisi ollut sotalapsena lastenkirjailija-kuvittaja Elsa Beskowin vaikutuspiirissä on kieltämättä kutkuttava! 

Kuinka tuolloin 9–10-vuotias Pekka-poika olisi kokenut Beskowin kuvakirjat Petteristä ja Lotasta ja täti sinipunaisesta, täti vihreästä ja täti Ruskeasta, jotka elävät keskiluokkaista auvoa pienessä sievässä huvilassaan?

Olisiko moni asia ollut Beskowin lastenkirjakylvyn jälkeen toisin Tarkan elämässä? 

Tampereen lyseossa kirjoittamiensa kotiaineiden reipastelevan tekohuumorin esikuvaksi Tarkka tunnistaa – kenties jälkiviisaasti – Aaro Hongan poikakirjat.  

Muistelmat eivät – valitettavasti – anna paljonkaan vihjeitä Tarkan lapsuuden ja nuoruuden kirjamieltymyksistä. 

Tärkeimmäksi lapsuuden kirjasarjaksi hän mainitsee sotavuosilta kodin kirjahyllystä löytyneen moniosaisen tietosanakirjan.

Aaro Hongan poikakirjat ja Otavan Poikien seikkailukirjaston kirjat saivat myös ”äkkilähdön” nuorukaisen pienestä kirjahyllystä hänen hankkiessaan ”ensimmäiset oikeat kirjat”, Pentti Haanpään Jutut ja oiva Paloheimon novellikokoelman Tuonen virran tällä puolen. 

Pekka Tarkka aloitti vuonna 1957 Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittajana. 

Kulttuuriosaston esinaisena oli Toini Havu, jonka särmikkääksi tiedetystä persoonasta Tarkka ei muistelmissaan anna järin mairittelevaa kuvaa. 

Pekka Tarkka jättää mainitsematta, kuinka Havu käskytti häntä sekä samaan aikaan lehteen kirjallisuustoimittajaksi värvättyä ikätoveriaan Timo Tiusasta arvostelemaan myös nuortenkirjallisuutta.   

Toini Havu kertoi 27.1.1995 antamassaan haastattelussa pitäneensä periaatteena, että Helsingin Sanomien arvostelijat eivät jakautuisi ns. korkean ja matalan kirjallisuuden mukaan. Vain tällä ennakkoluulottomalla ja kirjallisuutta arvottamattomalla asenteella  kritiikeille saataisiin Havun mielestä yhdenmukainen mittapuu.

Sanoin pojille [Tarkka ja Tiusanen] , että pruuvatkaa nyt näiden poikakirjojenkin arvostelemista. Hiukan tekopyhästi he sitten valittivat olevansa vielä liian nuoria. Ehkä he olivat siinä oikeassakin, mene ja tiedä. (PHH haastattelu 1995).

Sukupolvi- ja näkemyserot lientyivät sittemmin: Tarkka tapasi Havun 1990-luvulla ja kertoo Havun ilahtuneen hänen tulostaan ja kollegoiden suhtautuneen toisiinsa lämpimästi.

Muistelmien kirjoittajan muistissa on ymmärrettävästi aina myös aukkoja ja hänellä on valta nostaa asioita esiin mielensä mukaan. 

Yhtenä meriittinään Tarkka pitää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Otavan yhtistyönä kustantaman Suomen kirjallisuushistoria -teossarjan kahdeksatta osaa, jonka toimituksessa Tarkka oli eritoten sen viimeistelyvaiheessa ja työläässä editoinnissa mukana. 

Tarkka mainitsee osan erityisansioina Matti Kuusen hoitamat Eila Pennasen Ajanvietekirjallisuuden ja Kirjallisuuskritiikin, Jarl Hellemannin Suomennoskirjallisuuden ja Timo Tiusasen Teatteriin ja kirjallisuuteen keskittyvien artikkelien merkittävyyden.  

Sitä vastoin hän jättää tyyten mainitsematta kyseisessä osassa olleen Sirkka Kurki-Suonion uraa uurtavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kehitystä valottavan artikkelin.

Toisaalla Tarkka kuitenkin mainitsee Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella 1970-luvun alussa vetämänsä kritikkipraktikumin, jossa ”arvostelujen teosten kirjo oli laaja”:

Lasten- ja nuortenkirjoja ei unohdettu. Inari ja Leena Krohnin Vihreä vallankumous oli ympäristöliikkeen ensimmäisiä airuita.

