Valovoimaisen nuortenromaanin häikäisevä toteutus valkokankaalle

 

Draamaelokuva Valoa valoa valoa. Käsikirjoitus Juuli Niemi. Ohjaus Inari Niemi. Pääosissa Anni Iikkanen ja Rebekka Baer sekä Laura Birn ja Pirkko Lonka. Tuotanto Lucy Loves Drama. Ensi-ilta 13.10.2023. Kesto 1,30 h. K-12. Perustuu Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaaniin valoa valoa valoa, Karisto 2011. 

 

 

Kotimaisista nuortenromaaneista tehdään ani harvoin elokuvasovituksia. 

Syyt liittyvät varmasti osittain elokuvateollisuuden tuotannolliseen hitauteen. 

 

Juuli ja Inari Niemen draamaelokuva Valoa valoa valoa on syntynyt monessa mielessä onnellisten tähtien alla. 

 

Vilja-Tuulia Huotarinen on antanut Niemen sisaruksille vapaat kädet käyttää romaaniaan elokuvadramatisoinnin pohjana.   

 

Lopputulos tekee kunniaa Huotarisen 12 vuotta sitten ilmestyneelle nuortenromaanille, joka uudisti rohkeasti ja siekailemattomasti paitsi nuoruuden kuvausta myös nuortenromaanin kerrontaa.  

 

Elokuvan ilmestyminen on lykkääntynyt yli kahdella vuodella koronapandemian vuoksi. 

Hyvää on kannattanut kuitenkin odottaa.

 

Anni Iikkanen (Mimi) ja Rebekka Baer (Mariia) tavoittavat elokuvassa hienosti keskushenkilöiden herkkyyden ja raisuuden ääripäät. Ilmeet, eleet, kehonkieli ja äänensävyt ilmaisevat toisinaan jopa vuoropuhelua enemmän. 

 

Käsikirjoitus ja ohjaus ei etene kronologisesti, mikä tuo elokuvaan sopivasti rosoa ja jännitteisyyttä.

 

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus Ukrainassa 1986 on sekä alkuteoksessa että elokuvassa visuaalisena ja symbolisena avaintapahtumana. 

Näin elokuvan ennakkonäytöksessä viikko sitten perjantaina elokuvateatteri Niagarassa Tampereella. Esityksen jälkeen Inari Niemi kertoi elokuvan teosta ja yleisöllä oli mahdollisuus esittää kysymyksiä ja kertoa vaikutelmiaan näkemästään. Eräs nainen kertoi aikalaismuiston Ähtäristä. Etelä-Pohjanmaan alueella mitattiin vahvoja cesiumlaskeumia onnettomuuden jälkeen. 

 

Tšernobylin onnettomuutta ja sen lieveilmiöitä ei ole taidettu juurikaan vielä käsitellä Suomessa taiteen keinoin. Kyse on kuitenkin lähihistoriasta, josta hyvin eri ikäisillä suomalaisilla on henkilökohtaisia muistoja.

 

Inari ja Juuli Niemen elokuvassa onnettomuus on yhtäältä symboli nuoruuden vimmalle, mutta myös nuoruuden haavoittuvuudelle. 

Mimi ja Mariia kehittävät selviytymiskeinokseen oman tilan, kuplan, jonne aikuisten lietsoma pelkopuhe ja kummankin tytön perheeseen ja tulevaisuuteen liittyvät epävarmuustekijät eivät yllä.  

 

Huotarisen alkuteoksen tavoin elokuvakin puhuttelee sekä äitejä ja tyttäriä. Laura Birn näyttelee Mariiaa aikuisena  ja Pirjo Lonka hänen äitiään kahdessa eri aikatasossa. 

Valoa valoa valoa -elokuva todistaa vakuuttavasti kotimaisen nuortenkirjallisuuden nyanssien taipuvan myös valkokankaalle. 

 

Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaanin valoa valoa valoa olen arvioinut Lastenkirjahyllyssä elokuussa 2011. Toisessa postauksessa saman vuoden  marraskuussa  kommentoin romaanin saamaa Finlandia Junior -palkintoa.

Karisto on ottanut tänä vuonna nuortenromaanista myös uuden painoksen elokuvakannella. 

 

17. luukku: Pakahduttavan kaunis lilliputtijoulu

Maria Malmström: Nukkekoti Väinölän joulu, 176 sivua, Tammi 2015.

Onnelin ja Annelin talvi, ohjaus Saara Cantell, levitys Nordisk Film, Pääosissa: Aava Merikanto, Lilja Lehto, Elina Knihtilä, Kiti Kokkonen, Jaakko Saariluoma, Johanna Af Schulten, Eija Ahvo, Samuli Vauramo, Inka Kallén, Joonas Saartamo, Anna-Leena Sipilä, Aleksis Koistinen ja Leena Uotila.  Ensi-ilta 9.10.2015. Kesto 1,20 h. Sallittu lapsille. 

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi, 77 sivua, kuvitus Maija Karma + 15 sivun elokuvaliite, WSOY 2015.

Ensin varoitus.

Nukkekoti Väinölän joulu saattaa aiheuttaa jouluentusiastissa ahdistusta. Suurin syy on mittakaavassa.

Kirjan tekijä Maria Malmström tunnustautuu kirjan saatesanoissa jouluihmiseksi. 

