Absurdi novellihelmi 20 vuoden takaa

Asko Martinheimo: Kidukset, novelli kokoelmasta Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta, 142 sivua, WSOY 1996. Kansikuva Martti Ruokonen.

Toisinaan jokin uutinen tai julkisuudessa syystä tai toisesta ajankohtainen ilmiö palauttaa rouva Huun mieleen tietyn jo aikapäiviä sitten ilmestyneen lasten- tai nuortenkirjan ja joskus myös yksittäisen kertomuksen, tarinan tai sadun.

En ota nyt kantaa Särkänniemen delfiinien siirtoon Attican eläintarhaan Kreikkaan, vaan keskityn Asko Martinheimon hienoon novelliin, joka löytyy 20 vuotta sitten ilmestyneestä kokoelmasta Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta.

Sama novelli ilmestyi viime vuonna myös toimittamassani kokoelmassa Panttivanki ja muita kertomuksia (Opetushallitus 2015) Ari Saanion selkomukauttamana ja Jussi Kaakisen upeasti kuvittamana.

Novelli on yksi Martinheimon lyhytproosan helmistä.

Kidukset kertoo pojasta, joka haluaa akvaarion.  Vanhempien mielestä toive on outo, eihän kaloja voi ulkoiluttaa eikä siten liioin päteä naapurustonkaan silmissä.

Kunnianhimoiselle isälle ei ihan pieni allas riitäkään, ja isä hankkii isoimman mitä rahalla saa. Mutta sekin on isän silmään liian pieni… ja aina vain isompi on hankittava, jotta isäkin saa pojan harrastuksesta osansa.

Isän suuruudenhulluus menee jo äärimmäisyyksiin, mutta pojalle se tarjoaa houkuttelevan mahdollisuuden.  

Pojasta tulee asuinalueen julkkis, kunnes armahtava kevätaurinko tekee tehtävänsä, ja olohuoneen ikkunan takana kurkistelevat uteliaat jäävät leväverhon taakse…

Jussi Kaakisen kuvitusta Asko Martinheimon novelliin Kidukset
kokoelmassa Panttivanki ja muita kertomuksia (Opetushallitus 2015). 

Martinheimon novelli on absurdi ja visuaalisesti huima. Lukija näkee pojan vähittäisen muodonmuutoksen elävänä mielessään.

  

Ylen Pirkanmaan alueuutiset julkaisi toissapäivänä Särkänniemen delfinaarion pitkäaikaisimman eläinkouluttajan, Kai  Mattssonin, haastattelun. Mattson on työskennellyt Särkänniemen delfiinien kanssa yli 30 vuotta.

Mattson on Asko Martinheimon (oik. Mattsson, 1934–2002) poika, ja eittämättä kirjailija-isä on lainannut novelliinsa poikansa kiinnostuksen kohteita, fantastisilla elementeillä arkea taittaen.

”Mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi tietää lisää”

Raili Mikkanen: Karhun kumarrus. Miina Sillanpään nuoruus, 190 sivua, Otava 1996, kansikuva Virpi Talvitie.

Kuluvana vuonna on juhlittu suomalaisten naisten äänioikeuden 110-vuotisjuhlavuotta.

Miina Sillanpään syntymästä on niin ikään tullut kuluneeksi 150 vuotta.

Näistä syistä on enemmän kuin paikallaan lukea uudelleen Raili Mikkasen 20 vuotta sitten ilmestynyt nuortenromaani Karhun kumarrus.

Se kuvaa Miina Sillanpään (1866–1952) lapsuuden ja nuoruuden vuosia 1800-luvun lopulla Jokioisilla, Forssassa ja Porvoossa.

Lounaishämäläisenä, Jokioisilla syntyneenä ja Forssassa lapsuuteni viettäneenä, Mikkasen romaani  koskettaa minua  aivan erityisesti  tunnistettavan paikallishistorian ja Forssassa yhä säilyneiden tehdasrakennustenkin vuoksi. 

