Laivakello Hannele Huoville ja Adventure Petra Heikkilälle, hip-hurraa!

Rauman kirjastossa jaettin eilen illalla Laivakello- ja Adventure-palkinnot osana Pertsa ja Kilu -päivien viettoa. Laivakellon sai keuruulainen lastenkirjailija Hannele Huovi (s. 1949) ja kuvittajien Adventure-palkinnon tamperelainen lastenkirjailija-kuvittaja Petra Heikkilä (s. 1976).

Palkintoperusteluissa molempia luonnehdintaan tähän tapaan: 

Tämän vuoden Adventure- ja Laivakello-palkinnot jaetaan aktiivisille monitoiminaisille, joiden luova toiminta on suuntautunut monipuolisesti paitsi lastenkirjallisuuteen myös muuhun taiteelliseen toimintaan. 

Tuotannon monipuolisuuden lisäksi palkinnonsaajilla ovat sisällöllisessä keskiössä samat teemat: maailman tarkasteleminen lasten silmin, inhimilliset eläinhahmot ja empaattinen lähestyminen elämään ja kanssaihmisiin. 

Voi vain toivoa, että tutustumalla näiden palkinnonsaajien tuotantoon omaksuisimme osan heidän maailmankatsomuksestaan. Maailma voisi olla parempi paikka.

Hannele Huovin sanotaan perusteluissa olevan

-- lasten- ja nuortenkirjallisuuden loistokkaimpia ja herkkävireisimpiä kirjailijoita. Hänen tuotantonsa tunnusomaisia piirteitä ovat humaani rakkaus elämää ja sen pienimpiäkin yksityiskohtia kohtaan, vaistonvarainen taito kuunnella ja nähdä luontoa. 

Lisäksi kirjailijan lapsille suunnatuissa teoksissa on vahva kaksoisyleisö: Aikuinen ja lapsi voivat ymmärtää teoksen omalla tavallaan. Juuri kaksoisyleisö tekee teoksista myös aikuisille erityisen kiinnostavaa luettavaa ja teokset sisältävät omanlaistaan huumoria sekä aikuisille että lapsille. 

Parhaimmillaan kirjailijan teokset toimivat lapselle jännittävänä seikkailuna mielikuvituksen maailmaan ja aikuiselle vaikka pienenä ironisena pilkahduksena lapsiperheen elämään. Kaksoisyleisön kautta kirjailija käsittelee myös vaikeita teemoja lapsen ymmärrystä huomioiden.

Ansaitusti perusteluissa nostetaan esille myös Huovin toiminta aapisten tekijänä: 

Yhtenä perusteena tämän vuoden Laivakello-palkinnon saajalle on kirjailijan taiteellis-pedagoginen lähestymistapa lastenkirjallisuuteen. Hän pyrkii tuotannossaan ottamaan huomioon erilaiset ja eritasoiset ja eri-ikäiset nuoret lukijat ja tukemaan heidän kirjallisuussuhteensa syntymistä ja identiteetin rakentamista. 

Lukutaidon tukemiseen suuntautuvasta kirjallisesta toiminnasta esimerkkinä ovat aapiset, Iloinen Aapinen ja Salainen Aapinen. Me aikuisetkin muistamme lämmöllä sympaattisia ja inhimillisiä Onnia ja Enniä tai filosofista Kisu Pikkukuuta, joka ei pelännyt tarttua edes elämää suurempiin kysymyksiin. 

Onpa joku viisas sanonut, että Iloinen aapinen oli kaikkien aikojen paras aapinen.

Petra Heikkilän tuotantoa kuvataan ”monipuoliseksi ja rohkeudessaan vertaansa vailla olevaksi. Tuotannossaan hän korostaa leikinomaisuutta, vaikka valitseekin aiheekseen usein ajankohtaisia ja ristiriitaisiakin tunteita herättäviä kohteita.”

Heikkilän  kuvituksissa näkyy ”rakkaus lapsiin, halu ymmärtää lasten maailmaa ja asettua lapsen asemaan niin, että vaikeat aiheetkin on kuvattu lapsilähtöisesti ja lasta ymmärtäen. Näin lapsi saa vapauden kasvaa haluamallaan tavalla ja haluamassaan tahdissa”.

