Aarre tuo lukemiseen tasa-arvoa

Toim. Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen: Aarre. Novelleja. 135 sivua. kuv. Mervi Heikkilä. Nokkahiiri 2022.

 

Opettajat ovat viime vuosina jo kiitettävästi hoksanneet selkokielen ilot ja hyödyt opetuksen osana. 

 

Selkokieliset lasten- ja nuortenkirjat sopivat kenelle tahansa, mutta eniten niistä hyötyvät maahanmuuttajat, jotka vasta opettelevat suomen kieltä, sekä lapset ja nuoret, joilla on jonkin neurobiologisen syyn takia haasteita lukemisessa.

 

VaLas-kollektiivin uusin julkaisu, Päivi Lukkarilan Nokkahiiri-kustantamon kautta ilmestynyt Mervi Heikkilän ja Kirsi Pehkosen toimittama Aarre, on 13 selkonovellin kokoelma. Lukkarila opettaa S2-oppilaita alakoulussa ja on havainnut työssään erityistä tarvetta selkokielisille lyhyille tarinoille.  

 

Kirjoituskutsu osoitettiin kaikille VaLas-kollektiivin kirjailijajäsenille ja kutsuun vastasi kahdeksan kirjailijaa. 

 

Mervi Heikkilä, Raili Mikkanen ja Mimmu Tihinen ovat kokeneita selkokirjailijoita. Sen sijaan Kirsi Pehkoselle, Katariina Romppaiselle, Päivi Lukkarilalle, Sisko Latvukselle ja Anne Leinoselle kyse oli aivan uudesta lajityypistä, jonka he ovat kuitenkin ottaneet notkeasti haltuunsa. 

Eilen Lastenkirjainstituutissa järjestetyssä kirjan julkistustilaisuudessa Katariina Romppainen tiivisti nasevasti kirjailijoilta nykyisin vaadittavan uudistumiskyvyn, joka ei ehkä aina osu kirjailijan omalle mukavuusalueelle: "Tämä aika vaatii sitä, että täytyy tehdä uusia asioita". 

 

Novellien otollisin kohderyhmä lienee 11–15-vuotiaissa. 

Kokonaisuus on suunniteltu silmällä pitäen erityisesti yläkoulun kahdeksannen luokan äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen genretarjotinta. Niinpä mukana on lyhyitä tarinoita, joista voi tunnistaa vaikkapa tieteiskirjallisuuden, kauhun, dystopian ja dekkarin piirteitä. Nokkahiiren verkkosivuilta löytyy myös opettajille valmista materiaalia novellien työstämiseen oppilaiden kanssa. 

 

Olen ollut  toimittamassa Opetushallituksen kautta ilmestynyttä, yläkouluihin suunnattua Panttivanki ja muita kertomuksia -kokoelmaa (2015). 

Sen aineisto valittiin jo aiemmin ilmestyneistä nuortenkirjailijoiden novelleista ja kertomuksista, ja Ari Saanio mukautti ne selkokielelle. 

Hienoa, että selkokielisen lyhytproosan tarjonta laajenee.   

 

Aarteen erityisvahvuus on nähdäkseni erityisesti siinä, että kirjoittajat ovat orientoituneet alusta lähtien kirjoittamaan valmiiksi lyhyeen selkomuotoon. Ainoastaan Anne Leinosen dystooppinen scifi-novelli "Muistipuut" on ilmestynyt aiemmin Portti-lehdessä 2018.

 

Parhaiten novellin mitat täyttävät Mervi Heikkilän fantasian tai uuskumman kyllästämät ”Vararengas” ja ”Rihmasto”. Kumpikin novelli lähtee liikkeelle reaalitodellisuudesta, mutta nyrjähtää sitten oudon puolelle. 

”Rihmasto” ansaitsee erityistä kiitosta: siinä tytön luokan yhteisen luontoretken aikana kokema seksuaalinen ahdistelu otetaan tosissaan ja opettaja lupaa, että asia käsitellään perinpohjaisesti.  

Katariina Romppaisen ”Luokkaretkessä” minäkertoja menee epähuomiossa väärään bussiin. Maahanmuuttajapojan ulkopuolisuuden tunnot tiivistyvät nasevasti lyhyeen tekstiin.

