Anneli Kanto uusin Anni Swan –mitalisti

Joka kolmas vuosi erittäin korkeatasoiselle kotimaiselle lasten- tai nuortenkirjalle jaettavan Anni Swan –mitalin on hetki sitten Lastenkirjainstituutissa Tampereella järjestetyssä tilaisuudessa saanut tamperelainen kirjailija Anneli Kanto kuvakirjasarjan Viisi villiä Virtasta (Karisto, vuodesta 2011) kolmesta osassa  Perttu Virtanen ja varkaus, Virtasen lapset ja pentu ja Vilma Virtanen virpomassa.

Sarjan on kuvittanut Noora Katto.

Vuodesta 1961 jaettu Anni Swan -mitali on vanhimpia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjapalkintoja. 

Palkinnon myöntää IBBY Finland (vuoteen 2003 asti Suomen nuortenkirjaneuvosto – Finska Ungdomsboksrådet) ja palkintoon kuuluu   kuvanveistäjä ja kuvataiteilija Wäinö Aaltosen suunnittelema hopeinen mitali.

Palkintolautakunta perusteli vaiintaa seuraavasti:

Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -kuvakirjasarja kertoo tuoreesti lasten tunteista, sisarussuhteiden kiemuroista ja lapsiperheen arjen hankalista asioista. Kirjoissa seikkailevat alle kouluikäiset Veera, Vilma, Paavo, Perttu ja Kastehelmi Virtanen. Kirjat ovat nousseet sekä eri-ikäisten lasten että aikuisten suuriksi suosikeiksi.

Sarjan kirjoissa käsitellään tunteita poikkeuksellisen avoimella ja rohkealla tavalla. Kirjat purkavat rooliodotuksia sekä näkymättömyyden, reippauden ja liian kiltteyden vaatimusta. Kannon tarinoissa tunteita ei varota tai väistetä, vaan Virtasen lapset kadehtivat, pelkäävät ja tahtovat. Kovaäänisten ja rohkeiden sisarustensa lisäksi myös arat ja tavalliset lapset saavat äänen Virtasen perheessä. Poikien ei tarvitse hävetä kyyneliä tai kauneuden kaipuutaan ja tyttö voi johtaa joukkoja ja toimia asiantuntijana. Lapsille annetaan Virtasen perheessä tilaa olla yksilöitä.

Virtasen lapset ja pentu -kirja kertoo perheeseen tulevasta koiranpennusta, Perttu Virtanen ja varkaus näpistämisestä ja Vilma Virtanen virpomassa -kirja nykypäivän lasten pääsiäisenviettotavoista. Kirjoissa ongelmia ratkaistaan yhteistyön ja sisarusten keskinäisen välittämisen kautta. Lapset sopivat yhdessä koiranhoitovuoroista, lähtevät ujon Vilman kanssa virpomaan ja lainaavat Pertulle rahaa varastetun nuken korvaamiseen. Vaikka tunteiden kuohuessa Perttu pelkää vankilaa ja Veeraa itkettää koiranpennun menettämisen uhka, Virtasen perheessä ongelmiin löytyy yhteinen ratkaisu. Tarinoissa korostetaan puhumisen tärkeyttä ja sitä, miten tunteet muuttuvat hallittaviksi, kun ne jakaa muiden kanssa. Viisi villiä Virtasta -kirjat osoittavat, että myös leikki-ikäisille voi kirjoittaa kirjoja vaikeista aiheista kaunokirjallisten arvojen ja tarinan kiehtovuuden kärsimättä.

Aikuinen muistaa tarinoita lukiessaan, miltä lapsuus tuntuu ja miten pelottavia ja ahdistavia monet lapsen kohtaamat tilanteet ovat. Toisaalta huumori keventää vakavia aiheita ja naurattaa kaiken ikäisiä. Tarinoiden kieli on rikasta ja houkuttelevaa. Teksti on monitasoista, tunteita koskettavaa ja monenlaisia ajatuksia herättävää, ja soveltuu erinomaisesti tunnekasvatukseen. 

Noora Katon humoristinen ja ilmeikäs kuvitus ja henkilöhahmojen eleet ja ilmeet tuovat tunteet ja erilaiset persoonat taidolla esiin. 

Viisi villiä Virtasta -sarja on nuoren kuvittajan ja taitavan kirjoittajan notkeaa yhteistyötä. 

Onnellinen Anni Swan -mitalisti Anneli Kanto palkinnon
julkistustilaisuudessa Lastenkirjainsitituutissa. Valokuvan copyright PHH. 

