Taimien kasvattajan eloisat muistelmat

Hannu Mäkelä: Muistan; Otavan aika, 553 sivua, Tammi 2015.

Muistelmat ja elämäkerrat ovat aina kiehtovaa luettavaa. Niissä voi luvan kanssa tirkistellä oman alansa mestarien intiimiin elämään mutta parhaimmillaan ne tarjoilevat myös yleispätevää ajankuvaa.

Hannu Mäkelän muistelmat ovat edenneet jo neljänteen osaan, jossa luupin alla ovat nyt vuodet 1967–1986, jolloin hän toimi Otavan kustantamossa kustannustoimittajana ja lopuksi kaunokirjallisen osaston apulaisjohtajana.

Rouva Huu lukeutuu Mäkelän Herra Huu -kirjojen ja silmälasinsa hukkaavasta hevosesta kertovan lastenromaanin ensimmäiseen lukijasukupolveen.  Yläkouluvaiheessa löysin hänen aikuislyriikkansa ja olen siitä pitäen yrittänyt pysyä tuotteliaan kirjailijan    

Mäkelän teos tekee ennen muuta kunniaa kustantamoiden uuraille ja asialleen omistautuneille kustannustoimittajille, näille harmaille eminensseille, joiden työtä Mäkelä vertaa taimen kasvattamiseen:

Kukaan ei voi kirjallisuudessa sanoa, millainen puu taimesta kasvaa, se on mahdollista vain kasvitieteessä ja silloinkin kasvu ja menestys riippuvat maaperästä, kasvupaikasta ja sääolosuhteista, joista kahta ensin mainittua ihminen voi auttaa ja kolmannen kanssa sentään jotenkin tulla toimeen, yrittää käyttää suojaavia keinoja talven viimaa vastaan. Siten myös kustantamon ilmapiiristä ja toimista kyllä riippuu, miten esikoiskirjailija myöhemmin alkaa kukoistaa. Joskus niin tapahtuu. – –

Teos piirtää myös mainiota kuvaa kustannustoiminnan nopeista muutoksista, liittyen niin painotekniikan kehitykseen kuin kirjallisuuden markkinointiin ja kirjailijan ammatissa tapahtuneisiin imagomuutoksiinkin.

Mäkelä luo muistelmissaan kiinnostavia kirjailijoiden muotokuvia, joista osa on suurpiirteisempiä  luonnostelmia (mm. verrattomat kuvaukset Kersti Bergrothista ja Alex Mattsonista !). Mäkelälle läheiset kirjailijat ovat saaneet omat lukunsa (mm. Samuli Paronen, Maila Pylkkänen, Laila Hietamies, Erno Paasilinna ja Antti Tuuri, joista tuli myös hyviä ystäviä, sekä  Kerttu-Kaarina Suosalmi, Lassi Nummi,  Paavo Rintala, Jarkko Laine, Arto Melleri ja Bo Carpelan).  

Mäkelän muistelmissa on monia herkullisia kuvauksia, mm. Mukkulan kirjailijakokouksesta ja erinäisistä ulkomaille suuntautuneista kirjailijavierailuista. Lakonisuudessaan verrattomasti Mäkelä kertoo muun muassa oudosta kohtalosta, joka heittää hänet ja suomenruotsalaisen Lars Huldénin peräti kahdesti saman pekingiläisen hotellin morsiussviittiin. Otavan novellikilpailun jälkijuhlintaan liittyy myös hauska anekdootti, josta olen kuullut myös Olli Jalosen hyvin samansuuntaisen ja riemukkaan version.

Lastenkirjallisuus ei – ymmärrettävästi – ole muistelmissa kovin isossa roolissa. Kiinnostavia ovat toki pienet hajahuomiotkin, esim. maininta siitä, että 1960-luvun lopulla lastenkirjallisuus oli Otavalla vielä varsin vähäistä, huolimatta osaston johdossa olleen Aili Palménin ponnisteluista. Muistelmat antavat silti valotusta moneen kiinnostavaan seikkaan. Uusi tieto minulle on sekin, että Helena Anhava toimi Mäkelän useimpien lastenkirjojen kustannustoimittajana Otavan vuosina!

Kustantamon kirjallinen johtaja Paavo Haavikko ei saa lastenkirjallisuuden arvostuksen osalta kovin korkeaa arvosanaa. Tuttu on monessa aiemmassakin yhteydessä kerrottu tarina siitä, kuinka Haavikko varoitteli Mäkelää Herra Huun käsikirjoituksen äärellä pilaamasta hyvää mainettaan.

Haavikon ja Otavan lasten- ja nuortenosastoa Palménin jälkeen luotsanneen Marja Kemppisen jännite jää lukijalle arvailun varaan.

Uutta tietoa on myös Jorma Kurvisen Susikoira Roi -sarjan synty: Mäkelä luonnosteli sarjan raamit Kurviselle: ”Luonnostelen tarinan pojasta ja susikoirasta, eräänlaisen hybridin salapoliisiromaanista ja Lassie-koirasta”. Kurvinen innostuu ja luo pitkäkestoisen ja tv:stäkin tutun sarjan.

Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen käsikirjoitus kulkee myös Mäkelän työpöydän kautta, ja siihen liittyy pieni onnenkantamoinenkin:

--- nimi on outo: Häräntappoase. Se kiinnostaa. Luen kirjan kotona. Annan Martille [Martti Anhava] ja sanon, että tämän voisi hyvin julkaista, kaikki on kohdallaan. 

