Tontut liikkeellä jo Lastenkirjakaupassa

Suomalaisten lastenkirjakuvittajien tonttukuvituskilpailu
"Tonttujen pyykkitupa"
Suomen Lastenkirjakaupassa 1.12.-23.12.2011
os. Simonkatu 9, Helsinki




Eturivin suomalaiset lastenkirjakuvittajat Sari Airola, Virpi Talvitie, Marjo Nygård, Liisa Kallio, Karoliina Pertamo, Mika Launis ja Katri Kirkkopelto ovat ryhtyneet leikkimielisesti kilpasille joulun kunniaksi.

Kuvittajat ovat tehneet toisiltaan salassa oman kuvaversion oikeasta tontusta.

Jouluiset tonttujen kuvat on ripustettu Suomen lastenkirjakaupan galleriatilaan.

Lapset voivat äänestää koko joulukuun ajan itselleen mieluisinta tontun kuvaa jättämällä äänestyslipukkeen tonttujen pesutuvan pesukoriin.

Äänestäneiden kesken arvotaan lastenkirjapalkinto ja voittajakuvittaja saa osakseen suurta joulun mainetta ja kunniaa!

Kilpailu avataan huomenna torstaina 1.12. kello 11.00, jolloin paikalla on myös kuvittajia ja lapsia.

Äänestykseen saavat osallistua ainoastaan lapset.

Rouva Huu kävi julkistuksen jälkeen torstaina kurkkaamassa tonttukandidaatit heti tuoreelaan.

Tässä muutamia poimintoja niille, jotka eivät pääse Simonkadulle tonttuja ihailemaan.

Liisa Kallion tonttu tule tässä:




Marjo Nygårdin hiiritonttu joulupuuhissa näyttää tältä:




Ja Katri Kirkkopellon pyöräilevä lehmätonttu haastaa karismaattisella olemuksellaan Sven Nordqvistin lehmän kilpasille:




Karoliina Pertamon kollaasitonttu poikkeaa edukseen muista:




Ja veikeydessään vastustamaton on myös Sari Airolan tonttu:




Suomalaiset kuvittajat eivät ole jämähtäneet tonttustereotyyppeihin, vaan jokainen on luonut aivan omia karismaattisia tonttuhahmoja. Myös tonttujen väritykset ovat hauskasti erilaisia. Yhteistä niille on kuitenkin pilke silmäkulmassa ja puuhakas ja toimeen tarttuva olemus.

Käykääpäs hakemassa joulumieltä Lastenkirjakaupasta.

Pikkurikosten ratkaisuun tarvitaan vaistoa ja hyvät hoksottimet

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä. Kuvittanut Marja-Liisa Plats. Suomentanut Kaisu Lahikainen. Avain 2011. 126 sivua.
















Kustantamo Avain on julkaissut nyt toisen Mika Keräsen Salaseura Divarista kertovan lastenromaanin. Tässä esiteltävä teos (alk. Varastatud oranz jalgratas) ilmestyi viroksi jo vuonna 2008 ja se sai tuolloin ilmestymisvuoden parhaan virolaisen lastenkirjan palkinnon. Viime vuonna suomennettu Hopeinen aarrearkku oli siis tosi asiassa sarjan toinen osa.

Mene ja tiedä, miksi Avain päätyi julkaisemaan suomennokset nurinkurisessa järjestyksessä.

Oranssi polkupyörä tutustuttaa päähenkilöviisikon – noin kymmenvuotiaiden Marin, Olavin, Reilikan, Antonin ja Matti-koiran (!) – lukijalle Hopeista aarrearkkua perusteellisemmin. Myös Tarton puutalokaupunginosa Soppalinna kuvataan karttoineen kaikkineen samastumiseen houkuttelevasti.

Historian ja perinteiden kunnioittaminen ja menneen tuominen luontevaksi osaksi lasten arkea onkin Salaseura Divari –sarjan yksi kantava teema.

Keräsen lastenromaanista löytyy kiinnostava ja lastenkirjalle harvinainen kohtaus, jonka voi tulkita ottavan viitteellisesti kantaa tuloerojen kasvuun, hyvä- ja huono-osaisten kuilun syvenemiseen ja kerjäämisestä syntyneeseen keskusteluun.

Mari ja Reilikka keksivät mielestään hyvän rahan ansaintamenetelmään:

He olivat nimittäin nähneet pari päivää aikaisemmin Raatihuoneentorilla mummon, joka istui maassa pussi jalkojensa juuressa, ja turistit ja muut ohikulkijat heittivät siihen vähän väliä rahaa. Tytöt olivat katselleet touhua vähän aikaa ja huomanneet, että mummo tienasi tuolla hommalla aika hyvin. Niin Mari olikin ehdottanut, että he voisivat tehdä samalla lailla. – –

Kahdesssa tunnissa tytöt keräävätkin "pienen omaisuuden", yli sata Viron kruunua. He väittävät ohikulkijoille olevansa orpoja. Tytöt tuntevat kuitenkin piston sydämessään, kun huomaavat tutun opettajan kulkevan heidän ohi.

Kerjäämiskonstilla saatu raha alkoi tuntua Marista vastenmieliseltä. Hän päätti, ettei enää ikinä kerjää rahaa uskottelemalla ohikulkijoille olevansa orpo ja koditon. Ajatus toi leveän hymyn Marin kasvoille, ja hän tunsi olonsa taas reippaaksi.

Tytöt ja pojat ovat aluksi sotajalalla keskenään, luottamuspula on ilmeinen ja pojat haluavat päteä omin konstein. Ennen pitkää pojat tosin huomaavat, että yhteistyöllä ja tyttöjen hoksottimilla on käyttöä, jos oranssin polkupyörän anastajat halutaan saada kiinni.




Klassisten lasten seikkailuiden tapaan vanhemmat antavat jälkikasvulleen paljon vapautta eivätkä juuri kysele lasten menojen perään. Marin äiti on tyytyväinen, kun tyttö viettää niin paljon aikaa ulkona raittiissa ilmassa eikä "kykkinyt tietokoneen ääressä kasvattamassa sammalta". Lasten salaseura pitää majapaikkanaan Marin isän puuvenettä, joka on jäänyt kuivalle maalle takapihalle kunnostusta odottamaan.

Poliisien vakuuttaminen salaseuran havaintojen todenperäisyydestä ei tietenkään käy käden käänteessä, mutta lopulta lasten keräämä todistusaineisto johtaa tapauksen ratkaisuun.




Suomalaisiin toiminnallisiin lastenromaaneihin verrattuna suomalaissyntyisen mutta nyttemmin Tartossa asuvan Mika Keräsen tyyli on hivenen totisempaa ja vähemmän lapsen arjen pienistä yksityiskohdista ammentavaa. Lieneekö kyse erilaisesta lastenkirjakulttuurista, mutta kirjan yksitotinen nimi ja kuvitus jättävät suomalaisiin vastineisiin verrattuna kosolti toivomisen varaa. Marja-Liisa Platsin mustavalkokuvitus on aika yksitasoisen esittävää ja asetelmallista.

Onpa yhä Onnimanni… eli iloa uudesta kirjasta, osa 4:

Satusaappaat ja runopilli. Onnimannin artikkeleita 1978–2008. Osa 1. Toim. Tuula Korolainen & Arja Kanerva. Lastenkirjainstituutti 2011. Kansikuva Kristiina Louhi. Taitto Tuomas Korolainen.














Lastenkirjallisuuteen liittyviä aikuisille suunnattuja tieto- ja elämyskirjoja ei Suomessa edelleenkään kustanneta ruuhkaksi asti.

Lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsittelevä paneutunut, asiantunteva kirjoittelu on vuosituhannen taitteen tietämillä keskittynyt entistä enemmän järjestöjen ja yhdistysten ja muiden toimijoiden (IBBY Finlandin Virikkeitä, Culturan Tyyris Tyllerö, Kuvittajat ry:n Kuvittaja, Lastensuojelun Keskusliiton Lapsen Maailma ja Lastenkirjainstituutin Onnimanni) julkaisemien lehtien sivuille.

Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti – nyk. Lastenkirjainstituutti – perustettiin Tampereelle vuonna 1978. Silloin elettiin muutoinkin lastenkulttuurille otollisten puhurien aikaa. Helsinkiin perustettiin Lasten Kirjakauppa ja Tyyris Tyllerö –lehti.

Nuorisokirjallisuuden Instituutti ryhtyi julkaisemaan talkoovoimin ensin Tiedote-lehtistä ja vuodesta 1985 lähtien lehtinen pulskistui jo ”oikeaksi” lehdeksi, joka sai nimekseen Onnimanni. Nimestä on kiittäminen Tyyris Tyllerö –lehden kantavaa voimaa, monitoimija Kari Vaijärveä.

Kustannusalan rautainen grand old lady, WSOY:n lasten- ja nuortenkirjaosastoa suvereenilla asiantuntemuksella aina 1970-luvulle asti hoitanut Inka Makkonen, toimitti lehteä vuoteen 1987 asti. Seuraavana vuonna päätoimittajan tehtäviin tarttui Tuula Korolainen, joka on toimessa yhä. Rouva Huu on työskennellyt lehden tuntipalkattuna toimittajana vuodesta 1991 lähtien.

Onnimannista sukeutui nopeasti paitsi instituutin äänitorvi, niin myös suomalaisen ja kansainvälisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimuksen esittelyfoorumi. Artikkelien tyylilaji on pyritty pitämään populaarina, mutta silti tieteellisestikin koherenttina.

Onnimanni saa kulttuurilehdille tarkoitettua mielipidelehtitukea, mutta ilman kutsumusta ja intohimoa tämänkaltaista lehteä ei Suomessa varmasti edes olisi mahdollista tehdä.

Lehden kustantajana on toiminut vuodesta 2007 lähtien Stellatum ja sen myötä Onnimannilla on nyttemmin myös ammattitaitoinen taittaja, Annu Pörhönen. Häntä ennen taitto kuului päätoimittajan toimenkuvaan.

Tänään Lastenkirjainstituutin kello 18 alkavan syyskokouksen kupeessa julkistettava ulkoasultaan kaunis ja sisällöltään tuhti teos Satusaappaat ja runopilli on valikoima Onnimannin artikkeleista vuosilta 1978–2008. Artikkelien aiheina ovat sadut, runot, lastenproosa sekä kuvakirjat ja kuvitukset. Esillä ovat niin aikansa uutuudet kuin rakastetut klassikot, tutkijoiden, lukijoiden ja lastenkirjan ystävien erilaisista näkökulmista siilaamina.

