O-SAAT-KO LU-KE-A JO VÄ-HÄN? SE RIIT-TÄÄ!

 

Tuula Kallioniemi & Virpi Penna: Riehureput ja viekas vierailija, 41 sivua, Karisto 2025.
 
Maria Kuutti & Mirjami Manninen: Kolme kaverusta ja frisbeegolf, 45 sivua, Karisto 2025.
 
Mila Teräs & Ninka Reittu: Liljan lumitanssi, 30 sivua. Karisto 2025.
 
Susanna Rinne & Jutta Niemi: Hiiri & Mustikka, 31 sivua, Basam books 2025.
 
Susanna Rinne & Jutta Niemi: Hiiri & Hilla, 29 sivua, Basam books 2025.
 
Susanna Rinne & Jutta Niemi: Hiiri ja metsän aarre, 60 sivua, Basam books 2025.
 

 

Kotimaisen helppolukuisen lastenkirjallisuuden tarjonta kasvaa koko ajan.

Kun vielä vähän aikaa sitten valtaosa lukutaidon kaikkein herkimpään alkuvaiheeseen suunnatusta tarjonnasta oli käännösten varassa (Kustannus-Mäkelän monet sarjat), niin nyt kotimainen valikoima runsastuu jatkuvasti.
 
Karisto on perustanut viime vuonna Kirjakärpänen-sarjan rinnalle myös Kirjakirpun. Uudessa sarjassa lyhyet tarinat on  tavutettu  suuraakkosin.

Käsitykseni mukaan eskarit ja ekaluokkalaiset opettelevat edelleen lukemaan tavutuksen ja pienaakkosten kautta. 

Suuraakkoset mielletään kuitenkin otollisiksi,  kun lapsi osoittaa mielenkiintoa lukemisen itsenäiseen opetteluun jo  ennen kouluopetuksen alkua.

Ninka Reitulle kuvitustyyli on tuttua esimerkiksi
Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista. 
 Reitun kuvitusta Mila Teräksen helppolukuiseen tarinaan
Liljan lumitanssi (Karisto 2025) 

 
Mila Teräksen ja Ninka Reitun Liljan lumitanssi on tavutettu suuraakkosin. Pieni Lilja-tyttö on aloittanut baletin ja on uudesta harrastuksesta tohkeissaan. Pienessä tarinassa on sopiva annos huumoria, ylisukupolvista yhteisöllisyyttä ja iloa uudesta taidosta. 
 

Maria Kuutin ja Mirja Mannisen Kolme kaverusta ja frisbeegolf ja Tuula Kallioniemen ja Virpi Pennan Riehureput ja viekas vierailija kertovat kumpikin hieman pidemmän, mutta silti riittävän selkeän mutta sopivan monivaiheisen tarinan. 
 
Ensimmäinen nostaa aiheekseen uuden suositun ulkoilulajin, frisbeegolfin, ja toinen kertoo koulussa järjestettävästä ”tärkeän tyypin päivästä”, jolloin jokainen voi kutsua kouluun itselleen tärkeän henkilön.

Virpi Pennan kuvitus lihottaa usein varsinaista tarinaa. 
Pennan kuvitusta Tuula Kallioniemen helppolukuiseen lastenkirjaan
Riehureput ja viekas vierailija (Karisto 2025). 

Kirjakärpänen- ja Kirjakirppu-sarjojen kuvittajien tyylit ovat erilaisia. Joskus lapsen kirjavalintaan voi vaikuttaa  entuudestaan tuttu tai tuntematon kuvitustyyli, johon lapsi mieltyy ja kiintyy. 

Lukeminen on alkuvaiheessa vielä moniaistista ja siksi erilaisten tyylien kirjo onkin aina rikkautta – sekä tekstissä että kuvituksissa. 

Mirjami Mannisen kuvituksessa on vauhtia ja eloisia lapsihahmoja. Mannisen kuvitusta Maria Kuutin helppolukuiseen lastenkirjaan Kolme kaverusta ja frisbeegolf (Karisto 2025). 

 
 
 

Susanna Rinteen ja Jutta Niemen kahdessa Hiiri-kirjassa tarina ja kuvitus ovat hyvin pelkistettyjä.  

