maanantai 30. maaliskuuta 2015

Heppastelua ja tunnekasvatusta

















Reetta Niemelä & Salla Savolainen: Ystäväni Uljas. Kuvittanut Salla Savolainen. 79 sivua, Otava 2015.






Tässä taas esimerkki kekseliäästä tuotekonseptista. Tekijäkaksikko Reetta Niemelä & Salla Savolainen on julkaissut aiemmin kaksi kuvakirjaa Tikkumäen tallilta, Tikkumäen talli ja Tikkumäen koirat (Otava 2011 ja 2013). 

Näiden kuvakirjojen ensilukijat ovat ehättäneet jo pikkukoululaisiksi, ja tarjolla on helppolukuinen lastenromaanisarja samasta miljööstä ja suurelta osin samoista henkilöistäkin! Hevostytöillä ja –pojilla on erilaisia luonteita ja piintyneitä käyttäytymistapoja, mutta sopu ja yhteisymmärrys säilyy, kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen.

Salla Savolaisen informatiivinen kuvitus antaa vaivihkaa myös tietoa, kuten tässä kuvasarjassa, jossa  Pauli riimuttaa ponia. Tikkumäki-sarja saa bonusta siitä, että siinä kuvataan myös poikien poniharrastusta. Salla Savolaisen kuvitusta Reetta Niemelän lastenromaaniin Ystäväni Uljas (Otava 2015).

Sarjan kertojana toimii Tikkumäen tallin ponikerholainen Iiris, perheensä ainokainen, joka ahdistuu nähdessään isomman tallitytön potkaisevan hevosta turhan päiten ja antavan raipasta tarpeettomasti läimäisyn ponille.


Salla Savolainen taltioi hauskasti koko perheen yhteisen iltasadun
 lukemishetken. Ja mikä parasta, lukijana on isä, ja vieressä äiti kuuntelee
nautiskellen! 
Salla Savolaisen kuvitusta Reetta Niemelän lastenromaaniin
Ystäväni Uljas (Otava 2015).


Ystäväni Uljas on varteenotettava suomalainen haastaja ruotsalaisten  Lin  Hallbergin ja Margareta Strömstedtin Sinttu- ja Eppu-sarjoille. 

Reetta Niemelä antaa luontevasti faktatietoa hevosten hoitamisesta. Heppastelun rinnalla kuvataan myös Iiriksen perhearkea luontevasti ja kodikkaasti.

Uuden sarjan ensimmäinen osa  assosioi hauskasti nimellään Anna Sewellin hevoskirjaklassikkoon Black Beauty (1877), joka tunnetaan suomennoksena nimellä Uljas Musta. Sewellin alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä kirja hevosten parissa työskenteleville opiksi ja ojennukseksi hevosten kunnioittavaan kohteluun. 




perjantai 27. maaliskuuta 2015

” Sinun ikäisesi ovat kyllä yleensä vähän sekaisin”
















Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema, Myllylahti 2015, 287 sivua.




Realistispohjaisia nuortenromaaneja ilmestyy entistä enemmän pienten kustantamoiden kautta. Yksi tämän kevään harvoista esikoisnuortenromaaneista on Briitta Hepo-ojan (s. 1988) Siilin kuolema. Hepo-oja on opiskellut kirjallisuutta Oulun yliopistossa ja asuu nyttemmin Helsingissä.

Siilin kuolema on puitteiltaan varsin perinteinen kasvutarina. Keskiössä on pohjoisessa Suomessa asuvan nelilapsisen perheen toiseksi nuorin, 15-vuotias Arttu, jonka tunneherkkyys hämmentää muita perheenjäseniä. Kahden isoveljen murrosikä on nähtävästi mennyt kivuttomasti, sillä vanhemmat huolestuvat perheen mustan lampaan edesottamuksista todella voimallisesti. Tosin isä toteaa, että "sinun ikäisesi ovat kyllä yleensä vähän sekaisin". 

Nykyisin nuortenromaaneissa on tapana heti alkuun tyypitellä nuoret päähenkilöt ja monille annetaan romaanin mittaan myös jokin neurologinen ”diagnoosi”. 

Äskettäin julkistetun Otavan nuortenromaanikilpailun voittajakäsikirjoituksessa, Nadja Sumasen Rambossa, päähenkilönä on 15-vuotias ADHD-poika. Maria Aution Varjopuutarhassa (Karisto 2014) keskushenkilö, Pihla, on autisti. Paniikkihäiriö mainitaan sekin taajaan monien nuortenkirjojen sankarittarien ominaispiirteenä.

Tuntuu siltä, että nuoruus itsessään ei enää perinteisine mielen myllerryksineen riitä – tarvitaan jokin lisämauste, jonka arvellaan herättävän lukijassa kiinnostusta.

