Kuvakirja suurista, tärkeistä tunteista ja sopeutumisesta uuteen elämäntilanteeseen

  

Mila Teräs & Satu Kettunen: Simpukkakaupunki, 32 sivua, Karisto 2025.

 

Niukka, ilmaisuvoimainen teksti on havaintojeni mukaan vähitellen yleistymässä kotimaisissa kuvakirjoissa.
 

Tiivis teksti palvelee kuvakirjan käyttäjiä, sekä ääneenlukevaa aikuista että lasta, kahdessakin mielessä: yhtäältä niukka teksti tuo ääneenlukuun rauhallisuutta ja toisaalta vähäinen teksti antaa enemmän liikkumatilaa ja tulkinnan mahdollisuuksia kuvitukselle: kun vaikkapa kasvojen ilmeet ja jopa kehon asennot havainnollistavat jopa adjektiiveja paremmin keskushenkilöiden tuntoja ja sisimpiä ajatuksia. 

 

Yhtä lailla kuvitus tiivistää seikkaperäistä sanallista kuvausta paremmin myös miljöön ja maiseman yksityiskohtia.

 

Mila Teräksen ja Satu Kettusen Simpukkakaupunki on hyvä esimerkki kuvakirjasta, joka malttaa jättää paljon asioita katsojan itse pääteltäväksi. 

'

Pakolaisuus havainnollistuu tehokkaasti aukeamalla, jolla
kerrotaan kuinka Ama on äitinsä kanssa joutunut
ylittämään kokonaisen meren päästäkseen uuteen maahan ja
kaupunkiin. Satu Kettusen kuvitusta Mila Teräksen tekstiin
kuvakirjassa Simpukkakaupunki. 

 

Ilmitasollaan kuvakirja  kertoo äidin ja Ama-tyttären päivästä meren rannalla. 

 

On ollut pitkä matka tulla tähän kaupunkiin. Heidän on pitänyt ylittää kokonainen meri.
 
Ja isä oli joutunut jäämään sen taakse. 

 

Äiti on apea ja selailee rannallakin huolestuneena puhelintaan: 

 

Uutiset olivat mustia ja harmaita. 

Kun äiti luki niitä, hän näytti möykyltä.

 

Lasten yhteisissä leikissä ei aina tarvita sanoja lainkaan.
Satu Kettusen kuvitusta Mila Teräksen tekstiin
kuvakirjassa Simpukkakaupunki.  

Ama yrittää varovaisesti liittyä muiden lasten rantaleikkeihin, vaikka yhteistä kieltä ei vielä olekaan. 

 

Vähitellen yhteys kuitenkin löytyy muutaman sanan, ”hei”, ”anteeksi”, ”kiitos”, avulla.

 

Mila Teräksen teksti ilmaisee kauniisti lasten välisen yhteyden syntymistä, joka havahduttaa lopulta äidinkin ymmärtämään, että uudessa kotimaassa hänenkin on uskallettava ottaa kontaktia muihin aikuisiin, kaipuusta ja huolesta huolimatta.

 

Yhteinen eväshetki uusien ystävien kanssa saa äidinkin
olemuksen  rentoutumaan. Satu Kettusen kuvitusta Mila Teräksen
tekstiinkuvakirjassa Simpukkakaupunki. 

Lasten rakentamasta hiekkakaupungista voi löytää myös vertauskuvan Aman ja äidin kotimaan sotaa käyvän maan jälleenrakennukselle ja luottamukselle, että he voivat tulevaisuudessa jatkaa elämäänsä eheänä perheenä isän kanssa.
 

Satu Kettunen tiivistää kuvitukseensa lasten intensiivisen leikin ja yhteisen rakennusprojektin synnyttämän innostuksen. Avoin katsekontakti näkyy monella aukeamalla eräänlaisena luottamuksen ja sitoutumisen osoituksena.