 

Päivi Lukkarilan ”Paras ystävä” antaa pienin vihjein tietoa siitä, että kyse on tieteistarinasta. Lukkarilan toinen tarina ”Avain” kuvaa taidokkaasti maahanmuuttajapojan huomiohakuisuutta,  nähdyksi tulemisen tarvetta ja kotimaan kulttuuriin kuuluvaa isän auktoriteettia. 

Kirsi Pehkosen ”Aarre”-novellin voi lukea dystooppisena kuvauksena yli 60 vuoden päässä olevasta todellisuudesta. Sara onkii merestä muovipussin, jonka sisällä on paljon kirjoja. Sekä muovi että kirjat ovat tytön arjessa tyyten vieraita asioita! Toisessa Pehkosen novellissa ”Tehtävä puistossa” kertojana ja kokijana on päivystävä konstaapeli, joka yrittää saada tupakan salamyynnistä epäillyn henkilön kiinni. 

Sisko Latvuksen ”Paluu” kertoo Laurasta, joka on asunut isän työkomennuksen takia pitkään Ranskassa. Muutto takaisin Suomeen jännittää tyttöä. Latvus on itse asunut perheineen ulkomailla ja hän halusi tuoda kertomukseen oman kokemuksensa ”kielipuolisuudesta”. Toinen Latvuksen tarina ”Kuollut koira ei hauku” kasvaa arkisesta tarinasta tihentyväksi jännäriksi, kun pojan koira häviää ruokakaupassa asioinnin aikana. 

 

Raili Mikkasen ”Pitkä odotus” kertoo perinteisen kummitustarinan Annasta, joka odottaa sulhastaan saapuvaksi juuri ennen häitä. 

Mimmu Tihisen ”Siilissä” arkinen, mutta silti riittävän latautunut jännite syntyy kukkakaupan lähetin erehdyksestä, kun tyttö saa salaiselta ihailijaltaan kaktuksen odotetun ruusukimpun sijasta. Toisessa tarinassa Tihinen tekee alueenvaltauksen historiaan: ”Kirje Ameriikasta” on 14-vuotiaan Paulin kirje vanhemmilleen Suomeen. Poika on lähtenyt paremman elämän ja ansion toivossa Amerikkaan ja pyrkii vakuuttamaan kirjeessä vanhempansa siitä, että on tehnyt järkevän ratkaisun. 

 

Jokaisen novellin alussa on Mervi Heikkilän lyijykynäpiirros. Kuvitukset toimivat mainiosti sisäänheittäjinä erilaisiin tarinoihin. 

 

 

 

 

 

 

 

 

Iloa uudesta kirjasta, osa 9: Selkomukautuksia alakouluun

 

Häntä jäässä ja muita juttuja. Kuvitus Tiina Konttila. Selkomukautus Ari Sainio. Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen. 264 sivua. Opetushallitus 2021. 

 

Selkokielen asema on viime vuosina parantunut ja opettajatkin ovat entistä tietoisempia siitä, että selkokieli hyödyttää monia lapsia. 

 

Häntä jäässä ja muita juttuja on alakoulun 3.–4. luokille suunnattu ja juuri ilmestynyt selkomukautettu kertomuskokoelma, jota minulla on ollut ilo olla toimittamassa. 

 

Siihen on valittu yli 40 satua, tarinaa, kertomusta kotimaisilta lastenkirjailijoilta. Kaikki tekstit on julkaistu aiemmin muissa yhteyksissä lastenkirjoissa ja kokoelmissa. 

 

Mukana on kaksi tai useampi teksti Tuula Kallioniemeltä, koululaisvitsien kerääjältä Pirkko-Liisa Perttulalta, Kreetta Onkelilta, Mari Möröltä, Riina Katajavuorelta, Timo Parvelalta ja Jukka Itkoselta sekä yksittäisiä tekstejä Sari Peltoniemeltä,  Katri Tapolalta, Johanna Venholta ja Tittamari Marttiselta. 

Mukana on myös muutamia suomalaisia kansansatuja.

 

Ari Sainio on tehnyt niistä selkomukautukset ja kuvittaja Tiina Konttila piirtänyt jokaiseen tarinaan uuden kuvituskuvan. 

 

Tarinoita on testattu kohdeyleisöllä ja myös opettajien mielipiteitä on kuunneltu. 

 

Kirjaan liittyy myös lähiaikoina avautuva opettajan verkkoaineisto, joka sisältää vinkkejä ja kuvallisia apuvälineitä tekstien käsittelyyn. 

