Varhaisteinin aikalaisdokumentti Ukrainasta

  

Jeva Skaletska: Ette tiedä mitä sota on. Ukrainalaistytön päiväkirja. Suomentanut Maria Lyytinen. 240 sivua. Otava 2022. Kansikuva Anastasija Stefurak. 

 

 

 

Yhdessä hirvittävässä hetkessä elämä on mennyt mullin mallin ja lähtenyt ihan outoon suuntaan. Ennen sotaa elämässä oli tietysti ongelmia, mutta silti se oli hyvää. Muistan, miten me yritettiin luokkakavereiden kanssa ehtiä ajoissa kouluun. Muistan, miten yritin näyttää nätimmältä isompien poikien edessä. Kaikki oli niin kuin pitikin. Yhtenä päivänä olen poikki synttärijuhlieni keilaamiskisasta. Yhtäkkiä olenkin poikki, koska joudun kömpimään kellariin aina uudestaan ja uudestaan, uuvuksissa pelosta, jonka tämän sodan joka ikinen päivä tuo tullessaan. – – (Skaletska: Ette tiedä mitä sota on, s. 205–206).

 

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on näkynyt myös lastenkirjatarjonnassa.  

 

Viime huhtikuussa Tammi julkaisi Larysa Desynenkon ja Masha Foyan kuvakirjan Maja ja ystävät. Sen synty juontuu jo vuoteen 2017 Venäjän vallattua Krimin ja miehittäessä väliaikaisesti osan Donetskin ja Luhanskin alueista. 

 

Piakkoin ilmestyy Tammelta toinen Desynenkon tekstiin perustuva ja Olena Londonin kuvittama kuvakirja   Ilmahälytysten lapset.

Enostone julkaisee niin ikään pian ukrainalaisen kuvataiteilijan ja kuvittaja-kirjailijan Olja Grebennikin Sotapäiväkirjan, joka kiinnostaa varmasti yläkoululaisia ja sitä vanhempia lukijoita. 

 

Harkovassa asuva Grebennik joutui heti hyökkäyksen alussa viettämään perheineen pitkiä aikoja pommisuojassa, missä aikuiset koettivat pitää kiinni normaalista pitämällä lapsille koulua ja tekemällä ruokaa ja muita jokapäiväisiä askareita. Grebennik tallensi luonnosvihkoonsa äkisti muuttunutta arkeaan.  

 

Maaliskuussa ilmestyvässä Sotapäiväkirjassa ja 12-vuotiaan Jeva Skaletskan kirjassa Ette tiedä mitä sota on varmasti paljon yhteneväisyyksiä. 

Grebennik pakeni Ukrainasta Puolaan ja Jeva Skaletska pakeni isoäitinsä kanssa Unkariin, mistä he pääsivät brittiläisen Channel 4 -tv-kanavan kuvausryhmän myötävaikutuksella ja tuella jatkamaan Irlantiin. 

 

Skaletskan kirjassa päiväkirjamerkinnät alkavat reilu viikko ennen Venäjän hyökkäystä ja viimeiset merkinnät ovat toukokuun alusta.  

Vaikka Jeva pääsikin varsin nopeasti turvaan sodan keskeltä, niin päiväkirjamerkinnöissä mainitaan useamman kerran paniikki- ja pelkokohtaukset. Kirjoittamisen lisäksi tyttö tasaa mieltään piirtämällä ja soittamalla pianoa.   

Olisi kiinnostavaa kuulla, kuinka suomalaiset varhaisnuoret ja nuoret ovat ottaneet Skaletskan kirjan vastaan. 

Venäjän hyökkäyssota on ollut läsnä päivittäisessä uutisvirrassamme jo vuoden ajan: uutisten välittämää sotakuvastoa on vaikea välttää. Lapsia ja nuoria haastatellaan keskellä pommituksia ja vanhukset, babuskat, itkevät sydäntä särkevästi suoraan kameralle.  

 

Kirjan dramaturgian kannalta on hyvä ratkaisu, että päiväkirjamerkintöjen kupeeseen on koottu myös ukrainalaisten, amerikkalaisten ja brittiläisten sanomalehtien ja TV-kanavien uutisotsikoita. 

 

Päiväkirjamerkintöjen oheeen on taltioitu myös Jevan yhteydenpitoa koulukavereihinsa älypuhelimen viestiketjujen keskusteluissa. 

 

Kirjan lopussa ääneen pääsevät myös viisi Jevan ystävää, joista moni on jäänyt Ukrainaan. 

