Pois turhista muoteista

Lotta-Sofia Saahko & Mira Mallius: Minä saan olla lohikäärme, 25 sivua, Tammi 2026.

 

Päiväkodin eteisessä takit

suhisevat, kengät kolisevat

ja reppu tömähtää lattialle.

Joku parkuu pissahätää.

 

Miksi aina pitää olla tällainen

älämölö? Luna huokaa.

Hän kaipaa jo takaisin kotiin.

 

 

Päiväkodin äänimaailma rasittaa Lunaa jo heti aamusta.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

Tunnekasvatusta eri tavoin työstävät lastenkirjat näyttävät vakiintuneen osaksi perustarjontaa.

 

Hieman kärjistäen voisin jopa väittää, että tuiki tavallisen lapsen arkisuus näyttäytyy jo kuvakirjoissa epämuodikkaana ja jokseenkin tylsänä. 

 

Luna rasittuu äänistä ja kokee monet asiat muita herkemmin. Päiväkotiin suunnitellut naamiaiset aiheuttavat jännitystä. 

Lunan pinna kiristyy, kun isä keskittyy autossa vain työpuheluunsa
 ja haisee päälle päätteeksi voimakkaanhajuiselta  partavedeltä.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan 
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

Lunan kavereilla on selvät suunnitelmat pukeutua prinsessoiksi, Frozen-animaatiosta tutuksi  Elsaksi ja Hannele Lampelan ja Ninka Reitun kuvakirjoissa seikkailevaksi Prinsessa Pikkiriikiksi.  

 

Lunan prinsessapuku on tullut pieneksi ja Luna on lohduton.

Äiti rauhoittelee  tytärtään: 

– Ei sinun tarvitse olla samanlainen kuin muut, äiti muistuttaa. – Voit olla juuri mitä itse haluat. 

Äidin avuttomuuden tunnot tyttären raivonpuuskan aikana tiivistyvät
oivaltavasti kehonkieleen. Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

 

 

Seuraavana päivänä naamiaisissa Lunan itse tuunaama lohikäärmeasu herättää paljon ihastusta. 

 

Mira Mallius on kuvittanut myös Lotta-Sofia Saahkon kaksi aiempaa kuvakirjaa Kun mummi unohti tarinat (Tammi 2025) ja Lilja muuttaa maailmalle (Tammi 2024). 

Mallius onnistuu havainnollistamaan melko suurpiirteisesti kuvaamissaan ihmishahmoissa tunteita ja tunnelmia. 

Hyviä esimerkkejä löytyy aukeamilta, joissa äiti seuraa hieman neuvottoman oloisena tyttärensä raivon puuskaa ja toisaalla aukeamalla, jossa vanhemmat ihailevat avoimesti Lunan kekseliäisyyttä ratkaista pukeutumispulmansa itse omaperäisesti.

 

Lotta-Sofia Saahko ansaitsee kiitoksen rajatusta, vain 25 sivuun mahtuvasta kompaktista kuvakirjatarinasta, jossa ei ole turhia rönsyjä tai jaarittelua.

 

 

 

Lisää lastenkirjoja herkistä lapsista:

 

Heli Rantala & Netta Lehtola: Mölymyrsky, WSOY 2025

Maria Vilja: Pohjaton reppu, Karisto 2025

Maria Vilja: Villikissareppu, Karisto 2023

Maria Vilja: Näkymätön reppu, Karisto 2022 

Annika Hämynen: Apua, tivoli on täynnä vilinäisiä! Tarinoita aistiherkkyyksistä ja jännittämisestä. Kuvitus Johanna Lehtomaa, Kumma 2024 

 
Annika Hämynen: Apua, sukissani on lohikäärmeitä. Satuja aistiherkkyyksistä, kuv. Johanna Lehtomaa, Kumma 2022
 
Johanna Elomaa: Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit, kuvitus Satu Kontinen, Bazar 2023

Reetta Niemelä & Eri Shimatsuka: Kettu ja hiljaisuus, Otava 2022
 

Veera Salmi & Elina Warsta: Hung ja pantteripako, Otava 2020

Äiti ylikierroksilla, lapset Tiikerin hoidossa

 

Liisa Louhela: Ronttiäiti ja ahkera tiikeri. Kuvittanut Elina Johanna Ahonen. 108 sivua. WSOY 2025. 