Kirjat sopivatkin siksi vaiheeseen, jossa lapsi on aivan hiljattain päässyt jyvälle lukemisen perusideasta. 
 
Hiiri & Hilla -kirjan tarinoissa on pieniä koukkuja, jotka tukevat lapsen luetun ymmärtämistä: hyvä esimerkki on tarinan vaivihkainen laajeneminen luettelon myötä: kun jo edelliseltä aukeamalta tutuksi tullut ja ymmärretty  sana toistuu kumulatiivisesti myös seuraavalla aukeamalla. Näin lapsen itsetunto ja osaamisen kokemus kasvaa.  

Kuvasymbolien käyttö yhdessä tarinassa tuo myös toiselaisen kokemuksen lukemisen etenemisestä. Hiiri & Mustikka -kirjan tarinoiden tekstit ovat puhekuplissa. 

Hiiren matkalaukkuun tulee tarinan edetessä uusia esineitä.
Jutta Niemen kuvitusta Susanna Rinteen helppolukuiseen lastenkirjaan
Hiiri & Hilla (Basam Books 2025). 

 
Kummankin kirjan takakannessa on tärkeä viesti: O-SAAT-KO JO VÄ-HÄN? SE RIIT-TÄÄ!

Paras hyöty  kirjoista saadaan, kun aikuinen on lapsen vierellä havainnoimassa lapsen ääneenlukemista ja tarinan ymmärtämistä.  
 
Hiiri ja metsän aarre on muodoltaan perinteisempi tarina/satukirja, jossa lapsen ja aikuisen vuorovaikutus ja osallistuminen on toteutettu kompaktisti. Aikuinen lukee pidemmät tekstipätkät ja lapselle on varattu eläinten vuoropuheluun liittyvät osuudet, joissa jumpataan myös lukemista tavutetuilla pienaakkosilla.
 

Seikkailu halki mustan metsän ja oman mielen karikkojen

Pirita Tolvanen: Musta leijona, kuvitus tekijän. 271 sivua. Omakustanne Rakkaudesta tietoon 2025. 

 

–   Huhu kertoo, että syvällä mustassa metsässä asu rosvojoukko, villi ja vapaa, ja heitä johtaa prinsessa nimeltä Lin. He eivät kumarra kenellekään, metsä on heidän leikkikenttänsä. He juoksevat siellä vapaina, lyövät rumpua vuorenrinteillä ja ulvovat kuulle, ja maa vain tärisee allasi siitä voimasta mikä rosvojoukolla on.  – –

 
 
Kirjankustantamisen kenttä on Suomessa entistä hajaantuneempi. Kaukana ovat enää ne ajat, jolloin neljä–viisi suurinta kustantamoa vastasivat lähes suvereenisti koko lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.
 
Ilahduttavan monet omakustannekirjat asettuvat jo ulkoasunsa ja visuaalisen viimeistelynsä puolesta samalle viivalle isojen kustantamoiden kirjojen kanssa.  
 
Pirita Tolvanen on helsinkiläinen kuvittaja ja graafikko, joka tekee infografiikkaa, julisteita ja lehtikuvituksia eri tahoille. 

Ensimmäisen kirjakuvituksen hän on tehnyt Hanna Karoliinan kotiaan etsivän merikilpikonnan poikasen seikkailusta maailman ympäri kertovaan kirjaan Pitkä matka kotiin (omakustanne 2016).  Paroni. Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018) oli kokonan Tolvasen oma kirja ja yhdessä Pasi Lönnin kanssa hän on tehnyt Rallitallin (Tammi 2021) Kaikki kolme ensimmäistä Tolvasen teosta ovat kuvatietokirjoja. 

Tietämystään visuaalisesta kirjasuunnittelusta ja tietokuvittamisesta Tolvanen jakaa myös Rakkaudesta tietoon -kanavalla. 
 
Mustan leijonan keskushenkilö Max kokee epäonnistuneensa sirkuksen leijonankesyttäjänä. Tapahtumat ovat jättäneet hänen kehoonsa pysyvät arvet, niin iholle kuin sisimpäänkin. 

Niinpä nuorukainen on lähtenyt vaeltamaan päämäärättömästi eteenpäin. Etsikkoaika on tehnyt hänestä erakon.

