”Tämä on sotaa eikä mikään pikkulapsien seikkailu”

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi, 284 sivua, Icasos 2015. Kansikuva Jussi Korhonen.

Konstit on monet saada pojat lukemaan. 

Tietokonepeleistä ja elokuvista tutut toiminnalliset ja toisinaan varsin äkkikäänteisetkin elementit otetaan käyttöön myös pojille suunnatussa kirjallisuudessa.  

Uutta on myös kirjailijan vuorovaikutteisuus lukijoiden kanssa jo käsikirjoitusvaiheessa. Timo Parvela innostui muutama vuosi sitten kirjoittamaan nihkeästi lukemiseen suhtautuvan poikansa toiveiden mukaan Sammon vartijat -trilogian (Tammi 2007–2009). Poika tilasi vauhdikkaita äkkikäänteitä ja paljon taistelua, johon juonikas isä taiten nivoi myös Kalevala-kytkentöjä.

Kuopiolaisen Tatu Kokko on Parvelan ottanut tosissaan haasteen poikien lukukipinän sytyttämisestä ja upottanut itsensä kainaloitaan myöten kohderyhmänsä kirjallisiin mieltymyksiin. Kokon  ponnisteluja ei voi olla ihailematta. Bloginsa kautta Kokko on antanut nuorille mahdollisuuden kommentoida käsikirjoitusvaiheessa nuortenromaaniaan Rob McCool ja Krimin jalokivi. 

Todennäköisesti kommentoijissa on ollut myös liuta aikuisia, siitä päätellen, että juonen vetävyyden lisäksi myös pilkun paikoista ja kielilapsuksista nillitetään aika paljon. 

Kokko on kiertänyt myös kouluvierailuilla kotiseutunsa ja Helsingin yläkouluissa kertomassa projektistaan ja kertomansa mukaan saanut tätäkin kautta paljon hyviä vinkkejä.

Auliisti hän listaa hyvän nuortenkirjan ainekset myös kaikkien muiden kollegoiden käyttöön:

Hyvässä kirjassa pitäisi olla nuorten mielestä  

- toimintaa, jännitystä

- hyvä alku

- helposti samastuttava aihe

- huumoria

- vauhdikkaita juonenkäänteitä

- salaperäisyyttä

- ei liikaa henkilöitä, erilaisia persoonia, omalaatuisia henkilöitä, jotka eivät ole liian täydellisiä

- yllättävä ratkaisu

- loppua kohti tihentyvä jännitys

- tarinan maailma selvästi esiin

- etenevä juoni, ei liian ennalta-arvattava

- suuria tunteita

- tarkka kerronta, mutta ei jaarittelua

- suuria tunteita, kuolemaa, koskettavuutta

- jännitys päällä koko ajan

- uusia keksintöjä

- urheilua

- muukalaisia

- tarpeeksi tapahtumia ja yllätyksiä

- jotakin selittämätöntä, joka ratkeaa lopussa

- imaisee niin, että haluaisi olla mukana tarinassa

- fantasiaa

- mustaa huumoria

- hahmoille oma tyyli mm. vuorosanoissa

Aikuiset saattavat aika ajoin haikailla oman lapsuutensa ja nuoruutensa tervehenkisten seikkailukirjojen perään; niissä reippaat nuoret – useimmiten pojat –  selviytyivät jylhän luonnon keskellä neuvokkuutensa ja karaistun luonteensa takia. 

Erähenkistä seikkailua ei ole viime aikoina ollut pahemmin tarjolla, joten Tatu Kokon jyhkeä luonnon kuvaus puoltaa hyvinkin paikkaansa:

Apollo McCool hämmensi nuotiolla sulatettua lunta, lisäsi siihen muutamia suikaleita tuoretta hirvenlihaa ja pari kourallista kuivattuja vihanneksia. Pian padasta alkaisi nousta herkullinen tuoksu. 
Nuotio oli syvällä hangessa, sillä oli keskitalvi ja maata peitti paksu lumikerros. Sinitaivas karehti jäätävän kirkkaana laajan pohjoisen aarnimetsän yllä. 

