Voiko tässä ajassa nuori edes tehdä mitään tulevaisuudensuunnitelmia, kysyvät Salla Simukan syksyn uutuuden neljä nuorta

 

Salla Simukka: Neljät syntymäpäivät ja yhdet hautajaiset. 243 sivua. Tammi 2025. Kansikuva Laura Lyytinen.

 

– – Kun piknikeväät oli syöty, kaikki heittäytyivät vilteille lepäämään. Tilaa ei ollut paljon, joten he joutuivat makoilemaan aivan kiinni toisissaan. Amirin toista käsivartta vasten oli Saran käsi, toiseen painautui Eetun jalka. Se muistutti häntä äkisti siitä, kuinka he olivat lapsina olleet usein kaikki toistensa luona yökylässä ja nukkuneet siskonpetissä. Nukahtamisesta ei ollut tulla mitään, kun aina jollakulla oli tullut mieleen juttu, joka oli pitänyt kertoa. Tai sitten kaikki olivat saaneet yhtä aikaa nauruhepulin. – – 

 
 
 
Yhdysvaltalaisen YA-kirjallisuuden yhtenä omituisena alalajina voi pitää romaaneja, jotka jo nimellään tavallaan spoilaavat osan teoksen juonesta. Suomennoksina tunnetaan esimerkiksi Karen M. McManuksen monet kirjat, mm. Yksi meistä valehtelee (WSOY 2018, suom. Inka Parpola) ja Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat (WSOY 2023, suom. Outi Järvinen).  
 
Salla Simukan Neljät syntymäpäivät ja yhdet hautajaiset vinkkaa jo nimellään silmää amerikkalaiselle 1990-luvun hittikomedialle Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Simukka viittailee myös pitkin romaania eri tavoin ikonisiin biiseihin ja muihin elokuviin, joista löytyy teoksen lopusta listaukset.
 
 
Romaani kertoo neljästä alakoulun alusta saakka toisensa tunteneista ystävistä, Sarasta, Ellestä, Amirista ja Eetusta.  

Jokaisella heistä on omat kipupisteensä,  mutta he ovat pysyneet lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle lojaaleina toisilleen. 

Kukin neljästä nuoresta saa oman päälukunsa, jossa vietetään vuorollaan jokaisen 18-vuotissyntymäpäivää ja valotetaan samalla nuorten suhdetta sekä itseen että toisiin. 

Aikajana liikkuu tammikuusta joulukuuhun yhden vuoden aikana. Pitkin romaania annetaan lukijalle vihjeitä jostakin tummasta, vaietusta ja avantoon liittyvästä tragediasta, jonka jälkeen mikään ei ole ollut enää ennallaan. 
 
Salla Simukka on jo esikoisromaanistaan lähtien (Kun enkelit katsovat muualle, WSOY 2002) lähtien käsitellyt nuortenkirjoissaan seksuaalista moninaisuutta. Syksyn uutuudessa teema näkyy nuorten lisäksi myös heidän vanhempiensa parisuhdekuvioissa: Amirilla on kaksi äitiä ja Ellen isä on aloittamassa suhdetta sekä miehen että naisen kanssa. 
 
Sara on käynyt sekä rippi- että protuleirin ”ihan yleisestä kiinnostuksesta”, mutta päätös  liittyä kirkon jäseneksi on kypsynyt vasta myöhemmin.  Lukion jälkeen hän suunnittelee hakevansa teologiseen tiedekuntaan opiskelemaan.
 

– –  Sinusta tulee pappi. Sinusta tulee niin helvetin.. tai siis taivaallisen sateenkaareva lesbopappi, ettei toista ole Suomessa nähty. Sinulla on väliä. Sinun uskollasi on väliä. Kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. 
 
Tuntui oudolta olla uskokaapissa. Hän ei ollut puhunut ajatuksistaan kuin Ellelle ja hänellekin melko pinnallisesti, koska tyttöystävä ei jakanut hänen uskoaan. Sara oli tottunut olemaan rohkea, mutta jostain syystä tämä asia tuntui niin henkilökohtaiselta, ettei hän oikein edes tiennyt, mistä olisi aloittanut kertomisen.

 
Saran uskoontulon kuvaaminen, pintapuolisuudestaankin huolimatta, poikkeaa valtavirran kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta, joka on melko visusti kaihtanut kaikkea hengellisyyteen viittaavaa. 

Yleiskustantamoiden kirjoissa on lähinnä kuvattu uskonnollisen hurmoksen ääripäitä ja uskonnon nimissä tehtyä henkistä väkivaltaa (esim. Markku Karpio: Tie auki taivasta myöten, Otava 2001 ja Maria Autio: Lohikäärmekesä, Karisto 2018). Essi Ihosen Ainoa taivas (WSOY 2018) kuvasi lestadiolaisuudesta irtautuvan nuoren tytön kasvua. 
 
