Huolenpito on tärkeä supervoima

Heli Koskinen & Sini Nihtilä: Superäiti. 37 sivua. Kustannus-Mäkelä 2026.

Perhedynamiikkaan liittyvät aiheet ovat lisääntyneet lastenkirjoissa. 

On jopa perusteltua sanoa, että lapsen arkea kuvataan nykyisin aiempaa maanläheisemmin ja entistä paremmin samastumiseen houkuttelevalla tavalla.

Lapsiperheköyhyyden kuvaaminen on sekin arkipäiväistynyt, joskin valtaosaa lastenkirjojen koteja asuttavat vielä kahden vanhemman vakavaraiset perheet. 

Heli Koskisen ja Sini Nihtilän Superäiti kertoo äidin ja pojan pienperheestä, jossa on taloudellisesti tiukkaa mutta tunteiden ja huolenpidon tasolla ei kitsastella. 

Koulussa keskustellaan vanhempien ammateista. Tosin lasten tekemät johtopäätökset vanhempiensa ammateista eivät ehkä ole aivan todenmukaisia.

– Mun isä on autonkuljettaja. Se lähtee joka aamu autolla töihin ja tulee sillä illalla takaisin. 

– Mun äiti on sanoittaja, kun se aina sanoo mitä minä sanoin. 

– Äiti korjaa tietokoneita. Ensin se huutaa, kun se rakkine ei toimi, ja sitten se soittaa jonnekin, ja lopulta kone alkaa toimia.  

– Isä on koodari. Mä luulen, että se on niin kuin kirjailija, mutta se kirjoittaa tekstiä salakielellä.  

 

Äidin hoivatyö sairaalassa näyttäytyy Milolle todellisen supersankarin
työnä. Sini Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Samassa hengessä Milokin kertoo oman äitinsä olevan superäiti: äiti nimittäin lähtee aina yöaikaan pelastamaan ihmisiä. 

Luokkakavereiden mielestä äidin ammatti kuulostaa todella coolilta.

Milolla on pian syntymäpäivät, ja hän haaveilee kellopuhelimesta ja kaverisynttäreistä maksullisessa tapahtumapuistossa. 

Äiti torppaa kuitenkin suunnitelmat: 

– Ei meillä ole varaa viedä koko luokkaa Simon Leikkimaahan, hän sanoo hiljaa. – Mutta jos kutsuttaisiin pari kaveria meille ja ostettaisiin kilo karkkia? 

– Mutta opettaja sanoi, ettei ketään saa jättää ulkopuolelle.

Poistotuotteiden ja tarjousten löytäminen ruokakaupassa vaatii
nopeutta ja hyvää havainnointikykyä. Sini Nihtilän
kuvitusta Heli Koskisen tekstiin kuvakirjassa Superäiti
 (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Milosta on jännittävää väijyä kaupassa alelaputettuja tuotteita, ja niiden turvin pystytäänkin järjestämään isot kaverisynttärit. 

Milo kokee olevansa koulussa pikemminkin tarkkailija; hän ei edes halua olla huomion keskipisteenä. Siksi hän jännittää erityisen paljon, tulevatko kaikki luokkakaverit syntymäpäiville.

Heli Koskinen kuvaa sydämellisesti Milon pienperheen tukiverkostoja. 

Kun äiti lähtee hoivatyöhön sairaalaan yövuoroon, mummo tulee heille aina yöksi. 

Sini Nihtilän kuvituksessa pienperhe näyttäytyy yhteen hiileen
puhaltavana tiiminä. Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Sini Nihtilän kuvitus tavoittaa keskushenkilöiden katseisiin ja ilmeisiin paljon rakkautta ja välittämistä. 
 
Koskinen on aiemmin kirjoittanut lapsille ja varhaisnuorille tietokonepelaamiseen keskittyvää Zeta-sarjaa (Kustannus-Mäkelä v:sta ,2022, kuv. Mari Luoma). Superäiti on hänen ensimmäinen kuvakirjansa.

Superäidin asetelmissa on paljon samaa kuin Jukka Laajarinteen ja Timo Mänttärin kuvakirjassa Isä vaihtaa vapaalle (WSOY 2019). 

Siinäkin päähenkilölapsi tekee nimittäin  päätelmiä isänsä työnkuvasta tavalla, jonka voi tulkita joko realistiseksi tai mielikuvitukseen perustuvaksi.

