Eriparisten ystävyydestä koituu paljon hyvää

Kristiina Wallin & Erika Kallasmaa: Älä pelkää, PÖÖ! 43 sivua. Teos 2026.

Ei kummituksia tarvitse pelätä, hän ajatteli
kaikki olennot ovat samaa melodiaa,
samasta ilosta ja kaipauksesta rakennettuja. 

Kotimaisten kuvakirjojen valikoimasta voi pongata tänä syksynä muutamia hyvällä tavalla omavaloisia teoksia. 

Yksi sellainen on Kristiina Wallinin ja Erika Kallasmaan Älä pelkää, PÖÖ!

Kustantaja Teos nimittää sitä kuvakirjaksi, mutta kirjan voisi vallan mainiosti luokittaa tarinan vahvan intensiteetin ansiosta myös läpikuvitetuksi miniatyyriromaaniksi. 

Sen filosofisessa eetoksessa ja rauhaa huokuvassa tunnelmassa on paljon samaa kuin Tomi Kontion ja Elina Warstan Koira nimeltään Kissa -kuvakirjasarjassa. 

Olen viime vuosina penännyt kuvakirjoihin lyhyempiä tarinoita, jotka antaisivat enemmän ilmaisuvoimaa myös kuvitukselle. 

Wallinin ensimmäinen lapsille suunnattu tarina on tekstiltään melko vuolas, mutta silti se antaa tilaa myös Erika Kallasmaan sekatekniikalla toteuttamalle kuvitukselle, josta tunnistan ripauksen 1950–60-lukujen retro-nostalgiaa. 

Tarinan voi ajatella kertovan nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä. 

Säveltäjä Humina on jo eläköitynyt ja syrjässä kaikesta. 

Huminan arkeen tulee vipinää yllättävästä kohtaamisesta pienen kummituksen kanssa. 

Pieni Kummitus sananmukaisesti ilmiintyy Huminan 
elämään suoraan sanomalehden sivuilta. Erika Kallasmaan kuvitusta
Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).

Humina lukee kummituksesta paikallislehdestä, ja käy niin omituisesti, että kummitus pääsee lehtijutusta ihmisten ilmoille ja sujahtaa Huminan taskuun.

Tästä sukeutuu tarinaan jännittävä metafiktiivinen juonne.

Kummitusta suretti. Se oli kyllä vapautunut sanomalehden sivulta, 
mutta kyllästynyt huutamaan yksinään
Pöö ja näyttämään pelottavalta. Ei 
sitä kukaan päivänvalossa edes säikähtänyt. 

 

Erika Kallasmaan kuvituksesta löytyy paljon dynaamista liikettä. 
 Kallasmaan kuvitusta Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa
Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).
 

Wallin kutoo tarinaan lähimmäisenrakkauden ja välittämisen tärkeitä teemoja.

Huminan, Kummituksen ja Koiran ystävyydessä ei ole yhteistä kieltä, mutta ehkä juuri siksi ystävyyden voima kasvaa kaikkien osalta niin suureksi:

Puistossa Humina, Koira ja Kummitus istuivat tutulle penkille.
Humina virkkasi Kummitukselle kesäkaapua.
Koira venytteli raukeasti tassujaan.
Kummitus katsoi ystäviään ja oli pakahtua ilosta.
Sen sydän löi pum pum pöö.
Lempeästi pumpum.
Hyvin hellästi pöö. 

 

Ystävyyden syventyminen huipentuu svengaavaan
tanssiin lähestyvän kevään kunniaksi. Erika Kallasmaan kuvitusta
Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).

  

 

 

 

 

 

Lapsuuden kesien nostalgiaa Jaakon ja Anteron kanssa

Pauli Kallio & Reetta Niemensivu: Lyhenevä kesä 7: Antero lähtee stadiin. 96 sivua. Suuri Kurpitsa 2026. 

 

Pauli Kallion ja Reetta Niemensivun Lyhenevä kesä -sarjakuvakirjoilla on kiinnostava konsepti. 

Sarjakuvastripit ilmestyvät alun perin oululaisessa Kaleva-sanomalehdessä ja ne kootaan aina kesän kynnyksellä uudeksi kirjaksi. 
 
