Miksi tytöt aina rakastuvat renttuihin?

Daniel Handler: Ja sen takia me erosimme. Kuvittanut Maira Kalman. Suomentaneet Taina Wallin ja Leena Perttula. 360 sivua. Karisto 2013.

Kariston Siskodisko-sarja on uudistanut sarja-asuaan nidotuksi, mutta yleisilmeeltään napakaksi ja kiinnostavaksi.

Tosin Maira Kalmanin kansikuva leijuvasta kahvikupista ei tee täyttä oikeutta Daniel Handlerin seurusteludraamalle Ja sen takia me erosimme.

Romaani on painettu – luultavasti kuvituksenkin takia – poikkeuksellisen paksulle paperille, mikä tekee kirjasta painavan ja hiukan hankalan käsitellä.

Joutuisasti luettavan nuortenromaanin äärellä havahduin taas siihen tosiseikkaan, että tällaisia realistisia itsenäisiä nuortenromaaneja, joissa kuvataan ihan tuiki-tavallista ja siksi niin samastumiskelpoista nuoruutta, ilmestyy nykyisin myös käännöksinä ihan liian vähän.  

Konsepti tuntuu aluksi hiukan mekaaniselta: romaanin nimen lisäksi lukijalle selviää jo ensimmäisillä sivuilla, että 16-vuotiaan Minervan eli Minin ja koulun korisjoukkueen varakapteenin, naistenmiehen maineessa olevan Edin, kolmen kuukauden mittainen seurustelusuhde on jo päättynyt ja luvassa on siis vain "kootut selitykset" sille, miksi näin kävi.  

Tässä vaiheessa Min lähetti vielä Edille origamitaiteltuja rakkausviestejä. Maira Kalmanin kuvitusta Daniel Handlerin nuortenromaaniin Ja sen takia me erosimme, Karisto 2013. 

Min sanoutuu konkreettisesti irti Edistä palauttamalla hänelle isossa pahvilaatikossa kaikki yhteiset muistot, esineet, paperinpalat ja seurusteluun liittyvät tunnerikkaat detaljit. Kirjan kussakin luvussa käydään läpi näitä yksittäisiä muistoja ja suhteen kehittymistä Maira Kalmanin kuvien kera.

Min haluaa ohjaajaksi ja on intohimoisen kiinnostunut elokuvista. Kerran hän on tunnistavinaan vanhan elokuvanäyttelijän, Lottie Carsonin, elokuvayleisöstä ja hän ryhtyy haaveilemaan ajatuksesta järjestää Lottielle syntymäpäivät. 

Täysin fiktiivisen  Lottie Carsonin persoona on kiinnostanut yhdysvaltalaisia romaanin lukijoita siinä määrin, että he ovat epätoivoisesti yrittäneet etsiä hänen vanhoja elokuviaan. Tässä taas yksi todiste siitä, kuinka nuortenkirjailija voi eläytyvän kerronnan kautta herättää lukijoissaan kiinnostusta mitä kummallisimpiin asioihin!

Ravintolan sokeriannostelija on merkittävässä roolissa kohtauksessa, jossa Min
kertoo Edille olevansa vielä neitsyt. Maira Kalmanin kuvitusta Daniel Handlerin nuortenromaaniin Ja sen takia me erosimme, Karisto 2013. 

Juttelin tutun kirjastonhoitajan kanssa äskettäin. Hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon nuortenromaaneissa – realististen lisäksi myös dystopioissa, fantasioissa ja pararomanttisisissa lemmenkuvauksissa – vilisee nykyisin katalia, hölmösti käyttäytyviä tai suorastaan renttumaisia poikia. 

Nuorenromaanien jännite syntyy tästä tytön ja pojan epäonnisen ja epätasapainoisen suhteen kuvauksista. Miksei kuvata tasapuolisuuden nimissä myös vastuuttomasti käyttäytyviä ja huikentelevaisia tyttöjä, jotka haluavat leikitellä poikien sydämillä?  Aiheuttaako tämä vääristynyt mies- ja naiskuva pysyviä vaurioita tyttöjen asenteissa? Tytöthän näitä romaaneja  pääosin lukevat.

Oheinen dialogi kuvastaa hyvin Edin maskuliinisen-muhoilevaa asennetta tilanteessa, jossa Min rohkaistuu kertomaan olevansa vielä neitsyt:

–– ”Mä oon neitsyt.” 

Sinä melkein syljit appelsiinimehun suustasi. ”Okei.” 

”Ajattelin vaan kertoa.” 

”Okei.” 

”Koska mä en ole kertonut sitä aiemmin.” 

”Kuule, se on ihan okei.” Sinä yskähdit. ”Jotkut mun parhaista kavereistani on neitsyitä.” 

”Ihan tosi?” 

”Hmm. Tai no ei. Ei kai enää." 

”Mun kavereistani kaikki on neitsyitä”, minä sanoin. 

”Hei!” Sinä hihkaisit. ”Bill Baberly on, paskat, mun ei pitänyt kertoa sitä kenellekään.” 

”Pelkästään se, että toi tuntuu noin ihmeelliseltä – ” 

”Ei, ei. Mä olen tuntenut vaikka kuinka paljon neitsyitä.” 