Robertista tulee Maxille tärkeä tukija ja isähahmo, 
joka opastaa nuorukaista pärjäämään metsässä.
Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

 

Kun Max sitten kohtaa metsässä vanhemman miehen, Robertin, jonka hän vapauttaa routaraudan pihdeistä, jokin tuntuu peruuttamattomasti muuttuvan. 
 
Max päätyy rosvojoukon asuttamaan Kauruun, jonka kerrotaan olevan ”nautinnon ja unohduksen mekka. Kuten vanha metsän sanonta kuuluu: Kaurussa voit olla mitä vaan, mutta ennen kaikkea kannattaa olla varovainen. Mikään ei ole sitä miltä näyttää”.

Prinsessa Lin on romaanin todellinen dynamo, jonka villi tanssi
nuotion yllä tekee Maxiin heti vaikutuksen. Pirita Tolvasen
kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

 
Rosvot aikovat haastaa kivilinnoituksen vallanneet kuningatar Mauran hallitsemat joukot, jotka pitävät leijonia kahleissa. 

Uhkarohkeaan hyökkäykseen tarvitaan Maxin rohkeutta, kylmähermoisuutta ja kokemusta leijonien kanssa. 

Ensin Maxin on kuitenkin ansaittava rosvojoukon luottamus. 

Tolvanen kuvaa elämyksellisesti Maxin intensiivistä ja lähes meditatiiviseksi yltyvää harjoittelua, ja samalla lukija vakuuttuu yhtäältä nuorukaisen vilpittömyydestä mutta samalla myös hänen herkkyydestään, joka voi pahimmillaan koitua myös kaikkien turmioksi. 

Oikeiden elävien leijonien lisäksi Maxin on nimittäin saatava tukeva niskalenkki myös omasta ”mustasta leijonastaan”.  

Leijonien hurjuus tulee pidäkkeettömästi esille kuvituksessa. 
Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

 

Romaani kertoo yksilön kilvoittelusta, mutta siitä löytyy myös ekokriittinen juonne, kun kuvataan metsään kohdistuvien hyökkäyksin pitkäaikaisia vaikutuksia: 
 

Vierailla on tuli käden ulottuvilla, ja he eivät epäröi sitä käyttää. Metsän moni aukea on syntynyt tulesta. Monella aukealla seisoo kivilohkareita muistuttamassa siitä, että ennen tulta niiden päällä oli talo. Kun katsoo metsää ylhäältä päin, näkee miten metsänpinta näyttää hieman reikäjuustolta, ainakin tietyillä alueilla. Seudulla, jota rosvot kutsuvat unohdetuksi, kivilohkareita on paljon ja puusto harvaa. Yksi suuri kahakka aloitti sodan ja loi tuon seudun, joka alakynteen jääneiden kannatti unohtaa. Tuli rikkoo metsänpintaa ja jättää kuoleman maanpintaan siihen asti, että uusi elämä ehtii tekeytyä ja puskea esiin. 

 
Pirita Tolvanen on luonut rosvojoukosta karismaattisen yhteisön, jossa kaikki kannattelevat toisiaan. 

Rosvot nukkuvat vihollisten ja routarautojen takia puihin viritetyissä riippumatoissa ja pyrkivät muutoinkin mieluusti liikkumaan pitkiä matkoja maankamaran yläpuolella. 

Rosvojoukko liikkuu mieluusti liaanien ja puiden välille
viritettyjen nuorien avulla välttääkseen maan pinnalla 
piilevät vaaranpaikat. Tästä syntyy romaaniin
aivan erityinen tunnelma,  alituinen valppauden ja tasapainottelun
 tuntu. Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

Tolvanen ei ole itse luokitellut romaaniaan, mikä voi olla mahdolisimman laajan lukijakunnan tavoittamisen  kannalta hyväkin asia. Itse olin löytävinäni romaanista piirteitä maagisesta realismista.
 
Romaanin jännitteen kannalta keskeistä taistelua kuvataan melko vaisulla latauksella, etenkin yhden merkittävän sivuhenkilön kuoleman osalta. Toisaalta Mustan leijonan eetos onkin enemmän rauhanomaisen rinnakkainelon puolella. 
 