Lyhenevä kesä -sarjakuvakirjat itsessään herättävät jo yksinomaan nimellään ainakin minussa nostalgiaa, haikeutta ja tarvetta muistella omaa lapsuutta. 

Sen verran iholle monet kohtaukset, yksityiskohdat ja aikalaistapahtumat tulevat. 
 
Uusin kokoelma sijoittuu täsmällisesti vuoteen 1970. Jaakon perhe lähtee sukuloimaan Helsinkiin, missä poika on ollut viimeksi yksivuotiaana. Siksi noin kymmenvuotiaan pojan odotukset ovat kovat. Asiasta on tarpeen lesoilla myös parhaalle kaverille Anterolle.
 
Pauli Kallio punoo kuuden ruudun strippeihin nasevan eheän tarinan tai kohtauksen, jotka toimivat peräkkäin luettuina myös tarinana. 
 
Reetta Niemensivu taltioi suvereenisti 1970-luvun detaljeja, tunteita ja näkymiä kuvitukseensa, vaikka onkin itse viettänyt lapsuuttaan pääosin 1980-luvulla. 
 

Jano taltutetaan marjamehulla auton takapenkillä.
Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion teksteihin
perustuvaan sarjakuvakirjaan Lyhenevä kesä: Antero 
lähtee stadiin (Suuri Kurpitsa 2026).

Lyhenevä kesä -sarjan suurin ansio on sen ikärajat ylittävässä tyylissä.

Antoisinta luettavaa sarjakuvat lienevät +50-vuotiaille, mutta sarja sopii myös eri sukupolvien yhteisiin muisteluhetkiin: miltä tuntui istua ilman turvavyötä auton takapenkillä, juoda lämmintä marjamehua pahimpaan janoonsa, valita pitkään ja hartaasti kaupan pakastealtaan nykyisen mittapuun mukaan todella suppeasta jäätelötarjonnasta  tai  pyöräillä uimaan pitkin mutkittelevia sorateitä? 
 

Hulinaa Linnanmäellä. Reetta Niemensivun kuvitusta
Pauli Kallion teksteihin perustuvaan sarjakuvakirjaan 
Lyhenevä kesä: Antero lähtee stadiin 
(Suuri Kurpitsa 2026).

Sukuloinnin ohessa Jaakon perhe käy tietysti myös Korkeasaaressa ja Linnanmäellä ja jalkautuu Helsingin keskustaan ihailemaan tunnettuja maamerkkejä, kuten presidenttien patsaita. 

Pääkaupungin humusta on kuitenkin mukava palata takaisin kaverien luokse jatkamaan omia kesäseikkailluja.

Kärvistelyä löylyssä. Reetta Niemensivun kuvitusta 
Pauli Kallion teksteihin perustuvaan sarjakuvakirjaan 
Lyhenevä kesä: Antero lähtee stadiin 
(Suuri Kurpitsa 2026).

Suomalaista saunakulttuuria ei ole juurikaan lastenkirjoissa viime aikoina esitelty, joten sarjakuvastripillä, jossa Jaakko pääsee juoksukilpailun jälkeen saunaan itsensä Juha Väätäisen kanssa, on erityistä paino- ja näyttöarvoa.  

 

Eri sikermien välissä on pieniä tietoiskuja eri aiheista, keskeisten Helsinki-faktojen lisäksi esimerkiksi metsäpalojen vaaroista, kesähäistä, kestävyysjuoksusta… ja jopa housujen historiasta. 

Ahdistusta vaatekaupan sovituskopissa.
Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion teksteihin
perustuvaan sarjakuvakirjaan Lyhenevä kesä: Antero 
lähtee stadiin (Suuri Kurpitsa 2026).

 
Äiti huomaa, että Anteron sortsit ovat tulleet auttamatta pieniksi, ja patistaa pojan housukaupoille. Housujen sovittaminen ahtaassa sovituskopissa ei innosta Anteroa lainkaan.

 

Kolmiulotteista nostalgiaa 1970-luvulta

Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto: Sammakkoprinssi.  16 s., Artko 1971.