 

Ukrainalaistytön päiväkirjan voisi ajatella toimivan myös ystävyyden siltana ukrainalaisten pakolaisten ja suomalaisten koululaisten välillä. Jeva aloitti koulun Irlannissa, mutta aluksi hänen oli  haastavaa sopeutua luokkaan ilman yhteistä kieltä muiden luokkatoverien ja opettajien kanssa.  

Varhaisteini-ikäisen Jevan varhaiskypsät ajatukset koskettavat varmasti myös eri puolilta maailmaa Suomeen tulleita pakolaisia: 

 

En voi sietää sanaa ”pakolainen”. En ole ikinä voinut. Kun mummi alkoi pujua meistä pakolaisina, pyysin häntä heti lopettamaan sen sanan käyttämisen. Se tuntui hävettävältä. Olen vasta nyt tajunnut, miksi. Minua hävettää myöntää, ettei minulla ole kotia… Se on tuntunut minusta sietämättömältä aina siitä asti, kun me paettiin meidän asunnosta kellariin. Haaveilen, että meillä olisi taas pian oma koti.  

 

Aikuislukijakin tuntee olonsa tukalaksi, kun Jeva kertoo tuntojaan kuultuaan, että hänen lapsuudenkotiinsa on osunut räjähde: 

 

Tuntuu todella pahalta. Se on lapsuudenkotini. Hyökkäys kotiini on sama kuin olisin itse saanut osuman. Tuntuu kuin sydän rusentuisi.

– – Olen monta kertaa nähnyt unta sodan ensimmäisestä päivästä. Unessa olen lähdössä, menossa johonkin turvalliseen paikkaan, ja sitten sanon itkien luokkakavereilleni, että me ei tavata enää koskaan. 

Jevan päiväkirjasta kuultaa kuitenkin toiveikkuus ja usko rauhan syntymiseen. 

Kirjan saatesanat on kirjoittanut brittiläinen kirjailija Michael Morpurgo, joka tunnetaan Suomessa lukutaidon alkuun suunnatuista lastenkirjoistaan sekä romaanistaan  Sotahevonen (Gummerus 2012).  Morpurgo on antanut tukeaan ja asiantuntemusta kirjan editoinnissa. 

6. luukku: ”Sotalasten surua ei saa unohtaa”

Eppu Nuotio & Sanna Pelliccioni: Lappukaulatyttö. 35 sivua. S&S 2022. 

 

 

Olipa kerran tyttö, jolla oli lappu kaulassa. Lapussa oli numerosarja ja sen perässä luki: Heidi. Ja oli siinä vielä Heidin kotiosoitekin. Niin kuin Heidi olisi ollut matkaan lähtevä paketti. Oli sota, ja lapset lähetettiin pois kotoa, turvaan.

 

 

Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin kuvakirja Lappukaulatyttö pohjautuu näyttelijä Heidi Krohnin lapsuusmuistoihin. 

 

Lappukaulatyttö on jälleen mainio esimerkki siitä, kuinka paneutuneesti suunnitellun kuvakirjan muoto- ja kuvakieli voi puhutella eri sukupolvia ja erilaisista taustoista tulevia, kutakin tavallaan. 

 

Uskoisin, että Lappukaulatyttö synnyttää yhtä vilkasta ja tunnepitoista keskustelua sekä päiväkodeissa että vanhusten palveluyksiköissä.

 

Heidi lähetetään sotalapseksi Ruotsiin yhdessä isoveljensä kanssa. 

Sisko ja veli kuitenkin erotetaan toisistaan eri perheisiin. 

Lähtöön liittyvä epätietoisuus kiteytyy neljään
samansuuruiseen kuvaan. Sanna Pelliccionin kuvitusta
Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
 Lappukaulatyttö (S&S 2022). 

 

Tyttö joutuu ankaran tädin ja vihaisen sedän hoteisiin. 

 

Sanna Pelliccioni kuvaa heidät laatikkomaisen graafisina hahmoina. 

Tant Tristin vihainen syyttävä sormi on liioitellun suuri ja muistuttaa erehdyttävästi pistoolia. 

Tantilla ja onkel Tvärillä on koira, Barsk. Yksinomaan kaikkien kolmen nimiinkin kiteytyyy paljon pienen työn pelkoja ja ahdistusta tylyssä ja hymyttömässä majapaikassa.    

 

Aikuisen tylyys ja mielivalta saa rohkean tulkinnan, kun
tyttö kutistuu aivan pieneksi. Sanna Pelliccionin kuvitusta 
Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
 Lappukaulatyttö (S&S 2022). 

Pelliccioni tekee rohkeita rajauksia, hän vaihtelee taajaan kuvakulmia ja kuvakokoja. Kronikkamaiset ja osin irralliset muistot sitoutuvat kuitenkin eheästi yhteen. 

