Tunnelmaltaan vangitseva kuvakirja lähimmäisenrakkaudesta

Triinu Laan & Marja-Liisa Plats: Luuranko-Juhanin loppuelämä. Suomentanut Heli Laaksonen. 64 sivua. WSOY 20026.

Käännettyjen kuvakirjojen valikoima on Suomessa kaventunut koko 2000-luvun ajan. 

Enää ei pidetä tärkeänä seuloa käännöskirjoihin edustavia, kiinnostavia, korkeatasoisia tai omasta kotoperäisestä tarjonnasta olennaisesti poikkeavia teoksia. 
 
Isot yleiskustantamot keskittyvät entistä hanakammin tarkasti brändättyihin kuvakirjasarjoihin. 

Monen hahmon varaan rakennetun kuvakirjasarjan vetoapuna ovat myös muut mediat (lastenohjelmat, mobiilipelit, animaatiot, elokuvat). 

Hyviä esimerkkejä vaikkapa Ryhmä Hau- ja Metsämarja Aittokosken Pikkuli-sarjat. 
 
WSOY perusti pari vuotta sitten uuden sarjan, jossa julkaistaan palkittua lasten- ja nuortenkirjallisuutta maailmalta. 

Sarjassa on julkaistu jo kuusi teosta, joista kolme kuvakirjaa, yksi sarjakuva ja kaksi nuortenkirjaa.
 
Olen jo useaan otteeseen kiinnittänyt Lastenkirjahyllyssäkin huomiota siihen, että virolaisessa lastenkirjallisuudessa on aivan erityinen viisto huumori, jonka kaikki vivahteet eivät välttämättä edes avaudu muunkielisille lukijoille.
 
Triinu Laanin ja Marja-Liisa Platsin kuvakirja Luuranko-Juhanin loppuelämä on jälleen hyvä todiste virolaisen lastenkirjallisuuden ominaislaadusta.
 
Jo kuvakirjan kansi hätkähdyttää. 

Pitkä työura koulussa anatomian havaintovälineenä tulee päätökseensä.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu Laanin tekstiin kuvakirjassa 
Luuranko-Juhanin loppuelämä (WSOY 2026).

Vaaleanpunaista, yliviivaustusseista tuttua sähäkkää yhtenäistä taustaväriä vasten on kuvattu groteski luuranko, jossa kiipeilee lukuisia kotiloita. 

Luurangon voi tulkita hymyilevän hampaat yhteen puristettuina. Sympaattinen vaikutelma syntyy luurangon tervehdykseen nostetusta kädestä.
 

Tarinan alkuasetelma on absurdi ja jopa makaaberi, mutta se synnyttää silti lukijassa oitis halun samastua luurangon tuntoihin.
 
Luuranko, jolla ei vielä kirjan alussa ole nimeä, on tehnyt pitkän uran koulun anatomian tuntien havaintovälineenä. 

Ajan myötä ja vanhemmiten se – tai hän – kuitenkin uupuu isossa koulussa: 
 

Hän vanheni, hajosi monesta kohtaa, eikä tahtonut enää työskennellä luurankona. Hänen suurin haaveensa oli päästä eläkkeellä olevaksi luurangoksi. 

 

Juhani karkottaa myös mummon ja papan pihapiiriin
tunkeutuneet rosvot. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu Laanin

 tekstiin kuvakirjassa Luuranko-Juhanin loppuelämä
(WSOY 2026).

Luurangon onneksi eräs koulun opettajista keksii soittaa tutulleen, vanhalle papalle, joka ottaa mieluusti ”luu-ukon” kotiinsa eläkepäiviä viettämään.
 
Kuvakirja koostuu lyhyistä, erikseen nimetyistä luvuista, joissa seurataan Juhaniksi nimetyn luurangon kotiutumista papan ja mamman maatilalle. Miltaltaan kuvakirja on puolet tavanomaista kuvakirjaa  pidempi, 64 sivua. 

Vanhukset ottavat luurangon avosylin ja empimättä osaksi pienperhettään. 

Pappa antaa sille jopa vanhan juhlapukunsa, jonka rinnuksissa on kaksi kunniamerkkiä. Niistä toinen on saatu ahkerasta verenluovutuksesta ja toinen taitavasta traktorilla ajamisesta.
 
Vaikka Juhani ei mitään puhukaan, se toimii silti eri tavoin mamman ja papan terapeuttina ja koulii myös lapsenlapsia voittamaan esimerkiksi pimeänpelkoaan. 

Juhani pääsee myös savusaunaan ja vilvoittelee muun väen kanssa lumihangessa. 

Juhanin tekemä lumienkeli on kaikkien mielestä kaunein! 
 
Papalla on haave, että hän voisi kuollessaan päästä samaan arkkuun Juhanin kanssa. 

