Kahdesti kalman rajoilla

 

Anne Leinonen: Elokuussa minä kuolen, 191 sivua, Haamu 2022. Kansikuva Iines Partanen. 

 

J. S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä, 138 sivua, Karisto 2022. Kansikuva Saana Nyqvist.

 

Kuolemaa ei juosta karkuun. Se yllättää uhrinsa, vaikka keksisi maailman parhaimman piilopaikan tai olisi vikkelä väistelijä. Se on voima, joka pystyy kulkemaan raudan ja betonin läpi, kapuamaan vuorelle ja sukeltamaan meren pohjaan. 

Kaiken on joskus kuoltava. Ja se on niin epäreilua. 

 

(Anne Leinonen: Elokuussa minä kuolen, s. 75)

 

 

Lasten ja nuorten lukemaan koukuttamisen kannalta kauhugenre taitaa olla jo  perinteistä dekkarikirjallisuutta houkuttelevampi vaihtoehto. 

 

Parhaimmillaan lukukoukku heitetään jo kirjan nimessä, kuten näissä Anne Leinosen ja J. S. Meresmaan uutuuksissa. 

 

Iines Partasen kansikuva vihjaa Leinosen kirjan otollisimmaksi kohderyhmäksi yli kymmenvuotiaita. 

Saana Nyqvistin aidosti karmiva vampyyrikansi ja kekseliäs kirjasingrafiikka saattaa vedota jopa vampyyritarinoihin viehättyneisiin aikuisiinkin. 

Haamu-kustannusta voi onnitella hyvästä konseptista. 

 

Vaasalainen pienkustantamo on nimittäin erikoistunut kummitus- ja kauhuaiheiseen kirjallisuuteen, jota julkaistaan sekä lapsille, nuorille että aikuisille. 

Kirjojen graafista suunnittelua auttaa se, että romaanit ilmestyvät kaikki nidottuina ja niitä yhdistää kompakti tasaneliömuoto.

 

Alman isoveli on kuollut jo vauvana ja nyt isoäiti, baba, kuolee. Kun baba sai kuulla, että tauti on kuolemaksi, hän antoi Almalle mustan helminauhan. 

Alma uskoo sen olevan kirottu: päivä päivältä jokainen helmi vie hänet lähemmäs vääjäämätöntä kuolemaa.  

Alma on jo ”opiskellut kuolemaa. Pitänyt itselleen vainajien valmennuskurssia”. 

 

Naapuriin on muuttanut perhe, jossa on Alman kanssa samanikäinen tyttö, Mia, joka on vakavasti sairas. 

Mia tarvitsee Alman apua päästäkseen Juurankomaahan, aliseen maailmaan, jossa Mian vointi paranee, mutta siellä haisee kalmalta. 

Toiseen todellisuuteen siirtyminen muuttaa myös tyttöjen kodit nurjakodeiksi, joissa eletään eri aikaa. 

 

Mystisten, kansanperinteestä ammentavien seikkailuiden vastapainoksi Alma ja romaanin lukija telakoidaan kuitenkin myös reaalitodellisuuteen. 

Velienon uuden naisystävän kautta sukuun saadaan myös Alman ikäinen Kuura. Kuuran häikäilemätön ja omavaltainen käytös ärsyttää Almaa, mutta vähitellen ystävyyteen tulee syvempiäkin sävyjä. 

Kuuran sukupuoli jää kokonaan lukijan omaan päätösvaltaan, ja hyvä niin. 

 

Romaanin luvut on nimetty jäljellä olevien helmien lukumäärän mukaan.  

Näin jännitystä tihennetään vähin erin. 

 

Juurankomaassa kohdatun pojan hahmon ottanut tyly sielu onnistuu havahduttamaan Alman pois kuoleman odotuksesta.

Kaiken sovittavaa, onnellista loppuratkaisua Anne Leinonen ei kuitenkaan tarjoa. Kun helmikaulanauha rikkoontuu, yksi helmi jää löytymättä.

 

 

J. S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä ammentaa ikiaikaisten  vampyyritarinoiden lisäksi  myös Stephenie Meyerin Twilight-kirjoillaan aloittamasta modernista ”petoromantiikasta”.

 

Teini-ikäinen Aleksi harrastaa e-urheilua ja on tottunut ajatukseen, että pystyy hallitsemaan elämäänsä: 

Mä olin tiimissä se, joka havainnoi, tarkisti ja käskytti. Mun ei todellakaan kuulunu olla se, joka menee totaalisolmuun. 