 

Heleät värit palaavat kuviin, aukeamilla, joissa tyttö muistelee kotiaan, tapaa veljensä pitkän eron jälkeen ja pääsee uuteen Ruotsin kotiin, hyväsydämisen Tant Annan luokse. 

 

Tunteikas kohtaaminen isoveljen kanssa. Tyttö kuiskaa 
hartaimman toiveensa veljen villapaitaan. Sanna Pelliccionin
kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
 Lappukaulatyttö (S&S 2022). 

 

 

Menomatkalla Ruotsiin meri oli mylvinyt ja taivas räjähdellyt. Paluumatkalla kotimaahan luonnonvoimatkin ovat tyyntyneet:  

Meri keinuttaa laivaa hellästi, eivätkä tähdet ole koskaan olleet kirkkaampia. Ne saattavat kokonaisen laivalastillisen lapsia takaisin Suomeen.

"Kohta ollaan kotona", veli sanoo, kun Helsingin ääriviivat erottuvat horisontissa.

 

Yö taittuu aamuksi ja Helsinki piirtyy horisonttiin. Sanna
Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
 Lappukaulatyttö (S&S 2022)  

Sodan kumu ei ulotu kuvakirjaan lainkaan.  Vasta  kirjan lopussa sisäkannessa kerrotaan, kuinka talvi- ja jatkosodan aikana Suomesta lähetettiin 80 000 lasta Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan.

”Sodan pitkät jäljet yltävät ainakin neljänteen sukupolveen. Tälläkin hetkellä on lapsia, jotka joutuvat jättämään kotinsa. Sotalasten surua ei saa unohtaa.” 

 

Lisää lastenkirjoja Suomesta Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista:

 

Reijo Niinimäki & Hanna Aho: Minne käynkin maailmassa. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. Suomen Rauhanyhdistyksen keskusyhdistys 2015.

 

Veronica Leo: Oravan silmät. Suomentanut Ritva Toivola. Tammi 1992.

 

Marja-Leena Tiainen: Annamari ja salaiset asiat. Kuvittanut Ulla Vaajakallio. Tammi 1991.

 

Toini Lehtinen-Palme: Riitta ja Asko Ruotsissa. Valistus 1948.

 

Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista. WSOY 1947.

 

Solveig von Schoultz: Kahden nallen Ruotsin matka. Kuvittanut Tove Jansson. Suomentanut Lauri Hirvensalo.  WSOY 1945.

Kaksi nuoruutta, valovuosien päässä toisistaan

 

Marja-Leena Tiainen: Hotelli Desperado, 249 sivua, Icasos 2021. Kansikuva T. P. Kekäläinen.

 

Daniel alkoi miettiä huomista. Hän menisi Lappeenrantaan Migrin viranomaisten kuultavaksi edustajansa kanssa. Haastattelu jännitti. Sen perusteella Migri tekisi päätöksen hänen oleskeluluvastaan. Saisiko hän jäädä Suomeen? Jakob oli ollut haastattelussa jo monta kuukautta sitten, mutta hän ei ollut saanut vielä päätöstä.

 

Jakob oli valmentanut Danielia leikkimällä Migrin haastattelijaa. ”Mitä teit Ateenassa?” -kysymykseen hän oli vastannut kertomalla katuelämästä ja huumekauppiaista, jatkuvasta pelosta ja nälästä. Puistotyypeistä hän ei ollut puhunut Jakobille, mutta pitäisikö heistä kertoa Migrin väelle?

 

 

Lainaus on Marja-Leena Tiaisen nuortenromaanin, Hotelli Desperadon, lopusta. 

Ennen Suomeen saapumista on kuvattu 16-vuotiaan Syyriasta sotaa paenneen Danielin monien vaarojen ja pettymysten kyllästämää aikaa Ateenassa yhdessä muiden turvapaikkaa hakevien ikätoveriensa kanssa.

Romaanin kolkohko nimi selittyy hieman epämääräisestä majapaikasta, josta Daniel ystävänsä Tahirin kanssa saavat Ateenaan saavuttuaan yösijan.

 

Danielin on tarkoitus jatkaa Ateenasta matkaansa Suomeen. Hänen isoveljensä Jakob on päässyt Suomeen väärennetyn passin avulla ja asuu pakolaiskeskuksessa. 

Daniel saa yllättäen apua suomalaiselta toimittajalta, Heikiltä, joka valmistelee vastaanottokeskukseen sijoittuvaa dekkaria. 

Toimittajalla on Danielia hieman nuorempi tytär, Isla. Hän ei ole ensin lainkaan innostunut isän ilmoittaessa, että syyslomalla matkustettaisiin Ateenaan, koska työn alla oleva kirja kaipaa pakolaisten taustahaastatteluja. 