Kun postiluukun kolahdus puhkaisee toiveet vappupallosta

  

Maria Vilja: Ilmapallokivi. 33 sivua. Karisto 2026.

 

 

 

Kotimatkalla Panu ja Rami näkivät paljon kevään merkkejä. 
Ohikulkijan takki lepatti auki. Pyöräilijä oli sitonut ohjaustankoon  punaisen ilmapallon. Lumen reuna oli vetäynyt kauas puron rannalta  ja paljastanut taas pyöreät pikkukivet. Panu ja Rami keräsivät niitä  taskuihin. Sitten Rami juoksi isänsä perässä kotiin.
 
”Mä saan tänään vappupallon” Rami kääntyi vielä huutamaan. 

”Aijaa!” huusi Panu takaisin.

 



Panu on lähdössä äidin kanssa kauppaan ja ilmaisee haluavansa vappupallon.  

Äiti vastaa hajamielisesti, mutta havahtuu sitten postiluukun kolahdukseen ja sieltä lattialle putoavaan laskuun. 
 
Ostoskeskuksessa äiti toteaa, että ilmapallot maksavat liikaa. 
Kuvituskuva näyttää myös pallon hinnan, 15,99 euroa. 

 

Pallojen yltäkylläisyys ja koreus toimii kontrastina
Panun perheen aineellisesti niukalle arjelle.
Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).

Ilmapallokiven lapsipsykologiassa ja lapsen luovassa ongelmanratkaisutaidossa on paljon samaa kuin Petra Heikkilän ja Mirkka Eskosen Huolisyöpössä (S&S 2024). 
 
Panu löytää puron rannalta täydellisen pyöreän kiven, jonka muoto muistuttaa ilmapalloa. 

Hän maalaa siihen samanlaisen kuvion kuin hän on nähnyt ostoskeskuksen heliumpalloissa.

Ilmapallokivi ei Panun vakaasta tahdonvoimasta nouse ilmaan leijumaan.
Tunnepurkaus on vahva ja äiti seuraa pojan pettymystä aukeaman
oikeassa laidassa huolestuneena. Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).

 

Panu ei vakaasta tahdostaan ja uskostaan huolimatta saa palloa leijumaan kepeästi ilmassa. 

Poika sisuuntuu ja kysyy äidiltään, miksi kaikki ei menekään maailmassa tasan.

 

Äiti yritti keksiä jonkin järkevän vastauksen, mutta sotkeutui sanoihinsa. Lopulta hän puuskahti, että kun aikuiset päättävät yhteisistä asioista, jotkut kyllä yrittävät muuttaa maailmaa reilummaksi, mutta toiset eivät. Ja siksi kaikki eivät saa ilmapalloa.

 

Näin nasevasti voidaan leikki-ikäisillekin jo havainnollistaa poliittista päätöksentekoa!
 
Kun Panu seuraavan kerran kohtaa purolla Ramin, poika paljastaa että hänen ilmapallonsa onkin oikeasti kivi. 

Rami toteaa siihen, että hänen komea pallonsa onkin jo tyhjentynyt. 

Panu auttaa ystäväänsä etsimään sopivan kiven ja  lupaa maalata Ramillekin oman ilmapallokiven.
 
Vilja leikkii sekä tekstissä että kuvituksessa vastakohdilla –  kiven painolla ja ilmapallon keveydellä. 
Kuvakirjan nimi on itsessään järjenvastainen ja ehkä juuri siksi havahduttava. 
 
Ilmapallokivi puhuu kauniisti lapsen luovasta leikistä ja mielikuvituksesta, mutta en silti oikein jaksa uskoa, että kirjan viesti lohduttaisi aidosti köyhää lasta, joka jää tänä vappuna ilman vappupalloa. 
 
Viljan kuvitustyyli muistuttaa raajoiltaan venytettyjen ihmishahmojen sommittelussa  sekä eleiden ja ilmeiden kiteytyksessä suomenruotsalaisten kuvittajien Maria Sannin ja Jenny Lucanderin ilmaisua. 

Sannin ja Lucanderin tapaan myös Vilja kuvaa keskushenkilöitään usein osana miljöötä  ja maalaa väreillä kuvakirjatarinan kannalta tärkeitä tunteita ja tunnelmia.  

