Kahdesti kalman rajoilla

 

Anne Leinonen: Elokuussa minä kuolen, 191 sivua, Haamu 2022. Kansikuva Iines Partanen. 

 

J. S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä, 138 sivua, Karisto 2022. Kansikuva Saana Nyqvist.

 

Kuolemaa ei juosta karkuun. Se yllättää uhrinsa, vaikka keksisi maailman parhaimman piilopaikan tai olisi vikkelä väistelijä. Se on voima, joka pystyy kulkemaan raudan ja betonin läpi, kapuamaan vuorelle ja sukeltamaan meren pohjaan. 

Kaiken on joskus kuoltava. Ja se on niin epäreilua. 

 

(Anne Leinonen: Elokuussa minä kuolen, s. 75)

 

 

Lasten ja nuorten lukemaan koukuttamisen kannalta kauhugenre taitaa olla jo  perinteistä dekkarikirjallisuutta houkuttelevampi vaihtoehto. 

 

Parhaimmillaan lukukoukku heitetään jo kirjan nimessä, kuten näissä Anne Leinosen ja J. S. Meresmaan uutuuksissa. 

 

Iines Partasen kansikuva vihjaa Leinosen kirjan otollisimmaksi kohderyhmäksi yli kymmenvuotiaita. 

Saana Nyqvistin aidosti karmiva vampyyrikansi ja kekseliäs kirjasingrafiikka saattaa vedota jopa vampyyritarinoihin viehättyneisiin aikuisiinkin. 

Haamu-kustannusta voi onnitella hyvästä konseptista. 

 

Vaasalainen pienkustantamo on nimittäin erikoistunut kummitus- ja kauhuaiheiseen kirjallisuuteen, jota julkaistaan sekä lapsille, nuorille että aikuisille. 

Kirjojen graafista suunnittelua auttaa se, että romaanit ilmestyvät kaikki nidottuina ja niitä yhdistää kompakti tasaneliömuoto.

 

Alman isoveli on kuollut jo vauvana ja nyt isoäiti, baba, kuolee. Kun baba sai kuulla, että tauti on kuolemaksi, hän antoi Almalle mustan helminauhan. 

Alma uskoo sen olevan kirottu: päivä päivältä jokainen helmi vie hänet lähemmäs vääjäämätöntä kuolemaa.  

Alma on jo ”opiskellut kuolemaa. Pitänyt itselleen vainajien valmennuskurssia”. 

 

Naapuriin on muuttanut perhe, jossa on Alman kanssa samanikäinen tyttö, Mia, joka on vakavasti sairas. 

Mia tarvitsee Alman apua päästäkseen Juurankomaahan, aliseen maailmaan, jossa Mian vointi paranee, mutta siellä haisee kalmalta. 

Toiseen todellisuuteen siirtyminen muuttaa myös tyttöjen kodit nurjakodeiksi, joissa eletään eri aikaa. 

 

Mystisten, kansanperinteestä ammentavien seikkailuiden vastapainoksi Alma ja romaanin lukija telakoidaan kuitenkin myös reaalitodellisuuteen. 

Velienon uuden naisystävän kautta sukuun saadaan myös Alman ikäinen Kuura. Kuuran häikäilemätön ja omavaltainen käytös ärsyttää Almaa, mutta vähitellen ystävyyteen tulee syvempiäkin sävyjä. 

Kuuran sukupuoli jää kokonaan lukijan omaan päätösvaltaan, ja hyvä niin. 

 

Romaanin luvut on nimetty jäljellä olevien helmien lukumäärän mukaan.  

Näin jännitystä tihennetään vähin erin. 

 

Juurankomaassa kohdatun pojan hahmon ottanut tyly sielu onnistuu havahduttamaan Alman pois kuoleman odotuksesta.

Kaiken sovittavaa, onnellista loppuratkaisua Anne Leinonen ei kuitenkaan tarjoa. Kun helmikaulanauha rikkoontuu, yksi helmi jää löytymättä.

 

 

J. S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä ammentaa ikiaikaisten  vampyyritarinoiden lisäksi  myös Stephenie Meyerin Twilight-kirjoillaan aloittamasta modernista ”petoromantiikasta”.

 

Teini-ikäinen Aleksi harrastaa e-urheilua ja on tottunut ajatukseen, että pystyy hallitsemaan elämäänsä: 

Mä olin tiimissä se, joka havainnoi, tarkisti ja käskytti. Mun ei todellakaan kuulunu olla se, joka menee totaalisolmuun. 

 

Poikkeaminen paikalliseen jäätelöbaariin osoittautuu Aleksille kohtalokkaaksi. 

 

Tytön haju ei ollu luokkakavereiden tuttu hiuslakan ja tavaratalon hajuvesiosaston löyhkä, vaan maanläheinen, miltei multainen. Kellarimainen. 

 

Aleksi saa pian huomata, että tytössä on jotain selittämätöntä tenhoa. Noora ilmoittaa siekailematta olevansa yli 100-vuotias ja hän käyttää monia Aleksille vieraita sanoja, kuten parahultainen, intomielinen ja telefooni. 

