Sympaattisessa kasvutarinassa musiikkimakujen erilaisuus onkin lopulta voimavara

 

Mikko Koiranen: Finaalissa. WSOY 2026. 188 sivua. Kansikuva Riikka Turkulainen. 

Mikko Koirasen nuortenkirja Finaalissa on WSOY:n uuden, viime vuonna perustetun Ote-sarjan kolmas osa. 

Sarjan kirjat pyrkivät lauserakenteiden, ns. päätteettömän fontin ja väljän rivityksen osalta helppolukuiseen ja siten helposti omaksuttavaan esitystapaan. 

Sarjan aiemmat osat ovat Anna Paldarin  Vapaavyöhyke ja Ursula Mursun Hengitysvaikeuksia.

Kustantamo haluaa näin laajentaa valikoimaa ja tarjota nuorille  mieluista luettavaa perinteisten, pitkien nuortenromaanien ja selkokirjojen rinnalle. 

Riikka Turkulaisen Finaalissa-kirjaan tekemä kansikuva ansaitsee erityisen maininnan. 

Kansikuva tiivistää nimittäin oivaltavasti teoksen ytimen: 

Mikko Koirasen nimi on kirjoitettu hiphop-kulttuurin suosimalla graffitimaisella  fontilla, kun taas teoksen nimen  kirjoitusasusta löytyy viitteitä hevimusiikkiin.

Tällaisesta näkemys- ja tyylilajien törmäyksestä on nimittäin myös juonen tasolla kyse. 

Räppäri Tatu pääsee uusia kykyjä etsivässä musiikkikilpailussa finaaliin. 

Toive voitosta kuitenkin vaarantuu,  kun isä lähettää pojan rangaistuksena holtittomasta käytöksestä Oulusta Hailuotoon mummon hoteisiin – ilman älypuhelinta ja tietokonetta, joita tarvitaan voittobiisin tekemiseen. 

Tatu on karkotuksesta aluksi täysin lamaantunut: 

Hailuoto.

Perämeren suurin saari.

Perämeren helmi.

Perämeren Alcatraz saatana. 

Nopeasti Tatu saa huomata, että kuusikymppisen mummon valvovan silmän alta ei niin vain päästä pakoon. Poika  kutsuu yleensä isän äitiä vain etunimellä. 

Ennen pitkää Tatun on pakko keksiä muita luovia ratkaisuja kiperään tilanteeseen. 

Hän tutustuu ensin Mallaan, joka on töissä kirjastossa. 

Tyttö auttaa Tatua ensin mummon vajasta löytyvän Pappatunturin kanssa ja myöhemmin hän johdattaa myös paikallisen hevibändin, Murhaperjantain, harjoituskämpälle. 

Tatu ei kuitenkaan paljasta itsekkäitä tarkoitusperiään yhtyeen jäsenille. 

Vähitellen hän pääsee sisäpiiriin ja saa pestin yhtyeen kosketinsoittajana. 

Yhtyeen jäsenten välillä on kuitenkin jännitteitä ja samalla tunteet Mallaankin syvenevät.

1990-luvun räppärin kappaleen kaksimielinen motto, ”jos haluu saada, on pakko antaa”, saa aivan uuden merkityksen, kun Tatu luopuu tunteellisessa loppuratkaisussa omasta kunnianhimostaan uusien ystäviensä eduksi.

Teoksen nimi, Finaalissa, saa sekin kaksoismerkityksen. Murhamaanantai-yhtyeen solisti Henkka kärsii vanhempien avioerosta ja ajautuu apatiaan. 

Suorasanaista ja dialogivetoista kerrontaa ryydittävät Tatun kilpailun finaaliin kynäilemät rap-sanoitukset. 

Sanoitusten fontti on hieman vaikealukuista ja tekstit turhan pitkiä, pieni karsiminen olisi tehnyt terää sanoitusten iskevyydelle. 

Mikko Koirasen kaksi ensimmäistä nuortenromaania Nauhoitettava ennen käyttöä ja Jättiloikka Jan Valkoselle (2019 ja 2023) ilmestyivät Myllylahden kautta. 

Kustantamon sivuilla Koiranen on kertonut hurahtaneensa yläkoulussa 2000-luvun alussa täysillä suomiräppiin, mistä oli hyötyä myös kirjailijan työssä tarvittavien suomen kielen vivahteiden omaksumisessa. 

 

WSOY:n sivuilla sivuilla Koirasta luonnehditaan ”aitopääräppäriksi”. 

Tietäjät tietää varmasti ilman googlettamistakin, mistä on kyse, mutta itse jouduin tekemään vähän tiedonhakua saadakseni selville, että nimitys tarkoittaa    perinteisen hiphop-kulttuurin ja undergroundin arvoja kunnioittavasta rap-musiikin ystävästä tai artistista.   

 

 

 

Kartta ja kompassi käteen ja suunnistamaan!

Mirkka Auvinen: Varpun kompassi. 45 sivua. Kuvittanut Saara Hankama. Aviador 2026. 

 

Varpu hyörii ja pyörii kartan kanssa ja yittää löytää seuraavan rastin. Karttaan on merkitty sininen neliö.  Viola kertoo, että se tarkoittaa kaivoa. Maastosta ei kuitenkaan löydä sen enempää vettä kuin kaivon kanttakaan.  

"Huoh, nyt tarvittaisiin pöllön silmiä", Varpu voivottelee. "Tai sitä salaperäistä kompassia, jos joku suvaitsii kertoa, mikä kapistus se on". 

