Rakkauden aakkoset

 

Heidi Silvan: Kuinka särkeä sydän? 172 sivua. Myllylahti 2024. Kansikuva Karin Niemi. 

 

Moi. Mä oon Frida, ja mä menin rikki.
Ei.
Mun sydän meni rikki.
Ei. 
Moi, oon Frida, 17, ja mulle kävi…
Miten?
Höpsösti? Hassusti? Huonosti?
Ei, nyt tämä menee jo tuskalliseksi.
Miten tällaisesta kerrotaan? Jos on introvertti tyyppi, niin kuin minä, voi olla vaikea luottaa, olla esillä ja mennä heti asiaan. – – 

 

YA-kirjojen nimissä on yleistynyt hieman omituinen tapa paljastaa kirjan juonen kannalta olennaisia asioita joko suoraan kirjan nimessä tai sen selittävissä alaotsikoissa.  

Heidi Silvanin nuortenkirjan kannessa kirjan nimi täydentyy sulkuihin lisätyillä kysymyksillä: (ja paikata se?) ja (rikkoa kaikki?). Myös kirjan takakannessa annetaan syötteitä kirjan juonenkäänteisiin. 

 

Epätieteellisen seurantani mukana ilmiö rantautui Suomeen yhdysvaltalaisen Karen M. McManusin kirjoissa (mm. Yksi meistä valehtelee, WSOY 2018, suom. Inka Parpola), joka ammentaa dekkarin lajityypistä.  

Toinen hyvä esimerkki on Adam Silveran YA-romaani  Lopussa molemmat kuolevat (WSOY 2023, suom. Outi Järvinen). 

 J. S. Meresmaan sananmukaisesti vertahyytävissä fantasiajännäreissä  Kenties tapan sinut vielä ja Kunnes tapamme taas (Karisto 2022 ja 2023) leikitellään kirjojen kansissa yliviivatuilla a-kirjaimilla oivaltavasti.

 

Kirjan juonen paljastaminen ei toki ole ilmiönä aivan uusi: muistetaan vaikka Agatha Christien dekkariklassikkoa And Then There Were One (suom. Eikä yksikään pelastunut). 

 

Heidi Silvanin nuortenkirjat kertovat persoonallisista nuorista tytöistä, joilla voi olla arkea eri tavoin haastavia erityispiirteitä.

 

Kevään uutuus Kuinka särkeä sydän seuraa päähenkilöitään Fridaa ja Aapoa lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen asti. 

Frida nimittäin rakastuu jo nelivuotiaana seurakunnan iltapäiväkerhossa häntä neljä vuotta vanhempaan Aapoon: 

 

– –  Sydämestäni kuului rutiseva ääni, koska sen viattomaan, pehmeään kuoreen tuli ensimmäinen hiushalkeama pelkästä ihastuksesta. Sydämeni sisään oli pääsemässä toinen ihminen, joku muu kuin oma perheenjäsen. 

 

Vuodet vierivät, mutta Frida ei päästä lapsuuden ihastustaan silmistään ja tekee Aapolle myös moneen kertaan tiettäväksi, että hänen tunteensa ovat entisellään.  

 

Silvanin nuortenromaani yhdistää kiinnostavalla tavalla chick-litin ja sick-litin, kun romanttiset rakkaushaaveet kulminoituvat lopulta Fridan mielen hajoamiseen erään traumaattisen tapahtuman jälkeen. 

Aapo käyttäytyy Fridan rakkaudenosoitusten eri vaiheissa poikkeuksellisen kypsästi ja viisaasti.   

 

Fridan  toipumisen prosessi kuvataan melko suurpiirteisesti. Rankat kokemukset koulivat häntä,  kuten tämänkaltaisissa kasvukertomuksissa onkin tapana.  

 

Mangan, öljyvärimaalauksen ja rakkauden haastavat kuviot

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu, 142 sivua, Otava 2021. Kansikuva Päivi Puustinen.

