Meillä jokaisella on omat möllimme

  

Nina Pirhonen: Leo Leijona voittaa pelon, 32 sivua, Otava 2021.

 

Anna Tommola & Pete Revonkorpi: Säpsy uhmaa kohtaloa, 33 sivua, WSOY 2020.

 

Anna Milbourne & Daniel Rieley: En (hirveästi) pelkää pimeää, 24 sivua, suomentanut Tuula Korolainen, Tammi 2019.

Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Ilon Milli ja pelon Mölli, 33 sivua, Myllylahti 2019.

 

 

 

 

Erilaiset pelot ja niiden kesyttäminen on yksi lastenkirjallisuuden vakioaiheista.   

 

Ylivoimaisesti eniten käsitellään pimeän pelkoja.

 

Näissä neljässä kuvakirjassa pelkoja työstetään luovasti ja lapsilähtöisesti.

 

Nina Pirhosen Leo Leijona -sarjan uutuus Leo Leijona voittaa pelon eroaa visuaaliselta ilmeeltään muista, kansiltaankin tummanpuhuvista kirjoista. 

Kirjan ensisijainen kohderyhmä on taaperosta vähitellen leikki-ikään siirtyvät lapset,  jotka kiinnostuvat vähitellen jo yksinkertaisten katselukirjojen jälkeen enemmän tekstiä sisältävistä ja juonellisista  kuvakirjoista. 

 

Yhtenä iltana möröt olivat tulleet. 

Aivan tavallisena iltana, kun isä oli 

lukenut sadun ja sammuttanut valot.

Silloin Leo näki mörköjen hiipivän varjoista.

Ne näyttivät odottavan yötä piiloissaan, 

eikä Leo uskaltanut nukahtaa.

 

Pelko kuvastuu samastuttavasti Leo Leijonan silmistä.
Nina Pirhosen kuvitusta kuvakirjaan
Leo Leijona voittaa pelon (Otava 2021).

Äiti selittää, että ei ole mitään pelättävää ja antaa varmuuden vuoksi

taskulampun sängyn viereen.

 

Kirkkaalla päivänvalolla asiaa työstetään yhdessä eteenpäin. 

Isä keksii mörönkarkottimen ja yhdessä piirretään unisankari, joka kiitää paikalle, jos mörkö yrittää mönkiä Leon uneen. 

 

Kun pimeänpelkoon on löydetty Leoakin tyydyttävä ratkaisu, siirrytään luontevasti käsittelemään muita leikki-ikäisen lapsen pelkoja: terveystarkastuksessa annettavaa rokotusta ja uusien asioiden ja ihmisten kohtaamisen pelkoa päiväkodin alkaessa.

 

Nina Pirhosen värikylläinen ja retrohenkinen kuvitus ei ole "liian pelottava". 

Lyhyehkö tekstikin pitäytyy pääosin selkeissä ilmaisuissa, poikkeuksena hieman vaikeasti hahmotettava ja  aikava ilmaisu ”Yhteinen innostus loi uuden ystävyyden”.

 

Anna Tommolan ja Pete Revonkorven kuvakirjan päähenkilö Säpsy kärsii välillä öisistä pelkokohtauksista, jolloin hän ”huutaa niin lujaa kuin vain jaksaa”. 

 

Säpsyn pelon kohteet vaihtelevat: joutuuko hän avaruusmiesten koppiin, tuleeko mörkö vai haamu, ministeri vai vaapsahainen tai joku neliskulmainen, nelijalkainen iso, jolla on silmät, muttei suuta?

 

Kerran Säpsy menee pois tolaltaan, kun vaarin sormesta tulee verta.  

 

Rakoilevan tapetin alta pilkistelevät haamut luova
aukeamalla aidosti pelottavaa tunnelmaa.
Pete Revonkorven kuvitusta Anna Tommolan tekstiin
kuvakirjassa Säpsy uhmaa kohtaloa (WSOY 2020). 

Säpsy yrittää pärjätä omillaan ja  olla reipas ja rohkea, koska uskoo kaikkien sitä häneltä odottavan. 

Mutta kun Säpsy hautoo kaiken sisälleen, huoli ja pelot vain kasvavat entisestään. 

