Punatukkainen tyttö pelastaa koko maailman

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman, kuvittanut Paula Mela, 43 sivua, Karisto 2018. 

Lastenkirjallisuus ottaa nykyisin joko avoimesti tai salaviisaasti kantaa maailman tapahtumiin. 

Ilmastonmuutos, luonnon tuhoutuminen, kasvissyönnin myönteiset vaikutukset sekä köyhien ja rikkaiden maiden erojen lisääntyminen näkyvät eri ikäisille suunnatuissa kuvakirjoissa, kuvatietokirjoissa ja lastenromaaneissa.

Viimeksi tämä julistava ote oli isommin esillä 1970-luvulla. 

Ajanjakson merkkiteoksia ovat mm. Kaarina Helakisan & Katriina Viljamaa-Rissasen Elli-Velli-karamelli (Weilin+Göös 1973), Leena ja Inari Krohnin Vihreä vallankumous (Tammi 1970) ja tanskalaisen Ib Spang Olsenin Savu (suom. L. Aro, WSOY 1970). 

Karisto julkaisi viime vuonna Magdalena Hain ja Teemu Juhanin moraalisadun Kurnivamahainen kissa. 

Juha-Pekka Koskisen Matilda pelastaa maailman näyttääkin olevan suoraa jatkoa Kurnivamahaiselle kissalle teemansa ja konseptinsa – runsaasti kuvitettu pienoisromaani ajankohtaisesta aiheesta – puolesta. 

Matilda on jo pienestä pitäen ollut poikkeuksellisen räyhäkkä tapaus. Synnytyssairaalassa tyttö huutaa kitapurjeet levällään, kun äiti heittää kertakäyttövaipan roskiin.

Matilda varttuu ja hänen lempisanansa on ”Miksi?”

Eskarissa kärsitään jo hajuongelmista, kun Matilda ei anna hoitajien
heittää jugurttipurkkeja roskikseen. Paula Melan kuvitusta
Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan
Matilda pelastaa maailman (Karisto 2018).

Esikoulussa annetaan vanhemmille noottia, kun Matilda ei anna heittää yhtäkään jugurttipurkkia sekajätteeseen. 

No niin, tietysti nyt joku voi heristellä sormeaan äidille ja isälle. Kyllä isän ja äidin pitää lapsiaan seurata ja vahdata heitä kuin haukat, tietää kaikesta kaikki: niistääkö tyttö oikean sieraimen tyhjäksi ensin ja vasta sitten vasemman, pitääkö enemmän hansikkaista tai sormikkaista. Mutta isällä ja äidillä on omakin elämä, on asuntolainaa, työpäiviä, autohuoltoa, vanhempainiltaa, lääkärikäyntejä, ruohonleikkuuta, tuloveroa, omatkin isät ja äidit ja vaikka mitä, mihin aikaa uppoaa ihan mahdottomasti.

Kyllä isä ja äiti olivat huomanneet, että Matilda puuhasi jotain suurta. Hän kihisi ja kuhisi omassa huoneessaan, kirjoitteli vihkoihin isolla käsialalla jotakin, luki kirjoja ja selasi nettiä, kasvoi ja vahvistui. Esikoulukin oli jo jäänyt taakse, Matilda oli oikea koululainen. Opettajat kirjoittelivat Wilmaan, että Matilda oli reipas ja tiedostava nuori. Sellainen lämmitti äidin ja isän mieltä. 

Matilda opettaa määrätietoisesti vanhempansa kierrättämään. 

–     –  Äiti ja isä muistelivat joskus myöhemmin tuota ihmeellistä päivää, kuinka petollisen tavalliselta se olikaan vielä aamulla vaikuttanut. 

Paula Mela on tavoittanut Matildan kehon kieleen jämäkkyyttä
ja asennetta, jonka edessä vanhemmatkin ovat ymmällään. Paula Melan kuvitusta Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan Matilda pelastaa maailman (Karisto 2018). 

Matilda narauttaa vanhempansa jatkuvasti vääristä kulutustottumuksista.

