Ruotsissakaan ei kaikki ole enää jätte-fint

Kuvan suunnittelu ja copyright Emma Adbåge 

Ruotsia on totuttu pitämään lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin Onnelana, mutta nyt Pohjanlahden takaakin kuuluu jo kummia. 

Vuotuiset lasten- ja nuortenkirjallisuuden nimekemäärät ovat Ruotsissa kasvaneet vuosituhannen taitteesta peräti 77 prosenttia. Ruotsissa ilmestyy jo 2000 lasten- ja nuortenkirjaa vuodessa. Erityisesti lasten tietokirjat, lukutaidon alkuun suunnatut helppolukuiset ja ahmimisikäisten  lastenromaanit ovat lisääntyneet roimasti. Samaan aikaan kritiikki on kuitenkin  käytännössä hävinnyt tyystin päivälehdistä. 

Kaksi toimen naista, lasten- ja nuortenkirjailija ja lukulähettiläs Johanna Lindback ja lasten- ja nuortenkirjailija ja journalisti Lisa Björbo, ovat perustaneet Barbro Lindgrenin nuortenkirjasta nimensä saaneen podcast-julkaisualustan Bladen brinner, joka pyrkii paikkaamaan vähentyneen lasten- ja nuortenkirjakritiikin aukkoa välittämällä aikuisille tietoa ilmestyvästä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

He kertovat podcast-julkaisualustan perustamisesta toimittaja Sindra Grahnin kirjoittamassa,  SVT:n nettisivuilla julkaistussa  haastattelussa: 

– Vi var väldigt frustrerade, lessa och förbannade för barn och ungdomskritiken blir mindre och mindre hela tiden. Samtidigt har det varit jättemycket diskussioner de senaste åren om att barnen måste läsa med tanke på Pisa-undersökningar och sjunkande resultat. Så det är massa prat om ”läs, läs, läs”, men inte alls om vad man kan läsa.

– Barnrecensionerna skärs ner hela tiden i dagspress, och jag tror att man tänker ”det är väl inte så noga det här kan väl vem som helst skriva” säger Johanna Lindbäck. 

Naiset koostavat joka toinen torstai verkossa kuunneltavan puolituntisen ohjelman (lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyviä haastatteluja, reportaaseja ja yleistä kirjapuhetta) joka rahoitetaan  joukkorahoituksen sekä  useampien kustantajien tuen turvin. Tavoitteena on, että lapset ja nuoret ja heille kirjoitettu kirjalisuus otettaisiin vakavasti.  

Hankkeen kummiksi he pyysivät lastenkirjailija Barbro Lindgrenin, joka lähti hankkeeseen kernaasti: 

– Vuxna de tror för det mesta att barnlitteratur inte är någonting för dem. Men god barnlitteratur är i hög grad för dem också.

Rouva Huu on tismalleen samaa mieltä Björbon, Lindbackin ja Lindgrenin kanssa.

Suomessakin ollaan jo samassa tilanteessa: lasten- ja nuortenkirjoja ilmestyy enemmän kuin koskaan aiemmin ja samaan aikaan lasten ja nuorten lukemisesta ollaan huolissaan. Säännöllinen lasten- ja nuortenkirjakritiikki on kuitenkin hupenemassa isoimmista päivälehdistä. 

Eilen uutisoitiin suomalaisten neljäsluokkalaisten poikien matematiikan ja luonnontiedeaineiden taitojen laskusta. Yliopistotutkija Kari Nissinen Jyväskylän yliopistosta kiteytti nasevasti asian ytimen: ”Kirjojen määrä kotona on vahvempi selittäjä koulumenestykselle kuin autojen määrä pihassa”. 

Vanhempien toimeentuloa ja elintasoa isompi merkitys on vanhempien omalla, lukemiseen innostavalla esimerkillä. 

Nykyisessä tilanteessa aikuisten kasvattajien on liki mahdotonta saada tietoa ilmestyvästä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Kuinka erottaa laatu ja hömppä toisistaan, kun tarjonta on niin valtaisaa? 

Niukkuuden ajoista huolimatta lasten ja nuorten kirjat näkyvät aiempaa enemmän radiossa ja televisiossa. Viime sunnuntaina TV 1:ssä toimittaja Arto  Nybergin haastateltavana oli lastenkirjailija  Tuutikki Tolonen. 

