Prinsessat on aina pop

Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Pieni prinsessasatu. 31 sivua. Tammi 2011.
Kirja pohjautuu Emma Väänäsen tarinaan ja ideaan. Tammenterho-sarjan ulkoasun suunnittelu Eevaliina Rusanen.













Pienen prinsessasadun alkuperä on kiinnostava.

Sanna Pelliccioni näki ystävänsä kodin jääkaappiin kiinnitetyn sadun, jonka perheen 7-vuotias Emma-tytär oli tikkukirjaimilla kirjoittanut.

Satu prinsessasta jäi Pelliccionin mieleen ja hän ryhtyi haaveilemaan sen kuvittamisesta. Hän otti yhteyttä ystäväänsä lastenkirjailija Katri Tapolaan ja kertoi prinsessasadun lumosta.

Tapola lihotti tarinaa hieman ja näin syntyi Tammenterho-sarjassa viime keväänä ilmestynyt Pieni prinsessasatu.

Kaisa on moderni ja reipas pikkuprinsessa, joka tapaa linnan lähistöllä Pauli-prinssin. Kaisa kutsuu Paulin linnaan aamiaiselle.

Teksti ja kuvitus huokuvat juuri sellaista arkista pikkuluksusta, joka on lasten prinsessaleikeille ominaista. Olipa aristokraatti tai tavalllinen pikkulapsi, niin leikit luistavat aivan saman muotin mukaan!

Prinssi ja prinsessa söivät rusinasoppaa. Jälkiruoaksi he söivät kakkua. Sellainen oli linnan aamupala maanantaisin, sillä maanantai on herkuttelupäivä. Niin määräsi valtakunnan laki.
– Huomenna syödään ruispuuroa ja kuningatarhilloa, äiti kertoi.
– Ja minä tuon prinssinakkeja, Pauli innostui. – Pidetään nyyttikestit.

Pauli ja Kaisa leikkivät rosvoa ja poliisia, nukke- ja autoleikkejä.

Sanna Pellliccionin naivistinen, selkeälinjainen kuvitus vetoaa pieneen lapseen: kuvat muistuttavat perspektiivivalinnoissaan lapsen tapaa piirtää ja keskittyä olennaisiin, itselle mieluisiin yksityiskohtiin.

Pelliccioni käyttää kollaasia maltillisesti ja vaivihkaa, ilman että tekniikkaa aina edes tunnistaa: kakkupaperista on tullut ruokapöydän pöytäliinan hieno pitsireunus ja puiden kuvionnissa on käytetty koristepapereita tai tapettia.



Omakustantamisen helppous on lisännyt viime vuosina myös lapsikirjailijoiden määrää.

Muutama lapsikirjailija on ylittänyt yleiskustantamonkin kustannuskynnyksen: muistetaanpa vaikka Aura Koiviston (Kurttunaamainen Leo, Otava 1974) ja Tittamari Marttisen (Kissa ja merimies, WSOY 1982) vähän yli ja alle 10-vuotiaina tekemiä lastenkirjadebyyttejä.

Kummallekaan heistä kirjoittaminen ei jäänyt satunnaiseksi kokeiluksi.

Herttainen mutta moraaliltaan arveluttava Luppis

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis. Suomentanut Mikael Ahlström. 33 sivua. WSOY 2011.














Ranskalaista kuvakirjallisuutta ei tungokseen asti suomenneta. Benjamin Chaudin (s. 1975) kerrotaan olevan yksi Ranskan suosituimmista lastenkirjakuvittajista.

Hei hei, Luppis herättää hämmennystä. Aiheeltaan se on äärimmäisen sympaattinen – lapsen ja hänen lelunsa seikkailut ovat lastenkirjallisuudessa aina olleet suosittuja. Iso osa viehätyksestä perustuu juuri siihen sadun ja toden rajatilaan: lapselle lelu on kuin elävä leikkitoveri, jolla on sielu ja karisma!

Chaudin pelkistetty ja isoilla kuvapinnoilla, maisemalla ja toistuvilla aihelmilla (metsä on väliin suojaisa piilopaikka ja toisinaan taas jopa varsin pelottava mielenmaisema, havun neulaset toistuvat pojan kodin tapetissa jne. ) leikittelevä kuvitus vetoaa katsojaan. Siinä on sopivasti ripaus retroa ja modernia kuvailmaisua.

Toivottavasti Rouva Huu ei nyt leimaudu vallan tosikoksi, mutta jokin tässä kuvakirjassa silti jää mieltä kaihertamaan.




Alkutilanne on tyly: poika on kyllästynyt nahjustelevaan pehmopupuunsa, joka ei ole mikään ruudinkeksijä. Poika haluaakin päästä siitä eroon:

Täytyy sanoa, että leikkikaverina se on aika surkea.
Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se oikein ikinä
ole ymmärtänyt, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla.
Nyt vain on niin, että minä en voi pitää pupua parhaana
kaverinani. En ole enää mikään vauva.

Olen siis päättänyt hankkiutua siitä eroon.

Poika päättää tehdä niin kuin Hannun ja Kertun vanhemmat konsanaan: hän hylkää pupun metsään ja lähtee tiehensä. Mutta kaikki ei tietenkään mene ihan alkuperäisten suunnitelmien mukaan.




Pojan puheissa ja mielikuvissa Luppis on välistä elävä (sen kerrotaan syövän kotona sähköjohtoja) ja välillä taas eloton pehmolelu, joka pojan mielikuvituksessa ja leikeissä tulee kuitenkin eläväksi. Moraaliseksi ongelmaksi koituukin juuri tämä kaksoisrooli. Ei elävääkään lemmikkiä voi noin vain hylätä metsään – eikä tosin minun mielestäni myöskään lapselle aiemmin rakasta pehmolelua.

Kun poika ei löydäkään katumapäälle tultuaan Luppista puun juurelta naruun sidottuna, hän hätääntyy. Metsän siimeksestä löytyy pieni talo ja talosta tyttö, tytön koira ja Luppis.

Tyttö kertoo pitävänsä mökissä eläinten turvakotia ja pyytää poikaa seuraavanakin päivänä mukaan leikkimään.




Iloisena Luppis ja poika lähtevät yhdessä kotimatkalla, ja tällä kertaa Luppiksesta ei olekaan pojalle mitään vastusta.


Hei hei Luppis on Chaudin ensimmäinen oma kuvakirja. Hänen aiemmista kuvituksistaan tunnetaan Suomessa Ramona Badescun Pomelo puutarhanorsu (Nemo 2004) ja yhdessä Laurent Sauvagnacin kanssa toteutettu musiikkiaiheinen lasten tietokirja Tralalaa – eläinten soittokunta (Nemo 2010).

Hei hei Luppis on huomiota herättävän isokokoinen ja lapsen käsiin vaikeasti solahtava kuvakirja, 21,5 cm x 34 cm.

Hyvä veto, Siiri!

Tiina Nopola & Mervi Lindman: Siiri tekee maalin. 40 sivua. Tammi 2011.

















Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri-kuvakirjasarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan.

Sarjan konsepti on osoittautunut toimivaksi ulkomaita myöten, sillä Siirin karisma puree myös muun muassa Ruotsissa, Saksassa, Venäjällä, Koreassa ja Kiinassa.

Siiri on luonteeltaan räväkkä pikkutyttö, jonka parhaita kavereita ovat kolme Ottoa: iso-Otto, keski-Otto ja pikku-Otto. Otoilla ei kesäloman alettua olekaan enää aikaa leikkiä Siirin kanssa, sillä he ovat aloittaneet jalkapallon pelaamisen. Siirikin haluaa joukkoon mukaan, mutta pojat eivät ole ensi alkuun vakuuttuneita Siirin pelitaidoista.

Mutta Siiripä ei vähästä lannistu. Isä vie Siirin Sisutyttöjen jalkapallotreeneihin. Joukkueen muut jäsenet suhtautuvat Siiriin ensin ynseästi, mutta sinnikkään harjoittelun ja sisunsa avulla Siiri pääsee ennen pitkää näyttämään muille, että hänellä on Ottojen edellyttämä ”pallosilmä”, ja vielä parasta laatua.

Siirin ratkaiseva kantapäämaali on nimittäin samaa sukua Mikael Granlundin taannoisen ilmaveivin kanssa!

Tiina Nopola tuntee pikkutyttöjen sielunelämän. Siirin jalkapalloharrastukseen mahtuu arkipäiväistä draamaa, tyttöjen välistä nokkapokkaa ja syviä tunnealhoja …. mutta myös onnistumisen iloa ja ryhmähengen nostatusta.