 

 

 

 

Yllättävä, mutta juuri siksi antoisa ystävyys

Satu Blomerus & Helena Korpela: Näillä kulmilla, 176 sivua, Aviador 2025. Kansikuva Hilda-Matilda Hartikainen. 

Satu Tammela: Murtumia, 138 sivua. Kaarna Kustannus 2024. Kansikuva Simi Ruotsalainen. 

 

Romanikulttuurista kertovia nuortenkirjoja ei ole viime aikoina paljon julkaistu. 
Kiinnostus Suomen omiin kulttuurisiin vähemmistöihin on kuitenkin selvästi lisääntymässä. 

Satu Blomeruksen ja Helena Korpelan nuortenkirja Näillä kulmilla sananmukaisesti törmäyttää kaksi taustoiltaan ja luonteeltaan erilaista tyttöä tutustumaan tosiinsa. 

Kovaa vauhtia pyörällään hurjastellut Veera ajaa melkein päin Janitaa ja tämän pikkusiskoa.  

Janitaa ärsyttää: 

– – Kenen älypään idea oli ajaa pihan läpi sellaista vauhtia, hän mutisee mielessään. Kaajeet jaksaa pyöräillä, ne on niin urheilullisia, hyi että. Onneksi se häipyi pyörineen nopeasti.

Tyttöjen tiet risteävät uudelleen koulun urheilupäivänä. Janitakin joutuu tarkistamaan omiakin ennakkoluulojaan.

Vähitellen tytöt ystävystyvät. Janita lainaa välillä mummonsa elämänviisauksia. Hän saa huomata, että mummon ”koskaan ei tiijä mitä taakkaa ihminen syämessään kantaa, vaikka olis kuinka hyvinvoivan näkönen”, osoittautuu todeksi myös Veeran kohdalla.

Tyttöjen erilaiset arjet ja lähtökohdat tulevat hyvin havainnollistetuiksi.Janita miettii, mihin suuntaisi yläkoulun päättymisen jälkeen: 

–      – vaikka olisi kuinka opiskellut, niin ei ole mitenkään varmaa, että saa töitä. Kun on nää tummat silmät ja ruskea tukka ja ne ennakkoluulot. Rositan siskolla, sillä nuorimmalla, on kolme ammattitutkintoa eikä se silti ole saanut töitä.

Veeran vanhemmilla on hyväpalkkaiset työt ja hänen on vaikea hyväksyä Janitan ehdottomuutta vaikkapa tilanteessa, kun Veera haluaisi avokätisesti tarjota ystävälleen pizzat. 

Luottamuksen saaminen tai ylläpitäminen on välillä vaikeaa. Janita ei saa lähteä ulos lainkaan viikonloppuisin ja kotikuri on muutoinkin tiukassa. Lisäksi vaikkapa valehtelu tai edes pienet valkoiset valheet ovat Janitan kotikasvatuksen ansiosta hänelle täysi mahdottomuus. 

Kerran jos toisenkin Veera saa huomata, kuinka Janitalle on paljon luontevampaa ajatella asioita vähemmän itsekeskeisesti.
 

Romaneihin yhä 2020-luvullakin kohdistuvat ennakkoluulot tiivistyvät Veeran kauppiasenon rasistiseen suhtautumiseen Janitaa kohtaan. Onneksi enolle tulee tilaisuus hyvittää törppö käytöksensä järjestämälle Janitalle ensin TET-harjoittelupaikka ja sen jälkeen myös kesätöitä.

Janitalle olisi pian ajankohtaista hankkia ensimmäinen röijykangas romaninaisen asua varten. Ajatus hämmentää Veeraa: 
 

–      –  Jos Janita laittaisi hameet, miten paljon sen elämä muuttuisi? Miten heidän kaveruutensa muuttuisi? Harmittaako Janitaa, ettei Rosita anna sen laittaa hameita vielä. – – 

Näillä kulmilla on perinteinen tyttöromaani, jossa ystävyys, lojaalisuus ja nuoruuden kipupisteet ovat keskeisessä osassa. Luvut on nimetty lukemaan houkuttelevasti. Janitan ja Veeran ystävyyden myöhemmistä vaiheista olisi kiinnostavaa lukea vielä jatko-osissakin. 