Yleisradion itsenäisyyden juhlavuoden satsaukseen 100 vuotta 100 kirjaa on valittu myös lasten- ja nuortenkirjoja ja Yle ykkösen radion kulttuuriohjelma Kultakuume nostaa myös aika-ajoin lasten- ja nuortenkirjallisuutta tekijöiden ja ilmiöiden kautta ansiokkaasti esille.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden päivänlehtikritiikillä on kuitenkin edelleen vissi merkitys myös aikuisille suunnattuna kuluttajavalistuksena. 

Jos kritiikki häviää kokonaan, niin vaarana on, että syntyy hiukan vinksahtanut käsitys lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta vain myydyimpien, palkittujen, eniten markkinoitujen, maailmalla menestyneiden tai kohauttavien ilmiöiden perusteella. 

Rouva Huulla on tämän noston osalta omakin lehmä ojassa, mutta yhtä kaikki Suomi tarvitsee monipuolista ja -äänistä lasten- ja nuortenkirjapuhetta myös vastaisuudessa. 

Nuoruus pääsi valoon

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkinto on hetki sitten jaettu Kansallisteatterissa Helsingissä. Vuokko Hovatta valitsi kuudesta ehdokkaasta Juuli Niemen romaanin Et kävele yksin (WSOY).

Niemen romaanin arvio löytyy Lastenkirjahyllystä.

Kun kirjoja lukee päivät pääksytysten työkseen, ilahtuu aina kohdatessaan jotain aiemmasta poikkeavaa ja uuteen suuntaan urkovaa. Ja sellainen Niemen romaani eittämättä on, lukeepa sitä sitten aikuisen tai teini-ikäisen silmin.

Palkinnosta päättänyt laulaja-näyttelijä Vuokko Hovatta löysi Juuli Niemen romaanista sekä muista ehdokaskirjoista paljon oman lapsuutensa ja nuoruutensa tuntoja:

Kirjat muuttivat ja liikauttivat minua, ajattelin kaikkia niitä jotka pelkäävät, tunsin halua auttaa ja osallistua. Pohdin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Kirjat avasivat näkymiä epävarmuuteen, jota koemme kasvaessamme aikuisiksi. Ne myös rohkaisivat tuntemaan ja tunnistamaan surua, rakkautta, vihan mielettömyyttä, kauneutta ja erilaisuuden hyväksymistä.

 Hovatta luonnehti Niemen romaania mm. tähän tapaan:

Juuli Niemen kieli on kaunista ja ajattelu lentää välillä korkealle tarkastelemaan henkilöiden elämää kertojan näkökulmasta. Kirjan elokuvallisuus, tuoksut ja maut hurmaavat lukijan.

Ensimmäistä kertaa järjestetyn yleisöäänestyksen ehdokaskirjoista voitti Seita Vuorelan postuumina julkaistu nuortenromaani Lumi (WSOY).  Kauniisti Juuli Niemi puhui runoksi taipuneessa kiitospuheessaan myös ystävyydestään Seita Vuorelan, vihreäsilmän, kanssa. Puheen lataus oli vahva jopa Yle areenan kautta katsottuna ja kuunneltuna. 

Toivon hartaasti, että kustantaja ottaa Juuli Niemen romaanista piakkoin uusintapainoksen ja teettää siihen tyyten erilaisen, myös poikiin vetoavan kansikuvan. Romaanin sisus on nimittäin valovuosien päässä vaaleanpunaiseen verhotusta kansikuvasta, jossa näkyvät selin kuvan katsojaan seisovan tytön flirttailevat huulet ja alaston ylävartalo.  Valokuva on poimittu kuvapalvelusta  ja Laura Lyytinen on sitä graafisin tehokeinoin muokkaillut.

Vuodet eivät ole koskaan veljeksiä keskenään. Finlandia-palkinto on nyt kahtena perättäisenä vuotena mennyt nuortenromaanille. Niemen romaani  on saanut takakanteensa kaksoisluokituksen: nuorille ja aikuisille.  

Lämpimät onnittelut Juuli Niemelle Lastenkirjahyllystä. 

Finlandian viilausta

Ruotsissa osataan tarttua härkää sarvista. Svenska Barnboksinstitutet järjesti viime viikolla monella tapaa ajankohtaisen seminaarin otsikolla Kvalitet eller kvantitet? Barn- och ungdomslitteraturens dilemma.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden nimekemäärät ovat Ruotsissa 2000-luvun taitteen jälkeen kasvaneet suuremmiksi kuin koskaan ennen. Sama kehitys näkyy myös Suomessa.