 

Mistä mä tiesin, mitä rakkaus oli. Oliko se pieniä muurahaisia mahanpohjassa? Kuumia ja kylmä väristyksiä. Sitä, ettei saanut unta, kun mielessä pyörivät rastatukkaisen tyypin silmät. Oliko rakkaus mielenhäiriö vai sokerihuurretta elämän arjen päällä. Kutinaa, joka ei raapimalla lähde.

 

 

Tuula Kallioniemen kuudella eri vuosikymmenellä jatkunut ura tuotteliaana lasten- ja nuortenkirjailijana hakee Suomessa vertaistaan. 

 

Kallioniemi on näyttänyt kyntensä hyvin erilaisten lajien taitajana. 

 

Tuotannosta löytyy lasten- ja nuortenromaanien lisäksi lyhytproosaa, helppolukuista lukutaidon alkuun, lasten dekkareita, kuvakirjatekstejä, tietokirjoja (Reuhurinne-sarjassa), tekstejä aapisiin ja lukukirjoihin sekä muutama aikuistuville nuorille suunnattu selkokirjakin. 

 

Lastenkirjallisuuden genreistä lyriikka taitaa olla likipitäen ainoa, johon Kallioniemi ei ole uransa missään vaiheessa tuntenut lainkaan vetoa.

 

Juuri ilmestynyt Mopoautolla mun prinssini saapuu täyttää suurelta osin nuorille suunnatun chick litin määreet. 

 

16-vuotiaan päähenkilön, Ellan,  kasvukipuja ja identiteetin löytymistä kuvataan pääosin humoristisesti ja kevyesti, vaikka romaanista löytyy myös tummempia juonteita. 

 

Ellan ja jääkiekkoa tosimielellä pelaavan pikkuveljen Veetin isä on kuollut äkillisesti jo useampi vuosi sitten.  

 

Ella kokee, että pikkuveljen aikaa, rahaa ja tilaa vievä harrastuksen takia äiti ei huomaa häntä lainkaan. Ja yhtäkkiä Ella huomaa äidin virittelevän uutta seurustelusuhdetta, mikä herättää hänessä äärimmäistä närkästystä.

 

Ellalla on omiakin unelmia. Isä harrasti maaalausta ja isän äidin Ellalle lahjaksi antama suomalaisen taidemaalarin Elin Danielson-Gambogin elämäkerta innostaa tyttöäkin haaveilemaan taiteilijan ammatista. Mangan piirtämisessä Ella ei näe potentiaalia, vaikka sen ilmaisurekisteri taitaa olla lähempänä tytön sydäntä. 

Rastatukkainen Toni on ollut Ellan etäihastuksen kohde jo yläkoulussa. Poika on Ellaa paljon varmaotteisempi oman taiteellisen tyylinsä ja pyrkimystensä suhteen, ja seurustelun alkuun liittyy Ellan puolelta jopa pienimuotoista huijausta.

 

Kallioniemi kuvaa Ellan itsenäistymistä tarkasti ja myötäeläen.  Ellakin taitaa monen ikätoverinsa tavoin kuvitella, että askelmerkit tulevaisuuteen pitää jo olla valmiina lukion alkuun mennessä.

 

Mutta elämä heittelee. Ella saa huomata, että omatkin asenteet ja unelmat voivat muuttua äkisti.

 

Seurustelun aloittamiseen liittyvän epävarmuuden kuvaus – sekä tytön että pojan kokemuksena! – on erityisen tervetullut näkökulma.  Teini-ikäiselläkin saa yhä nuortenkirjassa olla ekakertaan liittyviä estoja ja jumituksia!  

 

Ellan kavereista Pilvi virittelee seurustelua pikkuveli Veetin kanssa ja Iiris puolestaan on sekaantunut naimisissa olevaan kolmekymppiseen mieheen: 

 

– Ei rakkaudelle mitään voi, Iiris piipitti.