Vaikka välillä tuntuu siltä, että nykylastenkirjallisuus olisi jo ottanut kaikki mahdolliset ja vähän harvinaisemmatkin aiheet haltuunsa, niin aina löytyy uusia alueenvaltauksia. 
 
Käsittääkseni Suomessa ei ole aiemmin julkaistu kuvakirjaa, joka kertoisi lapsen suunnistusharrastuksesta! 

 

Etsivä ei heti löydä, mutta sisulla ja maltilla Varpu löytää
rastin. Saara Hankaman kuvitusta Mirkka Auvisen tekstiin
kuvakirjassa Varpun kompassi (Aviador 2026). 

 

Mirkka Auvisen ja Saara Hankaman juuri ilmestynyt  tietokuvakirja Varpun kompassi kiinnostaa varmasti leikki- ja alakouluikäisiä lapsia. 

Kirjan ilmestymisen ajoituskin on kohdillaan: kesä on mitä parhain ajankohta uuden harrastuksen aloittamiseen. 
 
Varpu on viisilapsisen perheen kuopus. Hän on luonteeltaan hieman ujo, mutta käänteissään silti hyvinkin reipas pikkutyttö. 

Kaikilla muilla perheenjäsenillä on joku harrastus.
 
Isosisko Viola on harrastanut jo pitkään suunnistusta ja osallistuu Venlojen viestiin.
 
Kun koko perhe jännittää siskon kisamenestystä television äärellä, Varpussa kypsyy päätös opetella samaa taitoa.
 
Isosisko opettaa kärsivällisesti Varpulle suunnistuksen alkeita. 

Suunnistuksen keskeinen välineistö ja sanasto tulevat hyvin esille tekstissä ja
kuvituksessa. Saara Hankaman kuvitusta Mirkka Auvisen tekstiin
kuvakirjassa Varpun kompassi (Aviador 2026). 

Tietokuvakirja havainnollistaa myös suunnistusmerkkejä, karttapohjia, kompassin toimintaa ja ilmansuuntia. 
 
Oppiminen ei käy käden käänteessä, mutta sisukas ja päättäväinen Varpu ei vastoinkäymisistä tai koettelemuksista hätkähdä, sillä ”suunnistamaan oppii vain suunnistamalla”.
 
Saara Hankaman kuvitus välittää Varpun vaihtelevat tunnetilat.
 
 

Helppolukuisia lastenkirjoja ja pari nuortenkirjaa, joissa harrastetaan tai opetellaan suunnistusta:

Mikko Kalajoki & Väinö Heinonen: Karttakopla huhuilijan jäljillä, WSOY 2025

Heli Rantala: Pummi, Avain 2025 / nuortenkirja

Maarit Nurmi: Benkku, älä pakene! Myllylahti 2022

 Merja & Marvi Jalo: Kepparikisat, WSOY 2021

Jaana Lehtiö: Taika Valo ja kummallinen pallo, Myllylahti 2016

Markku Karpio: Otsalamppu, Otava 1995 / nuortenkirja 
 
 
 

Tunnelmaltaan erityisen vangitseva ja jännittävä suunnistuksesta kertova Roope Lipastin  novelli "Yösuunnistus" löytyy Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittamasta novellikokoelmasta Tusina (Arthouse 2018). 
 
 

”Et kai sä luullut, että sota ois kiva?”¨

 

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika. 112 sivua. WSOY 2025. Kansi Kaisu Sandberg.

 

Aloin tehdä Rudolfista muistiinpanoja. Minulla ei ollut vielä lauseita, vaan pelkkiä sanoja. Millä paikkakunnilla taisteltiin tammikuussa, missä helmi- ja maaliskuussa. Mssä meni milloinkin punaisten rintamalinja, missä valkoisten. Tammikuussa Viipuri, helmikuussa Uusikirkko. Sitten maaliskuussa Kuusaan ja Hotakan rintama. Kivennapa, Kausamo. Kannelärvi, Mustanmäen asema. Lopulta Terijoki ja Raivola. Kaikki outoja nimiä, joista en ollut koskaan kuullut. Ne alkoivat kuulostaa eksoottisilta. Paikat olivat Karjalan Kannaksella, joka oli joskus kuulunut Suomelle. Se tarkoitti Laatokan ja Suomenlahden välistä aluetta. Siellä asuneet ihmiset olivat joutuneet muuttamaan länteen, kun Neuvostoliitto vaati sen alueen itselleen toisen maailmansodan jälkeen.
 
Ja Kannaksella oli elänyt ja taistellut kauan sitten myös Rudolf. 

 

Aikana, jolloin nuortenromaanien kustannuspäätökseen tuntuvat vaikuttavan entistä enemmän riittävän trendikkäät aiheet ja nykynuorten elämäntavan katu-uskottava kuvaus, ilahdun siitä, että myös historiallisista aiheista kertoville nuortenkirjoille löytyy yhä kustantajia.
 
Juuri ilmestynyt Sisko Latvuksen Rudolfin näköinen poika kiinnittyy lopun jälkisanojen kautta Latvuksen aiempia historiallisia nuortenromaaneja (Evakkojunalla länteen, 1984, Kaukana omalta maalta, 2011 ja Kaksi sateenkaarta, 2014) selkeämmin hänen omaan sukuhistoriaansa. 