Hän mulkaisee minuun, sanoo seuraavana päivänä, ettei oikein usko ja on epäileväinen, mutta käsken häntä lukemaan kirjan loppuun. Ja kirja siitä tulee. Tekijäksi osoittautuu pieni tummahiuksinen tyttö Anna-Leena Härkönen ja kun annan teokselle vahingossa liian alhaisen hinnan, ehkä myös siksi siitä tulee myyntimenestys nimenomaan nuorison keskuudessa, jolla on kerrankin varaa paksuun kirjaan. Joskus erehdyksestä voi siis olla hyötyä.

Mäkelä on vuolas, mutta tyylinsä napakasti säilyttävä kirjoittaja, joka rytmittää tekstinsä helposti omaksuttavaan ja sivumäärästä huolimatta verraten nopealukuiseen muotoon. 

Ilkeämielisiä sivalluksia tekstistä ei kuitenkaan liiemmälti löydy ”kustannuskuikeloiden” (Mäkelän oma termi sivulta 227)  iloksi. Niiden sijaan Mäkelä paketoi elämänviisautensa nokkelasti tekstin lomaan, toisinaan vähän sarkastisestikin, mutta silti korrektisti.

Ja paljon jää sanomatta:

Katselen mappejani ja käsitän, että suurin osa kaikista kirjailijoitten kirjeistä jää väistämättä vaille mainintaa, edes lauseen mittaista siteerausta. On lappuja lippusia, mutta todellisiakin kirjeitä lienee ainakin parintuhannen sivun verran. Ei auta itku markkinoilla. Kun en pysty niitä esittelemään, toimitan kaikki mapit aikanaan SKS:n kirjallisuusarkistoon.

Muistelmat päättyvät vuoden 1986 loppuun, jolloin Hannu Mäkelä irtisanoutuu apulaisjohtajan toimestaan Otavalla ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.

Kantaaottava, monipuolinen poikkileikkaus kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen

Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9. 167 sivua. Avain 2013.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden monitoimijan, Ismo Loivamaan,  toimittamilla ja viime vuosina myös kokonaan itse kirjoittamilla kirjailijahakemistoilla on pitkät perinteet. Sarja alkoi 1990-luvulla, jolloin elettiin kiinnostavaa taitoskohtaa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ja kentälle tuli paljon uusia nuoria tekijöitä.

Uuteen hakemistoon on koottu 25 esittelyä. Saatesanoissa Loivamaa nostaa esiin monta kiinnostavaa havaintoa, joihin olisi voinut pysähtyä pidemmäksikin toviksi.

Kirjojen julkaisumäärä on kasvanut ja kirjailijakunta entisestään laajentunut. Toimessaan vakaan lasten- ja nuortenkirjailijan titteli lunastetaan nykyisin pienemmällä tuotannolla kuin aikaisemmin. 

Loivamaan hakemistossa vakuudeksi  kirjallisesta kutsumuksesta riittää jo parikin teosta, kun sarjan varhaisemmissa osissa tehtiin poikittais- ja pitkittäisleikkauksia varsin isosta tuotannosta. Marko Kitti ja Esa Paulow ovat lunastaneet hakemistossa paikkansa vain yhdellä nuortenkirjalla sekä Katja Krekelä, Helena Sinervo, Tuomas Kyrö, kirjailijapseudonyymi Magdalena Hai, Maarit Malmberg, Soila Ojanen, Meri Savonen, Netta Walldén, Taavi Vartia ja Juha Vesala kahdella lasten- tai nuortenkirjalla.

Seulan harventuminen on mielestäni osittain aivan perusteltua. Toisaalta voisi olla oikeutettua, että monien, aiemmissa sarjan osissa esiteltyjen pitkän linjan konkarikirjailijoiden esittelytkin saisivat päivityksen uudelle vuosituhannelle. 

Rohkenen silti hieman kyseenalaistaa Loivamaan saatesanoja niiltä osin kuin hän puhuu lasten- ja nuortenkirjallisuuden saamasta mediajulkisuudesta.  

Uutuuskirjat saavat toki huomiota parin lauseen ja sattumanvaraisen noston verran myös aikakauslehdissä ja toisinaan myös sähköisissä viestimissä, mutta Loivamaan rinnastus nykyhetken ja 1970-luvun lastenkirjalliseen suopeuteen menee mielestäni silti sovittelevan hurskastelun puolelle, jos mittakeppinä pidetään isojen päivälehtien lasten- ja nuortenkirjallisuudelle varaamia palstasenttejä!

Loivamaa on aina puhunut painokkaasti realistisen nuortenkirjallisuuden puolesta. Kirjailija-lehden 2/2012 lainaus nuortenkirjailija Marja-Leena Tiaiselta on paljon puhuva: ”Joskus tuntuu, että perinteinen nuortenromaani on dinosaurus. Onko realistinen, arkinen kertomus kuolemassa pois?”

Tasapuolisuuden nimissä suurten yleiskustantajien tuotannon rinnalla hakemistossa pääsevät esiin myös pienet kustantamot, esim. Suomen Lähetysseura ja  Kirjaneliö sekä Saarni-kirjat ja WickWick-kustannus. Pienet kustantamot ovat entistä tärkeämpiä vaihtoehtoja isojen rinnalla, toteaa Loivamaa, ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Mukana on myös muutamia nyttemmin ei niin aktiivisia/ tuotteliaita kirjailijoita, kuten Meiju Bonsdorff ja Kaisa Raittila.  Kaisa Raittilan varhaistuotanto  keskittyi hänen omiin nuoruusvuosiinsa 1970-luvulle ja pikkulasten runokuvakirja Pikku-Päkän purjopäivä laajensi viime vuonna lukijakuntaa myös kaikkein pienimpiin. Raittila on toimittanut pitkään myös Lasten Pyhäkoululehteä ja Bonsforff Lastenmaa-lehteä. Loivamaa onkin moniaalla taholla puhunut viime aikoina suomalaisten lastenlehtien puolesta.