 

 

Liisa Louhelan ensimmäinen lastenromaani Ronttiäiti ja ahkera tiikeri tarjoaa yhden kiinnostavan kulman suomalaiseen perhe-elämään. 
 
Rosa ja Hiski asuvat äitinsä, Ronttiäidin, kanssa. 

Äidillä on erilaisia elämänhallintaongelmia, jotka heijastuvat myös lasten turvallisuuden tunteeseen.

Mainoksessa kerrotaan Ahkeran Tiikerin olevan joka lapsen ja vanhemman pelastus, joka huolehtii siitä, että lapsella on aina mielekästä tekemistä.
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Lapset kärttävät itselleen verkkomyynnistä tiikerilelua, mutta se paljastuukin oikeaksi tiikeriksi, joka pistää koko perheen arjen uuteen kuosiin.
 
Kustantaja vertaa kirjan takakannessa tiikeriä Pamela L. Traversin omalaatuiseen lastenhoitajaan, Maija Poppaseen. 

Mielestäni lähin vertailukohta löytyy pikemminkin Supernanny-ohjelmaformaatista, jonka kotimaisessa versiossa perhe- ja psykoterapeutti Pia Penttala auttaa lapsiperhearjessa kamppailevia vanhempia rajojen, rakkauden ja tunnesäätelyn kurimuksessa.

Äiti on hyvä lepäilemään. Aina ei lapsen protestikaan
tuota tulosta, jotta äiti saisi katseensa irti puhelimesta. 
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan
lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Äiti on kehittänyt omien sanojensa mukaan ”lepäilytaitojaan jo vuosia”. 

Äidin itsensä mielestä se on tarpeellinen taito, jota monikaan ei enää osaa.
 
Tiikeri palauttaa  nopeasti kakofoniseksi äityneen kotiin järjestyksen. 

Se tarttuu siekailematta imuriin, kokoaa trampoliinin käden käänteessä, maalaa talon julkisivun ja hoitaa puutarhan sekä huolehtii siinä sivussa myös monipuolisesti lasten virikkeistä ja terveestä ruokavaliosta. Tiikeri opettaa lapsille myös samuraitaitoja. 

Tiikerin ystävällinen, letkeä ja leppoisa olemus
tiivistyy hyvin Elina Johanna Ahosen kuvitukseen.
Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin
 Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Äiti tuntee olonsa pian ulkopuoliseksi omassa kodissaan tiikerin ylivoimaisen kaikkivoipuuden takia. 

Tiikerin tavoin äitikin haluaisi olla ”ihan paras”.
 

Tiikerin hääräillessä tontilla lasten kanssa Ronttiäiti oli ehtinyt lukea kaikki suunnittelemansa kesälomakirjat. Hän oli katsonut tv-sarjat, joiden katsomisen lapset yleensä keskeyttivät, ja soitellut läpi kaikki tuttavansa. Hän oli opetellut kirjomaan anarkistisia huoneentauluja. Lopulta hän oli kyllästynyt viettämään aikaa itsekseen ja päättänyt liittyä pihalla touhuilevaan porukkaan, joka oli hänen perheensä.

 

Lapsia äidin yht´äkkinen aktiivisuus tuntuu jopa vähän huolettavan.
 

–  Äiti, pitäiskö sun vähän rauhoittua? kysyi Hiski. 

–   Muista tunnetaidot, äiti. Ota iisisti, sanoi Rosa.
 

Äidin huonommuuden- ja sivullisuudentunne vain pahenee, ja hän hakeutuu hyvän ystävänsä Sanna Salaman terapeuttiseen hemmotteluhoitolaan. 
 