Antologialle luvataan myös jatkoa vuonna 2013, kakkososassa esillä ovat muun muassa nuortenkirjallisuus, fantasia sekä kirjallisuuden tekijät ja välittäjät.

Satusaappaat ja runopilli –kirjan – ja Onnimanni-lehden – kirjoittajakuntaan kuuluu yhtälaisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden monipuolisia asiantuntijoita, tutkijoita (opinnäytetyön tekijöistä professoreihin ja väitöstutkijoihin) kuin myös intohimoisia lastenkirjallisuuden entusiasteja.

Kirjan ovat toimittaneet Onnimannin päätoimittaja Tuula Korolainen ja lastenkirjallisuuden monitoimija Arja Kanerva, joka siirtyi pari vuotta sitten viettämään ansaittuja, vaan ei kovin leppoisia ja työstä vapaita eläkevuosiaan. Nyttemmin Kanerva on mukana lukuisissa luottamustoimissa ja kuuluu muun muassa Pro Lastenkirjallisuustalo-hankkeen kantaviin voimiin.



Rouva Huu on sidotuttanut Onnimannit vuosien mittaan kahden vuosikerran kirjoiksi ja lehdet ovat siten jatkuvasti käsikirjaston jatkeena käden ulottuvilla työhuoneella.

Juuri ilmestyneen Onnimanni-antologian ehdoton valtti näihin sidottuihin vuosikertoihin verrattuna on antologian näyttävä nelivärikuvitus, joka tekee alkuperäisille, antologiaan valituille artikkeleillekin kunniaa aivan uudella ja raikkaalla tavalla. Nelivärisyyteen Onnimannissa päästiin vasta vuonna 2006.

Erkki Tanttu on kuvittanut mainiolla tavalla vanhan suomalaisen lastenlorun "Oli ennen Onnimanni" runokuvakirjaan Otto potto poroliini (Otava 1956).

Oheinen kuvituskuva on mukana myös Rouva Huun antologiassa uudelleen julkaistussa Erkki Tantun lastenkirjakuvituksia käsittelevässä artikkelissa.

Tantun kuvitus havainnollistaa hyvin myös kierrätyksen perusideaa, joka tässä Onnimanni-antologiassakin tulee todeksi: vanhoja artikkeleita lukee uusin silmin ja ne osoittavat, kuinka rikas ja monipuolinen alue lastenkirjallisuus on, kuinka paljon ällisteltävää sieltä löytyy, yhä uudelleen ja uudelleen!

Valoa kotimaiselle nuortenromaanille

Muusikko Paula Vesala on hetki sitten julkistanut vuoden 2011 Finlandia Junior -voittajan, joka on Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaani Valoa valoa valoa (Karisto).

Rouva Huu hyrisee tyytyväisyydestä Vesalan – tosin aika odotuksenmukaisen – valinnan vuoksi. Monet tuntemani lasten- ja nuortenkirja-alan toimijat ovat ehdokasasettelun julkistuksen jälkeen ounailleet varmaa voittoa Huotariselle. Tällä kertaa povaus piti myös kutinsa.

Paula Vesala perusteli valintaansa muun muassa seuraavasti:

”

Valoa valoa valoa ei kumarru nuorten puoleen aikuisen maailmasta, vaan sen ääni tulee suoraan ja elävänä kipeästä, pyörryttävästä, monimutkaisesta nuoruudesta, siitä jossa nuorta pitäisikin oikeastaan suojella juuri aikuisilta ja heidän sokeudeltaan."

Iloon on Rouva Huun mielestä aihetta monestakin syystä:

1. Ensinnäkin Kariston kustantamo ansaitsee Finlandia Junior –palkinnon kautta välillisesti kiitoksen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jäntevöityneen kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden hyväksi tekemästään työstä.

Olen aika varma, että nimenomaan Kariston vuonna 2006 Anni Polvan Tiina-kirjojen kunniaksi julkistamaa Tiina-kirjoituskilpailua on kiittäminen siitä, että Vilja-Tuulia Huotarinen ryhtyi ylipäätään kirjoittamaan myös nuorille. Silja-trilogian avausteos Siljan laulu ilmestyi vuonna 2007. Jo tässä teoksessa Huotarinen osoitti tuntevansa tyttökirjallisuuden perinteen läpikotaisin. Tällainen perinnetietoisuus on erityisen tärkeää, mikäli haluaa kirjoittaa myös sitä vastaan ja lajityyppiä uudistavasti.

2. Toisekseen tämänvuotinen Finlandia Junior –palkinto antaa konkreettisesti ja ennen muuta näyttävästi lupauksen suomalaisen nuortenromaanin uudesta noususta. Vilja-Tuulia Huotarinen näyttää komeasti, että näinkin voi nuorille lukijoille kirjoittaa – kipunoiden ja sydän palavissaan.

3. Kolmanneksi voi iloita siitä, että Valoa valoa valoa on monenikäisten tyttöjen ja naisten kirja. Se on myös ulkokirjallisista ansioiltaan (= Tuija Kuuselan aistillisen kaunis, mutta ei liian rohkea kansikuva sekä toimiva, vaan ei halvanoloinen pokkarimuoto ja käteen solahtavuus) hyvä todiste keinotekoisten ikäryhmien kaatumisesta. Toivottavasti myös kirjakauppiaat ja kirjastoväki oivaltavat tämän ja sijoittavat Huotarisen romaania kursailematta myös aikuisten hyllyihin!

Huotarisen tekstin inspiroimana voisi myös sanoa, että koskaan aikaisemmin ei tyttöromaani ei ole ottanut äitejä yhtä vakavasti huomioon potentiaalisena lukijakuntana (vrt. Mariian väite, s. 10: "Mutta tyttöjä ei olekaan koskaan otettu kirjallisuudessa yhtä vakavasti kuin äitejä").

Sydän hiukan kylmänä Rouva Huu odottaa, kuinka tiedotusvälineet tämänpäiväisen palkintouutisen lanseeraavat. Sähköiset viestimet pistivät ainakin ehdokasasettelun uutisoinnissa parastaan.

Yleisradion uutinen on netissä otsikoitu raflaavasti ”Finlandia Juniorista kisaava kuvaa nuorten seksiä”.

Tällainen luonnehdinta ei mielestäni tee vähäisimmässäkään määrin oikeutta Huotarisen romaanin tyylille. Valoa valoa valoa –romaanin yhteydessä tuntuu ylipäätään karkean loukkaavalta puhua seksistä.

Kun romaanissa kuvataan 14-vuotiaiden tyttöjen seksuaalista heräämistä ja seksuaalisen identiteetin etsikkoaikaa, ei tyttörakkauden leimakaan tunnu oikeutetuilta (vrt. Noora Vaaralan arvio Aamulehdessä 9. marraskuuta otsikolla Tyttörakkautta Tshernobylin aikaan ja Helena Ruuskan arvio Helsingin Sanomissa 19.9. otsikolla Taidokas romaani väärässä sarjassa).

Itse en koe Huotarisen kerrontateknisiä ja metafiktiivisiä tyylikokeiluita tekotaiteellisiksi tai itsetarkoituksellisiksi. Tällaisten nyanssien ymmärtäminen tai niistä nauttiminen ei mielestäni liioin edellytä lukijaltaan poikkeuksellisen laajaa lukeneisuutta. Kysymys on enemmän asenteesta: nuortenkirjaan ei tule tarttua tiettyjen ennakko-odotusten ja reunaehtojen jo ennakkoon halvaannuttamana, vaan mieli ja sydän avoimina.

Rankoista aiheistaan huolimatta Huotarisen romaani lanseeraa nuorille lukijoille rentoa ja hetkeen tarttuvaa asennetta, joka on VALOVUOSIEN päässä monille viime vuosien kotimaisille nuortenromaaneille tyypillisestä murrosiän angstista ja teinikipuilusta.

Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaani on arvioitu Lastenkirjahyllyssä 23. elokuuta.

Lukeva (lapsi)asiakas on aina oikeassa

Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon. 32 sivua. Avain 2011. Kannen suunittelu ja taitto Matleena Saarninki.
















Jatketaan kirjastoteeman työstämistä vielä tänäänkin.

Pienkustantamo Avaimen kustannusprofiilia kannattaa jatkossa seurata aktiivisesti ja uteliaasti myös lastenkirjallisuuden osalta. Avain ja BTJ Kustannus yhdistyivät viime vuonna ja tämän kustantamoliitoksen jäljiltä Avain kustantaa nyt myös paljon kirjastoalan ammattikirjallisuutta ja tietokirjoja, joka ennen oli BTJ Kustannuksen ydinosaamista.

Tänä vuonna Avain on julkaissut Mika Keräsen lastendekkarin, Oranssi polkupyörä, joka kertoo Tarton puutaloalueella asuvien lasten salapoliisileikeistä. Sarjan suomentaminen aloitettiin jo viime vuonna vähän nurinkurisessa järjestyksessä, sillä Hopeinen aarrearkku oli sarjan toinen osa ja Oranssi polkupyörä ensimmäinen.

Rouva Huulla kirja on vielä luvun alla, joten palaan siihen tuonnempana.

Avaimen lastenkirjojen todellinen yllättäjä on kuitenkin Jani Kaaron & Väinö Heinosen Evoluutio, oivaltavasti kuvitettu lasten tietokirja Charles Darwinista ja evoluutiosta.

Mutta mennään kirjastoon.

Markus Majaluoman kirjastohupailu ottaa hauskasti kantaa yleisten kirjastojen muutospaineisiin kansalaisten olohuoneiksi ja erilaisten vapaa-ajan toimintojen pitopaikoiksi.




Kirjastoon tulee uusi apulaisharjoittelija, jolla on mukanaan lemmikkimarsu. Kirjastonjohtaja suhtautuu uuteen työntekijään hieman empivästi ja päättää iskostaa juippiin heti tietyt perusasiat ennen kuin uskaltaa itse lähteä kesälomalle:

… kirjasto ei ole eläinten paikka. Se on Lukevien Asiakkaiden Paikka.

– Sitä paitsi, hän huomautti, lukeva asiakas on meillä aina oikeassa! Mitä tahansa kirjaston asiakas haluaakin, hänelle löytyy aina oikea kirja. Muuta sinun poika- tai tyttörukka – kumpi sitten oletkin – ei tarvitsekaan tietää!