 

Muistin tosi-tv-sarjan, jonka aiheena oli ollut kielletty rakkaus. Me oli yhdessä kauhisteltu paheksuttua parisuhteita Pilvin ja Iiriksen kanssa. Eikö Iiris muistanut?

 

Teki mieli julistaa, että me mentäisiin Pilvin kanssa laukomaan pedofiilille suorat sanat. Mä iskisin sitä nyrkillä mahaan, ellei se tajuaisi. 

 

– Ei se mikään pedofiili ole, Iiris nikotteli niin kuin olisi lukenut mun ajatukset.

 

– Tietääkö sun äiti? mä ynähdin kuin ääliö.

 

– Herranjumala! Se vielä puuttuisi. – – 

 

Onneksi Iiriksen pilvilinnat romahtavat. 

Alaikäisen tytön ja aikuisen miehen suhde ohitetaan juonen tasolla kevyesti. 

Loppuratkaisu vihjaa, että Pilvin tempoilussa olikin kyse oman seksuaalisuuden löytymiseen liittyvästä etsikkoajasta. 

Ellan äitikään ei tiedä koko totuutta tyttärensä edesottamuksista, ja suurimman hädän tullen tyttö saa lohtua isoäidiltään, isän äidiltä, johon Ella on isänsä kuoleman jälkeen pitänyt vielä tavanomaistakin niukemmin yhteyttä.  

Näiltä osin Kallioniemen uutuus toisintaa nuortenkirjoissa tyypillistä asetelmaa, jossa isovanhemmat ymmärtävät nuoren sisimpiä tuntoja vanhempia paremmin.

Perhe ja sen jäsenten välinen avoimuus nousee romaanin punaiseksi langaksi. 

Kaikkea ei selitetä vielä auki, kenties Ellan ja hänen ystäviensä vaiheita saadaan seurata vielä jatko-osissakin. 

 

 

 

 

”Miksi joku tyytyy harrastamisen sijaan olemaan kateellinen?”

Heidi Silvan:Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos, 179 sivua, Myllylahti 2019. Kansikuva Karin Niemi. 

Heidi Silvan on rivakasti lunastanut paikkansa tyttöjen kepeän mutta sisällöltään silti puhuttelevan kotimaisen chick lit -kirjallisuuden uutena tekijänä. 

Viime vuonna ilmestynyt John Lennon minussa  oli omintakeinen esikoinen, jonka päähenkilöllä Aijalla kerrottiin olevan Aspergerin oireyhtymä. 

Kevään uutuuden takakannessa kerrotaan sen jatkavan esikoisteoksen ”erityisten” tyttöpäähenkilöiden tähdittämää linjaa. 

Tällainen päähenkilön erityispiirteiden nostaminen olennaiseksi osaksi kirjan tapahtumia on kulkeutunut viime vuosina suomalaisiinkin nuortenkirjoihin yhdysvaltalaisten suomennosten kautta (mm. Zoe Suggin Girl Online, WSOY 2016; Holly Bournen nuortenromaanit, Gummerus v:sta 2017 ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus, Otava 2003). 

Seiskaluokkalainen Tytti on luonteeltaan syrjään vetäytyvä, ihmisarka ja varmasti vähän erityisherkkäkin. 

Minulla ja kaltaisillani ihmisillä on outoja tapoja, joita teemme vain ollessamme yksin. Minun outoiluni on itselleni puhuminen ja mantrojen toistelu: ”Sinun nimesi on Tytti Seckelin, ja sinulla on kaikki hyvin”.  

Ihan kuin en tietäisi omaa nimeäni. Minun on pakko sanoa se, jotta kuulisin nuo sanat, jonkun sanomana – vaikka sitten itseni. 

Tytti rakastaa kirjoittamista. Hänen muistitikkunsa ajautuu koulussa vääriin käsiin ja pojat lukevat ilkamoivaan sävyyn hänen käsikirjoitustaan keskusradion kautta. 

Soppa sakenee, kun joku perustaa Tytin nimellä Facebook-fanisivut. 