 

Poika ei juurikaan lähde kyseenalaistamaan erikoista suhdetta: 

Melkein kuin olis saanut mielikuvitusystävän, mutta potenssiin kaksi, koska 1) Nora oli yliluonnollinen olento, 2) eikä se silti ollu mun mielikuvitusta. 

 

Nora kiinnostuu Aleksin videopeleistä ja koukuttuu Sims-peliin. Aleksi puolestaan havainnoi Noran yliluonnollisten taitojen ja reaktionopeuden hyödyt pelaamisessa. 

Noran Kaspar-veli aiheuttaa seurustelusuhteeseen ylimääräistä kierrettä. 

 

Meresmaa kiteyttää ja luo tihentyvää tunnelmaa. Reiluun sataan sivuun hän punottua jännitteisen ja omintakeisen juonen. 

”Wikipediassa ei ole teiniaaveita!”

Lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus Tampereen Työväen Teatterissa yhteistyössä Teatteri Siperian kanssa. Käsikirjoitus Tove Appelgren, suomennos Jyrki Kiiskinen.  Ohjaus Miika Muranen. Pääosissa  Maija Koivisto (Vesta-Linnea), Kristiina Hakovirta, Marika Heiskanen, Minna Hokkanen, Tuukka Huttunen, Janne Kallioniemi, Riikka Papunen ja Valtteri Lehtinen.  Lavastus ja pukusuunnittelu  Pirjo Liiri-Majava, Valosuunnittelu TJ Mäkinen, videosuunnittelu Kyösti Kallio ja Tero Koivisto, äänisuunnittelu Kyösti Kallio. Ensi-ilta 20.9.2016 Eino Salmelaisen näyttämöllä. Suositusikä alakouluikäisistä ylöspäin. Kesto 1 h 50 min.

Lastenteatterissa pelataan nykyisin varman päälle ja aiheet otetaan takuuvarmoista klassikoista tai nykylastenkirjallisuuden myyntihiteistä. Niinpä Heinähatut ja Vilttitossut, Risto Räppääjät, Eemelit, Peppi Pitkätossut ja Viirut ja Pesoset ovat vallanneet likipitäen kaikkien isojen teatterien näyttämöt, koska kaikki tietävät sisällön ennalta ja näytelmä voi tästä syystä levollisin mielin mennä lapsen kanssa katsomaan.

Perinteikäs tamperelainen lastenteatteri Teatteri 2000 sulautettiin jo muutama vuosi sitten Tampereen Työväen Teatteriin, mutta onneksi sielläkin vielä ymmärretään hyvän ja uudistavan lastenteatterin päälle.

Vesta-Linnea ja aavelapsi -esityksen hahmogalleria on tuttu Tove Appelgrenin & Salla Savolaisen Vesta-Linnea –kuvakirjoista, mutta Appelgrenin näytelmäkäsikirjoitus ja juonenjuoksutus on tyyten uutta. Monia kuvakirjoista tuttuja kohtauksia kyllä vilahtelee myös näyttämöllä, esimerkiksi aivan alussa Vesta-Linnean ja äidin yhteenotto, eli ns. sukkahousuepisodi, joka kolahti aikoinaan minuun Vesta-Linnea ja hirviöäiti -kirjassa (Tammi 2001).

Olin katsomassa esitystä yhdessä muutaman tamperelaisen koululuokan kanssa. Koululaiset olivat arvioni ja osittaisen tarkistuksenkin mukaan 3–4-luokkalaisia. Ennen esityksen alkua ajattelin, että ovatkohan nuo jo liian vanhoja, mutta väliaikaan mennessä pidin koostumusta juuri oikeana. Vaikka kauhuteemalla ja kummituksilla ei varsinaisesti mässäillä, niin neljäsluokkalaiset pojatkin olivat aivan täpinöissään ennen väliaikaa tulevasta kliimaksista ja cliffhangerista, kun aavelapsen nimi projisoidaan näyttämön takaseinälle!

Vesta-Linnean (vas. Maija Koivisto) ja aavelapsi Alexandran (Marika Heiskanen)
kohtaaminen lastenhuoneen yöllisessä kajossa. Valokuvan copyright
Tampereen Työväen Teatteri. 

Tove Appelgrenin dramaturgikoulutus näkyy myös hänen kuvakirjoissaan: hän kirjoittaa todentuntuista vuoropuhelua ja oivaltaa tarinan jännitteen merkityksen myös ääneen luettavassa tarinassa. Hänen erityisenä ansionaan on myös se, että hän malttaa jättää paljon asioita myös kuvituksen varaan. Appelgren on sisäistänyt hienosti teatterimaailmassa yleisen ensemble-työryhmäajattelun: jokaisen erityislahjakkuudelle löytyy hyvässä tiimissä tilaa. Siksi Vesta-Linnea –kuvakirjoistakin löytyy paljon nyansseja ja tarinaa tukevia asioita Salla Savolaisen visuaalistamina.