Pitkän linjan kriitikkona Loivamaa välttää arvottamasta teoksia kovin rankoin sanakääntein. Esimerkiksi Kirsti Luovan Hiirisatuja-kokoelmasta (2011) hän sanoo, että kirja ”ei ole vivahteikkaan hienostunutta satukirjallisuutta, mutta artistisuuden sijasta korostuvat selkeät juonikuviot”.

Välillä teosten juonta paljastetaan hiukan liikaakin. Missä määrin hakemistojen käyttäjäryhmänä mahtaa nykyisin olla kirjailijaesitelmiä tekeviä ”laiskoja” koululaisia, joille seikkaperäiset juoniselostukset voivat koitua jopa siinä määrin kohtalokkaiksi, että he eivät tartu itse kirjaan lainkaan? Vai käyttävätkö kaikki koululaiset tiedonhaussa vain nettiä?

Loivamaa ottaa usein näihin itse kirjoittamiinsa kirjailijahakemistoihin jonkun "henkilökohtaisen agendan", jota hän hienoiseen uupumukseen asti korostaa. Tällä kertaa huomiota saavat  lasten- ja nuortenkirjallisuuden moraalikasvatus sekä kliseinen maailmankuva ja ihmiskuvaus. Loivamaa penää myös kansainvälisyyskasvatukseen nykyistä enemmän nyansseja.

Loivamaan maneereihin kuuluu myös värikäs kieli: hän käyttää vanhakantaisia tai itse luomiaan ilmaisuja varsin suvereenisti, esim. ”röhevä elämäntapa”, ”vöyrevä mies”, ”mullasta pönkeävä narsissi” ja ”jöhnötys”, ja saa avaramielisen lukijan ihmettelemään suomen kielen taipuisuutta... 

Kaikista syksyn 2012 uutuuksista ei ole tekstissä yksityiskohtaisempaa käsittely, esim. Maria Turtschaninoffin Anaché ja Tuula Peren kuvakirja Lauri jäävät vain maininnoiksi teosluetteloissa.

Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9  on jälleen hyvä päivitys uuteen tarjontaan. Sen toivoisi päätyvän kaikkien kirjastoissa, kouluissa ja harrastustoiminnassa lasten ja nuorten parissa työtä tekevien työpöydille,   mutta yhtälaisesti myös  lasten ja nuorten vanhempien yöpöydille!

Tämän muumikirjan elinkaari on tosi lyhyt

Muumikirjat 2013. 32 sivua. WSOY ja Tammi 2013.

Viime viikolla ilmestyneen syksyn kirjoja esittelevän WSOY:n kirjasanomien kupeessa postiluukkuun kopsahti myös Muumikirjat 2013 , jonka äärellä oli aivan pakko hieraista silmiään ja testata ymmärryksensä rajoja.

Ensimmäinen ja armollisin ajatukseni oli, että kirjapainossa on sattunut virhe: Muumikirjat 2013 on inhimillisen erehdyksen seurauksena sidottu koviin kansiin, kun alkuperäinen tarkoitus oli tehdä siitä nidottu mainoslehtinen.

Nykyisen kestävän kehityksen aikana tuntuu paitsi luonnon niin myös tietoisten kuluttajien rienaukselta sidotuttaa kirjamainoksia sisältävä tuote koviin kansiin!  

Julkaisun motiivina on tietysti Tove Janssonin tuleva juhlavuosi, ja esiteltävänä koko WSOY:n ja Tammen yhteinen laaja Jansson-tuoteperhe monine erilaisine juhlavuoden julkaisuineen. 

Totuuden nimissä on toki sanottava, että löytyy painotuotteesta sentään pieni informatiivinen teksti Tove Janssonista ja kinuskirusinoiden resepti Muumimamman keittokirjasta...

Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen on kirjoittanut uuden, lokakuussa ilmestyvän elämäkerran Tove Janssonista, joka on samalla ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys. Ruotsalainen Boel Westin ja norjalainen Tordis Ørjasaeter ovat aiemmin tehneet myös Suomessa ilmestyneet elämäkerrat aikuisille ja lapsille. Suomenruotsalainen Erik Kruskopf on tehnyt myös elämäkerran Janssonista kuvataiteilijana.

Ymmärrän toki pointin: kirjaluettelolla vedotaan lukuisiin Tove Jansson -entusiasteihin ja hehkutetaan jo etukäteen uusia tuotteita, joihin keräilijöiden on syytä henkisesti ja taloudellisesti varautua. 

Tässäkin luettelossa huomioni kiintyy siihen, että kirjat on laputettu ikä- ja kohdeluokituksilla. Suuressa osassa kirjoja on keltainen pyörylä, joka kertoo, onko kirja suunnattu 0+, 3+, 5+ -vuotiaille tai faneille. 

Kiinnostavaa on myös se, että Tove Janssonin henkeä kunnioittavien uusien muumi-aiheisten lastenkirjojen tekijät, Riina ja Sami Kaarla ja Päivi Arenius, esitellään henkilökuvin kuten myös Mukavat muumiamigurumit -kirjan tekijät, Laura von Knorring, Réka Király ja Minna Kurjenluoma.  Tove Janssonin oma taiteellinen panos tulee esiin Muumirjat 2013 -julkaisussa ainoastaan Muumilaakso juhlii. Muumien suuri juhlakirja 1:ssä sekä välillisesti Lars Janssonin Muumit. Sarjakuvaklassikot VI:ssa. 