Hän rakastaa joulun valmisteluja sekä oman perheen kesken että miniatyyrikoossa Väinölässä.

Pitäään myös nukkekodin lapsilla olla oma nukkekoti.
Siihenkin löytyy seikkaperäiset ohjeet ja kaavat. Maria Malmströmin
kuvitusta kirjaan Nukkekoti Väinölän joulu (Tammi 2015). 

Hajamielisempi Nukkekoti Väinölän joulu -kirjan selaaja voisi melkein kuvitella kirjan kertovan kenen tahansa jouluun valmistumisesta, mutta kenties monessa kuvassa näkyvät jättiläisen kädet palauttaisivat kuvien katsojan todellisuuteen. 

Mittasuhteena on siis nukkekotimaailman lilliputtikoko. Kaikki sievät, pienet ja aidontuntuiset leivonnaiset, lelut, joulukoristeet ovat koossa 1:10.

Seikkaperäisten ohjeiden lisäksi kirjassa on valmiita interiöörejä Väinölän
nukkekotiperheen joulun vietosta. Maria Malmströmin kuvitusta kirjaan
Nukkekoti Väinölän joulu (Tammi 2015). 

Maria Malmström on rouva Huun kotipitäjästä Tammelasta. Hänellä on myös  Nukkekoti Väinölä  -niminen blogi ja hän pitää myös erilaisia kursseja nukkekotiharrastajille. Väinölän perhe tunnetaan jo aiemmasta tekijänsä nukkekotikirjasta Nukkekoti Väinölän tapaan: nukkekodin huonekaluja ja pikkuesineitä (Tammi 2012).

Siviiliammatiltaan Malmström on tietokoneinsinööri, mikä voi jossain määrin selittää tätä hurahtamista: työ vaatii vastapainonsa.

Väinölän jouluun kuuluvat tietysti perinteiset suomalaiset joulukoristeet,
Tuomaanristi ja olkihimmeli, joihin kumpaankin on selkeät ohjeet. Maria
Malmströmin kuvitusta kirjaan Nukkekoti Väinölän joulu (Tammi 2015). 

Rouva Huu on kunnioituksesta aivan äimänä Väinölän nukkekodin joulunvieton yksityiskohtia katsoessaan. 

Huun perheessä usein toistuva lausahdus ”Kaikkia meitä hassuttaa, kutakin tavallaan”, pätee mitä suurimmassa määrin tähän taiteenlajiin!

Sekä kirjan että elokuvan suloisessa loppukohtauksessa Onneli ja 

pääsevät mukaan Vaaksanheimojen pikkujoulun viettoon. Maija Karman 

kuvitusta Marjatta Kurenniemen saturomaaniin Onnelin ja Annelin talvi. 

Ilman mitään aasinsiltoja on perusteltua viitata  Onnelin ja Annelin talvi -elokuvaan, sillä siinä kerrotaan Onnelin ja Annelin kotiin muuttavasta Vaaksanheimon perheestä. Perhe majoittuu tyttöjen nukkekotiin ja nukkekodin interiöörit, huonekalut ja pikkuesineet ovat Maria Malmströmin valmistamia. Haastetta on lisännyt se, että Tapiovaaran keinutuoli, Lokki-valaisin ja muut detaljit on pitänyt olla identtisiä materiaalin tunnultaan ja väritykseltään normaalikokoisten vastineiden rinnalla!  

Malmströmin kohtaamista haasteista voi lukea mielenkiintoisen haastattelun Yleisradion sivuilta.  

Onneli ja Anneli kurkistavat Vaaksanheimon perheen nukkekoti-idylliin.
Malla Hukkasen valokuva; copyright Zodiak Finland. Onnelin ja Annelin talvi -kirjaan 
(WSOY 2015) sisältyy kuvaliite Saara Cantellin Onnelin ja Annelin talvi -elokuvasta.   

Olin eilen katsomassa elokuvan, ja kieltämättä pikkutyttöjen kotileikin lumo oli säilynyt myös tässä jatko-osassa. Elokuva on tehty melko uskollisesti ja pieteetillä Marjatta Kurenniemen alkuperäisen lastenromaanin käänteille. Ja koon vaihdoksilla leikittely toi kaikesta teknisestä kikkailustaan huolimatta elokuvaankin hauskan nonsense-säväyksen, mikä tosin kirjassa lumoaa enemmän.

Hyvin viitteellisesti elokuvaan oli upotettu lähimmäisrakkauden ja pienistä välittämisen eetosta, jonka tahtoessaan voi linkittää myös juuri nyt ajankohtaiseen pakolaiskeskusteluun. 

Ainoa, mikä särähti korvaan oli lopputekstien yhteyteen nivottu Pave Maijasen Pidä huolta -kappale, joka ei millään muotoa rimmannut Onnelin ja Annelin onnelan kanssa.

Marjatta Kurenniemen lastenromaani Onnelin ja Annelin talvi on ollut Lastenkirjahyllyn joulukirjakalenterissa kolme vuotta sitten. 

WSOY on Saara Cantellin elokuvan kunniaksi julkaissut myös tästä jatko-osasta nyt uuden elokuvakannella varustetun uuden painoksen. 

”Mikään ei koskaan mene niin kuin kuvittelee”

John Greene: Arvoitus nimeltä Margo, 400 sivua, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2015.