Blomerus ja Korpela ovat aiemmin kirjoittaneet romaniperheen arjesta kertovaa Yökettu-kuvakirjasarjaa (Pieni Karhu 2009 ja 2011, kuv. Irmeli Matilainen). 

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmas osa Mitäs nyt, Yökettu, on julkaistu kaksikielisenä yhteislaitoksena Rassako reevos = YöKettu  (Opetushallitus 2017).  Lisäksi he ovat olleet mukana työryhmässä tietokirjassa Kulje kanssamme. Suomen romanien historiaa lapsille (Opetushallitus 2018).   

Satu Tammelan esikoisessa Murtumia on myös yhtenä sivujuonteena 13-vuotiaan Fridan ihastuminen romanipoika Ninoon.

 Säeromaanin fokus on ennen kaikkea lapsuuden ja nuoruuden murroskohdassa olevan herkän tytön mielenliikkeiden kuvauksessa. 

Frida ja hänen paras ystävänsä Liina ovat vielä äskettäin leikkineet mielikuvitusleikkejä keskenään, mutta Liina kasvaa niistä ulos Fridaa aikaisemmin. 

Myös Fridan suhde omiin vanhempiin muuttuu, vaikka sisimmältään hän haluaisi vielä käpertyä isänsä syliin. Turvattomuuden tunnetta lisää äkkiä sekin, että vanhempien parisuhteeseen tulee isän syrjähypyn takia yht äkkiä särö.

 

Ninon taustasta kerrotaan ensin hyvin viitteellisesti:  

   

Nino istuu kivellä 

kuin olisi aina istunut siinä

 

prässätyissä housuissaan

kauluspaidassaan 

hiukset sliipattuina.

Kun Fridan ja Ninon suhde syventyy, Nino kertoo salaisuudestaan. Nino osaa nimittäin vähän romanikieltä ja on ylpeä taidostaan: 

 

Mummi on opettanut sitä mulle
mutten mä oikeastaan 
puhu sitä missään.

Ninon silmät 
on tummat kuin metsälähteen pinta. 

Ei meistä kukaan puhu
tai ehkä vanhemmat ihmiset 
joskus keskenään
 
Ja sitten kieli alkaa unohtua
kun kukaan ei enää puhu sitä
Nino huokaisee. 

 

Satu Tammela on lohjalainen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kustantamon sivuilla hän kertoo kirjoittaneensa käsikirjoitusta puhelimensa tiedostoon, koska säeromaanin muoto itsessään sopii puhelimen näytölle sekä kirjoitettavaksi että luettavaksi. 

Tammelan huokoinen mutta silti tarkasti havainnollistava kerronta antaa riittävästi tilaa Fridan nuoruuden etsikkoajan ailahteleville tunteille. Murrokset ja muutokset myös omassa kehossa kuvataan luontevasti. Frida esimerkiksi kärsii migreenistä ja joutuu sen takia olemaan välillä myös pois koulusta.
 
On kiinnostavaa, että kirjan takakakannessa ei ”mainosteta” lainkaan  säeromaanimuotoa. Luultavasti tämä käytäntö tuleekin lisääntymään, mikä saattaa olla yksinomaan hyvä ratkaisu. 

Murtumia sai äskettäin kunniamaininnan Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnonjaon yhteydessä.   
 