 
Simukan romaanissa korostuu seikka, johon olen viime aikoina kiinnittänyt huomioita muissakin kotimaisissa varhaisnuorten- ja nuortenromaaneissa: kasvaminen ja vastuun ottaminen pelottaa, suorituskeskeisen yhteiskunnan monet vaatimukset ahdistavat elämän taidekohdissa eläviä päähenkilöitä. 

Elle toteaa kuitenkin, muistellessaan Eetun ja hänen vanhojentanssia, että myös epätäydellisyys voi olla hyvä asia, kunhan kaikki on ”riittävän hyvää” ja he ovat ”riittävän hyviä”.
 
Sara suunnitteee menevänsä Eetun tavoin armeijaan. Amir on päättänyt valita sivarin.
 
Tältäkin osin Simukka uudistaa ja laajentaa kotimaisen nykynuortenromaanin yhteiskunnallista kantaaottavuutta. 
 
Elle sanoittaa kokonaisen sukupolven tuntoja: 
 

–      Miettikää, että meidän sukupolvi joutuu ihan oikeasti pohtimaan sitä, että joku voi hyökätä Suomeen, Elle huokaisi. – Ei edellinen sukupolvi sitä tämän ikäisinä miettinyt. 

–      Joku eli Venäjä, Sara sanoi. 

–      Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen, mä lähtisin vaan aika hitokseen nopeasti jonnekin muualle, Amir tunnusti. – Mä en voisi ottaa sitä riskiä, että mä jäisin Venäjän vallan alle. Multa vietäisiin varmaan kaikki ihmisoikeudet. 

–      Ja just siksi mä jäisin sotimaan, Eetu sanoi. – Että ne ihmisoikeudet ja itsenäisyys pysyisivät. 
 

 
Neljät syntymäpäivät ja yhdet hautajaiset kerii vähitellen auki ystävänelikon yhdessä kokemaa traumaa, joka auttaa lukijaa ymmärtämään edellä kerrottua uudesta näkökulmasta.

Viimeisille romaanin sivuille on säästetty vielä hieman epäuskottava mutta hurmaava tihentymä, jonka jälkeen nelikko vihkii taikapiiriinsä vielä yhden uuden jäsenen. 

 
Simukka kuvaa kauniisti tosiystävyyttä, joka kannattelee nuoria kaikissa vastoinkäymisissä ja yllättävissä tilanteissa. 

Amir pukee sanoiksi koko romaania kannattelevan idean laajasta perhekäsityksestä: jaettu yhteinen elämä ystävien kanssa saattaa parhaimmillaan olla jopa biologista perhettä tärkeämpi voimavara. 

 

 

Hyvällä tavalla arkinen supersankaritarina

Malin Klingenberg & Margareta Sandin: Viima ja Kuris, suomentanut Outi Menna, 47 sivua, S&S 2025.
 

 
Helppolukuiset, lukutaidon  alkuvaiheeseen suunnatut lastenkirjat on nykyisin lähes poikkeuksetta pakattu täyteen remellystä, toimintaa ja juonen äkkikäänteitä. 
 
Tunnelmaltaan leppoisat ja lapsen arjesta kertovat tarinat ovat olleet selvänä vähemmistönä.
 
Siksi olen ilahtunut Schildtsin & Söderströmin vuonna 2021 aloittamasta Börja läsa -sarjasta. 

S&S on julkaissut sarjasta tähän mennessä suomennoksina kaksi Malin Klingenbergin ja Margareta Sandinin kirjaa, Zakir ja kevät ja Viima ja Kuris, joista viimeksi mainittu (alkuteos Vim och Galonis, Schildts & Söderströms 2021) jaetaan Helmet-kirjastojen kautta kaikille pääkaupunkiseudun suomenkielisille ekaluokkalaisille lukuvuonna 2025–2026. 

Ruotsinkieliset koululaiset saavat Hanna Granlundin kirjan Marks nya granne (Bonnier Carlsen 2025). 
 
Helmet-kirjastojen organisoima vuotuinen kirjalahjoitus ekaluokkalaisille käynnistettiin vuonna 2015. 

Kymmenen vuoden aikana hankkeeseen on valittu monipuolinen otos eri kustantamoiden helppolukuisia lastenkirjoja. 

