Pentin isästä tulee silkkipaperia

Petja Lähde: Surunsyömä, kuvittanut Matti Pikkujämsä, 165 sivua, Karisto 2018.

Näppituntumani mukaan aivan uusia tekijöitä ei lasten- ja nuortenkirjallisuuteen ilmaannu enää yhä runsaasti kuin kultaisina takavuosina. Siksi  jokainen heistä harvoista olisi erityisen noston arvoinen.

Petja Lähde (s. 1976) on valmistunut TEAK:ista näyttelijäksi ja työskentelee nykyisin freelance-näyttelijänä ja näytelmäkirjaiijana. Hänen esikoisromaaninsa aikuisille, Poika,  ilmestyi WSOY:ltä vuonna 2012.

Surunsyömät on lastenromaani, joka apeasta nimestään ja Matti Pikkujämsän nurkkaan ajamista viestivästä kansikuvastaan ja mustavalkoisesta kuvituksesta huolimatta kurkottaa kyllä valoon.

Aihe ei ole helpoimmasta päästä. 

Joskus elämä luulee ihmistä jalkapalloksi ja potkii päähän. Pentti on nyt se jalkapallo, jota elämä pompotaa pitkin kuoppaista hiekkakenttää. Elämälle ei riitä, että se karkoitti Pentin äidin kaksi kuukautta sitten. Elämä haluaa kiusata myös Pentin isää. Se tartutti isään surunsyömän.  

10-vuotiaan Pentin äiti on kuollut vakavaan sairauteen. Ja ihan kuin siinä ei olisi kylliksi, Pentin isä on vaimonsa kuoleman jälkeen menettänyt elämänhalun kokonaan, tai kuten Pentti asian ilmaisee, on vaarassa tulla surun syömäksi.

Surunsyömä on salaperäinen sairaus. Vaiheita on kolme.  

Ensimmäisessä vaiheessa suru iskee iholle, tunkeutuu läpi kudosten ja luiden uhrin sisuksiin. 

Toisessa se tekee pesän ihmisen sydämeen. 

Kolmannessa vaiheessa, joka on siis nimeltään surunsyömä, suru alkaa syödä ihmistä sisältäpäin, kunnes ihmisestä ei ole jäljellä kuin harmaa kuori. 

 Isällä on selkeät oireet:   

Istuu sohvalla ja tuijottaa seinää.  

On kalpea kuin haamu ja ulisee öisin.  Jos isän pitää mennä vessaan hän raahautuu sinne kuin elävä kuollut kädet löysinä heiluen ja villasukat lattiaa hiihtäen. 

Pentti on aina ollut äidin poika. ”Äiti oli kuin Xbox-peli. Jokaista kenttää seurasi uusi kenttä, ihmeellisempi ja yllättävämpi”.

Isä sen sijaan on äidin kuoltua “kuin silkkipaperi, joka voi revetä milloin vaan”. 

Äidin kuolema on varmasti siloittanut joitakin muistoja Pentin mielessä, mutta suhde isään näyttää kriisiytyvän nyt kokonaan. Näin karusti en muista isän ja pienen pojan suhdetta lastenkirjallisuudessa hetkeen kuvatun.

  

Äiti-sana on kielletty. Niin kuin Voldemort Harry Potterissa: hän jonka nimeä ei saa sanoa. 

Rankkoja aiheita käsittelevissä lastenkirjoissa on tyypillistä, että lasta ei jätetä yksin vaikean asian kanssa. Usein lapsi saa kokonaisen leegion hoitohenkilökuntaa tukiverkokseen.  Pentin opettajan osoittama ymmärrys kantaa poikaa vaikeimman yli.

Petja Lähteen lastenromaanissa Pentti viedään kyllä koulupsykologille, mutta isä jätetään tyyten oman onnensa nojaan.   

Lähestyvä kesäloma saa Penttiin puhtia. Pentti sopii kaverinsa  Pikku-Timon kanssa, että hän pääsee isän kanssa Timon vanhempien kesämökille selvittämään asioita.

Pentti on kehitellyt lautapelin, jonka tarkoituksena on auttaa isää muistelemaan äitiä.

