Luottamuksen ketju ja lasten neuvokkuus selättävät lopulta juonittelevien aikuisten mielivallan Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan Kuun majatalon päätösosassa

Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu. 408 sivua. Lasten Keskus 2026.

 

Sinimäessä alkoi olla tukala salaväkeläisten lisäksi myös kaikille niille ihmisille, jotka eivät halunneet olla osa Albertin, Halla Haavan tai Quumestarin suunnitelmia. Isä oli viimeksi aamulla puhissut kiukusta luettuaan lehdestä kaupunginvaltuuston nykyisen puheenjohtajan Halla Haavan haastattelun, jossa Halla ilmoitti, että Sinimäessä siirryttäisiin kokonaan Quumestarin tehtaan tuottaman QUUVOIMAN käyttöön.

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan kuun majatalosta kertova lasten fantasiasarja saa nyt neljännessä osassaan komean päätöksen. 

Todennäköisesti Niemelä kaavaili alunperin sarjasta trilogiaa. Viime vuonna ilmestynyt Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu on nyt saanut päätösosakseen Umpiveden loihtun.

En voi kuin ihmetellä sitä, kuinka vaisusti huolella sommiteltu, kansainväliset standardit täyttävä lasten fantasiasarja on Suomessa sivuutettu. 

Vielä tovi sitten peräänkuulutettiin kovasti J. K. Rowlingin Harry Potterin veroisia vastineita, sekä käännöksiä että kotimaisia verrokkeja. 

Niemelän ja Kirkkopellon fantasiamaailma on hyvällä tavalla kotikutoinen sympaattisine taikahahmoineen. Juonesta puuttuvat kokonaan  Rowlingille tyypilliset tummat juonilinjastot ja lohduton angstisuus.   
 
Niemelän sarja ammentaa perinteisestä lasten fantasiasta, mutta höystää sitä ajankohtaisilla aiheilla: luonnonhenget ja haltiat on nimittäin ajettu ahtaalle, kun teknokraattiset ja diktaattorin elkein käyttäytyvät kaupungin mahtimiehet puuttuvat toimillaan luonnon tasapainosta huolehtivien salaväkeläisten toimiin. 

Quumestarin sutjakka ulkonäkö ei paljasta hänen itsekkäitä ja
salaväkeä uhkaavista aikeistaan. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu
(Lasten Keskus 2026).

Kaupungissa kajastaa yöt läpeensä Quumestarin räikeä valaistus, joka haittaa eläimiä ja kasveja. Quuvoiman kylkiäisenä on myös kehkeytynyt Krakkeri, joka imee loihtua eli taikavoimaa salaväkeläisistä. 

Tarinan keskushenkilö, Saimi Salaper, ”vahva kuin narsissiin varsi”, on neljännessä osassa jo sinut oman salaväkeläisen taustansa kanssa. 

Myös Saimin isä vihitään nyt vähitellen samaan taikapiiriin. Aiemmissa osissa isä on ollut vielä autuaan tietämätön heidän uutta kotiaan ja eläinlääkärin vastaanottotilaa kansoittavista haltioista. 

Nyt Saimin ja Matin ja salaväkeläisten olisi tarkoitus järjestää Sinimäen kaupungissa ihmisten ja salaväkeläisten tapaaminen ja koota näin joukot yhteen vastustamaan Albert Valtion, Halla Haavan ja Quumestarin aikeita. 

Saimin ja isän kodista, Mustan Kuun majatalosta, tulee jännittävien tapahtumien keskus.

Saimi ja salaväkeläiset kehittävät erityisen luottamuksen ketjun, joka paljastaa Sinimäen asukkaiden todellisen vakaumuksen: kehen voi oikeasti luottaa ja kuka huijaa?

Fantasiaromaani huipentuu Saimin ja Matin yhdessä salaväkeläisten kanssa masinoimaan rauhanomaiseen vastarintaan. 