Kenties Krohnien teosten arvostamiseen vaikutti myös se, että Leena Krohn oli laitoksella tuolloin amanuenssina ja Inari Krohn oli yksissä laitoksella yliopistonopettajana toimineen Pertti Lassilan kanssa? 

Tarkka päättää muistelmansa 1980-luvun lopulle, jolloin hän siirtyi pois Helsingin Sanomien kulttuurin esimiehen tehtävistä. 

Tarkan muistelmat antavat eloisan syväluotauksen tuonaikaiseen valtakunnan ykköslehden kulttuuriosastoon ja sen – nykypäivän vinkkelistä – varsin boheemeihin – käytänteisiin. Oli esimerkiksi vallan normaalia, että kuukausipalkkaa nostava kirjallisuustoimittaja teki työt kotoaan käsin. 

Poliittiset suhdanteet vaikuttivat yllättävän paljon kulttuuriosaston juttutilauksiin ja arvioidenkin painotuksiin. 

Siihen nähden nyt eletään moniarvoisempia aikoja. 

Taimien kasvattajan eloisat muistelmat

Hannu Mäkelä: Muistan; Otavan aika, 553 sivua, Tammi 2015.

Muistelmat ja elämäkerrat ovat aina kiehtovaa luettavaa. Niissä voi luvan kanssa tirkistellä oman alansa mestarien intiimiin elämään mutta parhaimmillaan ne tarjoilevat myös yleispätevää ajankuvaa.

Hannu Mäkelän muistelmat ovat edenneet jo neljänteen osaan, jossa luupin alla ovat nyt vuodet 1967–1986, jolloin hän toimi Otavan kustantamossa kustannustoimittajana ja lopuksi kaunokirjallisen osaston apulaisjohtajana.

Rouva Huu lukeutuu Mäkelän Herra Huu -kirjojen ja silmälasinsa hukkaavasta hevosesta kertovan lastenromaanin ensimmäiseen lukijasukupolveen.  Yläkouluvaiheessa löysin hänen aikuislyriikkansa ja olen siitä pitäen yrittänyt pysyä tuotteliaan kirjailijan    

Mäkelän teos tekee ennen muuta kunniaa kustantamoiden uuraille ja asialleen omistautuneille kustannustoimittajille, näille harmaille eminensseille, joiden työtä Mäkelä vertaa taimen kasvattamiseen:

Kukaan ei voi kirjallisuudessa sanoa, millainen puu taimesta kasvaa, se on mahdollista vain kasvitieteessä ja silloinkin kasvu ja menestys riippuvat maaperästä, kasvupaikasta ja sääolosuhteista, joista kahta ensin mainittua ihminen voi auttaa ja kolmannen kanssa sentään jotenkin tulla toimeen, yrittää käyttää suojaavia keinoja talven viimaa vastaan. Siten myös kustantamon ilmapiiristä ja toimista kyllä riippuu, miten esikoiskirjailija myöhemmin alkaa kukoistaa. Joskus niin tapahtuu. – –

Teos piirtää myös mainiota kuvaa kustannustoiminnan nopeista muutoksista, liittyen niin painotekniikan kehitykseen kuin kirjallisuuden markkinointiin ja kirjailijan ammatissa tapahtuneisiin imagomuutoksiinkin.

Mäkelä luo muistelmissaan kiinnostavia kirjailijoiden muotokuvia, joista osa on suurpiirteisempiä  luonnostelmia (mm. verrattomat kuvaukset Kersti Bergrothista ja Alex Mattsonista !). Mäkelälle läheiset kirjailijat ovat saaneet omat lukunsa (mm. Samuli Paronen, Maila Pylkkänen, Laila Hietamies, Erno Paasilinna ja Antti Tuuri, joista tuli myös hyviä ystäviä, sekä  Kerttu-Kaarina Suosalmi, Lassi Nummi,  Paavo Rintala, Jarkko Laine, Arto Melleri ja Bo Carpelan).  

Mäkelän muistelmissa on monia herkullisia kuvauksia, mm. Mukkulan kirjailijakokouksesta ja erinäisistä ulkomaille suuntautuneista kirjailijavierailuista. Lakonisuudessaan verrattomasti Mäkelä kertoo muun muassa oudosta kohtalosta, joka heittää hänet ja suomenruotsalaisen Lars Huldénin peräti kahdesti saman pekingiläisen hotellin morsiussviittiin. Otavan novellikilpailun jälkijuhlintaan liittyy myös hauska anekdootti, josta olen kuullut myös Olli Jalosen hyvin samansuuntaisen ja riemukkaan version.

