Huolenpito on tärkeä supervoima

Heli Koskinen & Sini Nihtilä: Superäiti. 37 sivua. Kustannus-Mäkelä 2026.

Perhedynamiikkaan liittyvät aiheet ovat lisääntyneet lastenkirjoissa. 

On jopa perusteltua sanoa, että lapsen arkea kuvataan nykyisin aiempaa maanläheisemmin ja entistä paremmin samastumiseen houkuttelevalla tavalla.

Lapsiperheköyhyyden kuvaaminen on sekin arkipäiväistynyt, joskin valtaosaa lastenkirjojen koteja asuttavat vielä kahden vanhemman vakavaraiset perheet. 

Heli Koskisen ja Sini Nihtilän Superäiti kertoo äidin ja pojan pienperheestä, jossa on taloudellisesti tiukkaa mutta tunteiden ja huolenpidon tasolla ei kitsastella. 

Koulussa keskustellaan vanhempien ammateista. Tosin lasten tekemät johtopäätökset vanhempiensa ammateista eivät ehkä ole aivan todenmukaisia.

– Mun isä on autonkuljettaja. Se lähtee joka aamu autolla töihin ja tulee sillä illalla takaisin. 

– Mun äiti on sanoittaja, kun se aina sanoo mitä minä sanoin. 

– Äiti korjaa tietokoneita. Ensin se huutaa, kun se rakkine ei toimi, ja sitten se soittaa jonnekin, ja lopulta kone alkaa toimia.  

– Isä on koodari. Mä luulen, että se on niin kuin kirjailija, mutta se kirjoittaa tekstiä salakielellä.  

 

Äidin hoivatyö sairaalassa näyttäytyy Milolle todellisen supersankarin
työnä. Sini Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Samassa hengessä Milokin kertoo oman äitinsä olevan superäiti: äiti nimittäin lähtee aina yöaikaan pelastamaan ihmisiä. 

Luokkakavereiden mielestä äidin ammatti kuulostaa todella coolilta.

Milolla on pian syntymäpäivät, ja hän haaveilee kellopuhelimesta ja kaverisynttäreistä maksullisessa tapahtumapuistossa. 

Äiti torppaa kuitenkin suunnitelmat: 

– Ei meillä ole varaa viedä koko luokkaa Simon Leikkimaahan, hän sanoo hiljaa. – Mutta jos kutsuttaisiin pari kaveria meille ja ostettaisiin kilo karkkia? 

– Mutta opettaja sanoi, ettei ketään saa jättää ulkopuolelle.

Poistotuotteiden ja tarjousten löytäminen ruokakaupassa vaatii
nopeutta ja hyvää havainnointikykyä. Sini Nihtilän
kuvitusta Heli Koskisen tekstiin kuvakirjassa Superäiti
 (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Milosta on jännittävää väijyä kaupassa alelaputettuja tuotteita, ja niiden turvin pystytäänkin järjestämään isot kaverisynttärit. 

Milo kokee olevansa koulussa pikemminkin tarkkailija; hän ei edes halua olla huomion keskipisteenä. Siksi hän jännittää erityisen paljon, tulevatko kaikki luokkakaverit syntymäpäiville.

Heli Koskinen kuvaa sydämellisesti Milon pienperheen tukiverkostoja. 

Kun äiti lähtee hoivatyöhön sairaalaan yövuoroon, mummo tulee heille aina yöksi. 

Sini Nihtilän kuvituksessa pienperhe näyttäytyy yhteen hiileen
puhaltavana tiiminä. Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Sini Nihtilän kuvitus tavoittaa keskushenkilöiden katseisiin ja ilmeisiin paljon rakkautta ja välittämistä. 
 
Koskinen on aiemmin kirjoittanut lapsille ja varhaisnuorille tietokonepelaamiseen keskittyvää Zeta-sarjaa (Kustannus-Mäkelä v:sta ,2022, kuv. Mari Luoma). Superäiti on hänen ensimmäinen kuvakirjansa.

Superäidin asetelmissa on paljon samaa kuin Jukka Laajarinteen ja Timo Mänttärin kuvakirjassa Isä vaihtaa vapaalle (WSOY 2019). 

Siinäkin päähenkilölapsi tekee nimittäin  päätelmiä isänsä työnkuvasta tavalla, jonka voi tulkita joko realistiseksi tai mielikuvitukseen perustuvaksi.

Joskus lastenkirja voi olla mielenterveysteko

 

Päivi Vainio & Lilli Daruish: Hilla ja muutosten kesä. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 32 sivua. Vinha 2025. 
 
Elina Komulainen: Kaisla ja kissankäpälä. Kuvittanut Tanja Riutta. 48 sivua. Kaarna Kustannus 2025. 
 