Toivoa sopii, että varsinaisena juhlavuonna eli ensi vuonna saadaan uusintapainokset myös Janssonin rakastetuista kuvakirjoista, ennen muuta yhä radikaalista ja kokeellisesta Kuinka sitten kävikään -reikäkuvakirjasta, joka ilmestyi vuonna 1952. Kuvakirja löytyy edellä mainitusta juhlakirjasta kolmen alkuperäisen muumi-tarinan lisäksi, mutta kuvakirja on toki suunniteltu ihan erilliseksi, omaehtoiseksi taideteokseksi, ei antologian osaksi! 

Pienimmille lapsillekin on luvassa monta erilaista muumikirjaa ja vauvan ensimmäinen kuva-albumikin on saanut somisteekseen muumifiguureja.

Kustantajien uutuusluettelot tulevat vuosi vuodelta prameammiksi ja paksummiksi. Tammen uutuusluettelo Tammenlehti jäljittelee alkuosassaan jo naistenlehtien taittoa ja juttutyyppejä.

Rouva Huu toivoo kainosti, että monien kustantamoiden korean-kirjaviin uutuuskirjaluetteloihin sijoitettua pääomaa laitettaisiin vastaisuudessa lyhentämättömänä siihen kustantamoiden pääasiaan eli uusiin kirjoihin. 

Erityisen irvokkaalta panostus uutuuskirjaluetteloiden ulkoasuun tuntuu siksi, että Suomen Kustannusyhdistyksen julkaisema Vuoden kirjat –luettelo tuli tiensä päähän juuri siinä vaiheessa, kun uutuuksien nimekemäärät ryöstäytyivät käsistä ja lukijat olisivat entistä enemmän tarvinneet puolueetonta listatietoa ilmestyvästä kirjallisuudesta. 

Vuoden kirjat -luettelo lopetettiin vuonna 2009 kustantajien omasta aloitteesta 30:nteen vuosikertaansa.  Luetteloa jaettiin syksyisin ilmaiseksi kirjakaupoissa ja muissa kirja-alan tilaisuuksissa. Se ei visuaalisella ilmiasullaan viekoitellut, mutta antoi silti kompaktia tietoa kirjatarjonnasta. 

Lastenkirjakentän vahvat toimijat, Kirjapaja ja Lasten Keskus, yhdistyivät

Tähän pian päättyvään vuoteen mahtui vielä yksi kustantamoiden yhdistymiseen liittyvä uutinen.

Lasten Keskus Oy ja Kirjapaja fuusioituvat Suomen 8:nneksi suurimmaksi kirjankustantamoksi. Eilen maanantaina allekirjoitetulla sopimuksella Kustannus-Osakeyhtiö Kotimaa myy omistamansa Kirjapajan kirjaliiketoiminnan Lasten Keskus Oy:lle ja saa vastaavasti 45 prosenttia Lasten Keskus Oy:n osakekannasta.

Sekä Lasten Keskus Oy:n että Kustannus-Osakeyhtiö Kotimaan pääomistajat ovat Suomen evankelisluterilaisen kirkon piirissä toimivia järjestöjä.

Syntyvä kokonaisuus on liikevaihdoltaan yli kuusi miljoonaa euroa, ja se toimii jatkossa sekä Kirjapaja- että Lasten Keskus -tuotemerkeillä.

Rouva Huu on seurannut pitkään molempien kustantamoiden lasten- ja nuortenkirjatarjontaa.

Vuonna 1974 perustettu Lasten Keskus on tutustuttanut suomalaisia lapsia ja aikusia monien keski-eurooppalaisten lastenkirjakustantamojen (esim. Nord-Süd Verlag ja Bohem Press) tarjontaan. 

Lasten Keskuksen käännetyn – ja osittain myös kotimaisen – kuvakirjallisuuden ydin koostuu kolmen e:n periaatteesta: kuvakirjatuotannossa halutaan 1) välittää tekstin tasolla sisällöllistä eettisyyttä, 2) kuvituksen ja tekstin keskinäistä esteettisyyttä ja 3) lastenkirjan lukutapahtumaan liittyvää elämyksellisyyttä.

Kuvituksen tasokkuus on ollut Lasten Keskuksen kirjavalinnoissa tärkeä kriteeri, mutta samaan aikaan on korostettu myös lapsen arkeen liittyvien aiheiden, joskus vaikeidenkin, luontevaa käsittelyä.

Lasten Keskuksella on ollut rohkeutta tuoda Suomeen myös pienen, mutta sitäkin arvostavamman kohderyhmän erityisherkkuja, esim. tshekkiläisen Kveta Pacovskán ja brittiläisen Anthony Brownen kokeellisia kuvakirjoja.

Tänä vuonna 70-vuotisjuhlavuotta viettänyt Kirjapaja on erityisesti kustannuspäällikkö Ulla Salmen aikana petrannut kotimaista lastenkirjatarjontaansa. Avoimen tunnustuksellinen hengellisyys ei enää ole Kirjapajan lastenkirjojen määrääviin tunnusmerkki. Kyse on pikemminkin yleisistä humaaneista elämänarvoista, joita kirjojen kautta pyritään lapsille välittämään.

Kirjapajan vahvoja tekijänimiä ovat olleet mm. kirjailijat Jukka Itkonen, Tittamari Marttinen, Annamari Kaskinen ja Pia Perkiö ja kuvittajista mm. Matti Pikkujämsä, Virpi Penna ja Karoliina Pertamo. 