Onneksi kotona yhteisen pöydän äärellä paljastuu, että väkivahva vaarikin pelkää kotirannan vesikasveja ja äiti sameaa järvivettä, veitsiä, saksia, hämähäkkejä ja liian jännittävää tv-sarjaa. 

Joskus kuvakirjan kuva voi olla samaan aikaan
kaunis ja pelottava. Pete Revonkorven kuvitusta
Anna Tommolan tekstiin kuvakirjassa 
Säpsy uhmaa kohtaloa (WSOY 2020). 

 

Ja näin Säpsy hoksaa, että jos ei pelkää mitään, voi tehdä tyhmyyksiä, ja se vasta onkin vaarallista!

 

Kuvakirjan viehätys perustuu pitkälti Pete Revonkorven utuisiin ja välillä jopa surrealistisiin kuviin. Kuvitustyyli ja kuvakerronta on kotosuomalaisen kuvitusperinteen sijasta tutumpaa keskieurooppalaisista kuvakirjoista. 

 

Revonkorven tarkoituksellisen epätarkka piirrosjälki luo tarinaan turvallisen visuaalisen mielenmaiseman.

 

Brittiläisten Anna Milbournen ja Daniel Rieleyn En (hirveästi) pelkää pimeää -kuvakirjan jujuna ovat  sivuille leikatut muodot ja reiät, joista syntyy taskulampun kanssa hämärässä jännittäviä varjoja. 

 

Aukeamat samasta huoneesta päivänvalossa ja yön pimeydessä kiinnostavat taatusti lasta.

Yöllä lapsen huone tuntuu aavemaiselta, mutta päivänvalossa
tutulta ja turvalliselta. Danielle Rieleyn kuvitusta
Anna Milbournen tekstiin kuvakirjassa
En (hirveästi) pelkää pimeää (Tammi 2019).

 

Lapsi lähtee telttaretkelle isänsä kanssa ja hoksaa, että pimeyttä tarvitaan siihen, että voi ihastella tähtitaivasta:

Entä jos Pimeä ei olekaan oikeasti paha? 

Se on vain iso samettinen yöpeitto,

ja maailma vetää sen päälleen

jotta voisi nukkua. 

 

Jenna Kostetin ja Kaisu Sandbergin kuvakirjassa on kesäiset esilehdet, vaikka siinäkin peloilla ja niiden voittamisella on iso rooli.

 

Milli on kohtuullisen reipas esikoululainen, jonka mielestä maailma on jännittävä ja ihmeellinen paikka. 

Huoleton asenne kuitenkin muuttuu, kun Milli tapaa Mollin, jonka mielestä kaikkialla piilee uhkaa ja vaaranpaikkoja ja mörrikäisiä. Molli sanoo olevansa vaarojen asiantuntija. 

Kaisu Sandbergin Mörrikäiset ovat lähemmässä
tarkastelussa varsin sympaattisen näköisiä otuksia!
Kaisu Sandbergin kuvitusta Jenna Kostetin tekstiin 
kuvakirjassa Ilon Milli ja pelon Mölli (Myllylahti 2019).

 

Jenna Kostet on luonut tarinaan pelon kohteille hauskoja ilmaisuja – mörrikäisten lisäksi esimerkiksi yömölköt, hämäkkä ja Tuska-Turska – , jotka kuulostavat ääneen lukiessa taianomaisilta ja ikään kuin taittavat samalla pahimmalta pelolta kärjen.

Kaisu Sandbergin ihmishahmot ovat karrikoituja ja ilmeikkäitä. 

 

Tyypillistä näille kaikille pelkoa työstäville lastenkirjoile on viesti siitä, että yhdessä aikuisen kanssa peloista saa tukevan niskalenkin.  

 

Millin vaari auttaa suhteuttamaan asioita sanoessaan, että ”Meillä jokaisella on omat möllimme”, jotka auttavat meitä kertoessaan vaaranpaikoista.  ”Möllin kanssa pitää vain ystävystyä”. 