”Toisin sanoen ne ei olleet neitsyitä sen jälkeen kun ne oli tavanneet sut, sitäkö sä tarkoitat?” 

Sinä muutut kirkkaanpunaiseksi. ”En mä niin sanonut, se juttu ei kuulu sulle – hetkonen, sä taisitkin vaan härnätä. Pilailitko sä?” 

”Taisi olla niin, että en.” 

”Mun on vaikeeta puhua tämmöisistä jutuista tollain kun sä.”

Lukijalle on viimeistään tässä vaiheessa jo selvää, että Ed on täysi juntti ja että nuorten maailmankuvat ja kokemukset ovat aivan eri planeetalta. Edin sijaan Min voisi syventää ystävyyttään Edin siskon Joanin kanssa. Sen verran sielunsukulaisuutta ja tarkkanäköisyyttä tyttöjen kohtaamisista löytyy.

Onneksi Minin tukijana on Al, isoissakin kriiseissä järkkymättömästi vierellä pysyvä luottoystävä. Alin olemassaolo riittää myös takaamaan lukijan mielenrauhan: Min toipuu kyllä sydänsuruistaan.

Handlerin ansioksi on kaikesta huolimatta laskettava se, että hän samaistuu uskottavasti Minin mielenliikkeisiin. Lukija myötäelää  hänen sydänsurujaan ja vastoinkäymisiään. Ja totuuden nimessä myös Ed käyttäytyy välillä ihan mukiinmenevästi…

Yhdysvaltalainen Daniel Handler (s. 1970) on kirjoittanut myös aikuisille. Suomessa hänet tunentaan parhaiten Lemony Snicketin nimellä ilmestyneistä Surkeiden sattumusten sarja -kirjoista (Summa-kustannus, vuodesta 2001, ilmestynyt myös WSOY:n kustantamana).

Tässä taas konkreettinen todiste siitä, että kuvitus tulee varmasti yleistymään myös nuortenromaaneissa. Kalmanin kuvitus tyytyy tosin ns. pelkkään kuvittamiseen, jos vertauskohtana pitää vaikkapa Jani Ikosen tekemää kuvitusta Seita Vuorelan Karikkoon. Ikosen piirroskuvitus ilmentää vivahteikkaasti romaanin mielenmaisemia ja tunnelmia.

Kirjahyllystäni löytyi myös Maira Kalmanin kuvittama kuvakirja Stay up Late, joka perustuu Talking Heads -yhtyeestä tutun David Byrnen samannimiseen lauluun albumilta Little Creatures. 

Siinä kuvataan hauskasti uuden pikkusisaren aiheuttamaa hämmennystä koko perheen arjessa isomman siskon näkökulmasta.

Nauru, lorviminen ja ystävyys tekevät aina hyvää

Fiona Rempt & Nöelle Smit: Superkamut. Menoa ja metkuja Lehtometsässä. 109 sivua. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Lasten Keskus 2013.

Lastenkirjallisuuden valikoimaa niukennetaan ja tiukennetaan näinä taloudellisesti epävarmoina aikoina. Käännöskirjojen kustannuspäätöksiin vaikuttaa entistä enemmän tunnettuus ja eräänlainen myyntitakuu.

Siksi onkin niin riemullista, että välillä haravoidaan käännöskirjojenkin osalta vähemmän tunnettuja kielialueita. Hollantilaisten Fiona Remptin ja Nöelle Smitin Superkamut on sympaattinen uusi tuttavuus.

Verraten pieni kirjasin ja tiuha rivivälitys vihjaa siihen, että kirja on tarkoitettu ääneen luettavaksi. Ja sellaisena se onkin lyhyiden episodimaisten lukujensa vuoksi oivallinen – varsinkin jos ääneen lukija vielä kehittää persoonallisille eläinhahmoille kullekin omat äänenpainonsa.

Täsä ryhmäpotretissa eläimet kuuntelevat hiljaisuutta, joka kuulostaa jokaisen
korvaan vähän erilaiselta. Nöelle Smitin kuvitusta Fiona Remptin lastenkirjaan
Superkamut, Lasten Keskus 2013.  

Lehtometsässä asuu virkeä eläinyhdyskunta, johon kuuluu myyrä, muurahainen, sammakko, sorsa, majava, etana ja orava. Jokaisella on oma luonteensa, piintyneet tavat ja tottumukset. Konflikteilta ei aina vältytä, mutta voimakas yhteisöllisyys selättää pienet ristiriitatilanteet. 

Eläimet kisailevat keskenään paremmuudesta ja huomiosta. Ne käyttäytyvät perin inhimillisesti, vaikka eläinten lajityypilliset piirteetkin ohjaavat niiden elämää.

Sammakon mielestä on hauskempaa lorvia jonkun kanssa. Jostain kumman syystä muurahainen loukkaantuu sydänjuuriaan myöten, kun sorsa, sammakko ja orava pyytävät sitä kanssaan lorvimaan! 

Myyrä yrittää kerätä rohkeutta ja uida ystäviensä kanssa:

Orava ojentaa käpälänsä auttaakseen ystävänsä veteen. 

