Kun ”valo läpäisee kaiken, näkee kaiken, kulkee kaiken luo”

Siri Kolu: Hohtavat, 200 sivua, Tammi 2024. Kansikuva Laura Lyytinen.

 

 

 

Ennen Hohtavia on tavallista, laskemme päiviä syyslomaan, on loppupäästään venytetty perjantai, on kalakeiton hajuinen päivä, jossa koulun linoleumilattia kaikuu kovempaa, kun juoksemme sen yli vapauteen ja viikonloppuun. Koulun pihalle astuessani puut ovat täynnä tuulta, riehakkaat.

 
Tänä vuonna ilmestyneissä kotimaisissa nuortenkirjoissa mennään nyt entistä syvempiin vesiin. 

 

Siri Kolun nuorten aikuisten romaanissa Hohtavat odotetaan 21. lokakuuta vääjäämättömästi lähestyvää maailmanloppua.   

Sini Helmisen dystooppisessa säeromaanissa Kunnes kuolen (Myllylahti 2024) päähenkilönä on tyttö, joka tietää kuolevansa 17-vuotiaana.
 

Kolun romaanissa hohtavat hahmot merkitsevät osan ihmisistä valolla, joka on merkki kutsutuksi ja valituksi tulemisesta. 

Näin ihmiset jaetaan kahteen joukkueeseen, niihin, jotka saavat todennäköisesti mahdollisuuden elää sekä niihin, jotka eivät. 

Uskonnolliset metaforat ovat viitteellisiä, mutta silti selkeitä. 

Lukiolaiset Ani eli Aniara ja Kapri ovat rakastavaisia. He ovat seurustelleet jo vuoden. 
 
Kauniisti Siri Kolu kertoo Anin yllättyneen myönteisesti, kun hajamielinen arkeologi-isä suhtautuu parisuhdeasiaan rauhallisesti ja tarkistaa vain, ovatko he varmasti ”tosissaan”, mihin tytär vastaa, että ”tämä on real deal, emme jätä toisiamme tekstiviestein, emme ghostaa, emme katsele muita”. 
 
Isälle tärkeintä on, että Ani on onnellinen, varsinkin nykyisessä maailmantilanteessa. 

Anin on vaikea odottaa vääjäämättömästi lähestyvää h-hetkeä, sillä osa hänelle tärkeistä läheisistä on jäänyt Hohtavien merkkiä vaille: 
 

Maailma jakautuu kahtia: merkittyihin ja merkitsemättömiin. Kokemuspiirimme maailmasta erkaantuivat minuutti minuutilta. 

Kolu on rakentanut Kaprista kiehtovan individualistin, joka viettää mieluusti aikaa ulkona luonnossa. Kapri yrittää pitää elämänhalunsa menettäneen isänsä kiinni arjessa pienin, mutta merkityksellisin teoin. 

Lapsen ja aikuisen nyrjähtänyt huoltosuhde ja vastuun kantaminen korostuvat myös Mila Teräksen syksyn nuortenromaanissa Iso hyppy.
 
 
Siri Kolu kirjoittaa kaunista, tihentynyttä kieltä, joka tiivistyy oivaltaviin kielikuviin, joissa esimerkiksi illantapainen repsottaa reunoiltaan ja mielen jukeboksi alkaa laulaa sopimatonta laulua. 
 
Hohtavat ottaa kantaa myös hieman vinoutuneeseen nuorisokulttuuriin, jossa nuoret haluavat synnyttää draamaa mistä tahansa, sekä somen ylivaltaan:

 

Some etsii tapaa puhua Hohtopäivästä. Valokädenjäljestä ei saa kuvaa. Siitä ei saa selfietä, se ei tallennu videolle. Hohtavien tuottama kädenjälki näkyy toisille, itse emme merkkiämme näe, saamme siitä varmuuden vain toisten havaintojen kautta. 

Somen suuri voima on viety. Emme voi näyttää. Emme voi lavastaa tunnelmakuvaa tai heruttaa tykkäyksiä. Ei ole pics tai didn´t happen. On vain kertomuksia.

On vain livenä todistettujen leimuavien kädenjälkien voima.