Kotona eletäänkin jatkuvassa syyllistämisen ilmapiirissä, kunnes vanhemmat lopulta saavat herätyksen ja ottavat varteen tyttärensä viestistä.

Juha-Pekka Koskisen teksti on avoimen ohjelmallinen. Tyylilaji on samankaltainen kuin  muutaman vuoden takaisessa Manuela Boscon ja Pamela Tolan lastenromaanissa Pöytä joka tahtoi kodin (kuv. Anna Salmisalo, Otava 2015), jossa lapset kärsivät siitä, että perheellä ei ollut enää lainkaan yhteisiä ruoka-aikoja. 

Myös Matilda pelastaa maailman-kirjan fokus kohdentuu ennen muuta aikuisiin. 

Onko lastenkirjaformaatti tässä tapauksessa toimivin kanava viestille? – sitä voi itse kukin tykönään pohdiskella. Tyylin dramaattisuus ja osoittelevuus menevät yhtä kaikki hieman överiksi. 

Matilda valistaa vanhempiaan myös lähiruoan eduista.
 Paula Melan kuvitusta Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan Matilda pelastaa maailman (Karisto 2018). 

Paula Mela teki näyttävän debyytin Arja ja Emma Puikkosen Äänihäkin (Otava 2017) kuvittajana. Melalta luontuu myös realistisempi kuvitustyyli, joskin hän on päätynyt kuvaamaan Matildaa hieman liian toisteisesti sormi ojossa.

Punatukkaisen Matildan karikatyyrinen hahmo tuo myös oitis mieleen Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun. Roald Dahlin Matilda-lastenromaanin nimihenkilöstä on myös sukeutunut vahvan, omatahtoisen lastenkirjasankarin  prototyyppi.  Koskinen olisikin voinut keksiä omalle ympäristötietoiselle hahmolleen jonkun toisenkin etunimen. 

Lisää lastenkirjoja, joissa ollaan eri tavoin huolestuneita maapallon tulevaisuudesta: 

Antti Nylén: Eino ja suuri possukysymys, kuv. Ilja Karsikas, Otava 2018 

Martti Lintunen: Mitä jääkarhu sanoi pingviinille, Pieni Karhu 2018 

Vuokko Hurme: Kiepaus, kuv. Susanna Iivanainen, S&S 2017; Kaipaus, kuv. Susanna Iivanainen, S&S 2018 

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa, kuv. Teemu Juhani, Karisto 2017

Martti Linna: Isän luokse, Myllylahti 2017

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari, WSOY 2016

Juha Henttonen & Tuomas Mäkelä: Miina ja Manu kierrättävät, Satukustannus up. 2016

Elina Lappalainen & Christel Rönns: Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee?Tammi 2015

Esko-Pekka ja Nikolai Tiitinen: Kyyhkyn kysymys, Tammi 2010

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan kierrätyskirja, Minerva 2008 

Rich Hough: Sinä voit pelastaa maapallon: helppoja keinoja suojella ympäristöä joka päivä, suom. Terhi Leskinen, Mäkelä 2008

Jacquie Wines & Sarah Horne: 101 tapaa pelastaa maapallo, suom. Marlene Sanoukian, Gummerus 2008

Norbert Golluch & Dorothea Tust: Meidän perhe ruokakaupassa, suom. Auli Hurme-Keränen, Mäkelä 2010

-->

Uni hukassa

Nora Surojegin: Uneton jänö, 35 sivua, Minerva 2018. 

Suomalaisessa lastenkirjallisuudessa on muutamia äitejä ja tyttäriä, jotka ovat joko tehneet yhteistyötä keskenään tai tehneet kirjoja lapsille kumpikin omalla tahollaan.  

Pirkko-Liisa & Nora Surojeginin lisäksi mieleen tulee Kristiina ja Aino Louhi. 

Elina Warstan kuvittajan ura oli vasta aivan alussa, kun hänen äitinsä Taruliisa Warsta kuoli vuonna 2012.   