12-vuotias torpantyttö Miina tulee Jokioisilta Forssan puuvillatehtaan kehräämöön lankojen solmijaksi. Viiden vuoden pestin jälkeen Miina joutuu aliravitsemuksen ja työn raskauden vuoksi siirtymään  Jokioisten naulatehtaalle.

Sitten  sattuma puuttuu peliin ja Miina saa periä nuoremmalta sisareltaan Fiiulta piian paikan Porvoosta. Jokioisten kirkkoherran tyttären ja tämän miehen, kirjailija ja suomentaja Aatto Suppasen,  perheessä piikominen koituu monin tavoin viitoittamaan Miinan tulevaisuutta  kohti yhteiskunnallista tiedostamista ja moninaisia luottamustehtäviä.

Ainoastaan kiertokoulua ja tehtaankoulua käynyt tyttö sai lukea Suppasen perheen kotikirjastoa rajoituksetta. Miina Sillanpään myöhempi ura muun muassa palvelijoiden työolojen parantajana sekä Ensikoti-toiminnan perustajajäsenenä heijastelee jo Porvoon palvelusvuosina oikeudentuntoisuutena sekä pelottomuutena tarttua vallitseviin epäkohtiin.

Mikkanen kuvaa elämyksellisesti lasten tehdastyötä. Miinan isoveljet olivat aloittaneet työnsä puuvillatehtaassa jo kahdeksanvuotiaina. 1800-luvun lopun suomalaisen tekstiilitehtaan oloista löytyy  myös kosolti yhtymäkohtia  kehitysmaiden lapsityövoiman käyttöön. Tehdastyö saa onneksi nykylukijan kaipaamaa kevennystä tyttöjen keskinäisten toverisuhteiden ja Miinan läheisten kuvauksesta.

Päivät seurasivat toisiaan niin samankaltaisina, että jälkeenpäin niitä ei toisistaan erottaisi. Päivävuorolla pitkä päivä tehtaassa imi voimat. Tuntui, että päällimmäisenä oli aina väsymys. Illalla jakosi vain istua sängyllä lukemassa tai virkkaamassa. Miinasta oli kehittynyt taitava virkkaaja, mallien vaihtelu toisten kanssa ja yhä vaikeampien mallien etsiminen ja yrittäminen antoivat askartelulle vaihtelua. 

Tärkeämpää ja mieleisempää oli kuitenkin lukeminen. Lukiessa saattoi sulkea ympäriltään kaiken muun. Toisten tyttöjen riehakkaatkaan naurut eivät saaneet Miinaa nostamaan katsettaan kirjasta. 

––  Oli ihmeellistä, miten paljon tietoa löytyi maailmasta kirjojen kansien sisään talletettuna. Jos sitä murunkin saisi kopioitua omaan mieleensä, miten onnellinen elämän hänelle tulisikaan. Ihmeellistä oli myös, että mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi lukea lisää.

Miina saa myös kiittävää palautetta tehtaankoulun opettajalta. ”Oli tärkeää, että ihmisellä oli edes yksi asia, jossa tiesi olevansa hyvä” ajattelee Miina, jota muut tehtaankoulun oppilaat katsovat vähän nurjasti opettajan kehujen takia.

Miinan rinnalle toiseksi keskushenkilöksi romaaniin nousee takautumien  kautta hänen äitinsä Leena, jonka elämänvaiheet ja ajatukset on erotettu päätekstistä kursiivilla eri vuosilukuihin paikantuviin välähdyksiin. 

Mikkasen romaanin nimi juontaa Leena-äidin nuoruudessa markkinoilla saamasta ennustuksesta. Karhu ennusti hänelle yhdeksän lasta. Seitsemännen lapsen, eli vielä syntymättömän Miinan,  kohdalla karhu oli kumartanut tavanomaista syvempään.  