Ei kesää ilman uutta John Greene -nuorisoelokuvaa. Suomen ensi-iltaan tuli viime viikolla Papertowns, joka nimellään tekee alkuteokselle ja sen ”jipolle” enemmän kunniaa kuin elokuvaa hieman edeltänyt, jo kevätkesällä ilmestynyt nuortenromaanisuomennos Arvoitus nimeltä Margo.

Rouva Huu oli viime kesänä katsomassa edellisen Greene-filmatisoinnin Tähtiin kirjoitettu virhe Lahdessa aurinkoisena kesäpäivänä yhdessä teinityttöjen kanssa. Papertowns-elokuva taitaa jäädä väliin.

John Greeneä on kiittäminen realistisen nuortenromaanin uudesta noususta, joka hyödyttänee välillisesti myös suomalaisen nuortenromaanin markkinoita. 

Fantasiakirjallisuuden suosio on vähitellen hiipumassa, ja teini-ikäiset nuoret viehättyvät taas realistispohjaisemmista kirjoista, joista löytyy tarttumapintaa omaan harmaaseen arkeen, erilaisin lisämaustein.

Niin sanottua petoromantiikkaa  eri variaatioin hyödyntävät nuortenromaanit ja dystopiat ovat myös osaltaan nostaneet arjen vastukset, kodin, koulun ja kaveripiirin kuvauksen  taas uuteen kiinnostavaan valoon. 

John Greenen maailmanlaajuiselle menestykselle löytyy helposti montakin perustetta. Hän kirjoittaa aina omaa tietään etsivistä älykkönuorista, jotka letkeän tuntuisesti siteeraavat maailmankirjallisuuden klassikkoja.

Tässä Arvoitus nimeltä Margo -romaanissa keskeistä osaa näyttelee yhdysvaltalaisen, 1800-luvulla eläneen runoilija Walt Whitmanin runo Ruohonkorsia.

Greenen nuoret sankarit kapinoivat, mutta he ovat silti säilyttäneet keskusteluyhteyden vanhempiinsa. 

Lukion viimeistä luokkaa käyvä nörttipoika-Quentin on perheensä ainokainen ja hänen vanhempansa ovat molemmat  psykologeja.

Quentin on tuntenut Margon pienestä pitäen ja perheet asuvat naapureina. Tuttuudesta huolimatta tytön olemus on aina verhottu salaperäisyyteen. Hänen olemuksessaan on jotain saavuttamatonta:

--- Pukkasin Beniä kylkeen, mutta ajattelin yhä Margoa, koska hän oli ainoa legenda joka asui naapurissa. Margo Roth Spiegelman, jonka nimi lausuttiin usein kokonaisuudessaan eräänlaisen hiljaisen kunnioituksen vallassa. Margo Roth Spiegelman, jonka jutut ennenkuulumattomista seikkailuista löivät koulun läpi kuin kesämyrsky ---  

Margo ja Quentin lähtevät yhdessä salaiselle yökeikalle, jonka tarkoituksena on tehdä kepposia koulukavereille ja toteuttaa muutamia Margon omituisia päähänpistoja. Tämän jälkeen Margo häviää. Quentin osaa kuitenkin tulkita Margon mielenliikkeitä ja lähtee jäljittämään tytön jättämiä pieniä vihjeitä ystäviensä kanssa.

Greene sekoittaa taiten erilaisia lajityyppejä: dekkari kääntyy äkisti    tiivistunnelmaiseksi roadtrip -romaaniksi, jossa punnitaan ystävyyden ja kärsivällisyyden laajuutta mitä omituisimmilla tavoilla. 

Romaanin riemastuttavin jakso sisältyy minuuttiaikataululla suunniteltuun alle vuorokaudessa toteutettavaan lähes kahden tuhannen kilometrin mittaiseen matkaan, jossa päädytään Floridasta New Yorkin osavaltioon Agloen paperikaupunkiin.

Paperikaupungiksi nimitetään kartantekijöiden luomaa kuvitteellista kaupunkia, joka on merkitty kartalle, mutta jota ei oikeasti ole olemassa. 

Ihmisten hauraus vertautuu ohuen läpikuultavaan paperiin moneen otteeseen 400-sivuisen tuhdin romaanin kuluessa. Mutta kaiken ylle kohoaa tietysti rakkaus, sen oikulliset ilmenemismuodot, joita vain nuori ihminen voi syvimmiltään kokea.

Rosvoloille yhteisöllisyys on mammonaa tärkeämpää

Lastenelokuva Me Rosvolat. Ohjaus Marjut Komulainen. Käsikirjoitus Marjut Komulainen ja Melli Maikkula, perustuu Siri Kolun lastenromaaniin Me Rosvolat. Tuotanto Claes Olsson. Kinoproduction Oy. Pääosissa Ilona Huhta, Sirkku Ullgren, Mio Määttä, Lotta Lehtikari, Kari Väänänen ja Jussi Vatanen. K7. Ensi-ilta 27.3.2015.

Otavan ja Kinoproduction –tuotantoyhtiön vuonna 2009 järjestämä kilpailu, jolla etsittiin yhdistetyn lastenromaani- ja elokuvakirjoituskilpailun kautta uusia potentiaalisia tekstejä ja tekijöitä, ennakoi näin jälkiviisaasti katsottuna kaukonäköisesti nykytilannetta, jossa lastenkulttuurin menestys nivotaan entistä useammin moneen eri mediaan.