”Olet ihan tarpeeksi rohkea”, se sanoo. ”Tai muuten voit lainata vähän rohkeutta minulta.” 

”Hyvä on,” Myyrä sanoo ja laskeutuu varovasti veteen Oravan viereen. Se kuitenkin rentoutuu, kun sen takamus koskettaa kylmää vettä. Se on melkein kuonoaan myöten veden alla, mutta sen jalat ovat turvallisesti pohjassa. ”Ihanan mutaista”, se sanoo hymyillen.

Nöelle Smitin veikeästi karakterisoimat eläimet ovat vastustamattomia. Asennot, ilmeet ja eleet ilmaisevat hauskasti taajaan vaihtuvia tunnetiloja.

Eläinten keskinäinen huolenpito on liikuttavaa. Tässä sorsa ennättää hätiin juuri
ajoissa, kun muurahainen tekee äkkinäisen paluun huimalta lentomatkaltaan. Nöelle Smitin kuvitusta Fiona Remptin lastenkirjaan Superkamut, Lasten Keskus 2013.

Superkamut on erinomainen kirja kotona,  päiväkodissa ja koulussa ääneen luettavaksi. Ystävänpäivään on vielä pari viikkoa aikaa, ja kirjan tarinat antavat hyvää pohjaa keskusteluun hyvästä ystävyydestä.

Superkamut tuo mieleen myös toisen, niin ikään hollantilaisen eläintarinakokoelman, Toon Tellegenin Oravan syntympäivät ja muita juhlia (Nemo 2002), joka on esitelty taannoin Lastenkirjahyllyssä. 

Onkohan Hollannissa pitkätkin perinteet tämänkaltaisille lupsakoille eläinkertomuksille? 

Tarpeetonta saivartelua hyvän asian äärellä

Kokoonsa nähden Suomi on kirjallisuus- ja kulttuuripalkintojen luvattu maa. Erilaisille alan toimijoille jaetaan harva se viikko erilaisia tunnustuksia.

Hufvudstadsbladet julkaisi perjantaina toimittaja Pia Ingströmin uutisen otsikolla Barnkulturpriset som försvann. Uutisessa kerrotaan, kuinka vuonna 2002 Svenska Folkskolans vänner -yhdistyksen perustaman säätiön varoista kolmen vuoden välein jaettava Tove Jansson -palkinto on kahden jakokerran jälkeen kuopattu syvässä hiljaisuudessa. 

Ensimmäisen 10 000 euron suuruisen palkinnon sai lastenkirjailija Irmelin Sandman Lilius vuonna 2003 ja vuonna 2006 palkinto myönnettiin nukketeatteri Sampon taiteelliselle johtajalle Maija Baricille. 

Palkinnolla haluttiin antaa tunnustusta ja näkyvyyttä suomalaisille lastenkulttuurin toimijoille eri taiteen alueilla.

Svenska Folkskolans Vänner lahjoitti palkintoa varten perustettuun rahastoon 80 000 euroa ja  Tove Janssonin oikeuksia valvova Moomin Characters ja Schildtsin kustantamo yhteensä 10 000 euroa.  SFV:n johtajan kuoleman sekä Schildtsin ja Söderströmsin kustantamoiden yhdistymisen jälkeen palkintoa ei ole jaettu kahteen vuoteen eli vuosina 2009 ja 2012.

Muumit ovat aina osanneet juhlia antaumuksellisesti.
Tove Janssonin kuvitusta  Taikurin hattuun, WSOY 1956.

Tove Janssonin veljentytär Sophia Jansson Moomin Charactersilta on harmistunut siitä, että hyvä palkinto on kaatunut huonoon hallinnointiin. Ja SFV:stä taas kerrotaan, että palkinto päätettiin lopettaa, koska Sophia Jansson ei ollut tyytyväinen sen käytännön järjestelyihin ja haluttiin kunnioittaa Janssonin perikunnan näkemystä.

Kuluvana vuonna vietetään Tove Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlaa. Tuntuu hivenen kummalliselta, että suomenruotsalainen kulttuuripiiri jaksaa jankata palkinnon profiilista hyvän asian, lastenkulttuurin, tunnetuksi tekemisen kustannuksella. Pikkumainen saivartelu ei oikein sovi muumien elämänfilosofiaan. 

Kaunis kirja karusta aiheesta

Enna Airik: Korppipäinen mies. 30 sivua. Karisto 2013.

Nokialla asuva Hanna Immonen (s. 1980) debytoi kuvakirjalla Haavemaa (Karisto 2012).  

Enna Airikin taiteilijanimeä käyttävän tekijän esikoinen erottautui modernista kuvitusperinteestä. Kirjan kuvamaailma viittoi anglosaksiseen kuvaperinteeseen.  Siitä ei löytynyt lainkaan suomalaiskansallisia ominaispiirteitä.  

Hänen tyylinsä ankkuroituu jugendiin, uusromantiikkaan ja symbolismiin. Välillisesti Airikin tyylikauden valintaan on vaikuttanut taidehistorian lehtorina Lapin yliopistossa työskennellyt Sisko Ylimartimo, joka on opettanut Airikia ja perehtynyt itse moniin art nouveau -kuvittajiin. 