Parhaillaan on työn alla selkomukautettu kokoelma myös 5.–6.-luokkalaisille. 

 

 

22. luukku: Ääneen luettu tarina on lahja lapselle

Veera Salmi, Timo Parvela, Reetta Niemelä, Anneli Kanto, Malin Klingenberg, Heidi Viherjuuri, Minna Lindeberg, Ville Hytönen, Kerttu Vuolab ja Laura Ruohonen: Satulahja. Kuvitus Jonna Markkula & Anssi Vaalio. Ruotsin- ja saamenkielisten tekstien suomennokset Raija Rintamäki & Kerttu Vuolab. Lukukeskus 2019. Taitto Reetta Niemensivu. 

Lukukeskus ja Suomen Kulttuurirahasto ovat tänä vuonna käynnistäneet kolmivuotisen, vuoteen 2021 jatkuvan Lukulahja lapselle -ohjelman, jossa vauvaperheille jaetaan neuvolatarkastuksessa kirjakassi. 

Kirjojen lisäksi kassiin on pakattu myös seinälle kiinnitettävä Lue lapselle -lukumitta, lorukortit sekä kutsukortti kirjastoon. Neuvolat voivat tilata kasseja maksutta jaettavaksi.

Kassi sisältää lorukirjan vauvoille ja iltasatukokoelman leikki-ikäisille. 

Olin mukana Lorulahja-lorukirjan asiantuntijaryhmässä ja olen kirjoittanut hankkeen verkkosivuille artikkeleita varhaisen perhelukemisen iloisa ja hyödyistä.

Veera Salmen tarina kertoo suihkua karttelevasta Emmusta.
Anssi Vaalion kuvitusta Salmen "Emmun suihkupäivä" -nimiseen tarinaan
 kokoelmassa Satulahja (Lukukeskus 2019). 

Kustantajat tilasivat kirjailijoiltaan Satulahja-iltasatukokoelmaan tarinoita, satuja ja kertomuksia, jotka sopivat ääneen luettavaksi kolmevuotiaille ja sitä vanhemmille lapsille.  

Ville Hytösen aiemmin Ötökkämaan tarinoita -kokoelmassa julkaistua "Ippu Pötökkä" -tarinaa lukuunottamatta kaikki muut ovat siis aivan uusia tekstejä.

Kaikki kymmenen tekijää ovat jo kannuksensa lastenkirjailijoina ansainneet, Reetta Niemelä ja Anneli Kanto ovat olleet myös mukana aapistyöryhmissä.

Lapsen arjesta ammentavia tarinoita on paljon, mikä on vallan hyvä asia.  Veera Salmen Emmun suihkupäivässä on Salmelle tuttuja puhekielisiä tokaisuja ja arjen absurdismia. 

Laura Ruohosen pitkässä runosadussa on kielen vääntöä ja mielikuvituksen kääntöä, joka on tuttua hänen aiemmista runokuvakirjoistaan. 

Kerttu Vuolabin tarina "Valoa ja varjoa" ammentaa
saamelaisen kansanperinteen kahdesta haltijahamosta,
joista toinen hallitsee valoa ja toinen varjoa. Jonna Markkulan
kuvitusta Vuolabin tarinaan kokoelmassa
Satulahja  (Lukukeskus 2019).  

Kokoelman tarinoissa kikkaillaan kielellä ja kerronnassa on varsin absurdeja juonenkäänteitä – jopa häiritsevässä määrin.

Kun hankkeen lähtöajatuksena on ollut innostaa erilaisia perheitä varhaisiin, säännöllisiin lukuhetkiin kotona,  niin valikoiman tekstien kikkailevia nyansseja ja juonen äkkikäänteisyyttä olisi voinut vähentää ja luottaa hieman pelkistetymmän tarinan kerronnan tenhoon.

Kolmesta karhunpennusta yksi ääntelee murinan sijaan viserryksellä, 
ja karhuvanhemmat ovat aluksi ihmeissään. Jonna Markkulan kuvitusta 
Timo Parvelan satuun "Karhu joka sanoo titityy"
kokoelmassa Satulahja (Lukukeskus 2019). 

Timo Parvelan klassisen sadun aineksista ammentava Karhu joka sanoo titityy edustaa likipitäen yksinään pelkistettyä ja siksi tarinaltaan myös mieleen jäävää toteutusta.