Vilja kiittää kirjan esilehdellä Hope ry:n toiminnanjohtajaa Eveliina Hostilaa ja kaikkia muita kokemuksiaan jakaneita ihmisiä.
 
 
 

 

 

Laura Suomelan nuortenkirjan päähenkilö saa huomata, että himmailu ja kokeileminen kuuluvat luontevasti nuoruuden etsikkoaikaan

 

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma. 240 sivua. Karisto 2026. 
 

Olen keväästä asti hakenut ihan hulluna duunia, mutta kun ei tärppää, niin minkäs teet. En ole jaksanut enää hetkeen yrittää, koska mitä järkeä, kun ei satojen hakemusten joukosta pääse edes haastatteluun. Ja nyt ollaan tilanteessa, jossa minua uhkaillaan karenssilla. Haluaisin vain työntää pääni pensaaseen ja hävittää työkkärimuijan sähköpostit roskakoriin.
 

 
Laura Suomela aloitti kirjailijan uransa helppolukuisella Säpinät-lastenkirjasarjalla 2012 ja on sittemmin kirjoittanut nuortenromaaneja ja viihdettä aikuisille.  
 
Äskettäin ilmestynyt Välivuosisyndrooma on taas mainio todiste siitä, kuinka nuortenkirjallisuus resonoi nopeasti ajankohtaisiin ilmiöihin. 
 
Vienolla on ollut ylioppilaskirjoitusten jälkeen selkeät suunnitelmat hakea Taideylipistoon opiskelemaan kuvataidetta. Kun unelmat vesittyvät, hän huomaa jääneensä tyhjän päälle. 
 
Työvoimatoimiston omavalmentaja edellyttää raportointia haetuista työpaikoista. 

Samaan aikaan vanhat ystävät ovat niin kiinni uusissa opinnoissaan, että yhteydenpito jää vähäiseksi. 

Nopeasti Vieno huomaa olevansa vaarassa syrjäytyä kokonaan: 
 

– –   Sitä vain tottuu olemaan jouten. Ja kun ei ole mitään pakottavaa tekemistä, päivät alkavat rullata niin, ettei tee käytännössä mitään. Näinkö syrjäytyminen tapahtuu? Ennen heräsin aikaisin kouluun ja jaksoin vielä koulupäivien jälkeen maalata, kierrellä kirppareita, tehdä käsityöitä ja nähdä kavereita. Nyt olen ihan puhki, jos päivän ainoa tehtävä on käydä ruokakaupassa tai suihkussa.

 
Orpouden tunnetta lisää sekin, että Vieno on lopettanut seurustelun Samuelin kanssa, koska ei ole löytänyt parisuhteelta kaipaamaansa ”sellaista connectionia”.  

Vauraassa perheessä varttunut Samuel sisustaa opiskelukämppänsä Vepsäläisen huonekaluilla, kun taas Vienolla olisi varaa vain Kierrätyskeskuksen valikoimaan. 

 
Vienon isä on yksinhuoltaja. Äiti on kadonnut perheen arjesta alkoholin ja lääkeriippuvuden takia jo kauan sitten.

Pikkuveli Oiva stressaa yläkoulun päättymistä ja lukiovalintoja. Perheen kroonisen rahapulan takia Oiva on joutunut lopettamaan jalkapalloharrastuksen kalliiden seuramaksujen takia. 
 
Ankeista lähtökohdista huolimatta kukin perheenjäsenistä sinnittelee vähitellen pois ahdingosta ja tummista ajatuksista. 
 
Vieno askartelee pieneen peltirasiaan kodin muovailumassasta tekemälleen Penelope-nukelle. 

Romanttisesta Amelie-elokuvasta (2017) inspiroituneena hän lähettää nuken maailmalle ja toivoo, että löytäjät raportoivat sen vaiheista sosiaaliseen mediaan ja  lähettäisivät sen sitten jatkamaan matkaansa. Vieno saa myös työpaikan lounasravintolan keittiöstä. 
 
Pikkuveli löytää uuden yhteisön seurakuntanuorista ja hieman liian usein kapakassa käyvä ja olemukseltaan hiukan ränsistynyt isäkin löytää uuden naisystävän, Ilonan. Ilonan sisar asuu Italian Bergamossa ja kaipaa kipeästi au pair -apua lastenhoitoon.  
 