 
Useammassa syksyn nuortenromaanissa kerronta riistäytyy perinteisestä suorasanaisesta kerronnasta välillä säeromaanille tyypillisiksi ilmaviksi säkeiksi tai proosarunoksi. 

Hohtavissa lyyrinen ilmaisu kieltämättä tuo kerrontaan erityistä latausta, mutta toisaalta luo myös tulkinnallista hähmäisyyttä, mikä toki voi sekin olla harkittu tehokeino. 

 
Siri Kolu kuvaa taitavasti hieman nukkavieruja miljöitä, joista tulee myös keskushenkilön mielenmaisemia. 

Vantaalaiset tunnistavat varmasti itselleen tuttuja maisemia, joskin jälkisanoissa Kolu myös kertoo ottaneensa paikkojen suhteen taiteellisia vapauksia: 
 
 

Iltarusko maalaa leimun katuun ja rakennusten kylkiin. Kaikki näyttää liian terävältä, värifiltteröidyltä. Vantaan Havukosken kerrostalot ovat venäjänsiniset ja okranväriset ja niiden tornitaloista näkee kauas: asemalle, Citymarketille, Asolaan melkein sairaalanmäelle asti. Korkeapaine heittää pilvet taivaan reunaan kiinni, liikkeellä on paljon väkeä, lapsiperheitä viikonloppuostoksineen. Asemalaiturilla on Helsingin-junaa odottelevia remuisia seurueita, perjantai kuplii. 
  

–   –  Tipahdan kesken juoksun. Lakoan siltaa vasten, romahdan kyykkyyn. Jään siihen, missä joki juoksee pääradan alittavaan tunneliin, paiskoo kiviä sileäksi, betonirakenteissa graffiteja, rantavedessä liplattaa energiajuomatölkki. Hengitys on sekaisin, vatsa tahtoo kääntyä nurin, keho tahtoo happea päähän, jota vihloo. Painan naaman metallikaiteiden väliin. Nyyhkäisen, se sekoittuu lorinaan, joenmutkaa varjostavaan salavaan, johon tuuli tarttuu. – –  

Jäljelle jäävä aika käy vääjäämättä vähiiin viikonpäivien mukaan nimetyissä luvuissa. 

Ani puntaroi mielessään, kannattaako aikaa käyttää enää nukkumiseen, yhteen liimattujen päiväkirjan sivujen avaamiseen tai bucket-listaukseen siitä, mitä haluaisi vielä ennättää tehdä.

Kotitalon pihalla sijaitseva kattomaja toimii myös metaforana asioiden suhteellistamiselle ja etäisyyden ottamiselle.  

 
Kolu jättää lopun avoimeksi: paljon jätetään lukijan oman tulkinnan varaan.

Kun ihmiset ajattelevat asioista eri tavoin

Nunna Kristoduli: Pienet pyhiinvaeltajat. Kuvitus Zsuzsa Demeter, 200 sivua. Lasten Keskus 2003. 

 

Se oli elämäni säikähdys! 

Olin lempipaikassani pikkuruisessa kirkossa lähteen luona ja juttelin Taivaalliselle Äidilleni. Hän hymyili kauniisti ikonistaan, ja Jeesus-lapsi istui iloisena ja reippaana hänen sylissään kuin valtaistuimella. Tuntui niin lämpimältä sydämessä, niin kuin aina ollessani pikkukirkossa. – – 

Rukoushetken intiimi, levollinen tunnelma
kuvastuu hienosti Zsuzsa Demeterin kuvituksesta
Nunna Kristodulin lastenromaaniin 
Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003).

Nunna Kristodulin (oik. Anna-Leena Lampi, 1945–2020) äskettäin julkaistu vuodet 1957–2001 kattava Päiväkirjat (toim. Marja ja Riitta Lampi, Lintulan luostari 2023) muistutti mieleeni 20 vuotta sitten ilmestyneen lastenromaanin Pienet pyhiinvaeltajat. 

 

Kristoduli varttui luterilaisessa perheessä, kääntyi ortodoksiksi ja vietti yliopisto-opintojen jälkeen ensimmäiset luostarivuotensa Kreikassa Bytoman luostarissa Thessaliassa, mistä hän palasi Suomeen 2001 asettuen pysyvästi Lintulan luostariin Heinävedelle.  