Tarinan seuraavassa käänteessä melko androgyyniksi jäävä apulaisharjoittelija saa jo nimenkin: Maksimilia. Marsun nimi on tietysti Marsumilia.

Ensimmäiset haasteelliset asiakkaat, toisiaan naljaileva kissa- ja koirapariskunta, lähtevät kirjastosta tyytyväisinä. Vaikka ne halusivatkin alun alkaen luettavakseen jotain ihan muuta, he lähtevät kirjastosta kainalossaan puutarhankunnostuskirja.

Toinen asiakas on savon murretta vääntävä eläinten kuningas, leijona, joka haluaisi kalastusoppaan, mutta saakin matkaansa Itämaisia istumaharjoituksia –nimisen kirjan. Ja roteva norsu saa laihdutusoppaan sijaan balettioppaan ja niin edelleen…

Majaluoman kirjaston asiakkaisiin kuuluu onneksi myös nuorisoa:

Kielet roikkuivat suusta ja kuolaa tippui lattialle. He halusivat nettiin.

Pieni tarina ei kurota liian korkealle: se hauskuttaa tällaisenaan mainiosti sekä lasta että aikuista.

Majaluoman hahmot ja askeettinen miljöö muistuttavat entistä enemmän Janoschin tyyliä.

Aiemmin hiukan suhruisena pitämäni Majaluoman maneerimainen viiva ja väritys on nyt kirkastunut ja selkeytynyt: hiukan aprikoin, josko hän olisi siirtynyt tässä kirjassa käsinvärityksestä tietokoneavusteiseen väritykseen?

Väljä rivinväli ja isohko kirjasin tekevät kirjasta nautittavan lukuelämyksen myös lukutaitoaan vasta verryttelevälle lukijalle.

Sirkus saapuu kirjastoon on toteutettu yhteistyössä Sipoon kunnankirjaston kanssa, joka täyttää kuluvana vuonna 150 vuotta.


Sitten huomisen tärkeistä tapahtumista:


WSOY:n kirjallisuussäätiö julkistaa Suomen ensimmäisen valtakunnallisen lukuhetken huomenna keskiviikkona, jolloin kaikki suomalaiset haastetaan lukemaan klo 19–19.15 välisen ajan.

Kampanja näkyy jo nyt Facebookissa ja Internetissä, missä julkkikset Laura Malmivaara, Minttu Mustakallio, Madventuresin Riku Rantala ja Tunna Milonoff sekä
 Lauri Tähkä lukevat
 jatkoluentana Timo 
Parvelan ja Jussi Kaakisen kuvakirjaa Taro maan ytimessä (WSOY 2010).

Kampanjan tavoitteena on herätellä ihmisiä ymmärtämään perheen lukuhetken merkitys. Kampanjalla halutaan kannustaa vanhempia lukemaan lapsilleen tarinoita joka päivä, vaikka vain pienen hetken.

WSOY.n kirjallisuussäätiön sivuilla lukemisen hyödyllisyydestä ja hyvää tekevästä voimasta kirjoittavat kauniisti ja vastaan panemattoman selkeästi lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ja lastenkirjailija Timo Parvela.

Rouva Huu on itse tykönään viime aikoina askaroinut aivan samojen ajatusten parissa, joten tälle hankkeelle on helppo liputtaa sydämensä kyllyydestä!

WSOY:n kirjallisuussäätiö lahjoittaa myös kampanjan kunniaksi kaikille Suomen 60 000 ekaluokkalaiselle kirjan.

Kouluille jo lähetetyissä paketeissa on monipuolinen valikoima lastenkirjoja. Opettajat valitsevat, minkä kirjan he kullekin oppilaalle antavat. Kirjallisuussäätiön asiamies, dosentti Liisa Suvikumpu perustelee hanketta seuraaavasti:

- Haluamme luoda kaikille koulunsa aloittaville lapsille myönteisen mielikuvan kirjoista, kirjallisuudesta ja lukemisesta. Kaikilla lapsilla ei ole omaa kirjaa tai jokapäiväinen lukeminen ei ole itsestäänselvyys. Toivomme, että ikioma kirja herättää iloa ja ylpeyttä.

- Samalla haluamme kiinnittää huomiota ekaluokkalaisten luokanopettajien tärkeään työhön antamalla heidän jakaa kirjat lapsille oman harkintansa mukaan - suomalaisopettajat ovat huippuammattilaisia, joiden antama malli seuraa lasta nuoruuteen ja aikuisuuteen.

Ja huomenna onkin sitten se jännä päivä, jolloin julkistetaan Finlandia Juniorin voittaja.

Meidän lähikirjastossa on lampun henki ja hyvä haltija

Päivi Almgren & Päivi Jokitalo: Kirjasto 2011. Vaikutteita maailmalta. 248 sivua. Avain 2011. Kansikuva Jussi Jääskeläinen.
















Siippa suositteli vast ikään Päivi Almgrenin & Päivi Jokitalon kirjaa Kirjasto 2011. Vaikutteita maailmalta.

Se on idea- ja virikekirja kirjastoissa työskenteleville ja kirjastotyön kanssa tekemisissä oleville ihmisille. Kirja esittelee eri puolilla maailmaa käyttöön otettuja, hyväksi havaittuja tapahtumia, palvelumuotoja, markkinointikeinoja, kumppanuuksia, kehittämishankkeita ja kohderyhmille avautumista.

Kirjastot eivät ole enää mitään hys-hys-paikkoja, vaan monenlaisten tapahtumien ja palveluiden järjestäjiä. Monipuolisen luettavan tarjoaminen ei välttämättä enää ole edes se ensisijainen yleisten kirjastojen tehtävä ja tavoite: konstit ovat monet, joilla kansalaisia houkutellaan viihtymään ja oleilemaan kirjastossa.

Almgrenin ja Jokitalon kirjassa on laaja osuus, jossa esitellään erilaisia aktivoivia ja toiminnallisia keinoja lasten ja nuorten houkuttelemiseksi kirjastoon. Esimerkiksi Australiassa järjestetään Puuha Pete –teemaisia satutunteja, joiden kupeessa lapset pääsevät tutustumaan kauhakuormaajiin ja maansiirtokoneisiin.

Santa Cruzin kirjastossa Kaliforniassa voi kuunnella iltasatuja puhelimitse soittamalla kirjaston palvelunumeroon. Nebraskan Central City Public Libraryssa lapset voivat hyvittää erääntyneistä lainoista kertyneet myöhästymismaksut lukemalla kirjastossa määräajan. Puolen tunnin hiljainen lukuhetki vastaa dollaria.

Tanskassa järjestetään ns. hakeutuvia kirjastopalveluita perheille, joissa on pieniä lapsia. Palvelu on kohdistettu erityisesti maahanmuuttajaperheisiin, jotka eivät välttämättä vielä tunne kirjaston palvelutarjontaa. Kirjastonhoitajat vierailevat vauvaikäisten lasten perheissä ja vievät lahjaksi kirjan. Vierailut jatkuvat koko leikki-iän ajan. Kirjastonhoitaja juttelee vanhempien kanssa kielen ja tarinoiden merkityksestä, kirjaston palveluista ja lapsen kehitykseen vaikuttavasta integroitumisesta muiden lasten kanssa ennen päiväkodin ja koulun aloittamista.

Tunnettu countrymusiikin laulaja Dolly Parton käynnisti kotipaikkakunnallaan Tennesseessä kampanjan, jonka tavoitteena oli varmistaa, että jokaisen lapsen ulottuvilla olisi kirjoja – riippumatta perheen taloudellisesta tilanteesta. Jokaiselle alle viisivuotiaalle lähetettiin uusi lastenkirja kerran kuukaudessa, aina lapsen viisivuotispäivään asti. Näin syntyi myös naapurikuntien käyttöön ottama Mielikuvituksen kirjasto, johon Penguin-kustantamo tuli mukaan yhteistyökumppaniksi ja sponsoriksi.

Yhdysvalloissa alkoholin ja kirjaston miksaus ei sekään ole mitenkään tavatonta. Nuoria aikuisia houkutellaan lukemaan, kun kirjasto järjestää lukupiirejä paikallisessa pubissa otsikolla ”Books and Booze”.

Rouva Huu kavahtaa nykyistä trendiä, jossa lukemisesta tehdään massatapahtuma. Minulle lukeminen on kuitenkin yhä intiimi harrastus, joka karttaa hälyä ja hektisyyttä.

Tampere-talossa vietettiin eilen Pirkanmaan alueen erilaisten toimijoiden järjestämää lasten oikeuksien päivän perhetapahtumaa. Sen koordinoinnista vastasivat Tampereen kaupungin lapsiasiamies ja Pirkanmaan Taikalamppu-verkosto.

Tapahtumassa jaettiin Pirkanmaan lastenkulttuuripalkinto Lampun henki, jonka sai Tampereen Nekalan lähikirjaston kirjastonjohtaja Marketta Könönen (ent. Härkönen) pitkästä, määrätietoisesta ja johdonmukaisesta työstä lasten lukuharrastuksen edistämiseksi.

Perusteluissa todettiin muun muassa seuraavaa:

Nekalan kirjastoa johtava Marketta Könönen on tehnyt pitkään määrätietoista ja johdonmukaista työtä lasten lukuharrastuksen edistämiseksi. Könönen on kehittänyt kirjastoa osaksi ympäröivää yhteisöä ja tehnyt kirjastosta merkittävän osan Nekalan koulun toimintaa. Hän on myös kohottanut kirjaston merkitystä kulttuurin välittäjänä.

Könösellä on kyky saada kirjat elämään ja innostaa lapsia lukuharrastukseen. Hän on tunnettu ja pidetty alueen lasten keskuudessa. Hän on myös työtä pelkäämätön tekijä, jonka ammattitaitoon on voinut aina luottaa.

Lampun henki -palkinnolla halutaan kannustaa myös yleisellä tasolla lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistämistä sekä kirjaston ja kirjallisuuden jalkauttamista osaksi heidän arkeaan. Palkinnon myönsi Tampereen kaupungin lasten ja nuorten palvelujen lautakunta. Palkinnon saaja voi olla pirkanmaalainen henkilö tai muu toimija, joka on tehnyt merkittävää työtä lastenkulttuurin hyväksi. Ehdotuksia palkinnon saajaksi on kerätty Pirkanmaan Taikalamppu-työryhmältä. Könönen sai Tampereen kaupungin lasten ja nuorten palvelujen lautakunnalta myös Vuoden Hyvä Haltija -maininnan.


