Kiusaaminen jättää arvet kiusattuihin ja kiusaajiin Ahaa Teatterin uudessa nuortennäytelmässä

  

Arvet. Nuortennäytelmä. Dramatisointi ja ohjaus Henry Ahon samannimisen nuortenkirjan pohjalta Tommi Kainulainen. Koreografia Timo Saari. Lavastussuunnittelu Tommi Kainulainen.  Pukusuunnittelu ja Rusakon valmistus Ella Kauppinen. Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski.  Valosuunnittelu Antti Kauppi. Graafinen suunnittelu Johanna Häkkilä. Rooleissa Sonja Salminen, Teemu Mäkinen, Oskar Hartman ja Anna Pukkila. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 1.9.2026. Kesto 75 min. Suositusikäraja 13-vuotiaista ylöspäin. Tilattavissa kiertueelle. 

 

Tamperelainen Ahaa Teatteri on viime vuosina tehnyt ilahduttavan usein dramatisointeja uusista tai uudehkoista kotimaisista nuortenkirjoista.  

Tänään ensi-iltansa saanut Ahaa Teatterin uutuusnäytelmä Arvet perustuu Henry Ahon samannimiseen nuortenromaaniin , jonka arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 
 
Kiertueteatterina ympäri Suomea kiertävä Ahaa Teatteri saa jatkuvasti kouluilta toiveita käsitellä teatterin keinoin koulukiusaamista.  
 
Näytelmän eilisessä ennakossa ohjaaja ja dramaturgi Tommi Kainulainen totesi, että nuortennäytelmän tekeminen on hänen mielestään nykyisin yhdenlaisen aktivismin muoto. 
 
Kainulainen suhtautui aluksi kuitenkin epäilevästi, että Ahon nuortenromaani edes taipuisi näytelmäksi. Kaakkois-Aasiasta kansainvälisestä koulusta Lahteen yläkouluun muuttanut Kainulainen on ollut itsekin koulukiusattu ja hän tunnisti sen vuoksi monet Ahon nuortenkirjan tilanteet ja tunteet omikseen. 

Käsiohjelmassa hän vetoaa kaikkiin kiusaamista kokeneisiin, kiusaamista todistaneisiin ja kiusaajiin: ”jokainen päivä on mahdollisuus valita toisin”. 
 
Kainulaisen dramatisointi ja ohjaus on tuonut esitykseen alkuteokseen verrattuna  enemmän toivoa. 

Ahon nuortenromaanissa kaikki keskushenkilöt eivät nimittäin lopulta kestä kiusaamisen painetta.

Ahaa Teatterin nelihenkinen näyttelijäjoukko taipuu näytelmässä
moneen eri rooliin. Takana vas. Sonja Salminen Lailana, oikealla
Anna Pukkila ja Teemu Mäkinen silmälasipäisinä opettajina ja
edessä Oskar Hartmann Tomina.
© Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

 
Näytelmässä  alkuteoksen pahimmat kärjistykset, perhesuhteiden kommervenkit ja ihmiskuvaukseen liittyvät stereotypiat ovat onneksi siilautuneet pois. 

Henry Ahon nuortenromaanissa Lailan äidin kerrotaan olevan japanilainen, kun taas näytelmässä hän on virolainen. Siitä huolimatta Lailaa nimitellään koulussa laajalla haukkumasanojen rekisterillä ryssästä venepakolaiseen. 
 
Laila (Sonja Salminen), runopoika Jarkko (Teemu Mäkinen) ja kiusaajat Tomi (Oskar Hartman) ja Titta (Anna Pukkila) tekevät hienot roolityöt, jotka houkuttavat katsojaa eläytymään sekä hyviksiin että pahiksiin. 

Oskar Hartman tekee Tomista karskin ja reteän, teflonpintaisen raggarin.

 

Fyysistä väkivaltaa ei onneksi juurikaan näytetä,
kyse on pikemminkin henkisestä alistamisesta. Tässä Tomin
kiusaamisen kohteena Jarkko. © Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

 
Timo Saaren koreografia antaa näytelmälle rytmin ja rakenteen, jotka näkyvät ja kuuluvat  esimerkiksi tarkkaan ajoitetuissa naksahduksissa ja kellon kilauksessa. 
 
Heti näytelmän alussa Ahaa Teatterin työryhmään uutena näyttelijänä tullut Anna Pukkila näyttää taitonsa muuntuessaan pään  hienovaraisen  kääntämisen myötä eri rooleihin äidiksi ja mummoksi. 

