Konkreettisia läsnäolon kosketuksia

Sanna Tuovinen: Satuhieronta. Läsnä olevan kosketuksen ja sadun taikaa. Valokuvat Mikko Törmänen. Piirroskuvitus Sanna Pelliccioni, 152 sivua, WSOY 2014. Graafinen suunnittelu Henna Raitala ja Sanna Pelliccioni.

Matti Airola: Isin ja tyttöjen lettikirja. Valokuvat Anna Autio, piirroskuvat Anni Virtanen, 96 sivua, Schildts & Söderströms 2015.Graafinen suunnittelu Anna-Mari Tenhunen.

Helsingin Sanomat uutisoi kulttuurisivuillaan eilen, että puuvärikyniä valmistava Faber-Castellin tehdas on joutunut Saksan tehtaallaan lisäämään työvuoroja,  koska aikuisten värityskirjabuumi on synnyttänyt niin ison kysynnän puuvärikynille. Aikuisten värityskirjoista on tullut maailmanlaajuinen, Etelä-Amerikasta Aasiaan ulottuva ilmiö. Esimerkiksi Brasiliassa on tällä hetkellä iso pula värityskynistä!

Uutisessa on kiinnostava detalji: Suomen aikuisten värityskirjamyynti ylsi viime vuonna kolmeen miljoonaan euroon. Ymmärrykseni mukaan tämä myynti on lihottanut siis tietokirjallisuuden myyntiä tämän verran. Ainakin Kirjakauppaliitto laskee Mitä Suomi lukee -listauksissaan aikuisten värityskirjat tietokirjallisuudeksi.

Tämä värityskirjatrendi hämmästyttää ja kiinnostaa monestakin eri syystä. 

Rouva Huu tietää omasta kokemuksesta, kuinka tärkeää on välillä pysähtyä hetkeen, antaa aivojen levätä mutta silti antaa käsilleen mielekästä työtä. 

Erilaiset kädentaidot ovat Huulle se elämän suola, varsinkin niinä päivinä, kun tietokoneen näytölle syntyy vain vähän tai ei lainkaan konkreettista aikaansaannosta. 

Lastenkirjallisuudessa ja lasten arkeen liittyvässä tietokirjallisuudessa hiljentymisen ja rauhoittumisen aalto on rauhallisesti liplatellut  aikuisten värityskirjabuumia pidempään.  Meditatiivista hiljentymistä on löytynyt jo useamman vuoden ajan ns. hiljaisuuden lastenkirjoista.

Parhaimmillaan tällaiset lastenkirjat tarjoavat sekä lapselle että kirjaa ääneen lukevalle aikuiselle lepohetken kaiken kiireen ja moninaisten vaatimusten keskellä. Hiljaisuuden lastenkirjat lisäävät myös lapsen itsetuntemusta ja sosiaalisia taitoja. Kirjoissa kuvitus on usein määräävässä asemassa: avarat maisemat voivat levittäytyä laajoina, rauhoittavina väripintoina. Kuvitus voi toimia myös tunteiden mielenmaisemana ja helpottaa omien ajatusten sanoittamista. 

No, samoista asioista on ollut Lastenkirjahyllyssä aiemminkin puhetta, mutta kertaus olkoon paikallaan alkavien pääsiäisen pitkien pyhienkin takia, jolloin viimeistään on syytä pysähtyä nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta.

Suomen Kirjataiteen komitea antoi viime viikolla tietokirjojen kategoriassa kaunis kirja -kunniamaininnan Jenni Petäsen ja Laura Mendelinin kirjalle Letille, 60 kauneinta palmikkoa ja kampausta (WSOY 2015).

Tätä palkittua kirjaa arkisempi nidoltulta ulkoasultaan ja kuvitukseltaan on se kaikkein ensimmäinen kotimainen letitysopas, Matti Airolan Isin ja tyttöjen lettikirja.  

Kirjan menestys perustuu sosiaalisen median tehokkaaseen haltuunottoon. Airola ilahdutti aluksi ystäviään lettikuvilla Facebookissa, instagramissa ja perustamassaan blogissa, joka keräsi kirjan sisäkansiliepeen ilmoituksen mukaan alle vuodessa yli 10 000 uskollista seuraajaa.

Anna Aution valokuvissa on mukavaa rouheutta ja Anni Virtasen letitysohjeet ovat ihailtavan selkeitä. Anna Aution ja Anni Virtasen kuvitusta Matti Airolan Isin ja tyttöjen lettikirjaan (Schildts & Söderströms 2015).

Raumalainen Matti Airola ei tee lettiharrastuksestaan mitään numeroa tai itsestään friikkiä. Kun tytöt kaipasivat hiusten letitystä, isä päätti ottaa asioista youtubesta selvää ja toteutti tyttöjen toiveen. … ja luultavasti myös tuli ajan oloon ylittäneeksi tyttöjen kaikki odotukset.

Yle-uutisille lettikirjan ilmestymisen aikaan antamassaan haastattelussa Airola kiteyttää olennaisen:

– Kun miehenä letittää, saa osakseen kivaa huomiota. Ja mikä tärkeintä, tämä harrastus vaikuttaa myös suhteisiin lasten kanssa. Kun tyttöjen hiuksia letittää iltaisin, on ihan eri tavalla läsnä. Muuten tulisi ehkä vain makoiltua sohvalla kännykän kanssa. 

Sanna Tuovisen Satuhieronta-kirja on ollut jo pitkään rouva Huun kirjapinossa kurkottamassa esittelyvuoroaan. Kirja on kooltaan mielestäni turhan iso ja ehkä siksi tulee viestineeksi mutkatonta sisältöään huomattavasti  pömpöösimpää vaikutelmaa. Kirjan olisi voinut toteuttaa kierreselkäisenä ja hiukan pienemmässä koossa.

No, jossittelu sikseen.