Palkintolautakuntaan kuuluivat puheenjohtajana Tuija Mäki sekä Pia Göös, Paula Niemi, Teresia Volotinen, Mikaela Wickström ja Kaislamari Ilmanen.

Anni Swan -mitali jaettiin nyt 20:nnen kerran. 

Valtaosa palkituista on ollut  pitkän lasten- tai nuortenproosan kirjoittajia. 

Kuvakirjallisuus on ollut palkinnon kohteena vain kerran aiemmin, vuonna 1970, kun Oili  Tanninen sai Anni Swan -mitalin kuvittamistaan ja kirjoittamistaan kuvakirjoista Hippu, Nunnu putoaa ja Romulus.  

Virtasten suurperheestä kertovat kuvakirjat asettuvat luontevaan jatkumoon Maikki Harjanteen Minttu- ja Kristiina Louhen Aino-kirjojen kanssa. 

Anneli Kannon ja Noora Katon sarjan ilmeisenä etuna edeltäjiinsä nähden on samastuttavien päähenkilöiden runsaus sekä laveampi ikä- ja sukupuolijakautuma. 

Konstailemattoman kerronnan ja aihepiiriensä puolesta sarja on otettu lapsiperheissä hyvin vastaan. 

Suosion yhtenä ilmeisenä syynä on Noora Katon kuvitus, joka ei ole alakouluikäistenkään mielestä "liian lapsellinen". 

Sarja on ominaislaatunsa puolesta luokiteltavissa - hyvässä mielessä - lapsiperheiden käyttökirjallisuudeksi: sitä lainataan ahkerasti kirjastoista ja aiheidensa ansiosta sarjaa luetaan taajaan myös päiväkodeissa. 

Eri osissa on nostettu esille monia aiemmin vähälle käsittelyille jääneitä aiheita,  (esim. sukupuoliroolit, varastaminen ja kateuden tunnot). 

Viisi villiä Virtasta -sarjan kuvakirjoista  on aiemmin arvioitu Lastenkirjahyllyssä Vilma Virtasen uimataito ja  Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat ja  Vilma Virtanen virpomassa.

Palkinnonjakotilaisuudessa julkistettiin myös uusin sarjan osa, Virtaset huvipuistossa.



                     Täydennetty klo 15.30. 

Suomalaisesta muinaisuskostakin ammentava erilainen heppakirja

Seita Rönkä: Koutamäen noita, 223 sivua, Haamu 2018. Kansi-kuva Marjo Nygård.

Tässä taas yksi todiste siitä, kuinka kotimaiset tekijät uudistavat fantasian genreä suomalaisen kansanperinteen maustein.

Viitasaarella kirjastonhoitajana työskentelevän Seita Röngän esikoisromaani ammentaa klassisesta hevoskirjallisuudesta, fantasiakirjallisuudesta mutta lomittaa mukaan myös suomalaisen muinaisuskon shamanismia.

Näin juonikkaasti voidaan laajentaa nuorten lukijoiden repertuaaria: heppakirjoista kiinnostunut saa sytykkeen lukea myös fantasiaa tai ja päinvastoin! 

Teini-ikäisen Lone-tytön naapuriin on muuttanut uusi naapuri,

josta liikkuu kylänraitilla paljon huhuja ja oletuksia.

Naapurini oli Katariina Bergström, noin vuosi sitten vanhaan rintamamiestaloon muuttanut muija, jolla juorujen mukaan ei ollut tapana tervehtiä, jos naapuri käveli vastaan kylätiellä. Pikkusisko sanoi neitiä ilkeästi, no, neidiksi, ja välillä noidaksi. Eniten siksi, että pikkusisko oli heppahullu, ekä neiti päästänyt tätä taputtelemaan, hoitamaan eikä varsinkaan ratsastamaan kuvankaunista täydellisen sopusuhtaista hevosta. 

Lone on antanut itselleen uuden nimen, koska pitää nimenantojuhlassa saamaansa nimeä rumana, iljettävänä ja yököttävänä. 

Nuortenromaaninlle tyypilliseen identiteettikipuiluun kuuluu, että romaanin lopussa Lone oivaltaa jo vaiherikkaiden kokemusten karaisemana nimensä enteellisyyden. Todennäköisesti sarjaksi sukeutuvassa avausosassa lukijalle ei kuitenkaan vielä paljasteta Lonen oikeaa nimeä.   