Kaikki neljä näyttelijää vaihtavat lennosta rooleja nuorista esimerkiksi opettajiksi,  rehtoriksi ja lääkäriksi. 

Anna Pukkilan tulkitsema rusakko luo muutamassa erityisen latautuneessa kohtauksessa tarpeellista rauhan ja meditatiivisen läsnäolon tuntua liian kipeää tekevien asioiden keskelle.
 
Näyttämön takaosan läpinäkyvä verho toimii onnistuneesti välillä ovena ja toisinaan taas tapahtumien softaajana ja etäännyttäjänä. 

 

Läpinäkyvä verho rajaa taidokkaasti nuorten ja aikuisten
todellisuuden kohtauksessa, jossa Laila tulee yllätysvierailulle
Jarkon luokse. © Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

Arvet osoittaa, että kiusaaminen jättää arvet sekä kiusattuihin että kiusaajiin. 

Näytelmän esiin nostamat teemat ovat rankkoja, mutta liiallista angstia kevennetään onnistuneesti ilman pingotusta pienieleisellä huumorilla. 
 
Hyvästä esimerkistä käy kohtaus, jossa Laila tekee yllätysvierailun Jarkon kotiin. 

Pojan vanhemmat reagoivat ylienergisesti hössöttäen ja Jarkon on vaikea löytää sopivia sanoja ja eleitä, kun Laila astuu lupaa kysymättä hänen huoneeseensa. 
 
Koulut tai muut näytelmän kiertueelle tilaavat tahot saavat näytelmään liittyvän oppimateriaali, joka auttaa katsojia työstämään näytelmän herättämiä ajatuksia ja teemoja eteenpäin. 

 

 

Ylisukupolvista vallankäyttöä ja kuolleita undulaatteja: Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo riuhtaisee lukijan aikamatkalle 1980-luvulle

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo, 437 sivua, WSOY 2026. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti.
 
 

Kerran täällä oli kesä. Kerran autot ajoivat kylän läpi ja joskus joku niistä pysähtyi. Kerran kuulimme lintujen laulun. Kerran oli iltarusko ja kerran aamunkoi. Kerran meilläkin oli kasvot. Kerran jokainen meistä lauloi. Kerran jokaisella oli ääni ja jokainen tunsi omansa. Sitten tapahtui, että joku valitsi meidän joukostamme ne, joiden siivillä uskoi voivansa lentää. Eikä se tapahtunut vain kerran. Se tapahtui neljästi.
 
Yksi kuoli.
Toinen katosi.
Kolmas sekosi.
Neljäs kosti.

 
 
 
Kaksoisluokituksen N84.2 / 84.2 saanut Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo on lukijansa omituisella tavalla kylläiseksi tekevä ja kiehtova romaani, jonka miljöön voi laskea yhdeksi keskushenkilöksi.  
 
Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa, vuosissa 1985–1986 ja nykyhetkessä. 

Nuori nainen, Veronika, saapuu moottoritien alle jyrättyyn ja autioituneeseen Takaristin kylään tekemään podcastia. 
 
 

–  – ”Paikka on kuin tietokonepelin koodaamaton alue”, Veronika puuskuttaa, ”niin salainen, että sen ohi voi vahingossa vaikka kävellä. Kerrotaan, että tien alle on lautojen ja tiilien lisäksi hautautunut luita ja synkkiä salaisuuksia. Niistä minä olen tullut ottamaan selvää”. 

 
 
Veronika pitää yhteyttä parhaaseen ystäväänsä Marttaan, joka on aloittanut heti ylioppilaaksitulon jälkeen luokanopettajan opinnot.  Tyttöjen välillä on myös eroottista latausta.
 
 
1980-luvun todellisuudessa koulun tasainen arki vinksahtaa monin tavoin raiteiltaan, kun Mutapohjan tilalle muuttaa  kaupungista kaksi uutta, luonteeltaan ja ajatuksiltaan rohkeaa oppilasta, Karina ja Anna.  

Tyttöjen poikkeavuutta korostavat heidän lemmikkinsä, keltaiset undulaatit. Koska kylässä on vain vähän lapsia, kaikki oppilaat käyvät samaa yhdistelmäluokkaa. 