Apollo havahtui pakkaslumen narskeeseen, ja kuusen takaa ilmestyi Mark kantaen sylissään polttopuita. Hänen hihansa olivat teurasveren punaamat, ja osa vastalahdatun hirven lihoista kiehuikin jo Apollon sopassa.  

Veljekset olivat pukeutuneet villakankaasta ja turkiksista tehtyihin talvipukuihin, joihin oli liitetty svenskisotilaiden varusteista irrotettuja teknisiä materiaaleja. Päässä heillä oli kevyet taistelukypärät, jota oli varasttettu Olofsborgin asevarikolta. Ne eivät olleet aivan viimeistä huutoa, mutta ajoivat asiansa varsinkin kun ne oli varustettu sarvilla Pirunkirnun klaanin villinhilpeään tyyliin.

McCoolin veljekset, esikoinen Mark, Rob ja pikkuveljet Apollo ja Filbur,  eivät ole mitään ”tavallisia riukuhousuisia räkänokkia”, vaan heidän ”suonissaan virtasi väkivahva sekoitus iiriliäistä tulisuutta ja fennien jääräpäistä sisukkuutta”.

Päähenkilö, 15-vuotias Rob, kuulee shamaanilta, että hänen varalleen on vielä varattu suuria sankaritekoja. Ennustusta himmentää kuitenkin tieto siitä, että hän ei olekaan veljiensä verisukulainen, vaan löytölapsi. Selvästi Kokko jättää juoniaihioita muhimaan vielä vastaisten seikkailujen varalle. 

Tatu Kokon veljessaagassa yritetään hamuta mahdollisimman monen lajityypin harrastajia kirjan pauloihin:erähenkisyyden lisäksi siitä löytyy myös fantasiaa, tulevaisuuteen sijoittuvaa scifiä, historiallista romaania ja vaihtoehtohistoriaa sekä rippunen romantiikkaakin tyttöjen tarpeisiin.  

Antamissaan lehtihaastatteluissa Kokko on ajatellut kirjansa lukijoiksi +13 -vuotiaita. Ikähaarukointi tuntuu ehkä turhalta, sillä sotaisat juonenkäänteet houkuttavat taatusti myös nuorempia poikia. 

Yllättävässä yhteenotossa arabitaustainen naissoturi ojentaa McCoolin veljeksiä:

--- Katsokaa ympärillenne. Tämä on sotaa eikä mikään pikkulasten seikkailu hylätylle lentoristeilijälle. 

Kirja alkaa takautumalla, jossa kuvataan Fennoniassa asuvien McCoolin veljesten varhaista lapsuutta. Pikainen kohtaaminen avuliaan tytön kanssa vihollisleirissä osoittautuu myöhempien juonenkäänteiden kannalta tärkeäksi.  

Kokko elävöittää miljöötä kiehtovilla yksityiskohdilla. Muinaissuomalaiselta kuulostavia  apuneuvoja - kuten käärmetervaa - yhdistetään letkeästi tutkaohjauksella toimiviin kypäriin ja energiasyöppöihin leijulautoihin.

Keskinäiseen kommunikointiin käytetään erityisiä lähettimiä, ja tekstissä nämä viestit on painettu kursiivilla. 

Monisäikeinen juoni on kansoitettu lukuisilla sivuhenkilöillä, mutta onneksi keskushenkilöt ovat riittävän persoonallisia ja moniulotteisia hahmoja. Ja kiivaimpienkin taistelujen kuvausta ryydittää silti myös letkeä huumori.

Vanhojen poikakirjojen henkeen eri kansat –  fennit, svenskit ja russit – ottavat mittaa toisistaan ja ovat tietysti jatkuvasti sotajalalla keskenään:  

--- Mark hakkasi nurin vanhoja leppiä eli tuttavallisemmin lahopääsvenssoneita kuvitellen taistelevansa skandien kirottuja huoveja vastaan. 