Lastenkirjallisuus ei – ymmärrettävästi – ole muistelmissa kovin isossa roolissa. Kiinnostavia ovat toki pienet hajahuomiotkin, esim. maininta siitä, että 1960-luvun lopulla lastenkirjallisuus oli Otavalla vielä varsin vähäistä, huolimatta osaston johdossa olleen Aili Palménin ponnisteluista. Muistelmat antavat silti valotusta moneen kiinnostavaan seikkaan. Uusi tieto minulle on sekin, että Helena Anhava toimi Mäkelän useimpien lastenkirjojen kustannustoimittajana Otavan vuosina!

Kustantamon kirjallinen johtaja Paavo Haavikko ei saa lastenkirjallisuuden arvostuksen osalta kovin korkeaa arvosanaa. Tuttu on monessa aiemmassakin yhteydessä kerrottu tarina siitä, kuinka Haavikko varoitteli Mäkelää Herra Huun käsikirjoituksen äärellä pilaamasta hyvää mainettaan.

Haavikon ja Otavan lasten- ja nuortenosastoa Palménin jälkeen luotsanneen Marja Kemppisen jännite jää lukijalle arvailun varaan.

Uutta tietoa on myös Jorma Kurvisen Susikoira Roi -sarjan synty: Mäkelä luonnosteli sarjan raamit Kurviselle: ”Luonnostelen tarinan pojasta ja susikoirasta, eräänlaisen hybridin salapoliisiromaanista ja Lassie-koirasta”. Kurvinen innostuu ja luo pitkäkestoisen ja tv:stäkin tutun sarjan.

Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen käsikirjoitus kulkee myös Mäkelän työpöydän kautta, ja siihen liittyy pieni onnenkantamoinenkin:

--- nimi on outo: Häräntappoase. Se kiinnostaa. Luen kirjan kotona. Annan Martille [Martti Anhava] ja sanon, että tämän voisi hyvin julkaista, kaikki on kohdallaan. 

Hän mulkaisee minuun, sanoo seuraavana päivänä, ettei oikein usko ja on epäileväinen, mutta käsken häntä lukemaan kirjan loppuun. Ja kirja siitä tulee. Tekijäksi osoittautuu pieni tummahiuksinen tyttö Anna-Leena Härkönen ja kun annan teokselle vahingossa liian alhaisen hinnan, ehkä myös siksi siitä tulee myyntimenestys nimenomaan nuorison keskuudessa, jolla on kerrankin varaa paksuun kirjaan. Joskus erehdyksestä voi siis olla hyötyä.

Mäkelä on vuolas, mutta tyylinsä napakasti säilyttävä kirjoittaja, joka rytmittää tekstinsä helposti omaksuttavaan ja sivumäärästä huolimatta verraten nopealukuiseen muotoon. 

Ilkeämielisiä sivalluksia tekstistä ei kuitenkaan liiemmälti löydy ”kustannuskuikeloiden” (Mäkelän oma termi sivulta 227)  iloksi. Niiden sijaan Mäkelä paketoi elämänviisautensa nokkelasti tekstin lomaan, toisinaan vähän sarkastisestikin, mutta silti korrektisti.

Ja paljon jää sanomatta:

Katselen mappejani ja käsitän, että suurin osa kaikista kirjailijoitten kirjeistä jää väistämättä vaille mainintaa, edes lauseen mittaista siteerausta. On lappuja lippusia, mutta todellisiakin kirjeitä lienee ainakin parintuhannen sivun verran. Ei auta itku markkinoilla. Kun en pysty niitä esittelemään, toimitan kaikki mapit aikanaan SKS:n kirjallisuusarkistoon.

Muistelmat päättyvät vuoden 1986 loppuun, jolloin Hannu Mäkelä irtisanoutuu apulaisjohtajan toimestaan Otavalla ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.

Nuoruus seinän vieressä

Hannu Mäkelä: Muistan: nuoruus. 389 sivua. Tammi 2012. Kansikuva Markko Taina. Valokuvat Hannu Mäkelän kotialbumi.