Elina Komulainen: Ansa kengänpauloissa. Kuvittanut Johanna Pekkala. 33 sivua. Lenninsiivet 2025. 
 
 

Kerronnaltaan hyvällä tavalla verkkaiset lapsen arkeen keskittyvät lastenkirjat ovat nykyisin entistä harvinaisempia.  
 
Tässä kolme syksyn uutuutta, joissa kaikissa näkyy myös kirjoittajien oma asiantuntijatyö  lapsiperheiden parissa.   
 
Lilli Daruish on kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi ja Päivi Vainio työskenteee sosiaalityöntekijänä ja uusperheneuvojana. 

Hilla ja muutosten kesä on syntynyt heidän työssään ja koulutuksissa havaitsemistaan tarpeista. 
 
Vanhempien avioerosta on toki kirjoitettu lastenkirjoja aiemminkin, mutta Hilla-kirja lunastaa kyllä paikkansa valikoimassa. 
 
Kuusivuotias Hilla on ajautunut uuteen elämänvaiheeseen:  äiti ja Hilla muuttavat uuteen kotiin, jossa asuvat on  äidin uusi miesystävä Tommi ja vuoroviikoin myös Tommin lapset, Hillaa huomattavasti vanhemmat Aapo ja Veera.
 

Arkinen ruokailuhetki, jossa yhdellä perheenjäsenellä
on apea mieli. Matti Pikkujämsän kuvitusta Päivi Vainion
ja Lilli Daruishin  tekstiin lastenkirjassa
Hilla ja muutosten kesä (Vinha 2025). 

Veerasta tulee kuitenkin Hillan tuki ja turva. Hänen kanssaan voi jopa vähän vitsailla Tommin omintakeisesta käytöksestä ja huumorista. 

Hillan pehmolelu Lumo-pöllö on myös tärkeässä roolissa tunteiden säätelyssä. 

Sivumäärältään maltilliseksi rajatussa tarinassa samastutaan kaikkien tunteisiin, vaikka fokus pidetäänkin Hillassa. 

Matti Pikkujämsän nelivärinen kuvitus vahvistaa toiveikasta ja elämänmyönteistä tunnelmaa.
 

Ansa kengänpauloissa -kirjassa on myös kyse sopeutumisesta uuteen elämäntilanteeseen. 

Ansa on aloittamassa koulun ja häntä jännittää moni asia – ennen kaikkea se, että hän ei ole oppinut koulua edeltävän kesän aikana solmimaan kengännauhojaan. 

Äidillä on Ansan mielestä niin paljon muutakin mielen päällä, joten asia on jäänyt tytön yksityiseksi murheeksi. 
 
Hyvin viitteellisesti mainitaan, että isä on lähtenyt perheestä. 

Isältä jääneet muistivihkot ja valokuvat avaavat kuitenkin Hillan mielen lukot ja hän lopulta hän pääsee keskustelemaan äidin kanssa isän retkeilyharrastuksesta ja samalla omasta taitamattomuudestaan kengännauhojen kanssa. 

Solmuun menneet kengännauhat vangitsevat
tässä kuvituskuvassa havainnollisesti myös päähenkilön ajattelun ja toiminnan jumittamista. Elina Pekkalan kuvitusta Elina Komulaisen lastenkirjaan
Ansa kengänpauloissa (Lenninsiivet 2025).

 
Elina Komulaisen lapsipsykologia on oivaltavaa. 

Pelkistetty tarina osoittaa, että kipeistäkin asioista pääsee yli, kun rohkaisee mielensä ja on valmis tunnustamaan avuntarpeen. Taito solmia kengännauhat toimii kirjassa myös vertauskuvana päättäväisyydestä ja toimeen tarttumisesta.  
 

Toinen Komulaisen lastenkirja, Kaisla ja kissankäpälä, kertoo 8-vuotiaasta Kaislasta, joka viihtyy paljon omissa oloissaan, kun perheen tasapaino ja vanhempien voimavarat ovat vähentyneet. 

Kaislasta tuntuu, että mummo, kummi Riitta ja Raita-kissa ymmärtävät häntä paljon omia vanhempia enemmän. 

Kaisla aavistaa, että vanhempien huoli liittyy isoveljeen, mutta kenelläkään aikuisella ei ole halua tai keinoja sanoittaa asiaa  suoraan hänelle: 
 

Eräänä päivänä äiti vei Kallen lääkäriin. Sen jälkeen Kallea on näkynyt kotona vain harvoin. Joskus viikonloppuna Kalle on käynyt pikaisesti. En ole ollut mukana, kun isä tai äiti on hakenut Kallen käymään. Kotona Kalle on istunut huppu tiiviisti päässään, lähes puhumattomana. Tuolloin minun on tehnyt mieli juosta halaamaan Kallea ja selvittää koko kiperä salaisuus. Mutta aina kun Kalle tulee käymään, jähmetyn. Minusta tulee silloin kova ja tiivis savikokkare. 