Tolvanen on kirjoittamassa tarinaa trilogiaksi. 
 
Musta leijona on läpikuvitettu. Tolvasen mukaan kuvituksen osuus on jopa viidesosa tekstiin nähden. Valtaosa kuvituksista on levitetty koko aukeamalle. Kuvitukset tehostavat tarinan intensiteettiä, ruokkivat lukijan mielikuvitusta keskushenkilöiden olemuksen osalta tai  antavat rauhallisen seisakkeen tihentyvissä juonenkäänteissä.  
 
Tekstin ja kuvituksen suhdetta havainnollistaa myös YouTubesta löytyvä selailuvideo.

 

Kuvakirja, jossa tuoksuu kesä

Eppu Nuotio & Saara Vallineva: Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä, 30 sivua, Bazar 2018.

Saara Vallineva: Pienen pienessä saaressa. Näyttely Haiharan taidekeskuksen tallissa, os Haiharankatu 30, Tampere. Avoinna 1. heinäkuuta asti  ti–su klo 12–18 (suljettu 23.–24.6.) Vapaa pääsy.

Joistakin kirjoista muodostuu lapselle aivan erityisiä.

Pian 25 vuotta täyttävän esikoistyttären ensimmäinen oma-aloitteisesti alusta loppuun lukema kirja oli Mirja Orvolan Minäpä luen itse –sarjassa ilmestynyt Salla Savolaisen kuvittama Elmeri (Lasten Keskus 2000, kuv. Salla Savolainen).

Keskimmäisen suosikki kuusivuotiaana oli Kirsti Mäkisen suorasanaisesti kertoma Suomen lasten Kalevala (Otava 2002), jossa oli Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitus. Poika tempautui Kalevalan seikkailuihin siinä määrin, että halusi kuulla ääneenlukuna  monta tarinaa ja kärtti vielä senkin jälkeen lukemaan lisää. 

Kuopus leimautui  parivuotiaana Richard Scarryn kuvakirjaan Mitä ihmiset tekevät ja kirjaa piti lukea joskus montakin kertaa päivässä. Ja kun kerran ”unohdin” ottaa kirjan mukaan mummolareissulle, kuopus löysi sen riemukseen paikallisesta kirjastosta ruotsinkielisenä Vad gör folk hela dagarna.

Eppu Nuotion & Saara Vallinevan Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä –kuvakirja aukaisi seitsemänvuotiaaan siskon tytön  omaehtoiseen lukemiseen liittyvän lukon. 

Kun tyttö oli lukenut kirjan moneen kertaan, syntyi halu etsiä kirjastosta lisää luettavaa. Näinhän se ihannetilanteessa menee, että oikea kirja löytää juuri oikeaan aikaan oikean lapsen luokse.

Kuvakirjatarina on idealtaan pelkistetty. Tekstiä on niukasti ja hoksattavaa on jätetty myös kuvitukseen. 

Kuvakirjan voi lukea pikkulasten mysteerinä, jolle tarjoutuu parikin ihan yhtä uskottavaa selitystä.  

Kirjan jujuna ovat tamperelaisen kuvittajan ja miniatyyritaiteilija Saara Vallinevan  luomat pienoismaailmat, joiden äärellä ei voi kuin ällistellä lopputulosta. Tarkasti katsoessa huomaa, että ruohikko on villalankaa ja puutarhakäytävä kudottua mattoa.

Tästä ei idylli parane. Pirkko Punarinta asuu pienellä
saarella keskellä merta pikkuruisessa talossaan. Saara Vallinevan
miniatyyrimaisemakuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä (Bazar 2018). 

Pirkko Punarinta asuu pienelle saarella keskellä merta. Se hoitaa puutarhaansa ja tapaa mielellään ystäviään. 

Aamulla asioille lähtiessä Pirkko huomaa harmikseen, että polkupyörä on kadonnut. Se lähtee etsimään pyörää ympäri saarta ja kyselee havainnoista myös ystäviltään. 