Oppilaiden välillä on vahvaa keskinäistä hierarkiaa. Esimerkiksi kaikkein nuorimpia luokan oppilaita kutsutaan vähättelevällä nimellä puutarhatontuiksi. 

Romaanin alussa lukijaa koetellaan 1980-luvusta kertovissa osuuksissa  lukuisilla taajaan vaihtuvilla näkökulmakertojilla.

Läheskään kaikki heistä eivät ole kokonaisuuden ja juonen kannalta relevantteja, mutta  oppilaiden näkökulmien yksilöinti on silti romaanin uskottavan ja tihentyvän dramaturgian kannalta tarpeen, sillä kyse on vähittäisestä lasten ja varhaisnuorten voimaantumisesta ja me-hengen syntymisestä.

 

Kotimaisissa nuortenromaaneissa on jo pitkään esitetty toistuvasti äärimmilleen karrikoituja muotokuvia opettajista. 

Mykkien lintujen museon Takaristin koulun miesopettaja, käytökseltään mielivaltainen, oppilaitaan monin tavoin jopa sadistisesti alistava maisteri Jylhä, on opettajan karikatyyrinä ylivertainen ja äärimmäinen esimerkki.

Maisteri Jylhän olemukseen tiivistyy sellaisia vallankäytön ja äärimmäisen henkisen väkivallan piirteitä, jotka palauttavat ihmiskuvauksen raadollisuudessa mieleeni William Goldingin Kärpästen herran. 

Heti romaanin alussa on  vaikuttava kohtaus uuden oppilaan laulukokeesta, jota opettaja yrittää kaikin tavoin hankaloittaa  ja onnistuu pienillä mikroeleillä saamaan 

 muun luokan puolelleen.
 

 
Maisteri Jylhä pitää oppilaitaan kurissa ja nuhteessa. Kertojana hän on epäluotettava ja ylimalkainen, iätön ja ajaton,  likipitäen messiaaninen hahmo.  

 
Opettajalla on esimerkiksi kieroutunut tapa vaatia oppilaitaan uhraamaan erityisenä Unohtamisen juhlan päivänä itselleen jotakin ainutkertaista ja rakasta kokossa poltettavaksi: 
 

 
– – ”Joskus on osattava luopua myös siitä mikä on kaikkein arvokkainta, hän sanoo, ”sillä tärkeimmästä luopuminen jalostaa sekä sielua että ruumista. Se jos jokin on miehen työ, opettaa opettaja Jania.

Opettajan vaikutusvallasta kertoo paljon sekin, että hän on opettanut myös oppilaidensa vanhempia, ja hän uhoaa opettavansa jopa vielä oppilaidensa  jälkeläisiäkin: 
 

Opettajan ennustus on kammottava. Että Annikan lapsetkin istuisivat tässä luokassa, kuuntelisivat opettajaa ja kärsisivät. Ajatus on niin kauhea, että Annikalle tulee tarve nostaa pulpetinkansi ylös mutta hän pidättelee itseään tekemästä niin. Pidättelemisestä tulee mieleen pissahätä. Hän tuntee kuinka housuun lirahtaa. Se tapahtuu vaikka hän juo niin vähän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi käydä koulupäivien aikana huusissa.

Rasi-Koskinen nostattaa jännitystä vähäeleisesti mutta juuri siksi tehokkaasti pääluvuissa, joissa vihjataan yhden keskushenkilön vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. 

Takaristin kylältä on  13 vuoden välein kadonnut epäselvissä olosuhteissa jo kolme tyttöä tai nuorta naista.  

 
Rasi-Koskinen lataa jännitettä ja joa suoranaista kauhua myös paikannimiin: esimerkiksi opettajan huvilan kerrotaan sijaitsevan Immenuuman rannalla. 

Kylän nimi Takaristi ilmaisee itsessään olennaisen: kylä on maailman laidalla ja siksi tulevat traagiset tapahtumat ovat ikään kuin uskottavampia. Myös Annan ja Karinan kotitilan nimi,  Mutapohja,  viittaa tehokkaasti  kaiken tapahtuneen  höttöisyyteen ja epävarmuuteen. 
 
 
 

Menneen 1980-luvun aikaikkunassa maisteri Jylhän oppilaat nousevat lopulta yhteistuumin kyseenalaistamaan opettajansa hirmuvallan. 
 
Maagis-realistiset piirteet vahvistuvat loppua kohden. Onko reaali-ajan oudoissa näyissä  kyse Veronikan todellisuudentajun hämärtymisestä vai oikeasti yliluonnollisista tapahtumista?   
 