Lisää kotimaisia lasten- tai nuortenromaaneja, joissa on romanitaustaisia pää/sivuhenkilöitä:

Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, Otava 2018

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, Otava 1997–2001 ja 2011–2018   

 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija, Tammi 2018 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Tammi 2018

Asta Ikonen: Mia ja muutosten kevät, Karisto 1999

Taru Mäkinen: Tinka ja Tiikeri ja Tinka ja tummat vuoret, Tammi 1986 ja 1988

Tuula Saarto: Suljetut ovet, Otava 1972
  

Idyllinen kesäpäivä mummon mökillä

Heidi Viherjuuri & Henna Ryynänen: Terveisiä mummon mökiltä. 32 sivua. Mäkelä 2024. 

 

 

Edellisessä Heidi Viherjuuren ja Henna Ryynäsen kuvakirjassa Ollaanko nyt perillä lapsi matkusti äitinsä kanssa Saksasta Suomen mummolaan. 
Loogisesti sarjan toisessa osassa kerrotaan leikki-ikäisen minäkertojan kesäpäivistä mummon mökillä.   
 
Henna Ryynänen kiteyttää myös tässä uudessa osassa kuvitukseen samastuttavasti sekä lapsen että äidin vaihtelevia tunnetiloja. 

Kuva äidistä hyppäämässä laiturilta järveen ja seuraavalla aukeamalla kellumassa järven rannassa, tiivistävät hyvin kesäloman autuaallista joutilaisuutta ja hetkeen tarttumista.

Mummo nauttii tyttären ja tyttärentyttären seesteisestä
kesälomatunnelmasta. Henna Ryynäsen kuvitusta Heidi 
 Viherjuuren tekstiin kuvakirjassa Terveisiä mummon mökiltä
(Mäkelä 2024). 

 

Tiedonjanoinen ja utelias lapsi tasoittaa kuitenkin idylliä tivaamalla mummoltaan vastauksia hyvinkin arkisiin asioihin: esimerkiksi pissaavatko linnut järveen. 

Mummon olemukseen kiteytyy isoja tunteita: koska tytär ja tyttärentytär asuvat kaukana, näitä hetkiä on talletettava varastoon myös kesän mentyä. Rakastava katse ja ilo läheisten läsnäolosta välittyy kuvakirjan katsojalle ilman filttereitä.
 
Mummolla on myös paljon ideoita välillä pitkästyvän lapsenlapsen viihdyttämiseksi: 

 

–  Mitä me tänään tehdään? minä utelen. 

– Miten olisi puskapartio, veneretki ja sauna? mummo ähkäisee ja venyttää kylkiään. 

Mökillä on aivan eri puuhat kuin kotona isossa kaupungissa.

 

Lapsen kaksikielisyys tulee oivaltavasti esille aukeamalla, jossa lapsi laskee näkemiään perhosia, sudenkorentoja ja kimalaisia.
 
Heidi Viherjuuren ja Henna Ryynäsen Terveisiä mummon mökiltä ei kikkaile turhaan: elämyksien varaan rakennettua ja havainnollista tekstiä on juuri sopivasti. 

Aukeamalla lapsi laskee lukusanat saksaksi. Henna Ryynäsen
kuvitusta Heidi Viherjuuren  tekstiin kuvakirjassa 
Terveisiä mummon mökiltä (Mäkelä 2024). 

 

Lapsen ja aikuisen kokemukset limittyvät hauskasti toisiinsa. 
Viherjuuri asuu perheineen Kölnissä, joten monet oivallukset ovat omakohtaisia, ehkä sekin selittää osaltaan kuvakirjan luontevuutta. 

Minulla ja äidillä on supervoima. Se on kieli, jonka ärrä rämisee kuin moottoripyörä ja a-kirjaimet kuulostavat aamulaululta. Mummo ei osaa isän kieltä. Hän hymyilee, jos minä puhun sitä vahingossa, mutta toistaa perässäni, kun minä luettelen numeroita. 

 

Kesken kaikkien hauskojen kesäpuuhien yllättää myös isän ja vähän myös Saksaan jääneiden kavereiden ikävä. 