Graafisen suunnittelijan koulutuksen saanut Nora Surojegin (s. 1979) on aiemmin tehnyt tekstit äitinsä kuvittamiin lastenkirjoihin Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012) ja Pikkupöllö (Minerva 2013). 

Uneton jänö on ensimmäinen Nora Surojeginin kokonaan itse tekemä kuvakirja. 

Pirkko-Liisa Surojegin on kuvitustuotannossaan erikoistunut suomalaisiin ja klassisiin kansansatuihin ja erityisesti eläimiin. Hänen kuvituksensa ovat karvantarkkoja tutkielmia eläinsatujen karhuista, susista ja jäniksistä, joiden olemukseen on tallentunut sekä herkkyyttä että voimaa. 

Myös Nora Surojeginin uneton jänis hurmaa eloisalla olemuksellaan. Sen hahmo on kuitenkin inhimillistetty: jänö asuu huonekaluilla ja tekstiileillä sisustetussa kanin kolossa ja sen rakkain lelu on porkkana, jolla on silmät. 

Nukkumiseen liittyvät ongelmat ovat kuvakirjoissa yleinen, jokaista lapsiperhettä jossain vaiheessa koskettava aihe, joka lienee tosin enemmän ongelma lasten vanhemmille kuin lapsille itselleen. 

Viime aikoina on aikuisille ryhdytty entistä enemmän julkaisemaan erilaisia nukahtamisen self-help- ja mindfullness-oppaita.

Uneton jänö -kuvakirjan viesti osuu veikeästi sekä lapsiin että aikuisiin. 

Unen kaipuu kimmeltää jänön silmissä. Se hyörii
ja pyörii sängyssään, mutta uni ei tule. Nora Surojeginin
kuvitusta kuvakirjaan Uneton jänö (Minerva 2018). 

Pääosin riimitelty teksti pyrkii rentouttamaan kuulijansa:

Yö oli sininen ja rauhallisen uinuva, pimeydessä pöllö van huuteli huhuja. Koko metsä nukkui, karhut, linnut, kasvitkin, luonto hiljaisuuteen hukkui, kuorsas hiljaa pieni hiirikin. 

Vaan eräs jänö kolossaan kieri sekä pyöri, pienessä sängyssään kääntyi ja hyöri, ei tullut uni sillä silmään, ei tullut, ei millään. 

Erilaisia nukkumisasentoja kokeiltuaan jänis päättää lähteä ulos. Entä jos uni onkin kuussa, se pohtii. 

Jänö pääsee lentotähden mukana avaruuteen, missä se tarpoo univuorien hetteikössä ja sukeltaa etsimään lammen pohjasta unta.   

Kohtaus, jossa jänö kurkottaa kuuhun unta tavoittamaan on
hengästyttävän upea iltaruskon väreissä ja pysähtyneessä
tunnelmassaan. Nora Surojeginin kuvitusta kuvakirjaan Uneton jänö (Minerva 2018). 

Koko aukeaman kuvissa, joissa jänö on yhtä maiseman kanssa, on huimaa avaruutta ja komeita värisävyjä. 

Loppuratkaisu on tietysti onnellinen: jänis herää ihmeissään aamulla ja saa huomata, että uni oli sittenkin sen omassa silmässä! 

Suomalainen mäntymetsä antaa jykevät puitteet jänön
laskeutuessa kuusta unenpaloja mukanaan.
Nora Surojeginin kuvitusta kuvakirjaan Uneton jänö (Minerva 2018). 

Nora Surojegin on selvästi perinyt äidiltään herkkyyden kuvata eläimen ja luonnon harmoniaa. 

Inhimillistettyjä eläimiä on lastenkirjoissa kasapäin jo ennestään, ehkäpä hänen tyylinsä suomalaisen luonnon kuvaajana voisi olla myös vientivaltti ulkomaille? 

Muita kirjoja, joissa podetaan ohimenevää unettomuutta:

Kaisa Happonen & Anne Vasko: Mur eli karhu, Tammi 2016.