Paneeleissa ja asiantuntija-alustuksissa puhuttiin mm. siitä,  kuinka laatua pitäisi mitata, kenellä on lupa tai velvoite määritellä, mikä on hyväksi lapsille ja nuorille? Millainen lapsikuva kirjoista näyttäytyy? Saako kuka tahansa kirjoittaa ja kuvittaa lapsille ja nuorille? Mihin kustantajia ja kustannustoimittajia tarvitaan? Kuinka ja kenen toimesta lasten- ja nuortenkirjallisuutta arvioidaan?

Parin viikon takainen Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -ehdokasjulkistus on kirvoittanut minua miettimään taas tähän palkintoon ja sen nostattamaan mediajulkisuuteen liittyviä pulmakohtia.

Suomen Kirjasäätiö ei nyttemmin enää näe lisäarvoa sille, että esivalintaraatiin valittaisiin lasten- ja nuortenkirja-alan asiantuntijoita, joilla olisi näkemystä alan kehityksestä ja trendeistä. Raatilaiset työskentelevät toki lasten ja nuorten kulttuurin parissa, mutta lukevat usein "matkan päästä" ja toisesta toimijataustasta käsin. Parhaimmillaan tämä lukutapa voi toki tuottaa hyvinkin virkeitä nostoja uutustarjonnasta. 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian ja aikaisemman Junior Finlandian -esivalintaraati on puheenjohtajansa suulla useampana viime vuotena ällistellyt suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden runsautta, laatua ja moniulokkeisuutta. Ei ole vielä ilmaantunut sellaista raatia, joka ei olisi ihmetellyt  valinnan vaikeutta vauvojen kartonkikirjoista nuorten aikuisten romaaneihin asti. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-raati joutuu pähkäilemään Finlandia- ja Tieto Finlandia -raateja ankarammin arvoasetelmiaan.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tarjonnan laatu ja monipuolisuus pitäisi mielestäni olla jo kaikkien tiedossa ja fokusta voisi suunnata tärkeämpiinkin näkökohtiin. 

Kuluvan syksyn aikana on uutisoitu jo kolmesta uudesta lasten- ja nuortenkirjapalkinnosta. 

Suomenruotsalainen Förlaget-kustantamo ja Moomin Characters perustivat Vanessa-palkinnon, joka jaetaan joka toinen vuosi ansiokkaalle suomenruotsalaiselle lastenkulttuurihankkeelle. Ensimmäisen 10 000 euron suuruisen Vanessa-palkinnon sai kuvittaja Linda Bondestam. 

Porvoon kaupunki ja paikallinen sanomalehti Östnyland  ovat perustaneet Runeberg Junior -lastenkirjallisuuspalkinnon.  Niin ikään 10 000 euron suuruinen palkinto jaetaan ensimmäistä kertaa Runebergin päivänä 2017. Palkinto voidaan myöntää  suomen- tai ruotsinkieliselle lastenkirjalle, jonka kohderyhmänä ovat 6–9-vuotiaat lapset ja sen avulla halutaan edistää lasten lukuintoa. Esiraati nimeää enintään 10 ehdokasta, joista  porvoolaiset päiväkotiryhmät ja 1.–2.-luokkaiset valitsevat omia suosikkejaan. Ensimmäisen palkinnon saajasta päättää elokuvaohjaaja Saara Cantell.   

Lastenkirjainstituutti  ryhtyy ensi vuonna jakamaan ainakin seuraavien neljän vuoden ajan lahjoitusvaroin perustettua 4000 euron arvoista Punni-palkintoa, joka on kohdennettu esikoisteokselle tai rohkealle avaukselle. Palkinnon linjauksen tarkempia yksityiskohtia ei ole vielä julkistettu. 

Tulkitsen niin, että näiden palkintojen perustaminen on saanut sytykettä Finlandia-palkinnon valintaproseduurin aukkopaikoista: suomenruotsalainen, ruotsiksi kirjoitettu lasten- ja nuortenkirjallisuus, lasten lukutaidon petrauksen  kannalta tuiki tärkeät lastenromaanit ja esikoiset ovat jääneet usein katveeseen ehdokkaita nimettäessä. 