Mökillä oloon liittyy hyvin jännitteisiä kohtauksia, jotka tulevat lukijan iholle asti. Pentin ideoimat roolileikit ammentavat avaruuselokuvista ja sankarimyyteistä, ja vaikka mielikuvitusmaailmaan meno on mennä ihan överiksi, niin jotain tärkeää liikahtaa vähitellen myös isän turtuneessa mielessä. 

Lähde tekee viiltävän tarkkoja havaintoja, olipa kyse  tunteista tai miljöön kuvailusta. 

Ovi rutisee kuin pieru. Pentti naurahtaa. Isän ilme kysyy, että mille. Pentti ei kerro. Mökki on pieni ja haisee märältä puulta. Lattialankut kitisevät isän painon alla kuin nauraisivat nekin.

Tekotaiteelliselta kikkailulta tuntuu sen sijaan se, että repliikkiviivat on jätetty kokonaan pois vuoropuhelusta. Ratkaisu tukee kyllä toisaalta teoksen tajunnanvirtamaista mielenkuohua, mutta vasta hiljattain lukemaan oppineelle lapselle ratkaisu on hankala tekstin hahmottamisen kannalta.

Surunsyömä ei todellakaan ole helppolukuisesta formaatistaan huolimatta mikään kevyt lukukokemus  noin 10-vuotiaalle lukijalle, sillä sen kanssa kipuilee yhtälaisesti myös aikuinen lukija. 

Samantyypppiseen tilanteeseen joutuneelle lapselle se voi kuitenkin olla terapeuttinen ja voimaannuttava kirja.

Vanhemman kuolema tai vakava sairastuminen on aiheena myös näissä kotimaisissa lastenkirjoissa:

Ilja Karsikas: Ilja ja sumupuu, Etana editions 2017

Hellevi Salminen: Tinjan keinukesä, kuv. Katja Tukiainen, Otava 2007

Hannu Mäkelä: Helmi, kuv. Marika Maijala, Tammi 2007

Marita Lindquist: Maleenan joulu, kuv. Kerstin Thorvall, suom. Tuula Ikonen,  WSOY 1977; up. Maleenan ilo, up. WSOY 2007

Tuula Sandström: Santeri ja syöpäri, Ylösnousemuskuja 1, kuv. Bosse Österberg, Suomen syöpäpotilaat 2004 

Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Tyttö ja naakkapuu, Tammi 2004

Raikas ja yllättävän hurja junamatka

Ellen Karlsson & Monica Forsberg: Kuka ohjaa junaa? 32 sivua, suomentanut Kirsikka Myllyrinne, Etana Editions 2018.

Pieni Etana Editions laajentaa nyt kustannusvalikoimaansa myös käännettyyn esteettisesti täysipainoiseen ja moderniin kuvakirjallisuuteen.

Ruotsalaisen kuvakirjallisuuden trendit eivät enää kulkeudu käännöksinä Suomeen yhtä runsaslukuisina kuin aikaisemmin.

Ellen Karlsson ja Monika Forsberg ovat tuoreempia tekijöitä. Karlsson on tehnyt neljä kuvakirjatekstiä. Vuonna 2014 hän sai Ruotsin arvostetuimman lastenkirjapalkinnon, August prisetin, yhdessä kuvittaja Eva Lindströmin kanssa kuvakirjasta Snöret, fågel och jag. 

Forsberg työskentelee nykyisin Lontoossa kuvittajana ja animaattorina.

 

Täpötäysi matkustajajuna kulkee serpentiinimäistä rataa. Monika
 Forsbergin kuvitusta Ellen Karlssonin tekstiin kuvakirjassa
Kuka ohjaa junaa? (Etana Editions 2018).

Kuvakirja Kuka ohjaa junaa? on eräänlainen kuka sen teki -dekkari.

Juna kulkee holtittomasti raiteillaan. Vaunut heiluvat ja huojuvat, juna tekee äkkijarrutuksia ja pompahtelee arvaamatta. Matkustajat ovat näreissään.  