Lapselle sadussa on riittävästi jännitystä ja aikuinen ääneenlukija saa mietittävää hieman liian ehdottomien kasvatuslinjausten mielekkyydestä. 

Kokoelman ovat kuvittaneet Jonna Markkula ja Anssi Vaalio. Digikuvituksen ja väriskaalan ansiosta kokonaisuus vaikuttaa yhtenäiseltä. 

Novellin kirjoittaminen on taitolaji

Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen: Tusina. Novelleja. Arthouse 2018. 188 sivua. Kansikuva Samppa Ranta.  

Kirjoittamisen moniottelijat Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat tehneet havaitsemaansa totiseen tarpeeseen nuorille novelliantologian, jossa esitellään novellin lajityyppiä mahdollisimman monipuolisesti. Tavoitteena oli, että  tilausteksteissä ovat edustettuina mm. lyhyt ja pitkä muoto, kokeileva kerronta, kauhu ja romantiikka, aiheet, genret ja sukupuolet. 

Kokoelma on suunnattu yläkoulujen ja toisen asteen oppilaille. 

Jokainen kokoelmaan valittu kirjailija on saanut täsmätilauksen. Moni heistä on saanut olla omalla mukavuusalueellaan: Magdalena Hain ”Elisan huone” on kauhutarina, joka liittyy miljöönsä kautta Hain kokoelmaan Haiseva käsi  ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (Karisto 2016). 

Anneli Kannon ”Eväät”  ajoittuu sata vuotta sitten käytyyn sisällissotaan. Keskushenkilönä on punaisten puolella oleva nuori tyttö, joka huolehtii metsässä piileskelevän isän ja veljen muonituksesta. 

Riina Katajavuoren ”Sikavähän tähtiä” on maahanmuuttajanäkökulmansa kautta suoraa jatkumoa aikuisten runokirjassa Maailma tuulenkaatama (Tammi 2018) ja Mennään jo naapuriin –kuvatietokirjassa (kuv. Salla Savolainen, Tammi 2017) näkyneelle maahanmuuttajateemalle. 

Intensiteettinsä puolesta kokoelman helmiä ovat Alexandra Salmelan ”Puu”, jossa tytär kostaa isälleen vähän omintakeisemmalla tavalla ja J. S. Meresmaan Tampereen tehdaskaupungin historiasta 1800-luvulta ammentava ”Kutoja”. 

Kerrontanäkökulman ja tyylin äkillisen muutoksen ansiosta koukuttavia ovat myös kokoelman aloittava Hannu Luntialan lyhyt teksti ”Kunnian ja omantunnon kautta” ja kokoelman päättävä niin ikään nasevan lyhyt Harry Salmenniemen ”Ihminen”, jonka jippona on systemaattinen kerrontaan upotettu kiellon kautta asioiden todentaminen.

Murrosiän altistamat  muodonmuutokset perinteisine itsetuntokipuiluineen  ja teiniangsteineen näkyvät Riikosen  ”Prinsessa”- ja Nelli Hietalan ”Varmat merkit” -tarinoissa. Päivi Haanpään ”Aina joku löytää [itsensä]” on rakennettu pelkän dialogin varaan.  Aivan konkreettiset metamorfoosit, aikamatkat ja mysteerielementit yhdistävät Mike Pohjolan ”Mustavalkoinen tyttö”-  ja Roope Lipastin ”Yösuunnistus” -tarinoita.  

Kokoelma ei suinkaan ole mitään tusinatavaraa. Kirjoittajat ovat monin tavoin ansioituneita  ja tunnettuja. Kirjan äärellä mietin kuitenkin sitä, onko oikeutettua nimittää näitä  kaikkia kertomuksia, tarinoita, juttuja novelleiksi. 

Miellän novellin varsin kunnianhimoiseksi ilmaisumuodoksi, jossa rakenne, kiteytys ja kerronnan lataus ovat kaikki yhtä keskenään.  Moni Tusinan teksteistä jää pinnalliseksi: niihin ei ole rakennettu dramaattista koukkua tai johtoteemaa, punaista lankaa. 

Lähes tasan vuosi YLE uutisoi yläkoulun ja lukion oppilaiden lukutaidon rapautumisesta: sanavarasto on supistunut ja pitkien ja käsitteellisten tekstin ymmärtäminen on vaikeaa. 