Vaikka kiusaamisen kaikki tunnusmerkit täyttyvät, Tytin on silti vaikea puhua asiasta kenellekään. Opettajien ja tosiystävien avulla Tytti kuitenkin rohkaisee mielensä ja tekee lopulta sivuista ilmoituksen.

Kiusaaminen lamauttaa Tytin hetkeksi, mutta hän selviää sen haitoista varsin nopeasti  ja ihmettelee sitä, "miksi joku tyytyy harrastamisen sijasta olemaan kateellinen". 

Nettikiusaamista ja verkon vaaroja on työstetty nuortenkirjoissa aiemminkin. 

Kovin juurta jaksaen ei aihetta Silvanin nuortenromaanissa käsitellä, varmasti myös kepeän lajityypinkin verukkeella. 

Kahdesta potentiaalisesta poikaystäväehdokkaasta Tytti näyttäisi jopa lopussa taipuvan valitsemaan entisen kiusaajansa! 

Myös perinteiset sukupuoliroolit pitävät kutinsa. Tytti on  hämmentynyt joutuessaan maksamaan myös lompakkonsa unohtaneen kavaljeerinsa pääsymaksun discoon. 

Kirjan kiinnostavin osuus liittyy Tytin kirjalliseen kunnianhimoon ja haluun ilmaista itseään juuri kirjoittamisen kanssa. 

Käsikirjoitus valmistuu, kun häly hänen ympärillään tasaantuu ja hän saa inspiraationsa takaisin. Äidinkielen opettajan poikaystävä sattuu olemaan kirjailija ja hän kehottaa julkaisemaan sen omakustanteisena sähkökirjana ilmaiseksi ja isän taloudellisen tuen avulla siitä painetaan myös perinteisiä paperikirjoja. Tytti menestyy myös koululaisille tarkoitetussa kirjoituskilpailussa.

John Lennon teinitytön unelmien sparraajana

Heidi Silvan: John Lennon minussa, 200 sivua, Myllylahti 2018. Kansikuva Karin Niemi. 

Oululaisen Heidi Silvanin (s. 1972) esikoisromaanin lähtötilanne on lukijan kannalta haastava. Ensimmäiset 50 sivua 14-vuotta hiljattain täyttänyt Aija nimittäin juttelee yksinomaan mielikuvitusystävänsä John Lennonin kanssa. 

Ei Aija ensin itsekään tiedä, näkeekö harhoja vai löytyykö selitys hänen lievistä asperger-piirteistään. Yhtä kaikki Lennon jelppii Aijaa koulun joulujuhlan kuoron esityksessä. Aijan ilmiömäinen laulutaito koituu sittemmin hänelle rasitteeksi, sillä todellisuudessa tyttö ei usko taitoihinsa lainkaan ja kokee olevansa vain John Lennonin lahjakkuuden kummallinen välikappale.

Takakannessa mainitaan huumori ja  maaginen realismi. Silvanin romaani täyttää myös kepeän chick lit -kirjallisuuden kriteerit Aijan pähkäillessä tuntojensa syvyyttä kahden erilaisen pojan välillä. Moraalista dilemmaa kiperöittää tietysti se, että Aijan paras ystävä on ihastunut myös toiseen pojista.  

Aija puhuttelee lukijaansa suoraan ja pyytelee välillä jopa anteeksi tunnekuohujaan: 

Tiedän, että alan kuulostaa koulutytön päiväkirjalta tunnekuvailuineni ja pojista puhumiseni. Anteeksi siitä, lopetan aivan pian. Mutta jos olet ikinä ollut 14-vuotias tyttö, tai 14-vuotias ylipäätään, niin tiedät, ettei tunnekuohuilta voi välttyä. 

John Lennon toimii taiteellisen sparrauksen lisäksi myös Amorin apulaisena ja harhanuoliahan siinäkin singotaan. 