Jory John & Bendi Davies: Pää tyynyyn! Suom. Roope Lipasti, Karisto 2016.

Carl-Johan Forssén Ehrlin: Kani joka tahtoi nukahtaa: nukutussatu kaikille iltakukkujille, kuv. Irina Maununen, suom. Ulla Lempinen, Otava 2015. 

Carl-Johan Forssén Ehrlin: Norsu joka tahtoi nukahtaa: nukutussatu kaikille iltakukkujille, kuv. Sydney Hanson, suom. Ulla Lempinen, Otava 2017. 

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta, WSOY 2013.

Adam Mansbach & Ricardo Cortés: Nyt vittu nukkumaan, suom. Kai Lipponen, Into 2012.

Jane Chapman: Ei nukuta yhtään!Suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2012.

Petra Heikkilä: Mikko Kettunen ja Ahmatti, Lasten Keskus 2003.

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas on oikukas, suom. Kaija Pakkanen, Weilin+Göös 1977, up. Tammi 2002.

Astrid Lindgren & Ilon Wikland: En tahdo nukkumaan, suom. Irmeli Järnefelt, WSOY 1988.

Pojat leikkivät sisällissotaa

Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka sotapoluilla, kuvitus Jari Paananen, 162 sivua, Karisto 2018. 

Henkka perheineen pääsee avustajaksi Lahdessa kuvattavaan elokuvaan, joka sijoittuu kansalaissodan oikeille tapahtumapaikoille, muun muassa Hennalaan. Henkan isoveli on tehnyt kavereidensa kanssa videon youtubeen, ja siihen on uskottavuuden nimissä lainattu isoisoisän venäläistä sotilaskivääriä. 

Näistä aineksista kehkeytyy Kalle Veirton velmuilevaan tyyliin sakea soppa, jonka keskiöön nousee poikien mittelö paikallisen rähinäjengin kanssa.

Kaikki oli edelleen leikkiä, muille paitsi mulle. Muidenkin osalta se oli lähtenyt karkaamaan hurjaksi siinä kohtaa, kun mä ja Keskisormi-Naukkurinen ilmaannuttiin taistelukentälle. Mä en ollut varma, tajusivatko kaikki, millainen sakinhivutus olisi tulossa, jos me jouduttaisiin isopäiden klaanin peukaloruuviin.

Alakoulun opettaja on parhaansa mukaan yrittänyt johdattaa oppilaita sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. Henkka toteaa, että lahtelainen sotahistoria ei sinällään ole häntä hetkauttanut, sillä 

– – me oltiin totuttu rankkoihin juttuihin. Kuka jätkä nyt ei toisinaan pelaisi konsolilla sotapelejä? Mä itse olin maailman parhaassa sotapelissä, Kill ´em allissa, lahdannut konekiväärillä ja käsikranaateilla yhden maihinnousupataljoonan viimeiseen pikseliin. 

Lahden miljöö on tunnistettavasti paikannimiä ja maastonmuodostuksia myöten mukana. Mainituksi tulevat myös Cheekin kovat kotikulmat, Saksalan asuinalueen Patomäki.

Taistelun tiimellyksessä älypuhelimia käytetään periskooppeina ja koodiviestejä yritetään lähettää sukulaisille avun saamiseksi. 

Äkkikäänteisiä tapahtumia keritään lopussa takautumina umpeen hieman keinotekoisesti. 

Henkan isäkin toteaa:

Minä en ymmärrä koko jutusta kuin jotain alusta ja osan lopputuloksesta. Mitä siinä välissä tapahtui, siitä ei luultavasti kukaan ulkopuolinen tule hullua hurskaammaksi. 

Jari Paanasen kuvitusta on niin niukasti, että se ei puolla paikkaansa lainkaan. 

Sisällissodan tapahtumat ovat tänä vuonna esillä myös Laura Lähteenmäen Lastenkirjahyllyssä aiemmin arvioidussa nuortenromaanissa Yksi kevät  ja Mike Pohjolan romaanissa Sinä vuonna 1918 (Gummerus 2018), jossa lukija aivan konkreettisesti joutuu valitsemaan, haluaako olla punaisten vai valkoisten puolella. 