Mummo ei tyrmää ajatusta, mutta sitten käykin yllättäen niin, että mummo kuolee ensin: 
 

Suru hellittää pikkuhiljaa, mutta papan ei tee mieli enää puuhailla kesäkeittiössä. Hän muuttaa Juhanin paikan lopullisesti sisätiloihin. Kun lehmukset alkavat kukoistaa, pappa tajuaa, että enää ei ole mammaa keräämässä hänelle puista kukkia. Hänen pitää kerätä ne itse. 

Lehmuksenkukkia on paljon, ja pappa levittelee niitä uuninpankon päälle kuivumaan. Hän keittää tuoreista lehmuksenkukista kannullisen teetä ja juo sitä Juhanin kanssa kesäkeittiössä. Lehmustee maistuu pehmeältä kuin mamman kanssa yhdessä vietetty elämä.

"Lehmuspehmusteet", keksii pappa, ja se kuulostaa aivan taikasanalta. Hänestä tuntuu, että niin kauan, kuin se sana on olemassa ja joku vielä osaa sen lausua, kaikki on hyvin. "Lehmuspehmusteet", toistaa Juhanikin.

 

Hyvästit mummolle. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu
Laanin  tekstiin kuvakirjassa Luuranko-Juhanin loppuelämä
(WSOY 2026).

 
Triinu Laanin salaviisas tarina kertoo elämänkierrosta, pitkästä parisuhteesta ja lähimmäisenrakkaudesta tavalla, joka puhuttelee samanaikaisesti eri sukupolvia. 

Marja-Liisa Platsin harmaan lukuisia sävyrekistereitä tavoittava ja taidokas  lyijykynäkuvitus myötäilee tarinaa, mutta vaaleanpunainen tehosteväri toimii erityisen säväyttävästi.  

Tulkintani mukaan sen tarkoituksena on lempeästi hiukan tuupata lukijan ja katsojan ajatuksia absurdiin lempeyteen.
 
Heli Laaksosen suomennoksessa hänelle tyypillinen lounaismurre pääsee esiin dialogissa.  
 
 
WSOY:n palkittua lasten- ja nuortenkirjallisuutta maailmalta -sarjassa ilmestyneet teokset vuodesta 2024:
 

Arndis Thórarinsdóttir & Hulda Sigrún Bjarnadóttir: Maailman lopun saari, suom. Marjakaisa Mathiasson, WSOY 2024 / nuortenkirja
 
Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan, suom. Kati Valli, WSOY 2025 / sarjakuva
 
Blessing Musariri: Kaikki mitä kaipasimme, suom. Helene Bützow, WSOY 2025 / nuortenkirja
 
Baek Heena: Taikakaramellit, suom. Riina Vuokko ja Janne Tynkkynen, WSOY 2025 / kuvakirja
 
Iva Bezinović-Haydo & Hana Tintor: Missä on Vedran? suomentanut Boris Vidovic, WSOY 2026 / kuvakirja
 
Triinu Laan & Marja-Liisa Plats: Luuranko-Juhanin loppuelämä. Suomentanut Heli Laaksonen. WSOY 2026 /kuvakirja
 
 
 

Kun muidenkaan elämä ei ole vain kukkasien ja nallekarhujen täyttämiä unelmia

  

Matilda Levoranta: Totuus nuoruudesta. 132 sivua. Reuna 2023. Kansikuva Iiris Levoranta.

 

Jos arvostat järkeäsi ja mielenterveyttäsi, pyydän sinua laskemaan tämän kirjan kädestäsi.  – – 

 

– – Luet varmaan tätä kirjaa vapautuaksesi koulusta, tai sitten nimenomaan koulu pakotti sinut lukemaan. Oli kumpi tahansa. Haluaisit varmaan unohtaa koulun ja stressin hetkeksi. Pahoittelen jo etukäteen, mutta tämä yksilöllisyyttä heikentävä vankila on minun ja varmaan sinunkin elämässäsi isossa roolissa. Siksi haluan kertoa siitä.

 

 

 

Taitavasti Matilda Levoranta (s. 2009) puhuttelee lukijoitaan, jotka ovat tarttuneet erilaisista lähtökohdista tai motiiveista hänen esikoisromaaniinsa. 

 

Totuus nuoruudesta on saanut poikkeuksellisen  paljon huomiota heti ilmestymisensä jälkeen.  

 

Yläkoulu- tai lukioikäisen kaupallisen kustantamon kautta ilmestyvä nuortenromaani ei sinällään ole mullistava uutinen. 

Myös Kustannus Z on julkaissut parin viime vuoden aikana nuorten kirjoittamia nuortenromaaneja, mm. Emmi Köykkä: Näkinkenkätyttö (2021), Lilja Kangas: Tahdon elää ( 2022) ja  Kuura Juntunen: Mähän tiesin ettei täällä ole ketään (2022). 