Kuten olen jo aiemminkin Lastenkirjahyllyssä todennyt, kummitukset ja kalman tuntu vetoavat myös nykylapsiin. Vesta-Linnean ja sisarusten lastenhuoneeseen ilmiintyy ihan vieras tyttö, jonka vain Vesta-Linnea aluksi näkee, mutta vähitellen myös puolisisarukset Wendla ja Freya sekä isoveli Paul-Axel saavat tuta, että kyse ei ehkä olekaan Vesta-Linnean mielikuvitusystävästä.

Vesta-Linnean perheessä riittää tunteita ja tulisuuttakin, mutta perhesiteet 
ovat vahvat. Valokuvan copyright Tampereen Työväen Teatteri.  

Näytelmä työstää – mutta ilman alleviivaavaa jyystämistä – monia lapsiperheissä ajankohtaisia ja tärkeitä aiheita – uusperheen ryhmädynamiikkaa, sisarusten huomionkipeyttä tai erilaisia tarpeita, vanhempien toimintastrategioita uran ja perheen yhteensovittamisessa – tavalla, jotka osuvat ja uppoavat aikuiskatsojaan.  

Näytelmän ykköstavoitteena on kuitenkin viihdyttää ja puhutella lapsikatsojaa. Sukupolvien ketju, omien vahvuuksien ja heikkouksien oivaltaminen ja ystävyyden ytimen ymmärtäminen tuodaan koskettavasti ja oivaltavasti näyttämölle. Vesta-Linnea sanoo lopulta haikeat hyvästit Alexandralle, joka on opettanut hänelle, että riittää jos on yksikin hyvä ystävä. 

Maija Koivisto  tulkitsee säkenöivästi Vesta-Linnean  ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunnot enemmän tilaa vievien sisarustensa rinnalla. Teatteri Siperiasta vieraileva Riikka Papunen on Vesta-Linnean puolisiskona perheen todellinen draamaqueen, joka vaatii paljon tilaa ja huomiota. Minna Hokkanen suurperheen äitinä on pysäyttävän aito – myös reagoidessaan mustasukkaisesti perheen isän, Viktorin, matka-apurahaan.  Janne Kallioniemen isän roolin huippuhetki tiivistyy kohtaukseen, jossa Viktor tempautuu – velvollisuudentuntoisesti, mutta silti heittäytyen – Wendlan leikkien pyörteisiin.

Teatteri Siperiasta vieraileva  Marika Heiskanen  tekee kalvakan aavelapsi Alexandran roolista riittävän elämänmakuisen ja kiinnostavan. 

Niin paljon kuin nykyteatteri hyödyntääkin erilaisia videoprojisointia ja teknistä kikkailua, niin tässä Kyösti Kallion ja Tero Koiviston videosuunnittelut ja pienimuotoiset animaatiot osuvat kyllä nappiin. Ingeborg-mummin koiran torkahtelut, leijuvat valokuvat ja Alexandran vanha mustavalkoinen ja liikkuvaksi tuleva kuva on toteutettu pieteetillä.

Ja kaiken muun hyvän päälle vanhan kansan aavetarinoiden perinnekin tulee hauskasti esille. Enpä ole tiennytkään, että Suomessa aavelapsia on kutsuttu ennen vanhaan ihkiriekoiksi.  Uusi ja vanha perinne törmäävät hauskasti tiedonjanoisen Paul-Axelin todetessa, että Wikipedia ei tunne teiniaaveita.

Esityksen kupeeseen on tehty myös opetuspaketti, josta löytyy 12 näytelmän teemoihin liittyvää tehtävää.

Lisäksi näytelmä toteutetaan rajattomana erikoisnäytäntönä  9. joulukuuta katsojille, joille teatteriin tuleminen on syystä tai toisesta haastavaa. Kokeilu on tiettävästi ensimmäinen laatuaan Suomessa.

Näitä tarinoita luetaan omalla vastuulla tai päivänvalossa

Magdalena Hai: Haiseva käsi – ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, 229 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Satu Ketola.

Useampikin tuntemani kirjavinkkari ja opettaja on vakuuttanut, että kummitus- ja kauhutarinat ovat varma nakki koukuttaa vähän lukevat lapset ja nuoret kirjan ääreen.

Kirjailijasalanimi Magdalena Hain (s. 1978) koko tähänastinen tuotanto on itse asiassa kyllästetty salamyhkäisyyden, historian, kutkuttavan pelon ja jännityksen erilaisilla ainesosilla.

Kertomuskokoelma Haiseva käsi on täyteläinen läpileikkaus kauhukirjallisuuden perinteeseen, sen erilaisiin variantteihin. Goottilainen kauhu, koululaisten vitsiperinteen huumorilla hersyttelevät kummitusjutut, vanhojen suomalaisten aavetarinoiden kolkko säkenöinti, angstintäyteinen nuorisokuvaus sekä tuiki tavalliseen arkeen työntyvät yliluonnolliset ilmiöt sekoittuvat hyytäväksi miksaukseksi.

Yhdistävänä miljöönä  kaikissa tarinoissa on kuvitteellinen Uhriniituntakaisen kylä, jonne 1800-luvulta nykypäivään ulottuvat tapahtumat sijoittuvat.