Hiusten letittäminen eit tietenkään ole yksinomaan tyttöjen riemu, mutta silti on hauskaa, että Satuhieronta-kirjassa on hierontamalleina tasapuolisesti myös poikia isien hierottavana. Mikko Tuovisen valokuvakuvitusta Sanna Tuovisen kirjaan Satuhieronta. Läsnäolevan kosketuksen ja sadun taikaa (WSOY 2014). 

Sanna Tuovinen on kehittänyt satuhierontavalmennuksen, jonka perusideana on yhdistää kaksi lapsen kasvun ja kehityksen kannalta oleellista asiaa: satu ja hyvä kosketus. Satuhieronta parantaa lapsen itsetuntemusta, kehittää motoriikkaa ja sosiaalisia taitoja, lievittää stressiä ja helpottaa nukahtamista. Satuhieronnan filosofofia ammentaa Rosen-terapiasta, Theraplaystä ja NLP:stä.

Kirja tarjoaa ideoita kotona ja päivähoidossa toteutettaviin satuhierontoihin. Satuhieronnasta on havaittu olevan apua myös tukiperhetyössä, taidekasvatuksessa ja harrastuksissa. Saatesanoissaan tekijä toivoo satuhieronnan leviävän tulevaisuudessa myös sairaaloihin, kouluihin, neuvoloihin sekä lastensuojelutyön ja -psykiatrian pariin.

Satuhieronnan perusideana on kuvittaa kosketuksen kautta ääneen kerrottua tarinaa hierottavan keholle. Tämä idea on lähtökohdiltaan tuttu jo vanhoista lastenloruista, joissa harakka keittää huttua lapsen kämmenkupissa tai hiiri menee kainalosta hakemaan maitoa.

Satuhieronta  vaatii aina luvan hierottavalta lapselta, lapsen toiveita on syytä kunnioittaa.

Mikko Tuovisen valokuvakuvituksessa on tavoitettu satuhieronnan lopputulos, suloinen raukeus ja luottamuksen tunteet. Mikko Tuovisen valokuvakuvitusta Sanna Tuovisen kirjaan Satuhieronta. Läsnäolevan kosketuksen ja sadun taikaa (WSOY 2014). 

On kiinnostavaa, että Tuovinen korostaa sitä, kuinka lapselle sadun lukeminen kirjasta on suhteellisen nopeatempoista:

Sadun kumppaniksi tulee kosketus jolle on hyvä antaa aikaa. Lauseet saavat satuhieronnassa tulla huomattavasti hitaammin ja harvemmin. Myös hiljaiset hetket ja tauot lauseiden välissä ovat merkityksellisiä – näin pieni hierottava ehtii kuunnella kosketusta ja kosketuksen viestejä. Samalla aikuinenkin saa luvan kanssa hidastaa tahtia, hengittää rauhassa ja pysähtyä hetkeen.

Sanna Pelliccionin selkeät havainnepiirroskuvat liikeradoista rohkaisevat tottumattomampaakin kokeilemaan satuhierontaa. 

Kirjassa on satuhierontaan sopivia runoja sekä pidempiä satuja   ohjeistuksineen.  Toisaalta kirja myös kannustaa rohkeasti varioimaan niitä lapsen ja aikuisen mielen mukaan. Kirjassa on paljon taustatietoa kosketuksen merkityksestä ja parantavasta voimasta. Tutkimustieto on pakattu helposti omaksuttavaan ja kiinnostavaan muotoon. Paljon tilaa annetaan myös satuhierontaa tehneiden omille kokemuksille ja palautteelle. 

Rouva Huu uskoo, että satuhieronnasta saa eniten iloa, jos lasta hierova aikuinen vapauttaa itsensä valmiista saduista ja rohkaistuu kertomaan niitä omin sanoin tai jopa keksimään aivan uusia. 

Tavallinen lapsen vanhempi tuskin toimertuu opettelemaan sana sanalta ulkoa pitkiä runoja tai tarinoita, ja niiden lopottaminen suoraan kirjasta hieronnan aikana taas tuntuu sotivan satuhieronnan alkuperäistä ajatusta vastaan, että aikuinenkin rentoutuisi satuhieronnan aikana.

Tässä yhteydessä on nyt pätevän aasinsillan kautta pakko muistuttaa vielä Riitta Jalosen & Kristiina Louhen Aatos ja Sofia -kirjoista. 

Kuvakirjasarjan ensimmäisessä osassa Aatos ja Sofia (Tammi 2010) on hieno kuvaus siitä, kuinka Aatos letittää hartaasti Sofian pitkiä lettejä. Sofian pitkät letit ovat päässeet kirjan nimeenkin asti kuvakirjassa Aatos ja Sofian sokeriletit (2012).

Kristiina Louhen kuvituskuva Riitta Jalosen kuvakirjaan Aatos ja Sofia (Tammi 2010).

Isästä on moneksi myös lastenlyriikassa

Matti Hakamäki: Isät ja pojat, kuvittanut Tina Paronen, 35 sivua,  Kustannusosuuskunta Länsirannikko 2015.

Gerard Janssen & Petra Baan: Minun isäni, suomentanut Satu Laatikainen, Karisto 2015.

Lastenlyriikassa ei ole miehiä tungokseen asti.

Yksi tuotteliaimmista on jo pitkään ollut Jukka Itkonen, ja Ilpo tiihosen lyriikka on sekin yhä elinvoimaista.

Myös Heikki Niska kirjoittaa runoja ja loruja lapsille. 

On erinomaisen mainioita, että heidän rinnalleen saadaan myös uusia tekijöitä. 

Matti Hakamäen isät eivät onneksi ole mitään ylivertaisia sankarihahmoja.
Sairastuneen lapsen hoitamisen taakan alla uuvahtanut isäkin hakee
"Kop kop, onko hoitaja?" -runossa apua. Tina Parosen kuvitusta Matti Hakamäen runokuvakirjaan Isät ja pojat (Länsikustannus 2015). 