Kirjaäätiö kokeili tänä vuonna ensimmäistä kertaa ns. keskitettyä medianäkyvyyttä, kun kaikki kolme Finlandia-palkintoa julkistetiin saman viikon aikana. Oman näppituntumani mukaan Tieto- ja lasten- ja nuortenkirja-Finlandioiden uutisjulkisuus ei ole keskityksen jälkeen juurikaan lisääntynyt. 

Olisiko siis lasten- ja nuortenkirjapalkintojen määrällisen runsastamisen sijasta sittenkin fiksumpaa profiloida sitä rahallisesti suurinta, arvostetuinta ja tunnetuinta aiempaa paremmaksi?

Profilointi olisi enemmän kuin paikallaan, kun lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettava Finlandia-palkinto ensi vuonna ehättää täysi-ikäiseksi  eli 21 vuoden ikään. 

Entä jos Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandiassa pyrittäisiin ehdokasasettelussa haarukoimaan koko lavea ikäryhmä, vauvasta aikuisuuteen jo kurkottavaan nuoreen asti? Eli ehdolle asetettaisiin  joka vuosi laadukas kotimainen teos 1) vauvalle ja tai  taaperolle, 2) leikki-ikäiselle, 3) lukemaan opettelevalle ja 4) itsenäisesti luettavansa jo valitsevalle lapselle  sekä 5)  varhaisnuorelle ja nuorelle.  Ja vuosittain haravoitaisiin tiheällä kammalla myös 6) lasten/nuortenlyriikan ja tietokirjallisuuden tarjontaa ja nostettaisiin niistäkin laatukirjat ehdolle.  

Ja kuuden eri kirjakategorian alle voisi laatia vielä ns. short listin neljästä–viidestä muustakin laadukkaasta uutuudesta.

Näin saataisiin nykyistä isompi ja pidempään leiskuva spottivalo kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle ja jokaiselle ikäryhmälle löytyisi sopivaa ja laadukasta luettavaa.

Agentteja, hammaspeikkoja ja kuninkaita, eli lasten tulkintoja vanhempien töistä

Jukka Laajarinne & Timo Mänttäri: Isä vaihtaa vapaalle, 31 sivua, WSOY 2013. 

Jukka Laajarinne osaa aina yllättää uusissa lastenkirjoissaan.  Isä vaihtaa vapaalle on viistolla huumorilla kyllästetty kuvakirja, jota voi lukea joko realistisena tai fantastisena versiona. 

Tytön isä on salainen agentti. Isä haluaisi vähentää työkeikkoja viettääkseen enemmän aikaa tyttärensä kanssa, mutta työnantaja on toista mieltä. 

Kirja heijastelee hauskasti aikaansa:  vanhempien monimutkaiset ammattinimikkeet eivät usein kerro lapsille mitään  työn sisällöstä,  ja niinpä omituiset  tittelit ja vanhempien kotiin kantamat raskaat työsalkut alkavat elää lasten mielissä omaa itsellistä elämäänsä. Sukupuoliroolikliseistä vapaa tarina kiehtoo yhtälaisesti sekä tyttöjä että poikia.

Kuvakirjan tekijänä ensikertalaisen, Timo  Mänttärin, kuvituksessa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tarkkaavainen kuvan katsoja löytää paljon hupia kuvituksen yksityskohdista. Sarjakuvamainen kerronta ja suuret koko aukeaman kuvat luovat kiivassykkeiseen tarinaan jännitettä. 

Laajarinteen tekstin ja Mänttärin  kuvien yhteispeli on saumatonta ja riittävän lyhyt teksti on tasapainossa visuaalisesti poikkeuksellisen vahvan ilmaisun kanssa.                            

Arvio on julkaistu alunperin englanniksi Books from Finland  -lehdessä tammikuussa 2014.   

Sunnuntaina vietettävää YK:n lasten oikeuksien päivää juhlitaan vähän ennakkoon, kun tänään vietetään Lapsi mukaan töihin -teemapäivää, jonka tarkoituksena on tutustuttaa lapset aikuisten arkeen. 

Lapsiasiainvaltuutettu, Lastensuojelun Keskusliitto sekä työ- ja elinkeinoministeriö kannustavat suomalaisia ottamaan lapset mukaan työpaikoille ja viettämään näin yhdessä kansallista Lapsi mukaan töihin -päivää.  

Yhdysvalloissa ja Englannissa päivällä on jo vakiintunut perinne, mutta Suomessa teemapäivää vietetään nyt ensimmäistä kertaa. 

