Räyhäkkä kuvakirja antaa luvan vahvoille tunteille

 

Suzanne & Max Lang: Kiukkuinen apina. Suomentanut  Riina Behl, 30 sivua, Arthouse 2022.

 

Arthouse  on löytänyt veikeän ja tähän tunnesäätelyn haasteita koettelevaan aikaan tarpeellisen räyhäkän kuvakirjan.

 

Suzanne Langin yhdessä puolisonsa Max Langin kanssa tekemä Grumpy monkey oli ilmestyessään 2018 menestys The New York Timesin bestseller-listalla.

Simpanssi nimeltään Simo Panssi on ryytynyt:

 

”Aurinko oli liian kirkas, taivas oli liian sininen, ja banaanit olivat liian makeita.”

 

Olemukseltaan jykevä gorilla ja liikkeissään äkkipikainen
simpanssi toimivat mainiona vastinparina. Max Langin 
kuvitusta Suzanne Langin tekstiin kuvakirjassa 
Kiukkuinen apina (Arthouse 2022). 

Muut viidakon eläimet ovat pistäneet merkille sen mielialan muutoksen ja yrittävät parhaan kykynsä mukaan helpottaa sen oloa. 

 

Ne yrittävät sanoittaa Simon tunteita: ehkä se on kiukkuinen? Ainakin sen kehonkieli näyttäisi viittaavan siihen.   

 

Viidakon eläimillä on kaikilla hyviä ehdotuksia kiukkumielen
karkotukseen. Max Langin kuvitusta Suzanne Langin tekstiin
kuvakirjassa Kiukkuinen apina (Arthouse 2022).

Simon kaverit yrittävät nykäistä sitä muihin ajatuksiin ja toimiin, mutta tuloksetta.

 

Simo on suorastaan VIMMAISESTI itse sitä mieltä, että sitä ei kiukuta yhtään.

Simo vetäytyy omiin oloihinsa ja kohtaa Hermanni-gorillan, jonka olemus on Simoon verrattuna paljon synkeämpi, jopa mustanpuhuva.

 

Se on saanut takaukseensa piikkisian piikkejä.

 

Kirjan seesteisellä viimeisellä aukeamalla kaksikko istuu yhdessä puun oksalla. 

 

Simo toteaa, että hänen kiukkunsa menee varmaan ajan oloon ohi ja Hermanni toteaa lakonisesti, laastareita takapuolessaan, että ”On hieno päivä olla kiukkuinen”.

 

Ja siihen ei Simolla ole mitään vastaan inttämistä.

 

Kirjan pelkistetty, sopivan yrmeä ja pelkistetty kuvitustyyli viestii sekä aikuiselle että lapselle, että äkeys, huonotuulisuus, kiukuttelu ja jurottaminen on toisinaan ihan ok. Tunteet tulevat ja menevät. 

 

Kirjan kansi on tymäkän punainen ja erottuu siksi hyvin edukseen muusta kuvakirjan valtavirrasta. Punaista käytetään kuitenkin sisäsivuilla vain harkitusti.

 

Pirkko-Liisa Surojeginin kuvakirja Metsähiiren tanssi 

(Otava 1990) on Kiukkuisen apinan sisarteos.

 

Se kertoo alakuloon vajonneesta metsähiirestä, jota metsän eläimet yrittävät parhaansa mukaan piristää.   

Kuvakirjojen lumo on juuri tällaisessa   samankaltaisten aihepiirien käsittelyssä. Täysin erilaisilla kuvitus-tyyleillä, väriskaaloilla ja hahmoilla onnistutaan havainnollistamaan samaa aihetta. 

Lempeitä lohtusanoja uupuneille

Hannele Huovi: Simpukka. Kuvittanut Kissa Koskinen. 33 sivua. Tammi 2022. 

 

 

– – Vaan sattui kerran,

että meren prinsessoista kaikkein nuorin

aivan yllättäen suruun sairastui.