Osa romaanin jännitteestä syntyy kahden erilaisista oloista tulevan nuoren todellisuuksien yhteentörmäyttämisestä.  Daniel saa tietää, että Heikin perhe asuu samalla paikkakunnalla, missä veli odottaa turvapaikkapäätöstään. Heikki on valmis auttamaan Danielia myös rahallisesti ja myötävaikuttaa muutoinkin Suomeen pääsemiseen. Heikin vaimo ja Islan äiti epäilee Danielin vaikuttimia ja kyseenalaistaa suuren rahalainan antamisen. 

 

Isla lukee salaa isänsä tekemiä muistiinpanoja Danielin haastattelusta. 

 

Hyväksikäyttö. Prostituutio. Isla oli kuullut sanat, mutta ei ollut koskaan ajatellut niiden sisältöä tarkemmin. Ei ollut tarvinnut. Hän oli elänyt suojattua elämää koko ikänsä, eikä hänen perheenjäsenillekään ollut tapahtunut mitään ikävää. – – Minun elämäni on valovuosien päästä Danielin elämästä.

 

Marja-Leena Tiainen kirjoitti jo 2000-luvun alussa maahanmuuttajista: Pikkuskini  (2002) kuvasi teini-ikäisen pojan ajautumista ääriliikkeeseen ja Alex-trilogia (2006–2008) kertoi kuvitteellisessa Kaksoisvuortenmaassa elävän pojan vaiherikkaasta pakomatkasta Suomeen, mistä hän anoo turvapaikkaa.  

Kahden maailman tytön (2011) päähenkilönä on teini-ikäinen kurdityttö, joka tasapainoilee entisen kotimaansa kulttuuriperinteiden ja roolimallien ja suomalaisen todellisuuden välillä. Romaanista on ilmestynyt myös selkokielinen versio Tyttö lukitussa huoneessa (Avain 2019).

 

Hotelli Desperadossa ja Alex-trilogiassa on paljon samaa: pakolaisten oloja ei romantisoida, traumat ja huoli sukulaisista kuvataan koskettavasti. 

Turvapaikanhakijoihin kriittisesti suhtautuvienkin ääni pääsee kuuluviin, vaikka romaanin sympatiat ovatkin selkeästi turvapaikkaa hakevien nuorten puolella. 

Islalla on orastava seurustelusuhde Oskun kanssa. Osku käyttää arkisessa puheessaan sanoja ”matu”, ”turvis”, ”pakoloinen”. 

Tutustuminen Danieliin saa Islan herkäksi ja suhde Oskuun muuttuu.

 

Osku tökkäsi sormellaan Jakobin kuvaa Islan puhelimessa ja sanoi kiihtyneellä äänellä: – Jätkä on kuullut, että Suomessa on hyvä sosiaaliturva, että täällä pääsee ilmaiseksi lääkäriin ja saa rauhaa Kelasta, vaikka ei tee mitään.

 

– Miten sä voit puhua noin? Isla virkkoi kauhistuneella äänellä. Olihan Osku aiemminkin paheksunut maahanmuuttajia, mutta ei koskaan näin selväsanaisen jyrkästi. Ei kai se ain ollut mustasukkainen hänestä Jakobille? 

 

Hotelli Desperadon intensiteetti jää paikoin hieman ulkokohtaiseksi, siinä ei ole samaa latausta kuin Tiaisen aiemmissa samaa aihetta käsittelevissä nuortenromaaneissa.

Islan ja Danielin tarina jää silti kiinnostavalla tavalla avoimeksi, ja aineksia voisi olla vielä jatko-osallekin.

 

Hotelli Desperado on ehdolla Topelius-palkinnolle.

Sylikirja kaikille lapsille

  

Frank Furu & Linda Bondestam: Ni är inte min mamma, 32 sivua, Förlaget & Berghs 2021.

 

Frank Furu & Linda Bondestam: Mutta te ette ole äiti, 32 sivua, suomentanut Katri Tapola, Etana Editions 2021. 

 

Frank Furun ja Linda Bondestamin kuvakirja on aiheensa takia todellinen lastenkulttuuriteko, mutta  se on erityinen myös intensiivisen kuvituksensa ja niukan, mutta ehkä juuri siksi niin äärimmäisen ilmaisuvoimaisen tekstinsä ansiosta.

 

Toisinaan mietin lastenkirjallisuuden yhä monipuolistuvien aiheiden äärellä sitä, onko enää juurikaan sellaisia teemaa, josta ei voisi tehdä lastenkirjaa.