Suurperheen arki näyttäytyy jo ensimmäisellä aukeamalla. Paavo ja Pate 
nahistelevat keskenään ja isosiskon ilme näyttää hieman kyllästyneeltä.
Margareta Sandinin kuvitusta Malin Klingenbergin tekstiin lastenkirjassa
Viima ja Kuris (S&S 2025).

 
Viima ja Kuris alkaa viisilapsisen perheen kahden nuorimmaisen, Paavon ja Paten nahistelulla ja keskinäiselä kiusanteolla. Äiti puuskahtaa hieman väsyneenä, eivätkö veljekset voisi olla sovussa keskenään. Äiti myös muistelee, että aiemmin sisarusten keskinäiset supersankarileikit olivat paljon sopuisampia. Supersankarit Kuris ja Viima olivat nimittäin ”yhdessä niin kuin paperi ja liima”. 
 
Pikkuveli Pate hyvittää aikaisemmin jekkunsa Paavolle kekseliäällä tavalla. Syksyn katulyhdyn valo suurentaa hänen varjonsa moninkertaiseksi ja isoveljeä kiusannut ahdistelija pelästyy pahanpäiväisesti. 

Pikkuveli saa selustatukea katulampun valosta pelastaessaan isoveljen
kiusaajan kynsistä. Margareta Sandinin kuvitusta Malin Klingenbergin
tekstiin lastenkirjassa Viima ja Kuris (S&S 2025).

 
Lukutaidon alkuvaiheessa on tärkeää, että lapsi saa onnistumisen kokemuksen eheästä ja juoneltaan riittävän selkeästä tarinasta. Malin Klingenbergin tarina on konstailematon. Sisarusten väliset nahinat lienevät kaikille monilapsisen perheen jäsenille tuttuja ja siksi niin samastuttavia. Margareta Sandinin kuvitus tukee luetun ymmärtämistä. 
 
Lukemista tuetaan myös typografisesti siten, että sanoja ei ole katkaistu tavuttamalla.  

Seesteisessä lopussa veljekset löytävät keskinäisen sovun ja
unohtavat vanhat kärhämät. Margareta Sandinin kuvitusta
Malin Klingenbergin tekstiin lastenkirjassa 
Viima ja Kuris (S&S 2025).

 
Helmetin sivuilta löytyvä Klingenbergin ja Sandinin haastattelu havainnollistaa hyvin sitä vaateliasta prosessia ja yhteistyötä, mitä helppolukuisen lastenkirjan tekeminen vaatii sekä kirjailijalta että kuvittajalta. 

Margareta Sandin on kuvittanut aiemmin monia oppikirjoja. Moni kuvittaja edelleen  lastenkirjakuvittajaksi oppimateriaalitilausten kautta. 

 

 

 

Todellisen taikuuden ytimessä

 

Anniina Mikama: Häkkilintu. WSOY 2025. 336 sivua. Kansikuva Kaisu Sandberg. 
 

 

Anniina Mikamalla on erityinen taito kirjoittaa historiaan sijoittuvia, miljööltään ja juoniaihioiltaan mittavaa taustatyötä vaativia fantasian ja arjen välimaastoon lomittuvia romaaneja nuorille. 

Ihailen hänen kykyään laatia sivumäärältään kohtuullisia, lukijansa kylläiseksi niin kerronnan, kielen kuin sisällönkin puolesta tekeviä lukuelämyksiä. 

 

Syksyn uutuus Häkkilintu sijoittuu viktoriaanisen ajan Irlantiin, missä keiju- ja peikkosadut elävät väkevinä taikauskoisten ihmisten mielessä. 

Päähenkilön, 14-vuotiaan Emilin, sirkustaiteilijoina työskennelleet vanhemmat kuolivat tulipalossa jo pojan varhaisessa lapsuudessa. Emil on pestautunut kiertueilla esiintyvään sirkukseen. 
 

Myös Emilille nuo jutut olivat lapsuudesta tuttuja. Hän oli kuullut myös tarinan kulta-aarteesta, jonka maajussi toi mukanaan haltiamaasta, ja joka oli aamulla muuttunut kuiviksi lehdiksi ja tomuksi. Mutta eniten Emil piti tarinoista, joissa haltiat osasivat muuttaa itsensä lentäviksi linnuiksi. 

 

Emilin isähahmona on luonteeltaan hieman kulmikas ja käytökseltään toisinaan arvaamaton sirkustirehtööri Nick, jonka taikatemppuja hän saa usein avustaa. Lyhytkasvuinen Konstantin on sirkuksen todellinen johtaja, joka kantaa pienestä koostaan huolimatta suurta vastuuta harteillaan. 

 

Orpous lyö leimansa Emilin olemukseen. Sirkuksen hektinen kiertue-elämä tekee elämästä pirstaleista.
 