–   Muutaman sivun mittainen novelli on monelle liian pitkä teksti. Ajatus siitä, että koko luokka lukisi – vaikka lyhyehkönkin –kokonaisteoksen, on nykyään utopiaa, toteaa Porin Kuninkaanhaan koulun äidinkielenopettaja Annimaria Laukola-Lehtonen.

Tästä syystä nyt pitäisi ladata poikkeuksellisen isot panokset lyhyeen muotoon – olipa kyse sitten täysverisestä novellista tai letkeämmästä kertomuksesta tai tarinasta. 

Niiden pitäisi aiheensa ja käsittelytapansa puolesta yllättää ja ällistyttää lukijansa, mutta samanaikaisesti tuottaa myös täysipainoinen, vivahteikas lukuelämys, jossa kokonaisuus on parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa. 

Asko Martinheimon, Kari Levolan ja Tuula Kallioniemen monet kokoelmat sekä Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa ovat yhä erinomaisia,  koulukäyttöönkin sopivia kokoelmia, joiden parhaat tekstit täyttävät mennen tullen novellin laatukriteerit.  

Ongelmana näissä helmikokoelmissa on kuitenkin niiden kielenkäytön ja nuorisokuvauksen vanhentuminen. Siksi uusia kokoelmia tarvitaan jatkuvasti lisää. 

Haanpää ja Riikonen tietävät, että tämäntyyppisille kokoelmille on kouluissa vinha tilaus. Niinpä he ovat laatineet verkkoon opettajien oheismateriaalin, jossa annetaan vinkkejä myös omien, tarinoista inspiraatiota saaneiden tarinoiden kirjoittamiseen.   

Lisää lyhyitä kertomuksia, tarinoita, stooreja, juttuja  ja novelleja nuorille

Salla Simukka: Sytytä valot/ Sammuta valot, Tammi 2018

Päivi Heikkilä-Halttunen (toim.): Panttivanki ja muita kertomuksia, selkomukautus Ari Saanio, kuv. Jussi Kaakinen, Opetushallitus 2015, 2. painos 2017

Petra Maisonen (toim.): Maailma on sun. Tarinoita nuoruudesta, Tammi 2014

Sari Peltoniemi: Gattonautti ja muita arkisatuja, kuv. Liisa Kallio, Tammi 2012

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja, Otava 2012

Kari Levola: Suorin mutka ikinä, Tammi 2011

Tapani Bagge (toim.): Etsijät, novelleja nuorille, Tammi 2011

Jukka Laajarinne: Ruoalla ei saa leikkiä, WSOY 2009

Salla Simukka & Karo Hämäläinen: Luokkakuva, Tammi 2009

Sari Peltoniemi: Ainakin tuhat laivaa, kertomuksia täältä ja muualta, Tammi 2005

Tuula Kallioniemi: Nikolai Kärpäsen ihmeellinen talvi, Otava 2004

Ritva Toivola: Kummitusjuna, Tammi 2004

Kari Levola: Valheenpaljastuskone ja muita melkein tositarinoita, Tammi 2001

Kari Levola: Syvältä veistoluokan uumenista, Lastuja ja sahanpuruja, Tammi 2002

Kari Hotakainen: Näytän hyvältä ilman paitaa, WSOY 2000

Tuula Kallioniemi: Lanka palaa, Otava 1999

Asko Martinheimo: Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta, WSOY 1996 

Asko Martinheimo: Kivensiruja, WSOY 1992

Tuula Kallioniemi: Järvihirviö, Otava 1991

Tuula Kallioniemi: Lätkässä, 11 stooria rakkaudesta, Otava 1990

Tuula Kallioniemi: Viimeinen juna, Otava 1989

Asko Martinheimo: Mestarilaukaus ja muita novelleja, WSOY 1983

Valosta varjoon ja takaisin

Salla Simukka: Sammuta valot! Pieniä kauheita tarinoita, 66 sivua, / Sytytä valot! Pieniä kauniita tarinoita, 77 sivua, Tammi 2018. Kansikuvat Laura Lyytinen.

Vuorovaikutteisuus, kerronnalliset jipot ja näkökulmatekniikat ovat nykynuortenromaanin täkyjä, joilla halutaan saada vähän lukevat nuoret kirjan ääreen.