Elokuvarahoitus on Suomessa jähmeää ja kenties Me Rosvolat -elokuvan teko venyi siitäkin syystä alkuperäisiä suunnitelmia pidemmäksi prosessiksi. 

Onneksi kilpailun sattui voittamaan Siri Kolu, jolla oli arvatenkin takataskussaan jo lukuisia ideoita ensimmäisen Me Rosvolat –lastenromaanin jatko-osiksi.

Ilman Kolun jatko-osia lastenelokuvan lanseeraus yli viisi vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen olisi saattanut olla aika epätoivoista. Nykyisin kirjojen fanittaminen on lasten ja nuorten keskuudessa varsin lyhytaikaista: on entistä vaikeampi sitouttaa heitä pitkäksi aikaa samaan "tuotteeseen". Tämä aiheuttaa jatkuvasti päänvaivaa markkinoinnille. 

Marjut Komulaisen huomenna ensi-iltansa saava lastenelokuva Me Rosvolat yltää visuaalisesti ja tarinallisesti samaan anarkistiseen yhteiskuntakritiikkiin Siri Kolun alkuteoksen kanssa. Elokuvassa korostuu myös hauskasti ajankohtainen kierrätysteema: itselleen tarpeettomat rosvotut turhakkeet rosvoperhe laittaa kiertoon muille tarvitseville!

Viljan (Sirkku Ullgren) vanhemmat on kuvattu hyvin värittömiksi ja persoonaltaan haljuiksi hahmoiksi. Tosin onnelliseksi kääntyvässä lopussa Viljan tunnekylmä isäkin näyttää panevan jo arvoja enemmän kohdalleen. 

Rosvoloissa on sopivasti räyhäkkyyttä kontrastiksi Viljan steriilille ja jähmeälle ydinperheelle, joka pitää yhtä pikemminkin velvollisuudesta kuin rakkaudesta. 

Elokuvan kantavaksi teemaksi nouseekin epäsovinnaisen perheen lojaalisuus toisiaan kohtaan. Tarinan jäntevyyden kannalta on viisaasti zuumattu näkökulmaa rosvoremellyksen ohessa nimenmoaan Viljan ja rosvoperheen tyttären Helen väliseen, aluksi hyvinkin jännitteisen ja toisiaan kyräilevän suhteen kehittymiseen.

Sirkku Ullgren ja rosvo-Helen roolin näyttelevä Ilona Huhta tekevät kumpikin käsikirjoituksen ja tarinan puitteissa hyvät luonneroolit.

Ensimmäisestä Me Rosvolat -kirjasta on otettu elokuvan kupeeseen myös uusi painos elokuvakannella. 

Kun kaikki on sanoin kuvaamattoman sievää ja kodikasta

Marjatta Kurenniemi.  Onnelin ja Annelin talo. 112 sivua. Kuvitus Maija Karma, kuvaliite elokuvasta/ Jonne Onnismaa. WSOY 2014. 

Onnelin ja Annelin talo -elokuva. Käsikirjoitus Sami Keski-Vähälä. Ohjaus Saara Cantell. Pääosissa Aava Merikanto ja Lilja Lehto. Tuotanto Zodiak films. Ensi-ilta 17.1.2014. Kesto 80 min.  Ei ikärajaa.

Marjatta Kurenniemi tiesi pikkutyttöjen unelmat. 

Hänen luomiensa lastenkirjahahmojen, Onnelin ja Annelin,  kautta jo monta tyttösukupolvea on päässyt samaistumaan laajennettuihin nukkekoti- tai leikkimökki-fantasioihin omasta pikkuruisesta kodista, jossa kaikki on täydellistä. 

Onneli ja Anneli löytävät Ruusukujalta paksun kirjekuoren, jonka päälle on kirjoitettu: Rehellinen löytäjä saa pitää. Kirjekuoressa on sievoinen summa rahaa. Rahoilla tytöt ostavat talon rouva Ruusupuulta, jolle sattui rakennusmestarin kanssa pieni kömmähdys: talosta tulikin sopiva kahdelle pienelle tytölle, ei ikääntynelle vanhalle rouvalle. 

Viime perjantaista lähtien Onnelin ja Annelin unelmien houkuttelevuutta on päässyt testaamaan myös valkokankaalla Saara Cantellin ohjaamassa lastenelokuvassa. 

Lastenromaani Onnelin ja Anneli talo ilmestyi vuonna 1966 ja Kurenniemi kirjoitti sittemmin vielä kolme jatko-osaa: Onnelin ja Annelin talvi, 1968, Onneli, Anneli ja orpolapset, 1971, ja Onneli ja Anneli ja nukutuskello, 1984. Viimeisin yhteislaitos sarjan kirjoista on vuodelta 2001.

Onnelin ja Annelin nukkekotiin muuttanut Vaaksanheimon perhe ja erityisesti perheen rasavilli poika Putti seikkailivat vielä omissa saturomaaneissaan Putti ja Pilvilaivat ja Putti Puuhkajasaarella (WSOY 1987 ja 1989).

Julkaisuajankohtaansa nähden ensimmäisestä Onneli ja Anneli -kirjasta löytyy – ettenkö sanoisi jopa aikaansa edellä olevaa – lastenkasvatuskritiikkiä. 

Annelin eronneet,  työorientoituneet vanhemmat eivät ennätä paneutua tyttäreensä ja yhteishuoltajuuden toimintakuviot ovat perin höttöisellä pohjalla. 