Yhä useampi lastenrunokokokoelma rakentuu tietyn teeman mukaan. 

Matti Hakamäen lastenrunoissa on häpeilemätön miesnäkökulma, vaikka mukaan mahtuu toki myös tavallista lapsen ja aikuisen yhteistä arkea kuvaavia runoja mies- ja isäteeman lisäksi.  

Takakansitekstissä Hakamäki patistaa ”Suomen miehet takaisin lorujen, satuilun, runouden ja kielellä leikkimisen maailmaan, sinne mistä puuttuvat kosketusnäytöt, ekosysteemit ja sovellukset."

Parhaimmillaan Hakamäki on tunnelmarunoissa kuten ”Pikkiriikkinen”, jossa isä ihmettelee hartaana vastasyntynyttä ja hellyttävä nukutusruno ”Nuku nuori perhospoika”.

Runossa "Pikkiriikkinen" tallennetaan herkkä isän ja lapsen yhteinen hetki.
Tina Parosen akvarellikuvitusta Matti Hakamäen lastenrunokirjaan Isät ja pojat
(Länsirannikko 2015). 

Tiukka riimitys tekee runoista hivenen vanhahtavia ja ”aikavia”.

Runot kuvaavat leppoisaa isien ja lasten yhteistä puuhastelua. Isä leipoo rieskoja ja soittaa haitaria.  

Kansanrunoista löytyy lukemattomia sormiloruja, mutta huomattavasti vähemmän on kirjoitettu oodeja varpaille. Yksi kokoelma sentään löytyy, Raili Mikkasen & Masa Pulkkisen Laulavat varpaat (Tammi 2002). 

Hakamäen varvasrunosta löytyy jokaiselle varpaalle oma toimenkuva: 

Yksi myyjä Kiirunassa, 

toinen aina yökalassa, 

kolmas tiskaa keittiössä, 

neljäs pomo yhtiössä, 

viides kerää mustikoita 

kuudes kuivaa rahkasoita, 

seitsemäs se laivan osti, 

kahdeksas – ja kulkee posti, 

yhdeksäs on insinööri, 

viimeisenä tirehtööri.  

Jokaisella homma oma, 

vaan kun koittaa kesäloma,  

kukaan aherra ei työssä,  

varpaat kaikki tanssii yössä. 

Matti Hakamäki (s 1976) asuu Kaustisilla missä hänet tunnetaan kansan- ja lastenkulttuurin monitoimijana. Kirjan on kuvittanut niin ikään Kaustisilla asuva graafinen suunnittelija ja kuvittaja Tina Paronen. Runojen otsikot on tekstattu käsin, ja se tuo hiukan turhaa levottomuutta aukeamille. Kuvituksessa luonto ja ja kodin arki ovat keskiössä ja kuvitukseen on piilotettu pieniä lystikkäitä yksityiskohtia lapsen löydettäväksi. 

Tehtävä- ja puuhakirjojen tarjonta paisuu jatkuvasti. Perheen esikoiselle hankitaan tavallisesti oma vauva-ajan sattumuksia tallentava kirja, ja nyt Karisto on tuottanut markkinoille myös kirjan, johon lapsi voi kirjata oman isänsä ominaisuuksia ja mieltymyksiä!

Ajatuksena on, että lapsi voi kirjoittaa ja piirtää isälleen hauskoja ja vähän hupsujakin viestejä ja antaa kirjan sitten isälle lahjaksi:

Isä ilahtuu taatusti, kun saa tietää, missä hän on mielwstäsi hyvä, miltä hän silmissäsi näyttää ja mitkä ovat hänen parhaat (ja ehkä huonoimmatkin) vitsinsä. Samalla voit vihjaista, mitä kaikkea kivaa haluaisit isäsi kanssa tehdä!
 

Petra Baanin kuvituskuvissa isä brändätään sähkökitaran, poran, olutkolpakon, viinilasien, kaukosäätimen ja maalipurkin kautta, mutta onneksi lapsi voi täydentää isälle mieluisten esineiden listausta omilla piirroksillaan. 

Vaihtoehtoisissa mieluisissa tekemisissä ei myöskään mainita, että isä lukisi vapaahetkinään kirjaa joko itsekseen tai lapselleen, mutta tässäkin toivon oma-aloitteisuutta kirjaa täydentävältä lapselta.

Kirjan sidottu ulkoasu on ehkä käyttötarkoitukseen nähden vähän turhan korskea. 

Isä, kiedo minut tarinaan

Gunilla Bergströmin kuvitusta kuvakirjaan 

Mikko Mallikas on oikukas (Tammi 1997).  

Tämä ei taida olla ihan ensimmäinen kerta, kun rouva Huu puhuu painokkaasti sen puolesta, että ruotsalaisen kirjailija-kuvittaja Gunilla Bergströmin kuvakirjahahmolle, Mikko Mallikkaan isälle,  pitäisi myöntää Lue lapselle –tunnustuspalkinto.

Olen aina ihaillut sitä luonnikkuutta, jolla Mikon ja isän pienperheessä pidetään huushollin pyörittämisen ohessa myös päivittäisistä lukutuokioista kiinni.

Mikon isä rentoutuu töiden jälkeen lukemalla päivän sanomalehteä. Lukuhetken kruunaa piipun poltto ja kolpakollinen olutta.

Kohtaus yhdestä parhaimmasta Mikko Mallikas -kirjasta eli kuvakirjasta Mikko
Mallikas rakentaa helikopterin: Mikko käyttää juonikkaasti hyväkseen isän keskittymistä sanomalehden lukemiseen ja saa hajamieliseltä isältä luvan käyttää työkalupakkia, KUNHAN EI KOSKE SAHAAN! Gunilla Bergströmin kuvitusta kuvakirjaan Mikko Mallikas rakentaa helikopterin (Tammi up. 2002). 