Suurin osa kertomuksista on varsin pitkiä ja monipolvisia. Lyhyitä tarinoita on vähemmän, mutta oikeastaan niissä Magdalena Hai onnistuu parhaiten  tiivistämään karmaisevaa tunnelmaa tai tilanteiden absurdiutta.

Kokoelman helmiä ovat  nasevan lyhyet ”Näkymätön” ja ”Meistä on moneksi”, joista toisen aiheena on lapsen mielikuvitusystävä, jota äiti ei suostu näkemään ja toinen kertoo samaan perheeseen kolmesti syntyvistä viiden lapsen sisarussarjoista (…outoa? Todellakin!). ”Talven lapset” -tarinan päähenkilöinä ovat sisarukset  Pyry ja Lumi. Pyry vihaa talvea, ja hän katoaa mystisesti kesken sisarusten lumileikkien.

Näissä tarinoissa on paljon Sari Peltoniemen ja Ritva Toivolan arkea ja fantasiaa vinkeästi yhdistävää äkkiväärää tyyliä.   

Hauskasti erillisten tarinoiden pää- tai sivuhenkilöt tai heidän jälkeläisensä risteävät tarinoissa. Nykyhetkeen sijoittuvan ”Namusetä”-kertomuksesssa esiintyvä koulun originelli opettaja, Rukoilija-Sirkka, on yhtenä keskushenkilönä myös pitkässä ”Peto ja Perhonen” -tarinassa, jossa goottilainen kauhu ihmissusineen ja entisajan sirkustaiteen friikkeine hahmoineen pääsee valloilleen.

Magdalena Hai on taitava tihentämään jännitystä pienin, latautunein keinoin.  "Metsätie ja Aarnikotka – murhenäytelmä seitsemässä osassa" -tarinan keskushenkilönä on astmaa poteva Aarni-poika, joka muistelee perheessä asunutta aupair-tyttöä, Katyaa.

Aarni tuntee nyt kulkevansa Katyan jalanjäljissä. Yön kylmä valo muuttaa metsätien harmaaksi. Puiden pinnat näyttävät nahkeilta. Aarnin hengitys höyryää. Kuumaa kylmässä.  

–     – Aarni huohottaa.  Hänen rintansa on lukossa, se ei liiku, vaikka hän kuinka hengittää. Puut sulkevat hänet linnoitukseensa, jonka kalterit yltävät taivaaseen asti. Leppien välistä Aarni näkee suoria, harmaita runkoja niin pitkälle kuin katse kantaa. Hän ei näe puiden liiikkuvan, mutta ne tulevat joka hetki lähemmäs. 

 Aina kun Aarni kääntää katseensa pois, rungot hänen takanaan limittyvät tiukemmin. – –

Nykypäivän vitsauksesta, koulukiusaamisesta,  kertoo useampikin tarina. Niistä vavisuttavin – kaikessa absurdiudessaankin – on ”Täydellinen Alina”.

Kertomuskokoelmaa ei ole kuvitettu lainkaan, mikä tässä tapauksessa on hyvä ratkaisu: lukija voi itse säädellä tarinoiden kauhuelementtejä mieleisekseen omassa mielikuvituksessaan!

Tässä lisää rouva Huun testaamia kummitusjuttuja

Lapsille:

Älä lue pimeässä. 210 karmivaa tarinaa, kuv. Sami Toivonen ja Marko Turunen, Otava 2011

Eija Timonen: Lymyvuoren peikot, kuv. Christel Rönns, Tammi 2011

Eija Timonen: Kummitukset kintereillä, kuv. Mika Launis, Otava 2008

Toim. Pirkko-Liisa Perttula: Kummitusperhe Kammoset -sarja, kuv. Juhana Salakari, Otava 2008–2011

Toim. Pirkko-Liisa Perttula: Lue jos uskallat, 210 karmivaa tarinaa, kuv. Sami Toivonen, Otava 2001

Ulf Palmenfelt: Vihreä koura ja muita kummitusjuttuja, kuv. Eva Eriksson, suom. Hannele Huovi, Weilin+Göös 1987

Vuokko Muje & Seppo Lindquist: Havukkavuoren musta lintu. Tarinoita kummituksista ja hengistä, Weilin+Göös 1974

Nuorille:

Kirsti Mäkinen: Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita, kuv. Jussi Kaakinen, Otava 2012

Toim. Anneli Kanto:  Kuollut kulkee. Tarinoita kalman majoilta, Gummerus 2008

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset, suom. Jaana Kapari, Teos 2006, up. 2007

Bram Stoker: Dracula, suom. Jarkko Laine, Keskiyön kirjasto: Otava 2007

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde, suom. Erkki Haglund, Keskiyön kirjasto: Otava 2007

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira, suom. Jaakko Kankaanpää, Keskiyön kirjasto: Otava 2008

Mary Shelley: Frankenstein, suom. Paavo Lehtinen, Keskiyön kirjasto: Otava 2008

Eija Timonen: Kuu paistaa, kuollut ajaa, aavetarinoita, kuv. Markku Tanttu, SKS 1984

Cantervillen kummitus ja muita kuuluisia kertomuksia, kuv. Alexander Lindberg, toim. ja suom. Kerttu Manninen, WSOY 1964, up. 1997

Vaasassa toimii kiehtova pienkustantamo Haamukustannus, joka on nimensä mukaisesti keskittynyt  kummituksista kertoviin kirjoihin. Haamun kirjavalikoima löytyy täältä.