Pieni norsu istuu piirtämässä vaunussa neljä. Yhtäkkiä juna tekee hätäjarrutuksen ja piirustuksen tulee ruma jälki. Pieni norsu alkaa itkeä tihrustaa.

 Viimeistä edellisellä aukeamalla on tarinan tihentymä: veturin koppi on tyhjä! 

Eikö junalla ole lainkaan kuljettajaa?

 

Monenkirjava matkustajien joukko on jo näreissään. Junan äkkinäiset
liikkeet aiheuttavat hämmennystä ja suoranaisia vaaratilanteita. Monika
 Forsbergin kuvitusta Ellen Karlssonin tekstiin kuvakirjassa Kuka ohjaa junaa? (Etana Editions 2018).

 

Kuvakirja yllättää ensilukemalta ja -katsomalta, mutta sen viehätys säilyy kyllä myöhemmilläkin lukukerroilla. 

Paljastamatta viimeisen aukeaman huipennusta voin varmasti silti sanoa, että kuvakirja innostaa lasta luovaan, spontaaniin leikkiin! 

Ellen Karlssonin teksti on nasevan lyhyttä ja aukeamat ovat jänteviä. 

Kysymykset ja huudahdukset houkuttavat kääntämään aina uuden sivun, jotta junan mysteeri selviäisi. 

Kiemurteleva junarata halkoo kirjaa läpi aukeamien eräänlaisena punaisena lankana ja luo ääneen lukemisellekin mukavan tempon.  

Monika Forsbergin  värikylläinen kuvitus on jo taaperoikäisen makuun riittävän selkeä  valkoisen taustan ja pelkistettyjen, mutta silti karismaattisten eläinhahmojen ansiosta. Forsberg on selvästi hyvin inspiroitunut nimenomaan linnuista.

Moni muistaa varmasti omasta lapsuudestaan Tammen Kultaisten Kirjojen inhimillistetyistä liikennevälineistä kertovat kuvakirjat, Jere Jarruvaunu, Junalla Timbuktuun ja Puhku, pieni punainen hinaaja.

Veturiaiheisten tarinoiden klassikoihin kuuluu myös Watty Piperin ”Pieni veturi, joka jaksoi”. 

Se ilmestyi  Otavan Satumaailma-antologiassa 1960-luvulla ja toistamiseen 2000-luvun puolella Satusaari-antologian osassa Satumaja Virpi Talvitien uudelleen kuvittamana. 

Näissäkin kulkupelitarinoissa oli voimakas eteenpäin menon tuntu. Kiskojen kolke ja veden loiske siirtyivät hauskasti myös rytmiksi tekstiin. 

Uskokaa, mitä haluatte

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa, kuvittanut Chris Riddell, suomentanut Tuomas Nevanlinna, tekstaus Ninni Aalto, 145 sivua, Jalava 2017.

Brittiläinen, nykyisin Yhdysvalloissa asuva Neil Gaiman (s. 1960) on arvostettu kirjailija ja sarjakuvakäsikirjoittaja.

Gaimanilta on aiemmin suomennettu myös nuortenromaani Hautausmaan poika (WSOY 2009). 

Muutama  vuosi sitten hän otti nasevasti kantaa yleisten kirjastojen  ja mielikuvituksen puolesta ja hän on puhunut myös lukemisesta syrjäytymisen ehkäisijänä. 

Tätä taustaa vasten lastenromaanin voi ajatella Gaimanin keskeisten lukemaan innostamiseen liittyvien teesien konkreettisena ohjelmajulistuksena ja täsmäkirjana. 

Romaanista sukeutuu nimittäin tarinan iskemisen ja mielikuvituksen ylistys.

Näin arkisesta tilanteesta tilanteesta seikkailu lähtee liikkeellle. Chris Riddellin kuvitusta Neil Gaimanin
lastenromaaniin Onneksi oli maitoa (Jalava 2017). 

Onneksi on maitoa on suunnattu hiljattain lukemaan oppineille lapsille. Sitä voi pitää ahmimisikäistenlasten toivekirjanan, johon on koottu toimintaa, jännitystä, outoja sivuhenkilöitä ja äkkikäänteitä.

