tiistai 28. helmikuuta 2017

Myyttistä ja modernia tyttöenergiaa













Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla, 165 sivua, Haamu kustannus 2017, kansikuva Suvi Kari.






Kotimaiset lasten- ja nuortenkirjailijat varioivat kansainvälisiä fantasiatrendejä entistä kekseliäämmin. Kunpa myös lukijat löytäisivät nämä kotikutoiset vastineet, joiden suurin ansio on nimenomaan kotimaisen perinteen nerokkaassa hyödyntämisessä.

Tänään Kalevalan päivänä julkistettu Mervi Heikkilän Louhen Liitto -sarjan kolmas osa Tuonella kulkijat jatkaa teini-ikäisen Roonan tarinaa. 

Roona on jo sinut sen kanssa, että hänen suonissaan virtaa noidan verta ja että hänen voimaeläimensä karhu myös auttaa äärimmäisen hädän tullen. 

Vierailut tuonpuoleisessa ja myyttisten olentojen asuinsijoilla ovat Roonalle jo luonteva osa elämää. Seurustelusuhde Aleksin kanssa on edennyt jo intiimimmälle asteelle, mutta kuten pararomantiikan perinteisiin kuuluu, varteenotettava  kilpakosijakin on tarjolla. 

Roonan etiäinen uhkatilanteesta saa vahvistusta vielä Eerikiltä ja Sampsalta: sen mukaan tyttö on jopa itse kuolemanvaarassa.

Sari Peltoniemi on osuvasti nimittänyt  suomalaisesta kansanperinteestä ammentavaa tuotantoaan luomufantasiaksi. Luonnehdinta pätee myös Heikkilän Louhen liitto- sarjaan. 

Heikkilä on taitavasti  suodattanut lähdeaineistoaan vetävän juonensa tilkkeeksi. Ja uskallan veikata,  että hän on lukenut ison pinon mm. Juha Pentikäisen kansanuskoon, kansanperinteeseen ja mytologiaan liittyviä tutkimuksia ja onpa hän tainnut perehtyä myös shamaanirummun tekoon ihan omakohtaisesti; sen verran elämyksellisesti ja paikkansa pitävästi myös Roonan rummun valmistusta kuvataan.   

Roonaa opastaa rummun tekoon Siperiasta kotoisin oleva shamaani Iraida:

Rumpu oli mielestäni hieno, ja olin siitä ylpeä. Poronnahka oli pingotettu kehän ympärille nahkanauhaa apuna käyttäen, ja takapuolella maailmanpuun vänkyräinen oksa oli hyvä, käteensopiva kahva. Rummun sisäpuolen kaareen Iraida oli kehottanut minua polttamaan itselleni tärkeitä merkkejä ja nimiä. Olin kirjoittanut sinne Aleksin, Valpurin, Eerikin, Sampsan ja äidin nimet, sekä tietysti myös Louhen. Toivoin hänen suojelevan sekä minua että rumpuani. Kalistimeksi olimme tehneet ylijääneestä puusta kapulan, jonka pää oli pehmennetty pumpulilla ja nahanpalalla. Minusta esine oli aivan täydellinen, mutta vielä se ei puhunut minulle. Ei humissut, eikä lämmennyt, kun kosketin sitä. Se tarvitsi vihkimisen ja isäntähengen, muuten se oli pelkkä soitin.
 
Mervi Heikkilän Louhi-sarjan kerronnan vetovoima säilyy tässä kolmannessakin osassa: murrosiän kuohut, itsetuntemus ja muuttuva suhde läheisiin kulkevat luontevasti myyttisen tason lomassa ilman itsetarkoituksellista tehostusta. 

Lyhyet, jäntevät luvut ovat lukijaystävällisiä, ja käyttömukavuus taataan myös nidotulla, mutta napakalla neliskulmaisella kirjaformaatilla. 






Ohessa valokuvat rouva Huun shamaanirummusta, jonka olen tehnyt Tammelassa kesällä 2009. Rummun takaa löytyy vasemmalta pieni tupas karhun turkkia ja talismaanina myös poron sarvesta vuoltu hammas... 

torstai 23. helmikuuta 2017

Lukutoukka rauhan rakentajana










Helen & Thomas Docherty: Ritari joka ei halunnut taistella, suom. Terhi Leskinen, 31 sivua, Kustannus-Mäkelä 2016.