Kalisevat luurangot höystävät lasten kesäretkeä

Tiina Hautala: Leikkisä luuranko: seikkailu saaristossa, kuvittanut Suvi Kari, 38 sivua, Haamu kustannus 2015.

Tiina Hautala: Stammande dödskallen: ett äventyr i skärgården, ill. Suvi Kari, översättning Yvonne Hoffman, Haamu kustannus 2015.

Lastenkirjakustantamisen monipuolisuus havainnollistuu hyvin vaasalaisen Haamu kustannuksen kustannusprofiilissa.

Se on nimittäin erikoistunut aavetarinoihin, outoihin juttuihin ja kauhuun. 

Kotisivujensa mukaan ”Haamu tarjoaa hämäriä lukukokemuksia kaikenikäisille”. Haamu kustannus tekee kunniaa Pohjanmaan ja Vaasan rikkaalle aavetarinoiden perinteelle.

Leikkisä luuranko on monen lajin hybridi. Siinä on piirteitä kuvakirjasta, tietokirjasta, lastenromaanista ja askarteluoppaasta. Sinänsä hauskat ja toiminnalliset puuhavinkit sopivat hyvin innostamaan kirjaa lukevia lapsia heittäytymään tarinan vietäväksi, mutta puuhaosion olisi voinut sijoittaa vasta tarinan jälkeen, jotta tarinan intensiteetti ei olisi kärsinyt.

Saagan ja Veikon löytämä pääkallo ei ollut lainkaan yhtä vitivalkoinen kuin muiden lasten löytämä lelukaupan leikkipääkallo! Suvi Karin kuvitusta Tiina Hautalan tekstiin lastenkirjassa Leikkisä luuranko: seikkailu saaristossa (Haamu kustannus 2015).

Saaga ja Veikko osallistuvat interaktiiviseen lasten teemapäivään, joka suuntautuu Majakkasaarelle. Lasten pitää ratkoa reitin mittaan erilaisia sanallisia tehtäviä löytääkseen lopulta pääkallon.

Saaga ja Veikko lähtevät välillä omille teilleen, ja tekevät vähän erikoisemman löydön. Kummittelevan luurangon käänteisestä sanajärjestyksestä syntyy pikantilla tavalla vanhanaikainen tunnelma:

Luuranko lysähtää kiven päälle istumaan, solisluut painavat ja selkäranka kääntyy alakuloiselle kaarelle. 

–  Me näimme hautapaikan! Mutta miksi et lepää rauhassa? Kysyy Saaga ja taputtaa luurankoa olkaniveleen. 

–  Kevättulva kroppani kauaksi kuljetti. Kalloni kurja kummittelemassa kulki. Kulki kevään, kulki kaksisataa. Kulki kevään, kulki kaksisataa. Kerran kulkija kuiskeeni kuuli. Kantarellin kulmiltani kahmaisi. 

–  Luusi ovat varmasti yhteishaudassa, innostuu Veikko. 

–  Koitatko kalmoa kunnioittaa, kallon kehoonsa kuljettaa? 

– Me autamme sinua, kuiskaavat Saaga ja Veikko.

Suvi Karin akvarellikuvitus vaikuttaa vähän amatöörimäiseltä. Askartelu- ja toimintavinkkien kuvitus toimii koko sivun kuvituskuvia paremmin, johtuen myös selkeämmästä ääriviivasta ja tarkemmasta aiheen rajauksesta.

Suvi Kari (s. 1981) on lähtöisin Vaasasta ja asuu nykyisin Sipoossa. Hän työskentelee kuvittajana ja graafisena suunnittelijana. Kari on kuvittanut myös kaksi aiempaa Saaristoseikkailu-sarjassa ilmestynyttä lastenkirjaa Jättiläisen jalanjälki ja Kivikkosaaren kummitus ovat ilmestyneet Österbottens hantverkin kautta vuosina 2012 ja 2014.

Askartelu- ja puuhavinkit on kuvitettu tarinakuvitusta selkeämmin. Suvi Karin kuvitusta Tiina Hautalan tekstiin lastenkirjassa Leikkisä luuranko: seikkailu saaristossa (Haamu kustannus 2015).

Kautta rantain asiaan vihkiytymättömälle lukijalle selviää, että kirjan tapahtumat sijoittuvat oikeille paikoille, joilla on värikäs Suomen sodan aikainen historia. Paikallisuutta olisi voinut sisään kirjoittaa kirjaan enemmän ja kartta olisi innostanut myös kesämatkailijoita paneutumaan alueeseen. 

Aikuinen lukija innostuu oitis maininnasta, että Majakkasaaren eli Valassaarten majakan on suunnitellut sama arkkitehti kuin Pariisin Eiffel-tornin!  