 

Poikkeaminen paikalliseen jäätelöbaariin osoittautuu Aleksille kohtalokkaaksi. 

 

Tytön haju ei ollu luokkakavereiden tuttu hiuslakan ja tavaratalon hajuvesiosaston löyhkä, vaan maanläheinen, miltei multainen. Kellarimainen. 

 

Aleksi saa pian huomata, että tytössä on jotain selittämätöntä tenhoa. Noora ilmoittaa siekailematta olevansa yli 100-vuotias ja hän käyttää monia Aleksille vieraita sanoja, kuten parahultainen, intomielinen ja telefooni. 

 

Poika ei juurikaan lähde kyseenalaistamaan erikoista suhdetta: 

Melkein kuin olis saanut mielikuvitusystävän, mutta potenssiin kaksi, koska 1) Nora oli yliluonnollinen olento, 2) eikä se silti ollu mun mielikuvitusta. 

 

Nora kiinnostuu Aleksin videopeleistä ja koukuttuu Sims-peliin. Aleksi puolestaan havainnoi Noran yliluonnollisten taitojen ja reaktionopeuden hyödyt pelaamisessa. 

Noran Kaspar-veli aiheuttaa seurustelusuhteeseen ylimääräistä kierrettä. 

 

Meresmaa kiteyttää ja luo tihentyvää tunnelmaa. Reiluun sataan sivuun hän punottua jännitteisen ja omintakeisen juonen. 

Elämään kuuluu aina myös kuoleman siruja

Sini Helminen: Väkiveriset 1: Hurme, 324 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Karin Niemi.

 

Seison kotona vessan peilin edessä mustanvioletissa bilemekossa, korjaan ripsiväriä ja mietin, teenkö sen Kristianin vai itseni takia. Hallan varoitus kekristä kummittelee mielessäni. Olen menossa Antonin veljen kotiin ja Antonin aave on ilmestynyt meille jo kahdesti, vaikka minä olen sentään vain Antonin yhden illan deitti. Anton saattaa hyvinkin seurata myös Kristiania, enkä minä voi käydä tunkemassa huomaamattomasti hänen ovensa alle rautaveitsiä. En halua ajatella, kuinka voimakas Antonin henki on kekrin aikaan, jos jo heikompana se melkein tappoi Darth Maun. 

 

 

Karin Niemen tekemä kansi Sini Helmisen  YA-romaaniin Hurme on poikkeuksellisen vangitseva. Se erottuu taatusti edukseen kirjakaupan ja kirjaston hyllystä, jos se hoksataan laittaa tarjolle kansi edellä. 

 

Vastaväreillä leikittelevä kansi on samaan aikaan romanttinen, karmiva ja viekoitteleva, ja sellaisenaan se toimiikin erinomaisena johdatuksena romaanin tunnelmaan.

 

Nuortenkirjan kannella on aiempaa isompi merkitys lukemaan houkuttelemisessa. Suomessa halutaan aiempaa enemmän jäljitellä amerikkalaisia kansityylejä. 

Karin Niemen kansi todistaa, että omintakeisempi ja rohkeampi tyyli erottuu aina edukseen.

 

Hurme aloittaa uuden itsenäisistä osista koostuvan Väkiveriset-trilogian.  

 

Avausosa on jouheva sekoitus petoromantiikkaa, makaaberia kauhua, dekkaria ja realistista kerrontaa höystettynä vielä ripauksella huumoria. 

 

Seela – sukunimeltään enteellisesti Kalmankari – on aloittanut kirjallisuuden ja estetiikan yliopisto-opinnot Helsingissä ja asuu Darth Mau -kissan kanssa enonsa hautaustoimiston yläkerrassa. 

 

Hänen perheensä on kokenut kymmenisen vuotta sitten suuren tragedian, kun kolmostyttäristä kaksi on kuollut auto-onnettomuudessa ja vain Seela on jäänyt henkiin. 

Seela on käynyt terapiassa ja päässyt jaloilleen, mutta isä kipuilee yhä asian kanssa. 

 

Auttaessaan enoaan hautaustoimistossa Seela huomaa omaavansa kyvyn nähdä rajatilassa olevia kuolleita. 

Kun toimiston lavetille ilmaantuu epäonnistuneiden Tinder-treffien toinen osapuoli, öykkärimäisesti käyttäytynyt rikkaan suvun vesa Anton, tapahtumat kääntyvät paranormaalin puolelle.