Arttu on hyvä analysoimaan itseään ja tuntojaan. Siihen nähden, että hän on selvästi ollut aina herkkä lapsi, vanhempien reaktiot tuntuvat nyt teini-iässä hieman ylimitoitetuilta:

Enää en pelkää pimeää tai mörköjä niin kuin lapsena, mutta muita pelkovammoja on senkin edestä. Suljetut paikat kammottavat, liiallinen väenpaljous ahdistaa. En pidä hisseistä enkö suostu kiipeämään korkealle, ainakaan jos sieltä näkee alas. Lentokoneet  ovat pahimpia. Mua alkaa ahdistaa niissä, mikä on huono juttu, jos tykkää matkustella. 
Isän mielestä mun piti ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Eihän mulla ollut oikeastaan mitään valittamista: mulla oli katto pään päällä, mä en nähnyt nälkää eikä mua ollut koskaan lyöty.
Isä ei tajunnut, ettei mulle tarvinnut tapahtua mitään pahaa, riitti, että kuvittelin jotain tapahtuvan.

Perheen kesälomamatkalla isä ajaa vahingossa autolla siilin yli. Arttu menee tapahtumasta suunniltaan ja pakottaa muun perheen osallistumaan siilin hautaamiseen. Poika soimaa isäänsä tapahtuneesta vielä pitkään jälkeen päin. 

Arttu tutustuu löytöeläinkotitoiminnassa mukana olevaan Neattaan, karismaattiseen tyttöön, joka vetää pojan mukaan eläinsuojeluliikkeeseen ja usuttaa myös kyseenalaistamaan perheen arvoja. Näiltä osin Hepo-ojan teemavalinnat osuvat yksiin viime aikoina ilmestyneiden eläin- ja luonnonsuojeluliikettä ja kansalaistoimintaa sisältävien kaunokirjallisten teosten kanssa. 

Arttu kapinoi monin tavoin vanhempiensa periaatteita ja putkiaivoisuutta vastaan: muun muassa silpomalla äidin perintöturkin ja viherkasvin, ryhtymällä hetken mielijohteesta kasvissyöjäksi, leikkauttamalla itselleen irokeesin ja heittämällä klassisen musiikin levykokoelmansa parvekkeelta alas.

Perheessä ei ole puutetta rahasta: äiti on sisustusarkkitehti ja isä toimitusjohtaja. Raha ei kuitenkaan tee lapsia onnelliseksi, tuntuu Hepo-oja nuortenromaaninsa kautta viestivän. 

Hepo-oja kirjoittaa sujuvasti, dialogi on pääosin eloisaa, mutta hienoinen tyhjäkäynti kerronnassa ja vanhempien kerta toisensa jälkeen toistuva asenteellinen ja ”paperin makuinen käytös” puuduttaa pidemmän päälle. 

Perheen dynamiikan kipupisteisiin paneutumisen sijasta isä ehdottaa pojalle terapiaa, jossa tämä voisi kelata ongelmiaan ammattilaisen kanssa.

Artun kapinointi jää lopulta aika pliisuksi. Artun siirtäminen erityisluokalle tuntuu sekin melko perusteettomalta ratkaisulta ja loppukliimaksiin tarvitaan koko perheen katumusta ja anteeksipyyntöjä sairaalavuoteen äärellä. 

Äiti keksii lopulta – varmasti omaksi huojennuksekseen – pojalle diagnoosin ilman lääkärienkin apua: äiti arvelee, että Artulla on peilituntosynestesia, josta äiti on lukenut tiedelehdestä:

– – – Äiti luki sellaisia juttuja huvikseen, kun muut jotkut muut lukivat sarjakuvia. ”Siinä kerrottiin, että jotkut ihmiset tuntevat kipua kun he näkevät sitä, heidän aistinsa ikään kuin ovat vähän sekaisin Ajattelin sinua. Että se sopisi sinuun.” 
”Miten sitä hoidetaan?” 
”Ei sitä voi hoitaa”, äiti sanoi. ”Ei se ole sairaus. Se on ominaisuus." 
Sen kanssa pitää vain opetella elämään.” 
”En mä halua.” 
”Ehkä sinä totut. Ei se haittaa.” 


Kirjan kansikuva (jonka tekijästä ei löydy mainintaa takakannesta tai esilehdeltä) on harmillisen epäkiinnostava. Profiilikuva on jähmeä eikä herätä uteliaisuutta päähenkilöä kohtaan toivotulla tavalla.






torstai 26. maaliskuuta 2015

Rosvoloille yhteisöllisyys on mammonaa tärkeämpää









Lastenelokuva Me Rosvolat. Ohjaus Marjut Komulainen. Käsikirjoitus Marjut Komulainen ja Melli Maikkula, perustuu Siri Kolun lastenromaaniin Me Rosvolat. Tuotanto Claes Olsson. Kinoproduction Oy. Pääosissa Ilona Huhta, Sirkku Ullgren, Mio Määttä, Lotta Lehtikari, Kari Väänänen ja Jussi Vatanen. K7. Ensi-ilta 27.3.2015.