 

Henna Ryynäsen oivaltavasti toteuttamassa kuvituskuvassa
löylyn heittämisestä syntyvä höyry peittää äidin ja mummon
 kehot! Ryynäsen kuvitusta  Viherjuuren tekstiin
kuvakirjassa Terveisiä mummon mökiltä  (Mäkelä 2024). 

 

Aurinkoiseen kesäpäivään mahtuu hengästyttävän paljon erilaisia puuhia. 

Päivän kruunaa vielä iltasauna. 

Henna Ryynänen on kekseliäästi ja tyylikkäästi ratkaissut kiperän ”ongelman” alastomista kehoista! 

Suomalaisissa lastenkirjoissa on käyty ällistyttävän vähän saunassa siihen nähden, kuinka olennaisesti saunominen arkeemme kuuluu!  Maria Vuorion ja Marjo Nygårdin Satu meni saunaan (Tammi 2012) lienee ainoa saunateemaan kokonaan keskittyvä kotimainen kuvakirja.  

Suvun perinteet tulevat osaksi Agnesin arkea

Ann-Helén Laestadius: Kukaan muu ei ole niin kuin sinä, suomentanut Kaija Anttonen,  272 sivua, Kieletär Inari 2019.  

Ann-Helén Laestadius: Mieli kotiin, suomentanut Kaija Anttonen, 269 sivua, Kieletär Inari 2019.  

Ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen Agnes-sarjan kolmas ja neljäs osa viimeistelevät komeasti Agnesin kasvutarinan. 

Edelliset suomennetut osat  Terkkuja Sopperosta Terkkuja Sopperosta ja Hei söpö ilmestyivät 2017 ja 2018. 

Terkkuja Sopperosta -käsikirjoitus voitti Nordiska Museetin, Podium-kustantamon ja saamelaisen tiedotuskeskuksen järjestämän saamelaisesta nykynuoruudesta kertovien tekstien kirjoituskilpailun vuonna 2007.  

Agnes-sarjassa on paljon klassisen tyttökirjallisuuden tunnusmerkkejä. Tyttö varttuu sarjan aikana 13-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. 

Saamelaisen identiteetin vähittäisen rakentumisen rinnalla kuvataan perhesuhteita ja erityisesti jännitteistä äiti–tytär -suhdetta. Laestadius kuvaa niin ikään elävästi kaverisuhteita ja seurusteluun liittyviä, osittain ristiriitaisiakin tuntemuksia.

Agnes havaitsee, että pelkkä tahtotila ja kielen oppiminen ei automaattisesti tee hänestä saamelaisen yhteisön jäsentä – tarvitaan pitkää pohdiskelua ja asioiden työstämistä myös yhdessä muiden kanssa. 

Hän on kateellinen pikkuveljelleen Mattisille, jolle äiti on alusta lähtien puhunut saamen kieltä. Edellisissä osissa on käsitelty äidin nuoruuden irtiottoa  saamelaisista juurista ja identiteetistä. Mattisin kohdalla äiti halua sovittaa ne virheet, joita hän teki Agnesin lapsuudessa. Eittämättä Laestadius on hyödyntänyt  kirjasarjassa ainakin soittain myös henkilökohtaisia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan omasta saamelaisesta  identiteetistään.

Kiinnostavasti kirjasarja myös käsittelee kielitietoisuutta ja ylpeyttä kotikielestä ja suvun kielestä. Agnes ja ystävät Saamenmaalla käyttävät ruotsin ja saamen sekakieltä. Sitä ei pidetä pahana asiana, vaan pikemminkin todisteena kehittyneestä kielitajusta! 

Kukaan muu ei ole niin kuin sinä keskittyy Agnesin saamenkieliseen rippileiriin Kiirunassa. Sopperosta, isovanhempien kotipaikasta tuttu Henrik,  tulee yllättäen sinne isoseksi ja tyttö on hämmentynyt, koska heidän seurustelunsa on hiipunut Henrikin aloitteesta.  