Hän tekee ilmoituksen ja kiinnittää sen lyhytpylväisiin ja kaupan ilmoitustaululle ja uimakopin seinään. Ilmoituksessa lukee: 

"SINÄ JOKA VEIT PYÖRÄNI, OLE NIIN KILTTI JA TUO SE TAKAISIN. EN OLE SINULLE VIHAINEN ENKÄ ALA HUUTAA. TARJOAN TEETÄ JA LETTUJA." 

Kadonnut: sininen polkupyörä.Saara Vallinevan
miniatyyrimaisemakuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
 Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä (Bazar 2018). 

  

Eppu Nuotion sydämellinen tarina puhuu jakamisen ilosta ja alttiudesta järjestää kiperässäkin tilanteessa juhlat. 

Haiharan taidekeskuksen tallirakennuksessa Tampereella on kesäkuun ajan nähtävillä Vallinevan näyttely Pienen pienessa saaressa. 

Näytteillä on Pirkko Punarinta -kirjan kuvitusten lisäksi miniatyyrikuvaemia ja postikorttikuvituksia.  

Pirkon halu jakaa puutarhansa kauneutta paljastaa myös
 kadonneen polkupyörän arvoituksen. Saara Vallinevan
miniatyyrimaisemakuvitusta Eppu Nuotion tekstiin
kuvakirjassa Pirkko Punarinta ja kadonnut
polkupyörä (Bazar 2018). 

Pirkko Punarinnan seikkailut jatkuvat myöhemmin.

Television lastenohjelmissa nukkeanimaationa toteutetut sarjat ovat viime vuosina tai vuosikymmeninä vähentyneet. Ehkä juuri siksi tällainen miniatyyrimaailman ideaan pohjaava kuvakirja taas lumoaa sekä pienet että suuret lukijat. 

Muita erikoisesti kuvitettuja lastenkirjoja

Mysi Lahtinen: Taikurien talo, Weilin+Göös 1983 / nukkekotimiljöö

Suvi-Tuuli Junttila: Missä, tässä, jossakin, WSOY 2011;  Minne matka, Lapanen, Schildt & Söderströms  2014/ pienoismaailmat

Sanna Pelliccioni: Sokerileipuri Mata-Mii seikkailee, Tammi 2013/ muovailuvaha

Riina Katajavuori, Anne Vasko & Erika Kallasmaa: Onerva kokkaa, Tammi 2012 / ruoka-aineet ja kollaasi

Jarkko & Laura Antikainen: Lumottu saari, Minerva 2013/ kuvankäsittely

Hans Malmberg & Gunnel Linde: Ikimetsässä, WSOY 1966 / kuvankäsittely

Heljä Liukko-Sundström: Olli ja Dolli, tarina ystävyydestä,  Otava 2005/ keramiikka

Heljä Liukko-Sundström: Jäniksenpoika, Otava 1981 / keramiikka

Heljä Liukko-Sundström: Toi rusakko, Kirjapaja 2008 / keramiikka

Kaarina Helakisa & Eeva Hakkarainen: Taivaskissa; Kukonkerääjä, Otava 1988 / emalitekniikka

Anne Vasko: Jellona Suuri, WSOY  2010; Jellona toinen, WSOY 2012/ tilkkutyöt

Uusi kuvitus, parempi huvitus?

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset, kuvittanut Salla Savolainen, 123 sivua, Tammi 2016.

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset, kuvittanut Markus Majaluoma, 121 sivua, Tammi 2001.

Tämän syksyn lasten- ja nuortenkirjamarkkinoilla voi äimistellä useampaakin kustannuspoliittisesti epätavanomaista linjausta.

Eniten kohua on syntynyt Harry Potter -fanien iloksi ilmestyneestä Harry Potter and the Cursed Child -näytelmätekstistä, jossa kerrotaan Harryn perheen myöhemmistä vaiheista. 

On erittäin poikkeuksellista että fanifiktioksikin määriteltävä teos saa osakseen näin valtavan markkinointikoneiston –  olkoonkin, että J. K. Rowlingin kerrotaan olleen mukana tarinan luonnissa yhdessä näytelmän käsikirjoittajan Jack Thornen ja John Tiffanyn kanssa. 

Jaana Kapari-Jatan suomennos ilmestyy marraskuussa.