Emin arkitodellisuus on turvattu ja seesteinen, mutta hänen unimaailmastaan aukeaa aivan toinen todellisuus painajaisineen. Kiinnostava detalji vasemmanpuoleisessa painajaisessa on korppipäisen miehen punaruudulliset housut, joka on sivun ainoa värielementti. Enna Airikin kuvitusta kirjaan Korppipäinen mies, Karisto 2013.

Esikoisteoksen ilmestymisen jälkeen toimittaja Matti Kuusela  teki Airikista koko sivun henkilöhaastattelun Aamulehteen (17.11.2012). 

Haastattelussa Airik suomii – aivan oikeutetusti ! – isoja kustantamoita rohkeuden puutteesta: isot kustantajat haluavat hänen lausumansa mukaan julkaista ”nättejä, siistejä, positiivisia, turvallisia”, ”yhdellä sanalla varmoja kuvakirjoja”. 

Mitä pidemmälle kuluva uusi vuosituhat on kulunut, sitä konkreettisemmin suurten kustantajien varman päälle pelaaminen on heijastunut kuvakirjavalintoihin. 

Kiinnostavaa on se, että  Airikin tussilla ja vesivärillä hempeästi kuvitetut kuvakirjat käsittelevät silti erittäin rankkoja aiheita. Haavemaan teemana oli pienen lapsen kuolema  ja tämän viime vuoden uutuuden aiheena on pedofilia. Airikin kuvakirjat eivät kuitenkaan niin sanotusti huuda rankkaa sanomaansa etu- tai takakansissaan, päinvastoin!

Tekijä itse perustelee kauneutta ja herkkyyttä sillä, että hän haluaa antaa vakavalle asialle vastapainon. Airik haluaa jättää kirjoillaan lukijaan ja kuvan katsojaan tunnejäljen.

Ja siinä hän kiistämättä onnistuukin. Korppipäisen miehen ilmestymisestä lähtien olen miettinyt sen kerronta- ja ilmaisukeinojen toimivuutta ja kirjan tarinaa itseään. Olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, että en ole arvioinut tätä aiheensa puolesta tärkeää kirjaa ajallaan ja isolla foorumilla. Mutta toisaalta olen kokenut, että jos taipuisin kirjoittamaan siitä tiukkaan määrämittaan, 1000–1500 merkillä, tekisin vääryyttä paitsi kuvakirjan tekijää myös kirjaa lukevaa lasta ja aikuista kohtaan.  Airikin kuvakirjan monia nyansseja on mahdotonta tikistää niin pieneen tilaan. 

Haavemaan tavoin myös Korppipäinen mies on etäännytetty 1900-luvun alun porvariskotiin. Tyyris tyllerössä 3/2013 Kari Vaijärven haastattelussa Airik kertoo tietoisesti halunneensa loitontaa vaikeaa aihetta kaukaiseen menneisyyteen: hän arvelee myös, että ajallinen etäisyys tekee aiheesta helpommin lähestyttävän eri-ikäisille lukijoille.    

Emi-tyttö asuu punaisessa huvilassa ja viettää ulkopuolisen silmin nähtynä hyvin suojattua ja onnellista elämää. Emi kärsii kuitenkin toistuvista painajaisista. Niissä kodin lähellä olevaan autiotaloon muuttaa korppipäinen mies, joka pyydystää lapsia ja vangitsee heidät taloonsa. Autiotalon tapahtumat, Emin unifantasiat, on kuvattu mustavalkoisina ja voimakkaan allegorisesti.

Emin ikäisellä ja häntä myös ulkoisesti muistuttavalla autiotalon tytöllä on valkoiset irrotettavat enkelinsiivet, joiden voi tulkita symboloivan vapauden ja viattomuuden menetystä. Lintuja löytyy kuvituksessa häkkilintuina ja vapaana lentävinä lintuina – ja myöhemmin myös Emin piirustuksista.

Kerran viikossa Emi saa ostaa herra Krookin karkkipuodista toffeekiekuroita:

Karkkipuodissa on hämärää kirkkaan päivän jälkeen. Värikkäät karkit lasipurkeissa hehkuvat kuin sateenkaarenpalat. Emi räpyttelee silmiään, Herra Krook yskäisee hiljaa. 

Emi ei yllä toffeekiekuroihin, ja herra Krook nostaa hänet syliinsä. Hän tekee aina niin, vaikka Emi ei tahdo. 

Emillä menee karkkikaupassa pitkään. Kun hän lopulta tulee ulos, hänellä on syli täynnä karkkia. Paljon enemmän kuin rahalla saa.

Syyllisyys saa Emin pakenemaan puistoon, missä hän ahmii karkit. Karamelleista tulee ikävän ja traumaattisen tapahtuman todistusaineistoa, josta hän haluaa nopeasti eroon. 

Traumaattisen tilanteen kuvaus on toteutettu tyylikkäästi kahdessa tasossa. Enna Airikin kuvitusta kirjaan Korppipäinen mies, Karisto 2013.