Raili Mikkanen on 1990-luvulta lähtien tehnyt uuraasti töitä nuorille suunnattujen suurnaisten ja yhden miehenkin elämäkertaromaanien kirjoittajana. Karhun kumarrusta edelsi Ida Aalbergin nuoruudesta kertova Teatteriin! (1990).  Myöhemmin ilmestyivät vielä Aurora Karamzinista kertova Aurora, Keisarinnan hovineito (1998), tutkimusmatkailija G. A. Wallinista kertova Aavikoiden seikkailija (2001), Aino Kallaksesta kertova Ei ole minulle suvannot (2002) sekä Runokirje, kertomus nuoresta Katri Valasta (2005).

Mikkasen ohella elämäkertakirjallisuutta ovat  ansiokkaasti kartuttaneet myös Maijaliisa Dieckmann ja Anneli  Toijala, jonka  Myrskylintu (1994) keskittyy kuvaamaan Minna Canthin lapsuutta.

Olisi hienoa, että näitä päteviä ja mukaansatempaavia teoksia hyödynnettäisiin myös koulujen historian ja paikallistuntemuksen opetuksessa.

Miina Sillanpää oli yksi 19:stä vuonna 1907 valituista ensimmäisistä suomalaisista naiskansanedustajasta. Väinö Tannerin hallituksessa hän toimi sosiaaliministerinä vuosina 1926–1927 ja oli näin ensimmäinen naisministeri. Jälkipolvien silmissä hänestä on tullut suomalaisen tasa-arvon symboli.

Ja aivan kuten Raili Mikkanen sanoo nuoren Miinan suulla - "Mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi tietää lisää" – niin lisääntyy myös halu tietää enemmän Miina Sillanpään elämästä. Siihenkin tarjoutuu tänä syksynä oivallinen mahdollisuus, sillä professorin, lastensuojelun ja naishistorian tutkijan Aura Korppi-Tommolan teos Miina Sillanpää – edelläkävijä ilmestyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana syyskuussa.

Löytämisen iloa

Fiona Watt & Stephen Barker: Äkkää ja tökkää: Ulkona. Ulkoasu Erica Harrison, suomentanut Kalle Nuuttila, 29 sivua, Lasten Keskus 2016.

Äkkää ja tökkää -kirjoja on ilmestynyt suomeksi jo kolme kappaletta. 

Juuri ilmestynyt uutuus keskittyy ulkoilmaelämään eri vinkkeleistä.

Näille tarkkaavaisuutta ja keskittymistä vaativille kirjoille näyttää olevan nyt markkinarako.

Kirjatyypin alullepanijana ovat ymmärtääkseni olleet ennen muuta  Martin Handfordin Missä Vallu -kirjat, joiden nerokkuus ja variointiin liittyvä kekseliäisyys on ihan omaa luokkaansa.

Stephen Barkerin kuvitusta Fiona Wattin kirjaan Äkkää ja tökkää:
Ulkona (Lasten Keskus 2016). 

Äkkää ja tökkää -kirjaperhe soveltuu Stephen Barkerin värikylläisen ja selkeäpiirteisen kuvituksen ansiosta jo  taaperoikäisille ja kuvien katsomisen lomassa voi verrytellä vaikkapa laskutaitoa, värien ja muotojen tunnistusta. 

Oma viehätyksensä on myös maltillisesti aukeamille ripotelluilla aukoilla.

Stephen Barkerin kuvitusta Fiona Wattin kirjaan Äkkää ja tökkää:
Ulkona (Lasten Keskus 2016). 

Suomentaja Kalle Nuutista on kiittäminen huomattavasti alkuteoksia (Very First Things to Spot)  kekseliäämmästä ja nasevasta sarjanimestä.

Uusi kuvitus, parempi huvitus?

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset, kuvittanut Salla Savolainen, 123 sivua, Tammi 2016.

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset, kuvittanut Markus Majaluoma, 121 sivua, Tammi 2001.