Äkkiä Silkin sarvi alkoi loistaa sateisessa käytävässä, ja sen valossa Saimi näki ystäviensä ääriviivat. Ja siinä samassa pelko hävisi. Saimi tunsi syvää tyyneyttä vaaran edessä. Vielä kerran salakerholaiset juoksivat kohti suurta seikkailua, ehkä suurinta tähän mennessä. Salaväen aikuiset olivat aivan heidän kintereillään. Anskariina höpötti edelleen jotain hatuista. Saimin sydän jyskytti yhä, mutta hän tarttui vuorostaan Anskariinan käpälään. Parhaan ystävänsä lämpimään ja vahvaan käpälään. Lopulta Anskariinakin vaikeni. 

Toinen toistaan hurmaavammat salaväkeläiset puhuvat kukin omintakeista, poljennoltaan vanhahtavaa tai onnahtelevaa kieltä.

Niemelä vihjaa hyvisten ja pahisten nimissä heidän toimijarooleistaan. 

Jos kaupunginjohtajan nimi on Pia Pahkapää, hänellä ei voi olla kovin pyyteettömiä aikeita kaupunkilaisten hyvinvoinnin edistämisessä. Quumestarin lapsille perustama P.Ö.S.I.L.Ö-kerho on pelottava ajankuva siitä, kuinka aikuiset voivat ajamansa aatteen nimissä valjastaa lapsetkin osaksi eettisesti kyseenalaista toimintaansa. 

Noita Beller tarjoaa Halla Haavalle paikkaansa
salaneuvoston johtajana. Katri Kirkkopellon
kuvitus on taitettu tehokkaasti aukeaman oikeaan yläkulmaan. 
Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu (Lasten Keskus 2026). 

Teknokraattisen ja häikäilemättömästi omaa etuaan ajavan kaupungin johdon kuvauksesta voi halutessaan löytää viitteitä jopa maailmanpolitiikkaan, jossa vähäväkisiä sorretaan ja luonnonvaroja riistetään. 

Quuvoimaa tuottavan Quumestarin energiatuotantoyksikkö, Peilitehdas,  vertautuu   Suomeen kaavailtuihin datakeskuksiin. 

Quumestarin ja muiden kaupungin ökyjohtajien tapa ylenkatsoa vierasolentoja hyysääviä kaupunkilaisia ei liioin ole kaukana Donald Trumpin vähemmistöjä syrjivästä politiikasta. 
 

Katri Kirkkopelto luo myös sarjan neljänteen osaan
hellyttäviä tyyppejä: tässä otus hillovarastosta.
Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu (Lasten Keskus 2026).   

 
Katri Kirkkopellon sävykäs akvarellikuvitus luo meheviä karikatyyrejä salaväkeläisistä ja heidän vastustajistaan. 

Tässä neljännessä osassa kuvitusta on näppituntumani mukaan kuitenkin hieman vähemmän kuin edellisissä osissa.   

Lastenkirjahyllyssä on arvioitu Mustan Kuun majatalo -sarjan  aiemmat osat: 
Mustan Kuun majatalo, Mustan Kuun majakka ja Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu.
 

Sarjan avausosa Mustan kuun majatalo (Lasten Keskus 2021) nimettiin poikkeuksellisesti Finlandia Junior -ehdokkaaksi vasta seuraavana vuonna 2022, koska se ei ennättänyt ilmestymisvuotenaan ehdokasasetteluun. 

Ounailen, että vast´ikään ilmestynyt päätösosakaan ei tänä vuonna ennättänyt lainkaan Finlandia-mittelöön. 

Neljäs osa toiminee myös itsenäisenä fantasiaseikkailuna. 

Tukea keskushenkilöiden hahmottamiseen lukija saa kirjan lopun henkilögallerian esittelystä, joskin lapsen itse lukemaksi kirja saattaa olla monipolvisessa juonenrakennuksessaan hivenen haastava. Uskon Mustan Kuun majatalon  toimivan parhaiten aikuisen ääneen lukemana jatkokertomuksena. 

”Kummalla puolella SINÄ olet?”, kysyy Rapsu ja havahduttaa lukijankin miettimään, miksi on tärkeää uskaltaa asettua vastahankaan sortajia vastaan

 

Malin Klingenberg: Gibatin tarinoita 1: Tasangon tyttäret, suomentanut Outi Menna. 263 sivua. S&S 2024. 