Kuvakirjoissa riimitellään toisinaan lyhyttäkin tekstiä runomittaan. Aina tyylikeino ei oikein osu maaliinsa.

Helen &  Thomas Dochertyn pasifistishenkisessä kuvakirjassa Ritari joka ei halunnut taistella riimittely ei tuo suurtakaan lisäarvoa. Ääneen luvusta tulee jopa vähän keinotekoista, kun yrittää pysyä loppusointujen rytmissä … tai sitten kyse on makuasioista.

Riku on ritari erilainen, 
vaikka haarniskan ylleen hän pukee. 
Ei taistella tahdo hän muiden tavoin, 
vaan mieluiten kirjoja lukee.

Rikun vanhemmat eivät ole jälkeläisen käytöksestä mielissään:

Hän kauniisti eläimiä kohtelee, 
ja puhelee niille hempeitä. 
Vaan vanhemmat häntä nuhtelee: 
”Ei ritarit saa olla lempeitä”.



Lohikäärme saadaan rauhoittumaan lukuhetken avulla. Yksityiskohta
Thomas Dochertyn kuvituksesta Helen Dochertyn tekstiin kuvakirjassa
Ritari joka ei halunnut taistella (Kustannus-Mäkelä 2016). 


Mutta niin vain käy, että Riku kesyttää hurjan aarnikotkan, räyhäkän peikon ja tulta syöksevän lohikäärmeen kirjojen avulla.

Ja kotiin palaa tietysti sankari, joka vast´ edes saa kernaasti lukea päivät pitkät kirjojaan.

Hauskasti tarina todentaa, kuinka kirjat auttavat pinteestä ja kasvattavat lukijasta neuvokkaan ongelmanratkaisijan.





maanantai 20. helmikuuta 2017

Inhimillisyyden ytimessä















R. J. Palacio: Ihme, suomentanut Inka Parpola, 336 sivua, WSOY 2017. Kansikuva Tad Carpenter.






Nuoruus on aikaa, jolloin tarkkailee neuroottisena itseään ja peilaa myös jatkuvasti itseään suhteessa muihin ikätovereihin.

10-vuotias August Pullmann on elänyt poikkeuksellisen suojatun lapsuuden. Hän on käynyt kotikoulua, mutta nyt vanhemmat ovat jo sitä mieltä, että poika voisi siirtyä tavalliseen kouluun.

Augustin – tai tuttujen kesken Auggien – tilanne on vähän tavallista kiperämpi, sillä hänellä on syntymästä saakka ollut epämuodostuneet kasvot. Kehityshäiriöllä on lääketieteellinen nimikin – Treacher Collinsin syndrooma.

R. J. Palacio ei kuitenkaan tee esikoisromaanissaan Augustista friikkiä. 

Lukija ystävystyy päähenkilön kanssa nopeasti ja näkee hänen vahvuutensa ja unohtaa ulkoiset poikkeavuudet. Saman prosessin käyvät läpi – odotuksen mukaisesti – myös Augustin uudet luokkatoverit, vaihtelevalla menestyksellä.

Näkökulmatekniikkaa käytetään varsin usein nuortenkirjallisuudessa. Näin tarinaan tulee kerroksellisuutta ja ulokkeisuutta: edellisen kertojan näkemykset jäntevöityvät uusilla yksityiskohdilla, menneet tapahtumat ja repliikit saavat selityksensä. 

Näkökulmatekniikan suosiota nuortenkirjoissa voisi selittää myös sen empaattisella ulottuvuudella: lukija saa oivaltaa, että asiat eivät ole mustavalkoisia ja että kukin katsoo niitä oman elämänkokemuksensa ja ymmärryksensä mukaan.

Ihmeessä ääneen pääsevät Auggien itsensä lisäksi muiden muassa hänen vanhempansa, isosiskonsa, isosiskon poikaystävä, uudet koulutoverit ja koulun rehtori. 