 

Pienet pyhiinvaeltajat on kiinnostava monestakin eri syystä, vaikka kirjan kerrontatapa vaikuttaakin nykylukijan mielestä jo perin vanhanaikaiselta. 

 

Kirja kuvaa kauniisti noin 10-vuotiaan tytön arkea, johon  ortodoksinen usko kuuluu luontevana osana. 

Leenu, jota läheiset puhuttelevat  myös nimillä  Eleni, Elenitsa ja Nitsa, asuu suuren osan vuodesta kreikkalaisessa pikkukaupungissa kreikkalaisen isänsä ja tämän vanhempien yhteisessä taloudessa. Kesät tyttö viettää Suomessa, auto-onnettomuudessa kuolleen äitinsä kotimaassa äidinpuoleisten sukulaisten kanssa. 

 

Nunna Kristodulin lastenromaani tavoittaa hienosti maailmankansalaisen ja kahdessa eri kulttuurissa kasvavan lapsen tunnot, pakolaisten ja vähemmistökulttuurien ahdingon. Näiltä osin kuvaus on ollut humaaneissa painotuksissaan jopa aikaansa edellä! 

 

Romaanin rakenne tuo mieleen klassisen tyttökirjan konventiot esimerkiksi kohtauksessa, jossa Leenu rohkaistuu maaherran vastaanotolla tuomaan esille ystävänsä,  romanityttö Marian, hädänalaisen tilanteen: tyttö ei osaa lukea ja kirjoittaa ja ansaitsee muutamia lantteja pesemällä autojen tuulilaseja vilkkaasti liikennöidyillä risteysalueilla vaarantaen näin jatkuvasti henkensä. 

 

Leenun opastuksella Maria oppii lukemaan ja pääsee maaherran aloitteesta perustettuun kouluun.

 

Pienet pyhiinvaeltajat kertoo sananmukaisesti ”lapsenuskosta”. 

Leenu tutustuu omalaatuiseen Kosta-poikaan, joka asuu yhdessä isoisänsä kanssa, koska hänen vanhempansa ovat Saksassa ansiotyössä. 

Kun Leenu kokee kohdelleensa hyvää ystäväänsä
epäoikeudenmukaisesti, hän keventää sydäntään tunnustamalla
syntinsä  isä Mitrofanekselle. Zsuzsa Demeterin kuvitusta
Nunna Kristodulin lastenromaaniin
Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003). 

Kosta on kiinnostunut luonnontieteestä ja maailmankaikkeudesta  ja hänen uskonnon harjoituksensa on Leenua vähäeleisempää, mutta yhtä harrasta.

 

Esimerkiksi rukoileminen on Kostalle ”sydämen työskentelyä”. 

 

Kosta kertoo Leenulle albanialaispakolaisina maahan tulleista pojista, jotka luostarin nunnat ottivat hoteisiinsa. Leenun ymmärrys elämän epätasa-arvoisuudesta kasvaa.

 

– Ooh! Huokasin ja ajattelin, kuinka isä ja Jaija kilvan hellittelevät minua. Ja on toisia lapsia, jotka joutuvat kaksitoistavuotiaina lähtemään ulkomailla etsimään työtä elättääkseen sisaruksensa! 

 

Leenu uhoaakin ryhtyvänsä isona sosiaaliministeriksi. Hän haluaa huolehtia ”ettei kukaan lapsi tässä maassa näe nälkää ja kaikki saavat käydä koulua”.

Kosta ja Leenu lähtevät vuoristoon keräämään yrttejä yhdessä
luostarin nunnien kanssa. Zsuzsa Demeterin kuvitusta 
Nunna Kristodulin lastenromaaniin 
Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003). 

 

Seikkailullistakin ainesta ja suoranaista jännitystäkin lukijalle tarjoaa Kostan löytämä emonsa hylkäämä sudenpentu sekä pankkiryöstäjien takaa-ajo.

 

Romaanin lopussa Leenu matkustaa kesän viettoon Suomeen. 

Pitkin romaania hän vertaa suomalaisten ja kreikkalaisten erilaisia tapoja harjoittaa uskoaan.