Kolmiodraaman ainekset vesittyvät melko nopeasti ja hiukan arveluttavalta – taannoista #me too -liikettäkin vasten – tuntuu se, kuinka yliolkaisesti Aija kuittaa  toisen pojan väkivaltaiset lähentely-yritykset eikä missään tapauksessa halua tehdä siitä ilmoitusta poliisille.

Romaanin kestävimmäksi  teemaksi nousee ihmissuhdesekoilujen sijasta  itsetuntemuksen ja jopa itsekilvoittelun merkitys: Aijan ja hänen kavereidensa bändi ei singahda tähtiin ihan suorinta reittiä. Tyttö myös oivaltaa,  että koskettavaan laululyriikkaan tarvitaan elettyä elämää ja kipeitäkin kokemuksia.  

En tiedä, mitä olin kuvitellut treenaamisesta. Olin kai ajatellut, että kun meillä olisi biisi, me vain soittaisimme sen. Soittaisimme ja soittaisimme samaa kappaletta koko kevään ajan, kunnes olisi aika siirtyä vetämään sama homma läpi kilpailulavalla. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että yhden laulun voi esittää monilla eri tavoilla, kyse oli hienonhienoista yksityiskohdista, ja että harjoitusten tarkoituksena oli löytää paras tapa ja sykähdyttävimmät yksityiskohdat juuri tälle laululle. Vasta silloin ymmärrsin. Edessä olisi hikinen kevät eikä välttämättä kovin kiva. 

Pienistä kömpelyyksistä ja kerronnan notkahduksista huolimatta Silvan todistaa osaavansa luoda omintakeisia tarinoita. Kenties nuori lukija innostuu jopa ottamaan selvää todellisen John Lennonin vaiheista ja jopa kuuntelemaan Beatlesin kappaleita, joihin romaanissa tämän tästä viitataan. 

Kaverikarusellin pyörteissä

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 203 sivua,  Karisto 2018. Kansikuva Aino Ahtiainen.

Tittamari Marttisen viime vuonna alkanut Linnea-sarja on jälleen hyvä esimerkki nuortenkirjallisuuden uudesta vuorovaikutteisuudesta.

Lukijat voivat nimittäin vaikuttaa kirjojen sisältöön lähettämällä kysymyksiä osoitteeseen linneanlaiskanlinna@gmail.com.

Linnea on siirtymässä kesän jälkeen yläkoulusta lukioon. Hän asuu pohjois-Suomessa pikkukaupungissa ja on päässyt paikallislehteen pitämään nuortenpalstaa, missä vastailee ikätovereitaan askarruttaviin kysymyksiin.

Linnea-kirjat liittyvät vanhaan tyttökirjallisuuden traditioon, mutta henkilögalleria on edeltäjiään ulokkeisempi ja niinpä sarja antaa myös kepeää   chick lit -tyttökirjallisuutta huomattavasti enemmän ajattelun aihetta lukijalleen.   

Linnean paras ystävä Sini on kotiutunut Suomeen Iranista veljensä Bahramin  kanssa. Bahram tykkää pojista, mutta empii kertoa asiasta vanhemmilleen. 

Linnea saa sydämentykytystä tutustuessaan Ruskaan, joka suunnittelee täysi-ikäiseksi tultuaan sukupuolenvaihdosleikkausta. Hyvä ystävä Elsa kärsii bulimiasta. Linnean vanhemmat ovat eroamassa ja äiti on löytänyt uuden rakkauden lentokapteeni Annasta. 

Näistä ja monista muista kaverien pulmista voisi saada angstintäyteisen nuortenkirjakipuilun, mutta Linnean neuvokkuuden ja optimismin ansiosta asiat kääntyvät aina parhain päin.   

Aurinkoa, Linnea! puhuu elämänmakuisesti moniarvoisen nuoruuden puolesta.

Linnea on nuoreen ikäänsä nähden varsin pätevä ihmistuntija.  

Jokaisen luvun alussa on Linnealle lähetetty kysymys, joka sidotaan melko saumattomasti Linnean ja hänen ystäviensä edesottamuksia kuvaavaan pääjuoneen.