Augustilla on aina ollut perheessä erityisasema. Isosisko Via on joutunut pienestä pitäen ymmärtämään ikäistään enemmän ja antamaan etusijan pikkuveljelleen. Perhedynamiikan kuvauksessa on paljon yleispätevää ja Auggien perheen selviytymisstrategiat ovat sellaisenaan sovellettavissa monenlaisiin perhekuvioihin.  


Viimeistään kirjan lopussa, luontoleirillä tapahtuneen kliimaksin jälkeen,  kostuvat paatuneimmankin lukijan silmät. Palacion Ihme tuo etsimättä mieleen Kerstin Johansson i Backen Näkymättömän Elinan (Otava 2002), jossa kouluyhteisön lojaalisuus nousee samalla tavalla keskiöön.

– – Kun palasin kouluun seuraavana päivänä, huomasin aivan ensimmäiseksi, että ilmapiirissä oli tapahtunut suuri muutos. Monumentaalinen muutos. Seisminen muutos. Ehkä jopa kosminen muutos. Kutsui sitä millä hyvänsä nimellä, se oli iso muutos. Kaikki – ei pelkästään meidän vuosiluokka vaan jokainen luokka – olivat kuulleet mitä meille oli tapahtunut seiskaluokkalaisten kanssa, joten yhtäkkiä minua ei tunnettukaan siitä, mistä minut oli aina ennen tunnettu, vaan tästä toisesta jutusta. – –


Kirjailijan  kotisivuilla tivattiin Wonder-esikoisteoksen ilmestyessä 2012, onko Auggien tarinalle tulossa jatkoa. Tuolloin Palacio kiisti jatko-osien mahdollisuuden, mutta suosion nosteessa hänen päänsä on saatu kääntymään:    Auggie & Me: Three wonder stories (2015) laventaa aihetta vielä kolmella uudella näkökulmahenkilöllä ja 365 Days of Wonder: Mr. Browne´s Book of Precepts (2016) listaa Auggien humaanin äidinkielenopettajan elämänviisauksia  

Menestyskirjan konseptiin kuuluu, että Ihmeestä  on tekeillä elokuva, jota tähdittää mm. Julia Roberts.

Tad Carpenterin kansikuva ansaitsee erityisen kiitoksen. 

Kirja kiinnosti myös muita perheenjäseniä, nimenomaan vangitsevan ja yksinkertaisen kansikuvan takia.






torstai 16. helmikuuta 2017

Kirjakutsut, mikä mainio tilaisuus tutustua myös erikoisempiin kirjoihin!




Sipin päivän kirjakutsut Tampereen pääkirjasto Metson Lehmus-salissa keskiviikkona 15.2.2017. 

Vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjatarjontaa esittelivät pedagoginen informaatikko Mervi Hietanen (tietokirjat) sekä kirjastonhoitajat Katariina Ahtiainen (kuvakirjat, sadut lastenkertomukset, runokirjat), Elisa Marttinen (helppolukuiset, lastenromaanit, lastenkertomukset, sadut), Niina Salmenkangas (lastenmusiikki) ja Tuija Mäki (lastenkertomukset, sadut, fantasia, spekulatiivinen fiktio, nuortenkirjallisuus).






Tampereen pääkirjaston lasten- ja nuortenkirjaosaston kirjakutsuilla on jo 14 vuoden mittainen perinne. 

Maakuntakirjastokaupungeissa on eri puolilla Suomea pidetty jo pitkään tällaisia koko tarjontaa summaavia koulutustilaisuuksia.  


Edellisvuoden lasten- ja nuortentarjonnan esittelyillä on nykyisin entistä isompi merkitys lasten ja nuorten ja kirjojen kanssa eri tavoin työskenteleville. Ne auttavat  saamaan kokonaiskuvaa jatkuvasti rönsyilevästä ja runsastuvasta tarjonnasta. Pieniä kustannuskentän toimijoita ja omakustanteita tulee koko ajan lisää, ja niistä on vaikea pitää mitään lukua.