Äiti päättää järjestää naapurustolle isot yllätysjuhlat, pikkaribileet. 

Paikalle tulee lähinnä ikäihmisiä, joilla on päähineenä vaippoja, kun taas äiti on asettanut päähänsä hienoimmat pikkuhousunsa. Originellit pihajuhlat kärjistyvät oikeasti vaaralliseen puukonheittokisaan. 
 

Onnelliseksi kiertyvässä lopussa äiti ottaa lapsensa kainaloon.
Lapset ilmaisevat iloaan, mutta vannottavat, ettei äiti enää koskaan
järjestä yllätysjuhlia. Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Ronttiäiti ja ahkera Tiikeri on uuden lastenkirjasarjan avausosa. 

Sen huumori viistää vähän kaltevalla pinnalla: ovatko hupsusti käyttäytyvien aikuisten edesottamukset oikeasti lapsen näkökulmasta hauskoja? 
 
Tamperelaisen Elina Johanna Ahosen kuvitus tavoittaa oivaltavasti teoksen viiston huumorin: hahmojen ilmeissä on vinkeyttä ja rouheutta. Tiikerin olemukseen on ladattu turvaa, lempeyttä ja humaanisuutta, joka taas ulkonäöltään ja luonteeltaan kulmikkaalta äidiltä tuntuu kokonaan puuttuvan.
 
 

Lisää lastenkirjoja, joissa äiti on vähän väsynyt tai muutoin hukassa: 

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini, S&S 2017
 
Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Lohikäärmeunia, suomentanut Katriina Huttunen, Schildts & Söderströms 2015
 
Sanna Tahvanainen & Sari Airola: Silva ja kadonnut teeastiasto, joka otti jalat alleen, Schildts 2011
 
Anja Erämaja: Hilu, Hippu ja äiti Valtava, WSOY 2008
 
Salla Savolainen: Milla ja pohjaton pyykkikori, WSOY 2007
 
Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006
 
 

Reunoistaan vähän rispaantuneita kuvia kesäretkestä

Maria Vilja: Kesän ainoa kaunis päivä, 34 sivua, WSOY 2024.

 

Tänään se vihdoin oli! Kaunis päivä!
 
Aarno ja äiti vasta hieroivat silmiään, kun Eila juoksi pakkaamaan reppuaan. Ikkunan takana aamu kimalteli kastepisaroista. Taivas oli kirkkaan sininen. Se tarkoitti viimein retkeä. 

 

Kotimaisten, tiettyyn sarjaan kuulumattomien kuvakirjojen määrä on näppituntumani mukaan vähentynyt viime vuosina. Suuri osa kuvakirjoista sarjoittuu kertoessaan tietystä lapsisankarista, jonka kautta kuvataan lapsen kasvuun liittyviä haasteita tai kehitysvaiheita.
 
Maria Viljan Kesän ainoa kaunis päivä on tästä näkökulmasta ilahduttava uutuus.
 
Maria Vilja debytoi Maria Lassilan lastenkirjan Eeva ja harmaa kaapu (Karisto 2020) kuvittajana. Sen aihe oli rankkaakin rankempi, kun pienen lapsen näkökulmasta kuvattiin perheen toipumista tytön enon itsemurhasta. 

Sittemmin Vilja on tehnyt kaksi omaa kuvakirjaa, Villikissareppu ja Näkymätön reppu (Karisto 2023 ja 2022), jotka kertovat erityisherkän tytön arjesta. 
 
Äskettäin ilmestynyt Viljan oma kuvakirja vihjaa vienosti nimellään, että ihan siloisesta idyllistä ei ole nytkään kyse. 
 
Viljan kuvitustyylissä on paljon samaa  arjen rosoisuutta kuin esimerkiksi Jenny Lucanderin ja Maria Sannin monissa kuvituksissa. Lapset ja aikuiset esitetään myös ”rumina” ja tunnepurkausten vietävinä.
 