 

Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto: Kerrohan, mitä kello on! 16 s., Artko 1971.

 

 

 

Kun pikkuprinsessa oli eräänä päivänä leikkimässä lammen luona, hänen kultainen leikkipallonsa kierähti lampeen. Prinsessa tuli kovin surulliseksi. Juuri sillä hetkellä lumpeenlehdelle loikkasi suuri, ruma sammakko. ”Pikkuprinsessa”, sammakko kurnutti, ”jos lupaat olla ystäväni ja jos saan hetken istua vuoteesi satiinipeitteellä, minä tuon sinulle kultaisen leikkipallosi takaisin.”

 

Kesän tulon kunniaksi jotakin ihan erilaista: aikamatka 1970-luvun alun lastenkirjakäännösten kuriositeetteihin.

 

Minulla oli lapsena paljon omia kirjoja ja niistä valtaosa on myös yhä tallella. 

 

Klassiseen ”Sammakkoprinssi”-satuun pohjautuva samanniminen kartonkisivuinen kuvakirja on painettu Japanissa. 

Se on ilmestynyt Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto -sarjassa. 

Kirjan vaillinaiset nimeketiedot löytyvät ensimmäiseltä aukeamalta,
jonka kuvituskuva paljastaa jo, että sammakko tosiaankin pääsee kuninkaalliseen 
juhlapöytään. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta kuvakirjasta
Sammakkoprinssi. 

 

Takakannen mukaan sarjaan kuuluvat myös osat Pienten aapinen, Kuinka monta pikkuintiaania?, Peukaloinen, Tuhkimo ja Kerrohan, mitä kello on!

 

Viimeksi mainitun kirjan löysin äskettäin kirpputorilta, ja nyt huomasin, että kirja puuttuu Lastenkirjainstituutin kirjaston peruskokoelmasta. Niinpä lupasin lahjoittaa kirjan osaksi instituutin kirjaston kokoelmaa.   

 
Sarjan kirjojen jujuna ja erikoisuutena on kannessa oleva hologrammitekniikkaa muistuttava kolmiulotteinen kuva. 

Kyseinen tekniikka oli muistini mukaan ainakin 1970-luvulla yleinen myös postikorteissa, joissa kuva-aihe muuttui hieman, kun korttia kallisti hieman eri asentoon. 

 

Sammakkoprinssin ja muiden sarjan kirjojen kansikuvan kuva-aihe ei kuitenkaan muutu toiseksi, mutta silti kirjan kansikuvan voimakas kolmiulotteisuuden tuntu vaikutti minuun lapsena maagisesti. 

Tässä sammakko tulee kutsumatta kuninkaan linnaan. 
Prinsessan ja hänen äitinsä kehon kieli kertoo totaalisesta
yllätyksestä. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta
kuvakirjasta Sammakkoprinssi. 

 

Sisäsivujen kuvituskuvat ovat todennäköisesti peräisin jostakin nukkeanimaatiosta, jonka jäljille kirjan nimeketiedot eivät kuitenkaan johdata. 

 

Aukeamien kuvat ovat hyvin staattisia, paikalleen jähmettyneitä: nukkehahmojen olemuksessa huomio kiinnittyy käsien asentoihin ja jopa hieman pelottaviin, flegmaattisesti tuijottaviin silmiin. 

 

Silti sekä kuvituskuvissa että lyhennetyssä sadussa on läsnä myös ”alkuperäisen” sadun tenhoa. Olkoonkin, että saatan olla nostalgiassani hieman puolueellinen.

 

Sadun kliimaksia edeltävä kohtaus, jossa sammakko on lopulta
päässyt prinsessan satiinipeitteelle. Seuraavalla aukeamalla 
onkin sitten luvassa jännittävä metamorfoosi sammakosta 
komeaksi prinssiksi... Kuvituskuva Artkon vuonna 1971
julkaisemasta kuvakirjasta Sammakkoprinssi. 

 

Satuklassikoiden lisäksi sarjassa julkaistiin kolme kuvatietokirjaa, joissa opetellaan aakkosia, lukusanoja ja kellonaikoja. 