Siiri-sarjan menestys lepää hyvän tekstin lisäksi myös Mervi Lindmanin humoristisessa kuvituksessa. Lindmanilla on hauska tapa sisustaa Siirin kodin interiöörejä pienillä detaljeilla (julisteilla, piirroksilla, kirjoilla ja muulla sälällä), jotka maustavat hauskasti tarinan käänteitä.




Ja luistavat, sarjakuvamaisesti rakennetut pelikuvaukset paljastavat, että Lindman ei taida olla ihan pihalla jalkapallon pelaamisestakaan.




Ja BINGO! Siiri tekee maalin –kirjasta löytyy kuin tilauksesta eilisessä blogitekstissä kaipaamani kuva, jossa lapsen vanhemmat lukevat.

Kädentaitoihin kallellaan oleva Rouva Huu arvostaa kyllä yhtälaisesti myös kuvakirjan lopusta löytyvää kuvaa, jossa Siirin perhe on kävelyllä yhdessä ja äiti näkyy kutovan kaulaliinaa kävellessäänkin. Mitä ihailtavaa tehokkuutta!

Ei mitään vissysukkapoikia… eli kyllä isätkin lukevat

Tänään sai taas aamukahvipöydässä Helsingin Sanomia lukiessa ihmetellä sitä älyllistä luovuutta, jolla mainostoimistot lähtevät isolla rahalla lanseeraamaan lukemiskasvatusta.

Helsingin kaupunginkirjasto on aloittanut Julkisesti avoimet mieslukijat –kampanjan eli JAM:it. Lainaustilastojen mukaan miehet ovat kirjastoissa selvänä (sic! ) vähemmistönä 40 prosentin lainausluvuillaan. Monet miehet saattavat kohdata jopa syrjintää lukuharrastuksensa vuoksi: heitä voidaan nimitellä lukutoukiksi, kirjaurpoiksi ja vissysukkapojiksi.

Helsingin eri kirjastojen KirjaBaareissa voi siis syksyn mittaan kuunnella lukuharrastuksena kanssa kirjakaapista ulos tulevien julkkisten erilaisia lukuelämyksiä.

Toki tässä kampanjassa on kyse ihan puhtaasta huumoristakin, mutta silti tällainen lukevan miehen prototyypin olemassaolon kyseenalaistaminen ei Rouva Huuta liiemmin naurata.



Lauantain lastenkirjakeikka Mäntyharjulla onnistui mainiosti. Vierailin päivän mittaan kolmella kyläkoululla: Kirkonkylän koululla, Toivolan koululla ja Leppäniemen koululla.

Kuulijoita ei ollut aivan järjestävän tahon toiveiden mukaista monikymmenpäistä joukkoa, mutta kullakin koululla sentään oli yleisönä kymmenkunta sitäkin aktiivisempaa ja motivoituneempaa alakouluikäisten lasten vanhempaa.

Ja mikä hienointa – kahdella koululla kuulijoina oli molemmissa kaksi isää ja Kirkonkylän koulullakin yksi isä. Yritin olla pitämättä asiasta sen enempää meteliä, mutta sisimmässäni iloitsin kyllä tästä näkymästä täysin palkein.

Lapsen lukuharrastus lähtee kodista ja sen antamasta esimerkistä, sehän nyt on selvää kuin pläkki.

Jos lapsi ei ole nähnyt vanhempiaan nenä kirjassa, niin eipä tämä toiminto ole lapsellekaan mikään itsestäänselvyys.

Mäntyharjulla kuunnellaan ahkerasti äänikirjoja ja erityisen hyvää palautetta annettiin Mauri Kunnaksen kirjoista.

Pienen kunnan eri toimijoiden yhteisenä haasteena on, että kirjastoauto ei enää syrjäkylillä kierrä, mutta onneksi Mäntyharjun kirjasto on lanseerannut Lukudiplomin kaikille alakoulun luokka-asteille ja bonuksena vielä päiväkodin viisivuotiaille ja esikouluikäisillekin!

Laajalle levittäytyvässä kunnassa lapset ovat vanhempiensa autokyytien ja hyväntahtoisuuden varassa päästäkseen keskustan kirjastoon. Tätä asiaa edistää huomattavasti se, että äiti ja isäkin haluavat hankkia kirjastosta itselleen hyvää luettavaa, niiden hyvin lasten- ja nuortenkirjojen lisäksi.



Kuvituskuvat ovat Gunilla Bergströmin kuvakirjoista Mikko Mallikas rakentaa helikopterin ja Mikko Mallikas on oikukas.

Mikon isä rentoutuu Bergströmin kirjoissa aina nimenomaan sanomalehden takana, mutta onneksi hän myös lukee pojalleen iltasatuja.

Jostain syystä en nyt yht äkkiä keksinyt yhtään lastenkirjan kuvituskuvaa, jossa kuvataan isää lukemassa omaa kirjaa. Heti kun joku antaa tällaisen vinkin uudemmasta lastenkirjallisuudesta, lupaan poistaa toisen Mikko Mallikas -kuvan jossa isä lukee sanomalehteä.

[ Uusi kuva lisätty 4. marraskuuta: Salla Savolaisen kuvakirjassa Voi mokomaa (WSOY 2003) löytyi viehättävä kuva, jossa koko perhe lukee! ]

Mutkalla ja matkalla

M. E. Kuusi: Keikalla katoaa Gibson. 203 sivua. WSOY 2011. Kansikuva ja sisäsivujen kuvitus Lotta Kauppi.

















Lasten- ja nuortenkirjailijoina hyvin tunnetut Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Raili Mikkanen, Katariina Romppainen, Aira Savisaari ja Katri Tapola ovat valinneet pseudonyymikseen nimimerkin M. E. Kuusi. Jokainen heistä kirjoittaa omasta sankarihahmostaan, mutta tietyn kirjailijan kynänjäljen ja tietyn hahmon yhdistäminen onkin visaisempi tehtävä – sen verran samasta puusta nämä 15–16-vuotiaat nuoret ovat veistettyjä.

Kirjailijakuusikon luoma sankarikaarti – Emma, Tilhi, Kuu, Töyhtö, Rötö ja Viilee – tulivat tutuksi jo nuortenkirjassa Haudasta nousee hemmo (WSOY 2010).

Road movie –tyylisen romaanin haperoksi jäävä tunnelma kiteytyy hyvin Kuun repliikkiin:

– Mutkalla mä oon, minä sanoin – mutkalla ja matkalla, muut tahtoo jotain enkä mä tiedä mitä itse tahdon ja mitä pelkään ja mitä en…

Nuoret perustavat bändin ja kukin Emmapommi ja pojat -yhtyeen jäsenistä on siinä mukana omien henkilökohtaisten motiiviensa takia. Useammallakin pojalla on omia taka-ajatuksia bändin ainoan tytön, Emman, pään menoksi. Kuten asiaan kuuluu, lempi on leiskuvaista ja ailahtelevaa:

– – Joskus tuntuu, että maailma on tungettu täyteen Niitä Oikeita. Hiukan kyllä mietin miten monta rakkautta minun sydämeeni oikein mahtui. Mutta sitten tajusin. Minulla oli sydän täynnä eri sopukoita. Ihan kuin aivoissakin oli etuosa ja takaosa eri toiminnoille. Sydämeen oli nyt muuttanut Emman lisäksi Gootti. Toinen asui kammiossa, toinen eteisessä. Molemmat aiheuttivat omanlaistaan värinää.

Rötön Hörhö-täti järjestää nuorille ensimmäisen keikan Uuden kuun festivaaleille. Matka on tietysti mutkikas ja laulun sanatkin tulevat solistille tekstiviesteinä pienissä pätkissä. Tilhen isä antaa yhtyeelle nuoruuden aarteensa, Andy McCoyltä ostamansa Gibson Flying V –merkkisen kitaran, jonka katoaminen on romuttaa koko keikkamatkan alkuunsa.


Keikalla katoaa Gibson tuskin on ollut tekijäkuusikolle mikään rahasampo.

Arvatenkin kirjahanke on syntynyt lähinnä yhteisöllisyyden kaipuusta: halusta tehdä yhdessä jotakin vuorovaikutuksellista.

Eilen julkistettiin Suomen Kirjailijaliiton teettämä tutkimus kirjailijoiden vuotuisista ansioista, joihin on laskettu kirjasta saatavat tekijänoikeustulot ja apurahat.

Yllättäen tutkimus paljasti, että lasten- ja nuortenkirjailijat ansaitsevat suhteessa jopa paremmin kuin aikuisten kaunokirjailijat ja lyyrikot.

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis selitti sitä tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa lasten- ja nuortenkirjojen pidemmällä myyntisesongilla, joka lienee kuitenkin vain osa totuutta.