Tulkintani mukaan Latvus kertoo isoisänsä Rudolfin tarinan, tosin fiktioon verhottuna.
 
Jasper on juuri käynyt rippileirin ja viettää joutilasta kesälomaa, johon mahtuu hiljattain perustetun bändin harjoituksia ja haaveilua samalla leirillä olleesta ja bändiin kuuluvasta Juulista. 

Jasper tosin olettaa ensin, että hänen paras ystävänsä Eino ja Juuli seurustelevat, sillä nuoret pitävät säännöllisesti yhteyttä.  Siltikään Jasper ei voi mitään sille, että tuntee kropassaan kummallista värinää, halusi tai ei. 
 
Kun Jasper vie rippikuvansa  mummilleen, tämä huomaa lapsenlapsensa yhdennäköisyyden sisällissodassa vain 20-vuotiaana kuolleeseen sukulaiseen, Rudolfiin.
 
Jasper saa sukututkimusta harrastavalta tädiltään Rudolfiin liittyvää materiaalia, ja vähitellen miehen elämänkohtalo vie pojan mukanaan. 

Jasperin Rudolfille aluksi pukema sankarin viitta kuitenkin putoaa, kun poika saa tietää, ettei Rudolfkaan siekaillut tarttua aseisiin sisällissodassa: 

 
Olin koko loppuillan vihainen. Kuvittelin, miten tuomittu mies oli anellut armoa. Olisihan Rudof voinut kaverinsa kanssa päästää miehen karkuun ja sillä siisti!
 
Uskoiko hän tosiaan, että tappamalla toisia ihmisiä voisi saada aikaan vallankumouksen? Tietysti hän vain sen mitä oli käsketty, ja tappamista vartenhan aseitakin oli hankittu. Mutta miten hän pystyi ampumaan noin vain ihmisen, joka ei ollut edes uhannut häntä itseään eikä syyllistynyt sen kummempaan kuin hän itsekään Pietarin-matkallaan? 

 
Latvus niveltää kekseliäästi Rudolfin vaiheet osaksi romaanin nykyhetken kuvaukseen  muuttaessaan kuulustelupöytäkirjojen aineistoa vuoropuhelun muotoon. Tällä tavoin kirjaa lukeva nuori, jolla on kenties vielä historiallisten tapahtumien osalta hieman heppoiset tiedot tapahtumista, pystyy suodattamaan paremmin Rudolfin vaiheita.  
 
Jasperista tuntuu, että Rudolf työntyy lähes väkisin hänen ajatuksiinsa ja arkeensa. Juuli auttaa Jasperia Rudolfin vaiheiden selvityksessä. Tyttö pystyy etäännyttämään itsensä Jasperia paremmin, ja niinpä hän tokaiseekin pojalle: ”Et kai sä luullut, että sota ois kiva?”
 
Latvus havainnollistaa hienoin kielikuvin Jasperin tunnemyrskyjä, jotka liittyvät yhtälaisesti ihastumiseen kuin suvun vaiettujen asioidenkin jäljittämiseenkin:
 
 

Elämässä tulee vastaan tilanteita, jolloin ihminen irtoaa vanhoista kehyksistä kuin valokuva, joka on menettänyt merkityksensä. Yhtäkkiä on vailla tuttuja tukirimoja. – –

 
 
Lopulta raskas prosessi tiivistyy pojan bändille sanoittamaan lauluun, jonka esiesitys on itsenäisyyspäivänä sodanvastaisessa tapahtumassa Helsingin Narinkkatorilla.
 
Suomen lähihistorian lisäksi Latvuksen romaanin voi lukea myös nuoruuden etsikkoajan kuvauksena. Bändiharrastuksen myötä Jasperin itseluottamus vähitellen kasvaa. Myös hänen vanhempansa tukevat ja kannustavat kitaransoittoon, ja yhdessä isän kanssa käydään ostamassa myös ensimmäinen sähkökitara. 
 
 

Romaania lukiessa mieleeni tuli ruotsalaisen Johan Ehnin Hevospojat (Otava 2024, suom. Sirje Niitepõld), joka rinnastaa 1930-luvulla eläneiden sirkuksessa keski-Euroopassa kiertäneiden nuorukaisten rakkaustarinan nykyhetkeen. 

Toinen miehistä on muuttanut viettämään vanhuudenpäiviään Ruotsiin ja tarvitsee kotihoidon apua päivittäisessä arjessaan. Kesätöissä vanhusten kotipalvelussa oleva teini-ikäinen Anton kiinnostuu puhumattoman Alexander Kovacin vanhoista valokuvista.  
 
Parhaimmillaan nuortenromaani voi sysätä Hevospojat- ja Rudolfin näköinen poika -kirjojen tavoin lukijansa hankkimaan tietoa lähihistorian tapahtumista. Siksi olisi suotavaa, että yläkoulun ja toisen asteen historian opetuskin hyödyntäisi nykyistä enemmän historiallisista taitekohdista kertovia nuortenkirjoja.

Kun elämä rullaa eteenpäin

Heli Rantala: Pummi. 139 sivua. Avain 2025. Kansikuva Satu Enstedt. 

 

Joka kerta kun herään, kaikki on yhden nyt-hetken ajan hyvin.
Tak, tak, tak.
Sitten muistan: mun jalat ei toimi.
totuus iskee tajuntaan kuin tuhat tulikuumaa nuppineulaa.