 

Kerrohan, mitä kello on! -kirjassa tyttö ja poika heräävät aamukahdeksalta, nauttivat aamiaisen ja lähtevät ulos leikkimään. 

Iltapäivällä vieraillaan sukulaistädin luona ja leikkejä jatketaan puoli viiteen asti. 

Tasatuntien lisäksi kirjassa opetellaan myös neljännes- ja
puolituntisia. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta 
kuvakirjasta Kerrohan, mitä kello on! 

 

Tasan kello kuusi syömme päivällistä. Oioi, kylläpä meillä onkin jo nälkä! Mitähän hyvää äiti on tänään valmistanut? ”Meillä on pikkuisen kiire, sillä televisiosta alkaa kiva lastenohjelma viisitoista minuuttia yli kuusi.”
”Eipäs pidetä kiirettä”, isä sanoo. ”Ruoka täytyy ensin syödä kunnolla.”

 

Iltayhdeksältä lapset menevät ”kiltisti nukkumaan”.

 

Pikkulasten kuvakirjoissa on tyypillistä, että
koetaan keskushenkilöiden kanssa päivänkierto aamusta iltaan.  
Puuhakkaan päivän jälkeen lapset menevät tyytyväisinä nukkumaan.
Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta 
kuvakirjasta Kerrohan, mitä kello on!. 

Lapsuuden idylliä menetetystä Karjalasta

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lasten tarina. Kuvittanut Sanna Hietala. 464 sivua. Reuna 2024. Kansikuva Jussi Jääskeläinen. 

 

 

Helppolukuisen, lukutaidon alkuun suunnatun lastenkirjallisuuden perinne on Suomessa verraten nuorta. 

Yksi varhaisista edelläkävijöistä oli 1940–50-luvulla Aili Konttinen. 

Konttista ja Vuokko Niskasta (1933–2018) yhdistää myös työura opettajana: kumpikin ymmärsi, kuinka tärkeää on tarjota hiljattain lukemaan oppineelle lapselle heti aapisen jälkeen mielekästä ja riittävän helppoa luettavaa.

 

Vuosina 1978–1985 ilmestyneet Hiekkalan perheen arjesta kertovat kirjat syntyivät Niskasen havainnosta, ettei lukemaan opetteleville ole tarjolla riittävän helppoa kirjallisuutta.  

Kirjojen idea oli innovatiivinen: jokainen sarjan osa alkoi nimittäin suuraakkosin tavutettuna ja isokokoisena tekstinä.  Vähitellen tarinan edetessä kirjasin muuttuu pienaakkosiksi ja samalla fonttikin pienenee. Tavutusta käytetään enää vain kaikkein vaikeimmissa sanoissa. 

Esimerkki  Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset -kirjan
ensipainoksen(Gummerus 1978) aloitusaukeamasta.
Kuvitus Sanna Hietalan. 

 

Toimittamassani kirjassa Luovuuden lähteillä. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat (BTJ Kirjastopalvelu 2010) Niskanen kutsuu sarjaansa ”kapulasillaksi kaunokirjallisuuteen”. 

Ensimmäisen Hiekkalan lapset -kirjan alaotsikko ”ensimmäinen romaani juuri lukemaan oppineille” oli Niskasen mukaan kunnianosoitus lukevalle lapselle.  

 

Sarjan alussa Hiekkalan perhe asuu vielä Käkisalmella Laatokan-Karjalassa. Keskiössä ovat eloisat sisarukset, kuusivuotias Olavi, viisivuotias Inkeri ja pikkuinen Annikki.  

Puutalokorttelissa kirmaavien lasten leikit ovat olennainen osa Hiekkala-kirjojen idylliä, johon ei sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa työnny vielä järin suuria murheita.  

Hyvästi Hiekkala -kirjassa Talvisota syttyy ja Älä pelkää Inkeri -kirjassa lapset lähtevät evakkoon Alavieskaan.

 

Hiekkalan lapset -sarja pohjautuu melko uskollisesti Vuokko Niskasen oman perheen elämään.