Tämän syksyn lasten- ja nuortenkirjamarkkinoilla voi äimistellä useampaakin kustannuspoliittisesti epätavanomaista linjausta.

Eniten kohua on syntynyt Harry Potter -fanien iloksi ilmestyneestä Harry Potter and the Cursed Child -näytelmätekstistä, jossa kerrotaan Harryn perheen myöhemmistä vaiheista. 

On erittäin poikkeuksellista että fanifiktioksikin määriteltävä teos saa osakseen näin valtavan markkinointikoneiston –  olkoonkin, että J. K. Rowlingin kerrotaan olleen mukana tarinan luonnissa yhdessä näytelmän käsikirjoittajan Jack Thornen ja John Tiffanyn kanssa. 

Jaana Kapari-Jatan suomennos ilmestyy marraskuussa.

Seita Vuorelan yllättävä kuolema pysähdytti keväällä 2015. WSOY julkaisee syksyllä postuumisti hänen romaaninsa Lumi.  Kustantajan ennakkotiedoissa kerrotaan Vuorelan ystävän ja kirjailijakollegan, Vilja-Tuulia Huotarisen, auttaneen kirjan viimeistelyssä. 

Patrick Nessin Hirviön kutsu (Tammi 2016) pohjautuu myös syöpään kesken luomiskauden menehtyneen Siobhan Dowdin alkuperäiseen ideaan, jonka on valmiiksi kirjaksi saattanut Ness.

Lastenkirjallisuuden sarjoittumisen näkökulmasta kiinnostava on Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset, josta on 15 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen äskettäin ilmestynyt kirjailijoiden omasta aloitteesta uudelleen kirjoittama laitos. 

Tekijöiden saatesanoissa kerrotaan, että kimmokkeena uuteen laitokseen olisi ollut vuonna 2003 Helsingin kaupunginteatterissa kantaesityksensä saanut Katja Krohnin ohjaama samanniminen näytelmä. ”Kirjan uusi laitos on läheisempää sukua näytelmälle kuin alkuperäiselle romaanille”, Nopolat kirjoittavat.

Eilisessä Helsingin Sanomissa toimittaja Katja Kuokkanen  kirjoitti kirjaston varastoon päätyneistä lasten- ja nuortenkirjasarjoista. 

Yksi yritys siirtää sarja uusien lukijasukupolvien ulottuville on nimenomaan uuden kuvituksen teettäminen. Lastenkirjasarjoissa tosin tätä käytäntöä harvemmin tapaa. Kasvojen kohotus tehdään yleensä yksittäiselle klassikkoteokselle. 

Vanhassa versiossa oli kaiken toiminnan käynnistäjänä Kattilakosken perheen kuopus, Petteri Matti Kasimir, joka osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta vähäisestä iästään huolimatta. Hanna-äiti suhtautuu poikaan pidäkkeettömän ihailevasti.

Markus Majaluoman näkemys Isorouskusta ja Rillinavasta.
Majaluoman kuvitusta Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin
Heinähattu ja  Vilttitotossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2001). 

Salla Savolaisen uusi näkemys samoista poliiseista. Salla Savolaisen
kuvitusta  Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja  
Vilttitotossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016).

Uudesta versiosta alkuteoksen keskushenkilö on siivottu kokonaan pois, mutta juonenkäänteet on muutoin säilytetty lähes ennallaan. 

Väärinkäsitysten kimara käynnistyy, kun Rillirousku saa kuulla voittaneensa konstaapelien kevätriehassa viikon oleskelun yhdistyksen kesämökillä. Samaan aikaan myös Kattilakosket lähtevät vuokrahuvilalle kesän viettoon. Poliisit eivät halua paljastua, ja seuraa taas Nopoloiden lastenkirjoille tyypillinen naamioitumisen, hätävalheiden ja koomisten sattumusten keitos.