  

Karkkipuodin karut tapahtumat kuvataan hyvin verhotusti ja viitteellisesti. Lapselle, joka ei ole joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, tarinassa on hämmentävää aukkoisuutta. Sitä vastoin lapsi, jolla on hyväksikäytöstä kokemusta, oivaltaa heti, mistä tarinassa on kysymys. Ja arvelen, että tällaiselle lapselle nimenomaan tarinan etäännyttäminen historialliseen, puitteiltaan vauraaseen olipa kerran –aikaan ja silmiä hivelevän kauniiseen koti-idylliin voi olla jopa huojentavaa. Itselle tuttu asia ei tule liian lähelle.

Varhaisin kotimainen pedofiliaa käsitellyt lastenkirja, Sari Venton ja Mika Launiksen Peikonhäntä (2007), sijoittui satumaailmaan peikkoineen ja prinsessoineen. Samana vuonna ilmestyi Ruotsissa Hanna-Karin Grensmanin ja Inelam Bermanin kuvakirja Peter-Alexander den store.

Peter-Alexanderilla on aikuinen ystävä, nuori mies Jens, jota hän suorastaan palvoo.  Jens tulee usein lapsenvahdiksi, kun vanhemmilla on menoja. Jens on hyvä esimerkki vanhempien selän takana toimivasta, luottamusta herättävästä lapsen aikuisesta ystävästä, jollaisia voi löytyä lapsen harrastuksista ja muista lapsiperheen arkisista ympyröistä.   

Realistisista puitteistaan  huolimatta myös ruotsalainen kuvakirja käsittelee seksuaalista hyväksikäyttöä hyvin viitteellisesti. Kliimaksi tiivistyy yhteen koko sivun kuvaan Jensin ja pojan yhteisestä kylpyhetkestä: Jens vaahdottaa hiuksiaan ja poika on vetäytynyt kylpyammeessa mahdollisimman kauas Jensistä kasvoillaan surullinen ilme. Jens vannottaa, että Peter-Alexander ei saa kertoa vanhemmilleen, mitä kylvyissä tapahtui. Jos poika kertoisi yhteisen salaisuuden, Jens uhkaa sanoa heidän ystävyytensä irti. Pojan ahdistus kuitenkin kasvaa vaitiolouhkauksen takia ja lopulta hän kertoo kaiken vanhemmilleen. Kuvakirjan rinnalla on julkaistu aikuisten opaskirja Att prata med barn om sexuella övergrepp.

Airikin kuvakirjasa Emin pelastukseksi koituvat tarkkavaistoiset vanhemmat, jotka lähettävät tyttärensä kylän laidalla asuvan lintuparantajan luokse:

Lintuparantajan mökki on täpötäynnä lintuja. Sirkutus ja piipitys kuuluu kauas. Parantaja kuuntelee tarkasti, kun isä kertoo Emin unista. Hän ei naura eikä väitä ettei korppipäisiä miehiä ole olemassa. Emi alkaa luottaa vanhaan naiseen. 

Lintuparantaja pyytää Emiä piirtämään kuvan unesta. Emi piirtää autiotalon ja sen katolle korppipäisen miehen. Portaille hän piirtää tytön, jonka jalassa on hopeaketju.

Emin maailma tulee myös kuvituskuvissa aivan konkreettisesti valoisammaksi, kun hän saa yhteyden lintuparantajaan, joka oivaltaa tytön painajaisien symboliikan. Enna Airikin kuvitusta kirjaan Korppipäinen mies, Karisto 2013. 

Lintuparantaja antaa Emille taikavoimia sisältävän kiven. Sen avulla Emi tulee korpeille näkymättömäksi. Nainen kehottaa tyttöä myös kirjaamaan kaikki ikävät ajatukset paperille:

Emi käy vielä pitkään lintuparantajanaisen luona juttelemassa ja hoitamassa hänen lintujaan. Emi oivaltaa, että hän saa itse päättää, kuka häneen saa koskea. Ja niin autiotalon tyttökin lakkaa olemasta.

Korppipäisen miehen rangaistus on luettavissa vain tästä kuvituskuvasta. Tekstissä sanotaan, että Emi ymmärtää korppipäisen miehen tarinan olevan nyt lopussa. Enna Airikin kuvitusta kirjaan Korppipäinen mies, Karisto 2013.

Korppipäinen mies herättää paljon kysymyksiä ja kannustaa tekemään niiden lisäksi vielä reunahuomautuksia, joista osa liittyy myös lastenkirjallisuuden lukemiskulttuurissa tapahtuneisiin muutoksiin.

Venton ja Launiksen Peikonhäntä sai Suomessa hyvin niukalti huomiota. Sitä vastoin maailmalla, Afrikassa ja Arabimaissa, kirja on herättänyt valtavasti kiinnostusta. Vaikeaa, rankkaa, haastavaa aihetta kuvaava lastenkirja on Suomen kokoisessa pienessä maassa kulttuuriteko, jonka tekijältä vaaditaan poikkeuksellisen hyvää itsetuntoa ja ymmärrystä suomalaisen lastenkirjapolitiikan haastavuudesta. 

Kuvakirjallisuuden uusia ilmiöitä kiinnostavasti summaavassa kirjassa En fanfar för bilderboken (toim. Ulla Rhedin, Oscar K. & Lena Eriksson, Alfabeta 2013) kiinnitetään huomiota siihen, että aikuiset eivät enää luota riittävästi lapsen omaan päättely- ja ajattelukykyyn. Norjalaisessa pikkulasten ja heidän vanhempiensa lukemistutkimuksessa huomattiin, että moni aikuinen sensuroi, typistää ja oikoo kuvakirjan tekstiä uskoessaan, että se on lapselle liian vaativaa.