Teemapäivän tarkoituksena on tutustuttaa lapset aikuisten maailmaan. Päivän aikana lapset pääsevät näkemään, missä heidän vanhempansa työskentelevät ja minkälaista työtä he oikein tekevät.  

Sivuilta löytyy infomateriaalia päivän teemoista –  mukana myös ladattavia materiaaleja ja ohjelmavinkkejä työpaikoille. 

Lisää lastenkirjoja,   joissa tutustutaan vanhempien töihin ja ammatteihin:

Sarah Dyer: Hirmun hauska päivä töissä, suom. Lotta Heikkeri, Nemo 2011.

Kirja on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.

Saska Saarikoski: Meidän isä on hammaspeikko, kuv. Erika Kallasmaa, Otava 2013

Jukka Itkonen: Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia, kuv. Christel Rönns, Otava 2007 

Nora & Kasper Strömman: Tigerkontoret, Söderströms 2010. Kirja on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.

Thierry Robberecht & Philippe Goossens: Isä kuninkaana, suom. Sinikka Suonto van der Meer, Lasten Keskus 2004
Kirja on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.

Kodin ulkopuolinen olohuone vai hys-hys -paikka?

Kuv. Hugo Bürkner; Bilder aus dem Familienleben 
in vierzehn Original-Radirungen, Leipzig 1874

Tamperelainen journalisti, kriitikko ja yhteiskuntatieteilijä Pertti Julkunen vaati Kirjastopäiväkirjassaan (Ntamo 2013) kirjastoja palaamaan vanhaan hyvään aikaan, jolloin kirjastossa kuuli vain omat ajatuksensa, hiljaisen kuiskuttelun ja sivujen rapinan.

Kirjaston lastenosastoista Julkunen kirjoitti muun muassa tähän tapaan:

Minun pitkän, laajan, monipuolisen ja järjestelmällisen ja kaikinpuolisesti yleistettävän sekä edustavan ja poissulkevan kirjastokokemukseni mukaan suomalaisilla lapsilla ei ole ollut ennen vuotta 2010 minkäänlaisia vaikeuksia olla hiljaa kirjastossa. Lapset ovat päinvastoin nauttineet silmin nähden omasta kirjasto-hiljaisuudestaan. Se on ollut heistä jollakin tavalla jännittävää ja hauskalla tavalla juhlavaa. Se on ollut kansalaisvastuullisuuden ja toisten huomioon ottamisen lumoavan mukavaa harjoittelemista ja harjoittamista.  

Tampereen kaupunginkirjaston johto on paiskinut lujasti töitä, jotta saisi lapset kirkumaan kirjastossa, mutta ei ole vielä onnistunut täydellisesti. Läheskään kaikki eivät huuda vieläkään. Mutta kirjaston rauha ja kirjaston ilo on jo viety myös niiltä lapsilta, jotka ovat yhä hiljaa. Kirjasto ei ole enää heille eikä kenellekään muullekaan mikään millään tavalla erityinen paikka. Siellä ei enää ole hiljaisuutta eikä siellä voi enää syventyä kirjoihin. Yhteisöllisyyden vallassa olevat ihmiset tekevät siellä samaa kuin muuallakin. Huutavat puhelimiinsa.

Julkusen näkemys kirjastoille soveliaasta äänimaisemasta on vanhentunut. Yleisten kirjastojen imago ja asiakaspalvelukulttuuri on muuttunut jo hyvän aikaa sitten: niistä on tullut yhä enenevässä määrin myös kohtaamis- ja tapaamispaikkoja eri-ikäisille. 

Kirjastojen muuttuvaa äänimaisemaa on tutkittu opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamassa kansallisessa hankkeessa. 

Kevään 2016 aikana Helsingissä, Espoossa, Lappeenrannassa, Seinäjoella ja Vihdissä on haastateltu kirjastojen asiakkaita ja mitattu niiden akustisia ominaisuuksia. Asiakastutkimusten ja akustisten toimenpiteiden tulokset julkistetaan ensi vuonna. 

Ennen tulosten julkistusta järjestetään tutkimuskaupungeissa erityisiä äänitilaisuuksia, joissa pohditaan kirjaston äänimaisemaa monelta taholta. Entressen kirjasto Espoossa, Sampolan kirjasto Tampereella ja Vallilan kirjasto Helsingissä avaavat ensi viikolla korvansa äänille ja muuttuville äänimaisemille. Kirjastoissa julkistetaan akustoivat taideteokset ja keskustellaan äänimaisema ulottuvuuksista 22. marraskuuta klo 18 alkaen.  