Kirjapajassa on ilahduttavan paljon kiinnitetty huomiota lastenkirjaan kokonaistaideteoksena, ja tämä on näkynyt kustannustoimittajan, kuvittajan, kirjailijan ja ulkoasun suunnittelijan onnistuneena yhteistyönä.

Yhdistyneen kustantamon  vahvoja alueita tulevat edelleenkin olemaan lastenkirjat, lahjakirjat sekä maailmankatsomukselliset teokset erilaisten Raamattujen, virsikirjojen ja kirkollisen ammattikirjallisuuden ohessa. 

Uuden yhdistyneen kustantamon johdossa jatkaa Lasten Keskus Oy:n nykyinen toimitusjohtaja Juha-Pekka Heinonen.

Syvissä vesissä

Nuortenkirjailijat näyttävät kulkevan tällä hetkellä melko syvissä vesissä pohdiskellessaan kirjailijan identiteettiään.

Osin samansuuntaisia summauksia nuortenkirjailijan työstä ja sen nykymuotoisesta mielekkyydestä voi lukea kahtaalta: kuuden lasten- ja nuortenkirjailijan ylläpitämästä Grafomaniasta ja Raili Mikkasen Kirjaimia-kirjailijablogista.

Kirjailijoilta edellytetään nykyisessä markkinavetoisessa suorituskeskeisessä yhteiskunnassa entistä enemmän tulosvastuuta. Oma työpanos ei jää siihen, että kirja ilmestyy painokoneista, vaan sen jälkeen teosta pitäisi vielä osata ja jaksaa markkinoida monilla eri foorumeilla ja altistaa itsensä kiertäväksi kaupparatsuksi ympäri Suomen maata.

Ja tällaisten kirjan tunnetuksi tekemisen keinojen ja kampanjoinnin jälkeenkin kustantaja esittelee karuja myyntilukuja, joihin vedoten torpataan kirjailijan uusia kirjahankkeita.

Kirjan kirjoittaminen vertautuu urakkaan, joka tehdään annetussa määräajassa, määrämitassa ja täsmätilauksena. Kun yksi urakka on tehty, siirrytään oitis seuraavaan.

Kuulostaa karulta. Rouva Huu miettii itse tykönään, mihin lokeroon tällaisessa tulosvastuun ja stressin kyllästämässä suorittamisessa voidaan laittaa esimerkiksi luova ajattelu ja jokaisen hankkeen edellyttämä haudutteluvaihe? Entäs se työn ilo, jonka kuitenkin pitäisi olla kaiken luovan työn ehdoton ja uusia hankkeita ruokkiva edellytys?

Rivien välistä olen lukevinani Raili Mikkasen blogikirjoituksesta, että kustantajat tahtovat nykyisin aika tarkkaan napittaa kirjailijan tuotantoa haluamiinsa raameihin. Siinä ei taiteellisille syrjähypyille tai inspiraatioille jää paljonkaan tilaa.

Mikkanen kirjoittaa:

Joko urakan tekijä tai teettäjä ottaa yhteyttä toiseen osapuoleen ja ehdottaa työtä. Tässä tapauksessa siis kirjan tekemistä jostain tietystä aiheesta. Osapuolet neuvottelevat asiasta ja löydettyään yhteisen hengen tekevät urakkasopimuksen. Siinä määritellään ajankohta, jolloin urakan pitää olla valmis ja palkka, mikä siitä maksetaan. Kumpikin osapuoli allekirjoittaa sopimuksen ja sen jälkeen puuttuu enää valmis työ. Meidän kohdallamme paperia tosin kutsutaan kustannussopimukseksi.

Nuortenkirjailija Terhi Rannelan Grafomaniassa aloittamasta keskustelusta on sukeutunut pitkä ja monipolvinen.

Keskustelussa sivutaan muun muassa nuortenkirjallisuuden myyntiä, sitä paradoksia, jolla aikuiset kirjoja lahjaksi ostavat valitsevat nuorille luettavaa mieluiten oman nuoruutensa suosikeista sekä Suomesta puuttuvaa lasten ja nuorten lukemisen puolesta propagoivaa lukukampanjaa.

Käännöskirjallisuudesta saaduilla voitoilla on kautta aikojen rahoitettu kotimaista tuotantoa. Välillä tuntuu siltä, että tällainen "vanhojen hyvien aikojen" käytäntö olisi kustantamoissakin vähin erin rapautumassa. "Tulos tai ulos!" -vaatimus koskee entistä useammin myös kotimaisen kirjallisuuden tekijöitä, kuvittajia ja kirjailijoita.

Kyse on ennen muuta hukassa olevasta lastenkulttuuritahdosta. Esimerkiksi perhelehdillä, lastensuojelun erilaisilla järjestöillä, yhdistyksillä ja kansalaisjärjestöillä olisi nyt tuhannen taalan paikka ryhtyä rummuttamaan hyvän kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta.

Toisaalta tarvittaisiin jotain kättä pidempää todistusaineistoa lasten ja nuorten lukuharrastuksen oletetusta vähenemisestä eli perusteellinen lukututkimus, jossa huomioitaisiin laaja ikäryhmä leikki-ikäisistä aikuistuviin nuoriin asti.

Tämän kirjoituksen symbolikuvaksi rouva Huu valitsi John Tennielin klassikkokuvituksen Lewis Carrollin kirjasta Through the Looking-Glass and What Alice Found There (1871), joka on suomennettu kahdesti, vuosina 1974 ja 2010.