Ja päivän päätteeksi Mikon isä lukee pojalle tietysti iltasadun.

Nykytutkimusten mukaan on tärkeää, että lapsen vanhemmat näyttävät myös omalla esimerkillään lukemisen olevan heille mieluinen vapaa-ajan viettotapa. 

Vaikka vanhemmat lukisivat lapselleen päivät pääksytysten, mutta samalla omalla käytöksellään viestisivät, että lukeminen ei todellakaan ole heille mieluinen tapa viettää aikaa, ponnistelu lapsen lukemaan innostamisesta vesittyy. 

Erityisen iso merkitys on isän esimerkillä.

Kuluvalla Miesten viikolla järjestettävä Kiedo meidät tarinaan -kampanja haastaa miehet toimimaan lukemisen puolesta päiväkotien, koulujen ja kirjastojen arjessa. 

Innostava miehen malli on yksi tärkeimmistä keinoista, joilla varsinkin pojat saadaan kiinnostumaan kirjoista. Siksi miehiä kannustetaan ottamaan aktiivinen rooli lukevina aikuisina.

 

Työn voi tehdä helposti oman perheen tai lapsenlapsen päiväkoti- tai kouluryhmässä tai omassa lähikirjastossa. Ideana on lukea tai tarinoida lapsille hetkinen esimerkiksi aamupiirin tai aamunavaushetken yhteydessä, tai omien lasten kanssa kirjastoissa.

Hankkeen takana on Vanhempainliitto, johon kuuluu lähes 1400 päiväkodeissa, kouluissa ja oppilaitoksissa toimivaa vanhempainyhdistystä. 

Kampanja liittyy Vanhempainliiton VALOSA -hankkeeseen ja Oulun yliopiston Lukuinto-hankkeen yhteistyöhön. 

Tänään luetaan yhdessä isän kanssa

Sanomalehtien Liitto ja Suomen Kustannusyhdistys järjestivät alkusyksystä YK:n kansainvälisen lukutaitopäivän yhteydessä Isi lue -kampanjan, jossa isiltä tivattiin perusteita sille, miksi he lukevat lapsilleen. 

Kilpailuun lähetettiin yhteensä yli 300 tekstiviestiä ja twiittiä.

Kilpailun voittajalle oli luvassa 2 000 euron edestä elektroniikkaa ja kunniamaininnan saaneet saivat kirja- ja sanomalehtilahjakortteja.

Rouva Huu on ylenpalttisen iloinen, että Suomessakin toimerrutaan järjestämään tällainen perhelukemista kampanjoiva kilpailu, mutta ei voi samalla olla sortumatta pieneen kyynisyyteen:  entäpä jos palkintona olisikin ollut velvoite ostaa 2 000 euron lahjakortilla lastenkirjoja tai kirjoja ylipäätään – olisiko kisaan osallistunut tämänkään vertaa lukuintoisia isiä?

Kilpailun voitto meni Pirkanmaalle ja Nokialle: kiinteistöhuoltoalalla työskentelevän Juha Lappalaisen perustelu ”Lapseni, minä luen sinulle, koska rakastan sinua”, vakuutti kolmihenkisen raadin ytimekkäällä kiteytyksellään. 

Raadissa olivat mukana Sanomalehtien Liitosta liittojohtaja Jukka Holmberg, mediakasvatusasiantuntija Hanna Romppainen sekä johtaja Sakari Laiho Suomen Kustannusyhdistyksestä.

Lappalaisella on seitsemänvuotias Toivo-poika, jolle hän lukee muun muassa Risto Räppääjää, Miina ja Manu -kirjoja ja avaruusaiheisia tietokirjoja.

Isien lähettämissä viesteissä painotettiin erityisesti yhteisten lukuhetkien tärkeyttä. Lisäksi isät korostivat lukemisen merkitystä lapsen sanavaraston ja mielikuvituksen kehittymisen kannalta.

”Viestit osoittavat, että yhdessä lukeminen on erittäin tärkeä hetki sekä isälle että lapselle. Isät kuvaavat viesteissä lukemisen merkitystä kauniisti ja koskettavasti”, sanoo arviointiraatiin kuulunut Romppainen. 

Alkuopetuksen kirjallisuuskasvatukseen paneutunut, Espoon Ymmerstan kirjallisuuspainotteisen alakoulun opettaja Helena Linna on viisaasti sanonut, että kaikki lasten lukemiseen liittyvä ponnistelu koulussa on jokseenkin turhaa, jos opettaja ei myös itse omalla käytöksellään osoita oppilailleen, että on aidosti innostunut lukemisesta.

Sama pätee mitä suurimmassa määrin myös perhelukemiseen: vaikka vanhemmat velvollisuudentuntoisesti lukisivat lapsilleen päivät pääksytysten tuntitolkulla ääneen, mutta samaan aikaan muulla käytöksellään viestisivät, että lukuharrastus ei todellakaan ole heidän juttunsa, niin vanhemmat tulevat vesittäneeksi viestinsä. 

Lapsi aistii herkästi aikuisen aidon läsnäolon ja arvostaa sitä. Juuri tästä syystä tällaiset isien ja lasten yhteisen lukemisen puolesta propagoivat kampanjat ovat ensiarvoisen tärkeitä. 

Mikon isä rentoutuu työpäivän jälkeen lukemalla kaikessa rauhassa päivän
lehden, polttamalla piippua ja siemailemalla olutta. Gunilla Bergströmin
kuvituskuva kirjasta Mikko Mallikas rakentaa helikopterin, (Weilin+Göös 1977).  