Seita Vuorelan yllättävä kuolema pysähdytti keväällä 2015. WSOY julkaisee syksyllä postuumisti hänen romaaninsa Lumi.  Kustantajan ennakkotiedoissa kerrotaan Vuorelan ystävän ja kirjailijakollegan, Vilja-Tuulia Huotarisen, auttaneen kirjan viimeistelyssä. 

Patrick Nessin Hirviön kutsu (Tammi 2016) pohjautuu myös syöpään kesken luomiskauden menehtyneen Siobhan Dowdin alkuperäiseen ideaan, jonka on valmiiksi kirjaksi saattanut Ness.

Lastenkirjallisuuden sarjoittumisen näkökulmasta kiinnostava on Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset, josta on 15 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen äskettäin ilmestynyt kirjailijoiden omasta aloitteesta uudelleen kirjoittama laitos. 

Tekijöiden saatesanoissa kerrotaan, että kimmokkeena uuteen laitokseen olisi ollut vuonna 2003 Helsingin kaupunginteatterissa kantaesityksensä saanut Katja Krohnin ohjaama samanniminen näytelmä. ”Kirjan uusi laitos on läheisempää sukua näytelmälle kuin alkuperäiselle romaanille”, Nopolat kirjoittavat.

Eilisessä Helsingin Sanomissa toimittaja Katja Kuokkanen  kirjoitti kirjaston varastoon päätyneistä lasten- ja nuortenkirjasarjoista. 

Yksi yritys siirtää sarja uusien lukijasukupolvien ulottuville on nimenomaan uuden kuvituksen teettäminen. Lastenkirjasarjoissa tosin tätä käytäntöä harvemmin tapaa. Kasvojen kohotus tehdään yleensä yksittäiselle klassikkoteokselle. 

Vanhassa versiossa oli kaiken toiminnan käynnistäjänä Kattilakosken perheen kuopus, Petteri Matti Kasimir, joka osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta vähäisestä iästään huolimatta. Hanna-äiti suhtautuu poikaan pidäkkeettömän ihailevasti.

Markus Majaluoman näkemys Isorouskusta ja Rillinavasta.
Majaluoman kuvitusta Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin
Heinähattu ja  Vilttitotossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2001). 

Salla Savolaisen uusi näkemys samoista poliiseista. Salla Savolaisen
kuvitusta  Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja  
Vilttitotossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016).

Uudesta versiosta alkuteoksen keskushenkilö on siivottu kokonaan pois, mutta juonenkäänteet on muutoin säilytetty lähes ennallaan. 

Väärinkäsitysten kimara käynnistyy, kun Rillirousku saa kuulla voittaneensa konstaapelien kevätriehassa viikon oleskelun yhdistyksen kesämökillä. Samaan aikaan myös Kattilakosket lähtevät vuokrahuvilalle kesän viettoon. Poliisit eivät halua paljastua, ja seuraa taas Nopoloiden lastenkirjoille tyypillinen naamioitumisen, hätävalheiden ja koomisten sattumusten keitos.

Markus Majaluoma kuvitti Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja vuoteen 2009 asti. Sen jälkeen kuvittajana on ollut Salla Savolainen. Myös Risto Räppääjä -kirjojen kuvittaja vaihtui myöhemmin: Aino Havukainen ja Sami Toivonen lopettivat sarjan kuvituksen – mm. omien kirjojensa kuvituskiireisiin vedoten – ja vetovastuun sarjasta otti vuodesta 2012 lähtien Christel Rönns.

Kuvittajavaihdoksen myötä Heinähatuista ja Vilttitossuista katosi  havaintojeni mukaan iso osa sarjan alkupäälle tyypillisestä aikuistasosta ja -huumorista. 

Majaluoman kuvituksissa koomiset aikuishahmot saivat myös paljon tilaa. Kuvituskuvat olivat usein staattisia, mutta samanaikaisesti myös harkitumpia kokonaisuuksia. 

Savolainen keskittyy  enemmän värikylläiseen puutaloidylliin sekä jatkuvan liikkeen ja kohelluksen kuvaamiseen.  

Herra Rubensin muotokuva Hanna Kattilakoskesta. Salla Savolaisen
kuvitusta  Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja  
Vilttitotossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016).