 
Kirjan nimi juontuu kohtauksesta, jossa Kaisla muistelee isoäidin kertoneen, kuinka uhanalaisia kasveja on vaalittava, etteivät ne häviäisi kokonaan. Esimerkiksi kissankäpälä on tällainen silmälläpidettävä kasvi. Kaisla tekee jatkuvasti huomioita vanhemmistaan ja miettii, kuinka äidin ja isän huomion saisi pois arjen harmaasta pyörityksestä.

Tanja Riutan kuvitus on parhaimmillaan herkissä tuokiokuvissa, joissa
hän tuo  viitteellisesti esille päähenkilön tunnetiloja. Riutan kuvitusa
Elina komulaisen lastenromaaniin Kaisla ja kissankäpälä
(Kaarna Kustannus 2025). 

Ansa kengänpauloissa -kirjaan verrattuna Kaisla ja kissankäpälä puhuttelee painotuksissaan todennäköisesti enemmän aikuista osoittaessaan, että perheen kriisiytymisen juurisyiden avaaminen kaikille perheejänsenille traumauttaa lopulta koko perheen.  
 

Välillä mietin, pitäisikö minun huutaa kotoa ääneen kaikki nämä huoliajatukseni. Silloi muistan, että silmällä pitäminen on hiljaista vaalimista. Mummu on niin sanonut. Silmälläpidettäviä ei voi repiä juurineen irti sieltä missä he ovat ja istuttaa uuteen paikkaan. Siksi liikun kotona varovaisin askelin. 

 
Vasta kun Kallen tilanne kriisiytyy, Kaislalle selviävät syyt  isoveljen apeaan olemukseen. 

Sen jälkeen savimöykyt, betoni ja ahdistus vaihtuvat vähitellen isän rauhoittavaan silitykseen, äidin ostamaan pehmeään uuteen tyynyyn. 

Aistivoimaiset metaforat tyynnyttävät samalla lukijankin uskomaan, että perheen asiat hoituvat. 

Elina Komulainen on kiteyttänyt oman johtoajatuksensa lastenkirjailijana kutsumalla vaikeita tai haastavia  asioita työstävää lastenkirjaa mielenterveysteoksi. 
 
Johanna Pekkalan ja Tanja Riutan kuvitukset Elina Komulaisen lastenkirjoihin pehmentävät pastellisävyissään ja arkisuudessaan teosten rankkoja tuntoja. 

Kun kirjan aihe on lähtökohdiltaan rankka ja ravisteleva, pelkistetty kuvitus voi tyytyä havainnollistamaan ilmeitä, pieniä yksityiskohtia ja vähittäisen toiveikkuuden lisääntymistä. 
  
Pieniä ja eri tavoin erikoistuneita kustantamoita  on perustettu viime aikoina poikkeuksellisen tiuhaan tahtiin. Ilmiö kertoo kustannuskentän turbulenssista: entistä useampi pitkänkin linjan tekijä etsii käsikirjoituksilleen uusia julkaisukanavia. 
 
Turkulainen vuonna 2020 perustettu Kaarna Kustannus kertoo verkkosivuillaan olevansa ”pieni ja vihreä indiekustantamo”, jossa tehdään työtä vapaa-ehtoistyönä rakkaudesta ja intohimosta kirjallisuuteen. Toimintaa ohjaavat vihreät arvot, joten suurten painosmäärien sijaan kustantamo keskittyy tarvepainatukseen ja e-kirjoihin.   

 
Lenninsiivet on Elina Komulaisen tänä vuonna perustama pienkustantamo ja psykologin asiantuntijapalveluita tarjoava yritys, jonka osuva nimi kertoo olennaisen: toiminnan tavoitteena on vahvistaa lapsuuden ymmärrystä ja arvostusta antamalla mm. eväitä arkiseen kasvun tukemiseen ja psyykkisen hyvinvoinnin vaalimiseen luottaen tarinoiden voimaan. Lenninsiipien kustantamissa kirjoissa halutaan tarttua lapsen mieltä kuormittaviin teemoihin, mutta tarjota silti toivoa ja selviytymisen näkökulmia. 
 
Vinhan kustantamo  on niin ikään perustettu kuluvana vuonna Ruovedellä toimivan Vinhan kirjakaupan kupeeseen. Kustantamo luonnehtii itseään yleiskustantamoksi, joka keskittyy kaunokirjallisuuteen, lasten- ja nuortenkirjallsiuuteen, tietokirjoihin, runouteen ja sarjakuviin.