Heikkilä on käsitellyt vuonna 2001 kuvakirjalla Mikko Kettusen pupupöksyt (Lasten Keskus) alkaneessa tuotannossaan niin lasten ajankäyttöä kuin monikulttuurisuutta ja kyseenalaistettu perinteisiä normeja kelloista, mittanauhoista ja kartoista lähtien.  

Uusin teos Onnen avaimet (Hämeenlinnan historiallinen museo 2014)  kuvaa hienovaraisesti vankilaelämää ja siitä selviämistä.

Heikkilän lastenkirjakuvitukset ovat tiiviissä yhteydessä hänen muuhun maalaustaiteeseensa, jossa yhdistyvät akryylitekniikka ja naivismi. 

Heikkilä käyttää kuvituksissaan naivistista piirrostyyliä ja valokuvaa kollaasimaisina elementteinä. Heikkilän omintakeinen tyyli  kuvaa jännittävällä tavalla lapsen maailmaa, jossa mielikuvitus ja todellisuus yhdistyvät luonnollisesti ja erottamattomasti. 

Kuvitukset ovat herkkiä, empaattisia ja taidokkaita ja ne puhuttelevat sekä aikuisia että lapsia sekä osana tarinaa että omina teoksinaan.

Erikseen Adventure-palkintoperusteluissa nostetaan – aivan ansaitusti – esille Suomessa harvinainen aikuisille suunnattu kuvakirja Paikka sydämessä (WSOY 2007).  

Heikkilän kuvitusoriginaalien näyttely Rivien välissä seikkailu on nähtävillä Rauman kaupunkinkirjastossa 5. toukokuuta 2015 asti. Näyttelyssä on kuvituksia kirjoista Kimurantti juttu, Hipsuvarvas ja muita kertomuksia ja Lokin lokiikkaa).

Laivakello- ja Adventure –palkinnot ovat valtakunnallisia lasten- ja nuortenkirjallisuuden tunnustuksia, mutta niillä on myös paikallinen lisäarvo. 

Palkintoja jakavat vuorovuosin raumalainen Väinö Riikkilä -seura ja Kotkassa vaikuttava Pekkas-akatemia. Laivakello jaetaan joka vuosi ja kuvittajien Adventure-palkinto (aluksi vuosina 2005–2009 nimellä Aapiskukko) kahden vuoden välein Pertsa ja Kilu –päivien yhteydessä. 

Laivakello-palkittu saa Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu -kirjojen hengessä messinkisen laivakellon ja Adventure-palkittu paikallisen taiteilijan työn, tällä kertaa Kirsi Backmanin keramiikkateoksen Raumanmeren helmi. 

Kummankin palkinnon profiili on fiksusti tehty riittävän väljäksi: tunnustuspalkinnot voidaan myöntää joko pitkään jatkuneesta työstä lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa tai lupaavalla uudelle tulokkaalle. 

Palkinnoista päätti Väinö Riikilä -seuran johtokunta.

Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi voittajia. 

Adventure-palkinnon saajan kanssa rouva Huulla on ollut etuoikeus lukea isosiskon roolissa paljon lastenkirjoja ihan pienestä piltistä lähtien! 

Rouva Suorasuu, älytyyppi ja puiden istuttaja

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas: Sateessa ja tuulessa, 475 sivua, WSOY 2014. Graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen.

Perjantaina vietettiin Tampereen Vapriikin museokeskuksen Valssi-ravintolassa Kirsi Kunnaksen 90-vuotispäivän kunniaksi kansalaisjuhla, jonka järjestivät Pirkkalaiskirjailijat ja Tampereen runoviikko ry. 

Antoisan ja tunnelmaltaan sydämellisen, Kunnaksen nimenomaisesta toivomuksesta myös kaikkea pönötystä kaihtavan illan jälkeen on haastavaa sanoa Kirsi Kunnaksen pitkästä kirjailijan urasta jotain sellaista, mitä ei olisi jo moneen kertaan toistettu hänen merkkivuotensa aikana julkaistuissa haastatteluissa ja uutisissa.