Lena Frölander-Ulf: Kamppailu kivikosta 3: Rapsu kivikontytär. Kuvitus tekijän. Suomentanut Jaana Nikula. Kansikuva, keskushenkilöiden potretit ja kartta Eeva Nikunen, 301 sivua, Teos 2024.

 

 

Kotimainen lasten fantasia on hyvässä vedossa. 

Tässä kaksi viime vuonna ilmestynyttä teosta, joissa kummassakin lasten harteille asetetaan poikkeuksellisen paljon vastuuta liittyen koko yhteisön hyvinvointiin.

Malin Klingenbergin Tasangon tyttäret aloittaa Gibatin tarinoita -trilogian ja Lena Frölander-Ulfin Rapsu kivikontytär puolestaan päättää Kamppailu kivikosta -trilogian.

 

Kirjan alusta löytyvät Eeva Nikusen potrettikuvat
 Malin Kingenbergin Gibatin tarinoita 1:
Tasangon tyttäret -romaanin (S&S 2024)
keskushenkilöistä 

Saba ja Sarina ovat sisaruksia.

Lootu-isällä on valta antaa paimentolaisheimon lapsia palvelijoiksi toiselle klaanille ja sitä hallinnoivalle matriarkalle, koska lapsia ”kuhisee täällä kuin luteita”. 

Lootun mielivaltainen ja sydämetön käytös selittyy Lootun uhkapeliriippuvuudella. Saban on kuitenkin vaikea ymmärtää isänsä mielivaltaista menettelyä:

 

”Tasangon lapset ovat kaikkien yhteisiä”, Lootu sanoi ja virnisti ylimielisesti. – – Olin kuullut saman lauseen – tasangon lapset ovat kaikkien yhteisiä – monta kertaa ennenkin ja kuvitellut sen tarkoittavan, että kaikki aikuiset huolehtivat kaikista lapsista, eikä että he saivat tehdä mitä tahansa mille tahansa lapselle.

 

Saba ja Sarina eivät kuitenkaan mukaudu isänsä hirmuhallintoon. 

Tyttöjen äiti  on kuollut (tai  kadonnut), ja isän uusi puoliso Maara täyttää kaikki pahan äitipuolen määritelmät. 

Sisarukset kuulevat kuitenkin vihjeitä siitä, että isosisko Sarinan harteille sälytettäisiin tulevaisuudessa jopa klaanin johtajuus.  

Saballa ja Sarinalla on ollut aina ranteessaan hiuksista punotut palmikkonauhat. 
Sarina uhmaa kohtaloaan ja ottaa nauhan pois. Tämän jälkeen hän huomaa omaavansa aivan erityisiä ominaisuuksia, joista on hyötyä, kun hän ystävystyy ikätoveriinsa Alveen. 

”Alven mukaan kaikki liittyy yhteen. Puut, kukat, ilma, villieläimet ja me. Kun on riittävän taitava, voi sulauttaa itsensä osaksi yhteistä voimaa ja käyttää sitä.”

 

Saba ihailee yli kaiken vuotta vanhempaa isosiskoaan, mutta silti hän empii noudattaa siskonsa esimerkkiä.  Saba on pettynyt, kun hän ei siskonsa tavoin löydäkään mitään erityisvoimaa itsestään.  

Tasangon tyttäret kehii juonenkierteitä alussa melko verkkaisesti, mutta tempo kasvaa vähitellen. Saba nimittäin saa selville, että hänen taikavoimansa onkin erityisen voimakas. 

Vaikka romaanissa ei olekaan J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen kaltaista taikuuden repertuaaria, niin avausosassakin päästään nauttimaan taikuuden tenhosta erilaisten muodonmuutosten, luonnonvoimien lisäksi esimerkiksi kipinäkävyn siementen ja lohikäärmeviittausten ansiosta.  

Seuraava osa Veljeni veli ilmestyy jo toukokuussa. Siinä päähenkilönä on Disa-tyttö, johon Saba tutustuu lähtiessään pelastamaan Alvea ja Sabrinaa Immanuelin palatsista. Saba joutuu huolehtimaan pikkuveljestään, koska vanhemmat keskittyvät huolenpitoa enemmän varasteluun, tappeluun ja juopotteluun. 