Lone on introvertti, itsekseen viihtyvä pohdiskelija, joka ei aiemmin ole  ollut kiinnostunut hevosista. 

Uuden naapurin hevonen kuitenkin karkailee aitauksestaan, ja Lone ottaa sen kiinni. Hevosen ja tytön välille sukeutuu oitis erityinen lataus ja Lone pystyy ”keskustelemaan” Mustan kanssa.

Kolmiodraamaan kuuluu tietysti myös Oliver, etäisesti tutuntuntuinen poika, joka hämmentää Lonea:

Hänellä oli ruskeat silmät, vain vähän tummemmat kuin hiukset, jotka kehystivät söpösti kasvoja. Silmät olivat selkeästi ruskeat, ei mustat. Oikeastaan aika ihanat silmät. Suklaata. 

Irrotin katseeni pojan suklaasilmistä. – –

Romaanin lopussa kiritetään kierroksia ja tapahtumat huipentuvat juhannusyön tapahtumiin.  

Lone käy jo kuoleman porteilla ja Katarinan maagisten voimien avulla tyttö pelastuu. 

Mustaan liittyykin sitten todellinen jymy-yllätys…

Yhdeksi nuortenromaanin vakiintuneeksi perhekuvioksi  näyttää muodostuneen kahden isän tai äidin perheet. Lone asuu kahden äitinsä ja pikkusiskon kanssa, mutta biologiseen isään on myös hyvät välit.

Köysi kertoo tarinaa suvun vaiheista

Jacqueline Woodson & James Ransome: This is the Rope. A story from the great migration, Nancy Paulsen Books 2013.

Astrid Lindgren –muistopalkinnon, ALMA-palkinnon,  huhtikuussa saanut yhdysvaltalainen Jacqueline Woodson  (s. 1963) on Suomessa tuntematon tekijä.

Woodson on kirjoittanut monia nuortenromaaneja, joiden keskusteemana ovat sukupuoli ja  yhteiskunnalliset luokkaerot.  

Hän on kirjoittanut paljon afroamerikkalaisista, heidän historiastaan ja nykypäivästä, erityisesti tyttöjen ja naisten kokemana.

Woodson on erityisen taitava kuvaamaan tunnistettavien miljöitä.

PIKI-kirjastojen valikoimasta löytyy ainoastaan yksi Woodsonin teos,  James Ransomen kuvittama kuvakirja This is the Rope. A story from the great migration.

Lähtö pois Etelästä 1960-luvulla: perheen pieni omaisuus on pakattu autoon.
 James Ransomen kuvitusta Jacqueline Woodsonin tekstiin kuvakirjassa
This is a Rope. A story from the great migration  (Nancy Paulsen Books 2013).

Woodson kertoo lyhyessä, informatiivisessa tekstissä oman sukunsa tarinan kautta Yhdysvaltojen historian suuresta, 1910–1970-lukujen muuttoliikkeestä.

Tuolloin afroamerikkalaiset muuttivat Etelävaltioista paremman toimeentulon toivossa pohjoisen suurkaupunkeihin.

Yksityinen perheen ja suvun historia nivoutuu kuvakirjassa osaksi koko Yhdysvaltojen historiaa.

Köysi kannattelee myös banderollia puistopiknikillä.  James Ransomen
 kuvitusta Jacqueline Woodsonin tekstiin kuvakirjassa This is a Rope. A story from the great migration  (Nancy Paulsen Books 2013).

Kuvakirjan tarinan yhdistävänä säikeenä on köydenpätkä, josta tulee vertauskuva perheyhteydelle ja osin kipeillekin muistoille.   

Ensimmäisellä aukeamalla köysi on minäkertojan isoäidin hyppynaruna Etelä-Carolinassa.

This is the rope my grandmother skipped 

Under the shade of a sweet-smelling pine.

Samalla köydenpätkällä sidotaan myöhemmin aikuiseksi varttuneen isoäidin ja tämän miehen ja lapsen tavarat henkilöauton katolle heidän muuttaessaan New York Cityyn. 

Perhe kasvaa ja lopussa ääneen pääsee isoäidin tyttärentytär, tarinan kertoja.

Perheyhteys kiteytyy hienosti tähän aukemaan. Isä on palaamassa
töistä ja tytär hyppii kotitalon edessä hyppynarulla. 
James Ransomen kuvitusta Jacqueline Woodsonin tekstiin kuvakirjassa
This is a Rope. A story from the great migration  (Nancy Paulsen Books 2013).