Kuvakirjoja herkistä lapsista:

Minna Lindeberg & Jenny Lucander: Tillsammans ska det vara vi två, Förlaget 2020

Pauliina Vanhatalo & Anna Emilia Laitinen: Nipistäjä-Kerttu, S&S 2019

Anders Gustafsson, Atle Hansen, Tove Krebs Lange & Curt West: Lasse ensam hemma, Söderströms 2007

Jeanne Willis & Tony Ross: Pumpuli-Pulle, suom. Raija Viitanen, Mäkelä 2007

Anthony Browne: Martti Murehtija, suom. Sirke Happonen, Lasten Keskus 2006

Pija Lindenbaum: Henna ja pässinpäät; Henna ja harmaat sudet; Henna ja hurjat hirvet, suom. Päivö Taubert, WSOY 2002 ja 2003

Perheen mustan lampaan lempeä kapina

Heli Rantala & Netta Lehtola: Murtautuja Mauri, 40 sivua, WSOY 2021. 

 

Heli Rantala on kahden saturomaanin jälkeen tehnyt ensimmäisen kuvakirjatarinan yhdessä toisen uuden tulokkaan, Netta Lehtolan, kanssa. 

Lehtola debytoi lastenkirjakuvittajana Kaija Pannulan Kettujutuissa (WSOY 2019). 

 

Murtautuja Mauri on eräänlainen Ruman ankanpoikasen kasvutarina. 

Rötöstelyn sijasta Maurista on paljon hauskempaa
auttaa ihmisiä ja tuottaa iloa. Netta Lehtolan kuvitusta
Heli Rantalan tekstiin kuvakirjassa 
Murtautuja Mauri (WSOY 2021).

Mauri syntyy rosvojen perheeseen, mutta ei tunne lainkaan kutsumusta vanhempien ja isompien sisaruksiensa uravalintaa kohtaan.

 

Pian huomattiin, että Mauri oli toisenlainen kuin sisaruksensa. Hän käyttäytyi aina moitteettomasti, sai opettajilta pelkkää kiitosta ja näki öisin kaunita unia.

 

Isä on aidosti huolissaan, mutta äiti uskoo, että viimeistään murrosiän tullessa Maurin käytös muuttuu.

 

Mutta Mauri saa iloa aivan erilaisista asioista kuin muut perheenjäsenet. Hän auttaa pyyteettömästi ihmisiä ja nauttii kaikesta kauniista ympärillään. 

Rosvo-opiston ovet eivät aukene Maurille. Isä moittii
poikaansa, ettei tämä pysty muuhun kuin murtamaan äitinsä
sydämen. Netta Lehtolan kuvitusta Heli Rantalan tekstiin
kuvakirjassa Murtautuja Mauri (WSOY 2021).

 

Ja isän pettymykseksi Rosvo-opiston pääsykokeetkin menevät mönkään. 

 

Sisarukset pilkkasivat Mauria ja äiti purskahti itkuun.

– Mitä hyvää minä olen tehnyt ansaitakseni tämän? äiti ujelsi.

– Sinä se onnistut murtamaan vain äitisi sydämen! isä moitti.

 

Isän ja pojan välit paranevat ja Mauri sisustaa isänsä
vankilaselliäkin vähän viihtyisämmäksi. Sakkolapuista Mauri on
loihtinut hienondesign-valaisimen! Netta Lehtolan kuvitusta Heli Rantalan tekstiin kuvakirjassa Murtautuja Mauri (WSOY 2021).

Rantala kätkee tekstiin rosvo-sanastoa ja muutamia sananlaskuja. 

Moraalista ojentamista kuvakirjatarinasta on turha etsiä. 

Netta Lehtolan kuvitus on sopivan räyhäkkää rosvoteemaan. Tarkkasilmäisen katsojan iloksi hän on piilottanut kuvitukseen hauskoja yksityiskohtia.  

Maurin käy lopulta hyvin. 

Hän kohtaa kaltaisensa perheen mustan lampaan, poliisivanhempien tyttären, joka ei pidä sakkolappujen kirjoittamista mielekkäänä työnä.

Aikuiselle äänenlukijalle on toki piilotettu oma viesti rivien väleihin: lapselle on hyvä antaa kasvurauha ja tuntea ylpeyttä tämän kiinnostuksen kohteista ja kannustaa toteuttamaan ihan omia unelmiaan.

Kun yksi kirja muuttaa kertaheitolla koko perheen elämän

Christine Nöstlinger & Helme Heine: Tomaanien elämää, suomentanut Auli Hurme-Keränen, 26 sivua, Kustannus-Mäkelä 1989.