Tasangon tyttäret sai helmikuussa Runeberg Junior -palkinnon. Aikuisraadin nimeämistä ehdokkaista lopullisen valinnan tekivät porvoolaiset esikoululaiset ja 1–2-luokkalaiset lapset.

Palkinnonjakotilaisuudessa Klingenberg kertoi, että hän on kirjoittanut Gibatin tarinoita jo lähes yhdeksän vuoden ajan. Hän paljasti myös aika-ajoin epäilleensä, että tekstistä tulee liian pitkä, siinä kuvatut tapahtumat olisivat liian kauheita tai että hän ei jaksaisikaan kirjoittaa tarinaa valmiiksi kirjaksi.  

Frölander-Ulfin Kamppailu kivikosta -sarjan toisessa osassa keskityttiin pitkälti Rapsun ja isän suhteeseen. 

Rapsun isä hylkäsi Kivikon ja perheensä ja liittyi toisen murmeliyhdyskunnan jäseneksi. Isä on perso päihdyttäville ja ajatusta sumentaville tammenterhoille.

Rapsun ja sen parhaan ystävän Kävyn haastavavana ja uhkarohkeana  tehtävänä on vapauttaa kyykäärmeiden vangitsemat Kivikon murmelit ja palauttaa rauha ja järjestys yhteisöön. 

 

Kivikon vanhin, Lenkku, on Rapsulle tärkeä
tukija ja kannustaja. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta
lastenromaaniin Kamppailu kivikosta 3: Rapsu kivikontytär
(Teos 2024).

Yhteisön vaalimat tarinat ja historia ovat Kivikon väelle tärkeitä. Kivikon vanhin, Lenkku, korostaa Rapsulle olevan tärkeää, että vanhat kertomukset liittyvät muistojen kautta osaksi nykyhetkeä: ”Kertomukset ovat ajatusten jakamista”. 

Pieni murmelityttö Rapsu kasvaa trilogian päätösosassa sankarin mittoihin. 
Rapsu asettuu Kivikkoa pelon vallassa pitävien kyykäärmeiden tyranniaa vastaan ja on valmis jopa oikomaan yhteisön aikuisille murmeleille historiankirjoituksen väärintulkintoja:

 – –  Sinä et tiedä, mikä tappaa ja tuhoaa.” Rapsu huutaa niin kovaa, että leiripaikka raikaa. ”Ettekö te ymmärrä? ei ole käärmeitä toisella puolella ja murmeleita toisella. On vain niitä, jotka haluavat sortaa ja tuhota, ja niitä, jotka haluavat suojella toisiaan”. Rapsu painaa piskuisen kyntensä pitkäturkkisen murmelin kuonoa vasten. ”Kummalla puolella SINÄ olet?”

 

Kyykäärmeet pitävät Kivikon väkeä vankeinaan. 
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta lastenromaaniin
 Kamppailu kivikosta 3: Rapsu kivikontytär
(Teos 2024).

Rapsu penää yhdyskunnan aikuisilta oikeudenmukaisuutta ja kunnioitusta kaikkia eläviä kohtaan. Rapsun paras ystävä on nimittäin kyykäärme, Siksak, joka ei ole halunnut sitoutua perheensä tapaan pitää murmeleita pelon ilmapiirissä.  

Tihentyvässä lopussa Rapsu jo pelkää menettävänsä Siksakin, mutta saakin huomata, että kyse on ovelasta juonesta, jonka punomisessa myös yhteisön aikuiset murmelit ovat mukana. 

Lenkun ja Rapsun filosofiset keskustelut tuovat aikuislukijan mieleen Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan.

 

– –  ”ne jotka ovat ilkeitä ja haluavat pelotella muita, näyttävät usein olevan aluksi voitolla, koska kiltit ja harkitsevammat väistyvät ja pelästyvät. Mutta ajan mittaan ilkimykset häviävät. Siinä voi mennä aikaa, mutta lopulta sortajat aina häviävät”. - - ” sortajat eivät pysty hallitsemaan yhdessä” Lenkku sanoo kuin itsestään selvänä asiana. ” He eivät osaa jakaa tehtäviä tai tehdä yhteistyötä eivätkä koskaan lakkaa epäilemästä toisiaan tai yrittämästä hankkia etuja itselleen. Oikeastaan heiltä ei suju mikään muu kuin pelottelu ja sorto, mistään muusta ei tule yhtään mitään.”