 

Heli Rantala laventaa nyt repertuaariaan kahden lastenromaanin ja kahden kuvakirjan jälkeen myös nuortenkirjoihin. Äskettäin ilmestyi nuortenromaani Pummin lisäksi myös Rantalan toinen kuvakirja Mölymyrsky (kuv. Netta Lehtola, WSOY 2025). 
 

On kiinnostavaa, että liikuntavammaisista nuorista on kirjoitettu viime vuosien ja vuosikymmenten saatossa useampiakin nuortenromaaneja. 

Parin vuoden takaa muistuu mieleen Ansu Kivekkään Raakaversio (Tammi 2022) ja Reija Kaskiahon Maantiekiitäjä (2022) sekä hieman vanhemmista esimerkiksi Terhi Rannelan Jäämeri, jäähyväiset ja minä (Otava 2010) ja 1990-luvulta Varpu Vilkunan Rulla (Tammi 1992). 

 

Aihe on toki tuttu jo lastenkirjaklassikoista. Frances H. Burnettin Salaisessa puutarhassa sairaalloinen Colin käytti pyörätuolia ja Eleanor H. Porterin tyttöromaanissa  Pollyanna päähenkilö joutuu  liikenneonnettomuuteen ja halvaantuu.

 

Pummin päähenkilö ja minäkertoja Ahti on saanut hiljattain ajokortin ja hän lähtee itsevarmana suunnistuskisoihin isoisänsä autolla:

  

Neljän tunnin ajomatka oli liian vaikea rasti taitotasoon nähden, eli vasta kortin saaneelle. Isä oli vängännyt kyllästymiseen asti, että mentäisiin sen Volvolla ajovuoroa vaihdellen, mutta mä halusin lainata papan Corollaa ja ajaa itse koko matkan.
 
Ja tässä sitä nyt ollaan.
Selkäranka katki.
Lupaavasta alkanut suunnistajan ura katki.
Yhteys isään katki.
Kahta ensimmäistä kohtaa ei voi enää muuksi muuttaa, mutta entäpä kolmas?
Voisiko sen vielä korjata? 

 

Kaksossiskolla Almalla on sitä vastoin koko elämä edessä. 

Ahti on kateellinen siskolleen, ”jonka elämä rullaa eteenpäin. Ilman pyörätuolia”.
 
Kirjan nimi viittaa suunnistajien tuntemaan ilmaisuun, missä pummi tarkoittaa rastinotossa aikaa kuluttavaa virhettä.
 
Ahdin viisto huumori ja kyky ilmaista tuntojaan ironisesti, keventää sopivasti lähtökohdiltaan rankkaa aihetta:

 

Jos Ahti Lahtisen elämä olisi jatkanut kulkuaan alkuperäisen suunnitelman mukaan rastilta toiselle, hän olisi juuri valmistunut ylioppilaaksi ja keskittyisi parhaillaan suunnistamiseen. Talven ja kevään hän kuluttaisi armeijassa taiteillen ja paistellen purkkiruokaa nuotiolla. Asepalveluksen jälkeen sankarimme aloittaisi opinnot jollakin simppelillä alalla, hoitaisi hommat niin sanotusti vasurilla ja panostaisi ensisijaisesti treenaamiseen. Etenisi kohti huippua.  

Mutta nyt. 

Nyt hän parkkeeraa Alieniksi nimetyn pyörätuolinsa vanhempiensa patiolle ja imaisee hatsit avaruudesta. 

 

Ahti tapaa Kukka-nimisen sanavalmiin ja mutkattoman tytön, joka on rockfestareilla levittämässä sanaa Jeesuksesta. 

Myös yllättävä kohtaaminen vanhan koulukaverin Martin kanssa osoittautuu tärkeäksi. Tosin Ahdilla on huono omatunto, sillä hän on ollut muiden mukana kiusaamassa Marttia.   

Martti harrastaa tähtitiedettä ja tutkii avaruutta. 

Ahtikin saa avaruudesta suhteellisuudentajua omaan tilanteeseensa ja on valmis tekemään erilaisia korjausliikkeitä elämässään. 
 
 
Fysioterapeutiksi opiskeleva Kukka houkuttelee Ahdin ratsastusterapiaan ja ennen pitkää poika alkaa uskoa itseensä: 
 

Manun kopisteltua elämääni mielialani ovat alkaneet vaihdella kuin hämäläinen maastotyyppi: en rämmi enää pelkästään valoa läpäisemättömissä ryteiköissä vaan nousen hetkittäin jopa kalliolle, avaralle paikalle. – – 
 
En voi olla ihan turha jätkä, jos saan 600-kiloisen eläimen liikkumaan perseeni alla! 

 

Sicklit on yksi yhdysvaltalaisen YA-kirjallisuuden kiinnostava ja uudehko alalaji. Kirjoissa nuoret päähenkilöt sairastuvat vakavaan tai parantumattomaan sairauteen ja havahtuvat näin elämän rajallisuuteen.

Heli Rantalan tapa kuvata päähenkilönsä sisäisiä mielenliikkeitä vammautumisen jälkeen menee kuitenkin sicklitiä syvemmälle. 

Viime aikoina on uutisoitu liikenneonnettomuuksista, joissa osapuolena on ollut nuoria, hiljattain ajokortin saaneita kuskeja. Aiheeltaan Pummi onkin eittämättä tarpeellinen alueenvaltaus. 

Kun seitsemäntoistavuotiaana pipopäänäkin pitää jo tehdä toisille selkoa siitä, miten alkaisi kerätä massia

Mila Teräs: Iso hyppy, 201 sivua, Otava 2024. Kansikuvan suunnittelu Päivi Puustinen. 