Kuvitus- ja kustannusmaailman uutisia

Mikkelin 9. kuvitustriennale.– Fantasia ja tarina. Toimittanut Anna-Maria Larikka. Grafia/ Mikkelin taidemuseo 2011. 96 sivua. Graafinen suunnittelu Annika Järvelin.














Grafia ry:n Mikkelin kuvitustriennalen ensimmäisen palkinnon on saanut Suvi-Tuuli Junttila kuvituksestaan kirjaan Missä, tässä, jossakin…. (WSOY 2011). Toisen palkinnon sai Tommi Musturi sarjakuvaromaaniin Huuda Huuda tehtyyn kuvitukseen ja kolmannen palkinnon jakoivat Nikolai Tiitinen kuvituksestaan Esko-Pekka Tiitisen kuvakirjaan Kyyhkyn kysymys (Tammi 2010) ja Virpi Talvitie Annina Holmbergin kuvakirjaan Karkausyön ratikkamatka (Teos 2010) tehdystä kuvituksesta.

Musturin sarjakuvaromaania kirjaa lukuun ottamatta muut kuvakirjat on esitelty Lastenkirjahyllyssä. Kuvituspalkinnot ovat suuruudeltaan 3000, 2000 ja 1500 euroa.

Joka kolmas vuosi järjestettävän Mikkelin Kuvitustriennalen teemana on tänä vuonna Fantasia & tarina. Näyttely on avoinna vielä 25.9. asti Mikkelin taidemuseossa. Triennalen tarkoituksena on koota yhteen alan suomalainen parhaimmisto ja tehdä kuvitustaidetta entistä paremmin tunnetuksi. Samalla tarjotaan alan ammattilaisten lisäksi myös suurelle yleisölle tilaisuus seurata kuvitustaiteessa tapahtuvaa kehitystä.

Kuvitustriennalessa esiteltävät työt valitsee tuomaristo, joka nimetään kutakin näyttelyä varten erikseen. Mikkelin kuvitustriennaleen osallistuu tänä vuonna yhteensä 30 kuvittajaa, joilta on näyttelyssä 73 työtä.

Näyttelyn ulkomaisena kutsuvieraana on englantilainen kuvittaja, sarjakuvataiteilija, valokuvaaja, elokuvantekijä ja muusikko Dave McKean (s. 1963), joka tunnetaan Suomessakin eritoten yhteistyöstä kirjailija Neil Gaimanin kanssa.

McKeanin lastenkirjakuvituksista Suomessa tunnetaan S. F. Saidin Varjak Käpälä- lastenromaanit (Gummerus 2006 ja 2007).

Mikkelin kuvitustriennalen näyttelyluettelossa on muun muassa kuvituksen tutkijan Sisko Ylimartimon kiinnostava artikkeli Piirtimesi on taikasauvasi, jossa Ylimartimo osoittaa avoimen kirjeen nykykuvittajille ja ounailee heidän taiteellisia vaikuttimiaan.

Toinen tärkeä uutinen, jonka Rouva Huu pongasi netistä vasta eilen, on se että FM Saara Tiuraniemi on valittu Tammen uudeksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäälliköksi Terttu Toiviaisen jäätyä keväällä eläkkeelle.


Tammi on Rouva Huun mielestä Suomen johtava lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja, jos mittapuuna käytetään kustannuspoliittisesti loogisia linjanvetoja, uudistusmielisyyttä ja kokeilunhalua, ja siksi tähän viranhakuun kohdistui ainakin oman työpöytäni äärellä poikkeuksellisen suuria odotuksia.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus – kuten koko kirjallinen kenttä ylisummaan – on parasta aikaa mielenkiintoisessa murroskohdassa. Kirja on kustantajallekin jo entistä useammin vain yksi myyntituote monien muiden rinnalla. Kirjan markkinointi, kirjan oheistuotteet, sähkökirjat ja verkkojulkisuuden uudet haasteet on pakko ottaa tosissaan ja siihen tarvitaan ennakkoluulotonta, idearikasta ja rohkeasti uusiin haasteisiin reagoivaa moniosaajaa.

Energinen ja työtä pelkäämätön Saara Tiuraniemi on Rouva Huulle entuudestaan tuttu monista eri yhteyksistä. Terttu Toiviainen on luonut yhdessä kustantamon toisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäällikön Leena Järvenpään sekä osaavien kustannustoimittajien kanssa Tiuraniemelle vankan maaperän, jolta ponnistaa kohti uusia haasteita.

Terttu Toiviainen siirtyi Weilin+Göösistä 1980-luvun alkupuolella Tammeen. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Tammenterho/ syksy 2011 –luettelossa Toiviainen kiittää kauniisti kuluneista vuosista ja muistaa lämmöllä Mika Waltarilta saamaansa evästystä aloittaessaan työnsä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoimittajana:

”Sinulla on kustantamon tärkein tehtävä, sinä kasvatat meille aikuisten kirjailijoille lukijoita. Ilman hyviä lastenkirjoja ei meilläkään ole lukijoita.”

Emman – ja Pirkon – kanssa on aina ollut mukavaa

Pirkko Harainen & Leena Lumme: Emma-sarja. WSOY vuodesta 1998.








Kustannustoimittaja Pirkko Harainen loi yhdessä kuvittaja Leena Lumpeen kanssa vuonna 1998 sirpakan kuvakirjasankarin, joka liittyi jouhevasti jatkoksi Maikki Harjanteen Minttu- ja Kristiina Louhen Aino-kirjojen toimeliaiden kuvakirjatyttöjen perinteeseen.