Otavan ja Kinoproduction –tuotantoyhtiön vuonna 2009 järjestämä kilpailu, jolla etsittiin yhdistetyn lastenromaani- ja elokuvakirjoituskilpailun kautta uusia potentiaalisia tekstejä ja tekijöitä, ennakoi näin jälkiviisaasti katsottuna kaukonäköisesti nykytilannetta, jossa lastenkulttuurin menestys nivotaan entistä useammin moneen eri mediaan.

Elokuvarahoitus on Suomessa jähmeää ja kenties Me Rosvolat -elokuvan teko venyi siitäkin syystä alkuperäisiä suunnitelmia pidemmäksi prosessiksi. 

Onneksi kilpailun sattui voittamaan Siri Kolu, jolla oli arvatenkin takataskussaan jo lukuisia ideoita ensimmäisen Me Rosvolat –lastenromaanin jatko-osiksi.

Ilman Kolun jatko-osia lastenelokuvan lanseeraus yli viisi vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen olisi saattanut olla aika epätoivoista. Nykyisin kirjojen fanittaminen on lasten ja nuorten keskuudessa varsin lyhytaikaista: on entistä vaikeampi sitouttaa heitä pitkäksi aikaa samaan "tuotteeseen". Tämä aiheuttaa jatkuvasti päänvaivaa markkinoinnille. 

Marjut Komulaisen huomenna ensi-iltansa saava lastenelokuva Me Rosvolat yltää visuaalisesti ja tarinallisesti samaan anarkistiseen yhteiskuntakritiikkiin Siri Kolun alkuteoksen kanssa. Elokuvassa korostuu myös hauskasti ajankohtainen kierrätysteema: itselleen tarpeettomat rosvotut turhakkeet rosvoperhe laittaa kiertoon muille tarvitseville!

Viljan (Sirkku Ullgren) vanhemmat on kuvattu hyvin värittömiksi ja persoonaltaan haljuiksi hahmoiksi. Tosin onnelliseksi kääntyvässä lopussa Viljan tunnekylmä isäkin näyttää panevan jo arvoja enemmän kohdalleen. 

Rosvoloissa on sopivasti räyhäkkyyttä kontrastiksi Viljan steriilille ja jähmeälle ydinperheelle, joka pitää yhtä pikemminkin velvollisuudesta kuin rakkaudesta. 

Elokuvan kantavaksi teemaksi nouseekin epäsovinnaisen perheen lojaalisuus toisiaan kohtaan. Tarinan jäntevyyden kannalta on viisaasti zuumattu näkökulmaa rosvoremellyksen ohessa nimenmoaan Viljan ja rosvoperheen tyttären Helen väliseen, aluksi hyvinkin jännitteisen ja toisiaan kyräilevän suhteen kehittymiseen.

Sirkku Ullgren ja rosvo-Helen roolin näyttelevä Ilona Huhta tekevät kumpikin käsikirjoituksen ja tarinan puitteissa hyvät luonneroolit.

Ensimmäisestä Me Rosvolat -kirjasta on otettu elokuvan kupeeseen myös uusi painos elokuvakannella. 






keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Pelastaako Rambo realistisen nuortenkirjallisuuden?



Hetki sitten on julkistettu Otavan nuortenromaanikilpailun voittaja. Voiton vei espoolaisen toimintaterapeutin, Nadja Sumasen (s. 1975), käsikirjoitus Rambo. Sumanen saa kustannussopimuksen lisäksi 7000 euron rahapalkinnon.

Kirjoituskilpailun tiedotteessa sanotaan:

Romaanikäsikirjoitus Rambo antaa äänen nuorelle, joka saa ani harvoin ääntään kuuluville. Romaanin minäkertoja, neljätoistavuotias Rambo, on yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi. Helposti syttyvä, ADHD-diagnoosin saanut poika on koulussa tarkkailija ja ikätoveriensa joukossa sivullinen. Vaikka olisi helppo luonnehtia Ramboa vähäosaiseksi, hän ei ole kuitenkaan onneton eikä vaivu toivottomuuteen. Rambo on valoisa ja lohdullinen tarina. Vaikka Sumasen teksti antaa uskoa tulevaisuuteen, se muistuttaa, että putoaminen on aina mahdollista, jos turvaverkkoa ei ole.

Raati arvosti kerronnan pelkistystä, konstailemattomuutta ja aistivoimaisuutta:

Sumanen tarkastelee romaanin henkilöitä lämpimästi: lukijan on mahdollista samaistua heidän elämäntilanteeseensa ja ymmärtää heidän ratkaisujaan. Erityisen herkästi Sumanen kuvaa Ramboa, langanlaihaa poikaa, jolla on lennokas mielikuvitus ja pohjaton ruokahalu, pyrkimys pysäyttää ilmastonmuutos ja tehdä roikkumisen maailmanennätys. Henkilöt on niin koskettavasti kuvattu, ettei lukija malttaisi erota heistä viimeisellä sivulla.