 

Originelli Seppo-eno ei vähästä hätkähdä, sillä hänelläkin on sama erityiskyky.  Hän uskoo Seelan olevan riittävän kylmäverinen hyväksymään asian ilman suurempaa ahdistusta:  

”Ihminen on kuollessaan yhtä avuton otus kun syntyessään. Siksi on olemassa sellasia olentoja kuin kalmanväki, joita tavalliset heikkoveriset ihmiset eivät näe, jotka auttaa vainajia pääsemään tuonpuoleiseen. Ne henget, jotka eksyy ja jää maan päälle, hiipuu ja menettää hiljalleen voimansa”, – – .  

Ongelmia ilmenee lähinnä silloin, jos vainajan läheiset eivät haluakaan surun ja luopumisen pelon takia päästää vainajaa vapaaksi.

 

Samoilla luennoilla käyvä Halla kiinnittää Seelan huomion ja saa hänen sydämensä sykkimään aivan erityisellä rytmillä.

 

Helminen herättää suomalaisesta kansanperinteestä tutun kuvaston eloon. 

Seksuaalisuuden moninaisuus tulee esiin sivu- ja päähenkilöiden kautta. 

Alun väärinkäsitysten jälkeen Halla arvostaa Seelan suhtautumista: Seela ei nimittäin välitä siitä, mikä hän on, vaan kuka hän on.

 

Seela tulee vähitellen sinuiksi erityisominaisuutensa kanssa. 

Hän huomaa että elämä ei maistu elämältä ”ilman sitä pientä kuoleman sirua, tummaa ja huomaamatonta, jonka nykyihmiset tahtovat siivota pois, unohtaa, kadottaa näkyvistä”.

Lukutoukkia yökoulussa ja kirjastossa

Anna Taube & Elli Bruder: Lukutoukat yökoulussa. Suomentanut Seija Kallinen. 39 sivua. Mäkelä 2021. 

 

Marko Hautala: Lauri Luu ja riivattu lukukoira. Kuvittanut Broci. 70 sivua. Haamu 2021. 

 

Lukemaan opettelun alkuun suunnatuissa helppolukuisissa lastenkirjoissakin on nyt hoksattu nostaa lukemaan innostaminen juonen tasolla enemmän esille.

 

Saksalaisessa Lukutoukat yökoulussa -kirjassa Eelin luokka viettää vähän erilaista koulupäivää. 

Yökoulu jännittää kaikkia luokkakavereita, mutta jännitys lieventyy sopivasti, kun opettaja lukee kaikille hauskaa kirjaa. 

Lapset ovat ottaneet yökouluun myös omia kirjoja, joita kaikki saavat selailla. 

 

Kirjatiikeri-sarjan helpoimmat kirjat on tavutettu suuraakkosin.  

Parhaimmillaan lukutaitoa vasta opettelevan lapsen
helppolukuisen kirjan aukeama on näin yksinkertainen.
Elli Bruderin kuvitusta Anna Tauben tekstiin
lastenkirjassa Lukutoukat yökoulussa (Mäkelä 2021).  

Alakoulussa lukemaan opettelu aloitetaan nykyisin pienaakkosten avulla, mutta esiopetuksessa käytetään suuraakkosia. 

Myös moni jo ennen koulun alkua lukemaan opetteleva lapsi saattaa aloittaa lukemisen suuraakkosten avulla.

 

Mäkelän valikoimissa on kotimaisista kustantamoista ylivoimaisesti suurin valikoima vaikeustasoltaan riittävän monipuolista helppolukuista kirjallisuutta lukutaidon alkuun. 

Useampi oppilas rauhoittuu nukkumaan kirjaa lukemalla. 
Elli Bruderin kuvitusta Anna Tauben tekstiin 
lastenkirjassa Lukutoukat yökoulussa (Mäkelä 2021).

Lukutoukat yökoulussa -kirjan jokaisella aukeamalla on vain muutama lyhyt virke ja kuvitus tukee aina tekstiä.     

 

Lukutaitoaan vasta hapuilevasti ja usein myös ponnistelujen kautta haltuun ottava lapsi tarvitsee onnistumisen kokemuksia. 

Siihen vaiheeseen tarvitaan juuri tällaista konstailematonta kirjallisuutta, jossa ei vielä kikkailla kovin kummoisella juonen juoksutuksella tai kielen vivahteilla. 

Niiden aika tulee myöhemmin, kun lukeminen sujuu jo ilman kangertelua.

 

Kauhukirjailijana tunnettu Marko Hautala laajentaa repertuaariaan nyt myös lastenkirjallisuuteen. 