Vieno työstää aiempaa kriittisemmin myös taide-alan haaveitaan ja ymmärtää, että pinttymään liittyy harvoja mukavia lapsuudenmuistoja äidin kanssa. 

Kilvoittelu unelmien ja todellisuuden ristipaineissa avaa luovuutta tukkineet kanavat ja hän maalaa vimmaisesti suurikokoisia tauluja, jotka päätyvät Penelopen ja helsinkiläisen Aapon suhteiden ansiosta tamperelaisen kahvilan avajaisiin.

Laura Suomelan kotikaupunki Tampere onkin monissa kadunnimissään, kaupunginosissaan ja maamerkeissään tunnistettavana miljöönä.  
 
Välivuosisyndrooman tyyli on viihteellinen, mutta monien aiempien nuortenkirjojensa tapaan  Suomela luo vetävän juonen lomaan silti uskottavaa kuvaa nykynuorten suorituspaineista ja poliittisten päätösten takia kaventuneista tulevaisuudensuunnitelmista.
 
Suomelan nuortenkirja viestiikin jämäkästi, että ylisuorittamisen sijaan nuoruudessa on lupa myös himmailla ja etsiä itseään. 
 
Ulkoasultaan kirja ansaitsee erityistä huomiota: kirja on  hieman normaalia pienikokoisempi, sen kansissa on miellyttävä mattapinta, jota huomaan tavan takaa koskettelevani lukemisen aikana. 

Etukansi on jopa prameilean korea kultakirjaimineen ja koristeineen. Kirjan kannen suunnittelijasta ei tosin löydy mainintaa. 
 
Samanlaista kansityyliä näkee nyt usein kirjakaupoissa esimerkiksi monien klassikkoteosten kansainvälisissä uusintapainoksissa. Penelope-nukke kannessa antaa vaikutelmaa nuoremmille lapsille suunnatusta teoksesta, mutta todennäköisesti kirjan nimi ohjaa sen kuitenkin ”oikeanikäisten” lukijoiden käsiin. 
 
 
Karisto luonnehtii kirjaa ”hyvänmielenromaanina kaikille elämässä hapuileville”. 
 
 
 

Yhteiskuntaluokkia ja jakolinjoja

Marja Aho: Chiaroscuro,  269 sivua, Myllylahti 2025. Kansikuva Karin Niemi.

 

Marja Ahon nuortenromaani Chiaroscuro on viihdyttävä joskin asetelmallinen kuvaus eri yhteiskuntaluokissa kasvavien nuorten yllättävästä ja eriparisesta rakkaudesta.  
 
16-vuotias  Fiona on vauraan kulttuurikodin kasvatti. Hänen isänsä on juuri saanut kiinnityksen Lontoon Philharmoniaan kapellimestariksi. Isän suhdeverkostojen ansiosta Fiona saa myös kesätyön kamarimusiikkifestivaaleilla. 
 
Yllättäen ja aluksi vähän itseltäänkin salaa hän ihastuu ja rakastuu pahamaineisessa kerrostalolähiössä varttuneeseen Rafaan, joka kantaa itsesuojelutarkoituksessa mukanaan viidakkoveistä.
 
Nuorten ensikohtaaminen on dramaattinen, sillä Rafa pelastaa Fionan laukkurosvon kynsistä. Sittemmin paljastuu, että Rafa tuntee ryöstelijän.
 
Fiona järkyttyy aluksi Rafan taustoista ja ymmärtää, miksi poika hymyilee niin harvoin. 
 
Turvallisessa pumpulissa kasvaneen Fionan mielestä Rafan elämä muistuttaa jopa enemmän gangsterielokuvaa kuin tavallisen nuoren elämää! 
 
Fionan maalausharrastus tuo romaaniin jännitettä. Kuvaamataidon opettaja antaa kesäläksyksi tehdä maalauksen, jossa leikitellään valoilla ja varjoilla. 
 
Romaanin nimi juontaa italialaisen renessanssiajan taiteilijan Caravaggion kehittelemästä valohämyn vaikulteman luovasta chiaroscuro-tekniikasta.
 
Aiemmin Fiona on käyttänyt maalauksissaan hempeitä ja kuulaita värejä, "– – 

 – –  romanttista vaaleanpunaista, herkkää shampanjaa ja viatonta valkoista. Värejä, jotka huokuvat puhtautta, rauhaa ja tyyneyttä. Iloa ja valoa."