Linnea on pirskahteleva ja elämäniloinen nuori, joka ei jumita ulkonäkö- tai seurustelupaineissa tai elämän suorittamisessa ylipääätään:

–   Kai me harrastetaan elämästä nauttimista, minä sanoin. 

Hämmästyin vähän itsekin, kun sanoin sen ääneen. Mutta niinhän se oli. Napakymppi. 

– Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin hyviä kavereita ja kivaa tekemistä, Sini pohti, – ja välillä vähän merta ja aurinkoa.
  

Pää täynnä hattaraa, mutta tolkku mukana

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 188 sivua, Karisto 2018. Kansikuva Kati Rapia.

Ajan ilmiö tämäkin: teinitytöille suunnattuun kevyeen chick lit- kirjallisuuteen yhdistetään ajankohtaisia, kantaaottavia teemoja.

Nelli Hietalan (s. 1982) edellisen nuortenromaanin  Miia Martikaisen kärsimysviikko (2016) jatko-osa sysää nimittäin lukijaa perinteisen  seurustelupähkäilyn ohessa ottamaan kantaa eettisiin periaatteisiin  yleisemmällä tasolla ja tuotantoeläinten kohteluun.

Ilman teennäisyyden tai ohjelmallisuuden tuntua sivutaan myös kuntaliitoksia, työllisyystilannetta ja työllistämiskokeiluja sekä maanviljelijöiden taloudellista ahdinkoa.

18-vuotias Milla on tutustunut lukion ensimmäisenä vuotena Annaan, joka on ”luokan takaosassa istuva mustanpuhuva kuvishörhö”.  Anna on myös eläinsuojeluaktivisti. 

Miia on luonteeltaan varovaisempi, mutta haluaa silti olla lojaali ystävänsä aatteelle ja on valmis ottamaan riskejä avittaessaan Annaa, joka on tehnyt iskun paikalliselle sikatilalle vastustaakseen eläinten tehotuotantoa.

Miia tunnustaa olevansa koukussa Jane Austeniin,  Brontën sisaruksiin, Bridget Jonesiin, Tiinoihin, Runotyttöihin, Priskaan ja Seljan tyttöihin: "niiden idealismi, tervehenkisyys ja hyveellisyys eivät haittaa mua tippaakaan, päinvastoin”.

Perinteisen tyttökirjakonseptin – kaksi potentiaalista, mutta tyystin erilaista poikaystäväehdokasta  – kliseistä huolimatta Miia ajattelee omilla aivoillaan ja modernisti, vaikka väittääkin välillä aivojensa olevan hattaraa.

Miia on itseironisesta tilityksestään huolimatta hyvinkin tiedostava nuori nainen.

Satunnainen seksi on Miian mielestä vallan ok ja hän pystyy ikäisekseen varsin kypsästi erittelemään median suoltamia malleja omiin tuntemuksiinsa:

On superhämmentävää, että se viihteessä niin mutkattomaksi leikattu toimitus on käytännössä enimmäkseen kömpelöä räpeltämistä ja että se paljaus, joka siihen liittyy, on jotain ihan muuta kuin fyysistä alastomuutta. Seksissä ei voi keskittyä sellaisiin asioihin joihin yleensä keskittyy, kun haluaa tehdä vaikutuksen toiseen, kuten pömpöttääkö maha, onko ripsari varissut, sanoinkohan mä jotain tyhmää. On luovuttava vaikutuksen tekemisestä, laskettava irti kaikesta siitä mitä on päättänyt olla, niin kuin vaikka hauska tai nokkela. On asetuttava jonkun armoille niin totaalisesti, ettei pääse piiloon edes itsensä taakse, luotettava siihen, ettei se joku väistä sivuun, kun kaadut päälle. 