Salla Simukka nostaa kierteitä vielä entisestään käyttämällä lyhyen kertomuksen muotoa.  Kääntökirjassa  on kaksi tarinakokoelmaa samoissa kansissa, Sammuta valot/ Sytytä valot, miksaa eri lajityyppejä keskenään. 

Tarinoista löytyy kauhua, scifiä, uuskummaa, mutta myös romantiikkaa ja perinteisen realistisen nuortenkirjan kasvukipuilua. 

Päähenkilöiden ikäjakauma ulottuuu varhaisnuorista nuoriin aikuisiin.

Samannimiset tarinat,  joissa on kuitenkin tyyten eri aiheet sekä toisiinsa kytkeytyvät, erilaisen tulkinnan tai näkökulman tarjoavat tarinat pitävät lukijan valppaana.

Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suoraan ”seurustele keskenään”. 

Nimitarinan heleämmässä versiossa toinen haluaa rakastella valot päällä, toinen pimeässä. Mollisointuisemmassa tarinassa 15 vuotta täyttänyt pääsee ensimmäistä kertaa käymään kotitalonsa kellarissa.

– – Se oli iso juttu, sillä kellarista oli ainut käynti viereisin taloihin. Niitä kauemmas en saanut vielä kulkea, sillä lopullisesti maanalainen kulkuverkosto avautuisi minulle vasta sitten, kun täyttäisin kahdeksantoista vuotta. Turvamääräykset, kuulemma. Lapsia ja nuoria pidettiin liian arvaamattomina, että he saisivat ryntäillä vapaasti tunneleita pitkin. Aivan niin kuin aikuiset muka olisivat sen viisaampia. – –
 

Toinen Ariel-tarinoista allusoi vahvasti H. C. Andersenin satuun Pieni merenneito.  Samaa klassisten satujen viittauskudelmaa Simukka on  rakentanut myös aiemmassa Lumikki-trilogiassa ja teosparissa Jäljellä ja Toisaalla.

Tarinoiden avauksissa olisi varmasti ollut potentiaalia myös pidemmiksi romaaneiksi. Joissakin jännite on kouriintuntuvampaa kuin toisissa, yksi omista suosikeistani oli Kutsu/ Viesti –tarinaparit.

Tuntuu siltä, että  Simukka olisi sormiverrytellyt useampaakin aihiota, mutta päätynyt silti lyhyeen muotoon.

Monessa tarinassa päähenkilö työstää seksuaalista identiteettiään. Esimerkiksi Sytytä valot -osion Ariel–tarinassa Arista sukeutuu koulun kykykilpailussa drag queen. Moniarvoisuus ja uteliaisuus myös valtavirran ulkopuolisiin asioihin sävyttää kokoelman kaikkia tarinoita.

Uskon äidinkielen opettajien oitis nappaavan Simukan tarinat yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille hienosyisen tekstianalyysin aineistoksi. 

Toki niiden keikaukset ja viittausverkostot viihdyttävät myös oivaltavaan ja sopivasti haastavaan kerrontaan koukuttuvaa vapaa-ajan lukijaa. 

15. luukku: Joulu kuuluu kaikille

Brigitte Weninger & Eve Tharlet: Tähtipuu ja muita joulutarinoita, suom. Tuula Korolainen,  124 sivua, Lasten Keskus 2017.

Saksalaiset Brigitte Weninger &  Eve Tharlet tunnetaan Suomessa hyvin muun muassa Pasi-jäniksestä kertovista kuvakirjoista.

Tähtipuu ja muita joulutarinoita on 24 joulusadun kokoelma ja sellaisenaan mainio joulutunnelman nostattaja. 

Se toimii siis myös joulukalenterina helpottamaan joulun odottamisen tuskaa.

Mukana on Juurakon metsätontuista kertovia tarinoita, yksittäisiä kertomuksia lapsen arkisista sattumuksista sekä satuja, joista kuultaa vanhan satuperinteen henki ja ylevyys.

Kokoelmasta jokainen löytää varmasti suosikkinsa.

Martin joulumieli syntyy koditonta kerjäläistä auttamalla. Eve Tharletin 
kuvitusta Brigitte Weningerin tarinakokoelmaan Tähtipuu ja muita
joulutarinoita (Lasten Keskus 2017).

Tarina Martin kaulaliina jatkaa vanhojen joulusatujen traditiota.