Surusairaana ja aivan vaiti 

vaelsi hän linnan käytävissä

ja kulki kaikkein perimmäiseen kamariin,

sulki jäljessään sen raskaan aalto-oven

– jäi aivan yksin lasihuoneeseen.

Niin surullinen oli hänen sydämensä,

että koko lasinkirkas huone tummui

ja sieltä vaimenivat kaikki meren äänet. – – 

 

 

Hannele Huovin yhdessä lapsenlapsensa Kissa Koskisen (s. 2004) kanssa tekemä Simpukka on monella tavalla erityinen kirja. 

 

Kirjan nimi ja kansikuva vievät lukijan ja katsojan vedenalaiseen satumaailmaan. 

 

Takakannessa kirjaa luonnehditaan runosaduksi. 

 

Huovi kirjoitti tarinan aihion  jo 1970-luvulla. Lapsenlapsen kokema masennus motivoi häntä palaamaan monen vuosikymmenen jälkeen käsikirjoituksen pariin.

 

Lähikuva "surusairaasta" prinsessasta. 
Kissa Koskisen kuvitusta Hannele Huovin runosatuun 
Simpukka (Tammi 2022).

Merenalaiseen satuvaltakuntaan sijoittuva lyyrinen kuvarunokirja lohduttaa hieman eri painotuksin omien rajallisten voimavarojensa kanssa kamppailevaa aikuista sekä herkkää lasta tai nuorta, jolla on omaan tunnesäätelyyn ja mielen hyvinvointiin liittyviä haasteita.  

 

Kirjassa  on terapeuttinen ulottuvuus: tarina viestii lukijalleen, että riittää jos on yksikin ihminen, joka on valmis kamppailemaan toisen puolesta, jos omat voimat eivät riitä. 

 

Merenkuninkaan tyttärelläkin on onneksi ystävänään merenneito, joka kerää meren pohjasta soivia kiviä. Viimein merenneito löytää ”meren mustimmasta syvänteestä” simpukan, josta kuuluu helmenvalkeaa ääntä. 

Kissa Koskisen kuvitus hengittää samaa tahtia lyyrisen kielen kanssa. 

Kuvia voi katsoa myös surun, uupumuksen ja masennuksen mielenmaisemina. Veden pyörteet ja laineet myötäilevät vähättelemättä prinsessan tunnekokemuksia, mutta ne voi tulkita myös elämän voiman signaaleiksi.

Kuvien väritys vaihtelee heleistä väreistä sysimustaan.

On varmasti ollut haastavaa tehdä debyyttikuvitusta kirjaan, joka kaihtaa kaikkia luokituksia. 

 

Merenkuninkaan tyttären paras ystävä on tummaihoinen merenneito,
joka vaaroja uhmaten etsii parannusta ystävänsä alakuloon. Kissa Koskisen
kuvitukset asettuvat aukeamille tasapainoisina kokonaisuuksina, osaksi tekstiä. 
Koskisen kuvitusta Hannele Huovin runosatuun Simpukka (Tammi 2022).

 

Simpukka toimii myös perinteisenä kuulaana satuja. 

 

Hannele Huovin kaunis, poljennoltaan tyynyttävä runollinen kieli pääsee parhaiten oikeuksiinsa ääneen luettuna. 

 

Lastenkirjoissakin on toki  kuvattu viime vuosina masennusta, mutta yleensä masennus on näyttäytynyt   vanhemman tai lapsen lähipiiriin kuuluvan aikuisen  mielnterveyden häiriönä.