Mikäli aikuinen ryhtyy lukemaan  Korppipäinen mies -kuvakirjaa ”kuin mitä tahansa perusharmitonta lasten kuvakirjaa” eli ilman etukäteistietoa sen aiheesta, voi hän pahimmillaan vesittää oman hämmennyksensä takia kirjan tärkeän sanoman, jonka soisi tulevan jokaisen lapsen kodissa, päiväkodissa, koulussa ja harrastuksissa käsitellyksi. Siksi toivoisin, että kustantaja tekisi tämän kirjan tunnetuksi tekemiseksi paljon markkinointityötä lastensuojelun ammattilaisille.

Airikin kirjalla on eittämättömät ansionsa kirjallisuusterapeuttisena lastenkirjana nimenomaan sen rikkaan symbolitason kautta. 

Lyhytnäköistä hölmöläisten hommaa?

Kirjauutuuksien markkinointi menee rouva Huun mielestä aina vain hullummaksi.

Alkuvuodesta lähikirjaston kirjastonhoitaja voihki ääneen sitä, että isot kustantamot eivät olleet lähettäneet kirjastolle perinteisiä kevään uutuuskirjaluetteloita, joista on iso apu kirjaston uutuuskirjoja hankittaessa.

Kirjastot tekevät nykyisin kirjahankinnat sähköisten kirjalistojen avulla, mutta kustantajien luetteloita on helppo selata asiakaspalvelun välissä ja niihin on myös kätevää tehdä omia merkintöjä.

Tuolloin vielä väitin saaneeni kaikkien kustantajien kevään uutuusluettelot postitse. Kehotin selvittämään asiaa: postihan hukkaa nykyisin lähetyksiä…

Kirjavuoden käännöskohdissa vuoden alkaessa ja kesän ja syksyn taitekohdassa ilmestyneet kustantajien uutuusluettelot ovat olleet minulle aina odotettuja ja tarkasti luettuja. Hurmostilani on usein samaa luokkaa kuin lapsena lukiessani uusinta hyvältä tuoksuvaa Anttilan postimyyntiluetteloa mummolassa!

Eilen olin laatimassa itselleni kokonaiskuvaa kevään tulevasta tarjonnasta, ja havahduin siihen, että enpäs minäkään ole saanut Tammen ja WSOY:n kevään uutuusluetteloita!  Muistikuvani uutuuksista perustui verkosta kustantamoiden sivulta löytyneeseen luetteloon, jota olin selaillut.  

Arvelin ensin – taas optimistisesti ! –  että kyse oli myös minun kohdallani silkasta unohduksesta ja otin yhteyttä WSOY:n tiedottajaan.  Mutta sieltäpä minulle  kerrottiin, että Tammen ja WSOY:n uutuusluettelot ovat ilmestyneet vain sähköisessä muodossa.

Pöh sanon minä.

Mitä hiivattia kustantamoissa oikein ajatellaan? Samaan aikaan mainitut kustantamot ovat ryhtyneet julkaisemaan nidottuja ennakkolukukappaleita uutuuskirjoista. Niitä jaetaan käsittääkseni aika isolla volyymilla muun muassa blogisteille. Ja tismalleen samaan aikaan kirjallisuuden markkinointi eri foorumeilla koko ajan niukentuu, tiukentuu ja yksipuolistuu.

Verkkojulkaiseminen on lisääntynyt myös toisaalla:  yhdistysten ja järjestöjen tiedotus on entistä enemmän siirtymässä verkkoon ja siirtymistä perustellaan paremman saavutettavuuden ja kustannusten säästön näkökulmasta.

Motkotin asiasta päivällispöydässä painoviestintää opiskelevalle keskimmäiselle ja siipalle, ja jälkikasvu tuhahti mesoamiseeni: ”Sä voit tehdä kuvakaappauksen ja kopsata sitten haluamasi osat, ei se niin vaikeaa ole!”.

Mutta pitääkö MINUN tämäkin tehdä itse, kun ennen olen päässyt niin sanotusti katettuun pöytään?

Lastenkirjallisuuden monitoimijana olen aina tukeutunut kernaasti painettuihin uutuusluetteloihin. Selailen niitä pitkin vuotta, kun palautan mieleen tarjontaa, tekijöitä ja kustantamoiden linjauksia.

Yritän parhaillaan muodostaa kokonaiskuvaa lähes 15 vuoden kuvakirjatarjonnasta huhti-toukokuiseen Kirjakori special-seminaariin. Vuosien 2000–2003 ja 2005–2009 osalta isona apuna ja muistin virkistäjänä ovat olleet Suomen Kustannusyhdistyksen julkaisemat Vuoden kirjat –luettelot. Kirjakaupoissa ja messuilla ilmaiseksi jaettu luettelo ei ole ilmestynyt enää vuoden 2009 jälkeen. 