 

 

Näkymä ahtaaseen evakkojunaan. 
Sanna Hietasen kuvitusta Vuokko Niskasen
lastenkirjaan Hyvästi Hiekkala
(Gummerus 1979/ uusintapainokset).

Hiekkalan lapset -sarjasta on otettu vuosien saatossa niiden perinteiseen ja nykypäivän näkökulmasta jo hieman vanhakantaiseenkin lapsikuvakseen nähden jopa yllättävän paljon uusia painoksia. 

Vuonna 1999 Ajatus-kirjat julkaisi viiden ensimmäisen osan yhteislaitoksen ja  1990-luvulla julkaistiin myös Karjalan kirjapainon kustantamia uusintapainoksia. 

Todennäköisesti juuri karjalaisten historian välittäminen uusille lukijasukupolville selittää sarjasta taajaan otettuja uusintapainoksia.

Ennen Reunan uusinta yhteislaitosta ilmestyi Gummeruksen vuonna 2006 julkaisema Hiekkalan lasten tarina.  Niskanen lisäsi vuorosanoihin Karjalan, Savon ja Pohjanmaan murteita. 

Sekä Gummeruksen että  uusimman Reunan kustantamista yhteislaitoksesta poistettiin kuitenkin  alkuteosten suuraakkoset ja tavutukset kokonaan.  

 

Jonkinlaista potentiaalia uusimmalle uusintapainokselle saattaa olla myös jo ikääntyneiden karjalaisten lukemistona. 

 

 

Sanna Hietalan mustavalkokuvitusta on käytetty myös kaikissa uusintapainoksissa. 

Hietalan tyyli on hivenen jähmeä, mutta toisaalta sen voi ajatella visualisoivan 1930–40-lukujen ankaraa kurinalaisuuden ja sisukkuuden mentaliteettia.    

 

 

1950-luvun elegantti hiiritarina hurmaa yhä

Eve Titus & Paul Galdone: Anatole. Suomentanut Risto Mikkonen. 32 sivua. KimBook 2024. 

 

Isot kustantamot eivät juurikaan enää pöyhi vanhojen lastenkirjojen listoja tuodakseen jo unhoon painuneita, mutta edelleen viehätyksensä säilyttäneitä teoksia uusien lukijasukupolvien iloksi. 

Suomentaja Risto Mikkonen julkaisi muutama vuosi sitten perustamansa KimBook-kustantamon kautta isän ja pojan, David Bentley Hartin & Patrick Robert Hartin, lastenromaanin MacGorillanlinnan arvoitus.  Tänä keväänä ilmestynyt, niin ikään Mikkosen  suomentama kuvakirja Anatole on viehättävä hiiritarina, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 1956. 

Mikkonen kertoo, että yksinomaan tekijänoikeuksien nykyisten haltijoiden jäljittämiseen ja julkaisuluvan saamiseen kului kolme vuotta! 

Kuvakirjan nimessä näkyvät Ranskan lipun värit. Hiiritarina sijoittuu Ranskaan ja muutamia ranskankielisiä ilmaisujakin on ujutettu osaksi tarinaan. 

Anatole tarjoaakin ääneen luettuna hauskan maistiaisen ranskan kieleen ja on näin ollen onnen omiaan vaikkapa kielitietoiseen varhaiskasvatukseen ja kaksikielisten lapsiperheiden luettavaksi.

Kuvakirjan tekijät, kirjailija Eve Titus (1905–2002) ja kuvittaja Paul Galdone (1907–1986) ovat kuitenkin taustaltaan yhdysvaltalaisia.  Galdone on hyvä esimerkki 1900-luvun emigranttitaiteilijoista.  Hän syntyi Unkarissa, mutta muutti 1920-luvulla Yhdysvaltoihin, missä loi uran kuvittajana.  

Titus ja Galdone tunnetaan parhaiten vuosina 1958–1982 ilmestyneestä Basil of Baker Street -sarjasta. Se kertoo kahdesta nokkelasta hiirestä, jotka asuvat Sherlock Holmesin kotitalon kellarissa ja ratkovat monia hiirten maailmaan sijoittuvia rikoksia.  
 