Romaanin toinen sivujuonne liittyy suvussa kulkeneisiin saamelaisten kansallispukuun kuuluviin hopeanappeihin, jotka ovat salaperäisesti hävinneet. Agnesilla on Sopperossa luottoaikuinen, Ella, joka korkeasta iästään huolimatta ymmärtää tyttöä ja hänen aivoituksiaan. 

Agnes oivaltaa vähitellen, että on mahdollista olla osa saamelaisyhteisöä, vaikka ei asuisikaan Saamenmaalla. Agnes ja äiti tekevät myös sovinnon, ja samalla eräis äidin iso hankinta lähentää koko perhettä tiukemmin Saamenmaalle ja Sopperoon. 

Sarjan päättävässä Mieli kotiin -osassa keskiöön nousee Henrikin ja Agnesin välillä haastavankin etäsuhteen lisäksi heidän Sopperossa asuvan ystävänsä Jåken seksuaali-identiteetti, jota kaikkien nuorten saati aikuisten on vaikea hyväksyä, sillä Saamenmaalla ”poromies ei kerta kaikkiaan voi olla homo”. Tältä osin kuvaus tuntuu jopa hieman vanhanaikaiselta, mutta on hyvä muistaa,  että alkuteos on ilmestynyt lähes kymmenen vuotta sitten.

Erityiskiitoksen ansaitsevat ranskalaisen, sittemmin Ylä-Lappiin Inariin pysyvästi muuttaneen Esther Berelowitchin kansikuvat kolmeen viimeiseen osaan. Niissä saamelainen identiteetti on näkyvillä, mutta ei niin häiritsevässä määrin, että kirjat eivät kiinnostaisi laajempaakin lukijakuntaa. 

Ensi viikolla ilmestyvän Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden kakkosnumerossa on emeritaprofessori Vuokko Hirvosen laaja artikkeli uusimmasta saamelaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. 

Oma kieli ja identiteetti korostuvat ensimmäisessä romanikulttuuria lapsille esittelevässä tietokirjassa

Satu Blomerus, Helena Korpela, Seija Roth & Irmeli Matilainen: Kulje kansamme. Suomen romanien historiaa lapsille, 72 sivua, Opetushallitus 2019. 

Tänään vietetään romanien kansallispäivää.

Opetushallitus on tuottanut viime vuosina uutta oppimateriaalia  romanilasten opetukseen, ja Suomen romanien historiaa ja nykypäivää valtaosin sarjakuvakerronnan kautta havainnollistava  tietokirjavihkonen Kulje kanssamme on osa tätä hanketta. 

Julkaisu on suunnattu lähinnä alakouluikäisille eri oppiaineisiin (esim. äidinkieli, historia, elämänkatsomustieto), mutta sen monipuolinen tietoaines kiinnostaa myös aikuista.

Yläkuvassa romanilapset osallistuvat romanikielen
tunnille koulussa. Alakuvassa sukulainen kertoo
vanhoista perinteistä. Irmeli Matilaisen kuvitusta
 tietokirjaan Kulje kanssamme. Suomen romanien historiaa
lapsille (Opetushallitus 2019). 

Näkökulma pidetään onnistuneesti lasten tasolla, kun romanilapset kertovat toisilleen perheiden ja sukujensa arjesta, harrastuksista ja perinteistä.  

Kirjan ”vinkkaava” sisällysluettelo on erityisen hauskasti toteutettu, mutta  

taitto ja visuaalinen ulkoasu ovat harmillisen vanhanaikaisia.

Romanikielen kunnioitus ja sukurakkaus ovat ymmärrettävästi keskiössä. Omat lukunsa ovat saaneet romanien rakkaus käsitöihin, musiikkiin, hevosiin ja hengelliseen elämään. Koulunkäynnin ja ammatinhankimisen tärkeyttäkin onneksi  korostetaan eri yhteyksissä.