Sotaisiksi äityvät selkkaukset sijoittuvat 1600-luvulle Fennonin valtakuntaan ja itäiseen Eurooppaan. Kieliongelmat kansainvälisessä seikkailuissa selätetään siten, että americano on kaikkien kansojen hallitsema kaupankäynnin kieli. 

Peltoniemen jatulintarha vie ihmismielen sokkeloihin

Sari Peltoniemi: Hämärän renki. Tammi 2009. Kansikuva Sari Airola.

Sari Peltoniemen Suomun itsenäinen jatko-osa Hämärän renki (Tammi) on miellyttävällä tavalla kotikutoinen ja tunnelmaltaan huomattavasti intensiivisempi vastine Stephanie Meyersin vampyyritrilogialle (Houkutus, Uusikuu, Epäilys, WSOY 2006–2008).

Ugovin kenkätehtailijan suvun verenhimoiseen vitsaukseen ja salaperäisiin liskoihin tutustuttiin jo Suomussa. Nyt jännitys tiivistyy isoa kyläyhteisöä rajatumpaan ydinjoukkoon.

Sydämensä Valeri Ugoville menettänyt tavallinen mökintyttö Kaarina lähtee vanhempiaan uhmaten miehen matkaan Vienanmeren rannalle, jatulintarhaan, josta pitäisi löytyä vastaus moneen Kaarinaa askarruttavaan asiaan.

Matkakumppaneikseen he saavat liehutukkaisen lauluniekan, Frans Ritarin ja meidän ajastamme vuoteen 1948 solahtaneen koulupoika Jessen. Roolipelejä harrastavalta Jesseltä kestää hyvän aikaa ennen kuin hän tajuaa siirtyneensä ajassa taaksepäin. Jesse on hukassa itsensä kanssa, mutta Peltoniemi tyytyy kuvaamaan pojan kasvukipuilua ja suoranaisen ahdistuksen tuntemuksia melko viitteellisesti.

Erityisen kiehtovan Suomusta ja Hämärän rengistä tekee nimenomaan Peltoniemen anarkistinen vaihtoehtohistoria, joka notkauttaa historiallisia totuuksia viistosti raiteiltaan. Suomen kerrotaan olleen traumaattisessa sodassa Ruotsia vastaan, entisen presidentin nimi on Svininov ja kansallisrunoilija on Runebergsi.

Stephanie Meyerin teinipähkäilyyn (seurustelenko vampyyrin vai ihmissuden kanssa? Kas siinä pulma) verrattuna Hämärän renki kantaa astelmissaan pidemmälle ja syvemmälle. Itsenäistyminen, oman suunnan ottaminen, mutta tarvittaessa myös toisten avun varaan heittäytyminen, ovat teoksen kantavia teemoja.

Yhteiselo Valerin kanssa ei avaakaan Kaarinalle taivaita. Romanttiset unelmat koetellaan moneen kertaan. Valerin salakähmäisyys, katoamiset ja synkkä olemus antavat viitettä myös jonkinasteisesta läheisriippuvuudesta. Näinkin hienovaraisesti voi antaa nuorille opastusta seurustelun aloittamisen karikoista!

Vähin erin kohti jatulintarhan kliimaksia nostettu jännitys herpaantuu lopussa, ja Peltoniemi jättää tarinan avoimeksi. Kenties Kaarinan tarina saa vielä jatkoa? On hyvä, että nuortenkirjojen tiukasta sarjamuotista uskalletaan ottaa erivapauksia ja tehdä toisiinsa linkittyviä itsenäisiä teoksia, mutta jos lukee vain yhden osan itsenäisenä teoksena, jää Hämärän rengissä hiukan tyhjän päälle.

Suomalainen kansanperinne ja mytologia on näkyvästi esillä muissakin kuluvan vuoden lasten- ja nuortenkirjoissa.

Lieneekö niin, että kun epävarmuuden aika suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaa, nousevat perusarvot ja vanhat uskomukset – ja ennen muuta yhteys luontoon entistä tärkeämmäksi?