Neuvokkaasta suurperheen isästä, Anatole-hiirestä, kertovassa sarjassa ilmestyi vuosina 1956–1979 kaikkiaan yhdeksän osaa ja Mikkosen suomennos on sarjan avausosa. 

Galdone sai kahdesta ensimmäisestä sarjan osasta myös yhdysvaltalaisen lastenkirjastoyhdistyksen jakaman Caldecott-kunniamaininnan. 

Paul Galdonen taidokas, piirteissään tarkka kuvitus kiehtoo
 yhtälaisesti nykylasta kuin aikuistakin. Galdonen kuvitusta
Eve Tituksen tarinaan kuvakirjassa Anatole (KimBooks 2024). 

 

Anatole lähtee monien muiden hiiriperheen isien kanssa aina illan pimetessä kaupungille etsimään ruoantähteitä. 

Yleensä ne vierailevat ihmisten kodeissa, mutta kerran Anatole kuulee ihmisten puhuvan pahantahtoisesti hiiristä ja niinpä se päättää laajentaa ruoanhankinnan reviiriään juustotehtaalle. 

Veikeä yksityiskohta perspektiivistä: vaikka hiiret seikkailevat myös
ihmisten rinnakkaisessa maailmassa, niin tässä kaupunkinäkymässä
mittasuhteet näytetään hiirien näkökulmasta. Paul Galdonen kuvitusta
 Eve Tituksen tarinaan kuvakirjassa Anatole (KimBooks 2024). 

 

Anatolella on herkkä makuaisti: se maistelee tehtaalla juustoja ja kirjoittaa niihin palautetta ja kehitysideoita, kuinka makua voitaisiin parantaa. 

 

Seuraavana aamuna tehtaan väki oli innoissaan.
Kaiki ihmettelivät, kuka oli kirjoittanut omituiset pikku kyltit.
Paikalle marssi itse herra Duval.
”Tämän Anatolen asaintuntemus paljastuu kyllä tuossa tuokiossa!”
Hän maistoi Roquefortia.
”Touché! Anatole on oikeassa – tämä tosiaan kaipaa hieman appelsiininkuorta! Kuulkaahan kaikki – kauppa ei ole käynyt kovin hyvin viime aikoina. Koetetaan valmistaa juustoa Anatolen ohjeiden mukaan ja katsotaan kuinka käy”. 
 

Anatole jättää juustotehtaan juustoihin lappusia, jotka
 kertovat kuinka eri juustolajien makua voidaan parantaa.
Paul Galdonen kuvitusta Eve Tituksen
tarinaan kuvakirjassa Anatole (KimBooks 2024). 

 

… ja hyvinhän siinä käy, Duvalin juustotehtaan maine kasvaa, Anatole ottaa yhtiökumppaniksi ystävänsä Gastonin ja hiiripesueiden ruokahuolto on vast edes taattu. 

Menestyvän juustotehtaan tyytyväinen johtaja ei tosin koskaan pääse yrityksen "hyväntekijän" jäljille. 

15. luukku: Voiko Joulupukki olla jopa Roope-ankkaa rikkaampi?

Walt Disney: Aku Ankka ja eläinten jouluparaati. Seitsemän tarinaa, eri kirjoittajia, kuvittajia ja suomentajia. Toim. Katariina Heilala, esipuhe Jukka Heiskanen, 310 sivua, Tammi 2023. 

 

 

Aku Ankka ja eläinten jouluparaati on selvästi koostettu Disney-nostalgian ehdoilla. 

 

Kokoelman kaikki tarinat on nimittäin julkaistu aiemmin erillislaitoksina Sanoma Osakeyhtiön Lasten oman kirjakerhon Disneyn Satulukemisto -sarjassa vuosina 1974–1989. 

Jukka Heiskanen, joka työsketeli Aku Ankka -lehden päätoimittajana vuosina 2003–2011,  luotaa Walt Disneyn kirjakerhon vaiheita Yhdysvalloissa. Kokoelma juhlistaa myös Walt Disney -yhtiön satavuotisjuhlavuotta.