On erinomaisen hienoa, että Kirsi Kunnas sittenkin taipui monien eri tahojen lempeään painostukseen ja maanitteluun ryhtyä elämäkerran kirjoittamiseen yhdessä pitkäaikaisen ystävänsä, emerita-professori Leena Kirstinän kanssa. Leena Kirstinä on elämäkerturina ensisijaisesti kirjallisuudentutkija, lyriikan modernismiin paneutunut ja tarkka tiedenainen, mutta monikymmenvuotinen ystävyys Kunnas-Syrjän perheen kanssa tuo elämäkertaan myös intiimin ja sanalla sanoen elämänmakuisen näkökulman.

Kirstinän urakka tuntuu käsittämättömältä, kun tietää, että hän on samaan aikaan ollut kainaloitaan myöten myös toimittamassa kaksiosaista, vuosi sitten ilmestynyttä suomalaisen nykykirjallisuuden historiaa!

Luin elämäkerran heti tuoreeltaan lokakuussa, muutamalta istumalta, ahmien ja palavissani. Vaikka olen itsekin useampaan otteeseen haastatellut Kunnasta lisensiaatin- ja väitöstutkimulksiani varten ja hänen elämänkäänteensä ovat minulle periaatteessa entuudestaan tuttuja, niin teos oli silti antoisa ja tarjosi uusia impulsseja tutustua Kunnaksen monipuoliseen tuotantoon uusista näkökulmista.

Kirsi Kunnas tunnetaan hyvin kriittisenä ihmisenä: hän viilaa ja viimeistelee tekstejään moneen kertaan, ja hän on myös tarkka sanomistensa siteeraamisesta. Kunnas onkin eittämättä sanellut tarkat rajat sille, mitä elämäkerrassa käsitellään ja mitä jätetään ulkopuolelle. Skandaaleja, paljastuksia ja kohuotsikoita on turha yrittää repiä tästä elämäkerrasta.

Minulla on tapana lukea kirjoja pehmeän lyijykynän kanssa, ja tarvittaessa merkitsen marginaaliin erilaisin hieroglyfein kiinnostavia kohtia. 

Tästä elämäkerrasta löytyykin lukemiseni jäljiltä paljon hymynaamoja osoittamaan joitakin kuriositeetteja, kunnasmaisia tokaisuja ja kirjallisia sattumuksia, jotka kuvastavat hyvin hänen persoonaansa! Verrattomia ovat kuvaukset muun muassa Kirsi Kunnaksesta sotakesältä 1943 Sylvi Kunnaksen  Vihdin Otalammelta hankkiman kesäpaikan remonttimiesten apurina. Lystikäs anekdootti on sekin, että vasta Jaakko Syrjän kanssa naimisiin mentyään Kunnas lakkasi kantamasta käsilaukussaan ruuvimeisseliä!

Olen itse oppinut lukemaan Kirsi Kunnaksen Aikamme aapisen kanssa vuonna 1973. Muistan yhä aapisesta monia tekstejä ulkoa ja pidin suunnattomasti myös Elina Vannisen kuvituksesta. 

Lapsena en tietysti muusta tiennyt, mutta elämäkerta osoittaa myös nasevasti, kuinka moderni ja aikaansa edellä Kunnas oli aapisen tekijänä. 

Kunnaksella ei ollut opettajankoulutusta, mutta siitä huolimatta hänen aapisensa kuvastaa erinomaisesti tuonaikaista peruskoulupedagogiikkaa: Kirsi Kunnas oivalsi, että aapinen on lapsen ensimmäinen opastajansa kirjallisuuteen. Niinpä Kunnas nivoi aapisen aineiston eräänlaiseksi miniromaaniksi, jossa seikkailee Hietasen perhe. Mukana on runoja, loruja ja puhdasta nonsensakin sekä kertomuksia ja tietotekstiä.

Kirsi Kunnas on laskujeni mukaan tehnyt lasten kirjallisuuskasvatusta jo yli 60 vuoden ajan. 50-luvulla hän herätti myös kirjallisen intellegentsian ja kirjallisen kaanonin vartijoiden kiinnostuksen moderniin lastenlyriikkaan, 1960-luvulla hän otti kantaa television ja lastenkirjallisuuden suhteesta ja television vaaroista lapsen kehitykselle, 1970–1980-luvulla hän vastusti selkokieltä ja Grimmin satujen julmuuksien liudentamista. 1990-luvulla hän propagoi iltasatujen lukemisen puolesta ja havahtui myös poikien lukuharrastuksen vähentymiseen.