Ainoa koti, jonka hän tunsi, liikkui pyörillä, ja kaikki paikat maailmassa olivat hänelle yhtä vieraita. Jos hänellä olikin juuret, ne olivat kasvaneet sirkusareenan valkeaan sahajauhoon.

 

 

Mikama kuvaa sirkuksen atmosfääriä ja esiintyjiä lämpimästi ja myötäeläen, jopa siinä määrin, että tunsin ensin haikeutta, kun keskushenkilöt siirtyivätkin sirkusmiljööstä toiseen todellisuuteen, keijujen ja peikkojen maailmaan. Nickin tarkoin vartioima häkkilintu karkaa ja Emil lähtee Nickin kanssa sitä jäljittämään.  
 

Haltioiden maalla Emil saakin tutustua ”todelliseen taikuuteen”. 

 

Vähitellen poika  tulee myös tietoisemmaksi omista erityisominaisuuksistaan, jotka hän on saanut verenperintönä äidiltään. Hän huomaa esimerkiksi ymmärtävänsä eläinten puhetta ja aistivansa asioita epätavallisen voimakkaasti. 

Nickin kaitsema häkkilintu paljastaa myös todellisen luontonsa ja syntyperänsä, joiden äärellä Emil lumoutuu. 

Luvassa on ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua ja miekkojen kalsketta  räyhäköillä peikoilla, yliluonnollisella magialla ja muodonmuutoksilla ryyditettynä. 

Lukija saa aidosti jännittää Emilin ratkaisua: valitseeko hän ikuisen elämän keijujen ja haltioiden maailmassa, vai palaako takaisin sirkukseen. 
Eläimet ja peikot ilmaisevat romaanissa itseään epämuodollisen yleiskielen sijaan rouheammalla puhekielellä. 

Häkkilintu täydentyy ensi vuonna "duologiaksi", kun sen jatko-osa  Hopeasiipi ilmestyy.

Häkkilinnun voi toki lukea myös itsenäisenä teoksena, mutta kieltämättä mahtipontinen seikkailujuoni haalistuu tyveneksi  kääntyvässä loppuratkaisussa. 

Kenties Jinny ja Emil sittenkin vielä saavat kohdata toisensa?

"Aina kun joku sanoo sä olet kohta aikuinen, mua kylmää"

 

Anna Paldar: Vapaavyöhyke. 167 sivua, Ote-sarja, osa 1, WSOY 2025. 

 

Suomalaiset kustantajat eivät enää voi ohittaa lasten ja nuorten lukutaidon hajaantumisesta johtuvia haasteita. 

Suomen Kulttuurirahaston ja Lastenkirjainstituutin Selkopolku-hanke on varmasti ollut yksi taitekohta, joka on sysännyt isotkin yleiskustantamot reagoimaan asiaan: hankkeessa lahjoitettiin Suomen yläkouluille kirjapaketteja, joissa on helppolukuisia tai selkokielisiä kirjoja.   

Hankkeen tiimoilta tilattiin aiemmin julkaistuista, nuorten suosimista kirjoista myös selkomukautuksia. Esimerkiksi Annukka Salaman Ripley ja nopea yhteys -romaanin (WSOY 2022) mukautti selkokielelle Satu Leisko (WSOY 2024). 

 

WSOY:n uuden Ote-sarjan aloittaa Anna Paldarin nuortenromaani Vapaavyöhyke. Se kertoo ammattikoulun sähkölinjalla ensimmäistä lukuvuotta opiskelevasta 16-vuotiaasta Mikistä.  

Puhekielinen minäkerronta havainnollistaa Mikin hetkessä elämistä. 

Tietokonepelaaminen aiheuttaa univajetta, joka haittaa koulunkäyntiä: 

– Mä nukahtaisin, ellei vieressä istuva Jesse tökkisi mua kynällä reiteen. Se sattuu, mutta se on okei. Mä olen pyytänyt Jesseä tekemään niin, että mä en nukahda. Koska muuten kaikki voi mennä pilalle: mä en pääse kurssista läpi enkä työharjoitteluun ja joudun istumaan tälle kurssille uudestaan niin kuin Jesse. 
 
Ja siksi mä tsemppaan täällä tunnilla. Yritän tajuta kaiken heti enkä keskeytä opettajaa.

 

Miki joutuu kuitenkin sijaisopettajan silmätikuksi ja toistuvat konfliktit koulussa uhkaavat jo kurssisuorituksia. 