Köysi toimittaa myös pyykkinarun virkaa, sille ripustetaan yrttejä, köyden avulla voi vetää leluankkaa ja ripustaa banderollin puistopiknikille.

Sukupolvet karttuvat, tietoisuus perinnöstä, perinteistä ja läheisten merkityksestä niveltyvät eleettömästi köyteen.

Woodsonin ja Ransomen kuvakirja on mainio todiste siitä, kuinka lähihistorian isot käänteet voidaan sovittaa muodoltaan ja mitaltaan rajattuun, pelkistettyyn kuvatietokirjaan.  

Kirja antaa kimmoketta lapselle kysyä omilta läheisiltään ja isovanhemmiltaan lisää samasta aihepiiristä.

Suomen lähihistoriasta kertovia lastenkirjoja:

Seija Helander & Anne Stolt: Tauno ja Nelli evakomatkalla, Avain 2017 / Karjalan evakot

Reijo Niinimäki, Hanna Aho & Silja-Maria Wihersaari: Minne käynkin maailmassa, Suomen Rauhanyhdistys 2015 / sotalapsena Ruotsissa

Maarit Malmberg & Jouni Koponen: Aapeli ja sotaveteraani Reino; Aapeli ja evakkomatka, Minerva 2010 ja 2011 / Karjalan evakot, talvi- ja jatkosota

Veronica Leo: Oravan silmät, suom. Ritva Toivola, Tammi 1990 / sotalapsena Ruotsissa

Lastenkirjamarkkinoinnin sudenkuopat

Avril McDonald & Tatiana Minina: Jukka Hukka ja iso hukka, menetyksestä ja surusta selviäminen; Jukka Hukka ja varjohirviö, pelon ja jännityksen kesyttäminen; Jukka Hukka ja lohikäärmevauva, rauhoittumisen harjoitteleminen; Jukka Hukka ja hirveä harmi, itseluottamuksen vahvistaminen, Jukka Hukka ja kirjava takki, ystävällisyys ja toisten huomioiminen,  suomentanut Arja Pikkupeura, tehtävät kasvattajille Liisa Ahonen, kansi Jukka Ahonen, taitto Juha Paakkolanvaara, 40 sivua, PS-kustannus 2018.

Ympyräiset-sarja: Anne-Marie Kuusela & Matias Teittinen: Sisu Kettu ei anna periksi; Kiva Kirahvin kannustus;  Räyhä Ravun kiukkupuuska, asiantuntija Maija Nuorteva, 33 sivua, Kustannus-Mäkelä 2017.

Lastenkirjallisuudelle osoitettu vähentynyt ja entistä sattumanvaraisempi mediahuomio aiheuttaa toisinaan kummallisia ilmiöitä.

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ilmestyi maaliskuussa Lontoon kirjeenvaihtajan Anna-Mari Sipilän näyttävä henkilöhaastattelu Jukka Hukka –kirjojen tekijästä Avril McDonaldista.

Viime sunnuntaina Aamulehden kulttuurisivuilla ilmestyi Lännen mediat -konsernin free lance –toimittajan, Ida Kanniston,  koko sivun juttu  McDonaldista ja Jukka Hukka -sarjasta, otsikolla Paniikkikohtaus sysäsi kirjailijaksi.  

Annamari Sipilä luonnehtii jutussaan sarjan tekoprosessia moderniksi. Sarjan kuvittaja, nuori Massachusettissa asuva Tatiana Minina on löytynyt verkosta ja sarjan verkkosivut ovat Sipilän luonnehdinnan mukaan ”tiptop”. Sarjan verkkosivujen mediaosastossa on lukuisia poimintoja sen saamasta mediahuomiosta.

The Feel Brave -sarjaa on tähän mennessä käännetty kreikaksi ja suomeksi ja neuvottelut ovat käynnissä käännöksistä myös Romaniaan, Turkkiin ja Kiinaan.

Sarjan alkuperäinen kustantaja Crown House Puglishing, hiisi vieköön,  osaa markkinoida!

Luokanopettajana työskennellyt McDonald on kertonut sarjan markkinoinnin yhteydessä avoimesti lapsena kokemastaan paniikkikohtauksesta ja oman lapsensa painajaisunista. Näihin täkyihin on henkilövetoisessa juttutyypissä helppo tarttua. 