 

 

Pidempiaikaista masennusta tai ohimenevää alakuloa kuvaavia lastenkirjoja

 

I Kotimaisia kuvakirjoja

 

Maria Lassila & Maria Vilja: Eeva ja Harmaakaapu, Karisto 2020

 

Maija Hurme: Varjostajat, S&S 2018

 

Aino Lappalainen: Mirjami ja lentävä matto, kuv. Maija Lassila, ntamo 2018

 

Ilja Karsikas: Aatos ja sumupuu, Etana Editions 2017

 

Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Lohikäärmeunia, suom. Katriina Huttunen, Schildts & Söderströms 2015

 

Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa, suom. Tittamari Marttinen, Tammi 2013

Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Silva ja teeastiasto joka otti jalat alleen, suom. Jyrki Kiiskinen, Schildts 2011

 

Salla & Hannu Savolainen: Milla ja pohjaton pyykkikori, WSOY 2007   

Arja Koivunen, Kaisa Nyberg & Maarit Virtanen: Markuksen äiti saa apua, Omaiset mielenterveystyön tukena 2006 / synnytyksen jälkeinen masennus

 

Paula Mäkinen, Kaisa Nyberg & Maarit Virtanen: Mikon äiti on masentunut, Omaiset mielenterveystyön tukena 2002 

 

Minna Hintsala ja Moona Jääskeläinen: Tepa tahtoo tietää. Mannerheimin lastensuojeluliitto 2002 

 

Pirkko-Liisa Surojegin: Metsähiiren tanssi, Otava 1990   

Tuulia Hyrske: Ypö yksin, Tammi 1990 

II Käännettyjä kuvakirjoja: 

 

Pija  Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006

 

Hiawyn Oram & Susan Varley: Mikä hätänä, Mäyrä? Suom. Terhi Leskinen, Lasten Keskus 1997   

 

Vladimir Skutina ja Eugen Sopko: Sininen naurulokki, suom. Auli Hurme-Keränen, Kustannus-Mäkelä 1989  

Oliver Gary, Norman Wright ja Shardon Dahl: Otso Onninen, hymy hukassa, suom. Tero Kuosmanen, Kirjatoimi 1988 

 

 

III Lastenromaaneja

 

Emilia Aakko: Kaiho Kotitonttu ja karanneet kärsiväiset, Kumma 2021 

 

Petja Lähde: Surunsyömä, kuv. Matti Pikkujämsä, Karisto 2018 

 

Raili Mikkanen: Histamiini ja Koni alakulo. Kuvittanut Jukka Lemmetty.  Tammi 2010 

Anja Erämaja: Hilu, Hippu ja Äiti Valtava. WSOY 2008

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Naapuriapua toipilaalle

 

Riina Katajavuori & Hannamari Ruohonen: Kielo ja Kaito-kissa. 26 sivua. Enostone 2022. 

 

 

Jos minulta kysytään, niin lapsen arkeen kiinnittyviä konstailemattomia kuvakirjoja ei taida olla koskaan liikaa.

 

Monipuolinen ihmiskuvaus, niin sanottu moninaisuus, on tullut rytinällä viime vuosina myös kotimaisiin kuvakirjoihin tunnetaitokasvatusta tukevien kirjojen kupeeseen.

 

Parhaat kirjat eivät väännä asioita rautalangasta, ja Riina Katajavuoren ja Hannamari Ruohosen Kielo-sarja on tästä hyvä esimerkki.

 

Sarjan keskushenkilö on leikki-ikäinen Kielo, jonka voi tulkita olevan down-lapsi. 

 

Tarkempi määrittely jätetään kuitenkin katsojan itse pääteltäväksi. 

 

Kolmannessa Kielo-sarjan osassa kerrotaan Matti-enosta ja tämän Kaito-nimisestä kissasta. 

Hannamari Ruohosen kuvituksessa on kiinnostavia kuvakulmia:
linssipataa enolle kantavan äidin pää on rajattu kuva-alan ulkopuolelle,
 koska huomio halutaan kiinnittää postiluukusta kurkkivaan Kieloon.
Hannamari Ruohosen kuvitusta Riina Katajavuoren tekstiin
kuvakirjassa Kielo ja Kaito-kissa (Enostone 2022).  

 

Matti asuu Kielon kotitalossa toisessa rapussa. Kun eno on kipeä, naapuriapu toimii ja äiti ja Kielo vievät potilaalle linssipataa. 