Aikuinen kuvakirjan lukija tekee jo Viljan tarinan alussa monia huomioita, jotka tavallaan lieventävät Aarnon ja Eilan äidin tulevaa ”poksahdusta”. 
 
Äiti lienee yksinhuoltaja. Eilalla ja Aarnolla on eri isät tai Eila on adoptiolapsi.  

Niskajumi johtuu varmasti suurelta osin siitä, että kuopus Aarno on nukkunut äitinsä vieressä kapealla sängyllä. 

Molemmat lapset ovat todennäköisesti alle kouluikäisiä ja Aarnolla on ilmiselvästi uhmaikä. 
 
Maria Vilja sanoittaa ja visuaalistaa lapsiperheen arjen kaaosta samastuttavasti. 

Jo bussimatkalla äidin pinna on kiristymässä lukuisten viivästysten takia. 

 

Bussissa äiti antoi Eilalle ja
Aarnolle leipää ja hengitti
rauhallisesti. Sisäään ja uloooos.

 

Retkeläiset ehtivät täpärästi lautalle. Maria Viljan
kuvitusta kuvakirjaan Kesän ainoa kaunis päivä (WSOY 2024).  

 

Täpärästi he ehtivät lautalle, joka vie heidät retkikohteeseen, saareen.
 
Taitavasti Vilja hyödyntää kuvituksissaan toistuvasti eräänlaisen ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmaa. 
 
Koko aukeaman kuvituskuvassa  äiti istuu suu tiukkana viivana lautan penkillä pitäen Aarnoa tämän itkukohtauksen aikana tiukasti sylissään, kädessään sulava jäätelö ja vieressään apea Eila. 

Tämän kohtauksen ulkopuolinen tarkkailija on luultavasti lapsivihamielinen, lapseton aikuinen, joka pelkällä katseellaan mitätöi Eilan ja Aarnon äidin ponnistelut.
 
Kun kolmikko on rantautunut jo saarelle ja retkimieli yritetään virittää uudelleen, äidin painavista kantamuksista huolimatta, polulla kohdataan toinen retkeilijä, jonka mielestä äiti lapsineen ”näyttivät niin söpöiltä, että ohi kulkeva tyyppi olisi halunnut laittaa heidät pulloon. Se oli sanonta.”
 
Kun äidin mitta sitten tulee täyteen lasten toistuvien nahistelujen takia, hän toden totta ”poksahtaa” ja puhkeaa hillittömään itkuun.

Aurinkoisen kesäpäivvän värit muuttuvat
äidin tunnepurkauksessa. Aukeaman vasemmassa
laidassa koiraa ulkoiluttavat retkeläiset tarkkailevat
hämmentyneinä tilannetta. Maria Viljan
kuvitusta kuvakirjaan Kesän ainoa kaunis päivä (WSOY 2024).

 

Tämäkin kohtaus tallentuu aukeamalle. 
 

    – – Näytti siltä kuin jokin näkymätön oisi tönäissyt häntä. Hän painoi pään käsiinsä. Ja sitten tapahtui se ainoa asia, joka oli Eilan mielestä vielä pahempaa kuin äidin kiukku: äiti itki. Eikä se ollut mitään pientä nyyhkytystä, vaan hirveää vollotusta. Ohikulkijat kääntyivät katsomaan, mutta äiti ei välittänyt. 
 
Jonkin aikaa oli vain mustaa.

 
 
Äiti uhkaa ensin, ettei enää koskaan lähde lasten kanssa retkelle. Ja lopuksi hän vielä sanoo haluavansa uudet lapset.
 
Kesän ainoa kaunis päivä kiteyttää sekä oivaltavasti että viiltävästi havaintoja nykyisestä suorittavasta elämänasenteesta ja vanhemmuuteen liittyvistä paineista. Ruman, väsyneen ja tunteensa estoitta osoittavan äidin tabu on rikottu jo Kristiina Louhen kuvakirjassa Ainon äiti on vihainen (Tammi 1986), mutta Viljan kuvakirjassa tuodaan esille rohkeasti myös lasten reaktio äidin kontrollin menettämiseen. 
 