 

Ni är inte min mamma -kuvakirja menee todella syviin vesiin. 

 

Leikki-ikäinen Aysha on tullut Suomeen pakolaisena ilman vanhempiaan. Hän asuu vastaanottokeskuksessa ja viettää päivät koulussa tai päiväkodissa. 

 

Bondestamin kuvituksen yksityiskohta paljastaa, että kuvakirjassa eletään syksyä ja talvea 2015, jolloin Suomeen tuli ennätysmäärä, yli 30 000, turvapaikkaa hakevaa pakolaista.   

Aysha haluaisi nukkua neljä viikkoa putkeen ilman että kukaan
 häiritsisi häntä. Linda Bondestamin kuvitusta Frank Furun tekstiin
kuvakirjassa Ni är inte min mamma (Förlaget & Berghs 2021).

 

Pienen tytön ikävä tulee riipaisevasti esille sekä Furun tekstissä että Bondestamin kuvituskuvissa. 

 

Ulkopuolelle jäämisen tunnot koskettavat ketä tahansa lasta. Yhteisen kielen puuttuminen turhauttaa ja suututtaa Ayshaa ja aiheuttaa väistämättä kahnausta.

 

Läheisten ikävä, kodin tuoksujen kaipuu ja jatkuvan epävarmuuden sietämisen kohtuuttomuus tulevat kouriintuntuvasti, mutta vähäeleisesti esille.

 

Työntekijöiden vilpitön halu auttaa tyttöä korostuu, kun aukeamilla
näytetään Aishaa eri tilanteissa ilmaisemassa haluaan olla rauhassa. 
Yksityiskohta Linda Bondestamin kuvituksesta Frank Furun tekstiin
kuvakirjassa Ni är inte min mamma (Förlaget & Berghs 2021).

Luottamuksen rakentaminen vastaanottokeskuksen henkilökuntaan vie aikaa. 

 

Aysha puhuu hyvää tarkoittavista työntekijöistä kuin kasvottomana massana. Vähitellen hän oivaltaa, että avun vastaanottaminen voi sittenkin osaltaan liennyttää äidin ja kotimaan ikävää.

Paljon on tehty töitä, ennen kuin Aysha on
kiivennyt luottavaisesti aikuisen syliin muistelemaan äitiään ja
kotimaataan yhdessä vastaanottokeskuksen muiden lasten kanssa.
Yksityiskohta Linda Bondestamin kuvituksesta Frank Furun
 tekstiin kuvakirjassa Ni är inte min mamma (Förlaget & Berghs 2021).

 

Frank Furu (s. 1984) tekee vahvan debyytin kuvakirjatekstillään. Hän asuu Pietarsaaressa ja on tehnyt pitkään töitä Suomeen yksin tulevien pakolaislasten kanssa. 

Hänen ilmaisustaan puuttuu kaikki maireus, onnellisen lopun keinotekoinen pinnistely. 

Tosielämässäkään kaikki harvoin sujuu kovin yksioikoisesti.

 

Ni är inte min mamma on hyvä todiste uusimman kotimaisen kuvakirjallisuuden vetovoimasta: alkuteos ilmestyy yhdessä ruotsalaisen Berghsin kustantamon ja suomenruotsalaisen Förlagetin kanssa ja suomennos ilmestyy samanaikaisesti Etana Editionsin kautta. 

Katri Tapola on tehnyt pitkään vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien maallikkoavustajana. Furun teksti on lakonisuudessaan toteava, mutta silti nyansseissaan runsas ja tunteikas. Sama rinnalla kulkemisen lämmin tahtotila on aistittavissa myös Tapolan suomennoksesta.

 

 

Linda Bondestamin viime vuosina kuvittamissa kuvakirjoissa on ollut paljon eläimiä tai fantasia-aiheita. 

Uutuus näyttää hänen taitonsa lapsen arjen herkkävaistoisena kuvaajana. Bondestam tavoittaa lasten ja aikuisten katseisiin ja kehonkieleen valtavan kirjon erilaisia tunteita. 

Kuvitukset levittäytyvät koko aukeamalle ja parhaan käsityksen niistä saa 

Etanan sivujen näyteaukeamista. 

21. luukku: Pitkän matkan ihmettelijän terveisiä maailman lapsilta

 

Martti Lintunen: Puolen maailman lapset, Pieni Karhu 2020.

Valokuvaaja, toimittaja ja tietokirjailija Martti Lintusen selkokirja Puolen maailman lapset ilmestyi juuri sopivasti ennen joulua muistuttamaan maailman lasten epäsuhtaisesta hyvinvoinnista.