Tutustuminen Rafaan tuo maalaamiseen kaivattuja tummempia sävyjä, yön hämyä ja jopa sysimustaa, eli samoja värejä, joita Fiona tunnistaa Rafan elämästä.  
 
Keskiviikkona julkaisin Lastenkirjahyllyssä arvion Tiia Mattilan säeromaanista Selviämisen soundtrack.  

 

Marja Ahon Chiaroscurossa on monin paikoin samankaltaista vastakkainasettelua liittyen keskushenkilöiden erilaisten elämänkokemusten ja yhteiskunnallisen aseman kuvaukseen.
 
Mattilan päähenkilön Iiron tavoin myös Fiona päätyy salailemaan suhdettaan Rafaan   luottoystävälleen Manuelalle ja vanhemmilleen. 

 

Hän tiedostaa, että jo lapsuudesta tuttu perheystävien poika Julius olisi läheisten mielestä monella tavalla varma ja turvallinen valinta. 
 
Manuelan mielestä Julius on ”aika hot” ja Fiona ja Julius olisivat ”cute couple”. 

 

Rafan tatuointeihin Manuela sen sijaan suhtautuu paheksuvasti. 
 

Ensivierailu Rafan kotiin avaa Fionan silmät lopullisesti. Hän ei voi käsittää, että Rafan perheessä on niin tiukkaa rahan kanssa. 
 
Rafa konkretisoi asiaa: 

–   Loppukuusta on aina sama homma, hän mutisi. – Joudutaan venaan, että faijan tilille kilahtaa Kelalta rahaa. Ei voida oikein ostaa mitään, saati mennä ulos syömään.  – – 

Fiona kuunteli Rafaa järkyttyneenä. Hän ei ollut tiennyt, että Rafan perhe eli näin niukasti. Kirjaimellisesti kädestä suuhun. 
 
Hän oli pahoillaan Rafan puolesta. Mitä ihmettä Rafan isä tekisi, jos joku perheestä sairastuisi vakavasti? Tai jos pyykkikone hajoaisi tai tapahtuisi jotakin muuta yllättävää? Säälin ja järkytyksen lisäksi Fiona tunsi halua auttaa.
 
–  Tilataanko jotain syötävää? hän ehdotti. – Vaikka susheja. Mä tarjoan.

Fionan maailmankuva avartuu ja samalla hän huomaa vanhempiensa luutuneet asenteet. 
 
Tytär katsoo isäänsä uusin silmin: 

Kuinka vähän isä tiesikään toisenlaisesta elämästä. Siitä maailmasta, jossa Rafa eli. 
 
Se ei ollut Rafan syytä, että hän oli erilainen. Kukaan ei voinut vaikuttaa siihen, millaiseen kotiin sattui syntymään. Miten isä, joka oli viisas ja sivistynyt, ei ymmärtänyt sitä.

Rafan moottoripyöräharrastuksen kautta Fiona tutustuu itselleen vieraaseen alakulttuuriin. 

 

Eroottinen lataus välittyy tavassa, jolla Aho kuvaa Fionan herkkkyyttä aistia Rafan kehon tuoksuja:

Fiona nojasi päätään Rafan paljaaseen rintaan. Iho oli kuuma, ja se tuoksui auringolta, hieltä ja energiajuomalta.
 
–  –  Hän otti hupparin vastaan ja puki sen suosiolla yllensä. Se tuoksui öljylle, bensalle ja tupakalle.

Isovanhemmilla on nuortenkirjoissa edelleen tärkeä tehtävä kannatella nuoria päähenkilöitä erilaisissa vastoinkäymisissä. 

 

Rafan mummi ja Fionan isoisä kannustavat kumpaakin nuorta välillisesti ja suoraan kuuntelemaan paremmin sydämensä ääntä.
 
Romaanin loppu kiertyy lopulta seesteiseksi dramaattisen moottoripyöräonnettomuuden ja ylisukupolvisten  perheselkkausten purkautumisen jälkeen. 

 

Tukiverkostoista huolimatta nuori kaipaa vanhemman hyväksyvää ja arvostavaa katsetta Tiia Mattilan säeromaanissa

  

Tiia Mattila: Selviämisen soittolista, 246 sivua. Myllylahti 2026. Kansikuva Riikka Pihlajamaa. 
 