 

Viisi ensimmäistä tarinaa – Kolme pientä porsasta, Kana Kot, joka pelkää taivaan putoavan päälleen, Härkä Ferdinand, Bambi ja Viluinen pingviini – eivät liity mitenkään jouluun, mutta Pikku Aasin tarinan kautta päästään suoraan jouluevankeliumin tapahtumiin. Pikku aasi ei suoriudu sille varatuista monista töistä, mutta pieni poika uskoo että sille on varattu jokin tärkeä tehtävä.

 

Suomalaisena kuriositeettina mukana on lastenkirjailija Ritva Toivolan ja graafikko Masa Pulkkisen tarina Aku Korvatunturilla, joka on ilmestynyt Lasten oman kirjakerhon kirjana vuonna 1982. 

Toivola on nivonut siihen suomalaista paikallisväriä, kun Aku ja veljenpojat ja Roope-ankka lähtevät yhdessä Korvatunturille selvittämään, voiko Joulupukki olla jopa Roopea jollain tavalla rikkaampi. 

Roope-ankka vaikuttuu Korvatunturin revontulista.
Masa Pulkkisen kuvitusta Ritva Toivolan tarinaan Aku Korvatunturilla
kokoelmassa Aku Ankka ja eläinten jouluparaati (Tammi 2023) 

 

Roopesta oli sietämätöntä ajatella, että Joulupukki olisi häntä rikkaampi. Hän pestasi Akun ohjaamaan lentokonetta, ja pojat saivat tulla mukaan apulaisiksi. 

– Nyt lennetään Korvatunturille, Roope sanoi. – Joulupukilla on varmasti suuret timanttikaivokset. Ehkä hän suostuu lahjoittamaan yhden niistä minulle. Timanttikaivos olisi juuri sopiva lahja minunlaiselleni miljönäärille.

 

Masa Pulkkisen kuvitus on tehty puuväreillä. Disney-hahmot ovat tunnistettavia ja ikonisia. Kuvitustekniikkana puuväri tuo mukavaa rouheutta ja käsityön henkeä.

 

Roope saa myös tietää, että Joulupukilla on enemmän anteliaisuutta ja että hyvyys on kaikkein kallein asia maailmassa. 

 

 

 

Matkalla ajatus kirkastuu

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Tove! Tove Janssonin matka vapauteen ja maailman ääriin. Suomen supernaisia -sarja. 40 sivua. Teos 2023.

 

 

Tove! on Suomen supernaisia -sarjan kuudes osa. 

 

Leena Virtanen ja Sanna Pelliccioni ovat haravoineet sarjassa Suomen taidekenttää ilahduttavan monipuolisesti: edellinen osa kertoi runonlaulaja Larin Paraskesta. Aiemmissa osissa on esitelty kirjailijoista Minna Canth, Eeva Kilpi ja Fredrika Runeberg ja kuvataiteilijoista Ellen Thesleff.

 

Suomen supernaisia -sarjan formaatti ansaitsee erityistä kiitosta. Kankainen kluuttiselkämys ja persoonalliset, mutta tunnistettavat näköiskuvat kohdehenkilöistä tekevät ulkoasusta poikkeuksellisen tyylikkään. 

Jokaisessa sarjan osassa Sanna Pelliccioni sukeltaa erilaisten kohdehenkilöiden visuaaliseen maailmaan raikkaasti ja omintakeisesti – niin värityksen kuin muotokielenkin osalta. 

Lopputuloksen kannalta on myös onnekasta, että Pelliccioni vastaa myös kirjan taitosta ja ulkoasusta. 

Matkalle lähtijän tärkein varuste ovat hyvät kengät.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Leena Virtasen tekstiin
 tietokuvakirjassa Tove! Tove Janssonin matka vapauteen
ja maailman ääriin (Teos 2023). 

Juuri tällä tavoin, harkitulla konseptilla, voidaan raivata Suomessakin tilaa aikuisten kuvakirjoille – tai pikemminkin ehkä ikärajattomille kirjoille, jotka kiinnostavat sellaisenaan, ilman mitään reunaehtoja, hyvin erilaisia kohderyhmiä. 

 

Kuvakirjakoostaan huolimatta sarja täyttää myös ns. coffee table -formaatin vaateet: sarjan kirjat ovat esineinäkin niin kauniita, että niitä tekee mieli pitää esillä ja selailtavana.