Monet lasten- ja nuortenkirjailijat kirjoittavat aikuistenkirjailijakollegoitaan useampia teoksia vuodessa – kirja ellei parikin ilmestyy keväällä ja kenties vielä yksi syksyn markkinoille. Tosin tässäkin on reunaehtona muistettava, että lasten- ja nuortenkirjailijoiden tekijänoikeusprosentit ovat usein aikuisille kirjoittavia pienempiä.

Silti on selvää, että suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus edellyttää tekijältään yhä voimakasta kutsumusta – siinä määrin mutkikas on lasten- ja nuortenkirjailijan tie tähtiin. Tekijänpalkkiolla ja apurahoilla rikastuu vain harva.

Kuinka lapsi kasvaa lukijaksi

Tänään alkavat Lastenkirjainstituutissa Tampereella (os. Puutarhakatu 11 A, toinen kerros) kaikille kiinnostuneille suunnatut lukuvalmennusillat.

Koko syksyn jatkuvan sarjan aloittaa tänään klo 18.15 kirjailija Hannele Huovi, jonka alustuksen otsikkona on Lorutuksesta runoihin.

Vajaan tunnin puheenvuoron jälkeen on mahdollisuus esittää kysymyksiä ja keskustella yhdessä illan aiheesta.



Olen itsekin viime päivät miettinyt näitä lasten kirjallisuuskasvatuksen haastavia kysymyksiä. Minut on kutsuttu Lukukeskuksen kautta Mäntyharjulle puhumaan kahtena peräkkäisenä lauantaina päiväkoti- ja alakouluikäisten lasten vanhemmille koko perheen yhteisestä lukuharrastuksesta sekä siitä, mitä hyötyä ja iloa lukemisesta on koko perheelle.

Mäntyharjulla on viime vuonna otettu käyttöön kirjaston lanseeraama 1.–6.-luokkalaisten lukudiplomi ja tänä syksynä sitä laajennetaan vielä viisi- ja kuusivuotiaisiin. Nuorimpien ei tarvitse tietenkään itse osata vielä lukea: ideana on että heille luetaan päivähoidossa tai esikoulussa tiettyjä kirjoja, ja lukudiplomia voi laajentaa lukemalla kirjoja myös kotona.

Suomalaiset lapset saavat jo äitiyspakkauksessa ensimmäisen oman kirjansa, mutta iltasatu ei ole käsittääkseni enää kaikissa kodeissa hampaiden pesuun rinnastettava, nukkumaanmenoa itsestään selvästi edeltävä rituaali.

Vanhemmat ovat entistä kiireisempiä, ja samaa voi sanoa myös monilla harrastuksilla ja kiinnostuksen kohteilla lastatuista lapsista.

Hokkus-pokkus -ratkaisuihin tuskin on valmista patenttia. Kirjavinkkarit ja kirjastonhoitajat tekevät tärkeää työtään yhdessä opettajien kanssa. Ruotsissa on jo pitkään työskennellyt myös erityisiä kirjallisuuspedagogeja, joiden asiantuntemus on otettu ilolla vastaan kouluissa ja päiväkodeissa.

Nykyinen suorituskeskeinen yhteiskunta korostaa kaikesta tekemisestä saatavaa hyötyä. Lukemisesta saatu suurin aineeton ja näkymätön hyöty – mielikuvitus sekä siitä aukeavat huimat näkymät lapsen elämässä – on niin yliveto ja kaiken lisäksi ilmainen lahja, että toivoisin jokaisen aikuisen haluavan lahjoittaa sellaisen luontaisedun omalle lapselleen.

Myrkkytynnyreitä kummitussaarella

Anu Ojala: Aino ja hevossaaren juhannus. Kuvittanut Maaria Laurinen. 141 sivua. Otava 2011.















Perinteiset hevoskirjatkin etsivät jo uusia vivahteita. Kertooko uusi suuntaus siitä, että pelkkä hevostelu ei enää vetoa ahmimisikäisiin tyttöihin takavuosien tapaan, ja siksi höysteeksi tarvitaan myös muuta koukutusta?

Vuonna 2008 alkaneen ja nyt kolmanteen osaan ehättäneen Anu Ojalan (s. 1972) Aino-sarjan jujuna on Maaria Laurisen (s. 1987) mangatyylinen kuvitus.

Sinivihreän kuvituksen toonaus ulottuu myös hauskasti tekstin printtaukseen. Sävytys on tyylikkäästi tehty ja erityiskiitoksen kirjasarja ansaitsee vielä onnistuneesta taitosta. Laurisen kuvituksessa sarjakuvamainen kerronta toimii hyvin ja väliin mahtuu myös upeita hevostunnelmointikuvia:





Aino on muuttanut vanhempiensa mukana vastahakoisesti Lapista Saanatunturin kupeesta Etelä-Suomeen. Pohjoiseen on pitänyt jättää niin rakas mumma kuin Nunnak-hevonenkin.

Aino on luonnonlapsi: hän kävelisi mieluiten paljain jaloin, hänellä on poikkeuksellisen herkkä yhteys eläimiin ja luontoon. Kun Aino pääsee ystäviensä kanssa kuljettamaan hevoset veden yli lähisaareen laiduntamaan kesäksi, hän aistii heti ettei saarella ole kaikki kunnossa. Aino saa oudon yhteyden myös saarella kauan sitten asuneeseen tyttöön ja tämän hevoseen.




Hevosharrastuksen myötä yhteen hitsautunut kaveriporukka joutuu mukautumaan uuden jäsenen mukaan tuloon. Tallinomistajan ystävän Mikael-poika jurottaa omissa oloissaan eikä juuri kerro itsestään mitään muille. Saarella tapahtuvissa dramaattisissa selkkauksissa Mikael kuitenkin paljastaa todellisen luontonsa ja lunastaa toisten luottamuksen.

1980-luvun nuortendekkareiden tapaan Ojala kytkee juoneen ympäristörikoksen aihelmia. Elohopeaperäistä ympäristömyrkkyä sisältävät tynnyrit ovat koitua niin hevosten kuin nuortenkin kohtaloksi.

Anu Ojala juoksuttaa juonta rivakasti eteenpäin. Jännittävän kliimaksin laukeamisen jälkeen on taas aikaa kehitellä ihmissuhteita. Ja aivan kirjan lopuksi Aino saa hiukan toivoa myös Nunnakin jälleen näkemisen suhteen.

”Ei meidän kiipeilypuuta saa kaataa!”

Kaarina Helakisa & Katriina Viljamaa-Rissanen: Elli-velli-karamelli. 34 sivua. Weilin+Göös 1973. 6. painos 1982.

Edith Unnerstad & Ilon Wikland: Kirsikkakestit. Suomentanut Marjatta Kurenniemi. 32 sivua. Weilin+Göös 1971. 2. painos 1980.









Kaikkea ne keksivätkin.

Lasten vapautta ja elintilaa puolustavaan Kiipeä puuhun -tempaukseen kutsutaan alkavalla viikolla aikuisia ja lapsia, perheitä ja ystäväporukoita, päiväkotiryhmiä ja naapurustoja.

Jo ennen viikon alkamista tapahtuman Facebook-sivustolle on kuulemma tulvinut kommentteja, keskusteluita sekä kiipeilymuistoja ja -kuvia.

Tapahtuman taustalla on tietokirjailija Tatu Hirvosen teos Varo, varo, varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta (Minerva 2011). Hirvonen kirjoittaa:

Ennen pelko ajoi ihmiset puuhun, nyt se pitää poissa puusta. Vielä äsken nauroimme ylivarovaisille amerikkalaisille, mutta nyt tuo nauru tarttuu kurkkuun. Pedagogien vaietessa ja karatessa vakuutusyhtiöiden selän taakse, turvallisuusyritykset saavat rahastaa aikuisten pelolla. Samalla ne ovat alkaneet sanella, millainen on lapsen tila ajatella, liikkua ja leikkiä.

Riskejä pitää arvioida laajempaa kokonaisuutta vasten sen sijaan, että pyrkisimme eliminoimaan niitä yksi kerrallaan. Muutoin kohtaamme riskittömyyden riskejä, kuten lasten levottomuutta ja ilottomuutta, fyysisten taitojen kehittymättömyyttä, liikkumattomuuden aiheuttamaa ylipainoa, luovan ajattelun ja uskalluksen puutetta, holtitonta riskinottoa…

Kansalaisaktivistiliike on saanut alkunsa päiväkotien ynseästä suhtautumisesta puissa kiipeilemiseen.

Rouva Huu ymmärtää rajoitteiden asettamisen päiväkotialueella, mutta muutoin puissa kiipeilyn pitäisi olla jokaisen kansalaisoikeus.