 

 

 

Johonkin osui ja kirpaisi. Routa tajusi suunnistavansa ihan eri kartalla kuin puhujat, kaikki nämä tyypit, joiden vanhemmilla oli valuuttaa. Se, jolta puuttuivat nämä muille itsestään selvät kokemukset, tunsi haalistuvansa vähän. 

 

Jokin paistoi läpi, ehkä tykyttävä kiinni jäämisen pelko.

 

Miten hän osaisi ilmaista itseään niin, etteivät muut huomaisi hänen olevan kotoisin ihan toisesta aurinkokunnasta? 

 

 

Mila Teräksen nuortenromaanin lukija tutustuu vähitellen sympaattiseen ja ikäistään kypsempään nuorukaiseen, jota ankarat kotiolot ovat valmentaneet selviytymään elämästä päivä kerrallaan.   

 

Vielä köyhyyttäkin pahempaa 17-vuotiaan Roudan mielestä olisi kuitenkin perheen hajoaminen. Hän on joutunut ottamaan äidin kuoleman jälkeen paljon vastuuta yhdeksänvuotiaasta pikkusiskostaan Metestä. 

Routa kokee olevansa puun ja kuoren välissä. Vähitellen lojaalisuus isääkin kohtaan alkaa rakoilla. Isä pakenee arkea tietokonepeleihin eikä halua nöyrtyä anomaan KELAn avustuksia. 

 

Routa kokee, että ”hänet on potkaistu näyttämölle ilman harjoituksia, ja jatkuvasti piti improvisoida, sillä kunnon show oli koko ajan menossa”. 

Routa selaa luokkakaveriensa somepäivityksiä, joissa kukaan ei ole luuseri tai pohjasakkaa: 

Koko maailma tuntui olevan rakennettu vain niiden kaltaisille suorittajille. Oli elettävä ja yritettävä täysillä. Vasta silloin maailma jaksoi seurata ja lykätä sydäntä.

 

Routa saa onneksi uusia ystäviä: Irakista pakolaisena perheensä kanssa tulleen Saidin, ilmastonmuutoksesta huolta kantavan Pinjan ja vanhojen päivän tanssinopettajan Otson, joka tunnistaa pojan tanssijan taidot.  

 

Seela ja Aleksandra, luokan hikipingot, suorittavat koulua ja sen ulkopuolista elämää, laativat to do -listoja ja ottavat vanhempiensa tarjoaman hulppean elintason annettuna. 

Tyttöjen pakonomainen suorittaminen kiteytyy erilaisiin #-merkillä alkaviin listoihin. Mielessään Routa nimittää erikoisluvalla ajokortin saaneita Audilla, Mersulla ja Bemarilla kouluun tulevia luokan poikia ”porvaripojiksi”.

 

Opinto-ohjaajan mantrat siitä, kuinka tärkeää olisi jo lukion toisella luokalla tietää, minne suuntaa opiskelemaan, Routa jättää omaan arvoonsa: 

 

Mies paasasi homman hoitamisesta, eli opinnoista ja sitä kautta rahan eli elämän hankkimisesta.

 

Mutta ei Roudalla ollut kiire pätemään. Ehkä hän oli vain liian simppeli jätkä sellaiseen, ei hän paljon suuria voinut suunnitella. Ja saisiko tässä edes hetken hengähtää, kun partakaan ei vielä oikein kasvanut?

 

Opo jatkoi lätinöitään. Nyt pitäisi jo vähitellen tietää, mitä tehdä lukion jälkeen. Elämän tulisi olla suunniteltu, seitsemäntoistavuotiaana pipopäänä täytyisi jo tehdä toisille selkoa siitä, miten alkaisi kerätä massia.

 

Iso hyppy ei onneksi jää vain yhden ajankohtaisen teemansa vangiksi. 

Teräksen romaani on jälleen hyvä todiste siitä, kuinka tärkeää on julkaista realistisia kotimaisia nuortenkirjoja, jotka resonoivat ajassa ja antavat pohdittavaa lukijoilleen. 

Erityisen koskettavasti Teräs kuvaa Saidin ja Roudan ystävyyden syvenemistä ja  uuden tanssiharrastuksen voimauttavaa vaikutusta. 

 

Lukion vanhojen päivän tansseihin valmistuminen on muistini mukaan ollut aiemmin hyvin vähän tai ei lainkaan esillä nuortenkirjoissa. 

                                                                * * * * * 

Lastenkirjahyllyn lisäksi olen peräänkuuluttanut kahdesti Helsingin Sanomissa  syksyllä 2012 ja  keväällä 2021  tarvetta kirjoittaa lisääntyneistä tuloeroista ja köyhyydestä enemmän lasten- ja nuortenkirjoja. Aihepiiri on toki aikuiselle kiusallinen, mutta nykyisen hallituksen tekemät leikkaukset ovat lisänneet lapsiperheköyhyyttä entisestään.  

Yhä useammassa perheessä eletään nyt tiukalla budjetilla, joka väistämättä heijastuu myös lapsiin ja nuoriin.  

 

Lapsiperheen ahdinko näkyy Mila Teräksen juuri ilmestyneen nuortenromaanin lisäksi myös kahdessa syksyn kotimaisessa kuvakirjassa: sisareni Petra Heikkilän ja Mirkka Eskosen Huolisyöpössä  (S&S 2024) sekä Ulrika Hanssonin ja Maija Hurmeen kuvakirjassa Tule, juostaan! (S&S 2024, suom. Outi Menna).