Kirjakutsujen ansio on juuri siinä, että isojen ja pienten kustantajien tarjontaa ei arvoteta suuntaan tai toiseen. Mutta täyden koulutuspäivän jälkeen hiipii kyllä mieleen epäilys,  löytävätkö kaikki kirjat edes uutterien kirjavinkkarien työn tuloksena lasten ja nuorten lukemiksi.

Kirjakutsuilla ei kuitenkaan kuultu huolipuhetta lasten ja nuorten lukemisen vähenemisestä. Kirjastoväki näkee onneksi yhä päivittäin onnellisia kohtaamisia, joissa oikea kirja löytää oikean lukijansa.

Kirjakutsuilla tärkein arvostuksen mittari on kirjan vinkattavuus: suuri osa Sipin päivän kirjakutsujen osallistujista oli kirjastoväkeä, mutta mukana oli myös ilahduttavan paljon päiväkoti- ja koulupuolen kasvattajia, myös aivan ensikertalaisia. Kirjakutsun osallistujat saivat kotiin ja työnpaikalle viemisiksi kattavan kirjalistan, jossa kukin esiintyjistä on nostanut kiinnostavimpia vuoden kirjoja eri otsakkeiden alle. 


Lastenkirjahyllyn perinteinen kirjakutsukatsaus pyrkii tällä kertaa poimimaan kiinnostavia havaintoja ja uusia trendejä yksittäisten teosnostojen sijaan.

Mervi Hietasen tietokirjaosuudessa ryhmittelystä näkyy myös teosten kirjastoluokka. Iso osa lapsia ja nuoria kiinnostavista tietokirjoista voi löytyä myös aikuisten puolelta.

Selkokirjojen määrä näyttää runsastuvan vuosi vuodelta. Monet selkotietokirjoista tyydyttävät yhtälaisesti aikuisen,  lapsen ja nuoren tiedonnälkää. Selkokirjoja on tarjolla ilahduttavan runsaasti sekä alakouluikäisille että nuorille. Myös maailmankirjallisuuden klassikoista tehdään selkomukautettuja versioita.

Hietasen useamman tietokirjanoston perusteella retrotyyli on leviämässä jo tietokirjojen kuvitukseenkin. 

Kotimaisia laadukkaita luontokirjoja tehdään lapsille entistä enemmän, mikä on tietysti iso ilonaihe.

Käännöstietokirjoissa ongelmana tahtoo olla se, että tietoaineksesta osa saattaa olla jo auttamatta vanhentunut siinä vaiheessa kun se päätyy suomennettavaksi. Tässä siis taas hyvä syy suosia suomalaista!

Katariina Ahtiaisen savottana oli käydä läpi kuvakirjojen lisäksi myös runot, lastenkertomukset ja sadut, osin yhdessä Tuija Mäen ja Elisa Marttisen kanssa. 

Kuvakirjanimekkeitä hankittiin Ahtiaisen tilaston mukaan maakuntakirjastoon lähes 350 kappaletta, ja näistä peräti kolmannes on kartonkilehtisiä katselukirjoja!

Eri tavoin ääntelevien kirjojen määrä on kasvanut: Ahtiaisen arvelun mukaan kirjan monikäyttöisyys on yksi kustantajien kikka saada kirja paremmin myydyksi.

Yleisenä huomionaan Ahtiainen kiitteli kuvakirjoista löytyvää tavallisten perheiden arjen tarinoita, joista puuttuu päälle liimattu idylli.

Elisa Marttisen luku-urakkaan kuuluivat helppolukuiset, lukemaan opetteleville suunnatut lastenkirjat, joissa on isompi fontti ja enemmän kuvitusta. Laadultaan ja ääripäiltään kyse on varsin sekasisältöisestä joukosta. 

Kustantajista Kustannus-Mäkelä pitää edelleen määrän puolesta kärkisijaa (viime vuoden 64 helppolukuisesta peräti 26 tuli Mäkelältä!) , mutta iso osa niistä on ”bulkkitavaraa” ja muutamissa kirjoissa lukevaa lasta  Marttisen mielestä jopa aliarvioidaan.