 

Levorannan nuortenromaanin vahvuus on hänen tavassaan kirjoittaa osittain myös oman vertaiskokemuksensa kautta nuorten mielenterveyteen liittyvistä haasteista. 

Alagenreltään Totuus nuoruudesta on luokiteltavissa YA-kirjallisuudessa yleistyneeksi sick-litiksi, jossa kuvataan nuoren päähenkilön vakavaa sairastumista, mielenterveyden häiriöitä ja jopa kuolemaa.  

 

Kansainväliseksi buumiksi sick-lit nousi YA-kirjallisuudessa brittiläisen Jenny Downhamin ja yhdysvaltalaisen John Greenin nuortenromaanien jälkeen (Ennen kuin kuolen, suom. Katariina Kaila, Otava 2009 ja Tähtiin kirjoitettu virhe, suom. Helene Bützow, WSOY 2013). 

Kumpikin kirja kertoo syöpään kuolevasta nuoresta keskushenkilöstä. Sittemmin sekä käännetyissä että kotimaisissa nuortenkirjoissakin nostettu esille nuorten päähenkilöiden mielenterveyden erilaiset häiriöt. Näille kirjoille on usein tyypillistä, että ne jakavat lukijalleen tietämystä psyykkisistä sairauksista ja lisäävät näin myös empatiaa sairastuneita kohtaan. 

Entistä useammin mielenterveyden ohimeneviä tai pitkäkestoisempia häiriöitä käsitteleviin nuortenkirjoihin on lisätty myös verkko-osoitteita, joiden kautta lukija voi hakea apua terveyden ja lastensuojelun ammattilaisilta. 

 

Yläkouluikäinen Usva harrastaa kilpaurheilua, pikajuoksua. Hänellä on taipumusta pakko-oireiseen käytökseen ja  ajatusjumeihin, jotka eivät välttämättä kuitenkaan näy hänen läheisilleen lainkaan.

 

Usvan lakoninen kertojaääni tuntuu romaanin alussa hieman väkinäiseltä ja jopa mekaaniselta, mutta vähitellen tytön omintakeiseen persoonaan huomaa tottuvansa. 

Osittain  lukijan sympatian lisääntyminen minäkertojaa kohtaan johtuu varmasti siitäkin, että Usvan oma ymmärrys koulutovereita, erityisesti Janettea ja Roosaa, kohtaan kasvaa,  ja samalla tytön aiempi jyrkän ynseä ja itsekeskeinenkin käytös lieventyy. 

Usva huomaa, että hän ei ole ainoa, jolle nuoruus on kipeää aikaa. 

 

Hieman ylineuroottinen itsen ja muiden tarkkailu on osa herkkää nuoruuden etsikkoaikaa. Vaikka pakko-oireet häiritsevätkin Usvan arkea, ne eivät  onneksi silti nouse romaanissa liikaa keskiöön.

 

Kirjan kansikuva on Matilda Levorannan sisaren  suunnittelema. 

Peili ja peilaaminen on romaanissakin monin tavoin keskiössä:

 

– – Peilailin huoneeni seinää nojaavasta peilistä tummansinisiä matalavyötäröisiä pillifarkkujani, kirpputorilta ostettuja pinkkejä saappaitani ja lyhyttä valkoista napapaitaa. Rakastin asuani päästä varpaisiin. Olisin halunnut pukea sen kouluun, mutta voisinko oikeasti pukea jotain tuollaista sinne. Kaikkien katseet olisivat kääntyneet minuun. Kuka nyt enää käyttää pillifarkkuja? Kuka muu kuin joku huora käyttäisi näin lyhyttä napapaitaa?

 

– – Minua ahdisti ajatus oman mieleni mukaisesti pukeutumisesta niin paljon, että tyydyin peilin edessä pyörimiseen ja kuvien ottamiseen, joita en kuitenkaan julkaisisi mihinkään. Se oli ärsyttävä tunne. Tiesin, mitä halusin ja se oli saavutettavissa, mutta aivot sanoivat ei.

 

Nuortenromaani itsessään toimii teini-ikäiselle usein tärkeänä peilauspintana nuoruuteen. 

 

Lapsuuden ja nuoruuden jyrkkä raja tulee esille myös, kun Usva haikailee lapsuuden huoletonta aikaa, 

 

– –  kun koulussa ei annettu numeroita, läksyihin kului viisi minuuttia, matematiikassa käytettiin pelkkiä numeroita, aikuisvitsejä ei vielä ymmärretty, keinuttiin keinussa ja kuviteltiin, että farkkushortsien laittaminen legginsien päälle oli muotia. 

Vimmainen halu menestyä koulussa ja jännitys koenumeroista tulee konkreettisesti esille. Nykynuoret elävät jo varhaisessa nuoruudessaan keskinäisen kilpailun paineistamaa kouluarkea. 

Liekö kyse huumorista, mutta tuskinpa yläkoulun oppilaat puhuttelevat tai nimittävät opettajiaan etuliitteellä rouva tai herra.  