Martti Lintunen on tehnyt pitkän uran Kansan Uutisten valokuvaajana. Hän on myös kouluttanut Lahden Taideteollisen oppilaitoksen ja Taideteollisen korkeakoulun valokuvalinjojen opiskelijoita. 

Vuosituhannen taitteessa hän julkaisi Otavan kautta useampia eläinaiheisia lasten valokuvakirjoja. 

Tansanialaispoikien jalkapallo on itse tehty.
Martti Lintusen valokuvakuvitusta selkokirjaan Puolen
maailman lapset (Pieni Karhu 2020). 

Puolen maailman lapset -selkokirjan kuvamateriaali on peräisin Lintusen reportaasimatkoilta eri puolilta maailmaa. 

Lintunen nimittää itseään "pitkän matkan ihmettelijäksi".

Miltään matkalta 

en palaa samanlaisena

kuin lähtiessäni.

Jokin muutos on tapahtunut 

itsessäni ja ajatusmaailmassani.

Kambodzalaiset tytöt vedenhaussa.
Martti Lintusen valokuvakuvitusta selkokirjaan Puolen
maailman lapset (Pieni Karhu 2020).  

Lintunen käyttää kirjassa pääosin kehitysmaa-sanaa, jota pidetään nykyisin sävyltään jo hieman poliittisesti epäkorrektina. 

Sen sijaan suositetaan käyttämään ilmaisua kehittyvät maat. 

Kuvien aiheet löytyvät lasten leikeistä,  koulunkäynnistä  ja arkisista puuhista. 

Siperian junassa taltioitui tämä mongolialaisen tytön
keskittynyt lukuhetki. Martti Lintusen 
 valokuvakuvitusta selkokirjaan Puolen maailman lapset
(Pieni Karhu 2020).  

Hädästä tai puutteesta huolimatta lapset poseeraavat usein kuvissa suoraan kameralle iloisina saamastaan huomiosta. 

Martti Lintusen tyyli on toteavaa, sanastoltaan selkeää, mutta hän tuo myös avoimesti esille näkemyksiään esimerkiksi maailman lasten epätasa-arvoisuudesta monella eri elämänalueella.

Kirja lisää yhtälaisesti  lasten, nuorten ja  aikuisten tietämystä vaikkapa katulapsista, lapsityövoimasta ja pakolaisuudesta.

Kuvilla on yleensä tarkentavat kuvatekstit, ja taitossa perustekstin ja kuvatekstien hahmotus toimii hyvin, kun kuvatekstit on lihavoitu. 

 

 

Yleispätevästi sodan tunnoista

Tuula Pere & Georgia Stylou: Vadelmanpunainen, 33 sivua, WickWick 2017.

Tuula Peren yhden naisen oma- ja pienkustantamo WickWick kiinnostava hybridi.  Pere on julkaissut vuonna 2010 perustamassaan kustantamossa vuosittain useita kuvakirjoja, jotka perustuvat hänen omiin teksteihinsä.

Tuula Pere on kertonut, että hänellä on aina ollut tarinan kertomisen palo. Aluksi hän tyydytti sitä kertomalla satuja pikkusiskoilleen ja sittemmin omille lapsilleen. Lasten varttuessa hän päätti perustaa oman kustantamon.   

Koulutukseltaan Pere on oikeustieteen tohtori ja hän on työskennellyt lakimiehenä. 

Kustantamon alkuvuosina hän hyödynsi ilmaisia photoshop-ohjelmia ja teki käytännössä kuvituksetkin itse kirjoihinsa. Sittemmin hän on teettänyt kuvituksia  koti- ja ulkomaisilla kuvittajilla. Lähes kaikki teokset ilmestyvät rinnakkain myös ruotsiksi ja englanniksi ja uusimpia teoksia on lisäksi käännetty venäjäksi, saksaksi, italiaksi, ranskaksi, espanjaksi ja portugaliksi.

Yhteisöllisyyden ja humaaniuden teemat näkyvät kaikissa WickWickin kuvakirjoissa.

Vadelmanpunainen-kuvakirjan tulkintakehykseksi tarjoutuu talvisota ja Karjalan evakkojen kohtalot.

Kovalla pakkasella ikkunaan ilmaantuvat jääkukkaset lienevät kreikkalaisille
tuntematon käsite. Georgia Styloun kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Vadelmanpunainen (WickWick 2017). 

Se oli kylmä talvi. Kukaan ei muistanut toista yhtä kylmää. Ainon kodin ikkunat täyttyivät jääkukkasista puoleenväliin asti. Välillä hän nousi ystävänsä Kertun kanssa polvilleen penkille painelemaan ikkunaan kämmenjälkiä ja nenänpään kuvia.