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikkaan isä on toiminut isien ja lasten perhelukemisen lähettiläänä  esimerkillisesti jo 1970-luvulta lähtien. Mikon isä haluaa rankan työpäivän jälkeen rentoutua sanomalehden, piipun ja oluen äärellä, mutta illalla isä lukee pojalleen iltasadun.

Mikon isä näyttää myös hyvin rentoutuneelta lukiessaan pojalleen
iltasatua. Gunilla Bergströmin kuvituskuva kirjasta Mikko Mallikas on oikukas,
(Weilin+Göös 1977).

Vaasan varhaiskasvatuksen yksikön ja kirjastoväen järjestämässä koulutuksessa mietittiin äskettäin sitäkin, kuinka kurttuotsainen aikuinen selittää nykylapsille tuon Mikon isän alituisen piipunpolton: kenties isä tykkää puhaltaa saippuakuplia? 

Erilainen isänpäiväkirja

Pirjo ja Pekka Arvola: Osmo nalle ja isän erehdys. Kuvittanut Johanna Sarajärvi. 32 sivua. Pieni Karhu 2011.














Viitisen vuotta sitten olin esittelemässä erilaisia rankkoja aiheita käsitteleviä kuvakirjoja Tampereen yliopistollisen keskussairaalan lastenpsykiatrisen osaston työntekijöille. Kysyin heiltä alustuksen lopuksi, onko joitakin aiheita, joista he toivoisivat julkaistavan kirjoja lapsille.

"Kirja, jossa toinen vanhemmista joutuu vankilaan ja toinen tekee itsemurhan", kuului yksi vastaus kysymykseeni.

Totesin silloin ykskantaan, että tuskin mikään kotimainen kustantaja näkee potentiaalista markkinarakoa näin marginaalisille aiheille.

Vannomatta paras.

Pienkustantamo Pieni Karhu on tarttunut härkää sarvista ja tehnyt pienten lasten kuvakirjan, jossa pikkunallen isän hairahdus vie vankilaan. Pirjo Arvola työskentelee kirjallisuusterapeuttina. Hän on oman työnsä kautta nähnyt tarpeen ja tilauksen tämäntyyppiselle kirjalle.

Pirjo ja Pekka Arvolan teksti loitontaa tapahtumia kaukaiseen satumaailmaan, seitsemän metsän ja joen takana sijaitsevaan karhukaupunkiin.




Osmo-nallen perheessä on saatu jo pitkään tuta isän työttömyydestä aiheutunut puute ja suoranainen köyhyys: paahtoleivälle riittää enää kolme pisaraa hunajaa.

Osmo aistii isän turhautuneisuuden ja alakulon, joka heijastuu perheen arkeen monin eri tavoin.

Isä lähtee uusien kaveriensa, Hörön ja Plörön, kanssa vielä myöhään illalla ulos. Pahat aavistukset valtaavat Osmon. Isä murtautuu tovereineen herkkupuotiin – ja jää tietysti rysän päältä kiinni.

Isänalle joutuu vankilaan rikostoveriensa kanssa.

Osmolle kerroittin, että vankila on paikka, johon isä joutuu asumaan moneksi, moneksi yöksi. Isä ei pääse kotiin Osmon ja äiti-Nallen luokse.

Ja kuten tällaisissa lapselle traumaattisia aiheita kuvaavissa täsmäkirjoissa on tapana, äiti ja Osmo saavat vaikeaan tilanteeseensa myös ulkoupuolista apua. Apu-täti auttaa heitä pahimman yli paitsi taloudellisesti niin myös kuuntelemalla kummankin murheita ja huolenaiheita, sillä "Ei ole hyvä jäädä kotiin yksin murheiden kanssa. Puhuminen on kuin pehmeää vettä murheelliselle mielelle", sanoo Apu-täti.

Osmo pääsee äidin kanssa vierailemaan vankilassa, ja Osmon mieli seestyy.




Teksti ja Johanna Sarajärven kuvitus luotaavat asiallisesti lapsen kannalta vaikeita tunne-elämän vivahteita. Äitinsä ja ammattiauttajan tuen avulla Osmo selviää isän erheestä ilman isompia traumoja. Perheyhteys kestää pitkän vankila-ajan ja isä oppii tekemästään erehdyksestä.

Osmo-nalle ja isän erehdys on tyypillinen täsmäkirja: sitä ei ole tarkoitettukaan kaikkien leikki-ikäisten lasten kanssa luettavaksi. Ns. seesteistä perhe-elämää eläville lapsille ei käsittääkseni ole silti mitään haittaa sen lukemisesta, mutta se tulee totiseen tarpeeseen niille lapsille, jotka joutuvat tällaisia isoja asioita kohtaamaan omassa lapsuudessaan.

Tällaisten täsmäkirjojen markkinointiin on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Rouva Huu ilahtui silmin nähden, kun huomasi, että vangin läheisille ja siviiliin vankilasta siirtyville tarkoitetulla Portti vapauteen –sivustolla on jo suositteleva maininta tästä kirjasta. Sivustolla on myös lasten omat sivut, joilla Vellu-koiran kanssa lapsi voi saada vastauksia mieltään askarruttaviin asioihin.

Ei mitään vissysukkapoikia… eli kyllä isätkin lukevat

Tänään sai taas aamukahvipöydässä Helsingin Sanomia lukiessa ihmetellä sitä älyllistä luovuutta, jolla mainostoimistot lähtevät isolla rahalla lanseeraamaan lukemiskasvatusta.

Helsingin kaupunginkirjasto on aloittanut Julkisesti avoimet mieslukijat –kampanjan eli JAM:it. Lainaustilastojen mukaan miehet ovat kirjastoissa selvänä (sic! ) vähemmistönä 40 prosentin lainausluvuillaan. Monet miehet saattavat kohdata jopa syrjintää lukuharrastuksensa vuoksi: heitä voidaan nimitellä lukutoukiksi, kirjaurpoiksi ja vissysukkapojiksi.