… Markus Majaluoman alkuperäinen kuvitus Sinikka ja Tiina Nopolan
lastenromaaniin Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset
(Tammi 2001). 

Perinteinen seikkailuromaani voittoisa pohjoismaisessa lasten- ja nuortenkirjakisassa

Jacob Wegelius: Mördarens apa, 619 sivua, Bonnier Carlsen 2014. 

Eilen illalla julkistettiin Reykjavikissa vuotuisesti jaettavien Pohjoismaiden neuvoston palkintojen saajat. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto jaettiin nyt kolmatta kertaa ja sen sai ruotsalainen Jakob Wegelius lasten- ja varhaisnuortenromaanistaan Mördarens apa (Bonnier Carlsen 2014, ei suomennettu).  

Suomesta ehdolla olivat Maria Turtschaninoffin Maresi (Schildts & Söderströms) sekä Marjatta Levannon & Julia Vuoren Leonardo oikealta vasemmalle (Teos). 

Perusteluissa sanottiin seuraavaa:

Jakob Wegelius elvyttää Mördarens apa  -romaanillaan perinteistä seikkailukertomusta. Lukija pääsee tutustumaan gorilla Sally Jonesin kanssa Lissabonin rähjäisiin satamakortteleihin, tekemään uskomattomia valtamerimatkoja ja oleskelemaan Bhapursin maharadžan yltäkylläisessä hovissa – kaikki tämä siksi, että Sally yrittää puhdistaa parhaan ystävänsä, merimies Henry Koskelan maineen. 

Puhtaan kertomisen ilon ja herkkävireisen henkilökuvauksen kannattelemana kirjailija elävöittää 1900-luvun varhaishistoriaa, varsinkin kiitos viehtymyksensä moniin tuon ajan teknisiin keksintöihin. Kokonaiselämyksen viimeistelevät yksityiskohtaiset piirrokset ja vinjetit sekä kartat, joiden avulla voi seurata Sally Jonesin seikkailuja. 

Mördarens apa sekoittaa merimiestarinan, dekkarin ja seikkailukertomuksen lajityyppejä veikeästi yhteen. Se tekee myös kunniaa Jules Vernen seikkailukirjojen perinteelle ja tuo mieleen Jan Lööfin monet seikkailupitoiset lastenkirjat lystikkäissä nyansseissaan ja juoennkäänteissään.  

Romaanin yhteydessä voi puhua todellisesta fabuloinnin ilosta:  kirjassa on peräti 619 sivua. Tarina on kuitenkin kiitettävän runsaasti ja eloisasti kuvitettu: jokaisen luvun alussa on yksi kuvituskuva. Wegeliuksen upean yksityiskohtaiset, eräänlaisen hienostuneen rasteripinnan koristelemat tussipiirrokset ammentavat 1800–1900-luvun taitteessa tyypillisestä kuvitusperinteestä. Kuvitus tuo tarinaan jännitettä ja ulokkeisuutta.

Vanhojen seikkailukirjojen patinaa Wegeliuksen romaaniin tuovat myös sisäkansien kartat, joiden avulla voi seurata seikkailun käänteitä. Jacob Wegeliuksen kuvitusta romaaniin Mördarens apa (Bonnier & Carlsen 2014). 

Kirja muistuttaa voimakkaassa visuaalisuudessaan paljon Brian Seltznickin Hugo Cabret -romaania (Tammi 2008, suom. Helene Bützow), vaikka kuva ei olekaan Wegeliuksella yhtä dominoivassa ja tarinaa aivan konkreettisesti eteenpäin sysivässä roolissa. 

Mördarens apa on hyvä esimerkki visuaalisuuden runsastumisesta myös hieman varttuneempien lasten romaaneissa. 

Jacob Wegeliuksen romaanin sympaattinen päähenkilö on gorilla Sally Jones.
Wegelius tekee hiuksen-hienoa ja taidokasta pintatekstuuria tussilla. Kirjaa
voi pitää myös kuvitustaiteen puolustuspuheena, jossa kiire sysätään nurkkaan. Jacob Wegeliuksen kuvitusta romaaniin Mördarens apa (Bonnier & Carlsen 2014). 