Lähipuistossamme on Terijoen salavia, joissa naapuruston lapset kiipeilevät ilman että mitään haavereita on sattunut. Tolkku on tietysti hyvä ottaa puuhunkin mukaan.

Lastenkirjoissa on – ennen vanhaan! – kiipeilty alvariinsa puissa. Tässä kaksi Rouva Huun suosikkia.

Kaarina Helakisan ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvakirja Elli-velli-karamelli on minun lapsuuteni TÄRKEIN KIRJA. Se on myös ensimmäinen omilla rahoillani ostama kirja.

Elli-velli-karamelli on aikansa lapsi: 1970-luvun lastenkulttuurimyönteisyydessä haluttiin puhua lasten ehdoilla heille tärkeistä asioista. Ympäröivästä maailmasta pyrittiin jakamaan lapsille tietoa, joka ei ole heidän etujensa vastaista vaan auttaa heitä jäsentämään omaa maailmankuvaansa, aktivoi itsenäiseen ajatteluun ja antaa mahdollisuuden oivallukseen. Niin ikään tuolloin korostettiin – nykypäivän näkökulmasta juhlavan ylevästi – lasten ja kaikkien ihmisten oikeutta leikkiin ja leikkipaikkoihin, puhtaaseen veteen ja ilmaan, puitten tuoksuun ja linnunlauluun autojen, liikenneympyröiden ja vihamielisten aikuisten hallitsemassa maailmassa.




Kuvakirja kertoo viisivuotiaan Elli-tytön ja hänen Heppu-koiransa taistelusta kaupungissa taloudellista yksinvaltaa pitävää Herra Hattua vastaan. Herra Hatun tehdas on hotkaissut jo kolme neljännestä kaupungin pinta-alasta. Hatun bisnesten edelleen laajentuessa Ellin kiipeilypuu kutistuu, ruskistuu ja näivettyy. Hattu määrääkin puun tarpeettomana kaadettavaksi. Elli ei tähän suostu ja käy esittämässä protestin Hatun työhuoneessa:

– Ei meidän kiipeilypuuta saa kaataa. Varokin jos kaadat, sanoo Elli äkäisellä kirkkaalla äänellä.
– Oho, sanoo herra Hattu, ja hänen viiksensä heiluvat kiukusta.
– Kerta kaikki lapset tykkää puista, eikä tehtaista ainakaan, Elli sanoo. – Me näytetään sulle. Me kasvatetaan koko kaupunki puita täyteen!
Herra Hattu tulee punaiseksi kuin tomaatti ja pyörittelee silmiään. Elliä ja Heppua rupeaa naurattamaan, ja Heppu sanoo hau hau hau.
– Hattu kettu kermalettu, Elli huutaa. Sitten he pyyhältävät tiehensä minkä tassuista pääsevät. Eikä herra Hattu tietenkään saa heitä kiinni, sillä hän on sangen paksu ja lyhytkoipinen mies.

Ellin ponnisteluista huolimatta tilanne kärjistyy uhkaavaksi, kunnes Ellin Heppu-koira saa vainun kiipeilypuuhun puhjenneesta keltaisesta taikakukasta.

On kiinnostavaa, että ympäristöongelmia kuvaavat kotimaiset lastenkirjat ammensivat 1970-luvulla usein sadunomaisista puitteista, joiden todennäköisesti ajateltiin pehmentävän lapsen törmäystä yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Elli-velli-karamellin fantasiaelementti on tosin melko pieni: Elli tilaa taikapuhelimella Hatun tehtaan saasteiden tuhoamien kukkien tilalle uusia taikasiemeniä. Heppu-koiralla on myös inhimillisiä ominaisuuksia ja Elli ymmärtää koiransa kieltä.

Katriina Viljamaa-Rissasen värikylläiset kuvat vaikuttivat minuun lapsena hypnoottisesti.


Edith Unnerstadin ja Ilon Wiklandin Kirsikkakestit on toinen lapsuuden suosikki, johon palasin nyt pitkän tauon jälkeen.

Olin muistavinani, että kirjassa ollaan koko ajan kirsikkapuussa ja syödään mahat kipeiksi kirsikoita, mutta todellisuudessa tämä juonne jää melko pieneksi: kirjan kliimaksi onkin yöpyminen ulkona itse rakennetussa majakyhäelmässä ja siitä syntyvä jännitys sekä kirsikkavarkaiden paljastuminen.






Myös näissä kirjoissa kiipeillään puissa:

Roald Dahl & Patrick Benson: Tynkätyiset. Suomentanut Päivi Heininen. Arthouse 2002.
Birgitta Gedin: Taistelu päärynäpuusta. Suom. Lea Pennanen. Tammi 1973.
Marjatta Kurenniemi: Puuhiset. Kuv. Maija Karma. Tammi 1956. 3. painos 2003.
Timothée de Fombelle: Tobi Lolness. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi 2010.
Timothée de Fombelle: Elishan silmät. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi 2011.
Outi Salo: Puukenkenkäkesä. Kuvittanut Inge Löök. WSOY 1988.
E. R. R. Burroughs: Apinoiden Tarzan. Suomennos Pekka Markkula. 3. painos 2004. Like .
Pihla Meskanen: Pieni majakirja. Tammi 2006.
Louis Espinassous: Rakennetaan maja! Suomentanut Sari Kumpulainen. Nemo 2010.

Ja lopuksi vielä menovinkki:

Tänään maanantaina alkaa Tampereen yliopistossa kaikille avoin Studia generalia –luentosarja Luonto lastenkirjallisuudessa päärakennuksen juhlasalissa klo 16–18.

Luentosarjan aikana zuumataan eri aikojen lastenkirjallisuudessa heijastuneita luontokäsityksiä:

19.9. Maria Laakso ja Toni Lahtinen: Johdatus luontoon lasten- ja nuortenkirjallisuudessa

26.9. Leena Kirstinä: Luonnon ja eläinten suojelu Zacharias Topeliuksen saduissa

3.10. Kukku Melkas: Yrjö Kokon Pessi ja Illusia. Luonnon ja sukupuolen järjestys

10.10. Sirke Happonen: Muumien luontosuhde. Luontokäsitysten tarkastelua Tove Janssonin muumikirjoissa

24.10. Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki: Vihreä vallankumous. Kuvakirja ympäristömanifestina

31.10. Maria Laakso: Jukka Parkkisen lastenromaani Korppi ja kumppanit ja eläinten esittäminen kirjallisuudessa

7.11. Sanna Kivimäki: Kadonneen ilveksen metsästys. Luonto, luonnonsuojelu ja sankarillinen maskuliinisuus elokuvassa ja romaanissa Poika ja ilves

Ella ystävineen juhlii Ahaa Teatterin kanssa Tampereella

Ella juhlatuulella. Lasten musiikkinäytelmä. Kantaesitys Ahaa teatterissa 16.9.2011. Dramatisointi Elisa Salo. Ohjaus ja koreografia Seppo Välinen. Alkuperäisteksti Timo Parvela.
Lavastus ja tarpeisto Tiina Hauta-aho. 
Musiikki Kaapo Ijas.
Äänisuunnittelu Joonas Outakoski. 
Valosuunnittelu Antti Kauppi. Puvustus Sanna Ponki.

Näyttelijät Saara Lehtonen, Hanna Gibson, Suvi Leppänen, Sanna-Kaisa Patrikainen, Tony Sikström, Samu Stenberg ja Jukka Väinölä. Kesto 1,5 tuntia. Suositellaan yli 5-vuotiaille.






Timo Parvelan Ella-kirjat täyttivät viime vuonna 15 vuotta ja tamperelainen lasten- ja nuortenteatteri Ahaa Teatteri juhlii tänä vuonna 40 vuotisjuhlavuottaan.

Kaksi sankaria on nyt yhdistänyt voimansa rempseässä lasten musiikkinäytelmässä. Perjantaina kantaesityksensä saaneessa näytelmässä on aihioita viime vuonna ilmestyneestä Ella juhlatuulella –kirjasta (Tammi 2010) sekä monista muista Ella-kirjoista, irtopartoineen, koulun askarteluvälinepulmineen, koulubyrokratioineen ja opettajan ahdistuksineen.

On aina jännittävää, kun suosittu kirjasankari astuu toiselle areenalle. Alkupään Ella-kirjoissa oli Markus Majaluoman karikatyristinen ja humoristinen kuvitus, mutta uusimmissa on tyydyttävä Mervi Lindmanin kansikuvan visuaalisiin mielikuviin.

Ahaa Teatterin tulkinnassa Ella ja muut luokkalaiset ovat edustava otos eloisista toisluokkalaisista: jokaisella on vahvuutensa, heikkoutensa ja omat maneerinsa. Sanna Ponki on vaatettanut näyttelijät sinällään hauskoihin printtiasuihin, mutta värikylläinen vaatetus vie mielestäni vähän tehoa persoonien omalta karismalta.