Pieni Martti-poika lähtee ensimmäistä kertaa yksinään Pyhän Martinuksen muistoksi järjestettävään lyhytykulkueeseen ja kohtaa kadulla värjöttelevän kerjäläisen. 

Martti johdattaa miehen hyväntekeväisyyskirpputorille, mistä mies saa lämpimät vaatteet. 

Joulumieli huipentuu siihen, kun Martti lahjoittaa vielä miehelle punaisen lempikaulaliinansa.

Lumityttö Snegurotshka on traagisen kaunis tarina Lumitytöstä, joka tulee eläväksi vanhan lapsettoman pariskunnan tehdessä pihalleen lumisen tyttöhahmon.

Juurakon tontut asuvat tietysti puiden juurella. Eve Tharletin
kuvitustaBrigitte Weningerin tarinakokoelmaan Tähtipuu ja muita
joulutarinoita (Lasten Keskus 2017). 

Maailman kaunein joulukuusi sopii tähän tiedostavaan aikaan: lapset löytävät kuusenhakumatkalla täydellisen kuusen, mutta estävät isäänsä kaatamasta sitä:

”Isi, miten vanha tuo kuusi on?” 

”Hmmmmm, varmaan suunnilleen sinun ikäisesi”, isä vastasi ja veti sahan esiin repusta. ”Vaan kaadetaanpas nyt tämä maailmanmestari ja kannetaan se kotiin.” 

Mutta tyttö huudahti: ”Isä, ei! Odota!” 

Hän juoksi kuusen luo ja tarttui kahteen tuuheaan havunoksaan. Näytti melkein siltä kuin oksat olisivat kurottuneet häntä kohti.Tyttö kallisti päätään kuusen puoleen ja kuunteli. 

Sitten tyttö sanoi: ”Kuusi ei halua, että se kaadetaan. Se sanoi, että se on vasta lapsi.”

Niinpä kuusi saa jäädä sijoilleen. Se koristellaan kauniisti ja kaikki kylän asukkaat saapuvat ihailemaan sitä.  

Jouluyö, juhlayö -tarina sijoittuu liki 200 vuoden taakse Oberndorfin kylään Itävaltaan vuonna 1818, jolloin syntyi rakastettu joululaulu.   

Eve Tharletin kuvitus on heleän-kaunista ja tunnelmoivaa.

Lemmikit opettavat nyt vastuuta ja empatiaa lasten- ja nuortenkirjoissa

Tuija Lehtinen: Lemmikkilyhärit, 156 sivua,  Otava 2017.

Marita Hauhia & Anne Randén: Emman ja Eetun koirapulma, Avain 2017.

Katarina Belejová & Petra Bartiková: Valitse lemmikki… ja opi pitämään siitä huolta, suomentanut Sari Luhtanen, 23 sivua, Otava 2017

Kirsteen Robson & Gareth Lucas: Etsi ja löydä kissat ja koirat, ulkoasu Ruth Russell, suomentanut Mirkka Hynninen, 32 sivua, Tammi 2017.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendit ovat aina yhtä arvaamattomia. Nyt  tunnetaitoja (esim. vastuuta ja empatiaa) opetetaan lemmikkiaiheisilla kirjoilla.

Isommille lukijoille naseva johdatus lemmikkieläimiin on Tuija Lehtisen lyhyiden kertomusten kokoelma Lemmikkilyhärit.

Lehtinen on velho luomaan karismaattisia pää- ja sivuhenkilöitä. Hän luo jännitettä henkilöiden välille pienin, sivaltavin vedoin. Parhaimmillaan hän on sukuselkkausten ja parisuhteen tunnedynamiikan kuvaajana.

Kertomuksia ryydittää makaaberi, hurtti huumori, joka voi toisinaan saada eläinsuojelijat takajaloilleen. 

Keskushenkilöt ovat lähes järjestään teini-ikäisiä, mutta ”Kertut, murkut ja koppikset” -tarinan aiheena on alakouluikäisten lasten eettisesti arveluttava viehtymys järjestää hyönteisten ja muiden pikkueläinten hautajaisia.

Kertut, murkut ja koppikset tiesivät. Ne peittivät hänet yö toisensa jälkeen elävänä mattona alleen. Tukehduttivat hänet tunkeutumalla silmiin, korviin, nenään ja suuhun. Aina viime tipassa hän heräsi kauhun vallassa ja vannoi, ettei koskaan enää hautajaisia. Ei ikinä. Mutta heti, kun jokin liikahti lähettyvillä, hänen kätensä kävi ja tappoi. Se oli hänen luontonsa, ei hän sille mitään voinut.
  