Tekstin ja kuvituksen toteutuksen näkökulmasta tuntuu ällistyttävältä, että Avril McDonaldin sarja on saanut Suomessa näin ison huomion. Taiteelliselta laadultaan ja sisällöltään sarja on keskinkertainen.  

Tatianan Miniman digikuvitus on yksiulotteinen ja hengetön. Riimitelty teksti ei ääneen luettaessa toimi, enkä usko, että syy olisi suomentaja Arja Pikkupeurassa.  

Jokaisen kirjan lopussa on ammattikasvattajille suunnatut kasvatustieteen tohtorin Liisa Ahosen tehtäväosiot, jotka antavat vinkkejä varhaiskasvattajille kirjan työstämiseen lapsiryhmän kanssa.

Ahosen osuus on itse asiassa sarjan parasta antia, mutta taitto tekee tekstistä vaikealukuisen. Kotimaisen asiantuntijan panokselle olisi pitänyt antaa isompi arvo. Ahosen kasvatusnäkemyksistä ja ns. häirikkölapsiin suhtautumisesta julkaistiin myös hiljattain Helsingin Sanomissa haastattelu.

PS-kustannus on ottanut viidestä kirjasta 23 000 kappaleen painoksen, mikä tekee 4 600 kappaletta per kirja.

Lasten tunnetaitokasvatukseen liittyvällä lastenkirjallisuudella on nyt todella isot markkinat. 

Ilmiö selittyy suurelta osin uusista opetussuunnitelmista löytyvistä tunnetaitojen hallintaan liittyvistä painotuksista.  

Yksittäisiä, teemaan niveltyviä kuvakirjoja ilmestyy monelta eri kustantajalta. 

Lasten Keskuksella on myös varhaiskasvattajille suunnattu Katri Kirkkopellon Molli-kuvakirjaan liittyvä tuoteperhe.

Kustannus-Mäkelä lanseerasi viime vuonna kotimaisen Ympyräiset-kirjasarjan, joka on lähtökohdiltaan ja konseptiltaan lähestulkoon samankaltainen kuin uusseelantilainen verrokkinsa. Tosin Jukka Hukka -sarja on selvästi brändätty päiväkodeille ja Ympyräiset lasten vanhemmille. 

Tunnetaitojen treenaus on kummassakin sarjassa loitonnettu eläinten maailmaan. 

Ympyräiset-sarjassa jumpataan Sisu Ketun kanssa sinnikkyyttä, Kiva Kirahvin kanssa löydetään omat vahvuudet ja Räyhä Ravun kanssa opitaan selviämään kiukkuhetkistä. 

Sarja täydentyy elokuussa vielä kolmella uudella osalla.

Jokaiseen kirjaan liittyy pedagogi Maija Nuortevan kasvattajalle suunnattu verkkomateriaali ja vinkkejä tunnetaitojen hallintaan. Vuorovaikutteisuutta kirjojen lukuhetkiin syntyy tunnepilvistä löytyvistä kirjan teemaan liittyvistä kysymyksistä.   

Konseptin takana on Rounders Entertaintment Oy. Lapset ovat testanneet kirjasarjaa Helsingin Yliopistossa Playful Learning Centerin ohjauksessa.

Matias Teittisen kuvitus muistuttaa monin kohdin muodoiltaan ja värimaailmaltaan Rovion Angry Birds –hahmoja. 

Pelkistetty ja pintaan jäävä kuvitustyyli on varmasti tiimityön kompromissi, sillä kehitteillä on kirjojen lisäksi animaatiosarja, mobiilipelejä ja mobiilisovellus. 

Lastenkirjakriitikkona pidän aina kotimaisen lastenkirjallisuuden puolta ja ihmettelen nyt ehkä vähän naiivisti, mutta suu ymmyrkäisenä ihmetyksestä,  että miksi hyvän   tähden Ympyräiset ei ole saanut aikaan mitään hypetystä suomalaisessa mediassa?

Lastenkirjallisuuden brändäys on tätä päivää. 

Siinä ei ole mitään pahaa, kyse on puhtaasti hengissä selviämisen metodista lastenkirjaviidakossa. Brändäyksen avulla pyritään parhaimmillaan hyvinkin innovatiivisin keinoin erottumaan massasta.  

Ongelman ydin on siinä, että median ammattilaiset eivät osaa seuloa niin sanotusti jyviä akanoista. 

Kustannus-Mäkelän Ympyräiset-sarja ei toki sekään ole  kuvitustaiteellinen mestariteos tai sanataiteellinen helmi, mutta siinä olisi silti monin verroin enemmän potentiaalia kansalliseen mediahypetykseen  verrattuna Jukka Hukka -sarjaan. 