Timo Parvelan nasevan-eloisa dialogi kuultaa kyllä kaiken kohkauksen ja vinhasti etenevän juonen taustalta, mutta draaman vauhti on sen verran kova, että katsojan oivalluksen hetket jäävät välillä vähiin. Harvat näytelmän seesteiset pysähdyksen paikat löytyvät usein koulun askarteluvälinevarastosta, jonne opettaja välillä vetäytyy liian hektiseksi äityneistä tilanteista. Koulu on välillä yhtä sirkusta, tuumaa opettaja, ja niinpä Ella ystävineenkin päätyy kuin vaivihkaa selvittämään aarrekartan arvoitusta kaupungissa vierailevaan sirkukseen - ennalta arvattavan monimutkaisin seurauksin.

Ahaa Teatterin ehdoton valtti on mukautumiskykyisten näyttelijöiden vauhdikkaissa roolisiirtymissä.

Olisi lystiä päästä näyttämön taakse toteamaan kuinka näyttelijä luo nahkansa uudeksi roolihahmoksi muutaman sekunnin puvun ja maskin vaihdoissa. Hitaammilla hoksottimilla varustettu katsoja ei aina välttämättä edes oivalla, että näytelmä tosiaan tehdään seitsemän näyttelijän voimin! Nopeat roolisiirtymät asettavat tietysti myös haasteita käsikirjoitukselle: kullekin näyttelijäle on keksittävä perusteltu motiivi poistua näyttämöltä.

Ahaa Teatteri on Suomen toiseksi vanhin lasten ja nuorten teatteri suomenruotsalaisen Unga Teaternin jälkeen. Ahaa Teatteri on kiertävä ammattiteatteri, joka haluaa osaltaan poistaa alueellista ja kultttuurista eriarvoisuutta lastenteatterin tavoitettavuuden osalta.

Teatterilla on vuosittain noin 200 esitystä, joista suuri osa on kiertue-esityksiä eri puolilla Suomea ala- ja yläkouluissa ja lukioissa. Tampereen kotinäyttämön aulatilan seinälle on juhlavuoden kunniaksi koottu otteita 40-vuotisen kiertuetaipaleen matkapäiväkirjoista. Puitteet ovat usein karut ja kaikki ei aina mene ihan alkuperäisen konseptin mukaan, mutta yleisön palaute auttaa unohtamaan vastukset.

Perjantain ensi-illassa näytelmän varsinainen kohdeyleisö oli vähemmistönä, mutta ainakin kunniavieraana ollut kirjailija Timo Parvela nautti silmin nähden näkemästään, mikäli voi tehdä johtopäätöksiä siitä, kuinka usein hän naurahteli esityksen mittaan leppeään tyyliinsä.

Huomiota aikaa kestäville lasten tietokirjoille

Kuluvalla viikolla on julkistettu Kirjakauppasäätiön tämän vuoden Kirjapöllö-ehdokkaat. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelle myönnettävällä palkinnolla kirjakauppa-ala haluaa kiittää vaikuttavia muistoja luoneita tekijöitä ja tuoda heidän teoksensa uusienkin lukijapolvien ulottuville. Palkinnon tunnuslause on Hyvä kirja elää!

Kirjakauppasäätiö jakaa vuorovuosin Lasten- tai Nuortenkirjapöllö-palkinnon tunnustuksena yli kymmenen vuotta sitten julkaistusta, mutta edelleenkin merkittävänä pidettävästä lasten- tai nuortenkirjasta. Tänä vuonna nostetaan esille lasten ja nuorten tietokirjoja. Kustantajat sitoutuvat ottamaan ehdolle asetetuista kirjoista uusintapainokset.

Tässä finalisteiksi valitut kolme teosta perusteluineen:

Timo Parvela & Markus Majaluoma: Hilma ja Pingviini. Lasten Oma Kirjakerho 1995.

Vahvoin murretuin värein kuvitetussa kertomuksessa lukija tutustuu Hilmaan, jota äiti moittii hyvien tapojen puutteesta. Pingviini ryhtyy opettamaan Hilmalle kohteliaan käyttäytymisen saloja konstailemattomin ottein. Lasten tapakasvatuskirjojen joukossa Hilma ja Pingviini on aarre, jonka humoristinen teksti ja lempeää komiikkaa sisältävä kuvamaailma saavat vallattomimmankin riiviön hiljentymään arkielämän pelisääntöjen äärelle.

Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Keijukaiset. Totta ja tarinaa toisesta maailmasta. SKS 1995. 2. painos 1996. 3. painos 2011.

Millaisia keijukaisia ovat keikkiäinen, hörviäinen ja suokas. Keijukaisten asuinpaikaksi voi arvata metsät, pensaat ja hautausmaat, mutta keijujen kuukaudet ovat jo uutta tietoa, horoskoopista puhumattakaan. Jaana Aallon ruiskutekniikalla tekemät unenomaiset kuvat johtavat suoraan keijukaisten maailmaan.

Lisbeth Landefort & Seppo Nurmimaa: Oopperaa, oopperaa! Löytöretki lavasteiden taakse: sanoin ja kuvin oopperan maailmasta. Suom. Kaija Valkonen. Schildt 1997.

Teos käyttää leveää aukeamaa, eri kuvamuotoja ja sopivia assosiaatioita. 14 tunnetun oopperan juonet esitellään lyhyesti ja pikku hiljaa mukaan punotaan oopperaesityksen yksityiskohtia, kuten kapellimestari, kuoro, naamioinnit ja baletti. Sekä kerronta että kuvitus on lennokasta tai tunteisiin vetoavaa, kuten oopperaan sopiikin. Oopperaa, oopperaa! madaltaa mutkattomasti niin sanotun korkeakulttuurin kynnystä lapselle ja nuorelle.

Itsekin samaisessa Kirjapöllö-raadissa pari kautta istuneena tiedostan ne monet reunaehdot, joiden kanssa raati on joutunut työskentelemään. Raadin ehdolle asettamat kirjat läpäisevät nimittäin kaksikin isoa seulaa: kirjakauppiaat arvioivat ensin teoksen potentiaalisen menekin uutena painoksena ja toisaalta kustantaja arvioi, onko uusintapainoksen ottaminen taloudellisesti tai muista syistä kannattavaa tai mahdollista. Alun perin kirjoja oli ehdolla puolta enemmän, mutta osa kirjoista putosi lopulliselta listalta mainituista syistä.

Kustantajat ovat myös ylen penseitä markkinoimaan uusintapainoksia eivätkä mielellään tee niihin liioin uusia, paremmin nykylukijoita puhuttelevia kansikuvia. Kirjakauppiaat eivät ole juurikaan panostaneet ehdokaskirjojen markkinointiin ja näin palkinnon perustamisessa ajatuksena ollut hyvä lastenkulttuuritahto vaietaan valitettavasti julkisuudessa lähestulkoon kuoliaaksi.



Ehdolle lopulta asetetut kolme kirjaa ovat yhtä kaikki edustava otos laadukkaasta kotimaisesta lasten ja nuorten tietokirjallisuudesta: lasten tapakasvatuksesta ollaan aika ajoin julkisuudessakin käydyissä keskusteluissa erittäin huolestuneita. Lapsille ja nuorille tehdään nykyisin paljon omia oopperaproduktioita ja kiinnostus taiteenalaan on varmasti kasvussa. antasiakirjallisuuden nosteessa kiinnostus suomalaiseen kansanperinteeseen on lisääntynyt.

Tieto vanhenee nykyisin nopeasti. Kuvaavaa onkin se, että kaikki ehdolle asetetut kirjat ovat ilmestyneet vuoden 1995 jälkeen. Todellisesta lasten tietokirjallisuuden buumista voidaan puhua vuosituhannen taitteesta lähtien.

Kenties ehdolle asetetuilta kirjoita vaadittua vähintään kymmenen vuoden ikää olisi pitänyt tämän lajityypin kohdalla hiukan alentaa? Näin olisi saatu myös isompi ja monipuolisesti eri aloja edustava kimara laadukkaita tietokirjoja ehdolle.


Palkinto jaetaan Turun kirjamessuilla lokakuun ensimmäisenä päivänä.

Esivalintaraatiin kuuluivat puheenjohtajana FT, kirjailija Paula Havaste, sihteerinä Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja, FL Maria Ihonen sekä jäseninä kirjastonhoitajat Päivi Nordling ja Tytti Tuunanen sekä kirjailija Kari Vaijärvi.

Palkinnon saajan valitsee tähtitieteen professori Esko Valtaoja.