Marttinen oli ilahtunut yhdeksästä kotimaisesta helppolukuisesta uutuudesta ja hän piti WSOY:n uutta Lukupalat-sarjaa valopilkkuna

Pienten kustantajien satukirjoissa ja lastenkertomuksissa  esiintyy  huostaan otettuja lapsia, vankilassa tuomiotaan kärsiviä vanhempia, kiusaamista ja perhedraamaa sekä lapsen vakavaa sairastumista. Moniin kirjakutsuilla esiteltyihin pienten kustantajien teoksiin täytyy vielä myöhemmin yrittää Lastenkirjahyllyssäkin palata. 

Niina Salmenkankaan lastenmusiikkikatsauksessa kuultiin jälleen svengaavia maistiaisia viime vuoden lastenlevytarjonnasta. Sattumaa tai ei, viime vuonna ilmestyi poikkeuksellisen paljon uskonnollisia lastenlevyjä.

Oivaltavasti   Salmenkangas muistutti, että aina ei tarvitse lukea iltasaduksi (satu)kirjaa, vaan  voi myös valita kauniisti kuvitetun nuottikirjan ja laulaa siitä yhdessä laulu tai useampi. 

Matti Karjalaisen sairastumisen takia sarjakuvakatsaus jäi kirjakutsuilla tällä erää kuulematta ja Tuija Mäki paikkasi lennosta myös Karjalaisen osuuden fantasiasta ja nuortenromaaneista.

Nuortenromaanien ikuinen teema, rakkaus, näkyi viime vuonna sekä kotimaisissa että käännetyissä nuortenromaaneissa, usein myös kahden päähenkilön näkökulman kuvauksina.

Jessica Schliefauerin Ester & Isak (Karisto) sekä Rainbow Rowellin Eleanor & Park  (Viisas elämä) puhuttivat kirjastoväkeä vahvoina teoksina. Kummassakin väkivalta on keskeisessä osassa. Yleisökommentissa ihmeteltiin myös avoimesti sitä, kuinka on mahdollista että mikään iso kustantaja ei hoksannut ottaa  Rowellin hittikirjaa valikoimiinsa. 1980-luvulle sijoittuva Eleanor & Park on sykähdyttänyt myös aidosti nuoria – siis ilman laajamittaista markkinointikoneistoa – , mikä taitaa olla jo aika harvinaista!  

Jotkut aiheet tai kerronnalliset ratkaisut näkyvät toisinaan hätkähdyttävän identtisinä useammassa teoksessa. Otavan nuortenromaanikilpailussa menestynyt Anne-Maija Aallon Syvään veteen ja Sara Saarelan Kanssasi en tarvinnut sanoja (Kharis) ovat asetelmiltaan ja kerronnallsilta ratkaisuiltaan samanlaisia.

Ilahduttavana ilmiönä voi pitää sitä, että nuortenromaaneissa kuvataan nykyisin enemmän maaseudun nuoria.  Keskustelua käytiin myös Estelle Maskamen DIMILY-sarjasta (Gummerus), sen moraalista ja suosion syistä nuorten keskuudessa.

Mintie Dasin Storm sisters –sarjan avaus Kuohuva maailma (Tammi) oli jäänyt useammalta vinkkaajalta kesken ja tätäkin pohdittiin, mikä siinä tökki pahiten ja päädyttiin mm. toteamaan,  että kielessä on jotain pielessä, se ei  ”kulje”.  

Tuija Mäki kiteytti osuvasti, että viime vuosi oli kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa poikien vuosi. Entuudestaan tutut sekä esikoistekijät, naiset ja miehet, kirjoittivat peräti 20 kirjaa poikalukijoille!  

Metson lasten- ja nuortenkirjallisuuden kirjakutsujen ehdoton valtti on se, että useampi esiintyjä omaa pitkän perspektiivin  esittelemäänsä kirjallisuuden alueeseen. Niinpä he parhaimmillaan myös pystyvät tekemään lukemastaan kiinnostavia zuumauksia ja päätelmiä. Erityisesti Tuija Mäen hyvästä muistista ja näkemyksellisyydestä on ilo nauttia vuodesta toiseen.  