Rambo julkaistaan nuortenkirjana lokakuussa 2015 ja se päätyy joulukuussa myös Kansallisteatterin Omapohjaan näytelmäksi, jonka dramatisoi ja ohjaa Elina Kilkku. Näytelmä toteutetaan yhteistyössä helsinkiläisen Kallion lukion oppilaiden kanssa.

Raati sai luettavakseen yhteensä 189 käsikirjoitusta.  

Voittajan lisäksi kunniamaininnan saivat yleistä kirjallisuustiedettä Turussa opiskeleva  Anne-Maija Aalto (1988) käsikirjoituksestaan Syvään veteen ja Pete Suhonen käsikirjoituksestaan Koira, joka kävi coffee shopissa.

Aallon käsikirjoituksen aiheena on 15-vuotiaan tytön äidin kuolema auto-onnettomuudessa:

Lukija elää surun läpi yhdessä päähenkilön kanssa, käy samoissa syvissä vesissä. Hän kovettaa itsensä kuin uutta minäänsä luova Taika, takertuu mukavaan äidinkielenopettajaan Anttiin samalla epätoivoisella hurjuudella, tulee yhtä nöyryytetyksi, hyväksyy lopulta oman haavoittuvuutensa. 
Syvään veteen on tärkeä ja lohtua tuova romaani. Käsikirjoituksen kieli on upeaa, dialogi tehokasta, leikkaukset tilanteesta toiseen elokuvamaisen nopeita ja rakenne tarkkaan mietitty. Kirjoittaja kuljettaa varmoin ottein niin päähenkilöä kuin lukijaakin. Lukukokemuksesta jää puhdistunut olo.

Pete Suhosen käsikirjoitus Koira, joka kävi coffee shopissa riemastutti raatia täydellisellä piittaamattomuudellaan kotimaisen nuortenkirjallisuuden kirjoittamattomista konventioista:

Tarina 18-vuotiaan Zei-Zein, pizzakuskin ja kokisaddiktin, yrityksestä hankkia urheiluautoja ja misuja on absurdi ja hulvaton:
 Zei-Zei päättää salakuljettaa heroiinia Amsterdamista serkkunsa bokserin Bullin vatsassa, mutta Bullin ummetus pistää suunnitelmat uusiksi. Rikollismaailman slapstickissä pyörii mukana kirjava joukko sivuhenkilöitä: diileri, nymfomaani, moottoripyöräkerholaisia ja jopa yksi sotaveteraanikin, eikä vauhdista ja villeistä tilanteista tule pulaa. Sarjakuvamainen ote pitää lukijan vastustamattomasti näpeissään. Verbaalisessa akrobatiassaan ja laajassa lukeneisuudessaan kirjoittaja on aivan omalla tasollaan. Käsikirjoitus on ällistyttävä ja virkistävän räävitön: sitä lukiessa saa nauraa ääneen. 

Pete Suhonen (s. 1967) on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja. Hän on julkaissut aiemmin romaanit Hitlerin kylkiluu (2012) ja Valkoinen joulu (2013).

Kilpailun tuomaristoon kuuluivat kirjailija Terhi Rannela, ohjaaja Jukka Rantanen Suomen Kansallisteatterista, Kallion lukion opiskelijat Helmi Turunen ja Sami Mäkäräinen, kustannuspäällikkö Katriina Kauppila ja kustannustoimittaja Sanna Jaatinen Kustannusosakeyhtiö Otavasta.
Kustannusosakeyhtiö Otava täyttää tänä vuonna 125 vuotta. Osana juhlavuotta Otava ja Otavan Kirjasäätiö järjestivät nuortenromaanin kirjoituskilpailun keväällä 2014. Tarkoituksena oli löytää ansiokas teos, joka kertoo tämän hetken nuorten maailmasta. 

Rouva Huu vieraili maanantaina Tallinnassa Viron Suomen Instituutissa esittelemässä virolaisille kääntäjille suomalaisen nuortenkirjallisuuden uusimpia trendejä. Uusin Virossa ilmestynyt suomalainen nuortenkirja on alkuvuodesta ilmestynyt Salla Simukan Lumikki-trilogian viimeinen osa. Kääntäjän työpöydillä ovat viimeisteltävinä tai ilmestymistään odottamassa myös nuorille aikuisille suunnatuista lajityypin kirjoista J. K. Johanssonin Palokoski-dekkarisarjan osa sekä Sari Luhtasen & Miikko Oikkosen Nymfit. 
Virossa alkuperäinen kotimainen nuortenkirjallisuus on heikoissa kantimissa: ammattikirjailijat eivät innostu lajityypistä sen huonon myynnin ja heikon arvostuksen takia. Uusia varteenotettavia tekijöitä yritetäänkin hankkia nimenomaan kirjoituskilpailuiden kautta.
Suomessa nuortenkirjailijoiden arvostus on vielä verraten suurta, ja uskoakseni nimenomaan Simukan Lumikki-trilogian parin viime vuoden aikana tekemä maailmanvalloitus on osaltaan jopa lisännyt eri tahojen kiinnostusta nuortenkirjallisuutta kohtaan.
Otavan nuortenromaanikilpailulla haluttiin etsiä aivan uusia realistisen nuortenkirjallisuuden tekijöitä ja  kilpailussa rajattiin pois jo aiemmin nuortenkirjailijoina meritoidut tekijät, mikä herätti – suuren rahapalkinnonkin takia – kentän toimijoissa hienoista närää. 
Aiemmin esittämäni arvailut siitä, että hakusessa olisi ollut nimenomaan nuoret nuortenkirjailijat, meni nyt mönkään: kaikki kolme vajaan 200 osallistujan joukosta nyt esille nostettua ovat selvinneet pahimmasta nuoruuden kurimuksesta.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