Onnelin perheessä on lapsia sitä vastoin on niin paljon, että äiti ei edes huomaa yhden puuttumista!

Vasta Onnelin syntymäpäiväkutsuilla romaanin lopussa tyttöjen vanhemmat saavat kuulla, että tytöt ovat asuneet koko kesän kahdestaan:

Onnelin äiti tuli ensin hirveän pahoilleen ja itkikin vähän, hänen mielestään Onneli oli tehnyt kovin pahoin lähtiessään sillä tavalla kotoa. Mutta Onneli muistutti, että hän oli pyytänyt luvan ja saanutkin sen – vaikka Onnelin äiti ei tosin muistanut sitä, eikä se ole mikään ihme kun ajattelee, kuinka paljon  hänellä oli puuhaa ja uuden vauvankin hän oli saanut.

– Ei kai siitä mitään vahinkoa ole ollut, Onnelin isä sanoi, koka me kerran emme koko aikana ole edes huomanneet, että sinä olit poissa. 

Silloin kaikkien täytyi nauraa, niin hassulta se kuulosti. Onnelin äitikin nauroi ensin, mutta sitten hänelle tuli kyyneleet silmiin ja hän otti Onnelia kaulasta kiinni ja sanoi: 

– Voi rakas lapsi raukkani! Et saa ajatella, että me emme välittäisi ja pitäisi sinusta, vaikka emme huomanneetkaan, että olit poissa. Sinä olet aina ollut niin kiltti ja hiljainen, että sinua ei helposti huomaa.

Kurenniemen lastenromaanissa todetaan, tyttöjen vanhempien suulla, että alaikäiset eivät oikeasti saisi asua ilman vanhempiaan, mutta kun poliisimestari Ulpukka antaa virkavallan valtuuttamana siihen luvan, tyttöjen kotileikki saa jatkua, mutta kumpikin lupaa käydä säännöllisesti myös kotona….

Eija Ahvon näyttelemä Rouva Ruusupuu huokuu herttaista kujemieltä ja jää aivan
perustellusti hieman salaperäiseksi hahmoksi. Tässä hierotaan vielä kauppaa Ruusukujan talosta. vas. Lilja Lehto, oik. Aava Merikanto. Still-kuva: Jonne Onnismaa.

Elokuvan tapahtumat on siirretty nykyaikaan, loviisalaiseen pikkukaupunki-idylliin. 

Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus on monin kohdin uskollinen alkuperäisteokselle: tytöt olisivat paljon mieluummin löytäneet kadulta kirjekuoresta kiiltokuvia kuin tylsää rahaa ( kuka tavallinen pikkutyttö enää edes tietää, mitä kiiltokuvat ovat ???) ja he  teititttelevät sulavasti aikuisia ja käyttäytyvät muutoinkin mallikelpoisesti.

Elokuvassa Onnelin ja Annelin talon yksityiskohdissa korostetaan menneen maailman patinaa ja retrohenkistä sisustusta – tämä ehkä ennen muuta lapsen kanssa elokuviin tulleiden aikuisten huvitukseksi ja silmän iloksi? Lelujen ja muun tyttötilpehöörin lisäksi tai sijasta väreillä, vaatteilla ja muotokielellä luodaan tyttömäistä tunnelmaa. 

Rouva Rusinan omaisuutta uhkaa alkuperäisessä lastenromaanisa esintyvän epämääräisen rosvohampparin sijaan nuori jäätelökauppias (Samuli Vauramo), jonka isoäiti on jäänyt  uhkapelaamiseen koukkuun 
(Kristiina Elstelä) ja vaikeuttaa näin liiketoiminnan menestystä huomattavasti. 

Kurenniemen lastenromaanissa kiehtova ja pikantti yksityiskohta löytyy   Onnelin ja Annelin naapurissa asuvien Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhasta. Elokuvassa vuotuisjuhlien koristeita kasvattavan puutarhan ihmeet on visualisoitu hauskasti ja ilman erikoistehosteita. 

Onnelin veljelle Petterille (Elias Koistinen) on varattu myös rosvon kiinni saamisen kannalta keskeinen toimijarooli, joka on varmasti tarpeen elokuvaa katsomaan tulevien poikien mielenkiinnon takia. Eilisessä iltapäivänäytöksessä Tampereella katsojakunta oli varsin tyttö- ja naisvoittoista. 

Aikuiset ammattinäyttelijät (mm. Rouva Ruusupuu: Eija Ahvo, poliisi Ulpukka: Jaakko Saariluoma, rouva Rusina: Johanna af Schultén sekä Tingelstiina ja Tangelstiina: Elina Knihtilä ja Kiti Kokkonen) jäävät elokuvassa auttamatta Onnelia ja Annelia esittävien Aava Merikannon ja Lilja Lehdon karisman varjoon.

Onnelin ja Annelin talo -elokuvan lapsitähdet Lilja Lehto ja Aava
Merikanto ovat tosielämässäkin parhaita ystäviä, ja yhteispeli valkokankaalla
selittyy luontaisen karisman lisäksi myös tätä kautta. Still-kuva: Jonne Onnismaa.  