Kustantamon tiedotteessa kerrotaan, että sarjassa tullaan julkaisemaan kirjoja, jotka hyödyntävät selkokirjoissa käytettäviä lukemista helpottavia elementtejä esimerkiksi lauserakenteiden, valitun fontin ja rivivälityksen suhteen. Ote-sarja haluaa siis tarjota perinteisten nuortenromaanien ja selkokirjojen väliin uuden lukemaan houkuttelevan vaihtoehdon. 

Kyse ei kuitenkaan ole selkokirjoista, vaan muodoltaan perinteisistä nuortenkirjoista, jotka ottavat lukijan taidot paremmin huomioon.

 ”Haluamme tuoda variaatiota kirjavalikoimaan, vaihtoehdon pitkien nuortenromaanien ja selkokirjojen väliin. Lukijakunnan diversiteetti on valtava ja koen, että meillä on suurena kustantamona vastuu huolehtia sitä vastaavasta monipuolisesta tarjonnasta”, WSOY:n lasten- ja nuortenkirjojen kustantaja Paula Halkola sanoo tiedotteessa.

Paldarin teoksessa huomio kiinnittyykin ensin selkeään, ns. päätteettömään suoraviivaiseen fonttiin. Sanavälit ovat hieman isompia ja myös riviväli on väljä. 

Lyhyet luvut on otsikoitu uteliaisuutta herättävällä tavalla. Paldar kirjoittaa myös lyhyitä lauseita. Sanoja ei myöskään ole tavutettu. 

Typografian osalta ratkaisut ovatkin onnistuneita, mutta tekstin tasolla olisi voinut vielä hioa kokonaisuutta helpommin lähestyttäväksi.  

Esimerkiksi heti romaanin alussa lukija kuormittuu monista nimeltä mainituista sivuhenkilöistä, joilla ei kuitenkaan juonen kannalta ole suurta merkitystä. 

Itse koen, että isoimmat paukut pitäisi kohdistaa aina – oletetun kohderyhmän lukutaidon tasosta huolimatta – riittävän vetävään juoneen. Parhaimmillaan koukuttava juoni jekuttaa myös sen kaikkein vastahankaisimman lukijan ahmaisemaan kirjan yhdeltä istumalta, koska juoni vie mennessään ja kirjaa ei malta laskea käsistään.  

Vapaavyöhyke työstää pääjuonessaan sivumääräänsä nähden turhan montaa osakokonaisuutta: Miki pähkäilee valitsemansa opintopolun mielekkyyttä ja sijaisopettajan häneen kohdistamaa epäreilua käytöstä, mutta samaan aikaan poika panikoi nurkan takana odottavan aikuistumisen tuomia paineita. 

Luokkakaveri Jesse nousee tahtomattaankin toiseksi keskushenkilöksi. Poika on todennäköisesti neurokirjolla, mutta unohtaa päihderiippuvuuden takia ottaa lääkkeensä, mistä syntyy paheneva epätoivon kierre.   

Jessen kasvava itsetuhoisuus havahduttaa Mikiä tarkkailemaan omia asenteitaan, olipa kyse sitten opiskelumotivaatiosta, suhtautumisesta tulevaan työelämään tai perheestä:    

Jessen ympärillä leijuu suru ja se on niin raskasta, että en pysty puhumaan sille mitään. Ihan kuin se Jessen paha olo tappaisi kaiken naurun sen sisältä.

 Mua ahdistaa istua siinä bussin penkillä sen vieressä, multa mene kaikki energia. Mä en tiedä, mitä mä teen jos se ottaa uudestaan sen puukon esille.

Jessen ongelmat eskaloituvat, ja romaanin lopussa Miki taistelee hengestään sairaalassa. Mielenterveyden häiriöt ovat sivuhenkilöiden kohtaloissa hiukan turhankin suuressa roolissa, mikä hajauttaa kerrontaa. 

Tapa, jolla Paldar tuo esille Mikin kasvavan paniikin lähestyvää aikuisuutta ja sen tuomia velvoitteita kohtaan, on kuitenkin tuore ja hätkähdyttävä:

 

Mä en halua täyttää 17 ja vuoden päästä 18. Aikuinen. Jumalauta sitä mä en halua. Kaikki kiva loppuu.  

Aina kun joku sanoo sä olet kohta aikuinen, mua kylmää. Onhan se TÄRKEÄ asia, tietysti. Kyllä mä sen ymmärrän. 

Mä en vain halua sitä ihan vielä. 

 

Mikiä pelottaa vastuu omasta elämästä: pitää käydä kaupassa, laittaa ruokaa, maksaa laskuja tietokoneella ja ”kaikki aika menee vain tyhmien asioiden hoitamiseen”.