 
Tiia Mattilan viime vuonna ilmestynyt esikoinen, säeromaani Humalan soundtrack palkittiin alkuvuodesta Topelius-palkinnolla. 
 
Yläkoululaisen Iiron tarina täydentyy nyt jatko-osalla Selviämisen soittolista. 
 
Iiro on muuttanut epävakaiden kotiolojen takia parhaan ystävänsä Topin perheeseen.
 
 
Iiron tukiverkostoon kuuluu onneksi myös kummitäti Annika. Hän yrittää vakuuttaa pojalle, että 15-vuotiaalla ei tarvitse olla vielä kovin kauaskantoisia tulevaisuuden suunnitelmia. 
 

–     –  ” Ei sun tarvii 
viisitoistavuotiaana tietää,
mitä haluat loppuelämältäs. 
Moni opiskelee
useemman ammatin elämänsä aikana
tai päätyy tekemään ihan jotain muuta
kuin mitä on opiskellu.
Eikä kummassakaan ole mitään väärää.”

 
Tuntuu hyvältä lukea tällaisia aikuisen järjen ääniä nykyaikana, jolloin nuoruuden kuvaus niin mediassa kuin tosielämässäkin näyttää äityvän entistä suorituskeskeisemmäksi.
 
 
Iiron alkoholisoituneet ja monin tavoin elämässään sivuraiteelle ajautuneet vanhemmat yrittävät nyt ryhtiliikettä ja tekevät aloitteen paikata rikkoutuneita välejä.  
 
Sattumalta äiti tulee töihin samaan kahvilaan, missä Iirokin on koulun jälkeen töissä. Niinpä pojan on vaikea unohtaa solmulle menneitä suhteita.
 
Samaan aikaan Topin ja Iiron kaverisuhde syventyy uudelle tasolle, ja siitäkin aiheutuu Iirolle päänvaivaa. Isällä on nimittäin jyrkät mielipiteet homoista.

Perhedynamiikan häiriöistä ja luottamuksen menettämisestä huolimatta Iiro kaipaa vanhemmiltaan hyväksyntää. Tätä vaikeaa ja monisyistä asiaa Mattila kuvaa myötäeläen ja uskottavasti.  
 
Mattila puhuttelee kiitossanoissaan nuoria lukijoitaan, joilla on Iiron tavoin vaikeuksia saada omilta vanhemmiltaan hyväksyntää seksuaaliselle suuntautumiselleen. 

Valtaosassa kotimaisia nuortenkirjoja on jo siirrytty entistä moniarvoisempaan ja sallivampaan ajatteluun koskien yksilön seksuaalisesta identiteettiä.

Siksi 2020-luvulla tällainen vanhempien homofobian kuvaus tuntuu jo hieman aikansa eläneeltä, joskin sen kuvaamiselle varmasti ja valitettavasti on edelleen tarvetta.  

Topi on kuitenkin valmis aluksi sopeutumaan Iiron toivomaan ”kaappisuhteeseen”. 
 
Iiron vanhempien homofobia rinnastetaan viitteellisesti myös heidän alhaiseen koulutustasoonsa. 

Sen sijaan kaikissa muissakin toimissaan fiksut, sallivat ja valveutuneet Topin vanhemmat ovat nopeasti tehneet päättelyitä poikien lähentyneistä väleistä.
 
Säeromaanin muoto tuntuu jatkuvasti etsivän uusia uomia, jotka mahdollistavat parhaimmillaan vähän lukeville nuorille kannustavia ja riittävän helppolukuisia elämyksiä. 
 
Tiia Mattilan säeromaaneissa puhekielisyys ja dialogi keventävät kokonaisuutta.
 
 
Kukaties Mattila vielä jatkaa Iiron itsenäistymisen kuvausta?  Säeromaani-formaatissa ei muistini mukaan olekaan aiemmin Suomessa ilmestynyt samasta päähenkilöstä kertovia sarjakirjoja. 

Kun vanhempien kirkkaat päivät vaihtuvat kirkkaaseen viinaan

 

 

 

Tiia Mattila: Humalan soundtrack, 174 sivua, Myllylahti 2025. Kansi Riikka Kuivanen. 