"Kirjastossa sanotaan, että kaikki ovat tervetulleita sinne." 

Sven Nordqvistin kuvitusta Jujja Wieslanderin tekstiin 
kuvakirjassa  Mimmi-lehmä lukee (Kustannus-Mäkelä 2011).   

Seinäjoen Apila-kirjaston kirjastonhoitajat kertoivat keväällä  uudesta havainnostaan: alle kouluikäisten lasten vanhemmat eivät tohdi tulla jälkikasvunsa kanssa kirjastoon, koska pelkäävät joutuvansa kirjastossa arvostelun kohteeksi, jos lapsi ”ei osaakaan käyttäytyä” oletetulla tavalla. 

Rouva Huu toivoo, että kyse on ohimenevästä vanhempien herkkänahkaisuudesta ja väärin ymmärryksestä. Uusien kirjastojen suunnittelussa ja vanhojen korjauksessa tavoitteena on viime vuosina ollut nimenomaan lisätä oleskeluun ja jopa toiminnalliseen leikkiin kannustavia tiloja. 

Lasten kirjallisuuskasvatuksessa on havaittu, että erilaiset intiimit lukumökit ja -teltat kannustavat viettämään aikaa kirjan parissa. 

Pitäisikö kirjastojen lasten ja nuorten osastojen brändätä itsensä uudelleen eri-ikäisille asiakasryhmille? Muutoin on vaarana, että ymmärrys Suomen hienosta kirjastolaitoksesta rapautuu sekä lasten ja nuorten että heidän vanhempiensakin keskuudessa. 

Kirjastot ovat yhä se tärkein, monipuolisin ja huokein kanava johdattaa lapset ja nuoret kirjojen ja muun aineiston pariin.  

Joulu voi tulla jo postiluukusta!

Postimuseon Joulun merkit -näyttely 10.11.2016–8.1.2017 Museokeskus Vapriikin Galleriassa, os.  Alaverstaanraitti 5, Tampere. Avoinna ti–su 10–18.
 Vapriikki on suljettu joulun aikaan 6.12. ja 24.–26.12.

Eilen avattiin Tampereella Museokeskus Vapriikin Galleriassa Postimuseon Joulun merkit -näyttely, joka esittelee kaikki Suomessa ilmestyneet joulupostimerkit vuodesta 1973 lähtien sekä niiden alkuperäiset taiteilijoiden piirtämät luonnokset.

Eilen julkistettiin myös tämänvuotiset joulupostimerkit. Posti järjesti Kuvittajat ry:n kanssa yhteistyönä suunnittelukilpailun, jossa voiton veivät Sari Airolan "Juokse porosein" –postimerkki ja Sini Ezerin "Tyttö ja orava".  Sekä Airola että Ezer tunnetaan myös lasten kuvakirjojen tekijöinä.

Ezerin merkissä aiheena on jakamisen ilo. Tekijä kertoo hakeneensa kuvaan  perinteikästä joulutunnelmaa, mutta halusi samalla tavoitella raikasta sommittelua ja värimaailmaa. Tyttö ja orava -merkki on ensimmäinen joulutervehdyksen ikimerkki, joten se käy sellaisenaan myös ensi joulun tervehdyksiin.

Sari Airolan Juokse porosein –merkissä on suomalaisen joulukuvaston klassiset hahmot, poro ja tonttu,  ja postimerkki viestii näiden kahden ystävyyttä joulumatkalla. Yhtenä innoittajana on ollut Airolan lapsuuden luku- ja katseluelämys, isosiskon hänelle usein lukema kuvakirja Inga Borg-Grubbströmin Parrak, valkonen poro (Otava 1960).  

Näyttelyssä  on uusien joulumerkkien voittajien ja muiden palkittujen lisäksi esillä myös suuunnittelukilpailuun tulleita ehdotuksia.  Mukana on monia lastenkirjakuvittajia: muiden muassa Virpi Talvitie, Marika Maijala, Mirkka Eskonen, Riikka Juvonen.

Postimerkit ovat kiinnostava osa eräänlaista käyttötaidetta. Pieni koko on taiteilijalle aina haaste: kuinka muotokieli, värit ja aihe piirtyvät esiin pikkuriikkisessä koossa. Ensimmäinen jouluaiheinen postimerkki ilmestyi Suomessa vasta 1973. 