Dystopiat ovat Mäen havaintojen mukaan muuttuneet aiempaa kevyemmiksi: niihin ei enää ladata koko maailman tuhoutumisen uhkaa. Suomalaisen esikoistekijän K.K. Alongin Kevätuhrit (Otava) tosin edustaa sitä angstisempaa maailmanlopun dystopaa, mutta se sai kiitosta myös yleisöltä ja  moni odottaa jo jatko-osaa malttamattomana. 

Kevätuhrit on mukana Suomen Kirjastoseuran Koko kansa lukee  -kampanjassa, jossa kannustetaan kirjaston käyttäjiä tutustumaan e-lukemiseen. Valikoimassa on myös Maria Turtschaninoffin Maresi (S & S), Paula Norosen Supermarsu palaa tulevaisuuteen (Tammi) sekä Malin Klingenbergin & Joanna Vikström Eklövin Den falska Bernice (S & S). 


Lasten fantasian osalta Tuija Mäki kiitteli myös sitä, että seikkailussa ovat  tasavertaisina toimijoina entistä useammin tyttö ja poika. Tämä helpottaa luonnollisesti vinkkausta.

Rouva Huu puolestaan kiittää taas Metson lasten- ja nuortenkirjaosaston väkeä asiantuntevista ja ajatuksia herättävistä esityksistä.

Toivoisin  myös kustantajien edustajien toimertuvan paikalle kuulemaan summauksia vuotuisesta tarjonnasta. Kansikuvilla, kuvituksilla, taitolla, kirjasimen koolla on vissi merkitys. Liian usein sisällöltään hyväkin opus hukkaa mahdollisuutensa. 




tiistai 14. helmikuuta 2017

Erilaisuus on rikkaus, myös ystävyydessä




Elena Agnello & Adrie Le Roux: Minä olen Alex, suomentanut Riitta Oittinen, 29 sivua, Pieni Karhu 2016.

Jessica Walton & Dougal MacPherson: Olen ystäväsi aina, tarina rohkeudesta ja rakkaudesta, suomentanut Emma Alftan, 32 sivua, Otava 2016.



Ystävänpäivän kunniaksi Lastenkirjahyllyssä on esillä kaksi vähän erilaista ystävyydestä kertovaa kuvakirjaa.

Eteläafrikkalainen Elena Agnellon  & Adrie Le Rouxin kuvakirja Minä olen Alex ei huuda sanomaansa.

Se piilottaa mottonsa esilehdelle, mistä löytyy Nelson Mandelan viisaus:

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan, vaan se on opeteltava. Jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Alexilla on syntymäpäivä. Hän kutsuu juhliin kaikki ystävänsä.  Ystävät tulevat eri kulttuureista ja uskonnoista, kullakin on omat erityispiirteensä ja perheiden kokoonpanokin vaihtelee. 

Kuvakirja kertoo konstailematta moniarvoisuudesta ja kulttuurien rikkaudesta.  

Kirjan päätteeksi nähdään kaikki Alexin ystävät pitkän juhlapöydän ympärille
kokoontuneina. Adrie Le Rouxin kuvitusta Elena Agnellon tekstiin kuvakirjassa
Minä olen Alex (Pieni Karhu 2016). 

Yhdysvaltalainen kuvakirja Olen ystäväsi aina heijastelee kiinnostavasti muutosta, joka on käynnissä yleisemmälläkin tasolla pikkulastenkirjallisuuden aiheissa.

Sukupuolineutraali kasvatus on hiljalleen Ruotsin kautta leviämässä myös Suomeen ja transsukupuolisuuden tunnot ovat jo ehättäneet kotimaisen nuortenkirjallisuudenkin aiheeksi (Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Otava 2016).

Tuomaksen lelunalle on allapäin. Se pelkää, että Tuomas lakkaisi olemasta sen ystävä, jos kuulisi mitä nalle on ajatellut.

Erkki-nalle huokaisi syvään. ”Minun täytyy olla oma itseni. Sydämessäni olen aina tiennyt, että olen tyttönalle, en poikanalle. Toivoisin, että nimeni olisi Elli, ei Erkki.”