 

Kurkkaan olohuoneeseen.
Faija makaa selällään sohvalla
toinen jalka lattialla,
toinen käsi roikkuu velttona,
sormet hipoo
niistä livennyttä oluttölkkiä. – – 

 

Nuorten humalahakuisesta juomisesta ei ole juurikaan kirjoitettu nuortenromaaneja, vaikka kotibileiden kuvauksessa yksi näytön paikka liittyykin usein alkoholiin. 
 
Takavuosilta muistuu kuitenkin mieleen Robert Swindellsin Lärvit  (Karisto 2003) ja Terhi Rannelan novellikokoelma Yhden promillen juttuja (Otava 2012).
 
Tiia Mattilan esikoisnuortenkirjan nimi, Humalan soundtrack, viittaa 14-vuotiaan Iiron vanhempien alkoholinkäyttöön, joka luo tumman varjon pojan arkeen. 
 
Iiron kotiolot ovat synkentyneet jo useamman vuoden ajan. 
Isän firma on ajautunut konkurssiin ja äiti joutunut työttömäksi. Vanhemmat tasapainoilevat eteenpäin vaihtelevalla menestyksellä pikavippien turvin.

 

–      – sit tuli yyteet
ja mutsi sai potkut.
Se masentu
            ja sen kirkkaat päivät 
            vaihtui kirkkaaseen viinaan.  – – 

 

Iiro yrittää olla näkymätön omassa kodissaan. Kohtaus, jossa hän ostaa pullonpalautusrahoilla kaurahiutaleita, jotta saisi jotain syödäkseen, on karu ja koskettava. 

Lämmin ruoka on hänelle  ”arkipäivän luksusta, / jota liian moni / pitää itsestäänselvyytenä”. 

Iiro on ajautumassa luokkakaverinsa houkuttelemana rikoksen teille, mutta onneksi hän havahtuu ajoissa.   

 

Säeromaanille tyypillinen ilmava ilmaisu taittaa onneksi angstilta pahimman terän. 

 

Iirolla on onneksi luottoystävänään Topi, jolla on turvallinen koti ja kannustavat vanhemmat. Tosin Iiro yrittää epätoivoisesti pitää perheensä kulisseja pystyssä.

Solidaarisuus ja lojaalisuus vanhempia kohtaan ehtyy kuitenkin viimein ja poika on valmis hakemaan itselleen apua. 

Tiia Mattila kuvaa ilman vanhempiensa hoivaa varttuneen nuoren selviytymistaistelua uskottavasti. Missään vaiheessa Iiro ei jää täysin oma onnensa nojaan: koulun terveydenhoitaja, luokanvalvoja ja jopa naapurirapussa asuva ikäihminen Veikko ilmaisevat eri tavoin huolensa pojan jaksamisesta.  

 

Humalan soundtrackin voi lukea rinnakkain Mila Teräksen Iso hyppy -nuortenromaanin (Otava 2024) kanssa. 

Lapsiperheköyhyys tulee nimittäin jatkumaan myös alue- ja kuntavaalien jälkeen.  
 

Kun köyhyys on ohimenevä kokeilu

 

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli, kuvittanut Christel Rönns. 116 sivua. Tammi 2012
 

 

Risto huolestuu, kun hänen parhaan kaverinsa Nellin luona syödään koko viikon ajan pelkkää kaalikeittoa ja Nellillä on yllään hiutuneet, paikkausta vaativat vaatteet. 
 
Lopulta Rauha-tätikin huolestuu, kun hän  huomaa, että Perhosten perhe liikkuu auton sijasta pyörillä:

 

Mitä Perhosille on mahtanut tapahtua, Rauha mietti. Syövät kaalikeittoa ja ovat luopuneet autostaan. Voisi kuvitella, että Perhoset ovat köyhtyneet, mutta eihän se ole mahdollista, hehän ovat kuuluisia televisiokokkeja.

Rauhalla on paraatipaikka tarkkailla pihan tapahtumia. Nyt hämmennystä aiheuttaa se, että Perhoset liikkuvat yksityisauton sijasta polkupyörillä.
 Christel Rönnsin kuvitusta Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin
Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli (Tammi 2012).

 

Todellisen köyhyyden sijaan kyse onkin eräänlaisesta kokeilusta. 

Nellin vanhemmat Pontus ja Pinja ovat mukana Kukkaro kiinni kuukaudeksi -ohjelmassa, jossa heidän tulee olla kuukauden ajan ”hyvin säästäväisiä”. 