Romaanin nimi, Vapaavyöhyke, tarkoittaa Mikin ja hänen kavereidensa pakopaikkaa ja mielentilaa: pojat ostavat teltan ja pystyttävät sen Mikin omakotitalon takapihalle. Siellä voi juoda energiajuomia ja heittää ”hyvää läppää”. 

Mikillä on ”varaveli”, isäpuolen poika Luka, joka on jo täysi-ikäinen ja asuu omillaan. 

Lukalla on ollut omassa nuoruudessaan haasteita ylisuorittamisen kanssa, mikä on äitynyt syömishäiriöksi. 

Lukalle Miki pystyy sanoittamaan ammattikoulun linjavalintaan liittyvää epätietoisuuttaan:

– En mä tiedä, onko tämä sähköala se, mitä mä haluan tehdä lopun elämääni vai olisiko joku parempi. Pitääkö mun miettiä palkkaa vai sitä, kiinnostaako tää ala. 

 

WSOY:n tiedotteessa tuodaan esille, että ”amislainen on kirjallisuudessa harvinainen päähenkilö”. 
 

Väite ei oman kokemukseni mukaan kotimaisen nuortenkirjallisuuden kohdalla pidä paikkaansa: etenkin viime vuosina on kirjoitettu enenevässä määrin nuorista, jotka ovat tietoisesti valinneet lukion sijasta ammatillisen koulutuksen. 

Paldar sai kimmokkeen kirjan kirjoittamiseen omasta lähipiiristään, jossa on ammattikoulua käyviä nuoria. Paldar keskusteli heidän kanssaan ja halusi kirjoittaa nuortenkirjoissa enemmistönä olevien lukio-opiskelijoiden sijasta  ammatillisessa koulutuksessa olevista nuorista. 
 

Anna Paldar on toimittanut vuosina 2021-2024 Kirjakäveyllä-podcastia, jossa hän haastatteli kirjailijoita heidän uutuusteoksistaan.

Esikoisromaani, trilleri Mustan kiven varjo, ilmestyi vuonna 2019 Kirjokansi-kustantamolta. ja sen jälkeen hän on kirjoittanut vielä kaksi muuta jännäriä Lind&Co.n kautta. 
 

 

Nuortenkirjoja,  joiden päähenkilö opiskelee toisella asteella: 

Sanni Ylimartimo: Erokuu, Karisto 2025 
 
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia, Pieni Karhu 2023
 
Laura Suomela: Minä vastaan marraskuu, Karisto 2021
 
Laura Suomela: Ilmatilaloukkaus, Karisto 2020
 
Kalle Veirto: Ohuin ja hauskin kirja, Karisto 2020
 
Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema, Myllylahti 2015         
 

Frida pohtii, kuinka sydän jäädytetään, ja nuortennäytelmä Yökirjeitä sulattaa katsojan sydämen

 

Yökirjeitä. Nuortennäytelmä. Perustuu Mila Teräksen samannimiseen nuortenromaanin. Dramatisointi ja ohjaus Tommi Kainulainen. Lavastussuunnittelu Tommi Kainulainen, pukusuunnittelu Ella Kauppinen, äänisuunnittelu Ville Leppilahti, valosuunnittelu Antti Kauppi ja graafinen suunnittelu Johanna Häkkilä. Näyttelijät Essi Särkijärvi, Sonja Salminen, Oskar Hartman ja Teemu Mäkinen. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 4.9.2025.  Suositellaan +13-vuotiaille. Kesto 75 min.

 

 

Tamperelainen Ahaa Teatteri tekee tärkeää työtä lasten ja nuorten teatterikasvatuksen eteen. 
 
Teatterin näyttämönä on käytännössä koko Suomi, sillä lähes kaikki esitykset ovat tilattavissa kiertueelle kouluihin tai muihin julkisiin tiloihin.
 

Eilen ensi-iltansa saanut nuortennäytelmä Yökirjeitä on Tommi Kainulaisen dramatisointi Mila Teräksen samannimisestä, vuonna 2022 ilmestyneestä nuortenromaanista. 

 

Ahaa Teatteri on viime vuosina tehnyt kiitettävästi kantaesityksiä uusista nuortenromaaneista.

Vuonna 2024 tuotiin näyttämölle Leena Paasion nuortenromaaneihin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan (WSOY 2022 ja 2023) pohjaava Alle Aallon ja vuonna 2022 kantaesityksen sai Mila Teräksen nuortenromaaniin Amiraali (Otava 2020) perustuva samanniminen näytelmä.

Älypuhelinten koukuttavuuden kuvaus on tuotu tehokkaasti näyttämölle: näennäisesti yhdessä, mutta silti yksin. Vas. Sonja Salminen, Teemu Mäkinen, Essi Särkijärvi ja Oskar Hartman. © Valokuva Jari Kivelä. 