Kunnas on  vaihtanut puheen poljentoa aina kunkin sukupolven ehdoilla.  Hän kirjoittaa edelleen sähkökirjoituskoneella, mutta tietää silti uskomattoman paljon tietokoneiden biteistä, twiiteistä ja älypuhelimen koukuttavuudesta ja selitys tähänkin löytyy elämäkerrasta: tammikuussa 2013 Kunnas suoritti kymmenpäiväisen tekstinkäsittelyn kurssin! Vuosituhannen taitteesta lähtien hän on vedonnut nykylasten vanhempiin nimittämällä runoa ja lorua lapsen ensimmäiseksi kielipeliksi ja älyleluksi.  

Syntymäpäivähaastatteluissaan Kunnas on niin ikään jatkanut kirjallisuuskasvattajana: nyt hän on huolissaan nuorison aivojen kehityksestä ja erilaisten sähköisten laitteiden turmelevasta vaikutuksesta. ”Kun kuuluu vain piip-piip, jotain on tehtävä”, kiteytti Kirsi Kunnas Vapriikissa. Kunnaksen älyllistä virkeyttä ei voi kuin avoimesti äimistellä!

Kirjailija, akateemikko Kirsi Kunnas esitti museokeskus Vapriikin kansalaisjuhlassa rakastetuimpia lastenrunojaan, suurella sydämellä ja vahvasti eläytyen. Kuva PHH.

Leena Kirstinä kuljettaa jouhevasti Kunnaksen elämäkerrallisia faktoja hänen tuotantonsa analyysin rinnalla. Elämäkerran loppupuolella painotetaan Kunnaksen monia kulttuuriin ja kirjallisuuteen  liittyviä luottamustoimia, ja ison osan saa myös Tampereen perinnepoliittisen yhdistyksen (Pirperpol) aktiivinen kausi 1970-luvulla, jolloin Kunnas oli näkyvänä toimijana vaikuttamassa Tampereen arvorakennusten suojeluun. Kiinnostava osuus on myös Kunnaksen toiminta Raamatunkäännöskomiteassa, jossa hän tarpeen mukaan vaati kokouspöytäkirjoihn myös eriävän kantansa merkitsemistä, jos muoto ja sisältö eivät hänen mielestään menneet yksiin.

Vapriikin juhlassa Kirjailijaliiton uusi puheenjohtaja, kirjailija Jyrki Vainonen, kutsui Kirsi Kunnasta puiden istuttajaksi. Kunnaksen aikuislyriikassa puut ovat keskeinen metafora ja Tiitiäisen satupuu on versonut Suomeen rikkaan ja omavaloisen modernin lastenkirjallisuuden perinteen.

Lämpimät onnittelut tänä vuonna 90 vuotta täyttävälle Kirsi Kunnakselle myös Lastenkirjahyllystä. 

Absurdi tarina Kaisan kengistä

Suomen lasten aapinen. Toimittanut Kaisa Hälinen. Kuvittanut Rudolf Koivu. WSOY 1951. 128 sivua. 

Eivätpä aapisten tarinat nykylasten isovanhempien kouluvuosinakaan olleet aina mitään pönäköitä opetustarinoita.

Esimerkiksi 1950-luvun Suomen lasten aapisesta löytyy nonsense-tyylinen lyhyt tavutettu tarina Kaisan uusista kengistä. Tarinan tekijää ei ole aapisessa mainittu ja se niinpä voisi olettaa sen olevan aapisen toimittajan Kaisa Hälisen tekemä. Samankaltainen tarina löytyy kuitenkin Aili Palménin toimittamasta Satumaailma -sarjan osasta Peukaloputti vuodelta 1965 ja siinä kuvatarina on kirjattu ruotsalaisen Ottilia Adelborgin nimiin!

Kaisa on ylpeä uusista kengistään ja iloinen asia siirtyy myös hänen uneensa. Unessa tosin mummo epäilee, että kengät olisivat Kaisalle alkuaankin liian pienet.

Pienessä kuvatarinassa lähdetään liikkeelle maalaispirtin idyllistä. 
Kaisan kengistä tulee lopulta jättiläiselle sopivat, ja niin Kaisa päättääkin 
muuttaa kenkään asumaan. Rudolf Koivun kuvitusta 
Suomen lasten aapiseen, WSOY 1951.