Jotkut sanavalinnat ja ilmaisut hieman oudoksuttavat (esim. ”Halusin pienentää jännitystäni ajatellen järjelläni” tai ”Suoraan sanotusti hänen tunneälykkyytensä vaikutti pieneltä”). Toisaalta kielen rosoisuuden jättäminen paikoilleen voi olla mös kustannustoimittajalta aivan tietoinen valinta. 

 

 

 

Levoranta ei peittele kirjansa agendaa. Sivulta 69 löytyy ”kymmenen kohdan ohje, jota jokaisen teinin tulisi noudattaa".  Listaus pätee sellaisenaan tai pienin muutoksin kenen tahansa elämänohjeeksi! 

 

Romaanin lopusta löytyvistä jälkisanoista ja itse romaanistakin korostuu Levorannan halu muuttaa koulujen opetussuunitelmia lisäämällä sinne enemmän tietoa mielenterveydestä. Hän haluaa myös lisää resursseja nuorten mielenterveyden tukemiseen ja hoitoon pääsyn helpottamiseen. Levorannan mielestä nuorten mielenterveyshäiriöitä edelleen vähätellään ja jopa romantisoidaan. 

Näiltä osin Totuus nuoruudesta nousee yhteiskunnalliseksi pamfletiksi ja ansaitsee siksi mahdollisimman laajan lukijakunnan.  

Vaikka reppu olisi kiviä täynnä, niin nuoruudestakin voi selvitä hyvällä itsetunnolla

  

 

Heidi Korkiakangas: Just do nothing, Aatu Sorsa, 158 sivua, Myllylahti 2022. Kanskuva Karin Niemi. 

Mikko With: Saakelin sieppaus, 205 sivua, Myllylahti 2023. Kansikuva Kaisu Sandberg. 

 

 

 

Ennakkotietoja ensi syksyn uutuuksista on jo nähtävillä monenkin kustantamon verkkosivuilla. 

 

Hyvässä mielessä perinteinen realistinen kotimainen nuortenromaani alkaa olla yhä harvinaisemmaksi käyvää herkkua ainakin kolmen suurimman kustantamon tulevan nuortenkirjatarjonnan perusteella.

 

Myllylahti-kustantamo uskoo onneksi vielä tuiki tavallisen nuoruuden kuvaukseen, ja hyvä niin. 

 

Näissä kahdessa kotimaisessa nuortenkirjassa kasvamisen pahin kipeys taittuu huumorilla. 

 

Mikko Within ensimmäinen nuortenkirja Saakelin satanen (2021) oli huumoria, nuoren pojan mielenliikkeitä ja dekkaria taiten yhdistävän sarjan mainio avaus.

 

Saakelin satasen ja sen juuri ilmestyneen itsenäisen jatko-osan Saakelin sieppauksen kantavana voimana on  nimenomaan mukavasti särmikäs keskushenkilö, 17-vuotias Uuno, joka ei peittele epävarmuuttaan tai kokemattomuuttaan millään elämänalueella. 

 

Palomiehenä työskennellyt isä on kuollut jo Uunon varhaisnuoruudessa ja äidin uusi miesystävä Asko vie kotona liikaa tilaa. Erityisesti Askon huonot sanaväännökset ja vitsit ärsyttävät Uunoa. 

 

Vaikka kesätyöpaikka kotipaikkakunnan rautakaupassa olisi helpoin vaihtoehto, niin poika haluaa itsenäistyä ja hommaa itselleen Oulusta töitä. Äidin sisko Tanja on yllättävän helppo suostutella ottamaan hänet alivuokralaiseksi.

 

Pian selviää, että tädin elämä on jatkuvaa hermoilua. Käykö joku omilla avaimillaan tädin asunnossa ja miksi tämä saa omituisia kirjelähetyksiä?

 

With punoo jälleen taidokkaasti dekkarimaista juonta, jonka suurin viehätys on lähes uskottavassa sommittelussa. 

 

Uuno hankkii nopeasti uusia kavereita, mutta myös muutaman vuoden vanhempi paras kaveri, vähäpuheinen Heikkinen, saapuu paikalle, jos käsky käy. Heikkisen taustasta kerrotaan tässä kakkososassa vähän enemmän.

 

Uuno on tottunut lähinnä haaveileman tytöistä.  Oululainen Iiris aiheuttaa nyt erityistä sydämentykytystä. Uunon mielestä tytön voisi laittaa Wikipediaan esimerkkikuvaksi sanan söpö kohdalle: 

 

Nyt et mokaa tätä iirisjuttua, tsemppasin itseäni ja mietin, kuinka valmistautuisin sunnuntain treffeihin. Pelkäsin, että ylisuunnittelen kaiken. Pelkäsin myös, että ilman suunnittelua olen nolo ja passiivinen. 