Menneen ajan ja nykyajan kerrontaa on välillä hankala erottaa, kun eri sukupolvien romanit kertovat vaiheistaan.

Sodan jälkeen romaneilla oli vaikeuksia löytää itselleen
asuntoa. Irmeli Matilaisen kuvitusta tietokirjaan
Kulje kanssamme. Suomen romanien historiaa lapsille
 (Opetushallitus 2019).

Valtaväestön ennakkoluulot romaneja kohtaan tulevat pariin otteeseen esille lähinnä neutraalisti kuvien kautta esille, mutta lopussa todetaan syrjinnän olevan nykyisin laissa kielletty. 

Viimeisessä ”Tuntemattomasta tutuksi, syrjinnästä tasa-arvoon" -nimisessä osuudessa  Somaliasta perheineen Suomeen muuttanut Hassan ja romanipoika Toni  ystävystyvät päiväkodissa, kun huomaavat että heidän äitinsä pukeutuvat arkenakin muiden mielestä juhlavaatteisiin.   

Hassan ja Toni huomaavat, että heidän äitinsä
pukeutuvat arkenakin  paljon hienommin kuin muiden
lasten vanhemmat. Irmeli Matilaisen kuvitusta
tietokirjaan Kulje kanssamme. Suomen romanien
historiaa lapsille (Opetushallitus 2019).

Enid Blytonin Viisikoissa roistot olivat usein romaneja ja asiallinen tieto romanikulttuurista on ollut vielä senkin jälkeen pitkään lasten- ja nuortenkirjoissa varsin vähäistä. 

Valtakulttuurin ja romanien kulttuuri kohtasivat kiinnostavasti Tuula Saarron nuorten aikuisten romaanissa Suljetut ovet (Otava 1972), joka pohjautui osin Saarron omiin kokemuksiinsa hänen mentyään naimisiin romanimiehen kanssa. 

Tuula Kallioniemen lastenromaaneissa on ollut useampia romanitaustaisia lapsia, mm. Reuhurinne-sarjan romanityttö Ramona oikoo myös tarvittaessa romaneihin liittyviä ennakkoluuloja. 

Kallioniemen varhaisnuortenromaanissa Kaksoisolennot myös toinen päähenkilöistä on Suomeen Romaniasta tullut Mihai.

Todellisia kulttuuritekoja ovat alunperin Pieni Karhu -kustantamon kautta vuosina 2009 ja 2011 ilmestyneet  Yökettu-kuvakirjat, jotka kertovat alakouluikäisen romanitytön, Miran ja tämän perheen, arjesta. Kulje kanssamme -tietokirjasen kuvittanut Irmeli Matilainen on kuvittanut myös nämä kuvakirjat. 

  

Uusia lasten- ja nuortenkirjoja romaneista:  

Helena Blomérus, Satu Blomérus, Helena Korpela, Irmeli Matilainen: Rassako reevos – Yökettu, 119 sivua, Opetushallitus 2017. / kaksikielinen laitos kolmesta Yökettu-kuvakirjasta. 

Seija Roth: Lokko Lamjaha – Kevein askelin. Poemi ta riimi kentenge – Runoja ja riimejä lapsille. Kuvittanut Tuuli Saarekas, 112 sivua, Opetushallitus 2015. / lastenrunoja suomeksi ja romaniksi.

Helena Blomérus, Satu Blomérus, Helena Korpela & Irmeli Matilainen: Mitä sait säkkiisi, yökettu? ja Minne matka, yökettu?  Pieni Karhu 2009 ja 2011.

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, Otava >  romanityttö Ramona 

Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, Otava 2018 > romanikerjäläinen Mihai

Elina Rouhiainen: Väki-sarja: Muistojenlukija, Tammi 2017; Aistienvartija, Tammi 2018 > Kiuru-tytöllä on äidin suvun puolelta romaniverta ja hän  tutustuu myös kahteen romaniveljekseen.