 

Lähimmäisenrakkautta ja arkista auttamista ei ole muistini mukaan pitkään aikaan kuvattu kotimaisissa kuvakirjoissa yhtä luontevasti ja sydämeenkäyvällä tavalla! 

 

Matti pyytää Kieloa leikkimään kissansa kanssa, kun hän ei vielä toipilaana jaksa tyydyttää aktiivisen kissansa tarpeita. 

Kaito-kissa menee piiloon enon lapikkaaseen, ja siitä
Kielo innostuu keksimään erilaisia s-kirjaimeen loppuvia sanoja. 
Rauhanmerkki enon t-paidassa puhuu puolestaan: eno ei ole ollut
 sotilas! Hannamari Ruohosen kuvitusta Riina Katajavuoren
tekstiin kuvakirjassa Kielo ja Kaito-kissa (Enostone 2022).   

 

Aiempien sarjan osien tapaan tässäkin kuvakirjassa makustellaan sanoja: 

 

Matti-eno oli ensin potilas, sitten toiplas. 

– Entä sotilas? Kielo kysyy.

– Minä olen siviilipalvelusmies, Matti-eno sanoo.

 

 

Kielo ja Kaito-kissa taitaakin olla lajissaan ensimmäinen kotimainen kuvakirja, jossa esiintyy siviilipalveluksen suorittanut keskeinen sivuhenkilö.  

 

 

 

 

Tuttu orpotarina mysteerimausteilla ryyditettynä

 

Timo Parvela: Melkein mahdoton tehtävä 1: Merkitty lapsi. Kuvittanut Mari Luoma. 99 sivua. WSOY 2022. 

 

Vuodenvaihteessa olen käynyt läpi työhuoneen lehtileikearkistoja. 

 

1990-luvulla oltiin todella huolissaan lasten ja erityisesti poikien lukemisesta. 

 

Tunnen voimattomuutta, kun oivallan, että liki 30 vuodessakaan aikuisten asenteet ja käytännön toimenpiteet eivät tunnu juurikaan muuttuneen. 

1990-lukuun verrattuna uudella vuosituhannella on tullut aivan uusia aikasyöppöjä ja haasteita lasten lukuinnon nostattamiseen, mutta siitä huolimatta äänenpainot pysyvät samoina.

 

Onneksi meillä on Timo Parvela, joka on ottanut haasteen lasten lukemaan innostamiseen tosissaan. 

Hän on jo yli 30 vuoden ajan heittänyt täkyjä lukutaidon tason, mielenkiinnon kohteiden ja lukuharrastuksen intensiteetin osalta erilaisille lapsille ja nuorille.

 

Parvela vannoo kirjasarjojen nimeen. 

Uusimmat sarjat yhdessä norjalaisen Björn Sørtlandin ja kuvittaja Pasi Pitkäsen kanssa toteutettu Kepler 62-  ja Pitkäsen niin ikään kuvittama Varjot- sarjat ovat herättäneet kiinnostusta myös maailmalla. 

Yksi Parvelan kirjallsen menestyksen avainsanoista liittyy siihen, että hänen kirjoissaan seikkailee poikkeuksetta tyttöjä ja poikia, eli kirjojen kohderyhmä on laaja.   

Merkitty lapsi -sarjan avaus Melkein mahdoton tehtävä ammentaa siekailematta suositun seikkailukirjallisuuden tutuista ainesosista. 

 

Elias on 12-vuotias orpopoika, jonka nilkkaan on tatuoitu tähti. 

Hän elää ankeissa oloissa ankaran Paula-tädin hoteissa. Täti on kertonut löytäneensä hänet vauvana pyykkikassista. Pienperhe saa toimeentulonsa kaatopaikalta löytämistään kierrätettävistä materiaaleista.