 

Uuno on kaukana teennäisyydestä ja laskelmoivuudesta ja juuri siksi lukijan on helppo myötäelää hänen edesottamuksiaan.

J. S Meresmaa on haastatellut juuri ilmestyneessä Onnimanni-lehden nuortenkirjallisuuden teemanumerossa Mikko Within lisäksi Leena Paasiota, Ansu Kivekästä ja Satu Leiskoa. 

Within Saakelin satanen tulee esille myös yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin Annu Viheriälehdon artikkelissa Täydellisen nuortenkirjan metsästys.  

 

Heidi Korkiakangas on Nokian Siurossa asuva erityisluokanopettaja. 

 

Myllylahden kirjailijaesittelyssä hän nostaa keskeisiksi arvoikseen huumorin ja rehellisyyden ja kertoo nauttivansa erityisesti henkilöhahmojen luomisesta. Eittämättä juuri ne kannattelevatkin hänen esikoiskirjaansa Just do nothing, Aatu Sorsa. 

 

Kahdeksasluokkalaisen Aatun ristinä ovat hyvin persoonalliset vanhemmat. Isä pitää kyläkauppaa, harrastaa joogaa ja yrittää suositella pojalleenkin meditaatiota ja mielenhallintaa. Rastatukkainen äiti suunnittelee tietokonepelejä kotona kuulokkeet korvilla eikä juurikaan havainnoi poikansa mielenliikkeitä. Lukijan sympatiat ovat alusta asti isän puolella: tuntuu että äiti on kokonaan vetäytynyt kasvatusvastuustaan.

 

Aatu pelaa salibandyä, mutta harrastus ei enää tunnu niin tärkeältä. Lapsuudesta saakka tuttu Minttu on ryhtynyt välttelemään Aatua omien perhetraumojensa takia. Aatu oppii, että  ”Syötöt eivät aina napsu lapaan, ja silti on jatkettava yrittämistä”.

 

Korkiakangas kuvaa uskottavasti murrosikäisten nuorien tötöilyä, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisiakaan tilanteita. Pena-Penan, entisen rauhanturvaajan ja originellin, pyyteetön vastuunkanto nousee lopulta Aatun ja poikaporukan eräretken käänteissä ratkaisevaan rooliin.

 

Just do nothing, Aatu Sorsa havainnollistaa komeasti kasvamiseen liittyvää tuskaa niin teini-ikäisen nuoren itsensä kuin tämän vanhempienkin näkökulmasta.  

 

Me oltiin jotenkin muuttumassa. Me räpisteltiin omien olojemme kanssa kuin linnut. Me ei sovittu enää meidän kehoihin, ja aivotkin poksahtelivat, tunteita oli ihan liikaa laidasta toiseen. Oltiin kuin vuoristoradan kyydissä kaksneljäseiska. Kaikilla taakkansa, kiviä Fjällräven-repuissa. 

 

Aatu kanavoi tuntojaan omiin lyriikoihin ja romaanin lopussa Aatu ylittää itsensä ja estonsa Open mic- tilaisuudessa. 

 

Viime vuoden lopulla nostettiin esiin nuortenkirjojen miljöökuvaukseen liittyvä vaje: maaseudun nuorille ei löydy uusista nuortenkirjoista enää riittävästi samastumispintaa. 

 

Sekä Within että Korkiakankaan nuoret asuvat pienellä paikkakunnalla. Toisinaan teinejä ahdistaa, kun piirit ovat pienet ja törttöilytkin kantautuvat nopeasti kaikkien tietoon, mutta yhteisöllisemmästä elämäntavasta on toki myös paljon etuja. 

 

 

 

 

 

 

Konstit on monet: vetoapua lastenkirjallisuuden markkinointiin julkkiksilta

Michael Monroe & Ilona Partanen: Makke ja Nupu. 25 sivua, Like 2022. 

Lotta Sofia Saahko & Christel Rönns: Lotta ja pappa: Omenarannasta uuteen kotiin. 25 sivua, Tammi 2022.

 

 

Lapselle itselleen ei usein ole juurikaan merkitystä sillä, kuka on lastenkirjan kirjoittanut tai kuvittanut. 

 

Tärkeintä on, että kirjan aihe, toteutus ja ulkoasu herättävät lapsen mielenkiinnon.

 

Uusin ilmiö, eli lastenkirjan brändääminen julkisuudesta tutun henkilön avulla,  taitaa olla pikemminkin kustantajien ja kirjoja lapsille ostavien aikuisten mieleen.

 

Somevaikuttajien tai muutoin tunnettujen julkisuuden henkilöiden omat markkinointikanavat ovat kustantajille kätevä pelastus  nykytilanteessa, kun lastenkirjat saavat entistä vähemmän julkisuutta printtimediassa.

Muistaako kukaan enää aikaa, jolloin suurimmissa sanomalehdissä julkaistiin mainoksia uusista kiinnostavista lastenkirjauutuuksista?  