Virtanen ja Pelliccioni kirjoittavat ja piirtävät Tove Janssonista ja Tuutikki Pietilästä sympaattiset ja samalla heidän siekailematonta elämänasennettaan kunnioittavat näköiskuvat.

 

Leena Virtanen on tehnyt toimivan ratkaisun ja keskittynyt uusimmassa osassa kronologisen elämäkertarakenteen sijasta matkustamisen teemaan.

 

Tietokuvakirjan ensimmäisellä aukeamalla Jansson on jo ottamassa muumeihin etäisyyttä kirjoittaessaan viimeiseksi jäänyttä romaanimuotoista muumikirjaa Sent i november (suom. Muumilaakson marraskuu), joka ilmestyi samanaikaisesti ruotsiksi ja suomeksi vuonna 1970. 

 

Japanilaisten fanitus ja maan harkittu estetiikka tulevat
kunnioittavasti esille. Erityishuomiota ansaitsee sivulle 
leikattu pyöreä reikä! Sanna Pelliccionin kuvitusta Leena
Virtasen tekstiin tietokuvakirjassa Tove! Tove Janssonin
matka vapauteen ja maailman ääriin (Teos 2023). 

Juonellisen tekstin oheen on nostettu taiten valittuja sitaatteja muumikirjoista, muista Janssonin teoksista sekä Janssonin käymästä kirjeenvaihdosta. 

 

Varsinainen ”seikkailu” alkaa, kun Tove Jansson saa kutsun Japaniin markkinoimaan muumeja. 

 

Tove ja Tooti ehdottivat isännille, että he saisivat vain kaksi menolippua ilman paluuta. Heidän pyyntöönsä suostuttiin. He lähtivät unelmiensa matkalle. 

 

Japanin vierailusta tulikin sittemmin käänteentekevä muumien nykyisen maailmanvalloituksen kannalta: japanilaiset ilahtuivat nimittäin ikihyviksi karismaattiseen kirjailjaan, joka oli varta vasten harjoitellut esittääkseen juhlapuheensa japaniksi.

 

Tuutikki Pietilän kaitafilmikuvaus saa arvoisensa aukeaman. 
Sanna Pelliccionin kuvitusta Leena Virtaen tekstiin
 tietokuvakirjassa Tove! Tove Janssonin matka vapauteen 
ja maailman ääriin (Teos 2023). 

Toven ja Tuutikki Pietilän karismaattinen ja heittäytyvä elämänasenne tulee hienosti esille sekä tekstissä että kuvituksessa. Pietilä hankki matkan dokumentoimista varten kaitafilmikameran, ja kaitafilmi luikertelee myös Pelliccionin kuvituksessa polveilevaa matkantekoa havainnollistamassa! 

 

Samaan tapaan havainnollistetaan Mississippin pitkäveteistä jokiajelua koko aukeamalle levittäytyvässä kuvituskuvassa, jonka hahmottamiseen lukijan on käännettävä kirja vaaka-asennosta pystyasentoon. 

Kaksikon boheemista luonteesta saadaan hauskoja anekdootteja: 

 

Toven ja Tootikinkin rahat loppuivat välillä, ja he söivät pelkkiä banaaneja. Mutta filmiin riitti aina rahaa. He kiipeilivät vanhojen temppeleiden raunioilla, kamera surisi ja Tove piirsi.

Erityisen kiitoksen ansaitsee Tove! -kirjan rakenteeltaan selkeä, erilaiset lähdemuodot erittelevä lähdeluettelo, jonka avulla pääsee halutessaan myös alkuperäisen aineiston äärelle.  

 

 

Lisää lasten ja nuorten tietokirjoja Tove Janssonista :

 

Janina Ahlfors & Minna Honkasalo: Muumimuseokirja, kuv. Päivi Arenius. WSOY 2019.

Sirke Happonen: Muumiopas. SKS 2012. 

 

Tordis Ørjasæter: Tove Jansson, Muumilaakson luoja. Suom. Saima-Lisa Laatunen. WSOY 1987.