 

Lena Frölander-Ulfin kuvitus luo upeita tunnelmia
 ja miljöitä. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta
lastenromaaniin Kamppailu kivikosta 3: Rapsu kivikontytär
(Teos 2024).

 

Trilogia ottaa kantaa myös luonnon tasapainoon ja eri lajien rauhanomaiseen rinnakkaineloon. 

Luonto on trilogiassa kuin yksi keskushenkilöistä, joka elää ja hengittää seikkailujen tahtiin: 

 

On jälleen lämmin ilma metsässä. Ei ole satanut moniin viikkoihin, mikä sopii sudenkorennoille paremmin kuin hyvin. Linnut ovat vaienneet, kuten niillä on tapana loppukesästä, sen sijaan sirkat pitävät iltakonserttejaan. Hämärän tullen ilma on lenseän leppeä. 

Lena Frölander-Ulfin trilogia on jäntevästi sommiteltu sankaritarina.

Omassa elämässään jollain tavalla traumatisoinut lapsi saa siitä voimaa. Rapsun tavoin hän ymmärtää, että erilaisista vastuksista syntyneet arvetkin voivat olla arvokkaita. 

Ennen niin kotikeskeinen Rapsu on valmis lähtemään omiin seikkailuihin kotikivikon ulkopuolelle. 

Koska Frölander-Ulf on myös kuvittanut trilogian, on perusteltua nimittää sitä harvinaisen eheäksi kokonaistaideteokseksi. 

Korjattu 5.3. Lena Frölander-Ulfin romaanin suomentajan, Jaana  Nikulan,  nimi.. Aiemmin virheellisesti Outi Menna

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Omintakeinen, vetävä ja visuaalisesti huima fantasiasarjan avaus vie maanalaiselle junamatkalle

 

Silja Sillanpää & Pasi Pitkänen: Ouroboros: Sateenkaarikäärme. 257 sivua, WSOY 2024. 

 

Kotimaisissa lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa kansalliset erityispiirteet ovat selvästi viime aikoina liudentuneet. 

Keskushenkilöt eivät enää ole leimallisesti suomalaisia lapsia ja kirjan miljöitä ei välttämättä tarkenneta tiettyyn maantieteelliseen alueeseen. 
 
Esimerkiksi Jukka Behmin jalkapalloharrastuksesta kertova varhaisnuorten-romaani Ihmepoika Leon (Tammi 2023) sijoittuu kokonaan Isoon-Britanniaan. 

Salla Simukan lastenromaanissa Poika ullakolla, poika kellarissa (Tammi 2024) miljöölle ei anneta tarkkaa sijaintia. 
 
Lastenkirjallisuudessa on toki tyypillistä seikkailla erilaisissa fantasiamaailmoissa tai toden ja kuvitellun välitiloissa, jolloin tapahtumapaikan tuttuudella ei lukijalle  ajatella olevan mitään erityistä merkitystä, pikemminkin päinvastoin: lukijan ajatellaan olevan jopa helpompi heittäytyä seikkailuun, kun kirjasta ei löydy yhtymäkohtia omaan (harmaaseen) arkeen.  
 
Mielestäni  Timo Parvelan, norjalaisen Björn Sørtlandin ja kuvittaja Pasi Pitkäsen Kepler62-sarja (WSOY 2015–2021) on yksi tienraivaaja ja innoittaja tällaiselle uudenlaiselle kirjakonseptille, joka on todistettavasti menestynyt myös käännösmarkkinoilla. 

Myös Silja Sillanpään ja Pasi Pitkäsen Ouriboros: Sateenkaarikäärme on Kepler 62-sarjan tavoin selvästi tarkoin mietitty ja fiksattu kokonaisuus, joka povaukseni mukaan tulee kiinnostamaan myös  Suomen ulkopuolella. 
 