– – Himo on epäkorrektia. Kun mä vedän töpselin irti, niin mä en voi päättää kiihotunko huolellisesti vimeistellyistä nahkakengistä tai siitä, että mut kahlitaan sänkyyn vaikka noin normisti olenkin tennarinaisia ja yksilön vapauden puolesta. Mun keho reagoi tai sitten ei. Se mihin ja kehen se reagoi, saattaa olla jonkun toisen mielestä friikkiä tai häpeällistä. Mun on otettava riski. Paljastettatva itsestäni jotakin sellaista, josta en itsekään tiedä mitä se on.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole viime aikoina ollut kovin trendikästä kotimaisissa nuortenromaaneissa. Taneli miettii siviilipalveluspaikkansa valintaa tarkasti. Taidetalon siviilipalveluspesti voi leimata häntä liikaa:

Mietin vaan, että mun kannattaisi ehkä kuitenkin mennä julkiselle puolelle, sellaiseen paikkaan, joka ei ole poliittisesti niin sitoutunut.

Miia on Tanelia realistisempi ja oivaltaa, että nykymaailmassa on pakko valita puolensa ja joukkonsa:

Olisiko mun mahdollista pysyä yhteiskunnasta erossa tässä ilmastossa, näillä taidoilla? Oliko kenenkään?  Oliko helpompi vaikuttaa sisäpuolelta kuin ulkopuolelta? Ketä mä palvelisin? Mihin musta olisi? Pitäisikö ottaa vain kevyesti kouluttautua putkimieheksi, tienata puolet vuodesta kelvollisesti ja matkustaa toinen puoli, poimia rusinat molemmista pullista? Miksi mun oli pakko aina ajatella asiat näin perusteellisesti? Miksen mä voinut vain kellua mukana?

Hietalan nuortenromaani haastaa lukijaansa aivan oikeasti miettimään henkilökohtaisia valintoja ja yhteiskunnallista todellisuutta. 

Typografinen ratkaisu Miian ja ystävien viestiketjujen keskittämiseen ei ole paras mahdollinen luettavuuden kannalta.

”Minä olen tavallinen tyttö enkä narttumainen lissu”

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva, 220 sivua, WSOY 2017. Kansikuva Laura Lyytinen.

Anna Hallava (s. 1974) teki omintakeisen debyytin pari vuotta sitten Sammakkoprinsessa-esikoisellaan, joka hyödynsi taiten chick lit -kirjallisuuden maneereja nuorempien tyttölukijoien ehdoilla (ks. arvio Helsingin Sanomissa).   

Hallavan uutuus, Valpuri Vaahteran maaginen korva, on myös räväkkä ja yllättävä tyttöromaani. 

Se on siekailematon yhdistelmä J. K. Rowlingin Harry Potterien fantasiaa, Tittamari Marttisen Viivi Pusu -kirjojen eloisaa kaveriporukan kuvausta, Helen  Fieldingin Bridget Jones -kirjojen reteää suhtautumista miehiin, Cathy Cassidyn herkuttelun ympärille rakennettua Suklaamuruset-sarjaa ja  Jacqueline Wilsonin nuortenromaanien angstia.

Realistisen tuntuisesta lähtöasetelmasta huolimatta 15-vuotiaan Valpurin perhe on kaukana tavallisesta. Äiti on nimittäin ammatiltaan noita ja isä rakkausviihdettä kirjoittava viikatemies. Isoveli Väinämö harrastaa balettia vähän liiankin intohimoisesti. 

Lisäsäväyksen perhedynamiikkaan tuo vielä Kannikka, pullon henki, joka on perso makeille kakuille.

Aluksi Valpurilla ei näytä olevan finniä isompia ongelmia. Äidin finnin poistoon kehittelemä taikaliemi aiheuttaa kuitenkin oudon sivuvaikutuksen: Valpuri  huomaa pystyvänsä kuulemaan poikien ja päälle päätteeksi myös isänsä ajatukset!