Somealustoilla suosituille vaikuttajamarkkinoijille järjestetään Suomessa jo ilmaista kirjoittajakoulutusta.

 

Samaan aikaan moni pitkän uran tehnyt suomalainen lasten- ja nuortenkirjailija on joutunut viime vuosina puun ja kuoren väliin esimerkiksi kustannusmaailmassa tapahtuneiden yritysostojen ja/ tai luottokustannustoimittajan vaihtumisen takia. 

Käsikirjoitukset voivat maata pitkäänkin kustantamossa ilman lopullista kustannuspäätöstä, sarjan julkaiseminen voidaan lopettaa ja tekijät jäävät tyhjän päälle.

 

Lotta-Sofia Saahko (s. 1992) tuli tunnetuksi ensimmäisenä koronakeväänä toukokuussa 2020 perustetun Lotta ja pappa -youtube-kanavan videoista, joissa hän lauloi yhdessä pappansa Jorma Saahkon (s. 1935) kanssa. 

 

Ennen kuvakirjaa Tammi on julkaissut kahden viime vuoden aikana Saahkolta kolme kirjaa Papan kanssa kahvilla, Kahvia ja karjalanpiirakoita ja Koti kulttuurien välissä, jonka taustalla on Saahkon oma ulkosuomalainen lapsuus Saksassa ja Kiinassa. 

 

Neljää teosta on myyty Lotta-Sofia Saahkon mukaan jo yhteensä 50 000 kappaletta. 

 

Hän on myös kertonut haaveilevansa lastenkirjan kuvittamisesta ja toivoo, että Lotta ja Pappa -kirja olisi alku pidemmälle sarjalle.  

 

Toukokuussa ilmestyneen kirjan ennakkotilaajille luvattiin myös bonuslahja, Lotta ja Pappa -aiheinen tarra-arkki.

 

Omenarannasta uuteen kotiin perustuu Jorma Saahkon lapsuudenmuistoihin ja evakkomatkaan Karjalasta Laatokan rannoilta uuteen kotiin. 

 

Evakkojunassa. Christel Rönnsin kuvitusta 
Lotta-Sofia Saahkon tekstiin kuvakirjassa 
Lotta ja pappa: Omenarannasta uuteen kotiin 
(Tammi 2022).

Kuvakirja kertoo samastuttavasti pienen pojan näkökulmasta kotoa lähdön haikeudesta, vaiherikkaasta evakkomatkasta ja perheen vähittäisestä sopeutumisesta uudelle paikkakunnalle. 

 

Christel Rönnsin kuvitus tavoittaa hämmennyksen ja kaipauksen vaihtelevat tunnekirjot, mutta myös lapsen toiveikkuuden, mukautumisen ja leikin merkityksen arjen kannattelijana. 

 

Pojan selviytymiskeinoksi uudessa koululuokassa koituu
laulutaito, jolla hän tekee vaikutuksen luokan oppilaisiin.
Christel Rönnsin kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon tekstiin
kuvakirjassa Lotta ja pappa: Omenarannasta uuteen kotiin
(Tammi 2022).

Omenarannasta uuteen kotiin on jälleen hyvä esimerkki siitä, että kuvakirjallakaan ei tulisi olla mitään yläikärajaa.  

Kirjan konstailematon tarina puhuttelee ikäihmisiä, joilla on karjalaiset sukujuuret, ja se mahdollistaa näin sukumuistojen käsittelyn myös yhdessä eri sukupolvien kesken. 

 

Michael Monroe (s. 1962, oik. Matti Fagerholm)  on suomalainen rock-laulaja, joka tunnetaan eritoten Hanoi Rocks -yhtyeen vokalistina. 

 

Makke ja Nupu perustuu Monroen lapsuusmuistoon rakkaasta pehmolelusta, jonka voi tulkita kuvakirjan tarinan perusteella jopa pelastaneen hänen henkensä.

Kuvakirjan kustantanut Like mainostaa sivuillaan: "Rocklegenda Michael Monroe yllättää suloisella kuvakirjalla".  

 

Hiiripehmolelu Nupu on Makelle kaikki kaikessa.
Ilona Partasen kuvitusta Michael Monroen tekstiin
kuvakirjassa Make ja Nupu (Like 2022).

Nupu kulkee kaikkialla pojan matkassa mukana. 

Kun elämän jäljet jo vähän näkyvät lelussa, isoäiti yrittää korjailla sitä, mutta Makke vaatii palauttamaan rispaantunut korvat takaisin paikoilleen. 

 

Pehmolelu pehmentää törmäystä auton kanssa.
Ilona Partasen kuvitusta Michael Monroen tekstiin 
kuvakirjassa Make ja Nupu (Like 2022).

Tarinan opettavainen eetos tuo mieleen 1970-lukujen liikennevalistuksen.