Näyttely tarjoaakin nostalgiaelämyksiä monen ikäisille.

Suomen tuotteliain joulupostimerkkitaiteilija on taiteilija Pirkko Vahtero, joka työskenteli valtion setelipainossa. Hän on suunnitellut 17 joulupostimerkkiä ja lisäksi vastannut kuuden postimerkin graafisesta ulkoasusta. Hänen suunnittelutyönsä tuloksia ovat kaikki suomalaiset joulupostimerkit vuosina 1973 –1982. Vahteron jälkeen joulupostimerkkien kuvastoa on tilattu monelta tunnetulta kuvittajalta (mm. Mauri Kunnas, Pekka Vuori, Hannu Taina, Julia Vuori ja Marjo Nygård).

”Wikipediassa ei ole teiniaaveita!”

Lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus Tampereen Työväen Teatterissa yhteistyössä Teatteri Siperian kanssa. Käsikirjoitus Tove Appelgren, suomennos Jyrki Kiiskinen.  Ohjaus Miika Muranen. Pääosissa  Maija Koivisto (Vesta-Linnea), Kristiina Hakovirta, Marika Heiskanen, Minna Hokkanen, Tuukka Huttunen, Janne Kallioniemi, Riikka Papunen ja Valtteri Lehtinen.  Lavastus ja pukusuunnittelu  Pirjo Liiri-Majava, Valosuunnittelu TJ Mäkinen, videosuunnittelu Kyösti Kallio ja Tero Koivisto, äänisuunnittelu Kyösti Kallio. Ensi-ilta 20.9.2016 Eino Salmelaisen näyttämöllä. Suositusikä alakouluikäisistä ylöspäin. Kesto 1 h 50 min.

Lastenteatterissa pelataan nykyisin varman päälle ja aiheet otetaan takuuvarmoista klassikoista tai nykylastenkirjallisuuden myyntihiteistä. Niinpä Heinähatut ja Vilttitossut, Risto Räppääjät, Eemelit, Peppi Pitkätossut ja Viirut ja Pesoset ovat vallanneet likipitäen kaikkien isojen teatterien näyttämöt, koska kaikki tietävät sisällön ennalta ja näytelmä voi tästä syystä levollisin mielin mennä lapsen kanssa katsomaan.

Perinteikäs tamperelainen lastenteatteri Teatteri 2000 sulautettiin jo muutama vuosi sitten Tampereen Työväen Teatteriin, mutta onneksi sielläkin vielä ymmärretään hyvän ja uudistavan lastenteatterin päälle.

Vesta-Linnea ja aavelapsi -esityksen hahmogalleria on tuttu Tove Appelgrenin & Salla Savolaisen Vesta-Linnea –kuvakirjoista, mutta Appelgrenin näytelmäkäsikirjoitus ja juonenjuoksutus on tyyten uutta. Monia kuvakirjoista tuttuja kohtauksia kyllä vilahtelee myös näyttämöllä, esimerkiksi aivan alussa Vesta-Linnean ja äidin yhteenotto, eli ns. sukkahousuepisodi, joka kolahti aikoinaan minuun Vesta-Linnea ja hirviöäiti -kirjassa (Tammi 2001).

Olin katsomassa esitystä yhdessä muutaman tamperelaisen koululuokan kanssa. Koululaiset olivat arvioni ja osittaisen tarkistuksenkin mukaan 3–4-luokkalaisia. Ennen esityksen alkua ajattelin, että ovatkohan nuo jo liian vanhoja, mutta väliaikaan mennessä pidin koostumusta juuri oikeana. Vaikka kauhuteemalla ja kummituksilla ei varsinaisesti mässäillä, niin neljäsluokkalaiset pojatkin olivat aivan täpinöissään ennen väliaikaa tulevasta kliimaksista ja cliffhangerista, kun aavelapsen nimi projisoidaan näyttämön takaseinälle!

Vesta-Linnean (vas. Maija Koivisto) ja aavelapsi Alexandran (Marika Heiskanen)
kohtaaminen lastenhuoneen yöllisessä kajossa. Valokuvan copyright
Tampereen Työväen Teatteri. 