Leikkisä luuranko -kirja puhuu myös rivien välissä Suomen ainoan luonnonperintökohteen, Merenkurkun saariston, herkän luonnon puolesta.

Ruotsinkielisen käännöksen kirjasta on tehnyt lasten- ja nuortenkirjailijana hyvin tunnettu Yvonne Hoffman. Hän on myös omassa tuotannossaan tuntenut viehtymystä kummituksiin ja mystisiin seikkailuihin (esim. Pojken i dimman och andra skymningsberättelser, Schildts 2006). 

Kumma, kummempi, Korpikylä

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä. Kuvittanut Miranda Koskinen. Haamu kustannus 2014.

Tässäpä taas mainio todiste suomalaisen kustannuskentän nykyisestä monimuotoisuudesta. Vaasalainen Haamu kustannus on nimittäin erikoistunut paikallishistoriaan ja kummitustarinoihin!

Rouva Huu on saanut kirjavinkkareilta kuulla, että kummitustarinat ovat varma keino saada levotonkin koululuokka hiljaiseksi kirjavinkkausten aikana. 

Yksi viime aikojen parhaista on Anneli Kannon toimittama vanhojen kummitustarinoiden kokoelma Kuollut kulkee. Tarinoita Kalman majoilta (Gummerus 2008), jossa on myös valokuvia kummitushavainnoista!

Haamu kustantamon perustajajäsen Tiina Hietikko-Hautala haluaa saada ihmiset katsomaan omaa tuttua ympäristöään uusin silmin ja havahduttaa myös satunnaiset vierailijat kiinnostumaan seudusta ja sen historiasta.

Lukija voi tempautua Korpikylän maisemiin oheisen kartan avulla. Miranda Koskisen kuvitusta Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kokoelmaan Kummajaisten kylä (Haamu kustannus 2014).  

Seinäjoen kirjastotoimenjohtaja Mervi Heikkilä tunnetaan lastenkirjakentällä parhaiten lastenrunoistaan. Nuoriso-ohjaaja Jussi Matilainen on julkaissut aiemmin nuortenkirjoja Myllylahti-kustantamon kautta sekä Ringa Ropon elämäkerran  Ringan askelmerkit (WSOY 2003).

Kummajaisten kylä -kokoelmassa erillisten, mutta toisiinsa niveltyvien tarinoiden keskiössä ovat kuudesluokkalaiset kaverukset Sara, Sampo ja Niko. Varhaisnuorten mielikuvitus on kerkeästi innostuvaa lajia, ja Saran Miina-mummo ruokkii sitä jutuillaan ja lapsuudenmuistoillaan vielä entisestään.

Tarinoiden kupeessa työstetään myös ikävaiheeseen liittyvää muuta kipuilua, mm. nahistelua sisarusten kanssa, orastavaa ihastumista, kaverin sulkemista porukan ulkopuolelle, vanhempien eron jälkeistä hämmennystä ja asennoitumista isän uuteen naisystävään.

Absurdin ja aivan oikeasti karmivan tunnelmansa ansiosta tarinoiden parhaimmistoon yltää tarina Päättömät, jossa kerrotaan Ainon kotiovelle ilmaantuvasta omituisesta kaupustelijasta.  

Nämä pienen maaseutupaikkakunnan varhaisnuoret leikkivät vielä paljon ulkona. Pimeys ja yhteinen kiinnostus yliluonnollisiin asioihin virittävät siitä syystä tunnelmaa kuin vaivihkaa aavemaiseksi:

Korpikylän kylänraitilla ei ollut katuvaloja, mutta juuri mummolaa astapäätä oli Metsämäen iso maatila, jonka voimakkaat pihavalot valaisivat pätkän tietäkin Miina-mummo istui olohuoneessa teeveen iltauutisten ääressä. Sara puolestaan kyhjötti pimeässä keittiössä ulkovaatteet päällä ja tuijotti tielle. 

– Sara-kulta, mitä sinä siellä pimeässä keittiössä istut? Miina-mummo havahtui huutamaan. 

– Ei mitään. Tai siis me mennään Sampon kanssa kohta olemaan valopiilosta. Mä vaan tässä… odottelen vielä hetken, että Sampo pääsee. 

– Jaaha. Ei sitten riekuta puoleen yöhön pihalla, mummo vastasi.

Erakkona eläneen Susi-Herkon kummittelevan koira on innostanut nuorta kuvittajaa näin  elämykselliseen kuvituskuvaan. Miranda Koskisen kuvitusta Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kokoelmaan Kummajaisten kylä (Haamu kustannus 2014).  

Kaikki kyläläiset tuntevat toisensa ja antavat toisilleen myös herkästi erilaisia liikanimiä – opettaja on Kalju-Aaro ja Hukkas-Jalo on levoton kulkijaluonnen. 

Erakkona koiransa kanssa asunut, jo edesmennyt Susi-Herkkokin elää vielä ihmisten tarinoissa. Lasten mielikuvissa liikanimet saavat vielä omat lisävärityksensä.   