 

   

 
 
 

Ankea taajamakin voi olla virikkeitä täynnä, saa Riku F huomata Anumari Sitapuron eheässä esikoisromaanissa

Anumari Siltapuro: Riku F, ntamo 2025. Kansikuva Reinhold Möllerin valokuva Trogenbachbrücke, Ludwigstadt 2018.
 






Nuoruuden etsikkoajan ja ensi-ihastumisen kuvaukset ovat nuortenromaanien peruskauraa: nuortenkirjojen konventiot ovat pohjimmiltaan säilyneet samoina, mutta välillä yllätyn iloisesti, kun saan lukea esikoistekijän raikkaan ja siekailemattoman nuoruuden kuvauksen.
 
Näin minulle kävi Anumari Siltapuron esikoisen Riku F:n kohdalla.
 
Riku odottaa malttamattomasti 15-vuotispäiväänsä, jolloin hän voisi vaihtaa ristimänimensä Rikhart Aapelin Säynävän Riku Fageriksi.
 
Rikun taakkana on asua Turengissa, pienellä maaseutupaikkakunnalla Kanta-Hämeessä, missä on ”Koo, Ässä, Ärrä ja yksi liikenneympyrä”.

 
Äiti on lähtenyt reilu vuosi sitten Turengin K-kauppaan basilikasandwichejä esitelleen  ”Kanta-Hämeen karvaisimman miehen matkaan”.  

Sen jälkeen isästä on tullut Möykky, joka pitelee toisessa kädessään kaukosäädintä ja toisessa kaljatölkkiä.
 
Äidin äkillinen poislähtö ei ole pojallekaan mikään läpihuutojuttu:

– – Joskus äitiä ajatellessa ikävä puristaa rintakehää ja tuntuu vaikealta hengittää. Silloin on helppo uskoa, että suruun voi kuolla. Kerran meinasin tikahtua nauruun, se tuntuu melkein samanlaiselta mutta kevyemmältä.

Ihminen voi nauraa ääneen ja silti itkeä sisällään. Se on jännä tunne. Melkein kuin olisin kaksi täysin eri ihmistä sisäkkäin, eikä ole ihan varma, kumpi niistä on oikeampi. Jos tätä kaksoiselämää jatkuu kauan, tulee hirveän väsynyt olo.

 
Kaverien, Hassen, Jallun ja Rapen,  ”jäbäjauhaminen” alkaa kyllästyttää, kun Riku huomaa viihtyvänsä poikien sijaan enemmän Kertun kanssa. 

Kertun isä on tullut Turenkiin papiksi, ja tyttö on tottunut muuttamaan isän työn perässä parin vuoden välein.

Kerttu opettaa Rikulle myös aivan uusia sanoja, kuten sananvapaus. 
 
 
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan sairaslomaa tulee tuuraamaan persoonallinen sijainen, joka saa oppilaita nimen Sivuseikka. 

Sijainen teettää oppilailla kirjoitusharjoituksia, ”sadatteluja” tai ”satasia”, joissa tarina pitää kertoa sadan sanan avulla.
 
Riku on innostunut valokuvauksesta, mutta nyt hän huomaa, että ”Kirjoittamalla voi oksentaa tapahtumia tai tunteita paperille, ja sitten ei voi pahoin enää”.
 
Korona-ajan poikkeustilan vaikutukset alkavat näkyä nyt pienellä viipeellä myös nuortenromaaneissa. Rikunkin luokka siirtyy etäopetukseen
 
Rikun huumori on väliin viistoa. 

Komiikka ja tragiikka törmäävät toisiinsa kohtauksessa, jossa Riku astuu Turengin psykiatrian poliklinikan ovesta ja kertoo ensimmäiselle näkemälleen työntekijälle isänsä itsemurha-aikeista. 

Nainen, Taimi, on oikeasti poliklinikan siivooja, joka auttaa Rikua ja isää arjen pyörittämisessä pahimman vaiheen yli. 
 
Riku F:n levollinen, väliin jopa hieman lakoninen ja Aki Kaurismäen elokuvien dialogia muistuttava kerronta toimii tehokkaasti keskushenkilön sisäisten ajatusten havainnollistajana. 

 
Taitolla on nykyisin entistä isompi rooli nuoren lukijan koukuttamisessa kirjan ääreen. 

Helppolukuisissa lukutaidon alkuun suunnatuissa lastenkirjoissa on viime aikoina yleistynyt tapa, että asiakokonaisuuksia tai jopa yksittäisiä kappaleita erotetaan toisistaan tyhjällä rivillä. Aukeamille syntyy ilmavuutta, kun teksti ei tunnu lukiessa liian raskaalta. Tämä tehokeino toimii mainiosti Riku F:n taitossa. 
 