Romaani on myös yksi todiste siitä, kuinka scifi- ja fantasiagenre ulottuu nykyisin yhä nuoremmille lukijoille suunnattuihin teoksiin. 

Chris Riddellin karikatyyrinen ja pikkupiirteissään tavattoman runsas kuvitus on juuri tätä päivää: kuvitus itsessään on ”toiminnallista silmäkarkkia” lapselle. 

Kuvituksella on myös lukuprosessia keventävä ja tukeva merkitys, jota ei pidä väheksyä vaiheessa, jolloin mekaaninen lukeminen voi vielä olla ponnistelun takana.

Perheen arkea vaativan työnsä lisäksi pyörittävä tutkijaäiti lähtee työmatkalle pitämään esitelmää liskoista ja huikkaa lähtiessään, että maito on ihan lopussa. 

Isällä on valikoiva kuulo, ja  lapset joutuvat aamulla särpimään höytälemurot ilman maitoa.  

Tunnollinen isä lähtee hankkimaan lähikaupasta maitoa, ja siitä sukeutuukin sitten poikkeuksellisen vaiherikas maidonhakumatka. Lapset arvelevat isän törmänneen johonkin tuttuun kaveriinsa ja kadottaneen ajantajun.

Isä joutuu näinkin kiperään tilanteeseen hurjan naismerirosvokapteenin
 laivassa. Kohtaus tekee kunniaa myös James Barrien klassikolle,
Peter Panille. Chris Riddellin kuvitusta Neil Gaimanin lastenromaaniin 
Onneksi oli maitoa (Jalava 2017). 

Isän kootut selitykset kotiin tultua ovat jotakin vähän erikoisempaa. Hän kertoo kohdanneensa hurjia merirosvoja, lölleröolioita, vampuureita ja dinosauruksia.

Isän maidonhakumatkalla kohtaamat otukset, muun muassa nämä
avaruuslölleröt, yrittävät kukin parhaansa mukaan viivyttää isän
maidonhakumatkaa. Chris Riddellin kuvitusta Neil Gaimanin
lastenromaaniin Onneksi oli maitoa (Jalava 2017). 

Lapsilukijan kannalta koen hieman ongelmalliseksi sen, että romaaniin on upotettu isän seikkailut, joista hän kertoo kotiin palatuaan lapsilleen menneessä aikamuodossa. Ja koska lukija tästä syystä aavistaa jo ennalta onnelliseksi kiertyvän loppuratkaisun, ei jännitettävää ole ehkä aivan riittävästi. Lapset jäävät tässä seikkailussa passiivisiksi kuuntelijoiksi.

Gaimanin lopussa paljastuva kerronnallinen kikka tuo mieleen Bryan Singerin ohjaaman trillerin The Usual Suspects (1995).

Pikkulapsen kirjan koolla on iso merkitys

Nina Ruokonen: Ystävät, 44 sivua, Aarre Design 2018.







Mitä pienempi lastenkirjan lukija on, sitä isompi merkitys on lastenkirjan koolla.  

Pieni neliön muotoinen formaatti on vauvojen ja taaperoiden kartonkikirjoissa suosittu, ja hyvästä syystä. 

Kirjan on oltava helposti pienissä käsissä pideltävä, sen pitää mahtua auki levitettynä  lapsen syliin ja sen kantamisen on oltava helppoa ilman ponnistelua.

Kauniaisissa asuvan,  tekstiilitaiteilijana  ja kuvataideopettajana työskentelevän,   Nina Ruokosen pienten lasten kuvakirja Ystävät palauttaa heti graafisen punaisen kantensa vuoksi mieleen vanhan katselukirjaklassikon, jo vuonna 1967 ilmestyneen Oili Tannisen Hipun, josta saatiin Otavalta uusintapainos vuonna 2009. 

Sekä Ruokosen että Tannisen katselukirjoissa on samaa rouheutta, joka johtuu kollaasitekniikasta, selkeistä muodoista ja pitäytymisestä yhtenäisiin väripintoihin.   