 

Lauri Luu ja riivattu lukukoira kertoo lukemiseen vastentahtoisesti suhtautuvasta Lauri-pojasta. 

Kun Lauri ottaa kirjan käteensä, kirjaimista tulee muurahaisia ja päätä alkaa kivistää. Lauri ei ole puhunut asiasta edes isälleen.

Näin ankarasti Lauri vastustelee ensin kirjastoon 
lähtöä! Brocin kuvitusta Marko Hautalan lastenkirjaan
 Lauri Luu ja riivattu lukukoira (Haamu 2021). 

 

Isä yrittää houkutella Lauria kirjastoon lukemaan lukukoiralle, Lukulampulle. Lukulamppu on saanut koulutusta amerikkalaisessa lukukoira-akatemiassa. 

 

Ensimmäisessä kerroksessa oli kirjoja, tietokoneita ja lainauslaitteita. Lauri inhosi kirjaston hajua melkein yhtä paljon kuin Lukulampun hengitystä. 

 

Joka puolella oli lukevia ihmisiä, jotka eivät nostaneet katsettaan, kun Lauri ja isä kävelivät heidän ohitseen. He vain seisoivat tai istuivat kirja kädessään, aivan kuin Lauria ei olisi ollut olemassakaan. Se oli pelottavaa. Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset keskittyivät lukemiseen, vaikka he olisivat voineet tehdä mitä tahansa muuta.

 

Kun sopiva kirja löytyy, Lauri ei malta lopettaa
lainkaan lukemista. Brocin kuvitusta Marko Hautalan
lastenkirjaan Lauri Luu ja riivattu lukukoira (Haamu 2021).

 

Salaperäinen nainen antaa Laurille mystisen kirjan, mutta kieltää lukemasta viimeistä sivua ääneen.

 

Hän laski katseensa kirjaan. Kirjaimet alkoivat liikkua heti. Ne kuhisivat kuin muurahaispesässä. Lauri pelkäsi, että päänsärky ja silmien kutina alkaisivat minä hetkenä hyvänsä.

Tällä kertaa tapahtui jotakin aivan ihmeellistä. Kirjaimet pysähtyivät. Ne asettuivat kiltisti suoriksi riveiksi paperille. 

 

Lauri lukee tietysti myös sen kielletyn viimeisen sivun ja kirous sinkoutuu kirjastosta valloilleen: Lukulamppu-koiraan tarttuu riivaus ja se saa lukukauhun!

 

Hautala punoo tihentyvään juoneen sopivasti huumoria ja kauhun kierrettä. 

Hän on piilottanut tarinaan tunnistettavia myös aikusiille kauhukirjallisuuden ystäville. 

Brocin kuvituksessa on punasilmäisiä pääkalloja ja salamyhkäisen kellarin kalseutta.  

Lisää kirjoja, joissa lapsella tai nuorella on haasteita lukemisen kanssa:

Mia Malmi: Leijonatarinoita erityisille lapsille, kuv. Anja Reponen, Otava 2020

Jaana Levola: Käppänät, Avain 2019

Satu Heinola: Mirkka ja meri, kuv. Mira Mallius, Enostone 2019 

Seija Helander & Anne Stolt: Hirmuinen sanahiiri, Tauno ja Nelli -sarja, osa 2. Avain 2018

Markus Ikola: Jasu-sarja: Pöljiä päiviä; Toheloa toimintaa, Karisto 2018, 2020 

Marjut Brunila: Immu ja salattu saari, Myllylahti 2019

Ville Tanttu: Tiikerisydän, WSOY 2012

Marita Lindquist: Tuuti ja pahankurinen B, kuv. Ilon Wikland, suom. Tuula Ikonen, WSOY 1973 

 

12. luukku: Kamppailu hyvän ja pahan välillä joulun aikaan

Ilkka Auer: Domowik, 262 sivua, Haamukustannus 2018. Kansikuva Ilkka Auer.





Kahdeksasluokkalaisen Vilman perhe saa yllättäen perinnön. 

Vilman originelli isosetä on jättänyt Vilmalle vanhan kartanon tiluksineen, mutta on asettanut perinnölle ankaria ehtoja.

Vilma on huojentunut voidessaan jättää vanhan elämän kaupungissa taakseen. 

Hän on kokenut olevansa ulkopuolinen omassa luokassaan ja saanut opettajiltakin ongelmalapsen leiman ailahtelevaisuuden ja impulsiivisuuden vuoksi. 