 

Paula-täti ei ole koskaan edes yrittänyt esittää olevansa äitini. Hän lateli kertomuksensa pyykkikassista heti, kun osasin sanoa kukka ja kakka. Olen pyytänyt saada nähdä tuon mystisen esineen, johon minut oli pakattu, mutta täti kertoo polttaneensa sen saman tien. Onneksi hän sentään vaivautui poistamaan minut ensin sen sisältä. En voi sanoa, että lapsuuteni tädin kanssa olisi ollut täysin toivoton. Hän on ruokkinut ja vaatettanut minut ja antanut olla rauhassa, kunhan hoidan oman osuuteni roskien lajittelusta. Olemme köyhiä, eikä meillä ole vanhaa kuvaputkitelevisiota lukuun ottamatta mitään teknisiä laitteita, mutta ei kai pleikan ja kännykän puute ole kauheinta mitä voi tapahtua? Me emme ehkä ole online, mutta olemme sentään elossa. 

 

 

Eliaksen arki nyrjähtää sijoiltaan, kun hän löytää kaatopaikalta vanhan toimivan älypuhelimen. 

Pian poika saa puhelimeen omituisia viestejä, jotka kannustavat häntä ottamaan selvää menneisyydestään. 

Yhdessä luottoystävänsä Minon ja uuden tuttavuuden, punatukkaisen Jopo-tytön, kanssa hän pääsee tuhoiskun kohteeksi joutuneen Albert-instituutin jäljille. Näyttää todennäköiseltä, että Eliaksen vanhemmilla on ollut jotain yhteyttä instituuttiin. 

 

Minon lukeneisuus ja ällistyttävät tiedonhakutaidot ja Jopon räyhäkkä asenne ovat tarpeen, kun Eliaksen halu selvittää omat juurensa vähitellen voimistuu. 

 

 

Luvut ovat lyhyitä ja juoni juoksee sukkelaan. 

Mari Luoma piirtää kolmesta keskushenkilöstä vetävät anime-henkiset karikatyyrit, joiden katu-uskottavuus syntyy nyrpeistä ilmeistä ja alaspäin kääntyneistä suupielistä. 

 

Kuvitusta löytyy liki joka sivulta. Koko sivulle levitettyjen kuvien lisäksi pienemmät yksityiskohdat ja toiminnalliset kohtaukset syöttävät koukkuja jatkaa lukemista eteenpäin.

Juoni jää jännittävään cliff-hangeriin. 

Sarjan toinen osa ilmestyy jo helmikuussa. 

Kylpyammeen kautta valassafarille

 

Sanna Tahvanainen & Emelie Gårdeler: Vilja ja valas. Suomentanut Jaana Nikula. 33 sivua. S&S 2022. Ilmestynyt myös ruotsiksi Vilja och valen, Schildts & Söderströms 2022.

 

Pohjoismainen kuvakirjayhteistyö ruotsalaisten kirjailijoiden ja kuvittajien kanssa on yleistynyt viime aikoina. 

Mervi Lindman ja ruotsalainen Josefine Sundström tekevät Dam-Dam -kuvakirjasarjaa  ja Katarina Janouchin kanssa Lindmanilla on Ingrid-sarja, jota on myös suomennettu (Ilona-sarja, Tammi). 

Christel Rönns on kuvittanut pitkään Helena Brossin helppolukuista Klass 1 B -sarjaa, jonka alkupään osia on käännetty myös suomeksi. Maija Hurme on tehnyt yhdessä Åsa Mendel-Hartvigin kanssa Titta-katselukirjasarjan Ruotsiin.   

Ruotsalaisista kirjailijoista mieleen tulevat jo edesmenneen Ulf Starkin yhteistyö  Linda Bondestamin kanssa, Oskar Kroonin & Jenny Lucanderin kuvakirja Fakta om pappor, Lucanderin & Jens Mattssonin Vi är lajon! sekä Marika Maijalan & Klara Perssonin kuvakirja Kom hit då! 

Sanna Tahvanaisen ja Emelie Gårdelerin kuvakirja Vilja ja valas lienee tuorein  esimerkki.