Lastenkirjassa nallen sukupuoli-identiteetin muuttuminen on ilmoitusluontoinen asia, joka ei aiheuta Tuomaksessa tai tämän lähipiirissä mitään hämmennystä.

Jessica Waltonin & Dougal MacPhersonin kuvakirja kertoo transsukupuolisuudesta pienen lapsen ymmärryksen tasalta. Koko moniulokkeista asiaa ei ole tarkoituskaan jysäyttää lapsen tietoisuuteen, vaan tärkeämpää on nostaa tämä aihe esiin ja perusteellisemman keskustelun alle, jos siihen lapsen lähipiirissä on tarvetta. 


perjantai 10. helmikuuta 2017

Pystypäin pelkoja kohti













Lastenmusiikkinäytelmä Uskalluksen käsikirja pelokkaille vanhemmille. Käsikirjoitus ja ohjaus Karoliina Kuvaja, sävellys Aino Putaala ja Salla Lehtipuu. Lavastus Heidi Lahtinen. Pääosissa Aino Putaala (Elli), Nunu Ahtiainen (Sikke), Ronja Jylhä-Vuorio (äiti ja Anku-nukke) ja Sampo Seppä (isä ja ihmemiesrobotti Touko). Tuotanto Sunna Maijala ja Hanna Lahtinen. Ensi-ilta Tampereen Ylioppilasteatterissa 4.2.2017. Esityksiä 5.3.2017 asti. Kesto 45 minuuttia, 5–8-vuotiaille.





Rouva Huu ilahtuu aina omavaloisista uusista kotimaisista lastennäytelmistä. 

Laitosteatterit rakentavat lastennäytelmätarjontansa pääosin joko tuttuakin tutumpien ja siksi niin turvallisten lastenkirjaklassikkojen ympärille tai vaihtoehtoisesti uudempien myyntimenestysten ympärille.


Onko niin, että lastennäytelmään menosta ensi kädessä päättävälle aikuiselle on tärkeämpää tietää jo ennakkoon esityksen koordinaatit kuin haltioitua yhdessä lapsen kanssa upo uudesta ja ainutkertaisesta esityksestä?


Tampereen ylioppilasteatterin uuden lastennäytelmän ohjaajalla ja käsikirjoittajalla Karoliina Kuvajalla on kokemusta myös lastenkirjahitin dramatisoinnista. Kuvaja ohjasi vuonna 2015 Kajaanin Harrastajateatterille  Timo Parvelan lastenkirjaan pohjaavan Ella ja Paterock -kesämusikaalin. 

Toimittaja Heli Sirviön haastattelussa  Kuvaja kiteyttää koko perhettä viihdyttävän lastennäytelmäkonseptin ydintä:


– Se riippuu paljon tekstistä: onko se rakennettu niin hyvin, että se keskustelee lasten kanssa. Toisaalta siinä pitää olla vanhemmillekin jotain. Esityksen on oltava intensiivinen ja jotenkin totta, jotta lapset löytävät siitä samaistumisen pisteitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaiken pitää olla realistista vaan lapsen kiinnostus esitykseen on mahdollista herättää monella tavalla.

Elli (vas. Aino Putaala) arpoo erilaisia pelkoja käsikirjaa varten
yhdessä Sikke-sammakon (Nunu Ahtiainen), mollamaija Ankun
(
Ronja Jylhä-Vuorio) ja ihmemiesrobotti Toukon (Sampo Seppä) kanssa.Valokuva 
Tero Kairento/ Tampereen Ylioppilasteatteri.   



Ellillä on ensimmäinen eskaripäivä. Vanhemmat hössöttävät asiaa yli äyräiden, mutta Elli on asiasta yksinomaan innoissaan.  

Ensimmäisessä isossa kohtauksessa kuvataan vanhempien kakofonista ja poissaolevaa kasvatusmetodia ja mietin, pitäisikö katsomossa olla lasten sijasta aikuisia ottamassa opiksi omista virheistään.

Mutta onneksi näytelmän fokus kääntyy nopeasti Ellin voimauttavaan mielikuvitusmaailmaan. Tytön pehmolelusammakko Sikke nimittäin kertoo Ellille, että vanhempien ylisuojeleva asenne voi johtua siitä, että vanhemmat itse pelkäävät monia asioita.