Ottilia Adelborgin versiossa on paljon vähemmän nukkekotiefektiä ja samastumispintaa Rudolf Koivun tulkintaan verrattuna. Ottilia Adelborgin omaa kuvitusta kuvatarinaan Kaisan puukengät, satuantologiaan Satumaailma: Peukaloputti, Otava 1965. 

Unessa kengät suurenevat silmissä. Niistä tulee lopulta niin isot, ettei Kaisa voi niitä enää käyttää! Niinpä hän tekee toiseen kenkään itselleen oman kodin.

Sii-nä hän öi-sin nuk-kuu. Sii-nä hän päi-vi-sin lait-taa ruo-kan-sa. Mutta erää-nä päi-vä-nä ken-kä ha-le-ta pau-kah-taa, niin et-tä Kai-sa he-rää.  

Kenkätalolle käy kehnosti ja kaikki huushollitavarat menevät mukkelis-makkelis. 
Kuvasta tulee mieleen Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa. 
Rudolf Koivun kuvitusta Suomen lasten aapiseen, WSOY 1951.

Lyhyen tarinan viehätys perustuu pitkälti Rudolf Koivun kuvitukseen. Koivun kuvat ovat Marja Salosen ja Maria Laukan Rudolf Koivu 1890–1946 -tutkimuksen (Weilin+Göös 1990) bibliografian mukaan tehty jo vuonna 1940. 

Kaisa Hälisen toimittamasta aapisesta on otettu vuoden 1951 laitoksen jälkeen monta uutta painosta. Vuotta myöhemmin Suomessa ilmestyi myös brittiläisen lastenrunouden klassikko, Hanhiemon iloinen lipas, jossa Kirsi Kunnas loruilee Kenkätalon eukosta. 

Eukko mahtuu sadan lapsensa kanssa vallan hyvin vanhaan varsikenkään, 
kuten Fjodor Rojankovskin kuvituskuvakin todistaa. Rojankovskin kuvitusta 
Hanhiemon iloiseen lippaaseen, WSOY 1952. 

Aapinen alkaa aina A:sta

Runoilija Heli Laaksonen Lastenkirjainstituutissa 
Tampereella 8. elokuuta 2013 klo 16, os. Puutarhakatu 11 A, 2. kerros.




Sopivasti ennen koulujen alkua on Tampereella mahdollisuus tutustua Taiteiden yönä Heli Laaksosen kirjoittamaan aapiseen, joka on tietysti nimeltään Aapine (Otava 2013, kuv. Elina Warsta, ilmestynyt myös äänikirjana).  

Kaikille avoimessa tilaisuudessa Laaksonen kertoo Lastenkirjainstituutissa aapisestaan ja tutustuu samalla kernaasti tamperelaisiin lastenkulttuurin toimijoihin.

Runoilija Heli Laaksonen koki 1970-luvun lopun kouluaapisensa ankeaksi. Nyt neljäkymmentävuotias murrerunoilija lähestyy koko lajia omalla tavallaan. Aakkosrunoilla täytyy olla hänen mielestään  oikeaa sanottavaa, kuvituksen luotava värikkäitä maailmoja ja kielen oltava hänen omaa lounaismurrettaan.

– Pedagogisuudesta en ota vastuuta, eihän sunkka kukka hulluka lastas ton kans opeta lukema! sanoi suorasanainen runoilija Aamulehdessä  28.7.2013. 

Instituutissa on myös näytteillä aikaisempia eri vuosikymmeninä ilmestyneitä aakkoskuvakirjoja ja näyttely  Elina Warstan kuvituksista Heli Laaksosen Aapiseen.

Samalla voi ostaa instituutin uuden korttisarjan, joka liittyy 5.9.2013 alkavaan Miten kuvitukseni ovat syntyneet -luentosarjaan.  

Rouva Huulla on ollut pidempään mielen pohjalla itämässä laajempi artikkeli aakkosrunokirjoista. Useampikin lastenkirjailija on laatinut – joko pyynnöstä tai omasta aloitteestaan – aakkosrunokirjoja. Ajan henki ja kasvatuseetos näkyy niistä monin eri tavoin. 

Eli tapaamisiin huomenna instituutissa.