 

Yökirjeitä työstää sekä kirjassa että näyttämöllä yhtä koskettavasti tärkeää, valitettavan ajankohtaista ja monisyistä aihetta, seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. 
 
 
15-vuotias Frida kokee ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa vanhoihin luokkakavereihinsa. Hän vetäytyy entistä enemmän omiin oloihinsa ja testaa viehätysvoimaansa verkon keskustelupalstoilla. Omien rajojen veto on vaikeaa ja yhtä haastavaa on saada selvyyttä vastapuolen rehellisyydestä oman ikänsä suhteen. 

 

 

Essi Särkijärven Fridan ahdistuksen ja neuvottomuuden
tunnot ovat kouriintuntuvia. © Valokuva Jari Kivelä. 

 

Ahaa Teatterin kantaesityksessä Essi Särkijärvi tulkitsee Fridan tuntoja samastuttavasti ja koskettavasti. 

Särkijärven karisma säteilee myös silloin, kun pahimmassa angstissa Frida haluaa kätkeytyä mustan hupparin ja otsatukan alle. 
 
Ahaa-teatterin ensembleen kuuluvat Sonja Salminen ja Teemu Mäkinen tekevät useamman roolin: Salminen Fridan entisenä parhaana kaverina Armina ja Fridan äitinä, Mäkinen luokkakaveri Jeminä, terveydenhoitajana ja Fridan räväkkänä ja ikäänsä nähden poikkeuksellisen avarakatseisena mummina. 

Näytelmä kuvaa kauniisti perheen ja läheisten kannattelevaa vaikutusta. Vaikka Fridan äidin huomio näyttääkin ensin kohdistuvan oman kehon ja  vaihdevuosien hormonimyrskyjen ympärille ja mummin maailmanparannus ja ennakkoluulottomuus koettelevat Fridan kärsivällisyyttä, lopulta myös yhteys  kolmen eri naissukupolven kesken. 

Kolmen sukupolven naiset (rooleissa Sonja Salminen, Teemu Mäkinen
ja Essi Särkijärvi) löytävät lopulta yhteyden. Äiti ja mummi
kannustavat Fridaa ilmoittamaan hyväksikäytöstä poliisille.
© Valokuva Jari Kivelä.  

Oskar Hartmanin Neossa on mutkatonta toveruutta ja sielunsukulaisuutta: Neo on ylpeä keppihevosharrastuksestaan ja havahduttaa lopulta Fridankin pois mustasta aukosta.   

 

Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa Frida ja Neo lähtevät yhdessä ratsastamaan keppihevosilla: kolme muuta näyttelijää nostavat Särkijärven ratsaille ja yhteinen liikekieli synnyttää voimaantumisen kokemuksen.

 

 

 

Näytelmään liittyy kouluille suunnattu oppimateriaalipaketti, jonka avulla nuoret voivat opettajiensa johdolla työstää näytelmän teemoja sekä niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita.

 

 

 

 

Mila Teräksen Yökirjeitä-nuortenromaanin arvio on ilmestynyt  Lastenkirjahyllyssä  lokakuussa 2022. 

 

 

 

 

Mollisointuja kodin äänimaisemassa

 

Ilja Karsikas: Kahden kodin lauluja. S&S 2025
 

 
Suomalainen kuvakirja on kovaa kyytiä naisistumassa.

 

Sukupuolittumisen juurisyitä voi vain arvailla.
 
Kuvakirjatarinoita ja kuvituksia tekevistä selvä enemmistö on naisia, mikä voi pahimmilaan jossain määrin myös vinouttaa näkökulmia ja käsiteltäviä aiheita. 
 
Vanhempien avioerosta lapsen näkökulmasta kertova Ilja Karsikkaan Kahden kodin lauluja ei aiheeltaan ole mikään aluevaltaus. Perhedynamiikan hankauskohdat ovat lukuisin eri variaatioin olleet kuvakirjoissa esillä viime vuosina. 

Avioeron lisäksi kuvakirjoissa on myös käsitelty esimerkiksi vanhemman työuupumusta, masennusta tai muita elämänhallintaan liittyviä ongelmia.
 
Karsikas on kuvannut kahdessa aiemmassakin kuvakirjassaan Amos ja sumupuu (Etana Editions 2017) ja Yksisarvinen (S&S 2022) isän ongelmien takia kriisiytynyttä perhettä. Ensimmäisessä isällä on työuupumus ja toisessa on kyse isän päihteidenkäytöstä.
 