Markus Majaluoma kuvitti Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja vuoteen 2009 asti. Sen jälkeen kuvittajana on ollut Salla Savolainen. Myös Risto Räppääjä -kirjojen kuvittaja vaihtui myöhemmin: Aino Havukainen ja Sami Toivonen lopettivat sarjan kuvituksen – mm. omien kirjojensa kuvituskiireisiin vedoten – ja vetovastuun sarjasta otti vuodesta 2012 lähtien Christel Rönns.

Kuvittajavaihdoksen myötä Heinähatuista ja Vilttitossuista katosi  havaintojeni mukaan iso osa sarjan alkupäälle tyypillisestä aikuistasosta ja -huumorista. 

Majaluoman kuvituksissa koomiset aikuishahmot saivat myös paljon tilaa. Kuvituskuvat olivat usein staattisia, mutta samanaikaisesti myös harkitumpia kokonaisuuksia. 

Savolainen keskittyy  enemmän värikylläiseen puutaloidylliin sekä jatkuvan liikkeen ja kohelluksen kuvaamiseen.  

Herra Rubensin muotokuva Hanna Kattilakoskesta. Salla Savolaisen
kuvitusta  Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja  
Vilttitotossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016).

… Markus Majaluoman alkuperäinen kuvitus Sinikka ja Tiina Nopolan
lastenromaaniin Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset
(Tammi 2001). 

Paikallisväriä ja pyöräretkeilyä

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja yksikätinen madonna, kuv. Jari Paananen, 142 sivua, Karisto 2016.

Johanna Hulkon Geoetsivät on selkeästi löytänyt lukijansa. Kun kirjastoväki listaa suosittuja, jatkuvassa lainauskierteessä olevia lasten ja varhaisnuorten kirjasarjoja, niin sarja tulee aina mainituksi.

Geoetsivät suuntaavat pyöränsä Urjalan naapuriin Nuutajärvelle, minne etsivien uusi kaveri Jomppe järjestää – eräänlaisena kunnan imagonkohotustoimenpiteenä – geokätköilytapahtuman. Nuutajärvellä avataan myös italialaista lasitaidetta esittelevä uusi näyttely, jonka vetonaulana on madonna:

”Joku madonna ainakin on tulossa”, Jomppe mainitsi. 

Emmi veti purukumin väärään kurkkuun. 

”Madonna?” hän sai köhityksi. ”Like a virgin -Madonna?” 

”Ei se Madonna vaan joku lasimöykky. Faija lähetti kuvan, sellainen puikulaperunan muotoinen pötkylä”, Jomppe selitti ja kaivoi valokuvan esiin kännykästään.

Monta kommellusta ehtii tapahtua jo ennen kuin etsivät ehättävät päätepisteeseen asti. Kadonneen madonnan mysteeri tosin on saamaansa kohua huomattavasti vaatimattomampi, mutta toisaalta Geoetsivät-sarjan juju ei olekaan missään karskien rikollisten jäljittämisessä, vaan leppoisassa yhdessäolossa tervehenkisten harrastusten äärellä. 

Maltillista ja uskottavaa ihastumissäpinää syntyy myös Raparperin ja Jompen kesken.  Mahtuuko Geoetsiviin vielä uusi jäsen ja onko perusteltua sanoa, että Raparperi olisi koko porukan johtaja? Pääjuonen ohella ehditään tuumailla monia tunnepuolen asioita nuorta lukijaa puhuttelevalla tavalla.

Johanna Hulkko ei kaihda ripotella sarjaansa ajankohtaista paikallisväriä. Raparperi kavereineen iloitsee yhdessä kirjastonhoitajan kanssa Nokialle rakennettavasta uudesta kirjastosta.

Geoetsivät pääsevät myös seuraamaan likeltä perinteikästä, vuotuista kirjallisuustapahtumaa, Urjalan Pentinkulman päiviä. Kirjallisuustapahtuman toiminnanjohtaja, suomentaja Laura Jänisniemi, on päässyt myös pieneen sivurooliin kirjaan.