Tyttöjen suun muikistukset, nenän nyrpistykset ja kihertävä nauru tuovat hyvän mielen ja sitä kautta elokuvastakin sukeutuu veikeä puolustuspuheenvuoro lapsen luovalle mielelle ja ennakkoluulottomuudelle. Elokuvan kuplivaan yltiötyttömäiseen tunnelmaan voi virittäytyä trailerin avulla.

WSOY on elokuvan kunniaksi painattanut elokuvaliitteellä ja kansikuvalla varustetun painoksen Onnelin ja Annelin talosta. Kuvituksena on käytetty Maija Karman alkuperäiskuvitusta ja lopusta löytyy erillinen kuvaliite elokuvan still-kuvista. 

Toivon mukaan kustantamo ottaisi uusintapainokset myös koko sarjasta. Karman tussipiirrokset ovat yhä vertaansa vailla, oikealla Karman näkemys rouva Ruusupuusta. 

1950-60-luvuilla lastenkirjojen kuvituksessa käytettiin  usein yhtä tehosteväriä mustavalkoisessa kuvituksessa. Ehkä tätä tehokeinoa voisi kokeilla myös nykyaikana uudelleen? 

"Talvisodan ja Koijärven hengessä"

Ella ja kaverit. Ohjaus Taneli Mustonen. Käsikirjoitus Timo Parvela ja Aleksi Hyvärinen. Tuotanto Juha  Wuolijoki ja Snapper Films. Ensi-ilta 28.12.2012. Kesto 1,20 h.

Timo Parvela: Ella ja Äf Yksi. 176 sivua. Tammi 2012. 16 sivun kuvaliite elokuvasta.

Jokainen uusi kotimainen lasten elokuva on tapaus ja ansaitsee mediahypetyksen. Sitä Ella ja kaverit onkin saanut osakseen parahultaisesti.

Joulun pyhien jälkeen ensi-iltaan tullut Ella ja kaverit perustuu Timo Parvelan Ella ja Äf Yksi -lastenromaaniin, joka on ilmestynyt vuonna 2008.  Tammi on ottanut elokuvan kunniaksi kirjasta uuden painoksen, jonka kansikuva ja kuvitus on peräisin elokuvasta.

           

Elokuva noudattaa tunnollisesti alkuperäisen romaanin juonta. Keskiöön nousevat ahnaat aikuiset, jotka ajavat omaa etuaan lasten ja kokonaisuuden kustannuksella. Pahiksina esintyvät ison alakoulun vaikutuksille altis rehtori (Ville Myllyrinne), joka myy sielunsa ja moraalinsa Isä Ykköselle (Kari Ketonen). Isä Ykkönen treenaa poikaansa formularadalla ja valjastaa rehtorin tuhoamaan Ellan ja kaverien idyllisen kyläkoulun.

Mutta Ella ja luokkakaverit puhaltavat tohelon opettajansa (Eero Milonoff) kanssa yhteen hiileen, ja elokuvasta onkin vahvana aistittavissa - opettajan omia sanoja siteeratakseni - "Talvisodan ja Koijärven henki". Kaveria ei jätetä ja Paten Martti-lemmikin paljastuminen uhanalaiseksi lajiksi pelastaa lopulta kyläkoulun suojelluksi rakennukseksi.

Lapsinäyttelijät ovat voimakkaasti karrikoituja, mutta niin ovat myös alkuperäisen romaanin lapsisankarit. Timo Parvela on ollut mukana tekemässä elokuvan käsikirjoitusta, ja tästä syystä Ella-kirjojen fanittajat saavat automaattisesti tietyn laatutakuun siitä, että kirjojen henki on säilytetty. 

Elokuvan aikuisroolien tähditys on tarkkaan tehtyä castingiä: Putous-tv-sarjasta ja lähivuosien suosituista elokuvista poimittu näyttelijäkaarti tekee  keskinkertaista työtä ja jättää oikeutetusti tilaa lasten luontaiselle glamourille. 

Freya Teijonsalo  Ellana on eloisa ja sympaattinen roolissaan, ja samaa voi tietysti sanoa muistakin, usein ryhmänä esillä olevista lapsinäyttelijöistä: Aki Laihosta (Samppa), Artturi Auvisesta (Tuukka), Eetu Julinista (Pukari), Aura Mikkosesta (Tiina) ja Emilia Paasosesta (Hanna).

Elokuvan tyylilaji on lähinnä farssia. Väärinkäsitykset ja koomiset tilanteet seuraavat toinen toistaan. Ohjaus ottaa vaikutteita mykkäelokuvien nopeutetusta kuvasta ja ees-taas-säntäilystä.

Nähtäväksi jää, onko kohkaukseen ja remeltämiseen keskittyvässä elokuvassa ainesta pidempikestoiseksi suosikiksi samaan tapaan kuin vaikkapa Leena Krohnin saturomaanin pohjalta tehdyssä Liisa Helmisen ohjaamassa Pelikaanimiehessä (2004), joka lanseerasi jo vuonna 1976 alunperin ilmestyneen lastenkirjan aivan uudelle lapsisukupolvelle.

"Aikuiset eivät huomaa lapsia. Se täällä on hätänä", sanoi opettaja

Timo Parvela & Jari Sinkkonen: Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille. 207 sivua. WSOY 2011.













Lastenkirjailija Timo Parvelan ja lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkosen selkeäsanainen opaskirja ekaluokkalaisten vanhemmille ilmestyi jo viime vuonna mutta ansaitsee taas koulujen alkamisen yhteydessä kaikkien vanhempien jakamattoman huomion.