Vuosien 2010–2012  osalta turvaudun kustantajien uutuusluetteloihin, jotka onneksi löytyvät vielä Lastenkirjainstituutista. Säilytin pitkään  itsekin työhuoneella kustantajien uutuusluetteloita läjäpäin, mutta jossain siivosvimmassani sitten päätin ne laittaa paperinkeräykseen.

Surkuhupaisa lajissaan oli mielestäni myös Tove Janssonin juhlavuotta viime vuoden alussa pohjustanut kovaselkäinen pikkukirja, jossa kerrottiin tulevan juhlavuoden uutuuksista: ks. ihmettelyni viime maaliskuulta Lastenkirjahyllyssä.

Erilaisissa lasten- ja nuortenkirjallisuuden koulutuksissa olen kehottanut lasten vanhempia tutustumaan kustantajien luetteloihin, joista saa hyvän käsityksen ilmestyvistä uutuuksista. 

Paperisen uutuusluettelon kaipuu voi tietysti olla myös luonnekysymys. Minua modernimpi ihminen voi pitää sähköistä luetteloa yksinomaan käytännöllisenä ja jopa metsäystävällisenä ratkaisuna. Ja kenties ratkaisulla säästetään myös postituskuluja, mutta silti kahden ison yleiskustantamon ratkaisu tuntuu lyhytnäköiseltä.

Kun kaikki on sanoin kuvaamattoman sievää ja kodikasta

Marjatta Kurenniemi.  Onnelin ja Annelin talo. 112 sivua. Kuvitus Maija Karma, kuvaliite elokuvasta/ Jonne Onnismaa. WSOY 2014. 

Onnelin ja Annelin talo -elokuva. Käsikirjoitus Sami Keski-Vähälä. Ohjaus Saara Cantell. Pääosissa Aava Merikanto ja Lilja Lehto. Tuotanto Zodiak films. Ensi-ilta 17.1.2014. Kesto 80 min.  Ei ikärajaa.

Marjatta Kurenniemi tiesi pikkutyttöjen unelmat. 

Hänen luomiensa lastenkirjahahmojen, Onnelin ja Annelin,  kautta jo monta tyttösukupolvea on päässyt samaistumaan laajennettuihin nukkekoti- tai leikkimökki-fantasioihin omasta pikkuruisesta kodista, jossa kaikki on täydellistä. 

Onneli ja Anneli löytävät Ruusukujalta paksun kirjekuoren, jonka päälle on kirjoitettu: Rehellinen löytäjä saa pitää. Kirjekuoressa on sievoinen summa rahaa. Rahoilla tytöt ostavat talon rouva Ruusupuulta, jolle sattui rakennusmestarin kanssa pieni kömmähdys: talosta tulikin sopiva kahdelle pienelle tytölle, ei ikääntynelle vanhalle rouvalle. 

Viime perjantaista lähtien Onnelin ja Annelin unelmien houkuttelevuutta on päässyt testaamaan myös valkokankaalla Saara Cantellin ohjaamassa lastenelokuvassa. 

Lastenromaani Onnelin ja Anneli talo ilmestyi vuonna 1966 ja Kurenniemi kirjoitti sittemmin vielä kolme jatko-osaa: Onnelin ja Annelin talvi, 1968, Onneli, Anneli ja orpolapset, 1971, ja Onneli ja Anneli ja nukutuskello, 1984. Viimeisin yhteislaitos sarjan kirjoista on vuodelta 2001.

Onnelin ja Annelin nukkekotiin muuttanut Vaaksanheimon perhe ja erityisesti perheen rasavilli poika Putti seikkailivat vielä omissa saturomaaneissaan Putti ja Pilvilaivat ja Putti Puuhkajasaarella (WSOY 1987 ja 1989).

Julkaisuajankohtaansa nähden ensimmäisestä Onneli ja Anneli -kirjasta löytyy – ettenkö sanoisi jopa aikaansa edellä olevaa – lastenkasvatuskritiikkiä. 

Annelin eronneet,  työorientoituneet vanhemmat eivät ennätä paneutua tyttäreensä ja yhteishuoltajuuden toimintakuviot ovat perin höttöisellä pohjalla. 

Onnelin perheessä on lapsia sitä vastoin on niin paljon, että äiti ei edes huomaa yhden puuttumista!

Vasta Onnelin syntymäpäiväkutsuilla romaanin lopussa tyttöjen vanhemmat saavat kuulla, että tytöt ovat asuneet koko kesän kahdestaan:

Onnelin äiti tuli ensin hirveän pahoilleen ja itkikin vähän, hänen mielestään Onneli oli tehnyt kovin pahoin lähtiessään sillä tavalla kotoa. Mutta Onneli muistutti, että hän oli pyytänyt luvan ja saanutkin sen – vaikka Onnelin äiti ei tosin muistanut sitä, eikä se ole mikään ihme kun ajattelee, kuinka paljon  hänellä oli puuhaa ja uuden vauvankin hän oli saanut.

– Ei kai siitä mitään vahinkoa ole ollut, Onnelin isä sanoi, koka me kerran emme koko aikana ole edes huomanneet, että sinä olit poissa. 