Silja Sillanpään edelliset seikkailuvetoiset kuvakirjat Salasaaren salaisuudet ja Salasaari: Kadonneet tarinat (WSOY 2021 ja 2022, kuv. Marja Siira) pohjautuivat Pikku Kakkosen lastenohjelmakonseptiin, jossa lapset pääsivät seikkailemaan studioon rakennetussa fantasiamaailmassa. 
 
Sivumäärältään tuhti ja fantasiamaailmaltaan huolella suunniteltu Ouroboros: Sateenkaarikäärme on siis Sillanpäälle aivan uusi alueenvaltaus.

Kolmiulotteisuuden tuntu on vahva läpi Pasi Pitkäsen kuvituksen.
Tässä Kivi putoaa maan alle kuin Lewis Carollin Liisa Ihmemaassa
ikään. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Sillanpään ja Pitkäsen lastenromaanin perusasetelma itsessään on hyvinkin klassinen: Päähenkilö Kivi on 12-vuotias poika, joka on asunut koko ikänsä isovanhempien hoteissa. Äiti on kadonnut mystisesti pojan ollessa vielä vauva. 

Tarkemmista yksityiskohdista isovanhemmat vaikenevat yksituumaisesti ja isoisäkin toteaa vain, että Kivin äiti ”katosi kuin maan nielemänä”. 

 

Sen tiedän, että minulla on aina ollut ikävä äitiä. Jos väität, että se on mahdotonta, kun en edes ole kunnolla tavannut häntä, olet väärässä. Mietipä niitä kaikkia kortteja, joita päiväkodissa ja koulussa askarrellaan, kun äitienpäivä lähestyy. Mieti kaikkia kevät- ja joulujuhlia, joissa muilla lapsilla on mukana ikiomat vanhemmat.Minulla on Mauri, joka nauraa kuin sammakko, ja Malviina, jonka taskusta saattaa juhlapäivänäkin löytyä sanomalehtipaperiin kääritty hileinen hiirenraato tai purkillinen kiemurtelevia kärpäsentoukkia. Saattaahan siinä tulla äitiä ikävä. 

 

Romaanin aloitus on vetävä ja imee lukijan tehokkaasti mukaan seikkailuun.  

 

Hyvää tarkoittavat sosiaaliviranomaiset vievät jo vanhuudenhöppänöiksi määritellyt isovanhemmat, Maurin ja Malviinan,  hoitolaitokseen. Lähtiessään Mauri kehottaa lapsenlastaan vielä pesemään sukat, tarkistamaan maidon ja tekemään kuin Pedro. 

Omituiset ohjeet johdattavat Kivin salaperäisen rasian äärelle, josta löytyvät tarkemmat toimintaohjeet. Näin poika päätyy Ruotsiin ja Ormhovin hautausmaalle tietyn riimukiven luokse matkaseuranaan äidin ennen katoamistaan pojalle jättämä lemmikkikäärme Niji. 

Pasi Pitkäsen kuvituksen lataus syntyy usein tummista
 sävyistä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin 
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024).

Kivi putoaa maan alle ja ymmärtää pian päätyneensä maanalaiselle juna-asemalle. Poika kohtaa asemalla muutaman vuoden itseään vanhemman tytön, Dian, jonka kanssa hän hyppäää liikkuvaan junaan.

 

– – Juna oli jotain aivan muuta kuin pääkaupungin kalpea metro, jolla olin matkustanut ennen aarrejahtipäivää. Se ei muistuttanut myöskään pehmeäpenkkisiä pitkän matkan junia, joiden eteisessä oli vessa ja matkalaukkulokeroita. Mikään tässä junassa ei ollut modernia eikä muovista. Rappuset olivat koristeelliset, seinät kiiltävää tummaa puuta ja verhot paksua samettia. Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa.