 

Kreikassa kaikkien muidenkin luut kaivetaan esiiin haudoista ja pannaan hautausmaiden luuhuoneisiin. Meistä se on ihan luonnollista, mutta kun kerroin siitä suomalaisille sukulaisilleni, se tuntui heistä kauhealta. Ihmiset voivat siis ajatella ihan eri lailla samoista asioista! Olen huomannut, ettei  Suomessa muutenkaan  puhuta mielellään asioista, joilla on tekemistä kuoleman kanssa. Kummallista! Kreikassa ei ole ollenkaan niin. Jaijallakin on ollut jo monta vuotta kuolinvaatteet valmiina ja hän on näyttänyt minullekin moneen kertaan, missä ne ovat, ettei tarvitse etsiskellä, kun niitä tarvitaan. 

 

Leenun äiti on kääntynyt luterilaisesta uskosta ortodoksiksi tutustuttuaan tulevaan mieheensä. Tämä on herättänyt äidin perheessä aluksi pahennusta tai ainakin hämmennystä. Sittemmin Leenun isovanhemmat ovat kuitenkin liittyneet ortodoksiseen kirkkoon ja kesällä Leenu saa kuulla, että he ovat rakennuttamassa tsasounaa tyttärensä muistoksi. Tässä voi halutessaan nähdä yhtymäkohtia myös nunna Kristodulin omaan elämään.

Nunna Kristoduli kiittää kirjan esilehdellä Hellevi Salmista "rohkaisusta ja avusta kirjan tekemisessä". 

Valamon luostari järjestää lapsille Pienet pyhiinvaeltajat -kursseja, joilla tutustutaan lasten näkökulmasta Valamon luostariin. Kurssilla etsitään mm. kadonnutta aarretta, haastatellaan munkkia, kuullaan tarinoita ortodoksipyhistä, saadaan kirjavinkkejä ja innostusta ikonimaalaukseen sekä osallistutaan  jumalanpalveluksiin.  

13. luukku: Lucia on valon ja hyvän tahdon lähettiläs

Kirsti Ellilä: Niilon joulukoulu, 76 sivua, Raakku kustannus 2018.

Jouluaiheinen sarjakuva onkin vähän harvinaisempi ilmiö.

Lasten- ja nuortenkirjoistaankin tunnettu turkulainen Kirsti Ellilä on toteuttanut joulun aate- ja kulttuurihistoriaa sisältävän tuhdin paketin sarjakuvana.

Kirja on saanut taakseen ikäsuosituksen 0–100 ja sitä suositellaan 

aikuisten ja lasten yhteisesti tutkittavaksi. 

Jouluaiheisessa kirjallisuudessa on tyypillistä, että pieni lapsi kokee joulun ensimmäistä kertaa, ja on siksi erityisen utelias joulun vieton yksityiskohdista.

Niilo oppii myös piparkakkujen muotoon liittyvää
symboliikkaa. Kirsti Ellilän sarjakuvakuvitusta kirjaan 
Niilon joulukoulu (Raakku kustannus 2018). 

Niilo-pojan taustoja ei juurikaan sarjakuvassa avata. 

Kenties hänet on adoptoitu Suomeen? Niilon mainitaan olevan katolilainen.   

Niilon kanssa tutustutaan vanhoihin kristillisiin joulutraditioihin sekä saadaan tietoa suomalaisten omista jouluperinteistä.  

Uudet ja vanhat jouluperinteet ottavat myös mittaa toisistaan esimerkiksi silloin, kun todetaan että Ruotsissa hermostuttiin hakaristin mallisista joulutortuista.

 

Lapsiperheen arjen haasteet tuodaan esille  humoristisesti.
Kirsti Ellilän sarjakuvakuvitusta kirjaan Niilon 
joulukoulu (Raakku kustannus 2018). 

Tänään vietetään Lucian päivää. 

Suomessa Lucia-pyhimyksen asema ei ole ollut kovin näkyvä. 

Niilo oppii, että kansanuskossa ajateltiin pimeyden voimien olevan liikkeellä Lucian päivänä. 

Anna-täti kertoo lapsille Luciasta ja tämän karusta kohtalosta.
Kirsti Ellilän sarjakuvakuvitusta kirjaan
Niilon joulukoulu (Raakku kustannus 2018).

Kirsti Ellilä on pakannut kirjan täyteen joulutietoutta. 

Raikas kertojan ote säilyy puhekuplissa yllättävän hyvin. 

