”Minkä edestä olisit valmis kaatamaan maailmoja?”

Essi Tammimaa: Noaidin tytär. 264 sivua. Otava 2013. Kansikuva Kirsti Maula.

Sari Peltoniemi: Haltijan poika. 182 sivua. Tammi 2013. Kansikuva Ea Söderberg.

 J. S. Meresmaan  saaman kustantajapalautteen mukaan fantasia ei myy Suomessa kustantajan vinkkelistä riittävästi. Kustantaja ehdotti Meresmaalle alunperin neliosaiseksi suunnitellun Mifongien perintö -sarjan lyhentämistä kolmeen osaan. 

Yhtä kaikki fantasia tai sen sivupolut kiinnostavat nykyisin myös entuudestaan aikuistenkirjailijoina tunnettuja tekijöitä ja kustantamot lanseeraavat yhä uusia kotimaisia sarjoja. 

Essi Tammimaa (s. 1981) debytoi Henrikssonin nimellä muutama vuosi sitten. Noaidin tytär aloittaa trilogian ja on siten Tammimaan ensivierailu nuortenkirjallisuuteen.

Kiinnostavasti Noaidin tyttären teemat menevät yksiin Sari Peltoniemen keväällä ilmestyneen Haltijan pojan kanssa (Tammi), joka on  itsenäinen jatko-osa romaanille Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi 2012).

Molemmissa romaaneissa saamelaiset ja shamanismi ovat keskeisessä osassa. Niinpä on perusteltua käsitellä näitä kirjoja osin rinnakkain, sillä molemmilla on ansionsa. 

Haltijan pojassa ja Noaidin tyttäressä on pararomanttisiksi tulkittavia juonteita, vaikka ne eivät tähän lajityyppiin suoranaisesti loksahdakaan.  Kirjojen 16-vuotiaat sankarit, Tammimaan Aura ja Peltoniemen Jouni, esitellään aluksi tavallisina ikäluokkansa nuorina. Nopeasti he saavat huomata itsessään hämmennystä herättäviä taipumuksia ja ominaisuuksia, jotka ovat peräisin kadonneilta äideiltä.

Murrosikä on aina muutosten aikaa, ja niinpä on järkeen käypää, että Auran ja Jounin erityispiirteetkin menevät yksiin mielen ja kehon hormonimyrskyn kanssa.

Fantasiasta eri tavoin ammentavissa nuortenromaaneissa seksuaalisuuteen suhtaudutaan nykyisin varsin mutkattomasti. 

Aura saa fanittamastaan rock-yhtyeen solistista Pajusta itselleen uskotun ja tukijan:

En oikeastaan kuule hänen sanojaan niin paljon kuin luen ne hänen huuliltaan, joiden päällä, juuri amorinkaaren katveessa, on pieni luomi. Hänen huulensa ovat herkullisen täyteläiset. Hetkeen en osaa vastata, edes nyökätä. Polviani kirvastelee yhä. 

Perinteisen kolmiodraaman ainekset ovat kuitenkin ilmeiset, sillä lapsuuden ystävä Markus ei selvästikään halua luovuttaa Auraa kilpailijalle. Noaidin tyttären epilogissa päädytään Kellokosken mielisairaalaan ja annetaan viitettä pahan kosketuksesta.

Jounin ja Matleenan ystävyys on syventynyt edellisestä osasta ja tullut jo aistimusvoimaiseksi ja eroottiseksikin:

Matleena oli tulossa suoraan kungfu-treeneistä. Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä ääneen, koska sen näki ja haistoi. Posket hehkuivat, katse oli ilveksen ja tuoksu melkein pökerryttävä. 

Minun hajuaistini on tietysti erityisen tarkka, mutta Matleenan olisi kyllä haistanut vähäisemmilläkin kyvyillä. Tietysti hän haisi hieltä, mutta paljon muultakin, mitä en osannut eritellä. Se oli voiman tuoksu, paras minkä tiesin. 

Se oli myös kiihottavinta mitä tiesin.

Henrikssonin maneerina on hyvin kuvaileva kieli, jossa on paljon hänen itse kehittelemiä ilmaisuja. Osa niistä toimii, osa kuulostaa jopa koomisilta:

[ Markus ] jaukaisee mopon liikkeelle -- 

luunkappaleet – – uiskahtavat esiin liukkaasti … 

rotainen piha 

tee loimii laitojen yli 

hyreksintä kuolla kapsahtaa 

Aliisa viheltää kirvakkaasti kuin pajupilli 

--- hiukset räikkyvät puolelta toiselle 

--- hiukset raippovat kohti taivasta 

verho äilähtää ajatusteni tieltä 

Yöilma lävehtii karkeitten vaatteitteni läpi 

Pakkanen raakkaa kurkkua [ kursivoinnit rouva Huun ]

Toisinaan ilmaisut vaikuttavat väkinäisiltä tai jopa täysin kielen vastaisia. Omaan kielikorvaani särähtää esimerkiksi ilmaisu ”vatsassa hievahtaa jokin uusi tunne”.