 
 
Anumari Siltapuro työskentelee kuntoutuslääkärinä Tampereella. Hänellä on myös aiempaa kokemusta lastensuojelusta.  
 
Siltapuro osallistui Otavan vuonna 2022 julkistamaan nuortenromaanikilpailuun, jossa etsittiin realistista nuortenromaania, joka on vahvasti kytköksissä tähän aikaan ja sovellettavissa mys audiovisuaaliseen muotoon.

"Riku F" -käsikirjoitus sijoittui kilpailussa kolmannelle sijalle. 

Kilpailun voitti Taina Niemi käsikirjoituksellaan "Ämpärikesä", joka ilmestyi samannimisenä nuortenromaanina Otavalta keväällä  2023. Toiselle sijalle ylsi Terhi Raumonen käsikirjoituksellaan ”Keijujen sisko”. 
 
Kirjoituskilpailuiden järjestäminen on kustantamoille tavattoman työläs ponnistus, ja siksi onkin hämmästyttävää, että Otava ei osoittanut kiinnostusta kakkos- ja kolmossijoille yltäneiden käsikirjoitusten kustantamiseen. Kilpailuun osallistui kaikkiaan 90 käsikirjoitusta. 
 
Riku F on eheä ja viimeistelty esikoisteos, joka luottaa siihen, että nuori pääsee taidokkaan kerronnan imuun myös ilman päälle liimattuja viittauksia nopeasti ohikiitäviin nuorisotrendeihin ja arjen pintaliidon kuvausta.
 
Kirjan ainoa harmin aihe on tummasävyinen kansikuva: kirjan nimi hukkuu tummaan taustaansa ja hyvin pelkistetty ja staattinen, mustavalkoinen siltaa esittävä valokuva ei  houkuta tarttumaan kirjaan. 

Silta on romaanissa keskeisessä roolissa, mutta kuva-aiheen olisi voinut tuoda kanteen hieman toisin. 

Ai niin, tässä on erityinen ja tärkeä lastenkirja

 

Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee. 69 sivua. Enostone 2023. 

Lastenkirjainstituutin Kirjakori-tilastojen mukaan viime vuonna ilmestyi ennätyksellisen paljon, hieman yli 200, kotimaista lastenromaania sekä satu- ja tarinakokoelmaa. 

Kasvua selittää lukutaidon alkuun suunnattujen helppolukuisten kirjojen lisääntyminen. Myös lukemisen seuraavalle portaalle suunnattujen ja sivumäärältään pidempien humorististen lastenromaanien määrä on nousussa. Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjojen suosion nosteessa on aloitettu lukuisia uusia kotimaisia sarjoja. 

 

Kuvituksen lisääntyminen ja kuvittajan työn tasa-arvoistuminen suhteessa kirjailijan luomaan tarinaan tekee omien havaintojeni mukaan  lastenkirjojen luokittelusta toisinaan vaikeaa. 

Hyviä esimerkkejä ovat viime vuosilta Minna Lindebergin ja Jenny Lucanderin Lumi Azharian yllä (Teos 2017), Essi Kummun ja Marika Maijalan  Elias-trilogia (Tammi 2012–2019) sekä  Essi Kummun ja Liisa Kallion Rauhan alkuja (Tammi 2024). 

Ulkoasultaan ne muistuttavat kuvakirjoja, sillä kuvitusta löytyy joka aukeamalta, mutta kerronnallisen ja visuaalisen intensiteettinsä takia niitä voisi hyvin perustein mielestäni kutsua myös läpikuvitetuiksi miniatyyriromaaneiksi. 

 

Eveliina Talvitien ja Jani Ikosen Ai niin, minä olen muuten Lee kuuluu tähän samaan kunnianhimoiseen sarjaan.

 

Tunnetaitokasvatuksen vanavedessä on viime vuosina ilmestynyt verraten paljon lastenkirjoja lapsista,  joilla on tietyn oireyhtymän, sairauden  tai vamman aiheuttama ja  arkeen eri tavoin vaikuttava erityispiirre.

Talvitien ja Ikosen lastenkirjan keskushenkilö Lee hurmaa lukijansa oitis konstailemattomassa tavassaan havainnollistaa  ajatteluaan ja tapaansa hahmottaa maailmaa:

 
Olin tosi pieni kun panin merkille ensimmäisen erityisvoimani. En ollut varmaan vielä edes syntynyt. Pystyin olemaan samaan aikaa unessa ja hereillä! Temppu onnistui, koska ymmärsin, että pääni sisällä oli muutakin kuin aivot. Siellä oli paikka, jota aloin kutsua Uneillaksi. 