Yhteistyöllä pääsee uusissa lastenromaaneissa pitkälle

Marja-Leena Lempinen: Reppu ja reissumiehet. Kuvitus Inari Savola. 105 sivua. WSOY 2011.
















Kuin vastaiskuna lasten lisääntyneelle pahoinvoinnille ja keskustelulle hukassa olevasta vanhemmuudesta uusin kotimainen lastenkirjallisuus tuntuu suorastaan vilisevän hyväntuulisia ja punaposkisia peruslapsia, joiden murheet ovat pikkiriikkisiä.

Yhteisöllinen elämäntapa on lastenkirjoissakin nyt trendikästä. Idyllisen puutaloasuminen sijasta asutaan retrohenkisissä kerrostaloissa (esim. Katri Tapolan Väinämö-sarja, Tammi ja Mila Teräksen Telma-sarja, Otava), joissa koko talon väki on sitoutunut lasten kasvattamiseen.

Asetelma, jossa toinen lapsen vanhemmista tekee töitä kotona ja on näin jatkuvasti lapsen lähellä ja kiinnostunut hänen kuulumisistaan, on sekin ilahduttavasti lisääntynyt. Entistä useammin äiti tekee uraa ja isä jää hoitamaan kotia (esim. Hellevi Salmisen Samuel ja Kekkosen puku, Otava 2011). Näin lastenkirjallisuus tekee vaivihkaa leppeää asennemuokkausta. Tällaisten kirjojen toivoisi päätyvän myös tosielämässä valtaa pitävien, kiireisten uraohjusaikuisten lukemiksi.

Marja-Leena Lempisen viime vuonna alkanut Reppu-sarja sijoittuu idylliseen kyläkouluun kirjoittajan omiin kotimaisemiin pohjois-Karjalaan. Reppuvaaran kyläkoulussa on rauhallinen tunnelma. Lempisen kerrontatyyli on hivenen vanhanaikaisen verkkainen, mutta silti miellyttävä. Koulumaailmaan sijoittuvista kirjoistakin on viime vuosina tullut remellyksen ja erilaisten tempausten näyttämöitä vähän hengästyttävässä määrin.

Reppu-sarjan toisessa osassa keskusaiheena on luokkaretken retkikassan kartuttaminen. Oppilaat eivät pidä itsestäänselvyytenä, että vanhemmat voisivat edellisvuosien tapaan osallistua automaattisesti isolla summalla retken rahoitukseen. Moni vanhemmista on nimittäin joutunut työttömäksi tai on lomautettuna. Näin on käynyt myös päähenkilö Empun vanhemmille.

- Ne puurtavat, joilla vielä on töitä, isä sanoi haikeasti, ja keskustelu päättyi siihen.

Emppu ajatteli isää, jonka metsäkone seisoi edelleen toimettomana pihassa. Hän tunsi lämmintä myötätuntoa isää kohtaan, eikä kehdannut sanoa, että juuri tuon asian vuoksi hänen päässään oli syttynyt ajatus oman rahan ansaitsemisesta.

Emppu ystävineen keksii tarjota kyläläisille erilaisia palveluita, joista peritään pieni maksu. Empun kontolle tulee äkäisen vanhan rouvan koiran ulkoilutus. Poika suhtautuu pestiin ensin nyreästi, mutta kiintyy pian Tipsuun. Erään koiralenkin seuraukset ovat kuitenkin kohtalokkaat…




Emppu saa olla monenlaisena riidansovittelijana kirjan mittaan. Kaikki eivät osaa ajatella yhteisen edun puolesta, vaan oma napa on lähempänä. Lempinen havainnollistaa hienosti lasten välisiä konflikteja ja niiden ratkaisuyrityksiä.

Juoneen ei mahdu suuria äkkikäänteitä, vaan elämä soljuu vakaasti ja turvallisesti eteenpäin. Vanhemmat ovat kiinnostuneita lastensa arjesta ja ottavat siihen osaa monin eri tavoin.




Kirjan ulkoasuun olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota. Inari Savolan humoristiset ja suurpiirteiset kuvituskuvat sopivat hyvin kirjan henkeen, mutta eivät ole kokonsa puolesta sopusuhdassa aivan liian pieneksi präntiksi ja liian tiuhaan ladotun tekstin kanssa.

Myyrä puhemiehenä, eli kuinka lastenkirjallisuus pääsee otsikoihin

Zděnek Miler & Hana Doskocilová: Myyrä puhemiehenä. Suomentanut Kirsti Siraste. 54 sivua. Tammi 2002.

Zděnek Miler: Myyrän satuaarre. Tekstit: Hana Doskocilová. Suomentanut Kirsti Siraste. 100 sivua. Tammi 2011.






Viime viikon tiistaina Iltalehdessä julkaistiin näyttävästi viisivuotiaan pojan äidin haastattelu. Äiti oli hämmentynyt luettuaan pojalleen lastenkirjakerhon kautta tilaamaansa Zděnek Milerin kuvakirjaa Myyrä puhemiehenä.

Kirjassa myyrä myötäelää jänisten kosiopuuhia. Jenni-jänis ei antaudu aivan muitta mutkitta Jonni-jäniksen pauloihin, vaan leikkii vaikeasti tavoiteltavaa. Epäonninen kosija Jonni apeutuu täysin ja uhkaa syödä myrkyllisen kärpässienen. Jonni uskottelee itselleen, että kun Jenni huomaisi Jonnin kuolleen, se tajuaisi vihdoin kuinka paljon Jonni oli Jenniä rakastanut.




Jänisten lovestory päättyy tietenkin onnellisesti ja pian odotetaan jo malttamattomasti perheenlisäystä. Samainen äiti närkästyi myös tarinaan kuuluvista synnytyskuvista, joissa pikkupupun iloinen pää pilkistää äidin haarovälistä.

Kieltämättä kirjan lapsipsykologia töksähtää kärpässienien ja kuolemauhkailujen osalta. Tekstin kömpelyys johtuu varmasti osittain myös siitä, että tarinat ovat ensin tulleet tutuiksi animaatioina, joissa kaikki hoituu paljon puhuvien eleiden ja toiminnan kautta. Animaatioiden pohjalta on sorvattu vasta myöhemmin kuvakirjoja.

Lasten vanhemmat haluavat usein suojella lapsiaan kaikelta pahalta ja ahdistavalta. Isoin menekki onkin ympäripyöreän auvoista ja rikkumatonta idylliä kuvaavilla latenkirjoilla. Yhtä kaikki lastenkirjojen tulee käsitellä myös rankkoja, kipeitä, vaikeita ja kimurantteja aiheita.

Iltalehden haastattelema närkästynyt äiti teki mielestäni poikaansa kohtaan vääryyttä, koska ei halunnut lukea kirjaa pojalleen toistamiseen, vaikka aihe poikaa selvästi kiinnosti.

Lapsi työstää lastenkirjoissa monia häntä hämmentäviä aiheita usein toiston ja kertauksen kautta. Tämä vaatii erityistä herkkyyttä kirjoja lapsen kanssa lukevalta aikuiselta, jolla tulisi olla myös alttiutta heittäytyä mukaan lapsen spontaaneihin keskustelun avauksiin.

Jos aikuinen tietää lapsen erityisen herkäksi, hän tekee mielestäni viisaasti, jos lukee kirjan ennalta ja miettii sitten sen sopivuutta juuri tälle tietylle lapselle.

Ristiriitaisen aiheen edessä aikuinen voi todeta olevansa itsekin hämmentynyt. Lapsi ja aikuinen voivat yhdessä miettiä kirjan juoneen mieluisiaan muutoksia. Aikuinen voi myös todeta, että tosielämässä esimerkiksi tällainen jäniksen kostonhaluinen ja itsesäälinen käytös ei olisi järin viisasta.

Samainen Iltalehden haastattelema äiti halusi myös lastenkirjoihin varoitustekstejä, jos ne sisältävät voimakkaita kohtauksia. Asiasta on sukeutunut jo monipolvinen keskustelu ainakin Vauva-lehden nettisivuilla.

Rouva Huuta vähän naurattaa, että median huomion anastavat nykyisin lähes yksinomaan tällaiset lastenkirjallisuuteen liityvät ylilyönnit ja holhoavat kannanotot.

Koko kirjallisuuden alueen tunnettavuuden ja yleisen statuksen kannalta olisi paljon lystimpää julkaista uutisia, haastatteluja ja katsauksia suomalaisen lastenkirjallisuuden monipuolisuudesta, taitavista ja kekseliäistä kirjailijoista, jotka eri tavoin ottavat kirjoissaan kantaa ajankohtaisiin keskustelun aiheisiin.