”Erämaahan lähtee poika, mutta sieltä palaa mies”
















Dan Smith: Big Game. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Perustuu Jalmari Helanderin ja Petri Jokirannan alkuperäistarinaan. 261 sivua. WSOY 2015.





Luonto on perinteisesti ollut lasten- ja nuortenkirjallisuudessa rauhoittumisen ja ristiriitaisten tunteiden tasaamisen miljöö. Muistetaan vaikka Anni Swanin sankarittaria, jotka tämän tästä menivät tasaamaan itseään ”metsien kaukaiseen sineen”. Toisaalta pojille luonto on ollut jo varhaisista eräkirjoista lähtien miehistymisen näyttämö: karuissa luonnon oloissa on otettu miehistä mittaa.

Eilen sai ensi-iltansa Jalmari Helanderin nuorille suunnattu actionelokuva Big Game, jonka pääosia näyttelevät Helanderin aiemmasta Rare Exports –elokuvasta tuttu lapsinäyttelijä Onni Tommila sekä yhdysvaltalainen näyttelijä Samuel L. Jackson. Elokuvan rinnalle on tuotettu yhdysvaltalaisen trillerikirjailijan Dan Smithin toimesta myös nuortenkirja, joka perustuu elokuvan suomalaiseen alkuperäiskäsikirjoitukseen.

Suomeen sijoittuva elokuva on kuvattu pääosin Saksassa, mutta tarina linkittyy Helanderin aiemman rankanpuoleisen  joulupukkielokuvan tavoin selkeästi Suomeen ja Lappiin.  Myös Dan Smithin nuortenkirjassa suomalainen miljöö ja luontoon liittyvät uskomukset ovat paikoitellen näkyvillä, vaikka kovin suurieleiseen luontotunnelmoinnin maalailuun ei rivakalta action-toiminnalta tilaa jääkään.

Oskari on 12-vuotias poika, jonka äiti on kuollut. Isä yrittää parhaansa mukaan kasvattaa poikaa ja apua tähän hän saa kyläyhteisön muilta miehiltä. Kylän perinteisiin kuuluu, että 13-vuotissyntymäpäivään mennessä pojan on osoitettava miehuutensa menemällä yksin metsälle. Oskarin isä on tuonut omalta miehistymisreissultaan metsästä karhun, joten pojan paineet ovat melkoiset. Oskari aistii isän empivän poikansa onnistumista. Lähtiessä hän saa isältä arvoituksellisen kartan.

Oskarin metsästysaseena on suomalaisessa metsästyskulttuurissa nykyisin varsin vähän käytetty jousiase:

    
Astuessani laikukkaalle, kuparinväriselle lehtimatolle pidin jalkapohjani litteinä. Aika pysähtyi. Sydämensykkeeni hidastui. Lihakseni olivat rentoina, ja mieleni oli tyyni.

Sitten näin sen. Melko lähellä. Hahmon oksien lomassa. Eläin oli suurin, jonka olin koskaan nähnyt, seisoi suorana ja ylpeänä pää minun suuntaani kääntyneenä. Sen sarvet olivat valtavat, ulottuivat ainakin yhtä leveälle kuin pystyin ojentamaan käsivarteni.
Oikaisin selkäni, vedin syvään henkeä, kohotin jousen ja vedin jänteen poskeni kohdalle. Suljin toisen silmäni, tähtäsin ja päästin ilman keuhkoistani tasaisena virtana.
Nyt. 
Kun vapautin jänteen, nuoli surahti metsän poikki. Se puhkoi ilmaa ja lensi hetkessä lyhyen matkan: suoraan kohti laukaistu tappava puu- ja sulkaohjus. Mutta nuoli osui huojuvaan oksaan ja kääntyi oikealle. Se pyöri ja kieppui, kopsahti koivun kylkeen ja putosi lehdille kuin vaaraton oksa.

”Helkkari.”


Oskarin aikeet näyttävät romuttuvan heti alkuunsa, kun hän joutuu heti matkansa alkuvaiheessa oudon selkkauksen silminnäkijäksi.  Erämaahan laskeutuu pienen kerrostalon korkuinen lentokone. Pian Oskari saa huomata olevansa itse ison kansainvälisen terrorismioperaation jahdin kohteena – seuralaisenaan Yhdysvaltojen presidentti.