Helsingin eri kirjastojen KirjaBaareissa voi siis syksyn mittaan kuunnella lukuharrastuksena kanssa kirjakaapista ulos tulevien julkkisten erilaisia lukuelämyksiä.

Toki tässä kampanjassa on kyse ihan puhtaasta huumoristakin, mutta silti tällainen lukevan miehen prototyypin olemassaolon kyseenalaistaminen ei Rouva Huuta liiemmin naurata.



Lauantain lastenkirjakeikka Mäntyharjulla onnistui mainiosti. Vierailin päivän mittaan kolmella kyläkoululla: Kirkonkylän koululla, Toivolan koululla ja Leppäniemen koululla.

Kuulijoita ei ollut aivan järjestävän tahon toiveiden mukaista monikymmenpäistä joukkoa, mutta kullakin koululla sentään oli yleisönä kymmenkunta sitäkin aktiivisempaa ja motivoituneempaa alakouluikäisten lasten vanhempaa.

Ja mikä hienointa – kahdella koululla kuulijoina oli molemmissa kaksi isää ja Kirkonkylän koulullakin yksi isä. Yritin olla pitämättä asiasta sen enempää meteliä, mutta sisimmässäni iloitsin kyllä tästä näkymästä täysin palkein.

Lapsen lukuharrastus lähtee kodista ja sen antamasta esimerkistä, sehän nyt on selvää kuin pläkki.

Jos lapsi ei ole nähnyt vanhempiaan nenä kirjassa, niin eipä tämä toiminto ole lapsellekaan mikään itsestäänselvyys.

Mäntyharjulla kuunnellaan ahkerasti äänikirjoja ja erityisen hyvää palautetta annettiin Mauri Kunnaksen kirjoista.

Pienen kunnan eri toimijoiden yhteisenä haasteena on, että kirjastoauto ei enää syrjäkylillä kierrä, mutta onneksi Mäntyharjun kirjasto on lanseerannut Lukudiplomin kaikille alakoulun luokka-asteille ja bonuksena vielä päiväkodin viisivuotiaille ja esikouluikäisillekin!

Laajalle levittäytyvässä kunnassa lapset ovat vanhempiensa autokyytien ja hyväntahtoisuuden varassa päästäkseen keskustan kirjastoon. Tätä asiaa edistää huomattavasti se, että äiti ja isäkin haluavat hankkia kirjastosta itselleen hyvää luettavaa, niiden hyvin lasten- ja nuortenkirjojen lisäksi.



Kuvituskuvat ovat Gunilla Bergströmin kuvakirjoista Mikko Mallikas rakentaa helikopterin ja Mikko Mallikas on oikukas.

Mikon isä rentoutuu Bergströmin kirjoissa aina nimenomaan sanomalehden takana, mutta onneksi hän myös lukee pojalleen iltasatuja.

Jostain syystä en nyt yht äkkiä keksinyt yhtään lastenkirjan kuvituskuvaa, jossa kuvataan isää lukemassa omaa kirjaa. Heti kun joku antaa tällaisen vinkin uudemmasta lastenkirjallisuudesta, lupaan poistaa toisen Mikko Mallikas -kuvan jossa isä lukee sanomalehteä.

[ Uusi kuva lisätty 4. marraskuuta: Salla Savolaisen kuvakirjassa Voi mokomaa (WSOY 2003) löytyi viehättävä kuva, jossa koko perhe lukee! ]

Kuulaasti nuoresta rakkaudesta

Lauri Törhönen: Sello & Pallo: vaaleansininen rakkauskertomus. 222 sivua. Tammi 2009.
Kansikuvan suunnittelu Eevaleena Rusanen. Kannen kuva Andersen Ross.

Joskus tekee hyvää lukea kirja uudelleen.

Kun Lauri Törhösen Sello & Pallo ilmestyi viime kesänä, luin sen heti tuoreeltaan, mutta kirja ei jättänyt minuun mitään merkittävää muistijälkeä. Pidin nuoren rakkauden kuvausta epäaitona ja jopa kiiltokuvamaisena.

Mutta kun luin kirjan äskettäin toistamiseen, vasten koko viime vuoden muuta melko vähäveristä nuortenromaanitarjontaa, Sello & Pallo näyttäytyikin minulle viehkossa ja kiinnostavassa valossa.

Viime vuonna ei ilmestynyt montakaan itsenäistä nuortenromaania. Törhösen Sello & Pallo on niistä harvoista ehkä omavaloisin ja –peräisin.

Elokuva- ja televisio-ohjaaja Törhönen ei ole lasten- ja nuortenkirjalllisuuden tontilla aivan ensikertalainen: niin ikään jalkapalloaiheinen Ranskanperunapotku ilmestyi vuonna 2002 Otavan kustantamana.

Törhösen kahden erilaisen nuoren lovestory on saanut kimmokkeensa tekijänsä omasta rakastumisesta.Törhönen ei näe juurikaan eroa nuoren ensirakkaudella tai varttuneemman aikuisen rakkaudella. Hän halusi kirjoittaa kirjan ”pian ensirakastuville ja heidän vanhemmilleen” – eräänlaiseksi ohjekirjaksi siitä, mitä tuleman pitää.

Nuortenromaania laajempi lukijakuntasuositus onkin tämän kirjan kohdalla paikallaan. Törhönen kirjoittaa nimittäin aikuiseenkin makuun vivahteikkaasti perheen kriisisistä, isän äkillisestä tapaturmaisesta kuolemasta työmaalla, perheen toipumisesta ja yhteisten muistojen tärkeydestä. Äidin ja aikuistuvan pojan entistä tasa-arvoistuvampi ja toisen mielialoja myötäävä, ymmärtävä kuvaus hakee vertaistaan kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa.