Mutta välillä Henriksson yltää komeaan ja elämykselliseen kuvaukseen, kuten tässä:

Joskus Saga miettii, saiko jäljittäjän kutsumuksen juuri siksi, että on ulkopuolinen. Hänen osansa on olla pitkiä aikoja poissa Kodasta, sisariensa luota. Ehkä se on hänelle vähemmän raskasta kuin se olisi muille. 

Helvetinkone rouhaisee läheltä ja roiskaisee lokavettä suden turkkiin. Sagan hiukset ovat sateesta märät, silmäripsiin on takertunut hiuksia kuin vedenpohjan niljaisia varsia. Susi räähkii ja läähättää. Sagan sydän tarraa kurkkuun, mutta silti hän longahtaa tienvarresta metsään, jatkaa laukkomista juurien, lätäköiden, lilluvien roskien ja koiranjätösten yli. 

Hän on lähellä. Hän voi tuntea unien kärhet ympärillään. Ne kutsuvat häntä, vetävät luokseen. 

Peltoniemi on sanavalinnoissaan nasevampi ja suosii lyhyitä lukuja. Hänen nuortenromaaneissaan on aina jokin hämmentävä notkahdus, vierauden tuntu, jota ei selitetä auki. Tällainen periksi antamattomuus voi olla nuorien lukijoiden kannalta myös hieman vaikea pala purtavaksi. 

Henrikssonin kirja on Peltoniemen jäntevästi rakennettuun romaaniin verrattuna tyyliltään selkeän viihteellinen, Auran uskomattomia esikoiskirjailijaepisodeja myöten.

Molemmissa romaaneissa kyse on repaleisen identiteetin uudelleen rakentamisesta. Isät ovat reppanoita ja kipuilevat vaimojensa perään. Molemmat nuoret joutuvat aliseen, tuonpuoleiseen, kuoleman rajoille –  pelastaakseen paitsi itsensä niin myös läheisiään. 

Jouni ja hänen  isosiskonsa Saara tekevät omat valintansa, siinä missä Aura jää vielä värjymään teinitytön arjen ja shamaanien valtataistelun kalman-huuruiseen välimaastoon.

Suomalainen kansanperinne on tarjonnut koko alkaneen 2000-luvun varteenotettavan haasteen ylikansalliselle fantasiakirjallisuudelle. 

Kirjailijat etsivät ns. uutta eksotiikkaa suomalaisesta muinaisuskosta, kotosuomalaisista fantasiahahmoista, vuotuisjuhlista ja kansantarinoista. Kekri, vanha suomalainen vuotuisjuhla, haastaa Halloweenia Peltoniemen Haltijan pojan lisäksi tänä syksynä  Kreetta Onkelin lasten- ja varhaisnuortenromaanissa Ahmattien yö (Maahenki 2013).

Lajinsa ainoa eli kun ihmisen moraali ja eläimen jano yhdistyvät

Annukka Salama: Käärmeenlumooja. 330 sivua. WSOY 2012.





















Näitä pararomansseja tulee nyt ovista ja ikkunoista, ja monelta kustantajalta.

Tämä fantasiakirjallisuuden alalaji kiinnostaa nuoria debytantteja, jotka kirjoittavat luistavasti etenevää tarinaa nopeasti ja vaivattoman tuntuisesti.

Saa nähdä, kauanko tämä kotimainen pararomanssivaihde kestää ja kuka elokuvantekijä rohkenee lanseerata ensimmäisen kotoperäisen Twilight-elokuvan…

Tamperelaisen esikoiskirjailija Annukka Salaman (s. 1981) vast ikään ilmestynyt Käärmeenlumooja aloittaa sekin sarjan Elina Rouhiaisen Kesyttömän (Tammi 2012) tapaan.

Esimakua kirjasta saa kirjatrailerista.

16-vuotiaan Unnan on ollut vaikea ystävystyä kehenkään eikä hänellä ole juurikaan kokemusta sosiaalisista suhteista ja niillä pelaamisesta. Tällaisella kliseisellä asetelmalla on käynnistetty lukuisia tyttö- ja fantasiakirjoja:

Perhana että hän vihasi olla porukan ainoa, joka joutui peittelemään sitä mitä oli, maalailemaan hampaitaan ja hillitsemään janoaan. Kaikki muut sulautuivat joukkoon.