Suvun outolintu, Uolevi-eno,  hankkii minipossun, mutta tapaturman takia sen hoitaminen sysätään sukulaistytön vastuulle. Kilpikonna Pessi yhdistää uusperheen samanikäiset tyttäret. Originellilla tädillä on Kossu-niminen kissa, jolla on paha silmä. Topilla on Cheek-niminen leopardigekko, jonka hän antaa kaverinsa hoitoon lomamatkan ajaksi. Elsalla on Bichon frisé -rotuinen koira, joka vartioi emäntäänsä tarkkaan  ja lemppaa poikaystäväkandidaatteja päättäväisesti pois.

Kertomukset eteenvät melko samankaltaisen kaavan mukaan. Muutama nousee kuitenkin muiden yläpuolelle, esimerkiksi "Vanttu ja Tumppu", jossa lemmikkikaneja koko ikänsä hoitanut, hiljattain omilleen opiskeluiden takia kotoaan muuttanut kiltti perhetyttö Miisa joutuu huiputetuksi, mutta lopputulema ei olekaan hassumpi. 

Lehtinenkin ottaa kantaa lasten ja nuorten kirjallisuuskasvatukseen kertomuksessa "Putte". Se kertoo kääpiosnautserista, joka tekee töitä lukukoirana kirjastossa.

Putte sai taas puruluun ja rouskutti sitä päivän viimeisen lukijan tuloon asti. Kun Putte näki tytön, niskakarvoissa kihelmöi. Tyttö oli lukenut Putelle monen monituista kertaa. Aina samaa kirjaa ja aina kirjan alusta. Emäntä oli joskus ehdottanut että jatkettaisiin siitä, mihin viimeksi jäätiin. Se ei kuitenkaan sopinut tytölle. Hän ei muistanut, mitä oli aiemmin lukenut. Niinpä hän halusi kerrata ja jatkaa uudella kohdalla, jos aikaa riittäisi. Koskaan ei riittänyt. Tyttö luki hitaasti ne samat sivut kerran toisensa perään.

Marita Hauhian & Anne Randénin selkokuvakirjasarja sisaruksista jatkuu Emman ja Eetun koirapulmalla. 

Tällaisia lapsen arjen leppoisia kuvauksia saisi olla tarjolla enemmänkin. Aiemmin tätä lajityyppiä kutsuttiin kotikertomukseksi. Ehkä laji pitäisi brändätä uudelleen vähän houkuttelevammalla nimellä?

Emman ja Eetun isoveli on luvannut hoitaa tyttöystävänsä koiraa. Tietysti hyvästä hoidosta huolimatta koira karkaa, mutta Emma ja Eetu pelastavat koiran pälkähästä.  

Anne Randén on toteuttanut kuvituksensa ns. pesutekniikalla, jossa käytetään nestemäistä mustaa tussia ja valkoista peiteväriä. Vaativan ja työlään tekniikan käyttö ei ehkä ole aivan perusteltua selkokirjassa, jossa kuvan visuaaliseen kertovuuteen ja hahmotettavuuteen on syytä kiinnittää erityisen paljon huomiota.

Tsekkiläinen Valitse lemmikki -kirja on hyvä esimerkki visuaalisilla erityisherkuilla (esim. aukeamille upotetut minikirjat, joissa lisäinfoa) höystetystä ja vuorovaikutukseenkin houkuttelevasta modernista lasten  kuvatietokirjasta.  

Lemmikkitestin tekemisen jälkeen voi pyörittää Eläinhyrrää  ja aloittaa kirjan lukemisen tutustumalla helppoihin tai vaativiin lemmikkeihin sen mukaan, onko aloittelija tai huipputuntija. Perinteisten lemmikkien rinnalla tutustutaan myös hyönteisiin, kotiloihin ja liskoihin.

Etsi ja löydä kissat ja koirat on tarkkaavaisuutta testaava hulina-vilinä-kuvakirja, jossa lapsen tulee etsiä tapahtuman- ja yksityiskohtien täyteisiltä aukeamilta pyydettyjä asioita. Kirjan lopusta löytyvät oikeat vastaukset.