Sellisti Ainon ja jalkapalloilevan Mikaelin suhde pysyy etäisenä ja enemmän aikeiden kuin tekojen tasolla lähes koko kirjan ajan. Kumpikaan ei tiedä toisen intohimoisesta, ammattilaisuuteen tähtäväästä harrastuksesta etukäteen mitään, ja ikäeroakin on Ainon voitoksi jonkun verran.

Normaaliin teinipähkäilyyn – tykkääkö vai eikö tykkää, mennäkö sänkyyn vai eikö, a´la Stephanie Meyer – verrattuna Mikaelin ja Ainon suhteen maltillisuus ja kohtalon varaan heittäytyminen vaikuttavat eittämättä varsin elitistisiltä.

Puhekieliseen replikointiin väenvängällä survotut vitut ja fakit tuntuvat keinotekoisilta lisukkeilta.

Törhönen rakentaa – draaman vivahteita ymmärtävänä – hienoja kohtauksia. Ei olekaan yllätys, että kirjan rinnalla on valmisteilla myös nuorten tv-draaman käsikirjoitus TV 1:lle.

He pysähtyivät keskelle kujannetta ja kääntyivät toisiinsa päin. Orava juoksi tien poikki ihan rauhassa. Ainon lintu alkoi lurittaa jossain tuttua säveltään. Keskellä päivää. Kuului myös hiljaista kellon soittoa, jonka molemmat kuulivat nyt.

He katsoivat toisiaan silmiin. Kummankin teki mieli suudella ensisuudelma, mutta he eivät suudelleet.
Vielä.

Mutta miksi ihmeessä hyvä, riittoisa kirja on tärvätty piloille kansikuvalla, joka karkottaa kaikki miespuoliset lukijat hempeydessään kilometrien päähän? Ja varmemmaksi vakuudeksi kirjan kangaskannetkin ovat vaaleansiniset?

Turhaa mielistelyä on myös kirjan takakannen viittaus "Romeoon ja Juliaan tämän päivän Helsingissä".

Toisin kuin Shakespearen Romeossa ja Juliassa, tämä rakkaustarina päättyy eittämättä onnellisesti.

Lauri Törhösen Sello & Pallo on yksi viidestä Topelius-palkintoehdokkaasta.

Luetaan kuvakirjoja yhdessä isän kanssa

Lauri Nevalainen, Raili Ruoppala & Titta Tossavainen: Isän kanssa yhdessä. Otava 1980.

Tämänpäiväisen isänpäivän kunniaksi Lastenkirjahyllyssä pääosassa ovat isistä kertovat kuvakirjat.

Äideillä on aina ollut itsestäänselvä asema lastenkirjallisuudessa. Onhan lastenkirjallisuus mitä ilmeisimmin kotopiirin kirjallisuutta.

Ansiotöissä kodin ulkopuolella tai maanviljelyksen parissa uurastavat isät ovat vain vilahdelleet lastenkirjoissa: heitä on käytetty auktoriteetteina, he ovat sulautuneet tapettiin tai piiloutuneet sanomalehden taakse.

1970-luvulla yksinhuoltajan perhe, ns. lapsen ja äidin vajaaperhe, kotiutui suomalaiseen kuvakirjallisuuteen Camilla Mickwitzin Jason-kirjojen myötä.

Samaan aikaan Ruotsissa esiteltiin toisenlainen perhe – Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas boheemin piippua polttelevan isänsä kansa. Bergström ei kuitenkaan koskaan ole suostunut ratkaisemaan äidin arvoitusta: Mikon äiti voi olla töissä, pesutuvassa tai kaupassa käymässä.

Isän kanssa yhdessä -kirjan kautta haluan toivottaa omalle isälleni hyvää isänpäivää.

Mainittu kirja kuuluu oikeastaan enemmän pikkusiskoni lapsuuden kirjamuistoihin, mutta kymmenen vuotta vanhempana luin hänelle paljon lastenkirjoja.

Työryhmän kirja on palkittu Mannerheimin lastensuojeluliiton Lapsen ensimmäinen kirja -kilpailussa. Se kuvastaa hyvin ajankohtansa modernisoituvaa isä- ja lapsikuvaa.

Kirjan isä on kauluspaidassaan ja samettihousuissaan selvästi virkamiehen rooliin paremmin tottunut kaupunkilaisisä, joka – ajan hengessä ja lievän painostuksenkin alla kukaties ? – tutustuttaa tyttärensä luontoon. Tosin varsinaista luonnon tarkkailua enemmän noin parivuotiasta tytärtä kiinnostavatkin isän syli ja rapisevat eväspaperit.

Minulle ja sisarelleni suhde isään kiteytyy paljolti juuri yhteisiin metsäretkiin.

Varhaisessa lapsuudessa niihin liittyi toisinaan myös jokin seikkailullinen ulottuvuus tai ainakin jokin kohde, jota kohti edettiin.
Meidän isämme oli pukeutunut useimmiten haaltuneeseen maastokuvioiseen anorakkiin ja Kontio-saappaisiin ja yhteisillä retkillä ei ollut juurikaan opetuksellista ulottuvuutta. Metsään mentiin, kun se oli kivaa ... vaikka poikkesimmekin useasti juuri niihin raivaamattomiin rytöihin ja kulkeminen oli haasteellista.

Yhä jaksan äimistellä sitä herkkävaistoisuutta, jolla isäni osaa metsässä tehdä havaintoja, tunnistaa eläinten jätöksiä, linnun laulua ja luonnon oikkuja.

Nyt aikuisena metsäretkiä tehdään ainakin verhotusti enemmän hyötynäkökohtien verukkeella – mennään mustikkaan tai sienimetsään – mutta taustalla on aina myös halu olla metsässä, kuunnella metsää ja samalla myös itseään. Tunnen toisinaan huonoa omatuntoa kaupunkilaistuneesta olemuksestani ja loitontuneesta luontosuhteestani. Menen metsään enää vain isän kanssa, mutta nautin niistä retkistä aina yhtä paljon.