Tekijöillä on rautainen asiantuntemus aiheeseensa: kummatkin ovat opettajan lapsia, Parvela myös kouluttautunut opettajaksi ja kumpikin osaa kiteyttää asioita kiinnostavaan ja kompaktiin muotoon.

Parvela ja Sinkkonen myös osaavat polemisoida ja nostavat hyviä, paljon puhuvia esimerkkejä elävästä elämästä.

Parvela kirjoittaa:

Lasten kouluttaminen tavoille on monin verroin vaikeampaa kuin kurittomimmankaan koiranpennun. Sitä paitsi piltit kasvavat suuremmiksi ja vaarallisemmiksi kuin isoinkaan piski. Pahat tavat juurtuvat, hyvät katoavat heti kun silmä välttää, ja uudelleen kouluttaminen se vasta vaikeaa onkin. Se minä on voinut sietää kotona tai metsälenkillä en enää myöhemmin toimikaan. Ei ainakaan ihmisten ilmoilla, eikä varsinkaan koulussa, missä samaan häkkiin ahdetaan nykyisin enemmän lapsia kuin koppikanalalaki sallii.

Sinkkonen valottaa lapsen kehityspsykologiaa ja ottaa esimerkkejä hoitamistaan lapsista. Näiden rinnalla hän jakaa myös ihanan maalaisjärkisiä mielipiteitään: "lapsella, joka ei harrasta mitään, on suuri riski kasvaa normaaliksi kansalaiseksi", sanoo Sinkkonen, ja on ilmeisen tosissaan.

Monelle ekaluokkalaiselle neljänkin tunnin koulupäivä on sinällään psyykkisesti ihan riittävän raskas suoritus, joten sen päälle ei enää olisi suotavaakaan järjestää muuta ohjelmaa kodin ulkopuolelta. Tehokkuuteen taipuvaisten vanhempien on tätä nykyisin vaikea ymmärtää.

Sinkkosen ansioksi on laskettava sekin, että hän kirjoittaa asiallisesti ja innostavasti myös lastenkirjallisuudesta ja lukemisen merkityksestä.

Parvelan ajatukset ovat tietysti hänen kirjailijataustansakin takia vielä Sinkkostakin syvällisempiä. Teräviä, kokemuksen rintaäänellä lausuttuja mielipiteitään Parvela laukoo mm. lastenhuumorista ja tarinoiden merkityksestä lapsille:

Lapsen pitää oppia tuntemaan tarinoita. Ne antavat hänelle pakopaikan, josta voi turvallisestai tarkastella maailmaa silloin, kun se tuntuu liian suurelta ja monimutkaiselta. tarinat ovat kuin linna ja meidän aikuisen, vanhempien, tehtävä on muurata se tarinalinna lapsen ympärille.

Viisaasti ja ytimekkäästi sanottu.

Karua kieltään kertoo tekijöiden toteamus siitä, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lasten vanhemmat ovat muuttuneet erityisen paljon. Lapsen oikeuksia toisinaan täysin sokeasti puolustavat "leijonavanhemmat" ovat ehkä se kaikkein näkyvin ja opettajaa myös työllistävin ryhmä.

On yleistä, että vanhemmat eivät kaikkien opettajiin ja kouluun kohdistuvien vaatimusten alta näe niin sanotusti metsää puilta, eli he unohtavat lapsen ja tämän erityislaatuisuuden, kuten otsikon sitaatti Ellan luokan opettajan suulla sanoo.


Sinkkosen ja Parvelan kirjassa on monia puhuttelevia katkelmia Parvelan Ella-kirjoista.




Ella pääsee joulukuun lopulla myös valkokankaalle. Ella ja kaverit- nimisen elokuvan ohjaa Taneli Mustonen. Elokuvaa kuvataan parasta aikaa. Ohessa yksi lehdistökuva Ellan luokan ilmapiiristä. Mainoskuvien perusteella halutaan luoda kyläkoulumaista idylliä hirsiseinineen ja lautalattioineen.


Tuotannosta vastaa Snapper films ja Juha Wuolijoki. Käsikirjoituksen on tehnyt Aleksi Hyvärinen yhdessä Timo Parvelan kanssa.

Elokuva pohjaa Parvelan vuonna 2008 ilmestyneeseen Ella-sarjan kirjaan Ella ja Äf Yksi.

Elokuvan aikuisrooleissa nähdään Eero Milonoff (opettaja), Armi Toivanen (rehtori) sekä Pamela Tola, Ville Virtanen, Tiina Weckström ja Ville Myllyrinne.




Sinkkosen ja Parvelan Kouluun-kirjaa tekisi mieli suositella kaikkien ekaluokkalaisten vanhempien survival-kirjaksi.

Tämän lisäksi kaikkien ekaluokkalaisten vanhempien on syytä lukea ääneen koulutielle lähtevälle lapselleen Gunilla Bergströmin kuvakirja Mikko Mallikas mene kouluun.

Tähän kuvakirjaan Bergström on nimittäin oivaltavasti kiteyttänyt koulun aloittamiseen liittyvät pienet alkujännitykset - sekä koulua aloittavan lapsen että opettajan näkökulmasta.

Lastenkulttuuri taas hetken valtion valokeilassa

Tänään on taas se päivä, jolloin lastenkulttuuri on pop.