 

Lee käyttää rikasta kieltä ja tarvittaessa tuottaa myös uusia ilmaisuja ja käsitteitä, jotka tiivistävät oivaltavasti hänen tuntemuksiaan.  

Jani Ikosen kuvitus havainnollistaa tilanteita, joissa Lee
pystyy maastoutumaan tai sulautumaan taustaan. Ikosen
kuvitusta Eveliina Talvitien lastenkirjaan
Ai niin, minä olen muuten Lee (Enostone 2023). 

Jani Ikosen kuvitus on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjailijan ja kuvittajan keskinäiseen luottamukseen perustuvassa työskentelyssä kuvitukselle jää riittävästi liikkumavaraa täydentää ja rehevöittää tarinaa visuaalisesti.

 

Talvitien tekstissä minäkertoja Lee kertoo olevansa taitava maastoutumaan. Samalla aukeamalla Ikonen havainnollistaa Leetä erilaisissa tilanteissa, joissa hän sulautuu maisemaan, muuntuu toiseksi tai liukenee osaksi isompaa kokonaisuutta. 

 

Lee asuu kahden isänsä Eeron kanssa. Eeroa Lee  lähirakastaa ja Intiaan muuttanutta Sipe-äitiä etärakastaa. Äiti ja Eero soittavat säännöllisesti videopuheluita toisilleen.   

Lee mainitsee äidin kertoneen, ”että ihminen ei ole koko elämäänsä ihan samanlainen”. Lastenkirjoissa pohditaan ani harvoin vanhempien maailmankatsomuksia saati heidän yleistä elämänfilosofiaansa.

 

Isällä näyttäisi olevan oman arkensa hallinnassa pieniä haasteita  – lyhyesti viitataan esimerkiksi siihen, että isän on vaikea saada unta. 

Isän rakkaus lapseen tulee kuitenkin vakuuttavasti ilmi, vaikkapa tämän kaltaisessa isän lakonisessa lauseessa: 

 

”Lee. Erityinen lapseni Lee”, Eero lausui niin hiljaa, että juuri ja juuri erotin sanat. 

 

 Lasten yhteinen hetki keinuilla muodostuu käänteentekeväksi
 ja Lee vaikuttuu tuntemattoman lapsen keltaisesta sadetakista.
Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien lastenkirjaan 
Ai niin, minä olen muuten Lee (Enostone 2023).  

Lee ei ole mikään suurten väkijoukkojen ystävä. Juhlat, joissa on paljon lapsia ja meteliä, rasittavat häntä. 

Moni periaatteessa hyvää tarkoittava mutta silti ajattelematon aikuinen ilmaisee huolensa siitä, ettei Leellä ole ystäviä. 

Asian kiteyttää myös myös Leen kotipihalla kohtaama naapurien kissa, jonka Jani Ikonen piirtää jättimäisen suureksi suhteessa kerrostaloon – varmasti juuri siksi, että kissalla on Leelle niin iso asia kerrottavanaan. 

Talvitien assosiaatioiden ja Leen sisäisten impulssien varassa etenevä kerronta rikkoo valtavirran lastenkirjoille tyypillistä loogisen juonen varassa etenevää rakennetta.

 

Vähin erin sekä Lee että lukija johdatetaan kohti kuvituksessa voimistuvaa keltaista väriä. 

Lee kohtaa toistamiseen keltaiseen sadetakkiin ensikohtaamisella pukeutuneen Liin, jolla on tutkiskeleva katse ja vähän sanoja. 

Lii on nimittäin mutisti ja kirjan lopussa lapset viestivät lyhyesti paperilapuilla.

Leen ja Liin toiseen kohtaamiseen liittyy lataus, joka
välittyy hyvin lasten katseesta. Jani Ikosen 
kuvitusta Eveliina Talvitien lastenkirjaan 
Ai niin, minä olen muuten Lee (Enostone 2023). 

 

Eveliina Talvitie löysi ensimmäisen lastenkirjansa aiheen työskennellessään 2010-luvun lopulla kansainvälisessä taideprojektissa, jossa hän tutustui valokuvaajapuolisonsa kanssa erityislasten arkeen. 

Leen ja Liin tarina jatkuu ensi vuonna sarjan toisessa osassa, jossa keskushenkilönä on Lii. 

 

                                                      * * * * * * 

 

Talvitien ja Ikosen lastenkirja palkittiin viime perjantaina Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnolla. 

Kahdeksatta kertaa jaettu palkinto huomioi aiheeltaan tai käsittelytavaltaan rohkeat avaukset tai tekijänsä esikoisteoksen.