Voimakkaat holhoavat reaktiot kertovat osaltaan omaa kieltään siitä, että nykyvanhemmat ovat aika hukassa lasten kirjallisuuskasvatuksen kanssa. Kirjoja ilmestyy Suomessa enemmän kuin koskaan ennen. Toisaalla lasten- ja nuortenkirjakritiikin määrä on vähentynyt, kirjakauppojen valikoimat pienentyneet ja lapsiperheiden yhteinen aika on entisestään niukentunut.

Tähän markkinarakoon Lastenkirjainstituutti lanseeraa Tampereella ensi viikon torstaina alkavat kaikille kiinnostuneille avoimet ja maksuttomat lukuvalmennusillat, joiden tarkempi ohjelma
löytyy instituutin sivuilta.

Myyrä-kirjojen isä Zděnek Miler on täyttänyt tänä vuonna 90 vuotta. Ensimmäinen Myyrä-hahmo syntyi 55 vuotta sitten vuonna 1956. Näiden juhlavuosien kunniaksi Tammi on julkaissut kokoomateoksen Myyrän satuaarre, joka sisältää pieniä anekdootteja Myyrä-animaatioiden ja –kirjojen tiimoilta, ennen Suomessa julkaisemattomia Milerin kuvituksia mm. tsekkiläisiin kansansatuihin ja pikkutarinoihin. Mukana kokoelmassa ovat myös klassikkotarinat Kuinka myyrä sai housut ja Myyrän auto.

KOP-KOP, kuka siellä?

Anna-Clara Tidholm: Koputetaan! Suomentanut Kaija Valkonen. 27 sivua. Schildts 1994.
















Tästä kuvakirjahelmestä Rouva Huu sai vinkin siskoltaan, jonka 1- ja 3-vuotiaat lapset ovat siihen ylen ihastuneita.

Kirja on vastustamaton kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Sekä teksti että kuvan nyanssit on uskallettu riisua paljaimmilleen ja niukimmilleen. Ja silti – tai kenties juuri siksi – kirja toimii niin hyvin.




Poika päätyy mäennyppylän alla sijaitsevan punaisen talon siniselle ovelle, päättää koputtaa oveen ja astua sisään ovesta.





Sieltä löytyy huone, jossa vauva lyö rumpua. Takaseinällä on punainen ovi ja sen takaa löytyy jänisperhe aterialla. Takaseinällä on vihreä ovi, jonka takana apinat ovat tyynysotasilla... ja keltaisen oven takana pikkunen ukko kastelee kukkia ja hoitaa kissaansa... ja valkoisen oven takana nallekarhut valmistautuvat yöpuulle, kunnes viimein ollaan illan hämärtyessä jälleen sinisen oven takana ja lähdetään omaan kotiin.



Kirjan yhtenä ylivertaisena jujuna on, että lapsi saa eriväristen ovien aukeamilla osallistua kirjan lukutapahtumaan ja koputtaa mukana: KOP-KOP.

Samalla opitaan kuin vaivihkaa värejä, lukusanoja ja kuvista voi nimetä hauskoja, selkeitä yksityiskohtia.

Valloittavaan luku- ja katseluhetkeen ei aina tarvita turhia krumeluureja!


Ruotsalainen kuvittaja ja kirjailija Anna-Clara Tidholm (s. 1946) pitää tärkeänä, että kuva kertoo jotain muuta kuin teksti. Näin kirjasta tulee lapsellekin jännittävämpi elämys.

Samassa sarjaformaatissa on ilmestynyt myös kirjat Miksi noin?, Etsitään! ja Seikkailuun! (Schildts 1994).

Näiden lisäksi Tidholmin runsaasta kuvakirjatuotannosta tunnetaan Suomessa vain kuvitus Barbro Lindgrenin tekstiin perustuvaan kuvakirjaan Poika ja tähti (Tammi 1993).



Lastenkirjahylly täytti eilen 2 vuotta. Kiitos kaikille lukijoille ja hengessä yhä mukana oleville.

Rouva Huu samastaa itsensä Anna-Clara Tidholmin kuvakirjan koputtajaan. Aina välillä tuntuu siltä, että koputtelee joillekin oville turhaankin, mutta toisinaan syntyy myös hauskoja kohtaamisia ja keskusteluja jonkin inspiroivan kirjan tai aiheen tiimoilta.

Rouva Huu yrittää jatkuvasti löytää väyliä tiedottaa blogin olemassaolosta eri tahoille.

Reilu viikko sitten valistuksen kohteena olivat lapsiperheille suunnatut lehdet ja varttuneemmalle väelle suunnattu ET-lehti. Lapsiperheen lehdet eivät ole virkkaneet vielä mitään, mutta ET-lehden päätoimittaja lähetti oitis sähköpostin ja lupasi tiedottaa asiasta kirjallisuudesta vastaavaa lehden toimittajaa.

Isovanhempien huolehtiville harteille ja kenties vanhempia kerkeämmin avautuvien kukkaroiden varaanhan suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tulevaisuus taitaa pitkälti rakentua, jos asiaa on lupa hiukkasen kärjistää.



Tiedoksi:

Valkoinen kirahvi kaipasi Lastenkirjahyllyyn teoksiin ja tekijöihin liittyvää hakutoimintoa. Sellainen on tosiaan ollut aina saatavilla sivun vasemmassa yläkulmasssa. Valkoiseen palkkiin voi kirjoittaa kirjan tai tekijän nimen, ja hakutoiminto etsii, missä Lastenkirjahyllyn teksteissä tiettyjä kirjoja sekä niiden kuvittajia ja kirjoittajia on käsitelty.

Astelemme ahomaita/ Tepostamme tietä pitkin….

Juhani Aho & Venny Soldan-Brofeldt: Suomalainen kuvakirja lapsille ja nuorisolle. Wenzel Hagelstam 1894. 30 sivua. 5 painos WSOY 2003.









Tänään juhlitaan kirjailija Juhani Ahon (1861–1907) syntymän 150-vuotisjuhlaa.

Aho vaikutti pienesti myös suomalaiseen lastenkirjallisuuteen, tosin lähinnä puolisonsa Venny Soldan Brofeldtin (1863–1945) kautta. Suomalainen kuvakirja on yksi ensimmäisistä suomenkielisistä, sekä kuvitukseltaan että tekstiltään täysin kotimaisista kuvakirjoista.

Juhani Ahon kalevalamittaan kirjoittamat runot henkivät kansallisromantiikkaa ja suomalaisen maiseman ylistystä. Tunnelma on kiireetön ja katsoja suhtautuu ihastelevasti kaikkeen näkemäänsä:

Tääll´on hyvä hyllytellä
Soilla, mailla, mättähillä,
Täällä on lysti levähdellä
Lehdoissa ja lähtehillä,
Tääll´ juoksevät jänöset,
Kuusikoissa kupsehtivat,
Heinän helvettä purevat,
Haavan kuorta, korttehia,
Oksilla hyppivät oravat,
Töyhtöhännät temmeltävät,
Emme säikytä somia,
Peloittele pienoisia,
Katselemme kankahalta,
Lehdon laidassa lymyten.

Lastenkirjallisuuden peruskuvastoon kuuluvat tässäkin kuvakirjassa metsän eläimet ja kotieläimet. Kirjan voi lukea juonellisena kertomuksena maanviljelijän perheen arkisista askareista aamusta iltaan ja arjesta pyhään. Kuva-aukeamilla nähdään renki-Pekka kyntämässä kivistä peltoa, koko perhe heinänteossa ja Leena-muori lypsämässä lehmää Riitta-tytön hätistellessä paarmoja vierellä.

Julkaisuajankohtaansa nähden voi pitää harvinaisena Venny Soldan-Brofeldtin lämmintä perheyhteyttä kuvaavaa piirrosta, jossa pienen Liisan vanhemmat ovat kesken työnteon ja arkisen raadannan yhdessä keskittyneet tyttärensä ensiaskeleiden ihmettelyyn.





Ajan hengen mukaan monet Venny Soldan-Brofeldtin tussipiirroskuvat on kehystetty herkillä jugend-tyylisillä ornamenteilla.

Soldan-Brofelt kuvitti paljon suomalaista lastenkirjallisuutta: mm. Topeliuksen Lukemisia lapsille, Anni Swanin satuja, Joel Lehtosen Tarulinnan ja Jalmari Finnen Satukontin.

Suomalaisesta kuvakirjasta otettiin uusintapainos viimeksi vuonna 2003 WSOY:n 125-vuotisjuhlan kunniaksi. Tähän painokseen olisi ollut paikallaan laatia hiukan kirjan taustoista ja tekijöistä valaistusta antava esipuhe.

Lukeminen avartaa mieltä ja rikastuttaa kieltä

Gillian Shields & Francesca Chessa: Kirjasto-Kaisa. Suomentanut Terhi Leskinen. 24 sivua. Kustannus-Mäkelä 2011.