Rouva Huu lukee paljon nuortenromaaneja – uusia ja vanhoja –, joissa nuoruutta kuvataan vereslihalla.

Jo useamman vuoden ajan olen harkinnut lukevani kaikki nuoruuden aikaiset päiväkirjani. Näin voisin palauttaa muistiin monia sellaisia asioita, jotka alitajunta on halunnut painaa unohduksiin.

Vielä ei rohkeus ole riittänyt tähän hankkeeseen.

Sitä siviilirohkeutta odotellessa oli hienoa samastua kirjailiija Hannu Mäkelän omaan 1950–60-luvun nuoruuteen. Muistan: Nuoruus on jatkoa Mäkelän viime vuonna ilmestyneelle lapsuuden muistelmille Muistan: Lapsuus.

Jo muistelmien alkulehdillä yksinhuoltajaäidin kasvattama kolmilapsisen perheen nuorimmainen ottaa etäisyyttä äitiin, jota hän tähän asti on lähes varauksettomasti ihaillut ja kunnioittanut:

Tunnen äidin nyt jo vieraannuttavan hajun: raskasta, jotenkin tukahduttavaa kieloa ja hieman hienommalta tuoksuvaa puuteria, jota äiti on kasvoilleen koulun alun kunniaksi levittänyt.

Toiselle kymmenelleen ehättänyt Hannu-poika kokee koulussa ja kaveripiirissä jatkuvasti yhä enemmän vierauden ja ulkopuolisuuden tunteita.

Mäkelä liittää lapsuuden ja nuoruuden rajalle isoja, riipaisevia tunteita, joihin lukija samastuu voimakkaasti. Kallion kasvatin siirtyminen Munkkiniemen yhteiskouluun ja perheen muutto Munkkivuoreen eivät nekään suju aivan myötäsukaisesti.

Vertaansa vailla on hyvin elämyksellisesti kuvattu poikajoukon spontaani edestakainen pyöräretki Porvooseen, jossa otetaan mittaa omista voimavaroista ja sisukkuudesta.

Mieleen jää myös perheen kesänviettosaaren tienoilla Kukkialla koettu hirmumyrsky, josta tulee kesävieraana seudulla olevalle nuorelle tytölle ja nuorukaiselle unohtumaton survival-seikkailu.

Ensimmäinen ulkomaanmatka ja kesätyö Saksassa antavat nuorelle miehelle lopulta myös kaivattua itsetuntoa ja avartavat maailmankuvaa.

Aknesta ja ulkopuolisuuden tunteesta kärsivä nuorukainen kyselee itseltään ehtimiseen:

Mitä minä haluan? Kuka minä olen, mikä olen, mikä minusta tulee, sitä en tiedä. Tähän ajatukseen lopulta aina uuvahdan.

Nuoruus päättyy ylioppilaskirjoituksiin ja pyrkimiseen opettajakorkeakouluun.

Aivan muistelmien päätteeksi ollaan matkaamassa yhdessä ystävien kanssa Pariisiin, jota Satu Waltari on Kahvila Mabillonissa kuvannut niin sykähdyttävästi:

Kirjan perusteella olen tajunnut, että vain Pariisissa voi kohdata oikeaa taiteilijaelämää. Tämä kaupunki tulisi tukemaan haaveitani. Minä haluan edelleen joko taiteilijaksi tai kirjailijaksi, ellen jopa molemmiksi! Siksikin pitää hengittää Pariisin ilmaa, se auttaa varmasti minua päämääräni löytämisessä…

Nuoruuden perustunnot eivät ole 50 vuodessakaan juuri muuttuneet. Nuoruuden ydin, epävarmuuden, riittämättömyyden ja yli äyräiden kuohuvan uhman tunteineen, on pysynyt samana.

Huomasin löytäväni Mäkelän nuoruusmuistelmista monia oivalluksia, jotka auttavat nuoruuden eri vaiheita elävän jälkikasvunkin mielenliikkeiden tulkitsemisessa.

Nähtäväksi jää, rohkaistuuko Mäkelä jatkamaan muistelmiensa sarjaa myös varhaiseen aikuisuuteen.

Näiden nuoruusmuistelmien lomastakin voi jo poimia muutamia hauskoja anekdootteja kirjailijan uran alkutaipaleelta, jolloin Mäkelä työskenteli Otavan kustannustoimittajana.