Odotuksenmukaisesti täpärät selviytymiset ja nokkelat juonenkäänteet seuraavat toisiaan hengästyttävässä tahdissa. Oskari kasvaa seikkailun mittaan miehisiin mittoihin, vaikka ei tuokaan edeltävien miessukupolvien tapaan metsästysmajan seinälle eläimen päätä todisteeksi miehuudestaan. Hänen aloitteellisuutensa ja ripeytensä ansiosta erämaassa liikkumaan tottumaton ja siksi melko toistaitoinen presidentti pelastuu kerta toisensa jälkeen.

Big Game on alkuperäistä englanninkielistä elokuvanimeään myöten pojille täsmätuotettu toiminnantäyteinen nuortenkirja. Nähtäväksi jää, tuleeko elokuvasta niin iso megamenestys, että se innostaisi pojat lukemaan arvatenkin hyvin virtaviivaisesti yksi-yhteen menevän tarinan myös kirjan muodossa.

Suomessa on vuosituhannen taitteesta lähtien ryhdytty julkaisemaan suomalaisia varhaisnuortenkirjoja rinnakkain elokuvan kanssa. Menestyksellisin lienee Raimo O. Niemen ohjaama Poika ja ilves -tuotekonsepti, joka pohjautui Ville Suhosen käsikirjoitukseen ja tuli elokuvalevitykseen joulukuussa 1998. 

Suhosen kirjoittama varhaisnuortenkrija ilmestyi kuitenkin vasta kolmen kuukauden viiveellä elokuvan ensi-illasta eli seuraavan vuoden helmikuussa.  Kirsti Manninen kirjoitti Raimo O. Niemen ohjaaman seikkailuelokuvan Suden arvoitus (2006) pohjalta samannimisen varhaisnuortenkirjan, jonka alkuperäinen käsikirjoitus oli Heikki Vuennon. Kummankin elokuvan ja kirjan kohdalla pääosassa on suomalainen erämaa, lapsi ja villieläin, johon lapsi saa herkkävaistoisuutensa ansiosta kontaktin. Kummassakin kirjassa myös luonnon ja villieläinten suojelu on keskeisessä osassa.

Big Game -kirjassa luonto jää pikemminkin komeaksi kulissiksi. Erämaajärven kalat kuolevat ja eittämättä myös aarnimetsää ryskyy kumoon, kun suoran toiminnan joukot mellastavat Lapin luonnossa.

Dan Smith on kirjoittanut aiemmin trillereitä aikuisille ja pari 1940-luvun Saksaan sijoittuvaa historiallista nuortenromaania. Amerikkalaisen alkuteoksen kansikuva vihjaa elokuvakytkentään ohuemmin kuin suomalainen käännös. 




               






maanantai 16. maaliskuuta 2015

Tästä näyttelystä Topeliuskin olisi pitänyt!




Satumaan sankarit. Topeliuksen Lukemisia lapsille 150 vuotta.  Näyttely Päivälehden museossa, os. Ludviginkatu 2–4, Helsinki 20.8.2015 asti. Avoinna ti–su klo 11–17. Vapaa pääsy.






Kyllä helsinkiläisiä nyt hemmotellaan. Tarinoiden puisto -näyttely ja tapahtumarypäs päättyi helmikuun alussa Virkagalleriassa ja melkein heti perään avautui Päivälehden museossa aina elokuulle jatkuva toiminnallinen näyttelykokonaisuus Satumaan sankarit, joka juhlistaa Zacharias Topeliuksen Lukemisia lapsille -sarjan 150-vuotisjuhlavuotta.

Näyttelyn suunnittelusta on vastannut lastenkulttuurin rautainen ammattilainen Alexander Reichstein

Minulla oli ilo tutustua Alexanderiin Voipaalan lastenkultturikeskuksessa vuonna 1991. Hän oli hiljattain muuttanut perheineen Venäjältä Suomeen ja oli luomassa uraansa Suomessa. 

Hänen näyttelyissään on aina mukana leikillinen elementti, mutta silti kulloisestakin teemasta ja huippulaatuisesta käytännön toteutuksesta pidetään visusti kiinni.



Satumaan sankarit -näyttelyssä kaikkiin esineisiin saa koskea ja veneeseen 
kiivetä tekemään matkaa vaikkapa vedenneito Wellamon kanssa aaltoihin. Kuva PHH.

Päivälehden museon katutasossa on Topeliuksen satujen maisemia: pieniä pirttejä, linnoja, metsän siimeksiä, meritunnelmointia ja kaukomaiden eksotiikkaa.

Rouva Huun tutustuessa Satumaan sankarit -näyttelyyn paikalla oli muutama äiti-lapsi –seurue, joka silmin nähden viihtyi tilassa ja otti sen joka sopukan käyttöön. 