Jännitettä seitsemänteen Geoetsivät -kirjaan tulee myös Raparperin vanhempien, isän ja tämän puolison Pekan, sairaalloisesta säästämisvimmasta, joka onnelliseksi kiertyvässä lopussa saa sitten selityksensä. 

Lieneekö kyse puutarhajuhlasta vai parisuhteen virallistamisesta, se jätetään lukijan itse pääteltäväksi.

”Tästä iästä pitää päästä äkkiä yli”

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet, 203 sivua, kansi Jussi Karjalainen, S & S 2016.

Harri Veistisen debyytti Kotitekoisen poikabändin alkeet avaa reteästi alkavaa kirjasyksyä.

Nuortenromaanien liikkeelle panevana voimana on nykyisin verraten usein jokin luova taiteellinen projekti. Syrjäisellä paikkakunnalla, Kiukaisissa, asuva 15-vuotias ysiluokkaa lopetteleva Rene haluaa kohottaa imagoaan ja perustaa kaveriensa kanssa bändin. 

Alkuperäinen ja musiikillisen haasteiden osalta melko vaatimaton suunnitelma muuntuu moneen kertaan hankkeen aikana. Projektissa koetellaan myös ystävyyden ja yhteen hiileen puhaltamisen, opettajien hermojen ja huumorintajun venyvyyttä ja perheyhteyden rajoja. Kaikki huipentuu koulun perinteisenä Unkari-päivänä.

Rene selittää ikäkriisiään kavereilleen:

– –  "Tästä iästä pitää päästä äkkiä yli ja vasta sitten alkaa se oikee elämä. Että elämä on vähän niin kuin Kingis tai Murueskimo." 

”Häh?” 

”Pitää kuluttaa nuoruus äkkiä loppuun että päästään siihen hyvään osaan.”  – –

Runsaat ja mielivaltaisesti rönsyilevät alaviitteet tuntuvat turhan tekotaiteelliselta lisältä. 

Kirjoittajan oman tekstin vetävyyden tai dramaturgisten kerrontaratkaisuiden perustelu on jostain syystä ilmaantunut nuortenkirjoihinkin: Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa (Karisto 2011) –romaanissa kommentointi oli osa muutoinkin kokeellista romaania. Myös Johanna Hulkon K-18 (Karisto 2016) päähenkilö Aksu käy dramaturgista painia itsensä kanssa.

Bändin kokoaminen ja tyttökuviot junnaavat pitkään paikoillaan, kunnes romaanin lopussa ja aivan puun takaa lukijalle annetaan todella iso asia työstettäväksi. 

Rene saa tuta raskaimman kautta, että elämä onkin tässä ja nyt, eikä nurkan takana odottamassa.

Veistinen kuvaa – itse eletyn tuntuisesti ja  esikoisromaanille tyypillisellä nosteella – syrjäseudun nuoren lähtökohdiltaan vähän rajoitetumpaa, joskaan ei yhtään vähemmän intensiivistä arkea. 

Koulukiusaamisteemassa hän ei onneksi lankea pahimpiin kliseisiin. Ymmärtävä ote lisääntyy romaanin kuluessa sekä kiusaajilla että kiusatuilla.

Muutamia kielellisiä kömpelyyksiä olisi toivonut tarttuvan viimeistään kustannustoimittajan haaviin.

Hilda huokaisi ja näin hänen kaivavan puhelimensa esiin. Hän ryhtyi näpyttelemään jotakin salaa autoa ajavalta äidiltään. 

 – –  Onni taas oli keskeyttää ja antaa periksi joka viiden sekunnin välein, mikä ei lisännyt uskottavuutta lauluun, josta oli sävel muutenkin kaukana. 