 

Ensin mainitussa pienperheen tulot ovat vähentyneet todennäköisesti yksinhuoltajaäidin masennuksen takia ja toisessa äitiä uuvuttavat töissä käytävät muutosneuvottelut. 

Tule, juostaan! on arvioitu äskettäin Lastenkirjahyllyssä.

 

Nasevaa partiokontenttia vessavivahteilla ryyditettynä

 

Katleena Kortesuo: Veevi ja aivopieruverkkarit. Kuvittanut Ossi Pirkonen. 128 sivua. Tammi 2024.

 

 

Partioharrastus on jäänyt lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuudessa ällistyttävän vähälle huomiolle siihen nähden, kuinka kätevästi sen kautta voidaan tuupata lapset luontoon ottamaan mittaa itsestään ja toisistaan.
 
Lastenkirjainstituutin Onnet-tietokanta antaa hakusanalla ”partio” 2000-luvulta ainoastaan kaksi nuortenkirjaa, Markku Karpion Selviytymispelin (Tammi 2014) ja Laura Lähteenmäen Iskelmiä (WSOY 2013).
 
Siksi onkin syytä kiittää ilmeisen vajeen paikkauksesta tietokirjailijaa ja kriisiviestinnän kouluttajaa Katleena Kortesuota hänen ensimmäisestä lastenkirjastaan. 
 
Juuri ilmestynyt varhaisnuortenkirja Veevi ja aivopieruverkkarit kertoo lukion kakkosluokkaa käyvien ystävien, Veevin ja Aksun, perustamasta Tehopikkarit-vartioryhmästä, johon kuuluu eri tavoin omintakeisia yläkoululaisia. 

Vaelluksen alkaessa askel nousee vielä korkealle. Osmo Pirkosen 
kuvitusta Katleena Kortesuon lasten- ja varhaisnuortenkirjaan
Veevi ja aivopieruverkkarit (Tammi 2024). 

Kirjan otollisin kohderyhmä löytynee alakoululaisista, jotka todennäköisesti ihailevat itseään vanhempien, mutta monessa asiassa tohelompien edesottamuksia. 

Ei oo totta! -blogissa Kortesuo mainitsee kirjansa tavoitteeksi ”saada lapset ja nuoret lukemaan, joten houkuttimena toimivat tietenkin pieruhuumori ja typerät kommellukset”. 

 

Kohelluksen ja Osmo Pirkosen humoristisen kuvituksen ohessa kirjassa päästään myös vähän syvempiin vesiin Vaavin, Veevin pikkusiskon, diabeteksen ansiosta.

Kirja antaakin pätevää tietoa diabeteksesta ja sen hoidosta, joten se sopii diabetesta sairastavalle vertaistueksi. Myös diabetesta sairastavan lapsen tai nuoren läheistä kirja kannustaa suhtautumaan sairauteen luontevasti ja ilman turhaa hössötystä.   

Veevi ei välttämättä luonteeltaan ja erityistaipumuksiltaan ole mikään vastuullisen ja jämptin vartionjohtajan prototyyppi: hänellä on nimittäin tapana käsittää monet ohjeet väärin, törmäillä ja häröillä spontaanisti. 

Kuvituskuva kiehisestä pyrkii jopa kansatieteelliseen tarkkuuteen.
Osmo Pirkosen kuvitusta Katleena Kortesuon lasten- ja 
varhaisnuortenkirjaan Veevi ja aivopieruverkkarit 
(Tammi 2024).

 

Ensimmäistä vaellusta harjoitellaan ensin Aksun kotona: 

 

– Me kielletään sähkön käyttö kokonaan koko talossa. Ei telkkaria, ei lämmitystä, ei sähköhellaa, ei kattovaloja. Me tehdään takkaan tulet, nukutaan vierekkäin olkkarin lattialla, käytetään otsalamppuja ja kokataan Trangialla. 

– Onneks teillä on puusauna.  

– Mä joustan sen verran, että suihkua ja vessaa saa käyttää valojen kanssa. Mä en halua, että porukka lirauttelee pimeässä pöntön ohi.  

 

Katleena Kortesuon partioharrastus näkyy aika-ajoin: lukija saa esimerkiksi tietää, millainen on paras nukkumajärjestys ahtaassa laavussa.

Seikkaperäisten ennakkojärjestelyjen ja treenausten jälkeen Tehopikkarit-vartio lähtee yön yli kestävälle vaellukselle.

 

Meidän letka näytti aika hauskalta, kun mun takana kulki kahdeksan otsalampun valot. Me oltiin kuin joku jättimäinen kiiltomato Evon metsässä.  

Porukka jutteli, nauroi ja kiljahteli matkalla, ja meidän melunpito kuului varmaan pitkälle molmepien Rautjärvien tyyntä pintaa pitkin. Mä kuitenkin ajattelin, että turha mun on hyssytellä porukkaa. Nyt ei ollut mikään lintujen pesimisaika, ja kyllähän metsään aina meteliä mahtuu. Eipähän tule karhuja vastaan.   