Prinsessa Adalmiinan asuun pukeutunut tyttö oli viehättynyt itämaisen eksotiikan nurkkauksesta, mutta pari rohkelikkoa kurkisti myös saamelaisten kotaan ja kipusi puuveneeseen. Vaatimattoman pirtin runsas esineistö ja huovutetut ruoka-ainekset houkuttivat nekin lapsia heittäytymään perinpohjaisiin kotileikkeihin.


Olisiko tässä näkymä Pikku Matin pirtistä? Huonekalut ja astiat ovat ehtaa vanhaa ja ruokatavarat huovutettuja ja leikkimään houkuttelevia. Kuva PHH. 


Zacharias Topelius (1818–1898) oli oman aikansa monitoimimies, joka monien muiden hankkeidensa ohella loi pohjan suomalaiselle lastenkirjalisuudelle. 

Lukemisia lapsille oli Topeliuksen suurtyö, kahdeksanosainen kokoelma satuja, runoja, näytelmiä ja seikkailukertomuksia. Kokoelma ilmestyi ensin ruotsiksi vuosina 1865–1896 ja suomeksi vuodesta 1874 alkaen. 

Lukemisia lapsille -kokoelmasta julkaistiin Ruotsissa vuosina 1901–1903 kahdeksanosainen ja suurelta osin nelivärinen ns. taiteilijapainos, jota kuvittivat ajankohdan arvostetuimmat ruotsalaiset ja suomalaiset kuvittajat, J. A. G. Acke, Carl Larsson, Ottilia Adelborg, Albert Engström, Albert Edelfelt, Venny Soldan-Brofeldt ja Väinö Blomstedt.  Isokokoinen kirjasarja suomennettiin vuosina 1906–1907. Myöhemmin siitä on otettu myös kaksiosainen yhteislaitos. 

Reichstein on siekailematta yhdistellyt kuvaseiniin ja ns. printtiverhoihin eri aikakausien Topelius-kuvituksia kollaasiin, josta syntyy jopa yllättävän harmoninen kokonaisuus.  

Topeliusta ovat kuvittaneet eri vuosikymmeninä lukuisat suomalaiset kuvittajat: edellä mainittujen lisäksi Rudolf Koivu, Martta Wendelin, Emil Cedercreutz, Maija Karma ja Aleksander Lindeberg sekä uudemmista Leena Lumme, Ulla Vaajakallio, Lena Frölander-Ulf, Kristina Segercrantz ja  Risto Suomi.


Näyttelyn suunnittelija, kuvittaja Alexander Reichstein, havainnollistaa 
kansikuvaluukkujen sisältöä. Mukana myös klassinen valokuvapotretti 
Topeliuksesta. Kuva PHH. 

Päivälehden museon aulassa on hauska kooste Topeliuksen tuotannon kansikuvista. Lapsi ulottuu avaiilemaan matalalle sijoitettuja kansikuvia, jotka avautuvat luukkusyvennyksiksi. Jokaisesta löytyy jokin Topeliuksen satujen teemaan sopiva esineyllätys: esimerkiksi totuuden helmi tai kultaharkkoon kaiverretut hyveellisyyttä ja lapsenuskoa korostavat sanat.

Päivälehden museon Painokellarissa tuodaan esille myös  Topeliuksen merkitystä lehtimiehenä, suomalaisen journalismin uudistajana ja kirjapainotyöntekijöiden ystävänä.






keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Ennakkoluulojen hersyvää tuulettelua















David Walliams: Poika ja mekko, kuvittanut Quentin Blake. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. 220 sivua. Tammi 2015.




On vallan perusteltua nimittää David Walliamsia Roald Dahlin (1916–1990) manttelinperijäksi. Sen verran molempien brittikirjailijoiden lastenromaanien aihepiirit ja tyylit muistuttavat toisiaan. Vaikutelmaa tietysti tehostaa vielä entisestään se, että Dahlin luottokuvittaja Quentin Blake on kuvittanut kaksi varhaisinta Walliamsin teosta. Sittemmin hänen lastenkirjojaan on kuvittanut toinen brittiläinen kuvittajavirtuoosi, Tony Ross.


Poika ja mekko on ilmestynyt alun perin vuonna 2008. Se on Walliamsin debyytti lastenkirjailijana, ja siksi onkin kiinnostavaa huomata, kuinka hän kierrättää tiettyjä maneereita todennäköisesti kirjasta toiseen. Viime vuonna suomennetussa Herra Lemussa esiintynyt intialainen lehtikioskin pitäjä herra Rai on nimittäin keskeinen sivuhenkilö peräti kuudessa Walliamsin romaanissa.  Rai yrittää ehtimiseen viilata asiakkaitaan linssiin näennäisesti reiluilta kuulostavilla könttätarjouksilla.

Vaikka Roald Dahl -vaikutteet ovat ilmeiset, niin Walliamsin lastenkirjojen tyylin vaikutevelka on kirjailijan kotimaassa kuitenkin yhdistetty ennen muuta Walliamsin yhdessä Matt Lucasin kanssa luoman Pikku Britannia- sketsisarjan camp-huumoriin, jossa irvaillaan räikeästi ja epäsovinnaisesti erilaisille ilmiöille.