Philip Pullmanin Universumien tomu –trilogiassa jokaisella ihmisellä on oma daimoninsa, eläinhahmo, joka suojelee koko eliniän. Daimon on näkyvä osa ihmisen sielua: sen kanssa voi keskustella ja se vaistoaa ihmisen kulloisenkin mielialan. Lapsuudessa daimoni voi vielä vaihdella rajustikin mielialojen ja tapahtumien mukaan, mutta aikuisella daimoni vakiintuu tiettyyn eläinhahmoon, joka kuvaa parhaiten ihmisen persoonallisuutta.

Käärmeenlumoojassa tätä ideaa on mukailtu, mutta näiden "tavallisista ihmisistä" poikkeavien, eläimellisiä piirteitä omaavien faunoidien voimaeläin valikoituu pikemminkin sattuman kuin luonteenpiirteen mukaan. Voimaeläimen löytymiseen liittyy minuuden eheytyminen – tila, johon kuka tahansa murrosiän myrskyissä räpiköivä nuori mieluusti ailahtelevan olotilansa vaihtaisi!

Annukka Salaman fantasiaromaanissa voimaeläimen kaikki piirteet eivät vielä täysin lukijalle paljastu. Unnan voimaeläin on orava: Unna rakastaa skeittausta ja kiipeilyä haasteellisessa maastossa. Hänelle on tärkeää että lähistöllä on hyviä kiipeilypuita, joihin paniikin yltyessä voi helposti piiloutua. Unnan uudelle ystävälle Rufukselle on tärkeää, että keho ei joudu alttiiksi voimakkaille lämpötilan vaihteluille, sillä vaarana on joutua horrokseen…

Kuten Rouhiaisen Kesyttömässä, myös Salaman Käärmeenlumoojassa eroottinen jännite syntyy eläimellisen puolen ottaessa nuorissa vallan:

Rufus kohotti hitaasti kätensä ja silitti hiukset pois Unnan kasvoilta. Sormet kulkivat leukaa pitkin ohimolle, ja kämmen jäi poskelle. Huulet tulivat perässä.

Se oli siinä sitten.

Suudelmat olivat ensin varovaisia, mutta kun Unna käännähti hiljaa ja painautui Rufusta kohti, ne muuttuivat vaativiksi. Hän päästi keuhkonsa tyhjiksi, kun sata kiloa puhdasta halua kierähti hänen päälleen. Voi luoja, se murisi hänen huuliaan vasten. Se tuntui värinänä varpaissa, ja Unna vaikersi ääneen.

Fantasiaelementtien rinnalla käsitellään normaaleja itsenäistymiseen ja perheenjäsenten väliseen luottamukseen liittyviä perusasioita. Unna on adoptoitu, ja löytäessään vihdoin itselleen mielekkään sidosryhmän faunoideista, hän kiinnostuu aivan eri tavalla myös biologisista vanhemmistaan.

Vapaus, luottamus, vastuu itsestä ja läheisistä ovat nekin keskeisiä, realistisiin nuortenromaaneihin usein liittyviä erityisteemoja. Faunoidipoikien kommuunissa ei ole aikuisten maailman sääntöjä ja rajoituksia, ja Unna joutuu useasti kiusaukseen valehdella adoptiovanhemmilleen. Kun vanhemmat ovat mökkeilemässä, vastuu Unnan edesottamuksista on jo itsellistä elämää viettävällä perheellistyneellä lääkärisiskolla, jonka leikki-ikäisiä lapsia Unna aika-ajoin hoitaa.

Aivan romaanin lopussa Unna aloittaa lukiota yhdessä tutun faunoidipojan Joonen kanssa. Originelli nuorisoryhmä saa tuta myös uhkasta, kun faunoidien metsästäjä tekee iskun heidän kommuuniinsa.

Salama koukuttaa lukijan luistavalla kerronnallaan ja omintakeisella henkilögalleriallaan.

Nähtäväksi jää, kuinka eläimelliseksi meno äityy sarjan edetessä.

Seurustelee susien kanssa

Elina Rouhiainen: Kesytön. Susiraja 1. 426 sivua. Kansikuva Eevaliina Rusanen. Tammi 2012.





















No nyt se on ilmestynyt: ensimmäinen ison yleiskustantamon julkaisema suomalainen pararomantiikkaan luokiteltava nuortenromaani.

Pararomantiikasta on kyse, kun tavallinen – tai sellaisena itseään pitävä nuori – rakastuu olentoon, jota ei arkiuskomusten mukaan ole edes olemassa, esim. vampyyriin, ihmissuteen, keijuun tai lohikäärmeeseen.

Tällainen aihelma on ollut sivujuonteena esimerkiksi Sari Peltoniemen Hämärän rengissä (Tammi 2009) ja Maria Turtschaninoffin parin vuoden takaisessa Underforsissa, joka on vast´ikään suomennettu nimellä Helsingin alla (Tammi 2012).

Aikuistenkirjallisuuden puolelta samassa yhteydessä kannattaa muistaa Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000).