Silloin kaikkien täytyi nauraa, niin hassulta se kuulosti. Onnelin äitikin nauroi ensin, mutta sitten hänelle tuli kyyneleet silmiin ja hän otti Onnelia kaulasta kiinni ja sanoi: 

– Voi rakas lapsi raukkani! Et saa ajatella, että me emme välittäisi ja pitäisi sinusta, vaikka emme huomanneetkaan, että olit poissa. Sinä olet aina ollut niin kiltti ja hiljainen, että sinua ei helposti huomaa.

Kurenniemen lastenromaanissa todetaan, tyttöjen vanhempien suulla, että alaikäiset eivät oikeasti saisi asua ilman vanhempiaan, mutta kun poliisimestari Ulpukka antaa virkavallan valtuuttamana siihen luvan, tyttöjen kotileikki saa jatkua, mutta kumpikin lupaa käydä säännöllisesti myös kotona….

Eija Ahvon näyttelemä Rouva Ruusupuu huokuu herttaista kujemieltä ja jää aivan
perustellusti hieman salaperäiseksi hahmoksi. Tässä hierotaan vielä kauppaa Ruusukujan talosta. vas. Lilja Lehto, oik. Aava Merikanto. Still-kuva: Jonne Onnismaa.

Elokuvan tapahtumat on siirretty nykyaikaan, loviisalaiseen pikkukaupunki-idylliin. 

Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus on monin kohdin uskollinen alkuperäisteokselle: tytöt olisivat paljon mieluummin löytäneet kadulta kirjekuoresta kiiltokuvia kuin tylsää rahaa ( kuka tavallinen pikkutyttö enää edes tietää, mitä kiiltokuvat ovat ???) ja he  teititttelevät sulavasti aikuisia ja käyttäytyvät muutoinkin mallikelpoisesti.

Elokuvassa Onnelin ja Annelin talon yksityiskohdissa korostetaan menneen maailman patinaa ja retrohenkistä sisustusta – tämä ehkä ennen muuta lapsen kanssa elokuviin tulleiden aikuisten huvitukseksi ja silmän iloksi? Lelujen ja muun tyttötilpehöörin lisäksi tai sijasta väreillä, vaatteilla ja muotokielellä luodaan tyttömäistä tunnelmaa. 

Rouva Rusinan omaisuutta uhkaa alkuperäisessä lastenromaanisa esintyvän epämääräisen rosvohampparin sijaan nuori jäätelökauppias (Samuli Vauramo), jonka isoäiti on jäänyt  uhkapelaamiseen koukkuun 
(Kristiina Elstelä) ja vaikeuttaa näin liiketoiminnan menestystä huomattavasti. 

Kurenniemen lastenromaanissa kiehtova ja pikantti yksityiskohta löytyy   Onnelin ja Annelin naapurissa asuvien Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhasta. Elokuvassa vuotuisjuhlien koristeita kasvattavan puutarhan ihmeet on visualisoitu hauskasti ja ilman erikoistehosteita. 

Onnelin veljelle Petterille (Elias Koistinen) on varattu myös rosvon kiinni saamisen kannalta keskeinen toimijarooli, joka on varmasti tarpeen elokuvaa katsomaan tulevien poikien mielenkiinnon takia. Eilisessä iltapäivänäytöksessä Tampereella katsojakunta oli varsin tyttö- ja naisvoittoista. 

Aikuiset ammattinäyttelijät (mm. Rouva Ruusupuu: Eija Ahvo, poliisi Ulpukka: Jaakko Saariluoma, rouva Rusina: Johanna af Schultén sekä Tingelstiina ja Tangelstiina: Elina Knihtilä ja Kiti Kokkonen) jäävät elokuvassa auttamatta Onnelia ja Annelia esittävien Aava Merikannon ja Lilja Lehdon karisman varjoon.

Onnelin ja Annelin talo -elokuvan lapsitähdet Lilja Lehto ja Aava
Merikanto ovat tosielämässäkin parhaita ystäviä, ja yhteispeli valkokankaalla
selittyy luontaisen karisman lisäksi myös tätä kautta. Still-kuva: Jonne Onnismaa.  

Tyttöjen suun muikistukset, nenän nyrpistykset ja kihertävä nauru tuovat hyvän mielen ja sitä kautta elokuvastakin sukeutuu veikeä puolustuspuheenvuoro lapsen luovalle mielelle ja ennakkoluulottomuudelle. Elokuvan kuplivaan yltiötyttömäiseen tunnelmaan voi virittäytyä trailerin avulla.

WSOY on elokuvan kunniaksi painattanut elokuvaliitteellä ja kansikuvalla varustetun painoksen Onnelin ja Annelin talosta. Kuvituksena on käytetty Maija Karman alkuperäiskuvitusta ja lopusta löytyy erillinen kuvaliite elokuvan still-kuvista. 

Toivon mukaan kustantamo ottaisi uusintapainokset myös koko sarjasta. Karman tussipiirrokset ovat yhä vertaansa vailla, oikealla Karman näkemys rouva Ruusupuusta. 

1950-60-luvuilla lastenkirjojen kuvituksessa käytettiin  usein yhtä tehosteväriä mustavalkoisessa kuvituksessa. Ehkä tätä tehokeinoa voisi kokeilla myös nykyaikana uudelleen?