Ystävät on muodinmukainen teemakirja, joka avaa sanomaansa aikuiselle aihettaan monisanaisesti alleviivaten: 

 "Kirjan avulla voi pohtia yhdessä pienen lapsen kanssa millainen on hyvä ystävä ja miksi ystävyys on tärkeää. Samalla se auttaa lasta ymmärtämään, että erilaisuus on rikkautta".

Aukeamilla esitetään oivaltavasti vastakohtia tai kuvapareja, joskaan kaikki eivät ole pienelle lapselle kovin helposti hahmotettavia tai edes ymmärrettäviä (esim. sisko ja veli esitetään sarvipäisinä toukkina ja  lehti ja kukka on somistettu silmillä). 

Kollaasitekniikalla päästään yllättävään ilmeikkyyteen. Tässä varis ja
sammakko  tiiraavat toisiaan. Nina Ruokosen kuvitusta pikkulasten
katselukirjaan Ystävät (Aarre Design 2018).

Tummaihoiset vanhus ja vauva vastinpareina. Nina Ruokosen kuvitusta
pikkulasten katselukirjaan Ystävät (Aarre Design 2018).

Vastakohtia tässäkin, pienenpieni lintu ja iso lintu, josta ei mahdu
kuvaan kuin valtaisat räpyläjalat! Nina Ruokosen kuvitusta pikkulasten
katselukirjaan Ystävät (Aarre Design 2018).

Kiitosta Ystävät ansaitsee viimeistellystä ulkoasustaan.  

Ruokosen lastenkirjadebyytti oli runokuvakirja Pöö Pöö Pöllö (Aarre Design 2015). 

Jotain ihan erilaista

Veera Komulainen & Noora Vaarala: Nietos, Lapin kansan synty, 59 sivua, Komutron 2015.

Tänään on saamelaisten kansallispäivä. 

Sen kunniaksi Lastenkirjahyllyssä luetaan Veera Komulaisen & Noora Vaaralan kuvakirja Nietos.

Kuvakirja on hyvä esimerkki siitä, että myös omakustanteena voi ilmestyä jotain aivan omintakeista, joka täyttää vaateliammankin kuvakirjankuluttajan asettamat esteettiset kriteerit.

Nietos on kirjaesineenä poikkeuksellisen kaunis. 

Sen lähtökohtana on tutustuttaa (lapsi)lukija suomalaiseen kulttuuriperintöön.

Kun tietää, mistä tulee, tuntee itsensä vahvemmaksi. Voi punnita historiaa hyvine ja huonoine puolineen.
Se, joka ymmärtää oman kulttuurinsa merkityksen, osaa kunnioittaa myös muita kulttuureja. 

Tekijöiden ssaatesanojen kautta teos ottaa kauniisti kantaa saamelaisten kulttuuriperintöön kertoessaan Lapin kansan syntytarinan, rivien välissä, hienovireisesti.

Itse tarina pohjautuu Elias Lönnrotin aikalaisen, kansanrunoudentutkijan, kielitieteilijän ja arkeologin D. E. D. Europeauksen,  muistiinpanoihin. 

Yhden viivaornamentilla koristellun puun rungosta avautuu
vaivihkainen kurkistusluukku, jonka takana on käpyjä! Veera
Komulaisen kuvitusta Noora Vaaralan tekstiin kuvakirjassa Nietos, Lapin kansan synty (Komutron 2015). 

Keskushenkilöinä ovat  suomalaisen mytologian  tutut hahmot metsän kuningas Tapio, hänen vaimonsa Mielikki sekä heidän tyttärensä Tellervo.  

Sadun aktiivisena toimijana on kuitenkin metsästäjänuorukainen Lippo, joka on luonteeltaan kevytmielinen ja tuntuu menestyvän onnenkantamoisten ketjussa ajattelematta juurikaan tekojensa seuraamuksia.

Lipolle elämä oli jahdin ja levon vuorottelua. Ei hän muunlaista osannut edes kuvitella.

Kerran Lippo lähtee metsälle kahden toverinsa kanssa, mutta harhautuu muusta seurueesta ajaessaan poroa takaa. 