Kirjan jälkisanoissa Rasi-Koskinen kertoo, kuinka hänellä oli lapsena tapana kertoa sisarensa Seita Vuorelan (1971–2015) kanssa tarinaa kahdesta sisaruksesta. 

Mykkien lintujen museo on kuitenkin Rasi-Koskisen itsenäinen teos, mutta tulkintani mukaan se on myös tunnustus sielunsisaruudesta ja mielikuvituksen kantavasta voimasta sisarusten välisissä suhteissa. 
 
Seita Vuorelalla (aik. Parkkola) oli ilmiömäinen taito kuvata nuortenromaaneissaan jättömaita ja hylättyjä rakennuksia, jotka saattoi halutessaan nähdä myös keskushenkilöiden mielenmaisemina.
 
Myös Rasi-Koskinen hemmottelee lukijaa vahvan miljöön lisäksi lyhyillä, täsmällisillä havainnoillaan ohikiitävistä, mutta merkittävistä tunnelmista, jotka ovat keskushenkilöille merkityksellisiä ja jotka samalla auttavat lukijaa hahmottamaan paremmin tapahtumia:  

Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaa oli elokuu, ja tällainen elokuu se oli: Sirkat sirittivät. Paarmat pörisivät. Taivas oli vaaleansinisen huopakynän värinen ja viljapelto kullankeltainen. Oli kuumempaa kuin elokuussa yleensä, asfaltti politti varvastossujen läpi siellä missä kapea maantie leikkasi pellon metsäksi. Viinimarjapensaat notkuivat kypsien marjojen painosta. Kuningattarensa hylkäämät ampiaiset etsivät lihaa ja sokeria syödäkseen ja varisparvi lehahti siivilleen ohikiitävien autojen tieltä.

 
Rasi-Koskisen vahva miljöönkuvaus muistuttaa elokuvan kerrontaa: maisemat ja pienet, mutta vähitellen voimaantuvat lapset ovat osa eräänlaista  panomaarama-näkymää.
 
 
 

Kaksi- tai nelijalkaisten tai hyönteisten kiusaaminen on yhtä tuomittavaa Sanna Iston syksyn uutuudessa

Sanna Isto: Peto, 260 sivua, Tammi 2025. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen. 

 

Syksy on alkanut kotimaisten nuortenkirjauutuuksien osalta poikkeuksellisen antoisana. 
 
Vielä muutama vuosi sitten olin aidosti huolissani realistisen nuortenkirjan tulevaisuudesta, mutta nyt huoli on onneksi osoittautumassa turhaksi.
 
Sanna Iston kolmessa aiemmassa nuortenromaanissa (Näkymättömät, Sirpale ja Maan alaiset (Tammi 2023, WSOY 2019 ja 2016) on realistisen kerronnan lomasta löytynyt myös kaltevasti viettäviä pintoja tai yllättävä aukkoja, joista on avautunut tie toiseen todellisuuteen. 
 
Myös syksyn uutuuden, Pedon, päähenkilöllä Pixillä on erityinen taito aistia herkästi ympäristöään. 
 
Välillä hän ei liioin tiedä, mikä on totta ja mikä kuviteltua.
 
On kiinnostavaa, että kotimaisten nuortenromaanien keskushenkilöt ottavat nyt harkitusti etäisyyttä lapsuuden kotiinsa ja vanhempiinsa. 

Satu Erran nuortenkirjassa Tällainen tunne (Tammi 2025) ja Iston Pedossa päähenkilöt muuttavat pikkupaikkakunnalta etelään lukioon. Riuhtaisu tutuista ympyröistä tekee heille selvästi hyvää. 

Pixi asuu alivuokralaisena Tamin, vuokraemäntänsä, asunnon yhteydessä. Tami tuntuu huomaavan tarkkanäköisesti Pixin mielenliikkeet ja ajatukset.  
 
Aivan romaanin alussa on vaikuttava kohtaus, jossa koulun kovikset rusauttavat kovakuoriaisen, sarvijaakon, hetken mielijohteesta hengiltä. 

Sarvijaakkoon palataan vielä uudelleen romaanin epilogissa.
 
Pixiä on kiusattu aiemmin, mutta omasta mielestään hän on jo 

– – oppinut kävelemään pois tönijöiden luota. Niin kauan kuin löytyisi uusia isompia kaupunkeja, hän selviäisi. Mitä isompi ja sokkeloisempi kaupunki, sitä parempi. 