On tärkeää, että lastenkirjoissakin kerrotaan hauskalla tavalla lukuharrastuksen merkityksestä.

Kaisa on aina nenä kirjassa. Äiti on ensin tyttärensä harrastuksesta innoissaan, mutta sitten Kaisan lukuhimo näyttää kasvavan aivan suhteettomiin mittoihin ja äidistä olisi jo hauska että tytär tekisi välillä jotain muutakin…

Eräänä päivänä äiti vie Kaisan puistoon ja kehottaa häntä seikkailemaan kirjan sivujen sijasta oikeassa maastossa. Kaisa suhtautuu ehdotukseen nyreästi ja yrittää löytää puiston opastekylteistä itselleen mieluista luettavaa.

… Kunnes Kaisa tapaa Maisan, jonka mielestä puissa on kiva kiipeillä. Kirjoista Maisa ei sen sijaan piittaa tuon taivaallista.

Mutta hetken päästä ystävykset pääsevät molempia tyydyttävään kompromissiin: Maisa tutustuu Kaisan myötävaikutuksella kirjojen ihmeelliseen maailmaan ja yhdessä tytöt keksivät kirjojen ja mielikuvituksensa avulla toinen toistaan hauskempia leikkejä.



Kirjasto-Kaisan valloittavasta kirjallisuuskasvatuksesta ei tekisi mieli sanoa mitään pahaa sanaa, mutta Gillian Shields olisi voinut kerran jos toisenkin miettiä päähenkilöidensä sukupuolta: entäpä jos päähenkilönä olisikin ollut Kirjasto-Kalle ja hänen lukemiseen ynseästi suhtautuvana ystävänään olisikin ollut Kaisa?

Francesca Chessan liitupiirrokset ovat värikylläisiä ja naivistisia.

Kirjoista ja lukuharrastuksesta kerrotaan myös mm. näissä kuvakirjoissa

Mia & Kenneth Battilana: Ilona ja muffa kirjastossa. Lasten Keskus 1998
Anthony Browne: Minä pidän kirjoista! Lasten Keskus 1989.
Lauren Child: Se on totta vieköön minun kirjani! WSOY 2010.
Anita Jeram: Minä rakastan ihanaa pikku kirjaani. WSOY 2002.

Tänään vietetään kansainvälistä lukutaitopäivää, joka on perustettu vuonna 1965 UNESCO:n aloitteesta.


Sanomalehdet järjestävät erilaisia Lukutaitopäivän tapahtumia omilla alueillaan ja nostavat teemaa esille sisällössään. Lukutaitopäivä näkyy myös monissa oppilaitoksissa sanomalehtien tarjontana ja hyödyntämisenä opetuksessa. Suomen YK-liiton sivuilta löytyy tehtäviä ja toimintaideoita lukutaitopäivän viettämiseksi koulussa.

Neljä viidesosa maapallon väestöstä ei oosaa lukea, joten lukutaito ei ole suinkaan itsestään selvä asia kaikille. Päivän avulla halutaan tiedottaa lukutaidon merkityksestä ja tuoda esille lukutaitoprojektien tärkeyttä.

Kun on tunteet

Katri Kirkkopelto & Mervi Wäre: Oona ja Eetu. Eri mieltä. Lasten Keskus 2011. 25 sivua. Taitto Maikki Rantala.











Katri Kirkkopellon ja Mervi Wäreen viime vuonna alkanut Oona ja Eetu–sarja ammentaa lapsiperheiden tuttuakin tutummista arkisista pattitilanteista.

Oona ja Eetu. Päivä hoidossa–kirjassa (Lasten Keskus 2010) sopeuduttiin päiväkotiin ja nyt konflikti syntyy lapsen väsymyksestä rankan päivähoitopäivän jälkeen.

Isoveli Eetu rojahtaa kotona eteisen lattialle ja toivoo että häntäkin autettaisiin samaan tapaan kuin pikkusisko Oonaa. Äiti vetoaa siihen, että Eetu on jo iso poika ja osaa riisuutua itse.





Perheessä on ihannetilanne, kun äiti ja isä ovat molemmat kotona samaan aikaan työ- ja hoitopäivän jälkeen ja jaettu hoitovastuu mahdollistaa lasten kiukkukohtausten tasa-arvoisen ja paneutuneen käsittelyn.

Tunteet ailahtelevat laidasta toiseeen, Eetun paha mieli lauhtuu, mutta sitten Oona ryhtyy vuorostaan kiukuttelemaan. Myös vanhemmilla on kirjassa laaja tunneskaala: isällä on lupa ärähtää ja tuhahdella ja äitikin haluaa katsastaa postin ennen kirjan lukemista. Yhteistyöllä, avunannolla, tsemppauksella ja huumorilla kuitenkin selvitään ja kirja päättyy leppeään yhteiseen satuhetkeen isän kainalossa.

Tällaisia arkisia lasten tunnetarinoita tarvitaan, vaikka kuvakirjojen idylli ei aina pitäisikään yhtä lapsiperheiden todellisen arkirumban kanssa.




Katri Kirkkopellon kuvitukseen mahtuu monenlaisia ilmeitä. Kehon kieli on hänen kuvituskuvissaan myös tärkeä osa tunneilmaisua. Aikuisen lukiessa kirjaa ääneen lapsi voi etsiä monilta aukeamilta äidin hukkaan joutunutta avainnippua.

Mervi Wäre tunnetaan lukuisten aapisten ja muiden oppimateriaalien tekijänä. Tekstiä olisi voinut vielä nykyisestäkin niukentaa ja jättää näin enemmän tilaa kirjan synnyttämälle spontaanille keskustelulle lapsen ja aikuisen välille.

Tunnekasvatuskirjoina mainioita ovat myös Stina Wirsénin pienet katselukirjat Kuka suuttuu?, Kuka määrää? ja Kuka jää yksin? (Schildt 2008), joissa päähenkilönä on pieni nalle.

Museo on metka paikka

Anne Finnilä, Jere Jäppinen, Elina Kallio & Hilkka Välisaari: Melkoinen museoretki. Kuvitus Christel Rönns. 30 sivua. Ulkoasu ja taitto Christel Rönns. Helsingin kaupunginmuseo 2011.


















Tässäpä jälleen mainio esimerkki siitä, kuinka museot toimertuvat nykyisin julkaisemaan mainioita lastenkirjoja, joiden visuaalinen viimeistely ja sisältö eivät parhaimmillaan jää lainkaan jälkeen yleiskustantajien tarjonnasta!

Helsingin kaupunginmuseon satavuotisjuhlan kunniaksi on viime viikolla julkistettu kuvakirja Melkoinen museoretki, joka valottaa lapsille museotoiminnan kulissientakaista työtä. Kirja on ilmestynyt samaan aikaan ruotsiksi nimellä Vilket museibesök.





Otto ja Emma pääsevät Oton kummitädin Johannan kanssa retkelle museoon, jonne ollaan juuri pystyttämässä uutta näyttelyä. Vierailu sujuu mallikkaasti, kunnes Emma katoaa. Etsiessään kadonnutta pikkutyttöä Otto ja Johanna pääsevät kurkkaamaan moniin tavalliselta museonkävijältä suljettuihin osastoihin, esimerkiksi esinevarastoon. Samalla he tutustuvat myös museon työntekijöihin ja heidän erilaisiin työtehtäviinsä.




Tarina on syntynyt Helsingin kaupunginmuseon työntekijöiden – tutkija Jere Jäppisen, museolehtorien Anne Finnilän ja Hilkka Vallisaaren ja intendentti Elina Kallion yhteistyönä.

Tekstiä on juuri sopivasti päiväkoti- ja kouluikäisten lasten tarpeisiin ja näin pääosaan pääsee oikeutetusti Christel Rönnsin kuvitus. Museon miljööseen on otettu aineksia Helsingin kaupungin eri museoista sekä Malmilla sijaitsevasta kokoelmakeskuksesta, joka on selvästi tehnyt kuvittajaan suuren vaikutuksen. Rönns herkuttelee yksityiskohdilla sekä ilmeikkäillä museotyöntekijöillä.




Voisinpa melkein veikata, että museoalalle on tämän kirjan jälkeen jopa hienoista tunkua, niin kiehtovalta museotyö kuvakirjassa näyttää – ei yhtään pölyiseltä ja antiikkiselta!

Kirjaa on myynnissä Helsingissä Museokaupassa, os. Sofiankatu 4 ja Akateemisessa kirjakaupassa. Toivottavasti myös muut museoiden kaupat tilaavat sitä oitis omien myymälöidensä valikoimiin!