Ilona Partasen kuvitus näyttää kauniisti lapsen kiintymyksen tärkeään pehmoleluun. 

Koko aukeaman kuvitukset toimivat yksittäisiä lähikuvia paremmin tarinan dramaturgisina jäsentäjinä.  

 

 

 

Michael Monroen ja Lotta-Sofia Saahkon lastenkirjat laajentavat aiheillaan kotimaisen lastenkirjan tarjontaa. Valmiin kirjan äärellä mietin silti sitäkin, kuinka paljon työtunteja ne ovat vaatineet kustannustoimittajalta. 

Kirjailijaksi – saati kuvittajaksi – harvemmin tullaan aivan käden käänteessä. 

Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin kuvakirja Lappukaulatyttö (S&S 2022) pohjaa sekin todellisiin lapsuusmuistoihin, näyttelijä Heidi Krohnin kokemuksiin sotalapsena Ruotsissa. 

Tämän kirjan kohdalla toteutus on kuitenkin mielestäni varsin onnistuneesti "ulkoistettu" kokonaan ammattilaisille. 

 

 

Tätä kirjaa en halunnut lukea lapsilleni, mutta jos lapseni saavat joskus lapsia haluan varmasti lukea sen heille

 

Janosch: Urhea pikku räätäli. Suomentanut Riikka Mäyrälä. 39 sivua. WSOY 1988. 

 

 

Kun lapset olivat pieniä, luin heille uutta ja vanhaa lastenkirjallisuutta laidasta laitaan. Harvoin sensuroin lukemaani, mutta tämän kuvakirjan nostin kodin kirjahyllyssä varmuuden vuoksi ylähyllylle. 

Suurvaltapolitiikka, ydinaseiden uhka ja silmittömän sodankäynnin siekailematon kuvaus  ei mielestäni sopinut lastenkirjaan. 

 

Janosch (s. 1931, oik. Horst Eckert) on puolalais-saksalainen lastenkirjailija, joka tunnetaan meillä Suomessa kaikkein parhaiten Oi ihana Panama -kirjastaan. 

 

Erityisesti 1980–1990-luvuilla suomennettiin paljon Janoschin kirjoittamia ja kuvittamia kuvakirjoja. 

 

Janoschin eläimistä kertovat kuvakirjat käsittelivät toisaalta lempeästi mutta myös viiltävän tarkkanäköisesti ihmissuhteiden koko kirjoa – unelmia, ystävyyttä, elämän nurjia puolia, pettymyksiä ja rosoja. 

 

Urhea pikku räätäli on suomennettu 32 vuotta sitten, vuonna 1988. 

Alkuteos Das tapfere Schneiderlein ilmestyi Saksassa vuonna 1986. 

Eurooppalainen rauhanliike ja ydinaseiden vastainen protesti näkyivät tuolloin myös Suomessa vaihtoehtoliikkeiden mielenilmauksina.  

 

Tuolloin Suomessa elettiin käännetyn kuvakirjallisuuden lihavia vuosia: eurooppalaisen tarjonnan helmiä saatiin nopeasti suomennoksina. 

Kuvakirjoissa oli todellakin varaa, mistä valita,  ja kaikilta kustannusohjelmaan valituilta kirjoilta ei isossa kustannustaloissa odotettu välitöntä myyntimenestystä. 

 

Urhea pikku räätäli -kuvakirjan alkuasetelma on tuttu Janoschin muista kirjoista. 

 

Kirjan alkupuolen visuaalinen miljöö sekä jutusteleva, leppeä tarinankerronta ovat taattua ja rakastettua Janoschia. 

 

Kuvakirja toisintaa mm. Grimmin veljesten satuna tuttua tarinaa urheasta räätälistä, joka yhdellä iskulla tainnuttaa seitsemän kärpästä. 

– Olenpa minä mainio mies! pikku räätäli sanoi. Hänen oli aivan pakko ihailla omaa urheuttaan. – Sopii tästä kuuluttaa ympäri kylää! 

Ja kaikessa kiireessä hän leikkasi kangaskaistaleesta vyön, päärmäsi sen ja ompeli siihen isoin kirjaimin: seitsemän yhdellä iskulla. 

– Ympäri kylää! Ei toki! Koko maailman on saatava tietää, miten urhea mies minä olen, hän sanoi, ja hänen sydämensä läpätti ilosta kuin lampaansaparo.

 

Räätälin miehinen uho ja elämän huolettomuus tiivistyvät
hyvin tälle aukeamalle. Leppeä tunnelma kuitenkin rikkoontuu
nopeasti. Janoschin kuvitusta kuvakirjaan
Urhea pikku räätäli (WSOY 1988).

 

 

Räätälin uho ja kaikkivoipaisuuden tunne kasvavat vielä entisestään, kun hän puijaa hölmöä jättiläistä ja voittaa sen mennen tullen erilaisissa haastetehtävissä. 