 

Gårdeler on ruotsalainen kuvittaja ja graafinen muotoilija ja kuosisuunnittelija, jonka postikortti-, juliste- ja kuvakirjakuvituksille on tunnusomaista luonnon  ornamenttien hyödyntäminen.   

 

Tarinan kimmokkeena on ollut Sanna Tahvainaisen oma kiinnostus valaita kohtaan sekä pohjoiseen Norjaan suuntautunut valassafari, joka jouduttiin kuitenkin myrskyn takia peruuttamaan. 

Pettymyksen jälkeen Tahvanainen lohdutti itseään kirjoittamalla aiheesta kuvakirjatekstin. 

 

Vilja ja valas poikkeaa ilahduttavasti ydinperhevetoisesta tarjonnasta.  

Mainio esimerkki Emelie Gårdelerin tavasta yhdistää kuvitukseen
erilaisia värejä ja ornamentteja. Tädin aamutakki ja turkoosi
väri toimivat katseenvangitsijoina. Emelie Gårdelerin kuvitusta
Sanna Tahvanaisen tekstiin kuvakirjassa Vilja ja valas (S&S 2022).

Sen keskiössä ovat nimittäin Vilja ja hänen tätinsä.  

Tytöllä saattaa olla tädin lisäksi muitakin läheisiä perheenjäseniä, mutta heidät on rohkeasti rajattu pois tarinasta.  

 

Vilja on saanut tädiltään nelivuotiaana lahjaksi valaslelun, joka on hänelle edelleen tärkeä. 

Vilja on perehtynyt valaiden elämään ja kertoo tädilleen, että sinivalaan sydän voi olla jopa auton kokoinen ja sen verisuonet ovat niin isoja, että lapsi mahtuisi ryömimään niihin!

 

Näin myös valaiden elämään ennalta vihkiytymätöntäkin lasta orientoidaan kuin vaivihkaa aihepiiriin.

 

Vilja on täpinöissään lähestyvästä valassafarista, kun taas täti odottaa enemmän revontulien näkemistä.  

 

Myrsky sotkee kuitenkin valassafarin suunnitelmat: 

 

Se on nyt sillä lailla, että tänään me emme näe valaita, vaikka kuinka yrittäisimme, kippari sanoo ja raapii partaansa. Valaat ovat lähteneet vuonolta ja uineet avomerelle. Se johtuu siitä, että myrsky ajoi silliparvet kauemmaksi.

 

 

Viljan tuikea ilme suorastaan huokuu päättäväisyyttä ja tahtotilaa
uhmata jopa luonnonvoimia! Emelie Gårdelerin kuvitusta 
Sanna Tahvanaisen tekstiin kuvakirjassa Vilja ja valas (S&S 2022).

Vilja murjottaa, vaikka he saavat peruuntuneen valassafarin sijaan nyt liput vuonoristeilylle.

 

Peräänantamattomalla, siekailemattomalla toiminnallaan Vilja tekee mahdottomankin mahdolliseksi ja saa kuin saakin nähdä ryhävalaan…  vaikka kippari onkin varma, että kyse on kunnon kalajutusta! 

Matkalle lähtiessä sekä tädillä että Viljalla on omat toiveensa:
Vilja haluaa nähdä valaita ja täti revontulia. Emelie Gårdelerin kuvitusta 
Sanna Tahvanaisen tekstiin kuvakirjassa Vilja ja valas (S&S 2022).

 

Gårdelerin kuvitus on parhaimmillaan jyhkeissä panoraamamaisemissa, murrettujen ja yllätyksellisten väririnnastusten keskinäisessä leikissä. Sisäinteriööreissä huomio kiinnittyy kasviornamentteihin esim. tapetissa. 

Ihmishahmojen kuvauksessa Gårdeler vaihtelee tarkkaa ja luonnosmaista kuvitustyyliä.

 

 

 

 

 

Unia ja unelmia

Emilia Lehtinen: Unissa lentämisen opas. 157 sivua. Avain 2022. Kansikuva Jussi Jääskeläinen.