Kohtaus, jossa Eila ja Aarne menevät tunteenpurkauksen jälkeen hämmentyneinä äidin suuren punaisen hameen alle on äärimmäisen koskettava ja vertauskuvallinen. 

 

Myös sovinnon hetkellä näyttäisi olevan tarkkailija, ehkä
jokin lintu? Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan 
Kesän ainoa kaunis päivä  (WSOY 2024).

Lopuksi tehdään – tietenkin – sovinto. 

Eila tarkistaa lopuksi, että mitäs jos tämä heidän retkipäivänsä tosiaankin oli kesän ainoa kaunis päivä. 
 
Äiti kohauttaa olkiaan ja sanoo: "Sitten se on ihan hyvä näin”. 
 
Ja luulen, että kameraan tallentuneet kuvat tulevat olemaan äidille jopa monia muita kuvia rakkaampia... ehkä juuri siksi, että ne ovat jo valmiiksi hiukan reunoistaan rispaantuneita. 
 

 

Filosofinen, mutta riittävän simppeli kuvakirja pienestä menetyksestä

 

Nora Lehtinen & Erika Kallasmaa: Alma ja ilmapallo, 40 sivua,  Minerva 2024.

 

Alma on saanut syntymäpäiväjuhlista
punaisen ilmapallon.
Se on ihana. 
Hän ottaa sen mukaan päiväkotiin,
kauppaan, 
takapihalle
ja illalla sängyn viereen. 
 
Siinä se heiluu hiljalleen sängynpäädyssä,
kun kuu nousee ja Alma nukkuu.

 

Kuvasarja, joka näyttää Alman leikkipuistossa pallon
kera todistaa saman kuin teksti: ilmapallo on
pikkutytölle kaikki kaikessa! Erika Kallasmaan kuvitusta
Nora Lehtisen tekstiin kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

 

 

Pienemmät kustantajat täydentävät mukavasti kotimaista kuvakirjavalikoimaa. 

Nora Lehtinenja Erika Kallasmaa ovat kumpikin entuudestaan tuttuja tekijöitä, mutta heidän kuvakirjansa Alma ja ilmapallo on kummankin ensimmäinen Minervan kautta ilmestynyt lastenkirja. 
 
Nora Lehtinen tunnetaan Hilma-täti -lastenromaanisarjasta (kuv. Anne Muhonen, Avain)  ja selkokieliesstä Aino ja Matias -sarjasta (kuv. Anne Muhonen, Pieni Karhu).  

Yhdessä Jenna Skyttä-Forssellin Lehtinen on tehnyt iholle piirrettäviä ja siveltäviä satutarinoita (Hattara-aurinko, Taika-aurinko ja Kuukeinu (kuv. Reetta Niemensivu. Karisto). 
 
Alma ja ilmapallo on konstailematon peruskuvakirja, jonka tarinaan leikki-ikäisen lapsen on helppo samastua. 

Nora Lehtisen tarina ja Erika Kallasmaan kuvitus  rajaavat  lastenhuoneiden tavarakaaoksen ja virikkeiden runsauden kokonaan ulkopuolelle ja osoittavat, kuinka ilon aiheita voi löytyä hyvinkin vaatimattomista asioista.

Pallon karkaamista todistaa myös satunnainen puistossa istuja.
Erika Kallasmaan kuvitustaNora Lehtisen tekstiin kuvakirjassa
 Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

 

Aikuinen toki pystyy ennakoimaan, kuinka Alman ilmapallolle lopultä käy: kun tytön keskittyminen herpaantuu, pallo pääsee karkuun ja suru pallon menetyksestä on tietysti suuri. 
Näiltä osin kuvakirja toistaa Albert Lamourissen lyhytelokuvan ja samannimisen, elokuvan kuvitukseen pohjautuvan, Lastenkirjahyllyssäkin esillä olleen Punaisen ilmapallon juonta.