Syksyn uutuudessa Kahden kodin lauluja Ilja Karsikas on muuntanut edellisten kuvakirjojensa värikylläistä ja ääriviivatonta tyyliä: musta terävälinjainen tussiääriviiva ja väripintojen rasterointi sopivatkin hyvin kuvakirjaan, jonka keskushenkilön, Petjan, kerrotaan jo olevan koululainen.

Erillään istuvat vanhemmat ja heidän kehonkielensä
viestivät Petjalle, että isällä ja äidillä on jotain
 vakavaa kerrottavaa. Ilja Karsikkaan kuvitusta kuvakirjaan
 Kahden kodin lauluja (S&S 2025).

 
Aloitusaukeamalla muusikkovanhemmat istuvat olohuoneessa ja heidän kehonkielensä paljastaa koulusta palaavalle Petjalle, että jokin on vinossa.

 
”Me olemme päättäneet erota”, isä sanoo vakavana.
Lysähdän sohvalle. Valtava möykky vyöryy rintakehän päälle.
 
”Mitä?! Ette te voi tehdä niin!” huudan. ”Mihin mä sitten meen?”

 
Petja pakenee paikalta omaan huoneeseensa, missä hän saa lohtua mielikuvitusystävältään hyppyhämähäkiltä.

 Myös mummot kutsuvat yökylään ja tarjoavat lohtua ja makaronilaatikkoa. 

Petja virkkaa mummojen avustuksella hämähäkille seittiä, josta tulee myös vertauskuva vanhempien ja muiden läheisten turvaverkostolle. 

Oikeat hyppyhämähäkit eivät tarvitse seittiä saalistamiseen vaan luodakseen turvallisen, suojaisan tilan, jossa voivat luoda nahkansa uudelleen. 

 

Isä ja äiti väittävät, että olen iso ja itsenäinen ja että pärjään kyllä.
 
Silti minulla on pää täynnä kysymyksiä, joita en kehtaa kysyä.
Silmukat menevät solmuun, vaikka pitkämummon virkkaaminen näyttää niin helpolta. 

 

Lähikuva ketjusilmukoiden ja verkon syntymisestä on hauska
havainnekuva! Ilja Karsikkaan kuvitusta kuvakirjaan
 Kahden kodin lauluja (S&S 2025).

 
Petja saa taustaukea myös parhaalta kaveriltaan Pyryltä, jolla on niin ikään kokemusta vanhempien erosta.
 

Pyryn mielestä ero on kuin sotajoukkojen yhteentörmäys. Taistelu, jossa ei ole voittajaa.

 
Vaikka Petja elääkin rakkaudentäyteisessä ilmapiirissä läheistensä tukemana, niin silti kirja tuntuu viestivän, että lapsen on vain päästävä haastavan asian yli ja jatkettava elämäänsä.

Tällä aukeamalla lapsi lohduttaa vanhempaansa.
 Ilja Karsikkaan kuvitusta kuvakirjaan
 Kahden kodin lauluja (S&S 2025).

 
Kun äiti muuttaa uuteen yksiöönsä, isä pyyhkii silmiään keittiön pöydän ääressä ja Petja ojentaa hänelle nenäliinan. Isä kiittää ja sanoo, että myös Petja saa itkeä, jos itkettää.

On kiinostavaa, että jo kuvakirjan alussa näytetään Petja itkemässä omassa huoneessaan. Näin syntyy vaikutelma siitä, että poika ei tohdi kuormittaa vanhempiaan näyttämällä todellisia tunteitaan.

 

Jo kirjan alussa näytetään Petjan tunnepurkausta omassa
huoneessaan sen jälkeen, kun vanhemmat ovat kertoneet
päättäneensä erota. Ilja Karsikkaan kuvitusta kuvakirjaan  
Kahden kodin lauluja (S&S 2025).

Karsikkaan kuvitus tuo pienissä yksityiskohdissa esille Petjan perheen rakkauden musiikkiin, sen kuuntelemiseen ja tekemiseen.

 

 

 

 

Kuvakirjoja vanhempien erosta:

 

 

Phil Earle & Jess Rose: Kaislan kaksi kotia, suom. Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2024  

 

Måns Gahrton & Johan Unenge: Sonjan kaksi myssyä, suom. Marketta Pyysalo, Lasten Keskus 2022  

Noora Alanen & Anne Muhonen: Anna ja eron tuomat muutokset, Pieni Karhu 2022  

 

Clare Helen Welsh & Åsa Gilland: Kaikki muuttuu, suom. Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2022  

 

Riina Katajavuori & Jenny Lucander: Kahden kodin välillä, Tammi 2020  

 

Maisa Tonteri & Virpi Talvitie: Okko Oravan kaksi pesää, Lasten Keskus 2011