Metsän kuninkaan tarjoilut ovat yltäkyläiset. Veera Komulaisen
kuvitusta Noora Vaaralan tekstiin kuvakirjassa Nietos,
Lapin kansan synty (Komutron 2015). 

Poron johdatuksella hän päätyy metsän kuninkaan Tapion talolle. 

Poro kuuluu Tapion tokkaan. Metsän kuningas ei kuitenkaan pahastu poronsa jahtaamisesta, vaan tarjoaa nuorukaiselle yösijan.

Niin Lippo kutsuttiin sisään taloon, jonka kynnyksen yli harva oli astunut. Hän tuijotti Tapiolan pirttiä ihmeissään. Uunin päällä nuokkui sileäsulkainen, valkoinen tunturipöllö, jonka silmät olivat puoliksi kiinni. Liposta tuntui, että luomiensa altakin pöllö katseli häntä. Pikkulinnut pyörähtelivät pirtin katossa. Tapion tytär Tellervo istui keinutuolissa ja punoi ahkerasti sinikuvioista nauhaa. Hän nosti katseensa työstään ja tervehti Lippoa ystävällisesti. 

Liposta tulee metsän kuninkaan kotivävy ja pian Tellervo synnyttää Lipolle  pikisilmäisen pojan, Nietoksen. 

Lippo lähtee perheensä kanssa matkaan. Spiraaliornamentti
 saa yksinään tuoda kuvaan pyryn ja viiman ja vastuksen
tuntua. Veera Komulaisen kuvitusta Noora Vaaralan tekstiin
 kuvakirjassaNietos, Lapin kansan synty (Komutron 2015). 

Lippo haluaa lähteä kotikyläänsä näyttämään esikoispoikaa omalle suvulleen, mutta ensin hänen on suoriuduttava Tapion antamasta tehtävästä tehdä sukset. 

Kansansatujen uhmakkaiden sankarien tavoin Lippo ei aluksi suhtaudu haasteeseen asiaankuuluvalla nöyryydellä, ja niin matka lykkääntyy kahdesti.

Tapio avittaa pienen perheen matkaa myös taipaleella, mutta kerran Lipon huolellisuus herpaantuu, ja siitä koituu kohtalokkaita seuraamuksia.

Jylhät tunturit ovat aukeamalla pääosassa, ja varsinainen teksti
löytyy taitetun liepeen  alta. Veera Komulaisen kuvitusta 
Noora Vaaralan tekstiin kuvakirjassa Nietos,
Lapin kansan synty (Komutron 2015). 

Paksuhkosta kartonkimaisesta paperista valmistettu kuvakirja on painettu Taiwanissa. Siinä on hyödynnetty kurkistusluukkutekniikkaa, aukeaman jatkumista sivutaitoksella laajemmaksi panoraamaksi, foliopainatusta ja herkkää reikäpainatusta Otavan tähtikuviossa. 

Kuvakirjan värimaailma pitäytyy harmaassa ja valkoisessa, jota terästetään muutamalla harkitulla värillä: keltaisella, sinisellä, ruskealla ja violetilla.

Teksti on painettu valkoisella, mikä tekee lukemisesta välillä hieman haastavaa, mutta toisaalta tämä ratkaisu tekee jäntevän tarinan kokemisesta poikkeuksellisen intensiivisen.

Nietos on ilmestynyt myös englanniksi. Johdannossa annetaan ymmärtää, että kirja aloittaisi Metsien tarut -sarjan, mutta tämä ensimmäinen osa on tainnut jäädä yksittäiseksi kulttuuriteoksi.

Freelance -toimittaja Noora Vaaralan teksti on punnittua ja tavoittaa hyvin kansansadun ikiaikaisen kertojan äänen. 

Kuvittaja, taidekasvattaja Veera Komulainen on opiskellut Singaporessa graafista suunnittelua. Hänellä on myös visuaalisen alan tutkinnot  Lahden muotoiluinstituutista sekä Lapin yliopistosta ja  lisäksi hän on opiskellut  Tanskassa multimediaa. Ulkomaiset opinahjot selittävät ehkä osaltaan Nietoksen rohkeaa visuaalista ilmaisua.