Tytön koulumenestys on sitä vastoin loistava, mutta Vilmalla on keskittymiskyvyttömyyden vuoksi ongelmia sosiaalisissa suhteissa muihin ikätovereihinsa. 

Vanhan kartanon henki tuntuu vaikuttavan alavireiseen isään heti tervehdyttävästi ja kiireinen äitikin osaa vihdoin rentoutua.

Kartano on täynnä antiikkihuonekaluja ja historian eri kerrostumia. Vilman huoneesta löytyvään palapeliin ilmaantuu päivittäin uusia kuva-aiheita, jotka antavat vihjeitä menneisyyden tapahtumista.

Vilma tutustuu kotitonttu Domowikiin, jonka kanssa hän ryhtyy ratkomaan isosedän sisarien arvoitusta. 

Kartanon lähellä sijaitseva Raaseporin linna on myös osittain tapahtumien näyttämönä ja tätä kautta Auer sitoo romaania väljästi myös osaksi paikallishistoriaa. 

Jännitys tihentyy talvipäivänseisaukseen:

– Talvipäivänseisaus on väkevä päivä, tiesitkö sitä? Se on yksi päivistä, jona raja tämän ja muiden maailmojen välillä on heikoimmillaan.  

– –  Talvipäivänseisaus on Manalan väen päivä, pimeyden voimien juhla-aikaa, silloin kuolleet pääsevät kosketuksiin elävien kansa. Pirut, maahiset, peikot, kaikki sen sellaiset yrittävät saavuttaa valtaa tulevan vuoden varalle. Ne keräävät sieluja kuin ihmiset polttopuita

Fantasiakirjojen peruskliseiden tapaan Vilmakin saa huomata olevansa erikoislaatuinen eli Vaeltaja, joka voi kulkea maailmojen välillä. 

Vilman tehtävänä on lähteä selvittämään asioita Alismaahan. 


Romaanin lopussa Ilkka Auer melkein tipauttaa lukijan tyhjän päälle ja vihjaa, että kyse olisikin ollut vain Vilman mielikuvituksesta, mutta yhtä nopeasti hän palauttaa maagisen tunnelman takaisin kohdilleen.

Domowikin traileri tavoittaa hyvin teoksen talvisen ja  tihentyneen tunnelman.   

Luulen, että visuaalisesti houkutteleva traileri voi useinkin toimia nykylapsen ja -nuoren lukemisen koukuttajana.

Hyytävä kalmankesä, ei heikkohermoisille

Ilkka Auer: Anastasia, 245 sivua, Haamu 2017. Kansikuva Broci.

Ilkka Auer tunnetaan nuorille suunnatusta Lumen ja jään maa -fantasiasarjastaan (Otava 2004–2008). Sen jälkeen hän on tehnyt kaksi kauhukirjaa  aikuisille yhdessä Antti J. Jokisen kanssa.

Vaasalainen kummituksiin ja kauhuun erikoistunut Haamu-kustantamo laajentaa jatkuvasti ”karmaisevaa” valikoimaansa.

Anastasian keskiössä ovat teini-ikää lähestyvät särmikkäät nuoret, Kristian, Elsa ja Matias. Kristian on kaupungissa asuva nörttipoika, mutta hän viettää kaikki kesät isovanhmpiensa hoteissa Friggesbyn kylässä. Siellä asuvat Kristianin hyvät ystävät jo lapsuudesta, Elsa ja Matias. Elsa on toisinaan hurja ja arvaamaton ja toisinaan mietiskelevä ja iloluontoinen. Matias puolestaan on arka ja  ailahtelevainen, toisinaan jopa väkivaltainen ja ilkeäkin.

Ilkka Auer on luonut keskeisistä sivuhenkilöistä ja kauhun aiheuttajista reteitä originelleja, joiden pelkät nimet saavat lukijan ihon kananlihalle:  mulkku-Eero, Raatoämmä ja  Kuunaama.

Vivahteikkaana miljöönä on Kirkkonummen lähellä sijaitseva Porkkalanniemi, joka oli Neuvostoliiton hallussa sodan päättymisestä vuoteen 1956. Suuri osa rakennuksista on tuhoutunut, mutta Neuvostoarmeijan betoninen bunkkeri autovarikkoineen  muistuttaa yhä paikkakuntalaisia menneestä.  

Erilaiset autiot, hylätyt ja rappioituneet paikathan ovat nousseet Suomessakin  ilmiöksi, joka tiivistyy Elsan repliikissä:

”Me voitais ottaa kuvia sieltä. Tai videoklippi. Laitettais Youtubeen tai Instagramiin. Siitä tulikin mieleen, että täällä oli talvella ollut sikana Tonkijoita.” 