Ellilä havahtui siihen, että joulua vietetään Suomessa perinteiseen tyyliin ilman että enää edes muistetaan perinteiden alkuperäisiä taustoja. Hän tunnustaa oppineensa itsekin paljon uutta kootessaan kirjan aineistoa yhteen. 

Sarjakuvakupliin ripoteltuna tiedosta ei kuitenkaan tule ähkyn tunnetta. 

Kirjan lopussa on vielä luettelo käytetyistä lähteistä.

Raakku kustannus on turkulainen pienkustantamo, jonka kirjoista osa on vapaasti ladattavissa kustantamon sivuilta. 

Niilon joulukoulua  on myynnissä Turun Pienessä kirjapuodissa, Turun Kansallisessa kirjakaupassa ja Turun sarjakuvakaupassa. 

Kirjaa voi tilata myös suoraan tekijältä. 

Sarjakuvaformaatti on Ellilälle tuttu myös Pyhän Birgitan perillisistä (julk. Birgittalaissisarten ystävät ry 2014), joka on sarjakuvamuotoon tehty elämäkerta ja historiallinen tietokirja Naantalin luostarissa vaikuttaneesta Pyhästä Birgitasta.

24. luukku: Minä ilmoitan teille suuren ilon…

Jeesuksen syntymä, Luukkaan evankeliumin mukaan, kuvittanut Reinhard Herrmann, Suomen Kirkon Sisälähetysseura 1966.

Tämä nidottu kuvakirjahelmi on löytynyt kirpputorilta jo monta vuotta sitten.

Reinhard Herrmannin kuvitus vaikuttaa yli 50 vuoden iästä (saksalainen alkuteos on ilmestynyt 1962) huolimatta väritykseltään ja muotokieleltään jopa yllättävän modernilta.

Näin dramaattisesti kuvataan jouluyönä paimenien ja enkelien kohtaamista.
 Reinhard Herrmannin kuvitusta kuvakirjaan Jeesuksen syntymä,
Luukkaan evankeliumin mukaan (Suomen Kirkon Sisälähetysseura 1966).

Kirkasväriset aukeamat ja sini-valko-harmaat aukeamat vuorottelevat upeasti ja rytmittävät klassista Luukkaan evankeliumin jouluyön kertomusta.

"Yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä…"  
Reinhard Herrmannin kuvitusta kuvakirjaan Jeesuksen syntymä, Luukkaan
evankeliumin mukaan (Suomen Kirkon Sisälähetysseura 1966).

Rouva Huu toivottaa leppoisaa joulun aikaa kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille.

11. luukku: Tuhti tietopaketti joulusta

Satu Reinikainen: Ihme joulu!  Kuvittanut Marjo Nygård. 151 sivua. Lasten Keskus 2013.

Satu Reinikaisen ja Marjo Nygårdin Ihme joulu! on sisarteos aiemmin ilmestyneelle kirjalle Ihme pääsiäinen!

Joulukirja on selvästi syntynyt seurakuntien lapsityön tarpeisiin valottamaan joulun kristillistä sanomaa. Mukana on toiminnallisia tehtäviä, leikkejä ja askarteluohjeita. Raamatun kertomusten lisäksi seurataan päiväkoti-ikäisen Liisan perheen joulun odotusta, johon tuo lisäjännitystä pian syntyvä uusi perheenjäsen. Joulukausi jatkuu kirjassa aina loppiaiseen asti.

Liisan perheen joulunodotusta havainnollistetaan nelivärisen
kuvituksen kera. Raamatun tarinoissa kuvitus on yksiväristä ja pelkistetympää. Marjo Nygårdin kuvitusta Satu Reinikaisen kirjaan Ihme joulu!, Lasten Keskus 2013. 

Liisa elää uusperheessä. Isä asuu uuden vaimonsa kanssa Thaimaassa.

Satu Reinikainen on nokialainen seurakunnan lapsityön ohjaaja, joka on asunut perheineen pitkään myös ulkomailla. Hän on ollut mukana tekemässä kirjaa Veikko-Vaarin antiloopit (Kansanvalistusseura 2005), joka on suunnattu perheen kanssa ulkomaille muuttaneille lapsille. 