 

 

Välillä tekee hyvää lukea hieman vanhempia kuvakirjahelmiä, jotka keskustelevat kiinnostavasti nykyisen lastenkirjatarjonnan  ja sen uusimpien trendien kanssa. 

 

Käännetyn kuvakirjallisuuden, lukutaidon alkuun suunnattujen helppolukuisten lastenkirjojen ja kädentaitokirjojen kustantajana profiloitunut  Karkkilassa toimiva pienkustantamo Mäkelä viettää kuluvana vuonna 50-vuotisjuhlavuottaan.

 

Suuri osa Mäkelän kuvakirjatarjonnasta on lapsiperheen arjessa tärkeää käyttökirjallisuutta: kirjoja, jotka sopivat tiettyyn lapsen kehitysvaiheeseen ja jotka käsittelevät lapselle tuttuja arkisia tilanteita.

 

Itävaltalaisen lastenkirjailija Christine Nöstlingerin (1936–2018) laajasta, noin 140 kirjan tuotannosta Suomessa tunnetaan nuortenkirjojen lisäksi parhaiten helppolukuiset Mini- ja Eppu -sarjat. 

 

Tomaanien elämää on Nöstlingerin ainoa suomennettu kuvakirja. Tarina on peräisin jo vuodelta 1974, mutta kuvakirjana se ilmestyi vuonna 1976 nimellä Das Leben der Tomanis. 

 

Kuvakirjan voi tulkita satiirisena kannanottona lastenkasvatusmenetelmiin. 

Laila ja Leila ovat 8- ja 9-vuotiaat sisarukset. 

He joivat mallaskahvia, vaikkeivät pitäneet mallaskahvista. Koulussa he saivat pelkkiä kymppejä. He neuloivat isä-Möttöselle sukkia. Äitienpäiväksi he virkkasivat patalappuja. He eivät koskaan riidelleet. He eivät koskaan näyttäneet kenellekään kieltä. He tulivat heti, kun äiti kutsui heitä. Lisäksi he kuivasivat astioita, kitkivät rikkaruohoja, sanoivat aina ole hyvä ja kiitos, pesivät kätensä kuusi kertaa päivässä ja tervehtivät aina kohteliaasti.

Lailaa ja Leilaa koulitaan kodinhengettäriksi. Helme Heinen
kuvitusta Christine Nöstlingerin tekstiin kuvakirjassa 
Tomaanien elämää (Kustannus-Mäkelä 1989).

 

Tytöt ovat vanhempiensa silmäteriä. Isä tuo heille usein töistä tullessaan pieniä lahjoja: neulepuikot, parsimussienen tai ompelulankaa.

 

Mutta eräänä päivänä isä tuokin tytöille kapteeni Onkilan kirjoittaman kirjan Tomaanien elämää, jossa Onkila kertoo kohtaamistaan omituisista olennoista. 

Kirjan lukeminen tekee tyttöihin lähtemättömän vaikutuksen: he lukevat Tomaani-kirjaa päivät läpeensä ja vähitellen heidän käytöksensä ja lopulta myös ulkomuotonsa muuttuu. 

Tietyn kirjan lukeminen otollisella hetkellä
voi aiheuttaa pysyviä muutoksia lukijan olemukseen!
Helme Heinen kuvitusta Christine Nöstlingerin tekstiin
kuvakirjassa Tomaanien elämää 
(Kustannus-Mäkelä 1989).

Tytöistä tulee vantteria, paksutukkaisia, iholtaan sinertäviä maahisia, jotka eivät käytä enää lainkaan vaatteita. Ja tytöille kasvaa häntä!

Äiti järkyttyy muodonmuutoksesta ja yrittää salailla asiaa kaikin keinoin,  mutta isä tokenee nopeammin. 

 

Lailan ja Leilan äidin havahtumisen hetki liittyy
kauppamatkaan. Äiti asettuu puolustamaan
tyttäriään uteliaiden kaupunkilaisten reaktioilta. 
Helme Heinenkuvitusta Christine Nöstlingerin tekstiin
kuvakirjassa Tomaanien elämää 
(Kustannus-Mäkelä 1989).