Meidän lähikirjaston Marke on tehnyt ruohonjuuritason työtä lasten kirjallisuuskasvatuksen eteen jo useamman lapsisukupolven ajan.

1970-luvulla Marken hoteissa kirjallisuuden pariin juurtuneet lapset tuovat kirjastoon nyt omia lapsiaan, jotka otetaan avosylin ja aurinkoisesti hymyillen vastaan. Marke tuntee lapset nimeltä ja kyselee kuulumisia. Tämä, jos mikä, on mielestäni intiimiä ja tähän aikaan kuin nenä päähän kuuluvaa lastenkirjastotyötä.

Viinikka-Nekalan kaupunginosassa asuvilla lapsilla – ja meillä aikuisilla – on ilmeinen etulyöntiasema, koska kirjasto sijaitsee koulun kupeessa ja opettajat pitävät itsestään selvänä että kirjastossa käydään taajaan.

Lastenkirjahylly ja Rouva Huu onnittelevat Markea lämpimästi.

Antaessaan saa aina jotain myös itselleen, oppii Viivi Villava

Knister & Eve Tharlet: Viivi Villava. Suomentanut Maisa Savolainen. 27 sivua. Lasten Keskus 2011.














Tässäpä mainio kuvakirja, joka inspiroi moneen suuntaan.

Yhdellä tasolla saksalaisen Knisterin teksti on tyypillinen eläinten maailmaan sijoittuva opetustarina siitä, kuinka itsekkyys tai ylpeys kostautuu ennen pitkää. Ja toisella tasollaan mitä ajankohtaisin ja trendikkäin kuvakirja kädentaidoista!

Viivi on lammas, joka odottaa jo malttamattomasti että senkin villa kerittäisiin ja se pääsisi vanhempien lajitoveriensa tavoin hyödylliseen tehtävään. Viivin emo kuitenkin kehottaa sitä malttamaan vielä mielensä, että villa kasvaa kyllin pitkäksi.



Viivi lähtee kävelylle ja tapaa matkallaan monia eläimiä, jotka valittavat viluaan ja anelevat vähän Viiviltä villoja. Mitä pidemmälle kotoa Viivin matka etenee, sitä ylpeämmksi se tulee villoistaan. Se lupaa auttaa eläimiä vasta ensi vuonna.

Viivi päätyy veden ääreen ja katsoo kuvajaistaan veden pinnasta. Tehokkaan vähäeleisesti Eve Tharletin kuvitus osoittaa klassisella kuva-aihelmalla Viivin omahyväisyyden hipovan jo narsismin rajoja. Viivi taivaltaa yhä kauemmas kotoaan, villa kasvaa ja alkaa jo haitata sen kulkua.

Lopulta Viivin villa on niin pitkää, että silmien lisäksi myös sen sydän on peittynyt umpeen. Viivi on vallan unohtanut muut eläimet ajatellessaan vain omaa turkkiaan.

Pöllö, metsän ikuisesti viisas eläin, palauttaa Viivin takaisin maan pinnalle. Se vakuuttaa, että

"Turkkisi on todella kaunis, mutta siitä saa aikaan vielä kauniimpaa", pöllö lupaa, "Rohkeasti vain kokeilemaan!"

Ja niin Viivi antaa kerityttää villansa ja sen olo muuttuu kädenkäänteessä – sekä ulkoisesti että sisäisesti – aiempaa paremmaksi!




Kirjan sisäkansissa on havainnollinen kuvasarja villan valmistuksen eri vaiheista.

Rouva Huu palkitsi itsensä eilen syksyn ankaran työrupeaman jälkeen käynnillä Kädentaitomessuilla . Jo ensimmäisenä messupäivänä Pirkkahallissa oli väentungosta ihan riittämiin.

Mukaan tarttui jostain kumman syystä paljon villaa eri muodoissa.

Lastenkulttuuri taas hetken valtion valokeilassa

Tänään on taas se päivä, jolloin lastenkulttuuri on pop.

Unohdetaan siis hetkeksi muun muassa se, että Ylen ykkönen on päättänyt lopettaa radion lastenohjelmat omalta kanavaltaan tai että lastenteatterit kamppailevat olemassaolon oikeudestaan.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on hetki sitten jakanut valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa valtion lastenkulttuuripalkinnot kirjailijapari Sinikka & Tiina Nopolalle ja ohjaaja Mari Rantasilalle lasten elokuvista Risto Räppääjä (2008) ja Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (2010) sekä muusikko Satu Sopaselle.

Nopoloiden ja Rantasilan palkinnon suuruus on 3 x 5 000 euroa ja Sopasen palkinto 15 000 euroa.

Lastenkulttuurin valtionpalkinnot jaetaan kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana tehdystä ansiokkaasta työstä lastenkulttuurin parissa tai pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta toiminnasta lastenkulttuurin hyväksi.

Palkintoperusteluissa todettiin mm. seuraavaa:

Risto Räppääjät ovat Suomessa harvemmin nähtyjä musiikkielokuvia ja ne ovat olleet suuria katsojamenestyksiä. Parhaillaan tekeillä on kolmas elokuva Risto Räppääjästä.

Elokuvien lisäksi Nopolat ovat muokanneet käsikirjoitukset Risto Räppääjä -musiikkinäytelmiin, joita on esitetty menestyksekkäästi muun muassa Helsingissä, Oulussa ja Tampereella.

Taiteen moniottelija Mari Rantasila on hienolla tavalla muokannut kirjan tunnelman kuviksi ja saanut roolihenkilöt elämään. Elokuvan aikuiset ovat kärjistetysti vähän hassuja karikatyyrejä, mutta lapset ovat uskottavia ja sympaattisia. Lapsikatsojakunnan on helppo samaistua heihin. Tapahtumarikas ja värikäs elokuva ei vajoa liian opettavaiseksi, vaan jättää katsojalle hyvän mielen.

Muusikko Satu Sopanen on monipuolinen lastenmusiikin ammattilainen. Hän soittaa kannelta, laulaa, säveltää, juontaa ja käsikirjoittaa. Hänen energisyytensä ja ehtymätön positiivinen energiansa näkee kaikessa hänen tekemisessään.

Vuosien mittaan Sopanen on vieraillut lähes joka kodissa TV2:n Pikku Kakkosen lukuisten musiikkiohjelmien kautta. Esimerkiksi Huvitutti-ohjelmaa tehtiin toistasataa jaksoa vuosina 1998–2002.

Valtion lastenkulttuuripalkinnoista päätti tänä vuonna ensimmäistä kertaa Taiteen keskustoimikunta. Ehdokkaita saivat nimetä edellisvuosien tapaan valtion taidetoimikunnat ja alueelliset taidetoimikunnat. Aiemmin valinnan on tehnyt Taiteen keskustoimikunnan alainen lastenkulttuurijaosto, joka koostui eri taiteenalojen lastenkulttuurin asiantuntijoista. Lastenkulttuurijaosto lakkautettiin kaikessa hiljaisuudessa – muun muassa säästösyihin vedoten – vuosi sitten.

Kun palkinnon päättäjillä on ohuempi näppituntuma lastenkulttuuriin, on jotenkin itsestään selvää, että tunnustus kohdistuu konsensushengessä median hypettämien ja muun ulkotaiteellisenkin julkisuusrumban ansiosta jo entuudestaan kaikkien hyvin tuntemiin tekijöihin. Pienemmät mutta pitkän linjan lastenkulttuuritoimijat jäävät tässä prosessissa väistämättä jalkoihin.

Sinikka ja Tiina Nopola ovat varmasti tämän(kin) palkinnon ansainneet, mutta mielestäni olisi hyvä antaa näinä lastenkulttuurin alasajon aikoina julkisuutta myös vähemmän tunnetulle tekijäjoukolle, jolle palkinnolla on myös aivan konkreettisesti lastenkulttuuri-identiteettiä ja taloudellista toimeentuloa vahvistava vaikutus.

Valtion lastenkulttuuripalkintojen lisäksi tänään myönnettiin myös Lapsenpäivä-palkinnot. Palkinto kohdistetaan yhteisölle, joka on tehnyt merkittävää työtä lasten taideharrastuksen tai -kasvatuksen edistämiseksi. Palkinnon myöntää kulttuuri- ja urheiluministeri. Lapsenpäivä-palkinnon saivat Satakunnan Elävän Kuvan Keskus, Sekk ry, Porista ja Saarijärvellä toimiva Art Hysteria -taiteilijayhdistys. Kumpikin palkituista sai 8 400 euroa.

Näissä palkinnoissa korostuu hienolla tavalla alueellinen lastenkulttuurityö, jota tehdään usein sisulla ja sydämellä. Voi hyvin uskoa, että palkinnoilla on merkitystä laajakantoisesti koko lääninkin alueella ja ne kannustavat myös muita pieniä lastenkulttuuritoimijoita uskomaan asiaansa.

Tänään vietetään kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksen kunniaksi. Päivän tarkoituksena on tuoda esiin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista.

Vuoden 2011 lapsen oikeuksien päivän teemana on kuritusväkivalta. Jokaisella lapsella on oikeus kasvaa turvallisessa ja väkivallattomassa ympäristössä, kuten YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 19:nnessä artiklassa sanotaan.

Mitä tarkoittaa, jos rakastuu kuudella isolla ärrällä?

Hannu Hirvonen & Pia Sakki: Rakastunut krokotiili. 76 sivua. Tammi 2011. Kannen ja ulkoasun suunnittelu Terhi Haikonen.










Hannu Hirvosen Murisevan metsän eläinasukkaat ovat jo entuudestaan tuttuja Tammen Keltanokka-sarjassa ilmestyneistä helppolukuisista lastenromaaneista Murisevassa metsässä, Tärisevä traktori ja Harvapäinen hirvi (Tammi 2007, 2009, 2010).

Finlandia Junior –ehdokkaaksi nostettu Rakastunut krokotiili on luokiteltavissa lähinnä runsaasti kuvitetuksi miniatyyrikokoiseksi saturomaaniksi – hyvä ja tarpeellinen lajityyppi sekin.