Kiusaamisen traumaa ei kuitenkaan voi pyyhkiä kädenkäänteessä pois. 

Aiempi angsti nousee esiin, kun Pixi huomaa kuinka uutta luokkatoveria, niin ikään koulua vaihtanutta Johannesta, kiusataan. 
 
Pixi ottaa uutta ympäristöä ja muuttunutta elämäntilannettaan haltuun yön pimeydessä tekemillään graffiti-maalauksilla: 

 

Pixi näki itsensä taas ulkopuolelta, astelemassa mustuuttaan kiiltelevällä asfaltilla huppu hiustensa peittona niin, että vain otsalta pilkisti tukko vaaleaa tukkaa. Oli aivan kuin hänen värinsä olisivat voimistuneet, niin kuin kaikki värit hänen ympärillään olisivat pimeästä huolimatta vahvistuneet, ympäröivien talojen pastellinsävyt sekä syksyn lehtien syvä okra. 

 

Ensimmäinen Pixin koulun pihalle tekemä seinämaalaus esittää kettua. 

Aamun koitteessa maalaus on kuitenkin hävinnyt, jäljelle on jäänyt vain yksityiskohta, kuva kaatuneesta maalipurkista. 

Pian koulun liepeille ilmaantuu oikea kettu, ja luokan räyhähenget ottavat sen maalitaulukseen. 
 
 
Kiusaamisteema laajenee ihmisen ja eläimen epätasa-arvoisen suhteen työstämiseen, kun Pixi ihastuu Miilaan ja pääsee osaksi tytön eläinsuojeluaktivismia. 

Miila nimittää itseään ”eläinten asianajajaksi, sillä eikö oikeusvaltiossa kaikilla syrjityillä ollut oikeus puolustukseen?”: 
 

Miilalle ihmisen kutsuminen eläimeksi ei olisi milloinkaan voinut olla loukkaavaa. Eikä se ollut sitä Pixillekään. Hänhän se juuri rakastikin ihmisten vertaamista eläimiin, näki jatkuvasti samankaltaisuuksia ja korosti niitä sitten piirustuksissaan. Miilalle ja Pixille eläimet olivat kanssaeläjiä ja sukulaisolentoja, samankaltaisia ja samanarvoisia. – – 

Kiusaaminen, joukon ulkopuolelle sulkeminen, alistaminen sanoilla ja teoilla, on ollut jo pitkään yksi nuortenkirjallisuuden kestoaiheista. 

Sanna Isto kuvaa kiusaamista hienovireisesti. Konkreettisten kiusaamistilanteiden kuvauksen sijaan huomion vie tapa, jolla Pixi työstää asiaa: 

Pixi mietti, pitäisikö Johanneksen äidille kertoa jotakin. Jos Johannes ei itse halunnut kertoa, tarkoittiko se sitä, ettei kenenkään pitäisi? Miksi oikeastaan oli niin, ettei omille vanhemmilleen halunnut kertoa kiusaamisesta? Pixikään ei ollut halunnut. Oliko se sama kun saada surkea todistus tai jäädä luokalle, tuottaa pettymys? Pixistä tuntui, ettei hän ollut koskaan ollut täysn varma sitä, olisiko hänen äitinsä lopulta ollut hänen puolellaan. Ehkä äiti olisi vain jakanut ohjeita siitä, miten koulussa kannatti käyttäytyä ja muiden kanssa olla. Menet vain mukaan tai puolusta itseäsi. Hirveimmissä kuvitelmissaan Pixi oli joskus ajatellut äidin astelevan paikalle täynnä opettajan arvovaltaansa ja alkavan sitten muiden edessä sättiä häntä. Ei saa olla niin herkkänahkainen ja nousepa nyt ylös siitä.

 
 
Tihentyvässä lopussa koulun vahtimestarista tulee yksi keskeinen sivuhenkilö. Mystistä tunnelmaa ei kuitenkaan vesitetä liiaksi.

Olen ennustanut kuvituksen lisääntyvän nuortenkirjoissa. 

Pedon pikantti yksityiskohta löytyy aukeaman oikean sivun ylälaidan eräänlaisesta mini-animaatiosta (tai Pixin sanoin "taskuelokuvasta"): kun kirjan sivuja selaa nopeasti, kettu näyttää pinkovan hurjaa vauhtia pakoon, minkä  voi nähdä  alleviivaavan romaanin yhtä perusmotiivia, pakenemista sietämättömästä tai painostavasta tilanteesta.