Ja eikös käy niin, että vanhemmatkin paneutuvat Tomaani-kirjan lukemiseen.

He myyvät kaiken omaisuutensa ja ostavat veneen, jolla koko perhe matkustaa Tomaanisaarelle.

Nöstlingerin tarina on salaviisas ja riehakas. 

Se ilkkuu avoimesti vanhempien vimmaiselle halulle kasvattaa lapsia ympäristön paineiden mukaisesti. 

 

Saksalaisen kuvittaja-kirjailija Helme Heinen (s. 1941) kuvitus kiteyttää koko perheen muodonmuutokseen tarinan ytimen: liika auktoriteettiusko, sääntöjen ja suositusten orjallinen noudattaminen, tekee ihmisestä kulmikkaan, särmäisen ja ennen kaikkea onnettoman. 

Tomaanien elämää puhuttelee edelleen nykyvanhempia, jotka saavat eri kasvatusalojen asiantuntijoilta keskenään jopa ristiriitaisia ohjeita lasten kasvattamiseen. 

Voiko raha kannustaa myös nuoria käymään kirjastossa?

Roald Dahl: Sulo ja suklaatehdas.  Aila Nissisen suomennoksen pohjalta muokannut Nina Pitkänen. 122 sivua. Otava 1998. 

Helsingin Sanomat uutisoi eilen taiteilija Riiko Sakkisen eräänlaisesta taideperfomanssista: Sakkinen on piilottanut yhteensä 1 000 euroa Helsingin Rikhardinkadun kirjastonkirjojen väliin.

Sakkisen omien mielikirjojen väleihin on summamutikassa kätketty viiden euron seteleitä. Rahaylläreitä löytyy kirjaston eri osastoilta yhteensä 200 kirjan välistä– kenties siis myös lasten- ja nuortenosastolta? 

Uutisessa mainitaan, että kirjaston henkilökunnalle ei kerrottu tästä tempauksesta etukäteen.

Tämän päivän Helsingin Sanomien jatkouutisessa kerrottiin, että Rikhardinkadun kirjastossa on käynyt epätavallisen paljon nuoria asiakkaita. 
  

Sulon isovanhemmat odottavat henkeään pidättäen, kun Sulo avaa syntymäpäivälahjaksi saamansa suklaalevyn. Quentin Blaken kuvitusta Roald Dahlin lastenromaaniin Sulo ja suklaatehdas, Otava 1998. Romaani on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1971 nimellä Jali ja suklaatehdas.

Sakkisen tempauksesta tulee mieleen Roald Dahlin hieno lastenromaani Sulo ja suklaatehdas. Romaanissa makeistehtailija Villi Vonkka kätkee viisi kultaista pääsylippua suklaatehtaansa suklaalevyjen käärepapereihin. 

Viisi onnekasta pääsylipun löytänyttä lasta pääsee tutustumaan Vonkan salaiseen tehtaaseen. Heidän joukossaan on myös rutiköyhän perheen poika Sulo. Muut lapset ovat vanhempiensa piloille hemmottelemia iljetyksiä.

Ja tästä poukkoilevasta assosiaatioketjusta taas juohtuu mieleeni rohkaistua kysymään ääneen, voiko lasta ja nuorta kannustaa lukemaan rahan avulla.

Yksityiskohta Nikolai Tiitisen kuvituksesta Esko-Pekka Tiitisen runoon Laulu sydänmaasta, joka on julkaistu rajoitetussa levityksessä olleessa kirjassa Tarinoiden kummitäti, Terttu Toiviaisen juhlakirja. 2011.

Rouva Huu saa jatkuvasti kuulla eri tahoilta, että rahalla lukemaan kannustaminen on moniaalla käytetty ja siten siis myös hyväksi havaittu menetelmä. 

Lastenkirjahyllyssäkin asiaa on taannoin käsitelty ja keskustelua syntyi silloin  vilkkaasti.  

Erilaiset kasvatukselliset auktoriteetitkaan eivät näe asiassa mitään moraalisesti arveluttavaa. Lastenkirjailija Timo Parvela on tutkija Sari Sulkusen kertoman mukaan paljastanut, että on ripustanut aikoinaan lastenhuoneen poikki pyykkinarun, johon oli pyykkipojalla kiinnitetty viiden euron seteleitä. Hänen lapsensa saivat jokaisesta luetusta kirjasta yhden setelin palkkioksi.