Mintun ja Ainon tavoin Emmakin viettää melko kotikeskeistä elämää. Äiti on vielä pikkuveikan kanssa kotona ja hänellä on aikaa kuunnella tyttönsä monia tuumailuja.

Jokaisessa Emma-kirjassa on jokin kantava teema, jota arkisen juonen lomassa työstetään. Kirjoille on tyypillistä lasta aidosti kuunteleva ja eläytyvä ote. 5-6-vuotiaan Emman arkeen mahtuu paljon pieniä, ohimeneviä ongelmia, mutta niitä käsitellään ymmärtäen. Jokaisessa Emma-kirjassa on tarinan lopussa muutamia kirjan teemaan liittyviä kysymyksiä, joilla voidaan syventää keskustelua yksittäisen lapsen tai lapsiryhmän kanssa.

Esimerkiksi Älä narraa, Emma –kirjassa (2002) pohditaan valkoisen valheen oikeutusta. Emma tutustuu samaan pihapiiriin muuttaneeseen tummaihoiseen Miranda-tyttöön, jonka adoptiotaustaa syvennetään sarjan myöhemmissä osissa. Emma lipsauttaa Mirandalle eli Mimmille, että heillä olisi akvaario, jotta saisi tytön huomion kiintymään itseensä. Myöhemmin valhe tietysti paljastuu.

Sarjalle on tyypillistä, että asioita ei alleviivata tai selitetä teennäisen opettavaisesti. Erilaisten kulttuuritaustojen ja ihonvärien kirjo näkyy Emman päiväkoti- ja eskariryhmässä paitsi lapsissa myös opettajissa. Sarja ilmentääkin hyvin monikulttuuristuvaa Suomea ja sille oli vuosituhannen taitteessa todellinen sosiaalinen tilaus. Sarjan tällä erää viimeisin osa Emma ja erilainen perhe (2008) pohtii sävykkäästi suomalaisten perhemallien moninaisuutta:




Leena Lumpeen lapsihahmot ovat särmikkäitä ja karismaattisia. Lumme hahmottelee hyvin vähäeleisesti akvarellikuvituksessaan peruslapsen piirteitä, joissa nenän asento ja lunuttavat sukkahousut ilmentävät olennaisen lapsen kulloisestakin mielialasta! Lumpeen lapsissa on jotain hyvin ajatonta, vaatteet ja eloisa olemus tuovat aikuiselle väistämättä mieleen Suomi-Filmien punaposkiset ja kuuliaiset lapsukaiset.

Lumme on selvästi sarjan myötä kehittynyt lapsikuvauksessaan: ensimmäisessä osassa Mitä kuuluu, Emma lapsihahmot ovat vielä hivenen kulmikkaita ja luonnosmaisia:




Kustannustoimittajat ovat edelleen kernaasti taustalla pysytteleviä niin sanottuja harmaita eminenssejä, jotka eivät pidä meteliä itsestään. Pirkko Harainen on työskennellyt lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoimittajana ensin Otavassa ja sittemmin WSOY:ssä.

Hän on suomentanut muiden muassa Eric Hillin Puppe-kirjoja, Russell ja Lillian Hobanin Myry-kirjoja, Else Holmelund–Minarikin Pikku karhu –kirjoja ja lukemattomia muita pienten lasten kuvakirjoja sekä Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin Bert-sarjaa.


Kustannusosakeyhtiö WSOY irtisanoi kesäkuussa työntekijöitään ja irtisanottujen joukossa oli myös Pirkko Harainen.
Kustantamoon vuonna 1952 perustetulla ja Inka Makkosen pitkään luotsaamalla lastenkirjaosastolla on ollut kunniakas historia.

Pirkko Haraisella on ollut näkemyksellisyyttä, rautaista ammattitaitoa, huumoria ja sitkeyttä ajaa lastenkirjallisuuden asiaa. Hän kantoi suurimman vastuun vuonna 2004 järjestetyn pohjoismaisen kuvakirjakilpailun Suomen osakilpailun järjestelyistä. Kuvakirjakilpailun satoa on riittänyt moneksi vuodeksi eteenpäin, ja Haraisen ilmeisenä vahvuutena onkin ollut nimenomaan kuvakirjallisuus.

WSOY on ollut edistämässä – osin juuri mainitun kuvakirjakilpailunkin ansiosta – kuvakirjallisuuden uudistumista (esim. pohjoismaisen kuvakirjakilpailun voittajateos, Jukka Laajarinteen ja Martti Ruokosen Mummon kone ja Kasper ja Nora Strömmanin Sohvaperuna).

Pirkko Harainen oli niin ikään perustamassa vuonna 2006 WSOY:lle Lista-sarjaa, jota markkinoitiin nuorille aikuisille. Yksi Listan brändeistä oli tehdä kuvakirjoja aikuisille, ja tähän Suomen oloissa varsin uskaliaaseen hankkeeseen Harainen latasi paljon innostustaan ja ammattitaitoaan.

Rouva Huulla on ollut ilo tehdä yhteistyötä Pirkko Haraisen kanssa kahdessa hauskassa kirjaprojektissa: Onnenpäiviä. Runoja lapsen juhlaan -runoantologiassa (WSOY 2005) ja Helmi Krohnin nimissä Suomessa ilmestyneiden Hipsuvarvas-tarinoiden Petra Heikkilän uudelleen kuvittamassa Hipsuvarvas ja muita kertomuksia -kirjahankkeessa (WSOY 2006).