Matka sujui tosi nopeasti, ja pian me oltiin jo Syrjänalusen laavulla. Siellä ei ollut ketään muuta, joten me päästiin kaikki nukkumana vierekkäin laavuun. Tiukkaa teki, mutta Pietu ja Pinja ahtautuivat laavun perälle poikittain muiden jalkoihin. Laavun pohjaa ei jäänyt näkyviin yhtään, kun makuualustat oli levitetty ihan tetriksenä vieri viereen pitkittäin ja poikittain. – – 

 

 

Paluumatkalla vaellus on jo vaatinut veronsa ja kaikkien askel ei ole
yhtä tarmokas kuin menomatkalla. Osmo Pirkosen kuvitusta Katleena
Kortesuon lasten- ja varhaisnuortenkirjaan
Veevi ja aivopieruverkkarit (Tammi 2024).

Veevin ja Aksun auktoriteetti pitää uuden vartion porukan koossa ja ensimmäisestä vaelluksesta tulee monin tavoin ikimuistoinen. Yhteishenki on nyt hitsattu yhteen, ja seikkailut jatkuvat tiettävästi sarjan tulevissa osissa.

Veevi ja aivopieruverkkarit mukailee huumorin, tyylitellyn kuvituksen ja väliin hyvinkin absurdin juonen kuljetuksen perusteella  Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja -sarjaa, jolle on saatu viime vuosina kiitettävästi myös kotimaisia vastineita (esim. Ernst Lawsonin Höpersankarit-sarja ja Arttu Unkarin Isämies - sarja). 

Lawsonin ja Unkarin sarjat ottavat paremmin lukutaidoltaan eritasoiset lukijansa huomioon väljemmällä rivityksellä ja hitusen isommalla kirjasinkoolla. 

Osmo Pirkosen kuvitusta olisi voinut olla kirjassa enemmän ja isokokoisempana, jos ajatellaan potentiaalisen kohderyhmän nuorimpia lukijoita.  

Keskushahmojen kuvaamisessa Pirkonen tyypittelee reteästi, mutta retkeilyyn liittyvät yksityiskohdat, kuten kiehinen, asianmukaisesti pakattu vaellusrinkka, trangia ja myrskylyhty, on kuvattu hyvinkin tunnistettavasti. 

 

 

Kortesuon blogista paljastuu kiinnostava seikka: hänen isosetänsä on Eino Arohonka (1913–2001). 

Arohonka kirjoitti vuodesta 1935 partioaiheisia, juoniainekseltaan löyhästi toisiinsa nivoutuvia kertomuksia Virtahepovartiosta Poikalehti Partioon nimimerkillä Ville Virtahepo. 

Lehden lukijat toivoivat saavansa lukea kertomuksia myös kirjan muodossa, ja näin sai alkunsa Aaro Hongan kirjailijanimellä ilmestynyt esikoisteos Juanikkaat virtaheposet (1940). Saman poikajoukon seikkailuista kertovat myös Viakkaat vaeltajat (1942) ja Sisukkaat sarvikuanot (1950), joiden tarinat ilmestyivät alunperin Partio-lehdessä.
 

Arohonka sai kimmokkeen partioaiheisiin nuortenkirjoihinsa havaittuaan, ettei kotimaisia partiohenkisiä kirjoja ollut entuudestaan nuorille tarjolla. Arohonka työskenteli opettajana ja toimi myös itse partiojohtajana. Hänen esikuvanaan olivat partioaatetta nuortenkirjoissaan käsitelleet Ernst Thompson-Seton ja E. Le Breton-Martin. 
 
Hongan kirjojen poikasankarit ovat vilpittömiä ja rehellisiä tunne- ja ulkoilmaihmisiä: he ovat jopa yliluonnollisen reippaita, voimakkaita ja oikeudentuntoisia. Oman kiinnostavan lisänsä Aaro Hongan tuotantoon tuo hämeenlinnalaispoikien murre, johon on sekoitettu myös helsinkiläisten yliopisto-opiskelijoiden käyttämää slangia.

Haastattelin Eino Arohonkaa 1996 tuolloin tekeillä ollutta väitöstutkimustani varten. Hänen partioaiheiset nuortenkirjansa olivat aineistossani esimerkkinä omana aikanaan suosituista, mutta sittemmin unohdetuista lasten- ja nuortenkirjoista. 

"Mä en uskonut, että eka kerta voisi olla näin kiva"

 

Edith Arkko: Eino / Aurora. 294 sivua. Hertta 2024. Kansikuvat Karin Niemi.

 

 

Ruotsissa nuortenkirjojen määrä on laskenut viime vuosina. Svenska Barnboksinstitutetin Bokprovning-tilastoista selviää, että ruotsalaisten nuortenromaanien määrä laski viime vuonna peräti neljänneksellä, siinä missä käännösten määrä on hiukan kasvanut. Laskua selitetään sillä, että nuoret lukevat nykyisin mieluummin TikTok-palvelussa suosittuja kirjoja englanniksi. Ruotsalaiset eivät ole tästä kehityssuunnasta juurikaan huolissaan.

Kotimaisten nuortenromaanien määrä on toki ollut laskusuunnassa myös Suomessa. Perinteisiä realistisia nuorten kasvukivuista kertovia nuortenromaaneja ilmestyy entistä vähemmän. 

Siksi Hertta kustannukselta juuri ilmestynyt Edith Arkon selkokielinen kääntökirja Eino / Aurora ilahduttaa minua erityisen paljon. 

On tärkeää, että nuorille on tarjolla riittävän monipuolinen valikoima, josta jokainen löytää itselleen lukutaidon tasoonsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa sopivaa luettavaa. 