1970-luvun puolivälissä olin kyläilemässä samanikäisen serkkupoikani luona Turussa. Serkulla oli omat rientonsa ja minun aikani tuli pitkäksi. Niinpä etsiydyin serkun kirjahyllyn ääreen ja löysin sieltä mielestäni suht kelvollista luettavaa. 

Kesken intensiivisen lukemisen kirjan sivujen välistä löytyi silkoinen seteli, 50 markkaa. Serkkuni kummit olivat piilottaneet ovelasti setelin lahjakirjan väliin, ja siellä se oli saanut odottaa löytäjäänsä jo muutaman vuoden. Tunnollisena tyttönä tietysti kerroin löydöstäni serkulleni, joka oli oikein ilahtunut...

Rouva Huun lapset ovat aika-ajoin protestoineet vanhempiensa jääräpäisyyttä. Meillä ei ole saanut koulumenestyksestä sen koommin kuin luetuista kirjoistakaan minkäänlaista kannustusrahaa.

Itse uskon materiaalista kannustusta enemmän siihen että ajan oloon lapsi hoksaa saavansa lukemistaan kirjoista läjäpäin hyötyä, hupia, nautintoa ja mieluisaa ajanvietettä… ja sen myötä huomaa vähitellen myös lähipiiri, kuinka lapsen lapaluiden alle kasvavat näkymättömät mutta silti lujat MIELIKUVITUKSEN SIIVET, jotka kannattelevat lasta erilaisissa elämäntilanteissa. Siinäpä aineetonta mutta koko elämään kauaskantoisesti vaikuttavaa palkintoa kerrakseen!

Itsehillinnän ja luottamuksen oppitunti

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo! Suomentanut Tuula Korolainen. Lasten Keskus 2012.

Herra Hyypällä on koira. Sen nimi on Sulo.

Hyyppä lähtee asioilleen ja tähdentää Sulolle, että sen on oltava kiltisti.

Sulo vakuuttaa että se klaaraa homman helposti, että Hyyppä hötkyilee nyt ihan suotta.

Heti jäätyään yksin Sulon varmuus selviämisestä onkin tipotiessään.

Keittiössä oleva kakku on liian iso houkutus. Myös kissan kanssa on kiva kujeilla ja kukkaruukun multa suorastaa huutaa vähän kuopimista.

Hyyppä palaa kotiin ja on ihan äimänä kaaoksesta. Ja tietysti Sulo on katuva ja pyytää anteeksi Hyypältä.

Sovinnon merkiksi Hyyppä ja Sulo lähtevät lenkille. Ja Sulo osoittaa kaikin tavoin, että se pystyy hillitsemään itsensä kiusauksilta… kunnes eteen tulee mukavasti löyhähtävä roskalaatikko.

Kirjan viimeisellä sivulla Sulo katsoo neuvottomana ja hieman hätääntyneenä kuvan katsojaa suoraan silmiin. Loppu jää näin avoimeksi: luottaako lukija Suloon, vai alkaako kaikki jälleen alusta?

Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo! on rakennettu saman nerokkaan kaavan mukaan kuin hänen aiempi, viime vuonna ilmestynyt suomennos Ihan hukassa.

Äärimmäisen niukka, värimaailmaltaan ja muotokieleltään selkeä kuvitus auttaa keskittymään tarinan filosofiseen tasoon ja sen viisauteen.

Sulon ja Hyypän yhteiselo puhuttelee lasten vanhempia kaikissa eri ikävaiheissa ja haasteellisissa kasvatustilanteissa. Kuinka pidentää lapsen ja vanhemman välistä napanuoraa, talutushihnaa ja sitä rakkauden säiettä viisaasti, rakastaen ja jälkikasvuunsa kannustavasti luottaen.

Kuten edellisessä Haughtonin kirjassa, on tässäkin koko teoksen painotuksia aivan uusiin sfääreihin avaava motto, tällä kertaa Epiktetokselta, stoalaiselta filosofilta:

On helppoa ajatella, mutta vaikeaa toimia. Vapaa ei ole se, joka tekee mitä haluaa, vaan se, joka on itsensä herra.