Perhe on sitoutunut siihen, että heitä kuvataan kerran viikossa ja he näyttävät kuinka elämä sujuu ilman autoa, televisiota, herkkuruokia ja sähköporaa. 

Riston mielikuvitus loihtii jo näkymän kadulla 
kerjäävästä Nellistä. Christel Rönnsin kuvitusta
Sinikka   ja Tiina Nopolan lastenromaaniin 
Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli (Tammi 2012).

 

Nellin äiti sanoittaa lopulta perheen tilannetta Rauha-tädille näin dramaattisesti: 

 

Miten sen nyt sanoisi… Pinja mutisi. – Elämme toistaiseksi kädestä suuhun. 

 

Köyhyys jää lopulta taka-alalle, kun tapahtumat eskaloituvat sarjalle tuttuun tyyliin. 

Risto nimittäin vuokraa Nellin Alpo-kissan, joka päätyy Pakastaja-Elvin hoteisiin. Rauha muistaa Elvin arvokkaan Zeppelin-postimerkin, jota sitten yhdessä naapuri Lennartin kanssa yritetään jäljittää…
 
Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli ilmestyi 13 vuotta sitten, vuonna 2012.

Jos kirja ilmestyisi vasta nyt, siihen suhtauduttaisiin varmasti melko nyreästi. 
Vielä kymmenen vuotta sitten tosi-tv-ohjelmat taisivat nimittäin vielä olla lapsiperheköyhyyttä  yleisempi ja kiinnostava ilmiö.
 

 

 

Lisää lastenkirjoja  rahasta tai sen puutteesta:

Petra Heikkilä & Mirkka Eskonen: Huolisyöppö, S&S 2024 / kuvakirja

Mili Bunda & Maria Hovilainen: Kaksin, Minea 2024 / kuvakirja

Natalia Salmela, Jasmin Hamid & Anna Salmisalo: Raha Missä se kasvaa ja mihin se katoaa, WSOY 2022 / tietokuvakirja

Elina Lappalainen: Tornihuoneen salaseura: Rahan jäljillä. Kuvittanut Mitja Mikael Malin, Tammi 2023 / lastenromaani

Juba Tuomola: Fyffe on rahaton, Otava 2021 / kuvakirja 

Martti Lintunen: Puolen maailman lapset, Pieni Karhu / selkokielinen tietokirja

Mimmu Tihinen: Pieni numero, kuvittanut Mari Ahokoivu, Karisto 2019 / lastenromaani

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa -kuvakirjat, Teos vuodesta 2015 / kuvakirja

Kreetta Onkeli: Selityspakki. Kuvittanut Ninka Reittu,  Otava 2013, tarinat Rahapula ja Kerjäläinen, Otava 2013  / tarinakokoelma

Susanna Alakoski: Päivän Harri, suomentanut Tuula Kojo, Schildts & Söderströms 2012 / lastenromaani

Terhi Friman & Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö, Pieni Karhu 2011 / kuvakirja

Marja-Leena Tiainen: Maiju ja Bao, kuvittanut Väinö Heinonen, Tammi 2009 / helppolukuinen lastenkirja, Kirjava kukko -sarja 

Ulf Nilsson & Eva Eriksson: Mummun kaikki rahat, suomentanut Raija Viitanen, Kustannus-Mäkelä 2008

Gustaf Cederlund & Jan-Olof Sandgren: Ei lantin lanttia, sanoi isä, suomentanut Raija Viitanen, Kustannus-Mäkelä 2006 / kuvakirja

Roald Dahl: Sulo ja suklaatehdas, kuvittanut Quentin Blake, suomentanut Aila Nissinen, suomennoksen päivitys Peikko Pitkänen, Otava 1998. Ilmestynyt myöhemmin nimellä Jali ja suklaatehdas, Otava 2005 / lastenromaani 

Nuortenkirjoja köyhyydestä:

Tiia Mattila: Humalan soundtrack, Myllylahti 2025

Mila Teräs: Iso hyppy, Otava 2024

Andy Mulligan: Roskaa, suomentanut Ulla Selkälä, WSOY 2011

Katariina Romppainen: Sori vaan mutta se on totuus, Karisto 2015

Saara Sarkkinen: Töitä mun faijalle! WSOY 1987