On hienoa, että pienet kustannusalan toimijat täydentävät isojen kustannustalojen nimekemääriin syntynyttä vajetta monipuolisella ja konstailemattomalla tarjonnallaan. 

Nidottu neliönmallinen kirja sopii muotonsakin puolesta hyvin kesälomanviettäjän varustekassiin.

Miranda Koskinen on aiemmin kuvittanut isänsä Juha-Pekka Koskisen Kariston kautta ilmestyneitä lastenkirjoja. 

Olen aikaisemmin vähän vieroksunut hänen groteskia tyyliään, mutta tässä mustavalkokuvituksessa hänen tummakulmaiset ja kaihomieliset hahmonsa ovat varsin uskottavia ja sopivan karmaisevia.

Pienkustantajan virkeydestä ja ideointitaidosta kertoo sekin, että verkkoon  on koottu vähän suuren maailman tyyliin nettisivut, josta voi paikallistaa Pohjanmaan ja sieltä erityisesti Vaasan alueen yliluonnolliset tihentymät. 

Entäpä jos tänä vuonna perheen kesälomareitillä yritettäisiinkin pongata uimarantojen sijasta mahdollisimman paljon kummituksia?

Hui-hai, ei mörköjä kannata pelätä!

Magdalena Hai & Saana Nyqvist: Mörkö Möö ja Mikko Pöö. 16 sivua. Karisto 2012.

Hiawyn Oram & David Melling: Kolme karmeaa kaverusta. 27 sivua. Suom. Raija Rintamäki. Kustannus-Mäkelä 2012.

Lastenkirjat opettavat lasta pelkäämään turvallisesti oman vanhemman sylissä ja suhtautumaan omiin pelkoihin tarvittaessa myös huumorilla.

On tyypillistä, että lastenkirjoissa möröt, kummitukset, peikot ja muut kammotukset osoittautuvat itse hyvin aroiksi ja pelokkaiksi hahmoiksi. Muumilaakson Mörkö on tästä klassinen esimerkki.

Tällaisen käänteispsykologian varaan rakentuu myös kevään kotimainen esikoiskuvakirja, Magdalena Hain ja Saana Nyqvistin Mörkö Möö ja Mikko Pöö. Se on muodoltaan melko harvinainen kääntökuvakirja, josta on luettavissa kaksi tarinaa hiukan eri näkökulmista.

Kolmisilmäinen mörkö Möö asuu kellarissa portaiden alla.

Joka ilta Mörkö Möö nousi pesästään, ojenteli koipiaan ja naksutti niveliään. Se pesi hampaansa vessaharjalla, pissasi lavuaariin ja huuhteli kasvonsa pöntössä. Se ruokki hyppyhämähäkit ja mylläsi kellarin sotkuun. Mörkö Möö eli makeaa elämää.

Mutta Möö pelkää kuitenkin yhtä asiaa. Päivällä nukkuessaan yläkerrasta kuuluu surinaa, pärinää ja huutelua. Ja eräänä päivänä se kohtaa tuon kammottavan hirviön…

Toisaalla samassa talossa asuu pieni reipas poika, jonka nimi on Mikko Pöö.

Mikko käytti päivänsä kuten kaikki pojat. Hän metelöi ja meuhkasi, kohelsi ja mukelsi. Hän rakensi linnoja keittiön tuoleista ja nauroi niin, että seinät paukkuivat. Hän opetteli tekemään kärrynpyöriä ja judopotkuja ja voitti kaikki formulapelissä. Mikko uskalsi mitä vain, sillä hän oli rohkea poika!

Kaikkivoipainen ja osaava poika pelkää kuitenkin yhtä asiaa, kellariin menoa ja hämärän tilan pimeitä soppia. Äiti käskee eräänä iltana Mikon hakemaan kellarista perunoita, ja sitten Mikko kohtaa tuon hirvityksen…

Pelkistetty ja lyhyeen tiivistetty tarina antaa lapselle mahdollisuuden jatkaa tarinaa mieleisellään tavalla. Mitä siten tapahtui? Ystävystyivätkö nämä kaksi lopulta vai ratkaistiinko pelottava tilanne jollain muulla tavalla?

Magdalena Hai (s. 1978) esittelee itsensä Maskun maastossa peikkojensa kanssa asuvaksi kryptoloogiksi. Saana Nyqvist (s. 1984) on Tampereella asuva graafinen suunnittelija, joka on valmistunut Lahden muotoiluinstituutista.

Kustantajan markkinointikuvissa kaksikko on selvästi "stailannut" itsensä. Tällaista mielikuvamarkkinointia ei ole juurikaan vielä Suomessa lasten- ja nuortenkirjallisuuden markkinoinnissa käytetty.

Nyqvistin kuvitus herkuttelee kuvakulmilla. Violetin, keltaisen, punaisen ja sinisen yhdistelmästä syntyy salakähmäistä tunnelmaa.