Monikulttuurisuus näkyy myös tässä joulukirjassa, kun päiväkotiryhmässä huomioidaan, että kaikilla ei ole välttämättä yhteisiä  joulunviettoperinteitä.

Kirjassa on kirjava kokoelma hyvin erityyppistä materiaalia. Kirjan taitossa ja pienessä kirjasintyypissä ei ole ajateltukaan lasta sen ensisijaisena käyttäjänä ja lukijana: aikuinen voi valita kulloiseenkin tilanteeseen tai tiedontarpeeseen sopivaa aineistoa yhdessä lasten kanssa työstettäväksi.   

3. luukku: Jylhän kaunis joulutarina pyyteettömästä Gregorista

Janosch: Vanha mies ja karhu. 31 sivua. Suomentanut Riitta Mäyrälä. WSOY 1990.

Tätä kuvakirjaa ei äkkipäätä edes arvaisi jouluteemaan sopivaksi.

Puolalais-saksalaisen Janoschin (oik. Horst Eckert, s. 1931) lastenkirjoja suomennettiin kiitettävän paljon 1980–1990-luvulla. Hänen lastenkirjafilosofiansa väljensi merkittävästi suomalaisten käsitystä lastenkirjan ääni- ja tyylilajeista.

Janoschin oma lapsuus oli ankea ja köyhä, ja muistumia tästä löytää rivien välistä myös vanhan miehen ja karhun tarinasta.

Tarinan voi lukea myös vanhanaikaisena joulusatuna, jossa kohdennettiin hyväosaisten huomio köyhiin. Näissä saduissa parhaan joululahjan rikkaat  saivat osoittamalla armeliaisuutta köyhiä kohtaan nimenomaan joulun aikaan.

Gregorin koti on aineellisesti vaatimaton, mutta kuvasta välittyy
sisäinen rauha ja levollisuus. Janoschin kuvitusta kuvakirjaan Vanha mies
ja karhu, WSOY 1990. 

Vanha mies Gregor on kyläläisten keskuudessa hupsun maineessa. Hän uurastaa kyläläisten pelloilla palkollisena ja käyttää ison osan vähistä rahoistaan ostaakseen aina joulun aikaan lintukauppiaalta lintuja.

--- Tuohon aikaan ei ollut radiota, ja ihmiset hankkivat itselleen häkkilintuja ja kuuntelivat niiden sirkutusta.

Gregor ei osta lintuja huvituksekseen, vaan hän päästää ne heti vapaiksi.

Gregorin ostama hemppo on sairaalloinen ja tuvassa ei enää ole ruuan
murentakaan, lämmöstä puhumattakaan. Vanhan miehen uskonnollisuuteen
viitataan hyvin vähäeleisesti  kodin seinällä olevan ikonin kautta. Janoschin
 kuvitusta kuvakirjaan Vanha mies ja karhu, WSOY 1990.

Gregor vanhenee eikä enää jaksa entiseen tapaan käydä peltotöissä. Eräänä jouluna hänen rahansa riittävät vain yhteen sairaalloiseen lintuun.

– Jonninjoutava lintu, ei laula edes kesällä, lintukauppias sanoi.

Gregorin tupa on kylmillään ja hän päättää mennä karhun luokse. Matkalla hän saa  tovereikseen ketun sekä kaksi jänistä ja kaksi varista.

Karhun tuvalle ehtiessään Gregor tuntee olonsa kevyeksi, ”aivan kuin olisi leijunut ilmassa”. Karhu antaa vuoteensa kulkumiehille ja yöpyy itse pakkasessa ulkona.

Aamulla karhu ja lintu olivat poissa. Enkeli oli käynyt noutamassa ne tähtien tuolle puolelle.

Viimeisen aukeaman tapahtumat jäävät kuvan katsojan tulkittaviksi:
Kuka on karhun talosta poistuva hattupäinen pitkätakkinen mies?
Entä pääsikö Gregor karhun ja linnun tavoin maallisista murheistaan
"tähtien tuolle puolelle"? Janoschin kuvitusta kuvakirjaan Vanha mies ja karhu,
 WSOY 1990.  

Janoschin eleetön tarina on vertauskuvallisuudessaan jyhkeä ja kaunis. Janosch luottaa kuvan voimaan ja kirjassa onkin monta aukeamaa, joissa kuva saa puhua tekstin puolesta. 