Nuori esikoiskirjailija Elina Rouhiainen (s. 1988) kirjoittaa hyvin tietoisesti amerikkalaisen Stephenie Meyrerin Twilight-sarjan jalanjäljissä. Eevaliina Rusasen eroottisesti virittynyt kansikuvakin jäljittelee tätä genreä peittelemättömästi.

Rouhiaisen valppaudessa hyödyntää genren megasuosio ei ole mitään paheksuttavaa: hän kirjoittaa luistavasti ja koukuttavasti: rouva Huu ahmaisi kirjan reilun vuorokauden kuluessa vaikka ei tämän lajityypin suurimpiin ystäviin kuulukaan.

Jos jotain tähän teiniromantiikkaa tihkuvaan romaaniin olisi kaivannut lisää, niin sitä suomalaiskansallista paikallisväriä. Hyvin hentoisesti aivan alussa mainitaan suomalaisten muinaiset uskomukset susista, mutta muutoin kotikutoisuus näkyy vain jylhissä vaaramaisemissa.

Hyvää Meyerin Twilight-sarjaan verraten on se, että ylenmääräinen pähkäily seurustelukuvioiden suhteen ei ole Kesyttömän päähenkilölle, 17-vuotiaalle Raisalle, ominaista, vaikka tässäkin romaanissa on kolmiodraamaa ja ulkoapäin tulevia uhkia riittämiin.

Raisa muuttaa Helsingin Kalliosta Kajaanin lähelle Hukkavaaran kuntaan äidin kuoltua auto-onnettomuudessa. Raisa ikävöi ystäviä enemmän Torkkelin kuvataidelukion inspiroivaa opetusta, sillä kuvataiteet ovat hänen ykkösjuttunsa. Raisa saa huoltajakseen enonsa, johon hän ei ole ollut aiemmin missään yhteydessä.

Vähin erin Raisa lunastaa paikkansa pikkukaupungin teinien keskuudessa. Hukkavaara näyttää olevan hyvin kiinteä ja suljettu kyläyhteisö, joka pitää huolen omistaan.

Vaikka lempi on vasta tässä ensimmäisessä osassa leimahtamassa kahden hyvin eriparisen nuoren välillä, on kerronnassa hyvin eroottis-viritteistä latausta:

--- Hän hyväili toisella kädellä poskeani samaan aikaan kun toinen liukui hitaasti kylkeäni pitkin. Siten hän kosketti peukalolla alahuultani ja katsoi minua silmiin.

Jälkikäteen ajatellen se oli se nimenomainen hetki, jolloin todella käsitin, mitä avain pian tulisi tapahtumaan. Olin ajatellut sitä, haaveillut siitä, mutta mukana oli ollut aina myös hitunen pelkoa. Minulla ei ollut ollut aavistustakaan, mitä odottaa. Osa ajatuksistani oli ollut niin nolottavia, etten ikimaailmassa olisi sanonut niitä ääneen.

Sillä hetkellä en kuitenkaan tuntenut mitään sellaista. Sillä hetkellä minut nimittäin valtasi tunne, jollaista en ollut kokenut koskaan aikaisemmin. Halu. Ei, tarve. Tarve, joka sai kaikki hermosoluni hereille, sumensi ajatukseni ja täytti näkökenttäni miljoonilla eri värisävyillä. Sai koko sisustani leimahtamaan tuleen. ---

Jutun juoneen kuuluu tietysti sekin, että Raisalla on itsellään myös jotain erityiskykyjä. Hän uskoo olevansa "melko tavallinen ihmislapsi", mutta saa vihjeitä omista taikavoimistaan eräältä kyläläiseltä.

Olen jo aiemmin pohtinut kotimaisen realistisen nuortenromaanin suosion näivettymistä dystopioiden yhteydessä. Raisan äidin kuolemaan liittyvä traumatisoituminen ja erillisyyden tuntu muihin ikätovereihin nähden oireilee viiltelynä ja jonkinasteisena paniikkihäiriönä – ja näitä rankkoja aiheitahan on ollut riittämiin realistissa nuortenromaaneissa. Raisa ottaa mittaa omista voimavaroistaan, mutta lukijalle jää luottamus siihen, että vastuksista selvitään.

Aiemmin naisten romanttisessa viihteessä lempi leiskui eri yhteiskuntaluokkien välillä ja yhteisö asetti mitä kekseliäämpiä rajoituksia tälle eripariselle rakkaudelle. Nyt pararomantiikan suosion nosteessa yhteisön painostuskeinot ovat muuttuneet väkivaltaisemmiksi ja ehdottomammiksi. Voimakkaat selviävät, mutta se vaatii toki myös erilaisia uhrauksia rakkauden alttarilla...

Susiraja-sarjalle on luotu myös jo omat kotisivut fanitusta varten.