Jakob Wegelius on kirjailija ja kuvittaja. Hänen esikoisteoksensa, humoristinen lastenkirja Spionerna i Oreborg,  ilmestyi vuonna 1994. Wegelius on kirjoittanut etupäässä lapsille. Hänen kirjojaan on käännetty noin kymmenelle kielelle, mutta ei vielä suomeksi. 

Mördarens apa on itsenäinen jatko-osa Legenden om Sally Jones –romaanille (2008), jossa seurattiin Sallyn pentuaikaa afrikkalaisessa sademetsässä. Siinä Sally joutui salametsästäjän vangiksi ja  päättyy ensin etsintäkuulutetuksi mestarivarkaaksi Istanbuliin ja sieltä edelleen merille suomalaistaustaisen Henry Koskelan koneenkäyttäjäksi. 

Kuvituksessa on toinen toistaan huikaisevampia kaupunki-interiöörejä. Jacob Wegeliuksen kuvitusta romaaniin Mördarens apa (Bonnier & Carlsen 2014). 

Wegelius on saanut näistä kummastakin kirjasta August-palkinnon, joka on Ruotsin arvostetuin, Finlandia-palkintoon verrattavissa oleva kirjallisuuspalkinto. Lisäksi hän on saanut tuotannostaan Expressen-lehden Heffaklump-palkinnon (1999) sekä Bonnier Carlsen -kustantamon Maria Gripe -palkinnon (2008).

Nordlys-patsaan ja 350 000 Tanskan kruunun (noin 47 000 euron) palkinnon luovuttivat Wegeliukselle viime vuoden voittajat, Brune-romaanin tekijät kirjailija Håkon Øvreås ja kuvittaja Øyvind Torseter.

Tämänvuotiset palkintoehdokkaat eivät tehneet minuun kansallisen raadin avustavana jäsenenä suurtakaan vaikutusta. 

Mukana oli "peruskivoja" lasten- ja varhaisnuortenromaaneja, mm. Ahvenanmaan ehdokkaan Malin Klingenbergin Alberta Enstein och uppfinnarkungen (Fontana Media) ja Geir Gulliksenin & Anna Fisken Joel og Io, en kjærlighetshstorie (Aschehoug). 

Moraaliltaan suorastaan arveluttavia olivat Ruotsin toinen ehdokas, lastenvälistä kiusaamista käsittelevä Frida Nilssonin Jagger Jagger (Natur & Kultur) ja Islannin ehdokkaan Þórarinn Leifssonn Madurinn sem hatadi börn (Mal och Menning), joka kertoi lapsia lahtaavasta joukkomurhaajasta. 

Norjan toisen ehdokkaan, Simon Strangerin, paperittomien siirtolaisten kohtaloa kuvaava De som ikke finnes (Cappelen Damm) oli trilogian päättävän sarjan kolmas osa, jonka pessimistinen ja dramaattinen lopetus ei todellakaan ollut mieltä ylentävä. 

Tanskalaisen Jesper Wung-Sungin Ud med Knud (Høst & Søn) kertoi syöpää sairastavan pojan ja mielikuvitusystävän eheyttävästä kumppanuudesta sinänsä hienosti, mutta tämä romaani jäi sittenkin jälkeen esimerkiksi norjalaisen Jostein Gaarderin samaa aihepiiriä työstävästä Enkelimysteeriosta (suom. Katriina Savolainen, Tammi 2000).  

Tanskan toinen ehdokas, Mette Hegnhøjn Ella er mitt navn, vil du købe det?, (Jensen & Dalgaard) tuntui ensi alkuun hauskalta irrottelulta:  teos koostuu nimittäin pahvilaatikosta, johon on koottu päähenkilö Ellan mekaanisella kirjoituskoneella kirjoittamia muistiinpanoja tämän piileskellessä äitinsä antikvariaatissa äidin miesystävän ulottumattomissa.  Itse tarina ei kuitenkaan tehnyt suurempaa vaikutusta.

Kuvakirjojen taso oli tänä vuonna hämmentävän huono. Ruotsi, Tanska ja Norja tunnetaan laadukkaiden kuvakirjojen tekijöinä, mutta miksi nämä maat eivät asettaneet ehdolle ainuttakaan kuvakirjaa?