Leikkipaikkoja kaikille

Inari ja Leena Krohn: Vihreä vallankumous, 30 sivua, Tammi 1970.

Toimittaja Matti Kuuselan mainio reportaasi tämän päivän Aamulehdessä sysäsi minut heti lukemaan uudelleen suomalaisen 1970-luvun lastenkirjallisuuden keskeisen kuvakirjan, Leena & Inari Krohnin Vihreän vallankumouksen.

Koko aukeamalle levittäytyvässä näkymässä havainnollistuu suurkaupungin
puiston merkitys alueen asukkaille. Inari Krohnin kuvitusta Inari ja Leena
Krohnin tekstiin kuvakirjassa Vihreä vallankumous (Tammi 1970). 

Matti Kuusela on laskenut, että Nokian kaupungissa on viime syksystä kevääseen asti toteutetun summittaisen laskutoimituksen perusteella 33 540 parkkipaikkaa, mikä on enemmän kuin kaupungin asukasluku. 

Provokatiivinen laskenta sai kimmokkeensa isoisän ja lastenlasten mieluisasta päiväkodin pihan leikkipaikasta. Päiväkoti purettiin homeongelman takia ja tilalle rakennettiin yksityinen englanninkielinen päiväkoti.

Odottelimme Vilman ja Ilmarin kanssa ämpärit ja lapiot tanassa ja keinumattipallo kainalossa rakentamisen edistymistä.

Miten hienon, uutuuttaan hohtavan leikkipaikan Kankaantaan lapset nyt saisivatkaan! Vähän tosin huolestutti, kun ensi töiksi kaadettiin useampikin vanha, komea puu ja pihasta nirhaistiin noin neljännes.

Puiden, kiipeilykivien ja sählykentän tilalle asvaltoitiin parkkiruudut 23 autolle. 

No hyvä. Vaikka aita siirtyi liki kymmenen metriä lähemmäs rakennusta, Ilmarin ja Vilman into ei hiipunut. Pihaan tuodut hämähäkkikeinut näyttivät erityisen houkuttelevilta.

Lasten ja Matti Kuuselan pettymys oli suuri, kun päiväkodin avautumisen jälkeen kävi ilmi, että pihalla eivät saaneet enää leikkiä muut kuin päiväkodin omat lapset.

Asiasta äkämystyneenä Kuusela selvitti laajemmin lasten leikkipaikkojen vähentymistä kotikaupungissaan. Kävi ilmi, että Nokian kaupunki on lakkauttanut peräti puolet leikkipuistoista.  

Leena Krohn on luonnehtinut Vihreää vallankumousta tilaustyöksi: idea kirjaan tuli nimittäin hänen sisareltaan Inarilta. 

Kirjan aihe sai yllykettä 1960-luvun lopulla Lontoossa pidetystä mielenosoituksesta, jossa asukkaat yrittivät estää puiston muuttamisen parkkipaikaksi. 

Leena Krohn kirjoitti tekstin Inari Krohnin valmiiden kuvien ympärille.   

Harvinainen, aikuisen auktoriteettia kaatava lastenkirjan
kuvituskuva lähes 50 vuoden takaa.Riioraan kaupungin lapset
uhmaavat virkavaltaa. Inari Krohnin kuvitusta Inari ja Leena Krohnin
tekstiin kuvakirjassa Vihreä vallankumous (Tammi 1970). 

Vihreässä vallankumouksessa Mortti, Liisa, Janne, Lotta, Maija, Leena, Riikka, Panu, Juhani, Pekka ja Jukka-Pekka, kissat ja koirat (ja kaikki muut Riioraan kaupungin lapset, joiden nimet kehotetaan etsimään almanakasta) järjestävät kaaoksen ja mielenosoituksen estääkseen puistoa joutumasta parkkipaikan ja asvaltin alle.

Kirjan loppuratkaisu kääntyy lasten voitoksi. Kaupungin virkamiehet riisuvat takkinsa ja solmionsa ja vetäytyvät päivälevolle vaahteran varjoon.

Loppu hyvin: lapset ja aikuiset, byrokraatit ja virkamiehet nauttivat
pelastuneesta puistosta, kaupungin keuhkoista. Inari Krohnin kuvitusta
Inari ja Leena Krohnin tekstiin kuvakirjassa Vihreä vallankumous (Tammi 1970). 