Pia Sakin nelivärikuvitus pääsee nyt Keltanokka-sarjan mustavalkokuvitusta paremmin esiin ja höystää hyvin romanttis-viritteisen tarinan käänteitä. Kuvitus siivittää riittävän lyhyttä tekstiä ja taittokin on osunut nappiinsa: kokonaisuus on heleä ja herkulllinen.

Krokotiili Kristian on kotiutunut pohjoiseen havumetsään jo aiemmissa kirjoissa ja asiaa ei enää sen paremmin ihmetellä.

Hirvonen uudistaa suomalaisen eläinsadun vakiintunutta eläingalleriaa. Keskeisillä eläinsankareilla – krokotiiilien Krristianin ja Krrillan lisäksi siilillä, hiirillä, karhulla ja hirvellä, joka asuu pääasiassa Ugandassa – on toki tietyt luonnetyypit, mutta myös väljyyttä tarvittaessa poiketa niistä juonenkäänteiden niin vaatiessa.





Kirja opettaaa – ilman sormen heristystä – että taiteesta voi nauttia vasta kun perustarpeet on tyydytetty. Siispä Rakastunut krokotiili –kirjassakin syödään paljon ja antaumuksellisesti.

Yhteisöllisyys kannattelee Murisevan metsän eläinten arkea monin eri tavoin. Hiirten häävalmistelut sujuvat kekseliäästi mutta perinteisen kaavan mukaan:

Hämähäkit valmistivat pakan morsiushuntua. Taivaalta saamme jotain sinistä, kirkonkylän kirjastosta jotain lainattua ja harakka lupasi toimittaa jokaiselle morsiamelle jotain uutta.

Hiirten hääjuhlan seremoniamestarina toimii tunteellinen kuu, joka paljastaa morsiusparille suuren salaisuuden: ”Elämä on rakkautta. Rakkaus on elämää. Ei sen kummempaa. Ja siinä kaikki.”




Hääkakakun leikkauksesta sukeutuukin mojova yllätys, joka on Krristianille melkoinen koettelemus. Paljastuu, että Krrilla on käytännöllinen ja emansipoitunut nuori krokotiili, jolla on Krristianin pään menoksi aivan erityisiä suunnitelmia. Kaukorakastuminen on ollut Krristianille huomattavasti mutkattomampaa ja lähikontakti vaatii vähän strategian hiomista. Onneksi kuu näyttää taitonsa pätevänä parisuhdeterapeuttina.

Hannu Hirvonen tunnetaan myös aforistikkona, ja niinpä hän on pudotellut tähän saturomaaniinkin muutamia nasevia aforismeja, kuten kuun viisauden siitä kuinka ”Pelko on rakkaudelle samaa kuin vesi tulelle, mutta rakkaus haihduttaa pelon niin kuin tuli veden. Ainakin jos on sopiva kattila”.

Tiivistettynä: kuuden ärrän rakkaus vie jalat alta ja tajun kankaalle.

Jesse sai Plättä-palkinnon

Marvi ja Merja Jalo: Jesse, pentukoira. 140 sivua. WSOY 2010.






Pirkanmaalaiset koululaiset ovat jälleen äänestäneet parhaasta viime vuonna ilmestyneestä kotimaisesta lasten- tai nuortenromanista. Vuoden 2011 Plättä-palkinnon saa Marvi ja Merja Jalon Jesse pentukoira (WSOY 2010). Palkintoon kuuluu kunniakirja ja grafiikan vedos.

Vuodesta 1975 lähtien jaettu Tampereen kaupunginkirjaston ja IBBY Finlandin Tampereen alajaoston organisoima palkinto on jo yltänyt 37 vuoden ikään. Juhlavaa palkinnonjakotilaisuutta ei tänä vuonna järjestetty, sillä Jalon sisaruksista kumpikaan ei ennättänyt paikalle.

Tässä lista kymmenen kärkeen sijoittuneista kirjailijoista ja kirjoista äänimäärineen:

1. Merja ja Marvi Jalo: Jesse pentukoira, WSOY, 53 ääntä

2. Timo Parvela: Ella ja yön ritarit, Tammi, 45 ääntä

3. Janita Raskala: Kaksoisloukkaus, LK-julkaisut, 35 ääntä

4. Paula Noronen: Supermarsu ja outo toveri, Gummerus, 28 ääntä

5. Merja ja Marvi Jalo: Jesse joulukoira, WSOY 27 ääntä

Anneli Kanto: FC Tytsyt , Karisto, 27 ääntä

Timo Parvela: Ella ja kaverit juhlatuulella, Tammi, 27 ääntä

8. Ilkka Remes: Riskiraja, WSOY, 21 ääntä

9. Tuula Kallioniemi: Konsta sydämen asialla, Otava, 20 ääntä

Merja Jalo: Kikka ja Repa: Muistoja, WSOY, 20 ääntä



Äänestettäviä kirjanimekkeitä oli yhteensä 96, joille ääniä annettiin yhteensä 619 kappaletta. Kärkikirjojen osalta äänten hajonta oli aika pientä.

Vuodet eivät ole koskaan veljeksiä, ja oma sisäinen logiikkansa syntyy myös siitä, että samaa kirjailijaa ei voi nykysääntöjen mukaan palkita kahtena peräkkäisenä vuonna. Aiemmin säännöissä oli reunaehto, jonka mukaan sama kirjailija voi saada palkinnon korkeintaan viiden vuoden (palkinnon alkuajoista vuoteen 1999 asti) tai kolmen vuoden välein (vuosina 1999-2003).

Mikäli Timo Parvelalta ei olisi ilmestynyt Ella-kirjojen juhlavuoden takia toissa vuonna kahta Ella-kirjaa, hän olisi todennäköisesti voittanut Plättä-palkinnon tänä vuonna. Merkille pantavaa on sekin, että Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä-kirjasarja ei viime vuonna karttunut uudella osalla.

Kiinnostava kuriositeetti on myös Janita Raskalan esikoisteos Kaksoisloukkaus, joka sai kolmanneksi eniten ääniä. Raskala on viime vuoden abiturientti Elimäeltä ja kirja on ilmestynyt pienen LK-julkaisut -kustantamon kautta.

Rouva Huu ei ole kirjaan vielä tutustunut, joten paha mennä sanomaan äänten todenperäisyydestä ja kirjan suosiosta lukijoiden keskuudessa yhtään mitään. Plättä-äänestyksen voi tehdä nykyisin myös netin kautta, ja näin kirjailijan taustavoimat voivat myös osaltaan edistää kirjan tunnettavuutta. Janita Raskalan esikoisteos on kärkikymmenikön ainoa, joka ei kuulu mihinkään sarjaan. Palaan kirjaan myöhemmin, kun Pirkanmaan kaupunginkirjaston yksi lainakappale palautuu lainasta. PIKI-verkkokirjaston tietokannan mukaan sitä on lainattu Pirkanmaalla parisenkymmentä kertaa.

Merja Jalo on saanut aiemmin Plätän teoksestaan Yllätysori (Weilin+Göös 1977), Ponitalli vaarassa (Otava 19849 ja Mustan hevosen salaisuus (Otava 1990) ja Marvi Jalo teoksesta Ratsutytön ristiretki (Tammi 1993).


Jesse pentukoira on arvioitu Lastenkirjahyllyssä 12. maaliskuuta 2010.

Koko perhe ihan hukassa

Jenny Jägerfeld: Oli kerran äiti joka katosi. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 355 sivua. Karisto 2011. Kansikuva: Fredrik Remmelfalk & Richard Schöldström.















Ruotsalainen realistinen nuortenromaani on kohahduttanut Suomessa useasti. Ruotsissa on lanseerattu erityinen ”idyllifobian” käsite, jolla tarkoitetaan tämän lajityypin angstintäyteistä realismia, josta ei juurikaan valoa pilkota.


Jenny Jägerfeld on kirjoittanut tähän mennessä kaksi nuortenromaania, joista viimeisin, tässä esillä oleva Här ligger jag och blöder voitti Ruotsin arvostetuimman lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettavan August-palkinnon ja opettajien jakaman palkinnon vuoden parhaasta nuortenromaanista (Stora lärarpriset). Siviiliammatiltaan Jägerfeld on psykologi.

Kariston Siskodisko-sarjassa ilmestyvä suomennos Oli kerran äiti joka katosi onkin tätä taustaa vasten erityisen kiintoisa teos. Se kiteyttää hienosti ja liikoja alleviivaamatta vanhempien hukassa oloa, avioeroperheen hajaantunutta kasvattajan vastuuta ja kaverivanhemmuuden karikoita.

Taidepainotteisen lukion ensimmäistä luokkaa käyvä Maja asuu kahden isänsä kanssa Tukholmassa. Äiti asuu Norrköpingissä. Vanhemmat ovat eronneet Majan ollessa kolmivuotias. Maja vakoilee häikäilemättömästi isänsä sähköposteja ja Facebook-päivityksiä. Isä paheksuu Majan boheemisuutta, mutta ei tunnu saavan enää luontevaa yhteyttä tyttäreensä.

Romaani alkaa vaikuttavasti. Ruotsinkielinen alkuteos on nostanut alkukohtauksen kirjan nimeen: Här ligger jag och blöder ja painottaa näin enemmän Majan henkilökohtaista minän etsintää kuin äidin katoamista. Maja sahaa kuvataiteen tunnilla sormeensa, osa peukalosta leikkaantuu pois. Tyttö joutuu shokkiin ja näistä Majan omista sisäisistä tuntemuksista ja lähipiirin erilaisista reaktioista sukeutuu sitten romaanin draamallinen jännite.

Majan paras kaveri on Enzo, mutta kaverisuhde jää platoniseiksi. Jotain sielunsukulaisuutta tyttö tuntee taideaineiden opettajaa Valteria kohtaan:

Halusin julistaa Valterille, isälle ja koko maailmalle, etteivät kaikki mustiin pukeutuvat ihmiset viillelleet itseään. Ei tarvinnut olla itsetuhoinen, vaikkei suostunutkaan hymyilemään ja olemaan mielin kielin koko ajan. Olin sitä mieltä, että aikuisten pitäisi miettiä kuinka he itse käsittelivät ahdistustaan ennen kuin alkoivat syyttää nuoria puhumattomuudesta, sillä en todellakaan ollut huomannut heidän olevan mestareita ahdistuksen verbalisoinnissa ---.