 – –  Kaikki osasivat lukea sanojen taa. – –   

–      – Me nauroimme Topille, kun vedimme hänet taas vauhtiin. Matkaa ei ollut enää paljolti. – –
  

“Topi vaan katos mut ei kummempaa,” Onni tölväisi ja huomasi sitten takanani Hildan suivan hiuksiaan hieman hallitumpaan epäjärjestykseen.  – –  

Veistisen esikoisromaanin rinnalla tekee mieli palata kahteen muuhunkin bändihaaveiden kyllästämään nuoruuden kuvaukseen uudelleen: Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulan jänkältä- ja Esko-Pekka Tiitisen Villapäät –romaaneihin (Like 2001 ja Tammi 2008).

Harri Veistinen (s. 1975) on työskennellyt   pelisuunnittelijana, käsikirjoittajana ja kuunnelman tekijänä. Hän on valmistunut Taiteen maisteriksi Lapin yliopistosta   2000 pääaineenaan audiovisuaalinen mediakulttuuri. Veistinen tunnetaan myös Rakastuin mä luuseriin- ja Mun ainoot 30 minsaa- tv-sarjojen käsikirjoittajana.  

Tunnista tunteesi

Jenni Erkintalo: Millainen minä? 24 sivua, Etana Editions 2016.

Uusissa varhaiskasvatuksen ja alakoulun opetussuunnitelmissa tunnetaidot ovat entistä näkyvämmin läsnä.

Ja kas kummaa, myös tunnekasvatukseen keskittyviä lastenkirjoja ilmestyy nyt tiuhaan tahtiin!

Helsinkiläinen parivuotias pienkustantamo Etana Editions on pysynyt tyylilleen uskollisena. 

Sen ehdoton valttikortti on neliönmuotoinen, hienostuneen kluuttiselkäinen katselukirjasarja, joka luottaa konstailemattomaan ja niukkaan kerrontaan, pelkistettyyn muotokieleen ja raikkaaseen väriskaalaan. 

Sarjassa on ilmestynyt aiemmin Reka Királyn Yksi vielä!, Jenni Erkintalon Värejä meressä sekä Királyn ja Erkintalon yhteinen Pop, pian kotona!

Jenni Erkintalon Millainen minä? on kokoaan huomattavasti suurempi kirja, jota voi käyttää mainiosti myös taaperoiän jo ohittaneiden lasten –  ja aikuisten! – tunnekasvatuskirjana.

Ällistyttävän pienieleisesti Erkintalo pystyy kiteyttämään yksinkertaisiin kasvokuviin ilmeitä ja suurita tunteita.

Lyhyet tekstit houkuttavat lasta miettimään tunnetiloja ja niiden aiheuttajia:

Hmmmmm, olen rauhallinen. 

Rento olo silittää päätäni. 

– – Murrrrr, olen vihainen. 

Viha kiehuu päässäni.

– – Hei, mitämitä? Olen utelias. 

Uteliaisuus kutkuttaa nenääni.

Kirjan retrotyyli syntyy kollaasitekniikallekin tyypillisestä rouheasta ääriviivasta. Yllättävät väriyhdistelmät näyttävät freeseiltä. 

Tunteet syntyvät pienistä oivaltavista viivoista ja kaarista. Ja kyllä vaan,
eri tunteilla on myös omat värit. Kirjan lopussa voi vielä kerrata,
tunnistaako tunteet. Jenni Erkintalon kuvitusta katselukirjaan
Millainen minä? (Etana Editions 2016).

Rouva Huu on jo pidempään miettinyt, synnyttääkö nykyinen eri medioista syydetty kuvatulva lapsille kuvaähkyä. Johtuuko lasten lisääntynyt levottomuus ainakin osittain kakofonisesta ja katkeamattomasta kuvavirrasta?  

Tällaiset Etana Editions -kustantamon niukkaan mutta juuri sellaisenaan taidokkaaseen ilmaisuun luottavat lastenkirjat voivat hyvinkin tasata visuaalista yliannostusta. Vähemmän onkin yht äkkiä paljon enemmän.