Vihreä vallankumous on ensimmäinen suomalainen ympäristötietoinen ja kansalaisaktivismia esittelevä lastenkirja. 

Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki ovat tehneet kuvakirjasta ansiokkaan analyysin artikkelikokoelmassa Tapion tarhoista turkistarhoille, Luonto suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa (SKS 2011).

Ilo hyppäs suoraan syliin – Loh angali ranudas

Helena Blomérus, Satu Blomérus, Helena Korpela, Irmeli Matilainen: Rassako reevos – Yökettu, 119 sivua, Opetushallitus 2017.

Seija Roth: Lokko Lamjaha – Kevein askelin. Poemi ta riimi kentenge – Runoja ja riimejä lapsille. Kuvittanut Tuuli Saarekas, 112 sivua, Opetushallitus 2015.

Romanikieli on Suomessa ennen muuta puhuttu kieli. Sen aktiivisten käyttäjien ja taitajien määrä on koko ajan vähentymässä.

Romanikieltä ei enää vaalita Suomessa romanien kotikielenä, ja tämä on johtanut siihen, että sitä yritetään tietoisesti ylläpitää muun muassa erityisissä "kielipesissä", joissa kokoonnutaan puuhailemaan arkisia asioita ja puhumaan romanikieltä.

Ensimmäinen painettu romanikielinen aapinen ilmestyi vasta vuonna 1982.

Opetushallituksen julkaisema kaksikielinen kuvakirjojen yhteislaitos ja kaksikielinen runokirja ovatkin  tästä näkökulmasta tarkasteltuna suoranaisia kulttuuritekoja!

Uusimmassa esikoulun opetussuunnitelmassa romanilasten esiopetuksen erityisenä tavoitteena on vahvistaa lasten identiteettikehitystä ja tietoisuutta omasta historiastaan ja kulttuuristaan. Lisäksi tuetaan kaksikielisyyttä yhteistyössä lasten perheiden kanssa. Lapsille annetaan romanikielen opetusta mahdollisuuksien mukaan. Romanikielen opetuksessa tutustutetaan lapsia romanikieleen ja -kulttuuriin, laajennetaan sana- ja ilmaisuvarantoa sekä rohkaistaan käyttämään  kieltä erilaisissa kielenkäyttötilanteissa.

Kaksi ensimmäistä Yökettu-kirjaa Mitä säitä säkkiisi, yökettu?  ja Minne matka, Yökettu? ilmestyivät alunperin suomeksi Pieni Karhu –kustantamon kautta vuosina 2009 ja 2011. 

Yhteislaitokseen on nyt saatu vielä kolmas uusi osa Mitäs nyt, Yökettu? Kaikki kolme kuvakirjatarinaa on julkaistu kaksikielisenä laitoksena, romanin- ja suomenkielinen teksti rinnakkain.

Mitäs nyt, Yökettu? –tarinassa työstetään takakannen mukaan ”erilaisuuden kokemista ja siihen liittyviä, osin vaikeastikin ymmärrettäviä ilmiöitä”.

Mira on riitaantunut parhaan kaverinsa kanssa. Netta on haukkunut Miran lenkkareita ja tytöille on tullut siitä kärhämää, mikä painaa Miraa vielä koulupäivän jälkeenkin. Mira työstää asiaa ensin pehmolelunsa, Yöketun, kanssa ja myöhemmin hän keskustelee aiheesta vielä kotona. 

Miran pikkuveljellä Timillä  on niin ikään ollut nahistelua päiväkotikaverinsa kanssa.  Onneksi päiväkodin opettaja kuittaa poikien kärhämän kertomalla, että päiväkodissa lentelee välillä riitoja aiheuttava kiukkukirppu.  Näiltä osin kuvakirjan voi lukea tunnekasvatustaitoja yleiselläkin tasolla tukevana lastenkirjana.

Äiti ja Timi eivät ole tarjoilijan mielestä tervetulleita lounasravintolan
asiakkaiksi. Muut asiakkaat paheksuvat asiaa. Irmeli Matilaisen
kuvitusta Helena Bloméruksen, Satu Bloméruksen ja Helena Korpelan
tekstiin yhteislaitoksessa Yökettu –  Rassako reevos  (Opetushallitus 2017). 