Erinäisten sattumusten kautta Maja tapaa Norrköpingissä Justin Casen, joka tuunaa vanhoja autoja. Irrallaan tutuista kotikuvioista Maja löytää pitkän etsikkoajan jälkeen sydämeensä ja sieluunsa rauhan.


En paljasta nyt enempää kirjan juonesta – paitsi että Jägerfeldin kirjan rinnalla kannattaa lukea Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus (Otava 2003). Oli kerran äiti joka katosi on hyvä todiste siitä, kuinka lisääntynyt tutkimustieto erilaisista neurologisista poikkeamista heijastuu nykyisin kiinnostavasti myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

Jenny Jägerfeldin romaani ottaa lukijan imuunsa ja koukuttaa lukemaan kirjan nopeasti. Itse ahmaisin kirjan kahden pitkän lukurupeaman aikana.

Erilainen isänpäiväkirja

Pirjo ja Pekka Arvola: Osmo nalle ja isän erehdys. Kuvittanut Johanna Sarajärvi. 32 sivua. Pieni Karhu 2011.














Viitisen vuotta sitten olin esittelemässä erilaisia rankkoja aiheita käsitteleviä kuvakirjoja Tampereen yliopistollisen keskussairaalan lastenpsykiatrisen osaston työntekijöille. Kysyin heiltä alustuksen lopuksi, onko joitakin aiheita, joista he toivoisivat julkaistavan kirjoja lapsille.

"Kirja, jossa toinen vanhemmista joutuu vankilaan ja toinen tekee itsemurhan", kuului yksi vastaus kysymykseeni.

Totesin silloin ykskantaan, että tuskin mikään kotimainen kustantaja näkee potentiaalista markkinarakoa näin marginaalisille aiheille.

Vannomatta paras.

Pienkustantamo Pieni Karhu on tarttunut härkää sarvista ja tehnyt pienten lasten kuvakirjan, jossa pikkunallen isän hairahdus vie vankilaan. Pirjo Arvola työskentelee kirjallisuusterapeuttina. Hän on oman työnsä kautta nähnyt tarpeen ja tilauksen tämäntyyppiselle kirjalle.

Pirjo ja Pekka Arvolan teksti loitontaa tapahtumia kaukaiseen satumaailmaan, seitsemän metsän ja joen takana sijaitsevaan karhukaupunkiin.




Osmo-nallen perheessä on saatu jo pitkään tuta isän työttömyydestä aiheutunut puute ja suoranainen köyhyys: paahtoleivälle riittää enää kolme pisaraa hunajaa.

Osmo aistii isän turhautuneisuuden ja alakulon, joka heijastuu perheen arkeen monin eri tavoin.

Isä lähtee uusien kaveriensa, Hörön ja Plörön, kanssa vielä myöhään illalla ulos. Pahat aavistukset valtaavat Osmon. Isä murtautuu tovereineen herkkupuotiin – ja jää tietysti rysän päältä kiinni.

Isänalle joutuu vankilaan rikostoveriensa kanssa.

Osmolle kerroittin, että vankila on paikka, johon isä joutuu asumaan moneksi, moneksi yöksi. Isä ei pääse kotiin Osmon ja äiti-Nallen luokse.

Ja kuten tällaisissa lapselle traumaattisia aiheita kuvaavissa täsmäkirjoissa on tapana, äiti ja Osmo saavat vaikeaan tilanteeseensa myös ulkoupuolista apua. Apu-täti auttaa heitä pahimman yli paitsi taloudellisesti niin myös kuuntelemalla kummankin murheita ja huolenaiheita, sillä "Ei ole hyvä jäädä kotiin yksin murheiden kanssa. Puhuminen on kuin pehmeää vettä murheelliselle mielelle", sanoo Apu-täti.

Osmo pääsee äidin kanssa vierailemaan vankilassa, ja Osmon mieli seestyy.




Teksti ja Johanna Sarajärven kuvitus luotaavat asiallisesti lapsen kannalta vaikeita tunne-elämän vivahteita. Äitinsä ja ammattiauttajan tuen avulla Osmo selviää isän erheestä ilman isompia traumoja. Perheyhteys kestää pitkän vankila-ajan ja isä oppii tekemästään erehdyksestä.

Osmo-nalle ja isän erehdys on tyypillinen täsmäkirja: sitä ei ole tarkoitettukaan kaikkien leikki-ikäisten lasten kanssa luettavaksi. Ns. seesteistä perhe-elämää eläville lapsille ei käsittääkseni ole silti mitään haittaa sen lukemisesta, mutta se tulee totiseen tarpeeseen niille lapsille, jotka joutuvat tällaisia isoja asioita kohtaamaan omassa lapsuudessaan.

Tällaisten täsmäkirjojen markkinointiin on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Rouva Huu ilahtui silmin nähden, kun huomasi, että vangin läheisille ja siviiliin vankilasta siirtyville tarkoitetulla Portti vapauteen –sivustolla on jo suositteleva maininta tästä kirjasta. Sivustolla on myös lasten omat sivut, joilla Vellu-koiran kanssa lapsi voi saada vastauksia mieltään askarruttaviin asioihin.

Viivin kanssa ei tule aika pitkäksi

Tittamari Marttinen: Viivi Pusu ja omenankukkien yö. 146 s. Tammi 2011. Kansikuva ja kuvitus Erika Kallasmaa.














Tittamari Marttisen Viivi Pusu –sarjan ilmeinen kirjallinen innoittaja löytyy Ruotsista. Kuudesluokkalaisessa Viivissä on samaa spontaania toimintatarmoa kuin Merri Vikin (oik. Ester Ringnér-Lundgren, 1907–1993) Lotta-kirjojen koheltavassa sankarittaressa.

Vauhtia, yllättäviä käänteitä ja persoonallisia sivuhenkilöitä suorastaan vyöryy lukijan eteen myös sarjan yhdeksännessä osassa Viivi Pusu ja omenankukkien yö.

Leirikoulumatka Lappiin menee mönkään, kun opettaja Varma Virtanen joutuu äkillisesti sairaalaan. Viivi ei ystävineen jää nyyhkimään vaan järjestää korviketoimintaa, johon osallistuvat myös Viivin kansainväliset ystävät - Maya Ranskasta ja Jannico Ruotsista.

Yöuintien, pyöräseikkailujen ja kissanhoitokeikkojen kupeessa Viivi ehtii vielä jäljittää salaperäisen Laura Lehmuksenkin arvoitusta tunnetulle taiteilijalle.




Viivi on tiiviin ystäväjoukkonsa kanssa siirtymässä kesän jälkeen yläkouluun. Seurustelun kimurantit käänteet mustasukkaisuuksineen ja epäilyineen kuuluvat jo itsestään selvyyksinä näiden nuorten elämään. Viivi peilaa jatkuvasti itseään muihin ystäviinsä ja oppii paljon itsestään ja tovereistaan.

Klassiseen tyttökirjallisuuteen keskittyneessä Saran kirjat -blogissa on käynnissä mielenkiintoinen ja hurmaava äänestys suomalaisen tyttökirjallisuuden rakastetuimmasta sankarittaresta.

Äänestys jatkuu 18. marraskuuta asti. Käykääpä kaikki äänestämässä omaa suosikkianne!

Ainakin tällä erää näyttää siltä, että vahvoilla ovat tyttökirjaklassikot jo vuosikymmenten takaa: Anni Swanin Iris, Rauha S. Virtasen Virva ja Anni Polvan Tiina. Toisaalta suosiota on saanut myös hieman epätyypillisempi tyttösankari, Oiva Paloheimon Tirlittan!

Uudemmat tyttökirjasankarittaret eivät ehkä tässä äänestyksessä vielä menesty. Toisaalta tarjontakin on nykyisin niin valtavaa, että hajontaa syntyy pakostikin tosi paljon. Mutta tyttökirjasankarittaren prototyyppiä miettiessä ei kannata unohtaa esimerkiksi Marttisen Viivi Pusua, Tuija Lehtisen Rebekkaa ja Vilja-Tuulia Huotarisen Siljaa, jotka kaikki kantavat yhä muassaan tyttöyden ihanteita ja toisaalta sitä yhtä tärkeää kapinahenkeäkin !

Luopumisen tuskaa aikuiseen makuun

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa. Kuvitus ja kansikuva Oliver Jeffers. Suomentanut Laura Beck. 224 sivua. Bazar 2011.








Irlantilaisen John Boynen parin vuoden takainen hittikirja Poika raidallisessa pyjamassa on koskettanut hyvin monenikäisiä lukijoita. Uusin tänä vuonna ilmestynyt suomennos tuskin tavoittaa aivan raidalliseen pyjamaan pukeutuneen pojan kaltaista vankkumatonta lukijasuosiota.

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa on haikean-kuulas ja hiukan aikuismaiseen muottiin kirjoitettu kasvutarina. Juonessa on varsin tarkkaan harkittua ja siksi kliseiseltäkin kalskahtavaa identiteetin etsintää, lapsuuden ja vanhuuden peilausta ja perhesuhteiden ylistystä.




Draaman nostatus pysyy aluksi verkkaisena. Nooan kotoa lähtemisen mahdollisia syitä väläytellään lukijalle tämän tästä. Jännite on jo vähällä täysin herpaantua kunnes Nooa tapaa monen ynseän eläimen (joilla kuitenkin on oma roolinsa tarinassa) jälkeen vihdoin vanhan miehen, joka ottaa hänet hoiviinsa tarjoamalla ruokaa ja yösijan.

Vanha mies on perinyt kuolleelta isältään lelukaupan ja veistää siellä uusia puunukkeja, vaikka ostajia ei näykään mailla eikä halmeilla. Boynen romaani tekee näin varsinkin tarinan loppukäänteiden osalta vaivihkaisen komeasti kunniaa myös italialaiselle lastenkirjaklassikolle, Carlo Collodin Pinokkiolle.

Vanha mies muistelee Nooalle elämäänsä ja tarinoinnin lomassa Nooakin saa välillä tilaisuuden esittää kysymyksiä tai kommenttejaan elämän monimutkaisuudesta. Nooan lähdön syyt kilpistyvät äitiin. Näin Boynen romaani toistaa lastenkirjoissa yhä hämmentävän usein toistuvaaa teemaa, vanhempien ymmärtämättömyyttä vihkiä lasta vähin erin sopeutumaan perheen isoihin ja odottamattomiin tragedioihin.