Isän kanssa yhdessä -kirja evästää aikuista kirjan käyttöön. Tämäkin on hyvin tyypillistä kirjan julkaisuajankohdalle.

Tuolloin ei vielä tunnettu käsitettä lapsen ja vanhemman laatuaika, ja lasten kirjallisuuskasvatuksessakin lähdettiin liikkeelle ihan perusteista:

“Pienimpien lasten kanssa katsele vain kuvia. Valikoi kirjasta selvimmin erottuvat ja tutuimmat kuvahahmot. Nimeä kuvan esineitä ja asioita (esimerkiksi tytön silmät, kädet, vaatetus, tyttö syö, nukkuu, nauraa, haukottelee) sekä anna lapsen osoittaa sormella nämä kuvasta.”

1980-luvun kuluessa isät tekivät jo suoranaisen invaasion lastenkirjallisuuteen. Maikki Harjanteen Minttu-kirjoissa isä vilahtelee jo entistä useammin, ja Kristiina Louhen Aino-kirjoissa isä osallistuu palkkatyönsä jälkeen kotitöihin ja lapsenhoitoonkin melko tasavertaisesti.

Nykyisät ovat 2000-luvun kuvakirjoissa kiireisiä, mutta kiireensä keskelläkin he onneksi usein havahtuvat huomaamaan lapsen tarpeet.

Tässä poimintoina muutamia Rouva Huun suosikkeja isä-aiheisista kuvakirjoista:

Timo Parvela & Kristiina Louhi: Sanoo isä. Tammi 2001
Timo Parvela & Kristiina Louhi: Mitä siihen sanot isä? Tammi 2002.

Lapsen luova mielikuvitus selättää välillä hyvää tekevällä tavalla aikuisen rationaalin, kaavoihin kangistuneen elämäntavan. Tässä kirjassa isä tekee kotona töitä – kirjailijana – ja hänellä on siksi aikaa kuunnella poikansa mietteitä.

Kasper & Nora Strömman: Sohvaperuna. WSOY 2005.

Isä tulee väsyneenä töistä eikä jaksa leikkiä pojan kanssa. Poika tekeytyy simpanssiksi ja leikkii isän mieliksi vain hiljaisia leikkejä. Poika putoaa leikin tiimellyksessä portaista, ja vasta nyt isä havahtuu ja lupaa vastedes vastata kaikkiin pojan pyyntöihin myöntävästi.

Peter Horn & Christina Kadmon: Miksi isä on tärkeä? Suom. Tanja Poskela. Lasten Keskus 2002.

Kilpikonna tivaa isältään, mihin kaikeen isiä tarvitaan. Isä kertoo, kuinka kaikki eläimet hoivaavat omalla tavallaan poikasiaan.

Tony Ross & Jeanne Willis: Älä päästä irti! Suom. Raija Viitanen. Mäkelä 2003.

Isän ja tyttären erilaiset näkökulmat kasvuun ja itsenäistymiseen.

Thierry Robberecht & Philippe Goossens: Isä kuninkaana. Suom. Sinikka Suonto-van der Meer. Lasten Keskus 2004.

Pojan isällä ei ole enää aikaa perheelleen. Isä on nimitetty tärkeään virkaan, joka pönkittää hänen egoaan massiivisiin mittasuhteisiin. Poika ja äiti tulevat surullisiksi. Vertauskuvallinen, pelkistetty tarina uralleen omistautuneesta isästä ja hänen elämäntapamuutoksestaan. Tämä kirja pitäisi olla kaikkien isojen firmojen työhönottahaastattelussa varoittavana esimerkkinä.

Davide Cali & Anna-Laura Cantone: Mittatilausisä. Suom. Mikael Ahlström. WSOY 2005.

Tytöllä on ylivertainen äiti, mutta ei lainkaan isää. Tyttö haaveilee vahvasta, komeasta, huippuälykkäästä ja urheilullisesta isästä. Äiti ja tytär laittavat lehteen ilmoituksen, mutta kukaan edokkaista ei ole sopiva. Viimeinen isäehdokas osoittautuu parhaaksi, sillä hän osaa paljon runoja, pitää eläimistä ja laittaa ruokaa!

Markus Mäkelä & Markus Haataja: Kettupoika Hookainen isänsä jäljillä. WSOY 2006.

Isän pitäisi hakea ketunpoika päiväkodista. Poika keksii monta syytä isän viipymiseen: jospa Tero-karhu tai Mesi-mies ovat syyllisiä? Kuvakirja on hyvä muistutus siitä, kuinka lapsi aistii ja tulkitsee aikuisten maailmaa omalla, joskus vähän anarkistisellakin tavallaan.

Pija Lindenbaum: Elsa-Marin pikkuisät. Suom. Mervi Vyyryläinen-Väänänen. WSOY 1990.

Leikki-ikäisellä Elsa-Marilla on yhden isän sijasta seitsemän pientä isää! Tyttöä jännittää, kun isät tulevat hakemaan häntä päiväkodista: mitäköhän muut lapset sanovat? Kaikki menee kuitenkin hyvin. Monitulkintainen ja taatusti erilainen kirja isyydestä ja vanhemmuudesta!

John Burningham: Isoisä. Suom. Laura Voipio. WSOY 1984.

Tekstiltään ja kuviltaan niukka ja kaunis kuvaus isoisän ja lapsenlapsen ystävyydestä.

Philippe Dupasquier: Ukin luona maalla. Suom. Maisa Savolainen. Lasten Keskus 1998.

Pojan isoisä asuu maalla yksinään ja koko perhe lähtee viikonlopuksi ukin luo kyläilemään. Äiti huolestuu ukin voimien vähenemisestä, mutta ukki itse väittää vielä pärjäävänsa omassa kodissaan.