 

Minulla oli iso ilo olla Punni-raadin puheenjohtajana yhdessä luokanopettaja Matias Laivamaan, eläkkeellä olevan kirjastonhoitajan Merja Marjamäen, kirjastopalvelujohtaja Niina Salmenkankaan sekä yhdeksäsluokkalaisen Ramona Kaapun kanssa. 

 

Raadin perustelut Punni-palkinnolle ja neljälle kunniamaininnalle löytyvät Lastenkirjainstituutin verkkosivuilta.  

"Liikuttunut on vähän kuin surullinen"

 

Ritva Kokkola: Leija, 63 sivua, Atrain & Nord 2023. Kansikuva Terhi Suomela. 

 

 

 

En saa kyyneleitä silmiin. Miksi ei itketä, vaikka isä on kuollut. Äiti itkee vähän väliä. Hän sanoo jollekulle, että on liikuttavaa katsoa minua. Surullista ja liikuttavaa, että lapsi menettää isän ja joutuu miettimään asioita. Äiti on liikuttunut ja hänestä on liikuttavaa katsoa minua. Liikuttunut on vähän kuin surullinen. Yritä pakottaa tuommoisen tunteen, mutta en onnistu. En liikutu. Olen melkein vihainen. En kuitenkaan rupea riehumaan. Riitti se vaatteitten ja repun heittelyä. Jotakin haluttaa tehdä. Jotakin muuta kuin makoilla sängyssä. – – 

 

 

Tyven realistinen arjen kuvaus on lastenkirjallisuudessa harvinaista herkkua.

 

Noin kymmenvuotiaan lapsen isä on kuollut odottamatta. Lapsen on vaikea ymmärtää tapahtunutta ja hän vetäytyy kuoreensa. 

 

Pienoisromaani etenee lapsen tajunnanvirtana, muistoina isästä ja hänen erityispiirteistään. 

Surun symboliksi nousee isän lapselle tuliaisena tuoma leija, joka meni jo ensilennätyksessä hieman rikki eikä noussut toivotusti lentoon.

 

Kerronta karttaa yksityiskohtia, maininnat Wilma-merkinnöistä viittaavat kyllä nykyhetkeen, mutta muutoin kirja tuntuu telekoituvan enemmän menneeseen, useammankin vuosikymmenen takaiseen mentaliteettiin – esimerkiksi tavassa, jossa lapsi jätetään surunsa kanssa kokolailla yksin. Vasta kirjan lopussa äiti ja lapsi löytävät heille sopivan tavan surra yhdessä. 

 

 

Atrain & Nord on kemiläinen pienkustantamo, joka keskittyy erityisesti historiaa käsittelevien tietokirjojen julkaisemiseen.  

Ritva Kokkola (s. 1948) on syntynyt ja käynyt koulunsa Kemissä ja työskentelee Kemissä kieltenopettajana Kemi-Tornion ammattiopistossa. 

Kokkola on kirjoittanut aiemmin dekkareita aikuisille sekä mm. nuortenromaanin Koira katoaa (Myllylahti 2009), lastenrunokokoeman Limonaatia ja silliä (Nordbooks 2017) sekä lastenromaanisarjaa Ansu ja Armas (Nordbooks v:sta 2012). 

 

 

Kasvun ja elämän vaalimisen ihme, aina yhtä ainutkertainen

 

Sergio Augusto Sánchez & Manuel Garcia Plata: Pikku avokadon tarina, suomentanut Sofia Perhomaa, Aviador 2022.

 

 

 

Tässä jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka pienet kustantamot tekevät nykyisin hyviä löytöjä käännöskuvakirjatarjonnasta.

 

Pikku avokadon tarina taitaa olla samanlainen onnenkantamoinen kuin Sergio Augusto Sánchezin toinenkin suomennettu aikuistenromaani Sade piiskaa asfalttia (Aviador 2021), joka on kirjailijan kotimaassa julkaistu omakustanteena. 

Sánchez on ollut Jyväskylässä vaihto-opiskelijana ja yhteys Aviadoriin on tiettävästi syntynyt tätä kautta. 

 

Alkuteoksen nimi, La historia verde, eli tarina vihreästä, on suomennoksen lakonisempaa nimeä runollisempi. 

Ensimmäinen aukeama esittelee keskushenkilöt ja
antaa myösviitteellisesti tietoa perheen äidistä. Manuel Garcia
Platan kuvitusta Sergio Augusto Sánchezin tekstiin
kuvakirjassa Pikku avokadon tarina (Aviador 2022).  

 

 

Tämä tarina alkoi lounasta syödessä. Julio ja Laura söivät keittoa ja lihamuhennosta karhunvatukkamehun ja avokadon kanssa.

Tämä avokado on herkullista! sanoi Laura hymyillen.