Hiawyn Oramin & David Mellingin Kolme karmeaa kaverusta panostaa kotimaista kuvakirjaa enemmän humoristiseen kuvitukseen ja äärimmäiseen karrikointiin. Se kertoo lohikäärmeestä, noidasta ja jättiläisestä, jotka lähtevät kotikonnuiltaan. Kolmikko kisailee keskenään, kuka niistä on pelottavin ja hurjin. Lopulta ne kohtaavat pienen tytön, joka kietoo hurjimukset pikkusormensa ympäri ja auttaa niitä löytämään oman herkkyytensä.

Lisää turvallista pelkäämistä löytyy muun muassa näistä kuvakirjoista:

Gunilla Berström: Mikko Mallikas, pelkäätkö

kummituksia? Suom. Kaija Pakkanen. Tammi 1985. 2. Painos

Ben Furman & Anna-Maria Muhonen: Ollin painajainen. Satusiivet 2000.

Lucy Scharenberg & Manfred Tophooven: Nyt lähdetään mörköjahtiin! Suom. Seija Kukkonen. Kustannus-Mäkelä 2011.

Norbert Landa & Jane Chapman: Isokarhu löytää ystävän. Suom. Raija Rintamäki. Kustannus-Mäkelä 2011.

Norbert Landa & Tim Warnes: Suuri Hirviöjahti. Suom. Raija Rintamäki. Kustannus-Mäkelä 2010.

Julia Donaldson & Axel Scheffler: Mörkyli. Suom. Eila Jaatinen. Kustannus-Mäkelä 1999.

Julia Donaldson & Axel Scheffler: Urhea pikku Mörkyli. Suom. Hannele Huovi. Kustannus-Mäkelä 2004.

Lauren Child: Miten satujen susista selvitään. Suom. Riitta Oittinen. Pieni karhu 2006.

Petra Heikkilä: Sukkahukka. Lasten Keskus 2002.

Nina Haiko: Mörön unisukat. Lasten Keskus 2007.

Tove Appelgren & Salla Savolainen: Nukuhan jo, Vesta-Linnea. Tammi 2003.

Mervi Lindman: Urhea pikku Memmuli. Tammi 2005.

Suna Vuori & Katri Kirkkopelto: Hirveää, parkaisi hirviö. WSOY 2005.

Pelottaako?

Hiljattain on ilmestynyt Kirsti Mäkisen koostama ja Jussi Kaakisen kuvittama kummitustarinoiden kokoelma Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita (Otava 2012).

Tämä aikuisenkin käteen visuaalisesti viimeistellyn ulkoasunsa ja jyhkeän kuvituksensa puolesta mainiosti istuva teos liittyy laajempaan, lasten- ja nuortenkirjallisuudessa jo hyvän aikaa vallalla olevaan trendiin. Suomalaisen kansanperinteen kotoperäiset hirvitykset, näkit, maahiset, kummitukset ja peikot, ovat fantasiabuumin nosteessa jälleen lasten ja nuortenkin silmissä "salonkikelpoisia" ja koukuttavia.

Samaan lastenkirjalliseen kerrostumaan kuuluvat myös nämä lähivuosina ilmestyneet teokset: Eija Timosen Lymyvuoren peikot. (Kuv. Christel Rönns, Tammi 2011), Mauri Kunnaksen Kummallisuuksien käsikirja (Otava 2011), Mervi Kosken Hirviökäsikirja. (Kuv. Laura Valojärvi. Karisto 2010), Anneli Kannon toimittama Kuollut kulkee. Tarinoita kalman majoilta (Gummerus 2008), Eija Timosen Kummitukset kintereillä. (Kuv. Mika Launis. Tammi 2008) sekä
Mervi Kosken Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja (Kuv. Sakari Tiikkaja. Karisto 2007).

Rouva Huu muistaa omasta lapsuudestaan voimallisena luku- ja katseluelämyksenä Vuokko Mujeen Havukkavuoren mustan linnun, tarinoita kummituksista ja hengistä (Kuv. Seppo Lindqvist, Weilin+Göös 1974). Kirja oli minulla omana ja tavan takaa päädyin sitä selailemaan ja upposin kirjan tummasävyiseen ja kalmankatkuiseen kuvitukseen.

Hiukan vanhempana löysin myös Eija Timosen toimittaman ja Markku Tantun kuvittaman Kuu paistaa kuollut ajaa –kirjan (SKS 1984).

Ruotsalaiset eivät ole kursailleet tarjota kunnon jännitystä myös pienemmille lapsille. Gunnel Linden & Tord Nygrenin Hiidenperän kauhuyö (Weilin+Göös 1987) on lajityypin herkkupala ja toinen helmi lajissaan on Ulf Palmenfeltin & Eva Erikssonin Vihreä koura ja muita kummitusjuttuja samalta vuodelta ja kustantajalta. Näissä kahdessa kirjassa pelko ja tiivistunnelmainen jännitys laukeavat terapeuttiseen nauruun.

Nyttemmin monet pienemmille lapsille suunnatut pelkäämis- ja kummittelukirjat ilmestyvät kuvakirjoina ja usein niissä osoitetaan, kuinka hurjinkin kummitus voi olla sielultaan kuitenkin arka ja pelokas.