Tove Appelgrenin dramaturgikoulutus näkyy myös hänen kuvakirjoissaan: hän kirjoittaa todentuntuista vuoropuhelua ja oivaltaa tarinan jännitteen merkityksen myös ääneen luettavassa tarinassa. Hänen erityisenä ansionaan on myös se, että hän malttaa jättää paljon asioita myös kuvituksen varaan. Appelgren on sisäistänyt hienosti teatterimaailmassa yleisen ensemble-työryhmäajattelun: jokaisen erityislahjakkuudelle löytyy hyvässä tiimissä tilaa. Siksi Vesta-Linnea –kuvakirjoistakin löytyy paljon nyansseja ja tarinaa tukevia asioita Salla Savolaisen visuaalistamina.

Kuten olen jo aiemminkin Lastenkirjahyllyssä todennyt, kummitukset ja kalman tuntu vetoavat myös nykylapsiin. Vesta-Linnean ja sisarusten lastenhuoneeseen ilmiintyy ihan vieras tyttö, jonka vain Vesta-Linnea aluksi näkee, mutta vähitellen myös puolisisarukset Wendla ja Freya sekä isoveli Paul-Axel saavat tuta, että kyse ei ehkä olekaan Vesta-Linnean mielikuvitusystävästä.

Vesta-Linnean perheessä riittää tunteita ja tulisuuttakin, mutta perhesiteet 
ovat vahvat. Valokuvan copyright Tampereen Työväen Teatteri.  

Näytelmä työstää – mutta ilman alleviivaavaa jyystämistä – monia lapsiperheissä ajankohtaisia ja tärkeitä aiheita – uusperheen ryhmädynamiikkaa, sisarusten huomionkipeyttä tai erilaisia tarpeita, vanhempien toimintastrategioita uran ja perheen yhteensovittamisessa – tavalla, jotka osuvat ja uppoavat aikuiskatsojaan.  

Näytelmän ykköstavoitteena on kuitenkin viihdyttää ja puhutella lapsikatsojaa. Sukupolvien ketju, omien vahvuuksien ja heikkouksien oivaltaminen ja ystävyyden ytimen ymmärtäminen tuodaan koskettavasti ja oivaltavasti näyttämölle. Vesta-Linnea sanoo lopulta haikeat hyvästit Alexandralle, joka on opettanut hänelle, että riittää jos on yksikin hyvä ystävä. 

Maija Koivisto  tulkitsee säkenöivästi Vesta-Linnean  ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunnot enemmän tilaa vievien sisarustensa rinnalla. Teatteri Siperiasta vieraileva Riikka Papunen on Vesta-Linnean puolisiskona perheen todellinen draamaqueen, joka vaatii paljon tilaa ja huomiota. Minna Hokkanen suurperheen äitinä on pysäyttävän aito – myös reagoidessaan mustasukkaisesti perheen isän, Viktorin, matka-apurahaan.  Janne Kallioniemen isän roolin huippuhetki tiivistyy kohtaukseen, jossa Viktor tempautuu – velvollisuudentuntoisesti, mutta silti heittäytyen – Wendlan leikkien pyörteisiin.

Teatteri Siperiasta vieraileva  Marika Heiskanen  tekee kalvakan aavelapsi Alexandran roolista riittävän elämänmakuisen ja kiinnostavan. 

Niin paljon kuin nykyteatteri hyödyntääkin erilaisia videoprojisointia ja teknistä kikkailua, niin tässä Kyösti Kallion ja Tero Koiviston videosuunnittelut ja pienimuotoiset animaatiot osuvat kyllä nappiin. Ingeborg-mummin koiran torkahtelut, leijuvat valokuvat ja Alexandran vanha mustavalkoinen ja liikkuvaksi tuleva kuva on toteutettu pieteetillä.

Ja kaiken muun hyvän päälle vanhan kansan aavetarinoiden perinnekin tulee hauskasti esille. Enpä ole tiennytkään, että Suomessa aavelapsia on kutsuttu ennen vanhaan ihkiriekoiksi.  Uusi ja vanha perinne törmäävät hauskasti tiedonjanoisen Paul-Axelin todetessa, että Wikipedia ei tunne teiniaaveita.

Esityksen kupeeseen on tehty myös opetuspaketti, josta löytyy 12 näytelmän teemoihin liittyvää tehtävää.

Lisäksi näytelmä toteutetaan rajattomana erikoisnäytäntönä  9. joulukuuta katsojille, joille teatteriin tuleminen on syystä tai toisesta haastavaa. Kokeilu on tiettävästi ensimmäinen laatuaan Suomessa.