Hiljentymiseen houkuttelevaa käyttölyriikkaa

Sirpa Sironen-Hänninen & Jukka Salminen: Ipanakerä. Kuvittanut Markku Pitkänen. 160 sivua. Kustannusosakeyhtiö Päivä 2011.  

Isoilta kustantamoilta on koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana ilmestynyt lukuisia komeasti kuvitettuja lastenrunokirjoja. Lastenrunous versoo  monipuolisena monien pienten kustantamoiden tarjonnassa. 

Lounaisessa Hämeessä Tammelassa lastenhoitajana päiväkodin eri sektoreilla työskentelevän Sirpa Sironen-Hännisen Ipanakerä on sivumäärältään tavattoman runsas kokoelma. Esipuheessaan hän kiittää kahta eturivin hengellistä lastenlyyrikkoa, Pia Perkiötä ja Anna-Mari Kaskista, runokurssien annista. Edellä mainittujen lyyrikkojen "arkisen hengellisyyden" tuntu on myös Sironen-Hännisen runoissa vahvasti läsnä.

Itse asiassa iso osa kotimaisesta lastenlyriikastamme ammentaa vieläkin Zacharias Topeliuksen ja Immi Hellénin sadan vuoden takaisesta runoudesta siinä mielessä, että nykyrunoissakin ihmetellään luonnon kauneutta ja arjesta juontuvien tavallisten tapahtumien ainutkertaisuutta.

Ipanakerän runoissa pysähdytään arkisten rutiinien äärelle. Kumpparit, kurahousut ja hoitopäivän rutiinit ovat näiden runojen inspiraation lähteitä. 

Oivallisia tilausrunoja päiväkodin tarpeisiin ovat esimerkiksi runot "Vesirokko", "Hammaskeiju" ja "Päiväunikärpänen".

Ipanakerä taltioi runoihin nykyperheiden kiireisen ja tapahtuman täyteisen arjen. 

"Hikihumppa" –runossa "isi kuskaa, bensaa tankkaa. / Joskus huokaa: Huh, huh, rankkaa." 

"Äidin ystävä" –runossa kerrotaan, kuinka äitikin kaipaa välillä omaa aikaa, vetäytymistä pois arjen pakkotahtisesta hössötyksestä.

Ipanakerässä on paljon kiireen kesytysrunoja, joissa vanhemmat ja lapset paijailevat toisiaan kodin lämmössä. Nämä runot ovat tärkeitä lohturunoja ja tekevät hyvää meille kaikille, ikään, perhetilanteeseen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta, kuten runossa "Kotona on paljon aikaa": 

Kotona on paljon aikaa 

Tule, äiti, peiton alle, 

tehdään meille pesä. 

Kuvitellaan, että on 

vielä lomaa ja kesä.

 Unen aallot sisälläni 

hiljallensa soutaa. 

Päivän puuhat, hoitotädit 

odotella joutaa.

 Kotona on paljon aikaa, 

leikit loppuun kestää. 

Miksei, äiti, jäädä tänne, 

kuka meitä estää?

 Tule, äiti, ihan vähän 

anna tässä olla. 

Silitä ja suukota, 

niin tulen sovinnolla.

Kokoelman  runot on koottu alaotsikoiden alle, ne etenevät väljästi vuodenkierron mukaan, syksystä talveen, keväästä kesään myös tärkeimmät kirkolliset ja muut vuotuisjuhlat huomioiden.

Runoissa lapselle sallitaan kaikki tunteet, ja monessa niistä kehotetaan lasta hiljentymään ja kuuntelemaan myös hiljaisuutta. Tällaisia hiljaisuuteen kuin varkain viekoittelevia runoja tarvitaan päiväkodeissa ja kouluissa jatkuvan remellyksen ja tapahtumantäyteisen päivän vastapainoksi!

Runokokoelman ohessa on CD-levy, josta löytyy Jukka Salmisen sävellykset 30:een Ipanakerän runoon. Nämä runot löytyvät kokoelmasta myös nuotinnettuina.

Päivä osakeyhtiö on kristillinen kustantamo, jonka omistaa Suomen Vapaakirkko. Kustantamo on perustettu vuonna 1962