 

Puistotiellä on vilpoisaa
kävellä suurien puiden alla.
Alma ottaa pari juoksuaskelta.
Sitten tapahtuu jotakin.
Kengännauha aukeaa.
Tulee iso tuulenpuuska. 
Auto tööttää.
Jossain haukkuu koira.
 
Alma unohtaa ilmapallon
ihan pieneksi hetkeksi.
Ihan  p i e n e k s i   h e t k e k s i.

 

 

Hauska taitollinen ratkaisu: ilmapallon tavoin myös teksti
kohoaa aukeamalla alhaalta ylöspäin myötäillen näin pallon liitelyä
yhä korkeammalle. Erika Kallasmaan kuvitusta Nora Lehtisen tekstiin
kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

Koko päivän tyttö tähyää taivaalle ja toivoo näkevänsä karanneen ilmapallon. Illan tullessa häan on jo aivan uupunut. 

Viisas äiti lohduttaa ja ehdottaa erilaisia paikkoja, jonne pallo on voinut ajautua… ehkä maapallon toiselle puolelle, aina Amerikkaan asti, tai kalastajaveneen kyytiin tai peräti avaruuteen!
 
Pallo tuottaakin iloa useammalle ihmiselle, lapsille ja aikuisille. Punainen ilmapallo kannustaa ihmisiä unelmoimaan, muistelemaan menneitä  ja tekemään rohkeita valintoja. 

 

Hätä ja huoli kuvastuu Alman kasvoilta, mutta äidin läsnäolo
rauhoittaa.  Erika Kallasmaan kuvitusta Nora Lehtisen tekstiin 
kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

Alma pääsee lopulta pettymyksensä yli ja äiti muistuttaa, kuinka monet meille mieluisat asiat jättävät meihin lähtemättömän jäljen. 
 
Erika Kallasmaa on kuvittanut arkisen, mutta lapsentajuisesti filosofisen tarinan rouheasti väriliiduilla. Hän on tavoittanut kuvitukseen lapsen spontaanin elämänasenteen, hetkeen tarttumisen tärkeyden sekä vaihtuvat tunteet ja miljööt. 

Rohkeasti Kallasmaa rajaa kuva-alaa välillä lähikuviin ja sitten taas avartaa perspektiiviä siten, että luonto ja maisema pääsevät täyteen kukkeuteensa.

 

Keskieurooppalainen kaupunkinäkymä henkii
hienostunutta tunnelmaa tyyliteltyine rakennuksineen.
Erika Kallasmaan kuvitusta Nora Lehtisen tekstiin 
kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

Todennäköisesti nykylapsillekin yhä tutun väriliitutekniikan takia kuvitus huokuu retrohenkistä nostalgiaa ja tuo näin ainakin minulle etsimättä mieleen 1960-luvun kuvavetoisesta lastenkirjallisuudesta tutun tyylittelyn.  

Kallasmaan kuvituksesta henkii myös hienostunutta eurooppalaista tunnelmaa: kaupunkinäkymät ja puistot eivät juurikaan muistuta koto-Suomen näkymiä.

Kaksi lastenkirjaa lapsen lojaalista rakkaudesta isäänsä kohtaan

Lena Frölander-Ulf: Rapsu metsäläinen. Kamppailu kivikosta 2. 179 sivua. Teos 2024. 

 

Elina Komulainen: Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu. Kuvittanut Anu-Riikka Lampinen. 37 sivua. Enostone 2024.

 

Lasten- ja nuortenkirjoissa on työstetty jo useamman vuoden ajan perheenjäsenten välistä dynamiikkaa. 

Uusissa lastenkirjoissa kuvataan nyt myös pettymystä, kun vanhempi ei eri syistä kykene vastaamaan lapsen odotuksiin tai ottamaan huomioon lapsen tarvetta hoivaan ja huolenpitoon. 

 

Lena Frölander-Ulfin Kamppailu kivikosta -murmelitrilogian  toinen osa Rapsu Metsäläinen keskittyy ensimmäistä seikkailupitoista Rapsu Huiskahäntää enemmän murmelityttö Rapsun ja hänen isänsä suhteen kuvaukseen. 