Boyle tuntuu viestittävän aikuisille lukijoilleen kuinka tärkeää on tarttua hetkeen, elää lapsen kanssa täydesti ja pidäkkeettömästi.

”Vanhemmat ovat aina hyvin yksinäisiä, kun heidän lapsensa ovat poissa, etkö sinä sitä tiennyt?” kysyy vanha herra Nooalta. Tällaisissa painotuksissaan Nooa Notkoniityn tarina vetoaa lapsilukijoita huomattavasti enemmän nostalgiseen ja paljon kokeneeseen aikuiseen, joka haikailee menetettyjä ihmissuhteitaan.

Oliver Jeffersin äärimmäisen pelkistetyt ja numeroidut kuvat erilaisista arkisista esineistä tuntuvat hiukan tekotaiteelliselta kikkailulta. Romaanin käyttömukavuutta esimerkiksi ääneen lukemisen kannalta olisi lisännyt huomattavasti enemmän perinteinen kuvittava ja siten tarinaa eteenpäin vievä ja hahmoihin samastumista helpottava kuvitus.



Nooa Notkoniityn viipyilevässä ja välistä pakahduttavan kauniissakin tarinassa on samaa ulkokohtaisuuden tuntua kuin Kate DiCamillon Taikurin norsussa (Otava 2010). Tarinan lumo on kiistämätön, mutta silti jälkimaku jää vaisuksi.

Nuorta lempeä ja patsastelua

Elokuva- ja televisio-ohjaajanakin tunnettu Lauri Törhönen on tarttunut isoon haasteeseen koukuttaa murrosikäiset tytöt ja pojat saman kirjan ääreen.

Sello & Pallo, vaaleansininen rakkauskertomus (Tammi 2009) sai vuonna 2010 Topelius-palkinnon. Siinä jalkapalloa tosimielellä pelaavan Mikaelin ja sellonsoitosta itselleen tulevaisuuden uran hankkivan Ainon rakkaustarina oli vielä aivan oraalla.

Nuorten rakkaustarinasta näyttää sukeutuvan ainakin trilogia, sillä sen verran avoimeksi heidän suhteensa kehitys vielä tässä itsenäisessä toisessakin osassa, Kontrapunktissa & Voittomaalissa, jää.

Romaanin molemmat päähenkilöt ovat jo täysi-ikäisiä. Mikael asuu vielä kotonaan äidin ja pikkusiskon kanssa. Kaikki kolme totuttelevat isän äkilliseen kuolemaan työpaikalla sattuneessa tapaturmassa. Mikael kertaa mielessään isän fraaseja ja letkautuksia ja tekee surutyötään omalla tavallaan. Juuri kun poika eniten isää kaipaisi, hänen onkin tultava toimeen omillaan.

Aino asuu tätinsä ja tämän miehen sponsoroimassa asunnossa näennäisesti itsenäisesti, silti hyvää tarkoittavien mutta uteliaiden sukulaisten jatkuvan tarkkailun alla.

Kesäloma alkaa mutta sekä Aino että Mikael ovat kumpikin kiireisiä peli- ja soittotreeniensä vuoksi. Läheisten painostus kesätyöpaikan hankkimiseen aiheuttaa sekin seurustelusuhteelle omia haasteita:

Mikael oli tullut Ainon elämään odottamatta. Toivomatta. Ollut aivan erilainen, niin kuin eri maailmasta tuleva olento vain voi olla. He olivat monta kertaa jo verranneet toista itseensä ja urheilua taiteeseen, ja aina hämmästyneet. Miten kaksi ulkoa niin erilaiselta näyttävää maailmaa näyttivät sisältä melkein samanlaisilta!

Törhönen ei emmi esittää Mikaelia tunteellisena ja jopa hieman pateettisenakin hahmona. Mikael tuntee syyllisyyttä pyöräillessään kesätyöhönsä lentokentälle, jos hän ei ole muistanut ajatella Ainoa tiettyyn maamerkkiin mennessä.

Rakkaus on tullut Mikaelille ”täysin puun takaa” ja tämä uusi tunne hämmentää häntä:

Miksei kukaan opettanut, tai edes varoittanut rakkaudesta!

Siitä että se tulee kuin ukonilma ja jatkuu kuin tsunami, jonka jälkeen oma maailma pyörii kuin pyörremyrsky eikä mikään ole enää kuin ennen, eikä edes kovin normaalia.

Mikael huomasi ajattelevansa typerästi ja toimivansa typerästi.

Jos joku huomasi tai huomautti, itselle oli hyvä selitys, mutta mitä sanoa muille?

On oikeastaan aika virkistävää, että Törhönen on hyvinkin pidättyväinen nuorten seurustelusuhteen intiimipuolen kuvauksessa. Hän kävelyttää rakastunutta paria ympäri Helsinkiä – hieman koomisestikin – tutustumassa pääkaupungin lukemattomiin patsaisiin.

Erilaisista yhteiskuntaluokista ja elämäntavoista tulevat nuoret laajentavat myös reviiriään: Pasilassa asuva Mikael aistii Ainon pikkuporvarillisesta takatöölöläiskorttelista aivan erilaisia tuulahduksia kuin omista kotimaisemistaan Pasilan radan varresta.

Kontrapunktin & Voittomaalin tyylilaji on kahden erilaisen lukijakunnan samanaikaisella kosiskelulla (jalkapallo-ottelun intensiiviset pelikuvaukset ja parisuhteen romanttiset käänteet) rohkea ja sellaisenaan jopa vähän häikäilemätönkin.

Tohdin kuitenkin epäillä, että Terhi Haikosen suunnittelema valokuvakansikuva karkottaa kyllä tehokkaasti kaikki pojat kirjan ääreltä. Jalkapalloilevan pojan päätön potrettiasento ei vakuuta: miksi nappulakengissä ei ole lainkaan rapaa ja miksi pelihousut ja jalkapallo oikein hohtavat valkoisuuttaan?



*****

Finlandia Junior -palkinnon ehdokasasettelun liepeille sijoittuneet blogimerkinnät ovat saaneet Lastenkirjahyllyssä aikaan uuden kävijäennätyksen: eilisen aikana sivuilla piipahti lähes 600 kävijää.

Finlandia Junior –ehdokkaat 2011: Jokaiselle jotakin – taidetta, tunteita ja elämyksiä

Esivalintaraati on hetki sitten julkistanut Suomen Kirjasäätiön kuusi Finlandia Junior –palkinnolle ehdolle asetettua teosta.

Tässä raadin perustelut:


Hannu Hirvonen & Pia Sakki: Rakastunut krokotiili, Tammi

Loistelias, lasten ja aikuisten yhteinen lukukirja kertoo pienen krokotiilin suurista tunteista. Hyväntahtoisesti maailmaan ja sen olioiden tuntemuksiin suhtautuva kirja on suloinen kertomus ylen määrin runoja synnyttävästä, ujosta rakkaudesta.
Kuvitus on kertakaikkisen liikuttava ja tukee tyylilajillaan erinomaisesti kerronnan lempeää maailmaa, jossa metsän eläimet opastavat pientä krokotiilia hänen lemmentuskissaan.

Rakkausteemaa käsitellään viisaasti sekä lapsen että koko elämänkaaren ja erilaisten perhemuotojen näkökulmasta. Kirja vie eri-ikäiset lukijat hellään suukottelu- ja kuiskuttelumaailmaan.




Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa, Karisto

Valoa valoa valoa on tärkeä, universaali tarina ensirakkauden korjaavasta voimasta, pohjaan saakka haavoittavasta erosta ja kuolemasta, häpeän pelosta ja sen tuhoavuudesta. Rakkauden ja erityisesti nuorten keskinäisen seksin kuvaus on huikeaa, sävykästä ja totuudellista. Pienen tytön menetetyn äidin kaipuu on järkyttävyydessään katarttista. Tunteet kerrotaan atavistisella kielellä, tapahtumien ja muistikuvien kautta, kuin taitavan elokuvaleikkaajan käsissä. Teoksen monitasoinen, runoutta lähenevä rakenne sekä tarinan sijoittaminen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan, rinnastuu onnistuneesti valoon ja kipuun – auki olevaan ihoon, rakastajana ja rakastettuna olemiseen.




Hannele Huovi & Kristiina Louhi: Jättityttö ja Pirhonen, Tammi

Jättityttö ja Pirhonen on filosofinen tarina erilaisuuden ja vierauden kokemuksesta, ennakkoluulot ylittävästä ystävyydestä ja siviilirohkeudesta. Oivaltava, sekä lapsi- että aikuislukijaa innostava kuvitus kertoo koskettavasti miltä maailma näyttää jättiläisen silmissä ja miltä jättiläinen näyttää maailman silmissä.


Kuvat herkuttelevat käsitteellisyydellä. Yhdessä ihastuttavien kielikuvien kanssa ne välittävät vakuuttavasti sekä yksinäisyyden kokemuksen että ymmärretyksi tulemisen kaipuun. Kirjan visuaalinen ja kielellinen maailma luo ehjän ja taidokkaan kokonaisuuden. Jättitytön yksinäisyyden murtaa korkealle, yli oman todellisuutensa tähyävä pikkuinen Pirhonen, joka ei pelkää suuria asioita.





Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset, WSOY

2300-luvulle sijoittuvassa dystopiassa varallisuus ei jakaudu tasapuolisesti, syntyvyyttä säännöstellään ja ihmisen elinikää pystytään jatkamaan teknologian avulla. Eletään katastrofin jälkeistä aikaa maailmassa, jossa ihmisen ja koneen välinen raja on hämärtynyt.

Teoksen henkilöhahmot kasvavat ja syvenevät tässä visuaalisessa mielikuvittelun taidonnäytteessä, jonka yhteiskuntakritiikki puree tätäkin päivää. Kieli kulkee erinomaisena läpi teoksen loihtien eteemme maailman, jonka jokainen yksityiskohta on tarkoin ja harkiten mietitty. Routasisarukset ei sorru synkistelyyn, eikä selittelyyn. Teos herättää kysymään, millaista tulevaisuutta olemme itsellemme luomassa?