Tonkijat olivat Urban Explorereita. Ne kiertelivät ympäri Suomea valokuvaamassa ja filmaamassa autioita ja hylättyjä paikkoja, kuten taloja, sairaaloita, tehdashalleja ja muita sen kaltaisia. He olivat salamyhkäistä sakkia ja pukeutuivat Kristianin mielestä oudolla tavalla. Osa Tonkijoista pukeutui armeijatyyliin, osa kummallisiin, lötköihin hippivaatteisiin ja talvisin värikkäisiin hiippalakkeihin.                  

Vaikka tienoolla hulinoinut nuorisojoukko, Paskatrio, on jo hajonnut kahden huligaanin kuoltua epämääräisissä oloissa,  eivät kyläläiset osaa vieläkään rentoutua. Tienoota ovat 50 vuoden aikana rasittaneet monet salamyhkäiset lasten katoamiset, joihin poliisi ei ole saanut otetta.

Kylillä kerrotaan myös oudosta Hiipparista, laittomasti maahan tulleesta virolaisesta, jota poliisi ja rajavartiolaitos ovat yrittäneet tuloksetta jäljittää.

Auerin nuortenromaanissa nuoret tarttuvat toimeen, kun poliisi on voimaton (paikallista poliisia kutsutaan runkstaapeli Rönniksi). Hiiipparin, eli Grigorin, avulla he pääsevät mysteerin jäljille ja palaset loksahtelevat vähitellen paikoilleen.

Historialliset säikeet nousevat enemmän keskiöön romaanin puolivälissä, kun tapahtumat risteytyvät Venäjälle vuoteen 1918 tiettyyn Ipatjevin taloon, jossa Venäjän tsaariperhe surmattiin – virallisen historiankirjoituksen mukaan… Jouheavasti Auer kirjoittaa nuortenromaaniinsa myös vaihtoehtoista historiankirjoitusta...   

Viittauksia tietokonepelien, elokuvien ja tv-sarjojen kauhukuvastoon viljellään taajaan (mm. Walking Dead  ja  Carrie).  Kristian toteaakin romaanin tihentyvässä lopussa: ”Ei helvetti sentään! Ihan kuin elokuvissa!”  

Suomen lähihistorian traumat tulevat esille, kun  Kristianin vaari muistelee Porkkalan vapautumisen aikaa:

”Kaipa se liittyy siihen, mitä täällä on sattunut, kun velivenäläinen näillä mailla majaansa piti. Kun tänne tultiin takasin yhdentoista evakkovuoden jälkeen ensimmäistä kertaa, mehän ei saatu tehdä täällä mitään. Saatiin vaan käydä katsomassa paikkoja. Mitään ei saanut tuoda eikä viedä, eikä öitä viettää. Armeija kävi maita läpi ja pelättiin miinoja ja ansoja". ---

Auer on selvästi nauttinut kauhugallerian rakentamisesta: lukija aistii autiotilojen rappion ja haistaa tunkan, kuulee  kumisevat, kaikuvat ja narisevat äänet ja näkee ajan hampaan lohduttomat näkymät elävinä mielessään.

Aivan  Mikael Niemen intensiivisen nuorten kauhun tasolle (Kirkon piru; Verenimijät, suom. Tuula Kojo,  Schildts 2002 ja 2003 ) Auer ei yllä:  juonen tiivistäminen ja rönsyjen karsiminen olisi tehnyt jännitteen nostolle hyvää.

Anastasian takakansiteksti on jopa poikkeuksellisen vetävä, ja viimeistään  kirjatrailerin  ja  Anastasian kauhuversion  katsomisen jälkeen vastahankaisempikin tarttuu kyllä uteliaasti kirjaan.

Tätä kirjaa ja elokuvaa ei katsota iltapimeällä

Jan Piénkowski: Kummitustalo. Kuvittajan apulainen Jane Walmsley, tekninen suunnittelu Tor Lokvig. Suomentanut Marja Koski. 13 sivua. Otava 1979, 2. painos 1996.

Jennifer Kentin ohjaama indie-kauhuelokuva The Badadook (2014) ei tiettävästi ole vielä tullut Suomen levitykseen. Se pohjautuu Kentin lähes kymmenen vuotta sitten valmistuneeseen Monster-lyhytelokuvaan.   