Arkisen ja ohimenevän nahistelun rinnalla työstetään myös huomattavasti isompaa ongelmaa eli romanien kohtaamaa syrjimistä. Äiti ja Timi häädetään pois kotiruokaravintolasta. Tarjoilija ilmoittaa, että heitä ei palvella, koska äiti on pukeutunut romanien kansallisasuun.

Lukiessani kirjaa ensimmäisen kerran, olin närkästynyt siitä, että asiaa oikein alleviivataan romanilapsille suunnatussa lastenkirjassa. Kului pari viikkoa, ja monessa viestimessä uutisoitiin romaniperheen huoltoasemalla kokemasta syrjintätilanteesta.

Timin ja äidin kokemasta syrjintätapauksesta keskustellaan kotona perheen kesken. Vaari kertoo Timille, että hänkin kohtasi lapsuudessaan paljon ennakkoluuloja.

– Me romanit olemme joutuneet kiertämään paljon. Emme olleet yhdessä paikassa kauan, siksi me ja muut ihmiset emme aina voineet tutustua toisiimme kovin hyvin. Sen vuoksi me voimme vieläkin tuntua erilaisilta. 

- -  

– Maailmassa on monenlaisia ihmisiä, Timi. Jotkut pelkäävät sellaisia ihmisiä, jotka näyttävät jollakin lailla toisenlaisilta kuin he itse. Niin kuin vaikkapa sellaiset, joilla on romaniasu. Vaikka me kaikki olemme sydämissämme aika samanlaisia.

 Romanikulttuurissa arvostetaan vanhempien sukupolvien 
elämänkokemusta ja suullista kerrontaa. Vaari kertoo Timille 
sotamuistoistaan ja ikäpolvensa kohtaamasta syrjinnästä. Irmeli 
Matilaisen kuvitusta Helena Bloméruksen, Satu Bloméruksen ja 
Helena Korpelan tekstiin yhteislaitoksessa Yökettu – Rassako reevos  
(Opetushallitus 2017).

Yökettu-tarinat lisäävät myös kantaväestöön kuuluvien lasten ymmärrystä Suomen omia kielellisiä ja kulttuurisia vähemmistöjä kohtaan. Miran ja Timin koulun ja päiväkodin parhaat leikkikaverit kuuluvat kantaväestöön. Tämä todentuu keskushenkilölasten, Miran ja Timin, kantaväestöä edustavissa leikkikavereissa.  

Alkuperäisen romanikielisen lastenkirjallisuuden perinne on Suomessa edelleen käytännössä aivan olematonta. 

Seija Rothin Lokko Lamjaha – Kevein askelin on tiettävästi ensimmäinen moderni runo- ja lorukirja romanilapsille. 

Se on syntynyt tilaustyönä alakoulujen romanikielen opetuksen tueksi ja samannimisen tehtäväkirjan ohessa käytettäväksi. Kirjoihin liittyvää opettajien materiaalia löytyy verkosta Opetushallituksen sivuilta.

Tuuli Saarekkaan kuvitusta Seija Rothin runoon Tšelliboskiiri - Tanssiainen 
kaksikielisessä runo- ja lorukirjassa Lokko Lamjaha - Kevein askelin
(Opetushallitus 2015). 

Riimirunojen aihepiirit liittyvät lasten arkiseen elämään, vuodenkiertoon ja luontoon. Mukana on kansanrunoudelle tyypillisiä perinteisiä leikkiloruja, joissa opetellaan lukusanoja, värejä, kuukausia ja viikonpäiviä. 

Runokirjassa seikkailee romanilasten lisäksi myös sympaattinen Kotiainen:

Kulkee tietä önniäinen 

laukkuansa kantaen, 

pienen pieni kotiainen, 

astuu kevein askelin ---

Runoissa hyödynnetään mieleen painumisen kannalta riimejä. 

Rytmisesti lorut ja runot ovatkin tarttuvia ja täyttävät kyllä lastenlyriikan yleiset vaatimukset vallan mainiosti. 

Ilo todellakin hyppää niistä suoraan syliin, kuten Ilo-nimisessä runossa todetaan!

Tuuli Saarekkaan kuvitusta Seija Rothin runoon Tšenna - Kasvot 
kaksikielisessä runo- ja lorukirjassa Lokko Lamjaha - Kevein askelin 
(Opetushallitus 2015). 

Tuuli Saarekkaan (s. 1988) kuvitus on parhaimmillaan graafisesti melko pelkistetyissä kuvituskuvissa ja eloisissa potrettikuvissa. Romanikulttuuria tuodaan havainnollisin yksityiskohdin esille.