Unohdetaan siis hetkeksi muun muassa se, että Ylen ykkönen on päättänyt lopettaa radion lastenohjelmat omalta kanavaltaan tai että lastenteatterit kamppailevat olemassaolon oikeudestaan.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on hetki sitten jakanut valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa valtion lastenkulttuuripalkinnot kirjailijapari Sinikka & Tiina Nopolalle ja ohjaaja Mari Rantasilalle lasten elokuvista Risto Räppääjä (2008) ja Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (2010) sekä muusikko Satu Sopaselle.

Nopoloiden ja Rantasilan palkinnon suuruus on 3 x 5 000 euroa ja Sopasen palkinto 15 000 euroa.

Lastenkulttuurin valtionpalkinnot jaetaan kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana tehdystä ansiokkaasta työstä lastenkulttuurin parissa tai pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta toiminnasta lastenkulttuurin hyväksi.

Palkintoperusteluissa todettiin mm. seuraavaa:

Risto Räppääjät ovat Suomessa harvemmin nähtyjä musiikkielokuvia ja ne ovat olleet suuria katsojamenestyksiä. Parhaillaan tekeillä on kolmas elokuva Risto Räppääjästä.

Elokuvien lisäksi Nopolat ovat muokanneet käsikirjoitukset Risto Räppääjä -musiikkinäytelmiin, joita on esitetty menestyksekkäästi muun muassa Helsingissä, Oulussa ja Tampereella.

Taiteen moniottelija Mari Rantasila on hienolla tavalla muokannut kirjan tunnelman kuviksi ja saanut roolihenkilöt elämään. Elokuvan aikuiset ovat kärjistetysti vähän hassuja karikatyyrejä, mutta lapset ovat uskottavia ja sympaattisia. Lapsikatsojakunnan on helppo samaistua heihin. Tapahtumarikas ja värikäs elokuva ei vajoa liian opettavaiseksi, vaan jättää katsojalle hyvän mielen.

Muusikko Satu Sopanen on monipuolinen lastenmusiikin ammattilainen. Hän soittaa kannelta, laulaa, säveltää, juontaa ja käsikirjoittaa. Hänen energisyytensä ja ehtymätön positiivinen energiansa näkee kaikessa hänen tekemisessään.

Vuosien mittaan Sopanen on vieraillut lähes joka kodissa TV2:n Pikku Kakkosen lukuisten musiikkiohjelmien kautta. Esimerkiksi Huvitutti-ohjelmaa tehtiin toistasataa jaksoa vuosina 1998–2002.

Valtion lastenkulttuuripalkinnoista päätti tänä vuonna ensimmäistä kertaa Taiteen keskustoimikunta. Ehdokkaita saivat nimetä edellisvuosien tapaan valtion taidetoimikunnat ja alueelliset taidetoimikunnat. Aiemmin valinnan on tehnyt Taiteen keskustoimikunnan alainen lastenkulttuurijaosto, joka koostui eri taiteenalojen lastenkulttuurin asiantuntijoista. Lastenkulttuurijaosto lakkautettiin kaikessa hiljaisuudessa – muun muassa säästösyihin vedoten – vuosi sitten.

Kun palkinnon päättäjillä on ohuempi näppituntuma lastenkulttuuriin, on jotenkin itsestään selvää, että tunnustus kohdistuu konsensushengessä median hypettämien ja muun ulkotaiteellisenkin julkisuusrumban ansiosta jo entuudestaan kaikkien hyvin tuntemiin tekijöihin. Pienemmät mutta pitkän linjan lastenkulttuuritoimijat jäävät tässä prosessissa väistämättä jalkoihin.

Sinikka ja Tiina Nopola ovat varmasti tämän(kin) palkinnon ansainneet, mutta mielestäni olisi hyvä antaa näinä lastenkulttuurin alasajon aikoina julkisuutta myös vähemmän tunnetulle tekijäjoukolle, jolle palkinnolla on myös aivan konkreettisesti lastenkulttuuri-identiteettiä ja taloudellista toimeentuloa vahvistava vaikutus.

Valtion lastenkulttuuripalkintojen lisäksi tänään myönnettiin myös Lapsenpäivä-palkinnot. Palkinto kohdistetaan yhteisölle, joka on tehnyt merkittävää työtä lasten taideharrastuksen tai -kasvatuksen edistämiseksi. Palkinnon myöntää kulttuuri- ja urheiluministeri. Lapsenpäivä-palkinnon saivat Satakunnan Elävän Kuvan Keskus, Sekk ry, Porista ja Saarijärvellä toimiva Art Hysteria -taiteilijayhdistys. Kumpikin palkituista sai 8 400 euroa.

Näissä palkinnoissa korostuu hienolla tavalla alueellinen lastenkulttuurityö, jota tehdään usein sisulla ja sydämellä. Voi hyvin uskoa, että palkinnoilla on merkitystä laajakantoisesti koko lääninkin alueella ja ne kannustavat myös muita pieniä lastenkulttuuritoimijoita uskomaan asiaansa.

Tänään vietetään kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksen kunniaksi. Päivän tarkoituksena on tuoda esiin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista.

Vuoden 2011 lapsen oikeuksien päivän teemana on kuritusväkivalta. Jokaisella lapsella on oikeus kasvaa turvallisessa ja väkivallattomassa ympäristössä, kuten YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 19:nnessä artiklassa sanotaan.