 

Räätäli päätyy kuninkaanlinnan porteille. 

Muukalaisen sankariteot ovat pian kaikkien huulilla ja pian urhoollinen räätäli esitellään myös kuninkaalle.

– Seitsemän yhdellä iskulla? kuningas huudahti. – Tuokaa heti miehelle kivääri. Hän saa näyttää, mihin pystyy. Älkää unohtako ruutia ja kuulia.

 

Rauhan miehenä itseään aiemmin pitänyt räätäli joutuu väärinymmärryksen takia tahtomattaan sotakoneiston rattaisiin. 

Lukija seuraa nyt pöyristyneenä tapahtumien etenemistä kohti vääjäämättömältä näyttävää tuhoa .

 

Kivääri vaihtuu nopeasti tykinkuuliin ja kanuunaan. 

 

Lopulta räätälin ei enää tarvitse todistaa sankaruuttaan ja urhoollisuuttaan ja pelottomuuttaan sotatantereella lainkaan, vaan hän voi vain istua lukuisia nappuloita sisältävän laitteiston äärellä. 

Yhteen, punaiseen nappiin, kuningas kuitenkin kieltää koskemasta ennen kuin hän antaisi siihen luvan. 

 

 

Eikä hallitsijoiden ja kuninkaiden tarvinnut olla huolissaan siitä, että sotilaat loppuisivat. Ihmisiä oli riittävästi, ja heidän lukumääränsä lisääntyi hyvin nopeasti. Kuolleet laskettiin tuhansissa. Mutta räätäliä pidettiin urhoollisena. Kuningas palkkasi keksijöitä, jotka eivät tehneet mitään muuta kuin suunnittelivat yhä tehokkaampia aseita. Niillä saattoi ampua niin laajalti, että räätäli tuskin enää tiesi, mihin tähtäsi.

 

Kahden valtakunnan kuninkaiden neuvonpitoa.
Janoschin kuvitusta kuvakirjaan Urhea pikku räätäli 
(WSOY 1988).

Kuninkaan hallitseman valtakunnan vieressä on toinen valtakunta, ja sielläkin on hallitsija, jolla on samanlainen punainen nappi selustatukenaan. 

 

Sitten tarinan näennäisen jutusteleva sävy muuttuu tyyten, kuin veitsellä leikaten. 

 

Verenpunainen väri dominoi niukkatekstistä aukeamaa.
Äiti kantaa sodassa haavoittunutta poikaansa harteillaan. 
Janoschin kuvitusta kuvakirjaan Urhea pikku räätäli (WSOY 1988).

Aukeaman vasemmalla laidalla virtaa verenpunainen puro ja aukeaman oikealla laidalla kuva-alasta ulos kävelee vanha nainen, joka kantaa olallaan verista vaaleaa myttyä.

 

Vanha nainen laskee mytyn räätälin jalkojen juureen. 

Mytystä paljastuu naisen poika, Eli, joka on räätälin vanha lapsuudenystävä. Eli on haavoittunut silmittömässä sodankäynnissä.  

Teksti kertoo, kuinka "Pojan kädet ja jalat olivat silpoutuneet irti, vartalo oli kärventynyt, ja tyhjistä silmäkuopista valui verta".

– Kuka tämän on tehnyt? räätäli huusi. Hän ei voinut kestää näkemäänsä. – Sen joka tämän on tehnyt, tapan kymmenentuhatta kertaa! 

– Sinä tämän olet tehnyt, Elin äiti sanoi. 

 

Ja jälleen kerran tarinan tyylilaji muuttuu, nyt suorastaan yleväksi.

 

Ihmiset ryhtyvät vastarintaan ja kieltäytyvät synnyttämästä uusia lapsia sotaan lähetettäväksi. 

Hirmuhallitsijoiden valtaherruus kukistuu.

 

Kirja päättyy kursivoituun tekstiin, joka antaa vaikutelman siitä, että "sadusta" on siirrytty reaalitodellisuuteen: 

 

Kysyimme isoisältämmme: – Onko tämä satu totta, isoisä? 

– Ei vielä, isoisä vastasi. – Mutta te voitte tehdä siitä totta.

 

Ja todeksi me myös aiomme sen tehdä. 

Janoschin Urhea pikku räätäli on hyvä esimerkki lastenkirjasta, jonka sanoma puhuttelee yli 30 vuoden jälkeen jopa suuremmalla intensiteetillä kuin ilmestymisaikanaan.  

Lapsien vastaanottokykyyn ja taitoon työstää vaikeita, haastavia ja äärimmäisen rankkojakin aiheita luotetaan nykyisin jopa enemmän kuin 1980-luvulla. 

Urhea pikku räätäli on havainnollinen esimerkki lastenkirjasta, jonka moraalisesti ojentava eetos säväyttää myös aikuista.