Juoni jatkuu suoraan edellisen osan päätöskohtauksesta, jossa Rapsu jäi piilottelemaan uskollisten ystäviensä, Käpy-murmelin ja kyykäärme Siksakin, kanssa takaa-ajajia.

 

Rapsun isä elää uuden perheensä kanssa kaukana Kivikosta. 

Rapsu luottaa silti sumeilematta ”ison ja hurjan” isänsä rahkeisiin ja haluun pelastaa Kivikon asukkaat hirmuhallinnon ikeestä. 

 

– – Hän muistaa miten tapasi istua isän sylissä siihen aikaan, kun tämä vielä toisinaan käväisi kotona. Silloin isä leikkikin hänen kanssaan. Rapsu muistaa myös suuttuneensa äidille, joka oli aina niin ankara ja ikävä. Äiti kehotti isää hoitamaan pikku askareita, keräämään heiniä vuoteiksi ja muuta, vaikka onhan selvää, että sankarin pitää saada levätä. Jos on kohdannut kaikenlaisia vaaroja, tarvitsee kai vähän omaa aikaa. Ei mikään ihme, ettei isä välittänyt enää tulla käymään, Rapsu ajattelee. Mutta minä noudan hänet kotiin ja kun olemme voittaneet taistelun kivikosta, selitän äidille, miten erikoislaatuinen meidän isämme on, villi ja vapaa, ja hänen on saatava olla sellainen, jotta hän voisi ylipäänsä asua meidän kanssamme. Äidin on pakko kuunnella, koska isästä tulee koko kivikon suurin sankari. – – 

 

Yhdessä Kävyn ja Siksakin kanssa Rapsu  lähtee vaaralliselle matkalle. Kolmikko saa kiperissä käänteissä myös apua Kirikiriltä, palokärjeltä. 

Rapsu-seikkailun uusin tuttavuus on Kirikiri-niminen 
palokärki. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta lastenromaaniin 
Rapsu Metsäläinen (Teos 2024). 

 

Rapsu luottaa järkähtämättä isänsä kykyyn ja haluun pelastaa Kivikon väki. 

 

Käpy ja Siksak ovat kuitenkin realisteja ja yrittävät hillitä Rapsun suuria toiveita. Rapsu haluaa uskoa, että isä voi olla samaan aikaan "sekä kiltti että karski".  

 

Isän luotsaama murmeliyhdyskunta ”kuuluu niille, jotka haluavat viettää vapaata elämää oman päänsä mukaan. Ei sääntöjä eikä valvontaa, mitään ei ole pakko tehdä”. 

Frölander-Ulfin lastenromaanissa vieraan pelko ja ennakkoluulot saavat painotuksia, jotka ovat hätkähdyttävän tuttuja myös meidän ihmisten maailmasta. 

 

Paju-isän ja tämän klaanin väsähtänyt ja ryvettynyt olemus
puhuu puolestaan. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta lastenromaaniin 
Rapsu Metsäläinen (Teos 2024).   

Isä on erityisen perso tammenterhoille, jotka päihdyttävät ja sumentavat ajatusta.

 

Lena Frölander-Ulfin eläinfantasiassa on edellistä osaa tummempia juonteita, kun Rapsu joutuu karvaasti pettymään isänsä suhteen. Ystävyyden ja yhteistyön avulla vastukset kuitenkin selätetään. 

 

Elina Komulaisen ja Anu-Riikka Lampisen kuvakirja sijoittuu Afrikan savannille. Sarvikuono Jeppe pääsee isänsä kanssa kaksin retkelle kauemmas kotikulmilta:

 

Isän kanssa kulkiessa mikään ei pelota Jeppeä. Ei tippaakaan. Isä on niin suuri ja vahva. 

 

Isä neuvoo välttämään ihmisiä, jotka ovat sarvikuonojen pahimpia vihollisia. Isä tietää, mistä puhuu, sillä sen paksussa nahkassa törröttää kipeää tekevä myrkkynuoli salametsästäjien jäljiltä. 