Lisa houkuttelee Dennisin pukeutumaan ompelemaansa muotimekkoon ja kokonaisuus viimeistellän vielä sopivalla meikillä. Quentin Blaken kuvitusta Dennis Walliamsin lastenromaaniin Poika ja mekko (Tammi 2015).  


Ankeat kotiolot ryydittävät 12-vuotian  Dennisin arkea.  Isä on rekkakuski, äiti on  häipynyt omille teilleen väsyttyään ottamaan jatkuvasti yhteen isän kanssa. Isoveli John on tyypillinen isoveli.  Kotona on Dennisin mielestä sanalla sanoen nuiva tunnelma. Dennis kärsii siitä, että äidin lähdön jälkeen ei enää halailla ja osoiteta muutoinkaan tunteita. 

Kun Dennisin patjan alta löytyy Vogue, isä on siitä selvästi enemmän järkyttynyt kuin isoveljen patjan alta löytyvästä pornolehdestä.



Kuvittajana Quentin Blakella on ilmiömäinen taito ilmaista tunteita elekielen kautta. Rehtorin auktoriteetti jyrää hontelon ja mekkoon pukeutuneen Dennisin aivan konkreettisesti alleen. Blaken kuvitusta Dennis Walliamsin lastenromaaniin Poika ja mekko (Tammi 2015). 

Dennis on koulun jalkapallojoukkueen erehtymätön maalitykki ja siksi kavereiden suosiossa.  Dennisin paras kaveri on intialainen Darvesh-poika, jonka äiti käyttäytyy hurmaavan impulsiivisesti, mutta Darveshin mielestä tietysti tosi nolosti. 

Mutta Dennis on levoton ja jokin on pielessä:

Peiliin katsoessaan hän näki tavallisen kaksitoistavuotiaan pojan. Mutta hänestä tuntui erilaiselta – hänen ajatuksensa pursuivat värejä ja runoutta, vaikka elämä olikin usein tosi tylsää.

Dennis löytää sielunsukulaisen ylemmällä luokalla olevasta Lisasta. Tyttö on intohimoinen muodin asiantuntija, joka suunnittelee ja ompelee muotilehtien inspiroimana omia vaatteitaan. Lisan mielestä ei ole mitään outoa siinä, että Dennis on kiinnostunut Voguesta ja naisten muodista.



Lasten joukkovoima jyrää lopulta kaikkien ennakkoluulot alleen. Koulun edustusjoukkue tekee raflaavan vedon ja pukeutuu Dennisin tueksi mekkoihin, jotta rehtori pyörtää päätöksensä erottaa Dennis koulusta. Quentin Blaken kuvitusta Dennis Walliamsin lastenromaaniin Poika ja mekko (Tammi 2015). 

Walliams käsittelee Dennisin uuden identiteetin löytymistä kepeästi. Dennisin halua  pukeutua tyttöjen vaatteisiin ei sen enempää perustella. Walliamsin tyyli käsitellä rankkojakin aiheita huumorin kautta muistuttaa myös Jacqueline Wilsonin lasten- ja varhaisnuortenromaaneja. Muiden ikätovereiden silmissä outo käyttäytyminen myös trivialisoidaan, kun myös Dennisin koulun rehtori paljastaa todellisen luonteensa.

Walliamsin myöhemmissäkin lastenkirjoissa joko nuori päähenkilö tai hänen lähisukulaisensa paljastuu tavalla tai toisella friikiksi. Billionare boy (2010) kertoo ökyrikkaan isän pojan elämästä, joka näennäisestä yltäkylläisyydestään huolimatta on onnetonta, sillä yksi puuttuu: ystävä.

Gangsta granny -romaanissa (2011) on siinäkin poikapäähenkilö, joka vierailee nihkeästi isoäitinsä luona, Mielipide kuitenkin muuttuu, kun hän saa kuulla että isoäiti oli nuoruudessaan maineikas jalokivirosvo.

Viidennessä romaanissa Ratburger, 2012, on tyttöpäähenkilö, jolla on riesanaan ilkeä äitipuoli. Kuudes kirja Demon Dentist (2013) kertoo Alfie-pojan ja isän pienperheestä. Isän elämä luisuu raiteiltaan, kun kaupunkiin tulee uusi hammaslääkäri. Seitsemäs ja tällä erää viimeinen lasetnromaani on Awful Auntie (2014). Stellan kotiin muuttaa täti lemmikkieläimiensä kanssa, ja aiheuttaa arvatenkin monenlaista kaaosta. 

Suomalaisista kirjallisuudentutkijoista Mia Österlund on tutkinut vuonna 2005 valmistuneessa väitöskirjassaan  "Förklädda flickor". Könsöverskridning i 1980-talets svenska ungdomsroman ristiinpukeutumisen muotoja 1980-luvun ruotsalaisissa nuortenromaaneissa.