Elli päättääkin Sikke-sammakon, mollamaija-Ankun ja ihmemiesrobotti Toukon kanssa laatia vanhemmilleen oppaan, jonka avulla voi selvitä vaikeista tilanteista ja peloista.

Elli (näyttelijä Aino Putaala) ei onneksi jää hiukan hukassa
 olevien vanhempien heittopussiksi. Valokuva Tero Kairento/
Tampereen Ylioppilasteatteri.
 


Olemukseltaan hentoinen, mutta karakteristiikaltaan valovoimainen Aino Putaala on näytelmän sirkeä generaattori. Yhdessä lelujen kanssa hän keksii keinot, joilla selättää pimeänpelon, vieraisiin tutustumisen pelon, maailmanlopun. Ja lopuksi hän keksii myös keinon ratkaista vanhempien kanssa syntynyt riitatilanne.

Leikki-ikäisten lasten pelot voivat aikuisen näkökulmasta olla joskus aivan absurdeja. Nunu Ahtiaisen ja Aino Putaalan lauluteksti kiteyttää hyvin pelkojen laajaa skaalaa:


      – Joitakin lapsia saattaa pelottaa esimerkiksi pimeä sängyn alla tai juuri kun on menossa nukkumaan tai  ikkunan takana. 
Ja automobiilit –ne on pelottavia. 
Ja krokotiilit, jotka ottaa nokosia. 
Ja mummit, joilla on ilmavaivoja. 
Ja slummit ja pummit ja ummet ja lammet Ja kammet,  
joilla väännetään suuri laitteita. 
Ja pelit, joissa tarvitaan pelkkää tuuria.

ihmiset, jotka hoipertaa ja kertoo tyhmää juttua. 
Ja lelut, jotka katoaa juuri silloin, kun äiti flippaa ja iskä 
huutaa huttua.

Kiertoradat ja niiden kaarevuus. 
Mustat aukot ja meteoriitit. 
Reijittimet ja viimeiset niitit. – – 

Napakkaan kolmen vartin mittaan koottu esitys osallistaa katsojia myös toiminnallisesti. Aluksi jumpataan ja sitten kompataan muutoin Ellin ja lelujen pyrkimyksiä saavuttaa asetetut tavoitteet. 

Musiikki kulkee – sananmukaisesti meteliä pitämättä – läpi esityksen luontevasti ja tunnemaailmaa tukien.

Esitys tukee hyvin varhaiskasvatuksen uusissa opetussuunnitelmissa näkyvästi olevaa  tunnekasvatusta. Näytelmän kupeeseen on laadittu myös työkalupaketti, jonka avulla esityksen teemoja voi purkaa eri ikäisten lasten kanssa.

Esitystä voi tilata myös päiväkoti- tai kouluvierailulle.



Näytelmäkirjailija Pipsa Longan ytimekäs Lastenteatterin manifesti Näkyvä nähdyksi on luettavissa Taiteen edistämiskeskuksen Taiteen edistämiskeskuksen sivuilta

Lonka peräänkuuluttaa Suomeen uusia lastennäytelmäklassikoita, haastaa teattereita ajattelemaan yleisökäsitystään uusiksi. Longan manifestissa on myös listaus, jonka avulla voi mitata lastennäytelmäkirjallisuuden laatua. 

Hän penää lastennäytelmiltä mm. pelottomuutta:

En tarkoita pelon puuttumista itse tekstistä, vaan uskallusta ja rohkeutta katsoa myös mustaan, vaikeaan, mahdottomaan: rohkeutta katsoa suoraan.

Tampereen ylioppilasteatterin Uskalluksen käsikirja pelokkaille vanhemmille ei ehkä nimensä puolesta ole kovin raflaava lapsen kannalta, mutta pelkojen työstämisen osalta se osuu kyllä Pipsa Longan laatuvaatimuksiin. 

Esityksen päättymisen jälkeen huomaan lähteväni voimaantuneena ja omista peloistanikin tietoisempana aurinkoiseen pakkaspäivään.