Yksinhuoltajaäiti lukee pojalleen iltasaduksi lastenhuoneen kirjahyllystä löytynyttä pop-up  -näyttämökirjaa Mister Badadook. 

Kirja kertoo yliluonnollisesta olennosta, joka ottaa pian vallan sekä äidin että pojan alitajunnassa ja vähin erin valvetilassakin. Elokuvan traileri  antaa esimakua siitä, kuinka kirja voi joskus vangita lukijansa mielikuvituksen kohtalokkainkin seurauksin…  

Avausaukeamalla kirjan lukija ja katsoja pääsevät kummitustalon eteisaulaan, jossa oikeanpuoleisen muotokuvan naisen ja kissan silmät kiiluvat läpästä vetäällä. Portaikosta roikkuva hämähäkki oli alkuperäisessä kirjassa kuminauhan päästä ponnahtava musta ja karvainen yksilö. Kovassa käytössä hämähäkkiefekti rikkoutui ja se on sittemmin korvattu kotitekoisella vastineella. Jan Pienkowskin kuvitusta kirjaan Kummitustalo (Otava 1996). 

Rouva Huun perheessä lasten kauhukirjojen klassikko on ollut Jan Pienkowskin Kummitustalo (Haunted house, 1979). Pienkowski  (s. 1936) on syntyjään puolalainen, mutta asuu nyttemmin Iso-Britanniassa.

Ullakon kattoaukosta kurkkaa kissa, vaatekaapista ponnahtaa 
luuranko ja verhojen välistä singahtaa haamu! Jan Pienkowskin kuvitusta 
kirjaan Kummitustalo (Otava 1996).  

Kummitustalo ammentaa kauhukirjallisuuden perinteestä. Sen karmiva tunnelma syntyy hyvin viitteellisestä aukeamien alareunassa kulkevasta tekstistä. Tohtori on saapunut vanhaan taloon, todennäköisesti sairaskäynnille. Ulkomaailmasta täysin eristäytynyt, sairaskäynnin tilannut kertoja on menettänyt ruokahalunsa ja tunte olonsa monin tavoin epämukavaksi. 

Tämä erikoisefekti jaksaa ällistyttää nerokkuudellaan kerta toisensa jälkeen: eli
aukeamaa avattaessa kuuluu sahaamisen ääni! Jan Pienkowskin kuvitusta kirjaan Kummitustalo (Otava 1996).    

Kirjan lukija pääsee kiertokäynnille taloon, ja sen aavemaisuus paljastuu aukeamilla toinen toistaan säväyttävimpien yksityiskohtien kautta. Kirjassa hyödynnetään myös ääniefektiä: ullakolla on puulaatikko, josta työntyy saha: aukeamaa liikuteltaessa sahasta kuuluu aito sahaamisen ääni, kun pahviset sahanterät hankautuvat pahvia vasten. Tämän efektin nerokkuus ällistyttää minua aina uudelleen! 

Täysin absurdit asiat paiskaavat sopuisasti kättä kauhun nostatuksen kanssa.
Salin ikkunasta vilahtaa (gorillan takana) ufoksi tulkittava "vieras esine". Kellon viisarit liikkuvat taaksepäin ja takkatuli sananmukaisesti "elää" pyörylää pyöritettäessä. Jan Pienkowskin kuvitusta kirjaan Kummitustalo (Otava 1996).   

Jokaisella aukeamalla on kolmiulotteiseksi pompahtavia hahmoja, liikuteltavia liuskoja, avattavia luukkuja ja pyörylöitä, joita pyörittämällä kuva muuttuu toiseksi. Paperitekninen suunnittelu on yksinkertaisuudessaan nerokasta ja oivaltavaa.

Pienkowskilta on suomennettu vuonna 1993 myös Kirjaliton kustantamat pikkiriikkiset pop-up-kirjaset Pikku hirviöt, Kuulopuhetta, Oikullinen mummo ja Ruokakertomus.

Yksin kotona: turvana luottokortti ja kännykkä

Lotta-Liisa Joelsson: Vivika. Art house 2012. 196 s. Kansikuva Satu Kontinen.

Tätä esikoisromaania markkinoidaan kauhukirjallisuutena ja korskeasti jopa sen parhaimmistoon kuuluvaksi. Kirjan kansiliepeessä Lotta-Liisa Joelssonilla (s. 1983) kerrotaan olevan Cujo-niminen koira, joka on saanut nimensä Stephen Kingin romaanin mukaan. Mutta näinhän sitä kirjallisuuden markkinointia nykyisin on tapana tehdä.