Sisko Latvus: Kaukana omalta maalta, WSOY

Teos kertoo koskettavan tarinan perheestä, joka joutuu sodan vuoksi rakentamaan arjen joka päivä uudestaan. Latvus kuvaa hätkähdyttävän todentuntuisesti niitä inkerinsuomalaisten kokemuksia, joiden vaikutuksia nuoren lukijan lähipiiri saattaa yhä itsessään tunnistaa. Monet teoksen teemoista ovat tuttuja myös tämän päivän uutisista. Erityisesti nälän ja sen seurausten kuvaus on vaikuttavaa. Kerronnan tukena on kirjoittajan tekemä mittava taustatyö.


Sota rikkoo henkilökohtaisen elämän, mutta ei poista tunteiden sävyjä. Päähenkilön aikuiseksi kasvamisessa rakkauden kohtaaminen on ihan yhtä tärkeää kuin pelon ja fyysisen kivun sietäminen. Selviytyminen ei tarkoita suurta sankaruutta, vaan kykyä elää nykyhetkessä. ”Elämä alkaa siitä, että etsitään puita ja tehdään tuli.”




Marjatta Levanto & Julia Vuori: Taivaallinen suurperhe, Otava

Taivaallinen suurperhe muodostuu myyttien, uskomusten ja uskontojen henkiolennoista. Erilaiset maailmankatsomukset elävät kauniisti rinnakkain. Perinteiset luokittelut hyvän ja pahan sekä kauniin ja ruman välillä käyvät tarpeettomiksi. Tämä on ansiokas kannanotto monikulttuurisen taiteen lukemiseen ja ymmärtämiseen.


Levannon teksti tuo tarinat ja niiden henkilöt tuttavallisen lähelle. Viimeistellyt sanavalinnat ja kauniisti rytmittyvät lauseet sopivat erinomaisesti myös ääneen luettaviksi. Teemaan liittyvät taideteokset on valittu harkiten.
Julia Vuoren luomat olennot kommunikoivat sekä tekstin että taideteosten kanssa ja rinnastavat ne konkreettisesti nykypäivään. Lukijan maailmakuva eheytyy sekä ajattelun että elämyksen tasolla.



Kaikki ehdolle asetetut tekijät ovat entuudestaan lasten- ja nuortenkirjailijoina tunnettuja. Uusia ”yllättäjiä” ei tänä vuonna joukkoon kelpuutettu. Eri ikäisiä ja erilaisiin lajityyppeihin virittyneitä lukijoita on pidetty selvästi mielessä lopullista kärkikuusikkoa valittaessa. Ikärasismista ei raatia siis voi syyttää.

Lieneekö silti enteellistä, että kahtena vuonna peräkkäin on FJ-ehdokkaaksi valittu kuvakirja, joka kertoo aikuisista? Viime vuonna ehdolla oli Katarina von Numers-Ekmanin ja Christel Rönnsin Konrad ja Kornelia, joka kertoi ikääntyneiden ihmissuhteista ja nyt ehdolla on jälleen aikuisten aluksi epäsuhtainen, mutta onnelliseksi kääntyvä rakkaustarina.

Nähtäväksi jää, kuinka hyvin ehdokaskirjat oikeasti lapset ja nuoret tavoittavat. Rouva Huu tohtii olla hiukan skeptinen Jättitytön ja Pirhosen lisäksi myös Kaukana omalta maalta -nuortenromaanin ja Taivaallisen suurperheen kolahtamisesta oletettuun kohderyhmäänsä.

Sitä vastoin Hannu Hirvosen ja Pia Sakin Rakastunut krokotiili on hauska osoitus uudesta ilmiöstä, jossa samat kirjahahmot nykyisin liikkuvat sukkelasti eri lajityyppien välillä. Murisevan metsän hurmaavat eläimet tunnetaan entuudestaan Tammen lukemaan opetteleville suunnatusta helppolukuisesta Keltanokka-sarjasta. Rakastunut krokotiili on kuvakirjan ja lastenromaanin rajamaastoon kirjoitettu värikylläinen eläinten love-story, jonka Rouva Huu lupaa piakkoin esitellä myös Lastenkirjahyllyssä.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa näyttää löytäneen jo lukijansa ja sille voisi povata jopa uuden nuorisosukupolven kulttiteoksenkin asemaa, vähän samaan tapaan kuin Merja Otavan Priska teki 1960-luvulla uudistaessaan nuortenromaanin modernisoituvaa genreä.

Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset vastaa komeasti kansainvälisen scifin ja fantasian huutoon ja osoittaa, että Suomestakin löytyy näiden lajien osaajia. Jään mielenkiinnolla odottamaan, herättääkö Leinosen ja Lappalaisen dystopia kiinnostusta myös ulkomailla.

Raadin puheenjohtaja, Jyväskylän kansalaisopiston sanataidekoulun opettaja Pia Niskanen piti ehdokasasettelun julkistuksessa hyvän ja sisältörikkaan puheen. On hienoa, että Finlandia Junior –raatien jäsenet ymmärtävät tuhannen taalan paikkansa kiinnittää suuren yleisön ja median huomio hetkeksi lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Ainakin kerran vuodessa eri tahot saavat tietoiskun tämän kirjallisuuden alueen tärkeydestä ja sen ajankohtaisista sisällöistä!

Rouva Huu hykerteli erityisen tyytyväisenä, kun Niskanen penäsi kustantajilta enemmän paneutumista lasten- ja nuortenkirjojen kohderyhmien miettimiseen ja lajityypittämiseen:

-- välillä tuntuu, että ansiokas sisältö on päätynyt väärän lajin kansiin. Silloin kärsivät ennen kaikkea kirjailijan ideat, mutta myös teoksessa eteenpäin tarpovat lukijat. Esimerkiksi proosateoksissa on monia sellaisia, jotka toimisivat kertovaa tekstiä paremmin sarjakuvina, draamakäsikirjoituksina tai vaikkapa suoraan äänikirjoiksi julkaistuina.

Toisinaan romaanin muotoon on houkuteltu myös ansiokas tietokirja. Silloin tuloksena saattaa olla kiusallisen opettavainen ja ennalta arvattava juoni. Se on sääli, sillä toisin päin toteutettuna yhdistelmä toimisi loistavasti. Tietokirja, jossa faktaa konkretisoidaan siihen liittyvillä tilanteilla ja tunteilla, auttaa lukijaa ottamaan ison askeleen sirpaleisista havainnoista kohti eheää maailmankuvaa.

Raati korosti kuvakirjaa esteettisesti täysipainoisena kokonaisuutena:

--- kirjailija ja kuvittaja tarvitsevat ryhmäänsä graafikon. Vasta ehjä visuaalinen suunnittelu tekee jokaisesta aukeamasta kuvan ja kirjasta kokonaisen taideteoksen. Kirjan painaminen on painava ele. Kustantajan tehtävä on näyttää myös visuaalisella panostuksella, että se on uskonut kirjaan.

Pia Niskasen puheessa teki mieli taputtaa kohdassa, jossa hän penäsi kustantajilta enemmän panostusta kirjojen takakansitekstien laadintaan:

Lukijan tila kapenee siinä vaiheessa, kun teosta määritellään mahtipontisten adjektiivien avulla. En äkkiseltään keksi toista taiteenlajia, jonka vastaanottaminen käsikirjoitettaisiin näin perusteellisesti etukäteen. Kuinka moni kuuntelisi cd-levyn, jonka kanteen olisi painettu seuraava teksti? ”Tämän levyn koskettavat biisit saavat sinut itkemään ja nauramaan. Ne innostavat sinut unelmoimaan hupsunhauskoista hetkistä. Musiikki auttaa sinua sopeutumaan uuteen pelottavaan elämänvaiheeseen, kun siirryt alakoulusta yläkouluun.”

-- Kun määritellään tekstiä, tullaan samalla määritelleeksi niitä tunteita, joita lukijan odotetaan kokevan tekstin äärellä. Tällöin voi käydä niin, että lapsi ei lue teosta, vaan teos lukee lasta. Niinpä pienen lukijan alakuloinen päätelmä saattaa olla vaikkapa se, että hän on huono lukija, koska hän ei nauranut kertaakaan hauskaksi määritellyn teoksen äärellä. Odotan mielenkiinnolla takakansitekstien muodon muuttumista. Lukijaa kun ei voi innostaa edes kaikkein koreimmilla sanavalinnoilla.

Niskanen kiitti suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita

-- uskosta tähän kirjallisuuden alueeseen, halusta kirjoittaa ja kuvittaa tämän maailman eri ilmiöt näkyviksi ja halusta luoda vaihtoehtoisia maailmoja. Ennen kaikkea se kertoo halusta tavoittaa lukija.

Raati oli kiinnittänyt huomiota lastenrunouden perinteen vähäisyyteen vuoden tarjonnassa ja puhui jopa ”kansallisen riimisuonen ohenemisesta”.

Tästä tohdin olla vähän eri mieltä. Nimenomaan vuosituhannen taitteessa lähtien on eletty suomalaisen lasten- ja ajoittain myös nuortenlyriikan suurta juhlaa. Kokoelmien määrä on lisääntynyt ja monipuolistunut hurjasti ja joissain kohdin tekisi jopa mieli vähän suitsia runoilijoiden tuotteliainta runosuonta. Määrä ei koskaan korvaa laatua.

Arkityössään sanataidekoulussa Pia Niskanen on huomannut, että lastenrunon tekijät eivät enää aina usko lukijansa kykyyn tulkita ja vastaanottaa haasteellisempaakin runoutta:

--- useimmat lapset kietoutuvat hurmoksellisesti kieleen, kuuntelevat sanahelinää ja kirjoittavat tunneälyä tihkuvia oivalluksia. Näin he löytävät loistavia uusia runollisia ilmaisumuotoja. Lastenrunon ei tarvitse olla yksinomaan hauska ja helppo, vaan runojen tulkitseminen on sydämellä tehtävää mielekästä salapoliisityötä. Uteliaat lukijat ovat valmiita vaihtamaan lukusuuntaa, tutkimaan sanojen taustoja ja kurkistamaan rivien väleihin.

Summa summarum:

Suomalaisilta lasten- ja nuortenkirjailijoilta ei puutu taitoa ja hyvää tahtoa kirjoittaa lapsille ja nuorille laadukasta luettavaa. Kustantajilla vain on taipumus välillä unohtaa, miksi ja kenelle kirjoja tehdään paitsi myytäväksi ja lainattavaksi niin myös erilaisten elämyksien antajaksi.

Rouva Huu onnittelee kaikkia ehdolle asetettuja kirjailijoita ja kuvittajia.