Oodi omintakeisuudelle

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Olematon Olga, 32 sivua, Otava 2018.  

Olematon Olga ei ole kuvakirjan nimenä kovin vetovoimainen, mutta juuri tässä valjussa ensivaikutelmassa piilee kirjan perimmäinen lumous.

Kirjan nimi assosioi Tove Janssonin Näkymätön lapsi -tarinan Ninniin ja räyhäkän lastenlorun Oskari Olemattomaan. 

Huvipuistossa Olga jää suuren hattaran varjoon. Katsoja näkee
hänestä vain pienet jalat. Satu Kettusen kuvitusta Inka 
Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Olematon Olga (Otava 2018). 

Heti ensimmäisellä sivulla kirjan kertoja haluaa ehdottomasti tutustuttaa lukijan Olgaan:

Voi olla että olet hänet jo nähnytkin, vaikkei sinulla ole asiasta aavistustakaan. Hän ehkä istui edessäsi bussissa, mutta näit vain hänen piponsa tupsun tai osan hänen hihastaan. Kenties hän seisoi takanasi liukuportaissa noustessasi kauppakeskukseen (löysitkö muuten etsimäsi tiaran/ pomppivan liman / meripelastuskeskuksen/ dinosauruksen luut?) mutta miksipä olisit taaksesi vilkuillut. Kadulla hän kulki niin kaukana, että oli vain pieni piste. Olisit tarvinnut kaukoputken tai SUUREN SUUREN SUURENNUSLASIN nähdäksesi hänet.  

Sitaatti kiteyttää mainiolla tavalla nykyihmisen riesan: pienikin ulkopuolinen ärsyke herpaannuttaa keskittymisen.  

Kertoja lipeää tuon tuostakin varsinaisesta aiheestaan eli Olgasta. Assosiaatio kolossikalmariin vetää tarinan fokuksen heti harhateille, mutta harha-askeleen kautta muistutetaan mielikuvittelun tärkeydestä. Vielä tässä vaiheessa kertoja palauttaa tarinan kuitenkin tunnollisesti takaisin raiteilleen.

Ihmisten erilaisuus kiteytyy aukeamalle, jossa kertoja pohtii
omaa isopäisyyttään. Satu Kettusen kuvitusta Inka 
Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Olematon Olga (Otava 2018). 

Jotkut ihmiset sulautuvat tapetteihin ja hukkuvat massaan. Jotkut tulee ohittaneeksi ilman varsinaista syytä. Pikku esineet katoavat, ja joskus hukkaan voi joutua ihminenkin. 

Olematon Olga on kujeileva kirja ihmisten erilaisuudesta, joka on rikkaus ja elämän suola.  

Inka Nousiaisen & Satu Kettusen tiimityö on hioutunut tässä toisessa yhteisessä kuvakirjassa huippuunsa. Tekijät antavat selvästi toisilleen sytykkeitä. 

Viimeisellä sivulla kertoja harmittelee, että Olga ennätti jo lähteä:
"Hän on sellainen, usein jossakin tietämillä". Satu Kettusen kuvitusta
Inka Nousiaisen tekstiin kuvakirjassa Olematon Olga (Otava 2018). 

Satu Kettusen visuaalinen irrottelu on vielä raisumpaa kuin edellisessä Nousiaisen tekstiin perustuvassa Yökirjassa (Tammi 2015). 

Kuvitukseen tulee dynaamisuutta pyöreiden ja kantikkaiden muotojen rytmistä, rullaportaista ja valonkajosta. Kuvan rajaukset ja zuumaukset yksityiskohtiin tulevat katsojan silmille yllättäen ja ikään kuin penäävät tällä tavoin siristämään katsettaan ja näkemään oikeasti Olemattoman Olgan. 

Lähes joka aukeamalla varioidaan violetin eri sävyjä, joille keltainen antaa räväkän kontrastin.