 

Mitä väliä sillä on, lennätkö unessa vai valveilla, kun elämästäsi puolet on kuitenkin unta. Ajattele nyt, kuinka kauan me vietämme sängyissä pitkällämme! Mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki se aika tarvitsisi viettää vain kiltisti peiton alla. Unikin on elämää! Ja millaista elämää! Täynnä seikkailuja. Valtakuntia, joita juuri sinä voit hallita. Ihmeitä,  joita voit tehdä. Ystäviä, jotka ovat toinen toistaan jännittävämpiä… 

 

Emilia Lehtinen on aiemmin tehnyt kolme lastenkirjaa (Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille, Kulta, voisitko syöstä tulta ja Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti, WSOY 2009–2012) yhdessä kuvittaja Laura Valojärven kanssa. 

Niitä voisi luonnehtia runokuvakirjoiksi tai runotarinakirjoiksi tai proosarunokirjoiksi. 

 

Unissa lentämisen oppaasta löytyy näistä kolmesta  kirjasta tuttua eetosta lukijan yllyttämistä pidäkkeettömään mielikuvitteluun. 

Ennen kirjaformaattia tarinaan on voinut tutustua aiemmin Storytelin äänikirjana. 

 

Lehtisen lastenromaani on aiheeltaan ja tunnelmaltaan omintakeinen. 

Lapsilukijalta kirja edellyttää – kirjan teemankin mukaan! – rohkeaa heittäytymistä ja toisaalta alttiutta tempautua hieman verkkaisemman ja salaviisaan tarinan kyytiin. 

 

Romaanin alussa Valo on pettynyt, sillä hänen vanhempansa ovat lähteneet kahdestaan lomamatkalle. Valo olisi mieluusti halunnut päästä mukaan, sillä hän rakastaa lentämistä. 

Valo viettää äidin ja isän reilun viikon kestävän matkan ajan  tätinsä Maijan luona. 

Täti opettaa siskonpojalleen paljon unista, niiden tulkinnasta, uneksimisesta ja mielikuvituksen voimasta.  

 

Näiltä osin tarinassa on klassisten lastenkirjojen tenhoa: monet seikkailuthan usein tulevat mahdolliseksi nimenomaan siksi, että kontrolloivat vanhemmat lähettävät lapsen syystä tai toisesta muiden hoteisiin. 

 

Valokin oppii – sekä unessa että valveilla – luottamaan enemmän omiin voimavaroihinsa. 

Koti-ikävässä ei ole mitään noloa ja kun pahin kaipuu hellittää, Valo huomaa nauttivansa Maija-tädin seurasta ja ajatuksista.

 

Maija-tädin kerrotaan olleen nuorena lastenhoitajana Englannissa:

 

Maija oli väittänyt pikkusiskolleen, eli Valon äidille, että oli saanut työn, koska oli niin tiukka ja piti hoitolapset kovassa kurissa. Lapset olivat olleet äärimmäisen harvoin tottelemattomia ja olivat ryhtyneet aina kaikkeen, mitä Maija oli ehdottanut. Ainoa asia, missä Maija ei ollut kulemma saanut hoitolapsia ruotuun oli se, että he itsepintaisesti väittivät olleensa hänen kanssaan ihmeellisillä seikkailuilla. Maija oli nakellut niskojaan ja sanonut, että unta näkivät. 

 

Maijan rekvisiittaan lastenhoitajana oli myös kuulunut sateenvarjo, jossa oli norsunpään muotoinen kahva. 

Valistunut aikuislukija yhdistää tietysti nämä vihjeet heti P. L.  Traversin Maija Poppaseen!

Valo tutustuu unimaailmassa kahteen taidehistorian suurmieheen, Marc Chagalliin, jonka teoksissa toistuu usein lentämisen teema, sekä Leonardo da Vinciin, joka haaveili jo 1400-luvulla lentämisestä. Maija-tädin taiteilijaystävän kautta Valo innostuu itsekin maalaamaan.