Arkko on nuortenkirjailijana ensikertalainen. Hänen aikuisille suunnattuja novellejaan on julkaistu monissa pienkustantajien kokoelmissa ja parin viime vuoden aikana Aula & Co:n kautta on ilmestynyt myös eroottisia äänikirjanovelleja. 

Selkokirjallisuus on selvästi vakiinnuttamassa nuortenkirjakentällä asemaansa. Yksi signaali statuksen muuttumisesta ja tietoisuuden leviämisestä on ollut myös Lastenkirjainstituutin ja Suomen Kulttuurirahaston Selkopolku-hanke, jonka avulla kaikki halukkaat yläkoulut ovat voineet tilata kuratoidun valikoiman nuoria kiinnostavia selkokirjoja oppilaiden käyttöön. 

Arkon kääntökirjakonsepti on nerokas. Kirjassa on sen kahden yhdeksäsluokkalaisen päähenkilön, Einon ja Auroran, näkökulmat samoihin tapahtumiin. 

Nuoret ovat taustaltaan erilaisia: Eino on luonteeltaan tunnollinen jääkiekkoilija ja Aurora nuorisokotiin äidin alkoholinkäytön takia päätynyt uhmamieli. Sattuman oikusta he tapaavat jälki-istunnossa. Vähitellen nuoret lähentyvät ja huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa.  

Selkokirjoissa kirjailija joutuu pakosti rajaamaan kerronnan fokusta, jotta lukijan on helpompi omaksua lukemansa. Niinpä sivuhenkilöitä ja juonirönsyjä on järkevää karsia. 

Lukija pääsee kurkistamaan Einon koulun ulkopuoliseen arkeen pojan jääkiekkoharrastuksen kautta. Eino pääsee yhdessä kaverinsa kanssa valmennusleirille, jonka huipennuksena voisi olla paikka alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa. Auroran koulun ulkopuolisesta elämästä rajaus tehdään nuorisokotiin ja muutamiin keskusteluihin omahoitajien ja äidin kanssa. 

Pienin, harkituin vedoin Arkko tekee keskushenkilöistään eläviä, ja samastumiseen houkuttelevia tyyppejä. Siksi uskon, että nuori lukija innostuu lukemaan molemmat kääntökirjan puolet. 

Ekakerran kuvaamiseen Arkko on tiivistänyt herkkyyttä ja välittämistä sellaisella intensiteetillä, jota en muista hetkeen nuortenkirjoista lukeneeni:

 

”Tuntuuko susta siltä,

miltä pitää?” Eino kysyi.

Sen ääni tärisi ihanasti.

Eino oli hengästynyt.

 

Mä vastasin:

”Joo. Mä luulen,

Että tämän pitää tuntua just tältä.”

”Niin mäkin luulen”, Eino sanoi.

 

Me piilotettiin käytetty kondomi tyhjään karkkipussiin

ja laitettiin se roskikseen.

Tämä oli meidän juttu, se ei kuulunut muille.

 

Sitten me maattiin lähekkäin.

”Mä en uskonut,

että eka kerta voisi olla näin kiva”,

mä sanoin. 

 

Eino rutisti mut kainaloon.

”Kestätkö sä ollenkaan,

jos toinen kerta on vielä kivempi?” se kysyi.

”Pakko varmaan kestää,

koska mä haluan harjoitella tätä sun kanssa

vielä enemmän kuin suutelemista”, 

mä vastasin. / Aurora, s. 150–151.

Myös Einon eka kertaa kuvaavassa osuudessa korostuu hänen halunsa huomioida Auroran tarpeita ja odotuksia:  Eino on esimerkiksi huolissaan siitä, että ekakerta on Auroralle kivulias. 

Seurustelusuhteen alussa  Eino toteaa ensisuudelman tuntuneen yhtä mahtavalta kuin voittomaalin tekeminen!

Arkon selkokieli soljuu luontevasti. Runsaasta dialogista ja puhekielisyydestä huolimatta kokonaisuus on helppolukuinen. Ilman Selkokeskuksen Selkologoa kirjaa voisi pitää myös säeromaanina kerronnan ilmavuuden ansiosta.

Kääntökirjan nerokasta formaattia on käytetty ihmeen vähän lasten- ja nuortenkirjallisuudessa siihen nähden, kuinka herkullisesti siinä voidaan käyttää näkökulmatekniikkaa kerronnallisena tehokeinona. 

2000-luvun lastenkirjoista tulee äkkiseltään mieleen vain pari esimerkkiä: Katja Reiderin ja Jutta Bückerin Roosa ja Tryffeli: Kertomus rakkaudesta (Bazar 2005) sekä  Magdalena Hain ja Saana Nyqvistin Mörkö Möö ja Mikko Pöö  (Karisto 2015). 

Nuortenkirjoissa kääntökirjaformaattia on aiemmin käytetty lähinnä suositun kirjailijan kahden teoksen uusintapainosten yhteydessä, mm. Salla Simukalta ja Ilkka Remekseltä on julkaistu useampiakin kääntökirjoja. 

Salla Simukalla on myös kaksi kääntökirjoina julkaistua novellikokoelmaa Matalapaine / Korkeapaine (Tammi 2021) sekä Sammuta valot / Sytytä valot (Tammi 2018). Mukana on vaikkapa samannimisiä tarinoita, joissa näkökulmat ovat erilaiset esimerkiksi keskushenkilöiden mielentilojen tai elämänasenteen takia.