Jeppe yrittää lohduttaa tuskaista emoaan. Anu-Riikka Lampisen
kuvitusta Elina Komulaisen tekstiin kuvakirjassa 
Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu (Enostone 2024). 

Seuraavana aamuna Jeppe havahtuu pikkuveljensä kanssa kovaan huutoon:

 

Ääni on pelottavin, minkä Jeppe ja Jippu ovat koskaan kuulleet. Se tulee kohti kuin terävin nuoli tai kiitävin luoti. Jeppe nousee nukkumapaikaltaan. Kun hän kurkistaa tutun kotipuun takaa, hän näkee äidin maassa. Jeppe kiiruhtaa äidin luo. Äiti katsahtaa Jeppeen silmät täynnä kipua. Hätääntyneet ajatukset täyttävät Jepen mielen. Mitä ihmettä? Missä isä on? Miksei isä suojellut äitiä? Tekikö tämän ihminen? Onko äitiinkin osunut myrkkypiikki?

 

Äiti kertoo, että isä on suutuspäissään puskenut sitä sarvellaan. 

Jeppe-sarvikuonon hämmennys näkyy aukeaman
vasemmalla puolella, kun sen pää menee aivan pyörälle
erilaisista vaikeista kysymyksistä. Anu-Riikka Lampisen
kuvitusta Elina Komulaisen tekstiin kuvakirjassa
Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu (Enostone 2024). 

 

Jeppe kohtaa Säihky-linnun, joka kertoo, että ”suuren vihanpuuskan vallassa on joskus vaikea hallita itseään”. 

Säihky poistaa isän selästä myrkkynuolen. Kahdella viimeisellä aukeamalla harmaa yleisväritys muuntuu lämpimän punaiseksi. Äiti uskoo, että ”kaikki kääntyy vielä hyväksi”.

 

Toiveikkaaksi kiertyvässä lopussa myös kuvakirjan
värisävyt muuttuvat lämpimiksi. Anu-Riikka Lampisen
kuvitusta Elina Komulaisen tekstiin kuvakirjassa 
Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu (Enostone 2024). 

Sadunomaisen eläintarinan kupeeseen Elina Komulainen on nivonut myös luonnontieteellistä faktaa, sillä sarvikuonot hyötyvät tietystä lintulajista, joka syö niiden paksun nahkan pinnalla eläviä loisia. 

Myrkkynuoli toimii hyvänä vertauskuvana pitkäkestoisille traumoille, jotka saattavat vaikuttaa jopa ylisukupolvisesti perheiden elämään. 

 

Elina Komulainen on koulutukseltaan psykologi  ja hän on tehnyt pitkään töitä Mieli ry:ssä. Kuvakirjan tarina on syntynyt yhteistyössä Kuopion ensikotiyhdistyksen kanssa.

 

 

Lisää lastenkirjoja perhesuhteiden kipupisteistä:

 

Ilja Karsikas: Yksisarvinen, S&S 2022 

Salla Kurkela: Pikkuketun salaisuus, A-klinikkasäätiö 2018 

 

Pirkko Sipilä-Lähdekorpi & Johanna Sipilä: Lassin suuri salaisuus. Lapsi alkoholiperheessä. Mediapinta 2017

 

Lina Stolz: Huomenna ei tarvitse pelätä. Suom. Kirsti Johansson, Överkalix 2016

Azeb Hailu & Anita Polkutie: Punakorvan kaksi kotia, Pesäpuu 2009

Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006

 

Maarit Soilunen, Tanja Risti, Kaisa Nyberg & Maarit Virtanen: Millan päiväkirja: Näpit irti!Omaiset mielenterveystyön tukena 2005

 

Saara Laiho & Johanna Moisio: Et ole yksin, pikku Kurre, Lasten Keskus 2003

 

Saara Laiho & Johanna Moisio: Urhea Pikku-Nalle, Lasten Keskus 2000