 

Julio pohdiskeli hetken ja keksi sitten:

– Voisimme idättää sen siemenen! hän sanoi. 

– Kuinka se tehdään, isi?

– Se on oikein helppoa, annapas kun kerron! 

 

Sofia laittaa avokadon sisällä olevan pulskan siemenen ensin vesilasiin ja odottaa malttamattomana juurien ilmestymistä ja sitä, että taimen voi istuttaa kotipihalle.

 

Puu näyttää kasvavan jopa yllättävän nopeasti, mutta sitten
joku tuholainen näivettää sen liki kuoliaaksi. Manuel Garcia 
Platan kuvitusta Sergio Augusto Sánchezin tekstiin
kuvakirjassa Pikku avokadon tarina (Aviador 2022). 

Isä kuitenkin muistuttaa, että puu ei tuota hedelmiä vielä moneen vuoteen. 

Puu on jo vaarassa kuolla, mutta Lauran hoiva parantaa sen… ja vuosien päästä Laura voi tosiaan poimia puusta tuoreita avokadoja, aivan kuten isä on luvannutkin! 

 

Pitkä odotus palkitaan: puu tuottaa vihdoin hedelmiä. 
Manuel Garcia Platan kuvitusta Sergio Augusto Sánchezin
tekstiin kuvakirjassa Pikku avokadon tarina
(Aviador 2022). 

Kuvakirja ei tyrkytä sanomaansa. 

Elämän kiertokulku, joskus kohtuutonkin, tuodaan pelkistetysti esille. 

Huomio kiinnittyy  jo ensimmäisellä aukeamalla näkymään Lauran ja isän kodista. Pienellä pöydällä on naisen valokuva ja kynttilä. Onko Lauran äiti kenties kuollut?

 

Toivon ylläpitäminen ja sitkeys tulevat Manuel Garcia Platan kuvituksesta kauniisti esille. 

Lapsenusko ja toiveikkuus tiivistyvät myös Lauran piirustuksiin. Vaikka aika kuluu, Lauran olemus säilyy pikkutyttömäisenä.  

 

 

Nautitaan nyt, kun on kesä

Riikka Jäntti: Pikku hiiren hellekesä, 48 sivua, Tammi 2020.

Jos hiukan liioitellaan, niin ennen vanhaan lastenkirjoissa oli ainainen kesä.

Ajatellaan vaikka Enid Blytonin Viisikko-kirjoja, joista valtaosa keskittyy serkusten yhteiseen kesälomaan. 

Riikka Jäntin kuvakirjasarjan edellinen osa oli Pikku hiiri ja paukkupakkanen (Tammi 2019), joten nyt on myös vuodenaikojen kierron kannalta loogista, että uutuudessa vietetään kesää. 

Pikku hiiri -kirjoissa on maltillisesti yksityiskohtia, jotta
kerronta pysyy sopivan verkkaisena. Riikka Jäntin
kuvitusta kuvakirjaan Pikku hiiren hellekesä (Tammi 2020). 

Pikku hiiri on oppinut kirjoittamaan ja se tekee merkinnän päiväkirjaansa:

MINULA

ALKOI

TÄNÄN

KESÄ

LOMA

Äiti haluaa juhlistaa kesää ja aamiainen nautitaan viltin päällä ulkona kerrostalon pihalla.

Päivä jatkuu huvipuistossa ja iltaruokakin syödään poikkeuksellisesti ravintolassa.

Pikku hiiren äiti pysyttelee lähellä rantavettä. Riikka Jäntin
kuvitusta kuvakirjaan Pikku hiiren hellekesä (Tammi 2020). 

Pikku hiiri -sarjan konseptissa aikuista miellyttää hiiren emon kertakaikkinen keskittyminen pikku hiiren tunteisiin, toiveisiin ja havaintoihin.

Kesäkään ei silti ole yhtä idylliä. 

Lokki nappaa minttujäätelöpallon ennen kuin hiiri ennättää haukata siitä palastakaan. 

Sadepäivänä mennään taidemuseoon, jossa on esillä
myös hiirimäinen tulkinta Akseli Gallén-Kallelalta. Riikka
Jäntin kuvitusta kuvakirjaan Pikku hiiren hellekesä (Tammi 2020). 

Pitkään jatkunut hellekin koettelee jo hiiren kärsivällisyyttä, mutta elokuvissa on liian viileää. 

Alati kärsivällinen ja viisas äiti muistuttaa, että 

– – kesästä pitää nauttia silloin kun se on. Vaikka olisi kuuma. Kohta 

on syksy,  ja sitten on taas kylmä. Ja arvaa mitä.

– No mitä? 

– On enää 156 päivää jouluun.