– Minä piirrän tähän sydämen, niin isä näkee, että olen odottanut häntä ikkunassa, Aino suunnitteli.

Aikuiset vaikuttivat huolestuneilta ja kun he olivat huolissaan, Ainollakin oli levoton olo. Hän seurasi sivusta, miten aikuiset kuuntelivat päivittäin radiouutisia. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä kaikki puhe varautumisesta ja armeijasta ja neuvotteluista tarkoitti. Ei se ainakaan tarkoittanut mitään hyvää, se oli selvää.

Erityisen vaikealta Ainosta tuntui, että isä oli poissa.

Pieni Aino-tyttö lymyilee aukeaman oikeassa laidassa piilossa
kylään hyökänneiltä sotilailta. Georgia Styloun kuvitusta Tuula Peren
tekstiin kuvakirjassa Vadelmanpunainen (WickWick 2017). 

Kyläläiset joutuvat lähtemään vihollisjoukkojen takia kodeistaan. Ainolla on kuitenkin kiire hyvästellä vielä leikkimökkinsä  ja hän jää muista jälkeen. 

Mollamaijan vadelmanpunainen essu paljastaa Ainon piilopaikan kylään hyökkääville sotilaille, mutta Ainon havainnut hyväsydäminen sotilas viittoo tyttöä kiirehtimään evakkojunalle.

Evakkojunan apeaa tunnelmaa. Georgia Styloun kuvitusta
Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Vadelmanpunainen (WickWick 2017). 

Myöhemmin perhe palaa takaisin kotikylään, ja Aino haluaa, että uusi kotitalo maalataan vadelmanpunaiseksi.

Lastenkirjan kuvitus on aina kulttuurisidonnaista. Tämä havainnollistuu hyvin kreikkalaisen Georgia Styloun kuvitustyylissä. 

Hänen ihmishahmoillaan on poikkeuksellisen suuret silmät, joissa päilyvät epätietoisuuden ja turvattomuuden tunnot. Kaksikerroksisten puutalojen arkkitehtuuri ja sisustusratkaisut ovat varsin kaukana karjalaisesta perinnerakentamisesta.

Kuvituksen ja tekstin väliset kulttuurierot lienevät silti yksinomaan pedantin aikuisen ongelma. Nykylapsi tuskin tällaisia tyylirikkoja noteeraa.

Kreikkalaisen kuvittajan sekatekniikalla toteuttaman kuvituksen kautta Suomen lähihistorian traumat saavat laajemman, kansainvälisen tulkintakehyksen ja peilauspinnan kaikille sodan jaloissa varttuville maailman pakolaislapsille.

  

Lähi-idän nuoria uutisotsikoiden takaa

Seita Vuorela: Lumi, viimeistellyt Vilja-Tuulia Huotarinen, 240 sivua, WSOY 2016, kansikuva Terhi Ekebom.

Odottelin pitkään sopivaa hetkeä tarttua kaikessa rauhassa Seita Vuorelan (1971–2015) postuumisti julkaistuun romaaniin.  

Vierauden tunnot ja identiteetin pohdiskelu yhdistävät useampaakin Seita Vuorelan teosta.

Pakolaisteemansa takia Lumi asettuu myös kiinnostavaan vuoropuheluun  Juuli Niemen Et kävele yksin- ja Esko-Pekka Tiitisen Neljän tuulen paita -nuortenromaanien kanssa. Erityisen latauksen synnyttää myös se, että Juuli Niemi jakoi saman työhuoneen Helsingin Kalliossa Vuorelan ja Johanna Venhon kanssa. 

Seita Vuorelan romaanin suurin ansio on Suomeen turvapaikanhakijoina tulleiden iranilaisnuorten arjen luontevassa kuvauksessa. 

Romaanin keskushenkilö, teini-ikäinen Siamak-poika, antaa aidon ja sympaattisen äänen pakolaisnuorten tempoilulle synnyinmaan ja uuden kotimaan ristipaineissa:

Teheran on ensimmäinen luku mun elämässä. Pohjola toinen. Siinä järjestyksessä, että Pohjoinen maa on se tärkeämpi. – –

Siamakin elämä nyrjähtää sijoiltaan kun sukulaistyttö Atisha pääsee väärennetyin paperein Suomeen ja majoittuu Siamakin perheeseen. 

15-vuotias Atisha muistuttaa olemuksellaan päivittäin Siamakia kulttuurisista verisiteistä – kunnniasta ja ylpeydestä sekä vihasta, joka voi leimahtaa odottamatta. Atisha halveksii poikaa, joka ei enää puhu persiaa ja tuskin osaa sitä enää kirjoittaa ja lukeakaan.