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaminen, käsikirjoitusten toimittaminen ja uusien kirjailijoiden ja kuvittajien kouliminen vaatii perspektiiviä, eikä elämänkokemuskaan ole pahitteeksi. Rouva Huu pelkää, että lastenkirjojenkin kustantamisesta tulee tätä menoa varsin lyhytnäköistä ja nykivää liiketoimintaa, jossa kokemukselle ja pitkäjänteiselle elämäntyölle ei anneta enää mitään arvoa.

Kriitikon karkkipäivä

WSOY:n kirjasanomat 3/2010. Ennakkotietoa syksyn kirjoista. 122 sivua.










Kustantajien uutuusluetteloihin sisältyy aina kihelmöivää jännitystä.

Rouva Huu nuuhkii niitä uteliaana (nykyisenä kierrätyspaperia suosivana aikana ne välillä tuoksuvat aika pahoiltakin, niin ympäristön ystävä kuin Rouva Huu onkin…) ja nauttii niiden ylellisen tuhlailevasta painojäljestä, mutta ennen muuta hän tietysti ahnehtii ennakkotietoja tulevista kirjoista: löytyykö tarjonnasta jotain uutta trendiä, esikoistekijöitä tai täysin uuden alueen valtaajia?

Tuntuu että kustantajien uutuuskirjaluetteloiden julkaisuaikataulu olisi aikaistunut entisestä. Aiemmin muistan selailleeni niitä vasta kesäaikaan. Ensimmäisenä apajalle ehti tänä vuonna WSOY, jonka tuhti Kirjasanomat kolahti postiluukkuun pari päivää sitten.



Suuria odotuksia Rouva Huu kohdistaa Satu Kontisen (aik. Paakkala) pahviseen katselukirjaan Hupskeikkaa, jossa on yksinkertaisia kääntökuvia vauvojen ja isompienkin lasten iloksi.

Toinen pikkuväelle tarkoitettu kirja on vaaleansininen tai –punainen Muumin mainio minikirja, jonka voi kätevällä klipsillä kiinnittää syöttötuoliin tai lastenvaunuihin. Mitäköhän Tove Jansson olisi tuumaillut tästä tuotekonseptista?

Kädentaitoihin vapaa-ajallaan hurahtava Rouva Huu tykästyi oitis myös Anne Vaskon (aik. Peltola) Jellona suuri -nimiseen kuvakirjaan, jossa kuvat on tehty eläväpintaisina tekstiilikollaaseina. Hauskaa, että jo vähän maneerimaiseksi tullut retrokuvitus etsii uusia ilmaisumuotoja!

Tekijäkolmikoko Sinikka Nopola, Tiina Nopola & Linda Bondestam jatkaa yhteistyötään satukuvakirjassa A. Gekko ja Puupponen, joka kertoo kahden eriparisen otuksen ystävyydestä.

Asetelmiltaan kiinnostava on myös Roope Lipastin lastenromaani Terveisin, Robinson Saarinen, jossa lienee ainakin rappioromantiikkaa ja yltäkylläisyydessä elävän lapsen kasvukipuilua. Kahden taitavan tekijän, Timo Parvelan ja Jussi Kaakisen, yhteistyön tulosta Taro maan ytimessä Rouva Huu odottaa niin ikään jo malttamattomana.

Ja nuortenkirjapuoleltakin löytyy ylläreitä: Laura Lähteenmäen Aleksandra Suuri käsittelee harvinaista aihetta, vaihto-oppilasvuotta suomalaisen isäntäperheen tyttären näkökulmasta. Mimmu Tihisen sympaattinen Marjut Virkkunen jatkaa remellystään kirjassa Virkkunen ja sata sydäntä.



Ja pitkähkön tauon jälkeen Jukka Parkkinen palaa kirjoittamaan nuorille realistissävytteistä nuortenkirjallisuutta: Lisää kaveriksi kertonee sosiaalisen median tarjoamista mahdollisuuksista nykyisessä nuorten vaativassa seurustelukulttuurissa. Tässä katkelma syyskuussa ilmestyvästä kirjasta:

Jos tyttö ei halua sinua kaverikseen, niin miten sellaiseksi voisi ujuttaututua? Pitäisi jollakin tavalla naamioitua. Niin minäkin tein – eikä se aluksi ollutkaan vaikeaa. Piti vain luoda erilaisia identiteettejä, siis persoonallisuuksia. Piti perustaa useita sähköpostiosoitteita, kehittää profiileja ja niiden avulla yrittää lyöttäytyä kaveriksi. Vaarana olisi, että mopo lähtisi käsistä. Minäkään en ollut varma, olinko Antti Ollila vai Olli Anttila. ---

Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessasta ilmestyy uusi painos. Se pohjustaa tyttökirjaklassikon jatko-osaa Pikku prinsessan ystävät, jonka on tehnyt nykykirjailija Hilary McKay. Tällainen klassikkokirjojen jatko-osien suoltaminen – joko tekijänoikeuksista jo vapaisiin teksteihin tai perikunnan luvalla – näyttää yleistyvän ainakin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa melko nopeasti. Mutta miksi ihmeessä on tyydytty Toini Swanin ikivanhaan Pikku prinsessan suomennokseen vuodelta 1912 sen sijaan että olisi teetetty uusi, freesi suomennos?

Kiinnostava klassikkosuomennos (suom. Marja Helanen-Ahtola) on myös aikuisten viihde ja romantiikka –osastoon piilotettu L. M. Montgomeryn Annan jäähyväiset, joka sisältää aiemmin suomentamattomia novelleja ja runoja Blythen perheen myöhemmistä vaiheista. Montgomeryn teos ilmestyi ensi kerran kokonaisuudessaan Kanadassakin vasta viime vuonna.