 

–  – Koko vaunu oli täynnä väkeä. Näin tummia ja vaaleita kasvoja, erimuotoisia silmiä, suita ja neniä. Punaisia, valkoisia, ruskeita, mustia, keltaisia, kiharia, suoria, lyhyitä, pitkiä hiuksia. Huppuja, huiveja, hilkkoja, hattuja, housuja, hameita, kaikenkirjavaa ja jollain lailla tursuavaa ja ylitsepursuavaa pukeutumista. Moni oli kuronut vaatteita kasaan vyötäisilleen sidotulla narulla, vyöllä tai kangaskaistaleella, joissa roikkui vielä pussukoita, lusikoita, mukeja, saksia ja muita varusteita. 

 

 

Sillanpään lastenromaanin asetelmat toivat mieleeni eteläkorealaisen post-apokalyptisen dystopian, Bong Joon-hon ohjaaman elokuvan Snowpiercer (2013). Se  kertoo ekokatastrofista hengissä selvinneistä, eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvista ihmisistä, jotka ovat pelastautuneet junaan. Tämä juna ei pysähdy väliseisakkeilla, koska ulkona vallitsee hyinen, tappava kylmyys. 

Suljetusta  tilasta huolimatta Pitkänen loihtii junan
eri vaunuosastoihin upeita, kolmiulotteisia
atmosfäärejä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään
lastenromaaniin Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Pian Kiville selviää, että valtaosa junan matkustajista on todellisuutta pakenevia eskapisteja, vallanhaluisia katastrofaatteja ja taidetta luovia visionäärejä. Mutta jännityksen ja erilaisten ryhmien klikkiytymisen tehosteeksi junasta löytyy  myös vierakkoja, tarhureita, kieltäjiä ja  häntäväkeä, joiden roolia tai ominaispiirteitä ei  tässä avausosassa vielä tarkemmin avata.  
 
Kivi huomaa joutuneensa keskelle salamyhkäistä juonittelua ja taktikointia. Voiko hän luottaa sataprosenttisesti Diaan tai junan itsevaltiaaseen Boaan? Onko Kivin kadonnut äiti samassa junassa?  

Jännitys tiivistyy neljänsadan junankierron verran piilossa lymynneeseen Sateenkaarikäärmeeseen.   
 
Paljastamatta enempää juonesta, sanon silti, että Ouroboros tuntuu iskevän silmää ja tekevän kunniaa myös Kirsi Kunnaksen lastenlyriikalle! 

Pitkäsen kuvitus synnyttää katsojassa jopa hypnoottisen tunnelman. 
Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin 
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Hauskasti Silja Sillanpää ripottelee tarinaan kuvaannollisia ilmaisuja tai sanontoja, joiden merkityksen minäkertoja Kivi epäilee olevan ainakin osalle lukijoita hieman vieraampia. 

Tässä pari esimerkkiä:

 

Ormhovin kirkkomaalla ei näkynyt ristin sielua. (Oletko kuullut tuota sanontaa aiemmin?) Mauri käyttää sitä aina tilanteissa, joissa ketään ei näy missään, ja minun mielestäni sanonta sopii erinomaisesti kirkkomaalle).
 
– – Kesti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian). Minä tajusin ja huusin niin, että koko vaunu kaikui. – – 

 

Silja Sillanpäällä on ollut onni saada tarinamaailmansa kuvittajaksi Pasi Pitkänen, joka laajensi jo edellä mainitussa Kepler62-sarjassa ymmärrystä näyttävän nelivärisen kuvituksen roolista hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnattujen romaanien tarinan kuljetuksessa, luetun ymmärtämisessä ja tunnelman nostatuksessa. 

Pasi Pitkäsen kuvitus on sananmukaisesti tasa-arvoinen Sillanpään tekstin kanssa, niin määränsä kuin laatunsakin puolesta. Pitkänen loihtii toinen toistaan taidokkaampia kolmiulotteisia, tietokonepeleistäkin tuttuja kiehtovia tiloja, joihin lukija solahtaa vaivatta sisälle.  

Kiehtovat ja taidokkaat kuvat riimukirjoituksista, salaperäisten ovien avausmekanismeista ja junan komentokeskuksen tekniikasta tukevat Sillanpään tarinalinjastoja. 

Ouroboros: Sateenkaarikäärme luo suljettuun tilaan tihentyvää jännitystä, joka ei tekstissä ja kuvissa kuitenkaan kiihdy liian piinaavaksi alakouluikäiselle lukijalle.