Oman äidinkielen vaalimisen tärkeyden lisäksi Lumi puhuu kauniisti myös uuden kotimaan kielen haltuun ottamisen merkityksestä ja auktoriteettien hapertumisesta perheessä, kun vanhemmat eivät halua tai jaksa tai pysty opettelemaan uutta kieltä. Siamak hämmentyy  joutuessaan sotkeutumaan vanhempiensa asioihin toimiessaan tulkkina virastoissa ja terveyskeskuksessa.

Siamak on nimetty kuolleen setänsä mukaan, ja nimi tuntuu velvoittavan nuorta miestä jopa kohtuuttomuuksiin asti:

Koska mulla on kuolleen miehen nimi, musta tuntuu että mä olen jotain velkaa sille kuolleelle, että se toivoo jossain toisessa maailmassa, että mä jatkaisin sen sotaa. Että mä kostaisin sen puolesta. Mä ajattelen, että mun täytyy tehdä jotain suurta ennen kuin mä kuolen, sillä muuten mä olen pettymys. Musta ei voi tulla ongelmanuorta niin kuin monista muista mamuista. Silloin mun setä katsoisi mua sieltä mistä lie kuoleman maasta ja häpeäisi. Mä pelkään, ettei musta tule yhtä kovaa luuta kuin se. Mä sanon tämän taas. On tosi vaikea peitota tyyppi, joka on kuollut.

Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen on viimeistellyt Vuorelalta kesken jääneen käsikirjoituksen painovalmiiksi. Kuinka paljon kieleen liittyvää stilisointia ja editointia mahdollisesti jopa aukkoisen käsikirjoituksen loppuunsaattaminen on vaatinut – sitä voi lukija vain arvailla. 

Nuoren lukijan kannalta tarinan draamallinen kliimaksi tihentyy vasta Nooran kotibileiden kuvauksessa romaanin puolivälissä. Atisha puolustaa kunniaansa ja käyttäytyy ennalta arvaamattomasti mutta oikeutetusti. 

Avoin loppu jättää lukijalle monta kysymystä, mutta toisaalta myös henkistyneen olon sekä varmuuden siitä, että keskushenkilöiden tulevaisuuden voi  – tavalla tai toisella – tulkita onnelliseksi. 

Vuorelan odottamattoman, ennenaikaisen kuoleman jälkeen kerrottiin, että hänellä oli tekeillä käsikirjoitus aikuisille. Tiettävästi kyse on tästä teoksesta. 

Lumen kaksoisuokitus – nuorille ja aikuisille – on perusteltu ratkaisu monestakin syystä.

Vuorelan edellisen romaanin, Karikon (WSOY 2012) tapaan myös Lumi on ulokkeinen ja rakenteeltaan vaativa teos. 

Atishan blogitekstit ja hänen H. C. Andersenin Lumikuningatar-satua varioiva ns. arabi-versionsa on kursivoitu, mikä on typografisena ratkaisuna iso haaste katkoessaan pääjuonta. Satu toimii vertauskuvallisena taustatekstinä romaanin kantavalle teemalle, identiteetin työstämiselle.

Lumi on rosoinen ja intensiteetiltään vaihteleva teos. Seita Vuorelan ääni ja vimma kuultaa siitä vahvasti ja tunnistettavasti läpi.

Erityiskiitoksen ansaitsee Terhi Ekebomin kansikuva, jossa arabialainen kulttuuri ja pohjoisen lumikiteet liittyvät joutsenten kautta kauniisti yhteen.

Alkaneella viikolla käynnistyvät kirjallisuuden mediajulkisuuden ruuhkaviikot, kun julkistetaan kaikkien kolmen Kirjasäätiön jakamien palkintojen ehdokkaat. 

Palkintojen nimeä on viilattu aiemmista: nyt jaetaan siis Finlandia-palkinnnot kolmessa kategoriassa: kaunokirjallisuudessa, tietokirjallisuudessa sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa (rouva Huu vähän haluaisi jupista tästäkin luokittelusta: kyllä lasten- ja nuortenkirjallisuuskin on parhaimmillaan hyvinkin laadukasta kaunokirjallisuutta). 

Ensimmäistä kertaa kaikkien palkintojen ehdokasjulkistus on keskitetty samalle viikolle. Tietokirjallisuus saa avata viikon tänään ja konsensus-hengessä lasten- ja nuortenkirjat ovat keskiössä keskellä viikkoa eli keskiviikkona ja jännitys huipentuu perjantaina Kaunokirjallisuuden Finlandiaan.  

Huomenna Lastenkirjahyllyssä julkistetaan taas rouva Huun kuusi omaa suosikkia vuoden 2016 kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.