Satu Kontisen kansikuva viittaa pikemminkin naisten romanttiseen viihteeseen, vaikka toki mustat koristekiemurat hiukan luovatkin uhkan tuntua.

Romaani on kirjastoluokitettu aikuisten kaunokirjallisuuteen, mikä sekin hämmentää. Keskushenkilöinä on kuitenkin kaksi teini-ikäistä tyttöä. Kyse lienee jälleen kustantajan tietoisesta taktikoinnista hamuta kirjalle mahdollisimman laaja lukijakunta – ikään, ennakkoluuloihin ja asenteisiin katsomatta.

Vivika ja minäkertoja ovat varttuneet varhaiset kouluvuotensa hurjien ja selvittämättä jääneiden murhatöiden varjossa. Alakoulun tyttöoppilaita on surmattu raa´asti koulurakennuksessa. Tytöillä on pakkomielteinen tarve kerätä surmatöistä kirjoitettuja rikosuutisia. Teini-iässä väkivallanteot alkavat kiinnostaa heitä uudelleen. Näyttää jopa siltä, että tyttöjen kiinnostus asiaan tekee ne jälleen ajankohtaisiksi…

Joelsson antaa minäkertojan suulla myös luokituksen hyvälle kauhukirjallisuudelle:

Olen huono ottamaan riskejä kauhukirjallisuuden suhteen. On niin paljon huonoa ja sellaista "kauhua", joka todellisuudessa on pelkkää "kauhua",  jossa kaikki ratkeaa lopulta jollain realistisella ja tylsällä tavalla. Sellaisesta tulee huijattu olo ja kaikki kauhu haihtuu. Päätin lukea Adamsin Keinumorsiamen toiseen kertaan. 

Jännite syntyy paljolti Vivikan ja minäkertojan kontrastista. Vivika on ronski räyhääjä, joka uskaltaa tehdä ja sanoa, minäkertoja kokee itsensä ystävänsä rinnalla kalpeaksi luuseriksi. Minäkertoja ilmaisee usein inhonsa ja ärtymyksensä Vivikan tavoille ja tottumuksille.

Konkreettisesti poissa olevat ja ajatuksen tasolla myös piittaamattomat vanhemmat ovat tämänkin romaanin dramaattisten tapahtumien elinehto:

Vivika makasi sängyllä polvet koukussa ja tuijotti kattoon. Vivika oli aina saanut tulla ja mennä mielensä mukaan eivätkä vanhemmat olleet puuttuneet siihen. Nytkin se oli asunut meillä käytännössä koko kesän. Sen vanhemmat lähtivät purjehtimaan ja jättivät Vivikan kaupunkiin. Mietin, ajatteliko Vivika koskaan miten surullista oli, että sen vanhemmat voivat lähteä noin vain ja jättää ainoan lapsensa tänne, toisten hoiviin. Sitten muistin, että myös minun vanhempani lähtivät ja jättivät lapsensa yksin kotiin turvanaan luottokortti ja kännykkä, jonka olinpaikka oli ollut arvoitus viimeisen rantapäivän jälkeen.

Minäkertojan jäätyä yksin hän löytää Opettawaisten satujen kirjan, jossa on makaabereja versioita klassikkosadusita – Peukaloliisasta, Lumikista, Punahilkasta, Ruususesta, Tuhkimosta ja Siniparrasta. Nämä sadut suuntaavat lukijan jännitystä ja juonen jännitettä toisaalle ja sivumääräisesti ne anastavat ison osan koko romaanista.

Kuka lopulta teki ja mitä, jää lukijan pääteltäväksi. Kirjan epilogi ja prologi jättävät myös uni- ja valvetodellisuuden välille melko paljon tulkinnanvaraa.

Joelssonin kerronta on latautuneimmillaan suljetun tai kielletyn tilan kuvauksissa minäkertoja vaeltaessa yksinään koulun ullakolla, vanhassa antikvariaatissa tai kuulostellessaan hysteerisenä kotinsa äänimaisemaa. Homeen, pilaantumisen ja mädäntymisen aistivaraiset kuvaukset ovat nekin tehokkaita, mutta juonen kuljetuksen tasolla esikoisromaanin takakannen lupaus lajityypin parhaimmistosta jää kyllä saavuttamatta.

Klassisen kauhukirjallisuuden moderneina, nuorille lukijoille suunnattuina variantteina rouva Huu arvostaa Mikael Niemen kahta suomennettua nuortenromaania: Verenimijät (Schilts 2003) ja Kirkon piru (Schildts 2002).