Hallava on mukavasti laajentanut tyttökirjallisuuden henkilögalleriaa jo kahdessa teinikeiju Ofeliasta kertovassa romaanissa. Ofelian tavoin myös  Valpuri kokee olevansa pikemminkin kurvikas kuin paksu.  Toisaalta Valpuri käyttää  paljon energiaa erilaisiin kauneudenhoitorituaaleihin, päästäkseen eroon ylimääräisestä karvoituksesta,  finneistä ja kaikenlaisesta rumuudesta kropassaan. 

Poikaystävän hankkiminen ei lopulta teekään Valpuria autuaaksi. Ihailun kohteena olevan pojan ajatukset, teoista puhumattakaan, eivät nimittäin annakaan hänelle järin mairittelevaa käsitystä poikien sielunelämästä:

Minun olisi pitänyt arvata tämä: luin nimittäin kerran netistä jutun, jossa sanottiin, että tyttöjen kannattaa pysytellä kaukana hyvännäköisistä jätkistä, koska hyvännäköisyydellä on tapana sulattaa aivot ja tehdä kyseisistä pojista vattupäitä.

Ja ilman spoilausta uskallan sanoa, että poikaystävän vaihtaminenkaan ei mene Valpurilta ihan nappiin…

Kirjan anarkistisessa eri tyylilajien miksauksessa hämmentää  eniten Hallavan tapa kuljettaa kepeää ja kipeää ainesta rinnakkain. Jacqueline Wilson on tämän lajityypin mestari (mm. Tatuoitu äiti, Otava 2003), mutta Hallava höystää kokonaisuuteen mukaan vielä fantasiaelementitkin. 

Sivuhenkilöt, molemmat poikia, kipuilevat todella isojen  asioiden (transsukupuolisuus ja anoreksia) äärellä, ja toisinaan lukija huomaa vähän rykivänsä, kun jonninjoutavat teinityttömurheet risteytetään oikeasti tummissa vesissä kulkevien poikien elämän angstiin. 

Hallavan tyttöromaanin rakenne on säpäleinen. Valpuri kirjoittaa päiväkirjaa useasti päivässä: jokaisen uuden merkinnän alussa on kellonaika, jolloin osuus on kirjoitettu. Lukija siis lukee yksittäisiä, usein asiayhteydeltään jopa täysin irrallisia viestejä, ikään kuin teksti- tai WhatsApp -viestejä. 

Anna Hallava on haastatteluissa tuonut ilmi, että hän on perehtynyt edustamansa modernin kepeän tyttökirjagenren ilmentymiin myös maailmalla, ja selvästi hän soveltaa havaintojaan Suomen oloihin. 

Rivien välistä löytää halutessaan myös ironista oman kirjailijakuvan työstämistä, kun Valpuri ihmettelee kirjoittamismaniaansa ja paljastaa haaveilevansa oman kirjan julkaisemisesta:

20.46 Hah, minähän kirjoitan paljon joka päivä. Ehkä yritän saada tämän päiväkirjan joskus julkaistua. Toisaalta, kuka ihme haluaisi lukea teinitytön neurooseista?

Hallavan tyttöromaanin äärellä mietin, pitäisikö jo olla huolestunut lasten- ja nuortenromaanin pirstaleistuneesta rakenteesta. 

Perinteisen kirje- ja päiväkirjaromaanin rinnalle on lasten- ja nuortenromaaneihin tullut kilpailevia kerrontametodeja (sarjakuvat, tekstiviestit, mainokset, käyttöohjeet ja listaukset vaikkapa  Veera Salmen Puluboi-  ja  Jeff Danielsin Neropatin päiväkirjat -sarjojen tapaan). Iskevän ja toisaalta myös rönsyilevän tekstimiksauksen ajatellaan helpottavan lyhyeen sähkösanomatyyliin omassa päivittäisessä mediankäytössään tottuneen lapsen tai nuoren päätöstä tarttua kirjaan. 

Voisiko diginatiivien infoähkyyn pikemminkin auttaa polveileva, kirjalliselta anniltaan eheä ja draamallista jännitettä nostattava täysipainoinen  tyyli, joka jättää silti tilaa lukijan omalle ajattelulle?