Pelolle pitää laittaa jauhot suuhun

 

Satu-Lotta Pitko: Neela Neulansilmä, kuvittanut Ulpu Kaikkonen, 175 sivua, Aviador 2024.

 

Alakoululaisten arkeen kiinnittyviä lastenromaaneja ei ilmesty yhtään liikaa. 

 

Niinpä jokainen uusi kotimainen lastenromaaniesikoinen on ainakin minulle aina erityisen suuren ilon aihe. 

 

Satu-Lotta Pitkon (s. 1998) lastenromaani kertoo Senjasta, jonka vanhemmat ovat eronneet ja tyttö muuttaa vastentahtoisesti äitinsä kanssa Tähdenlennontieltä Betonikujalle. 

Elämästä tulee muuton myötä aiempaa ankeampaa, vaikka Senja pitääkin yhä yhteyttä myös isään. 

Äiti on tavanomaista väsyneempi ja apeampi eikä aina hoksaa riittävästi kysyä tyttären kuulumisia, kun iltaisin ”ikävät asiat kiertyvät kerälle, jonka kummastakaan päästä hän ei saanut kiinni”.

 

Uudessa luokassa Senja kokee saavansa osakseen vain kyräileviä katseita, mutta onneksi hän tutustuu hauskaan tyttöön, Neela Neulansilmään. 

 
Senjan mielestä Neela oli hauskannäköinen nykerönenineen ja hymykuoppineen. Melkein kuin aurinko olisi pudonnut taivaalta ja muuttanut asumaan Neelan kasvoille.
 
Yleensä Senja oli liian ujo jutellakseen tuntemattomille, mutta Neela vaikutti erilaiselta kuin kukaan hänen tapaamansa ihminen: kiltiltä, mutta samaan aikaan niin jännittävältä, ettei hän voinut hillitä kiinnostustaan. 

Neelassa on Senjan mielestä vain yksi ikävä piirre: omapäisestä ja impulsiivisesta ystävästä ei koskaan voi tietää, koska hän ilmaantuu paikalle. 

 

Kirjasto on Senjalle mieluinen paikka viettää vapaa-aikaa. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024)

Senja viihtyy kirjastossa. Kirjastot olivat hänen mielestään kaikkialla yhtä luotettavia. 

Senja nauttii siitä, että ”Kirjastoissa ei ollut kännyköiden piipitystä tai koulun hälinää, supinaa ja naurua. Niissä oli vain kilometritolkulla kirjoja ja turvallista hiljaisuutta”.
 
Lastenkirjallisuudella on aitiopaikka työstää rakentavasti monia lapsen arjen hankauskohtia. 

Neela Neulansilmän erityisenä teemana on koulukiusaaminen.
 
Senjan koulussa on vieraillut poliisi, joka on kertonut, että kiusaaminen on rikos. 

Opettaja, Mursu-Leena, on kuunnellut poliisin esitystä ”suu viivana” ja tivannut sitten poliisin lähdettyä, onko heidän luokallaan kiusaamista. 

 

Melkein kaikki olivat vastanneet kuorossa: ”Ei ole”. Sitten Mursu-Leena oli kysynyt, kertoisivatko he aikuiselle, jos näkisivät, että jotain oppilasta kiusataan.  Kaikki olivat nyökytelleet. Asia oli sillä selvä.

 

 

Koulun pihan tunnelma on karu ja Senjalla apea mieli. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

Olemukseltaan ja luonteeltaan roimasti karrikoituun opettajaan kiteytyy vilpitön, mutta hieman flegmaattinen halu toimia lasten parhaaksi. 

Senjasta tuntuu siltä, että  opettaja ohittaa vanhempainkeskustelussa hänet kokonaan, kun tämä vakuuttaa hieman yli-innokkaasti äidille Senjan olevan ujo, mutta mukava tyttö.

 

Vähitellen lukijallekin selviää, että Neela on melkein liian hyvä ollakseen todellinen. 

Mielikuvitusystävä onnistuu kuitenkin vakuuttamaan Senjalle, että ”pelolle on laitettava jauhot suuhun. Muuten siitä tulee lohikäärme, joka vartioi luolaa, johon olet jäänyt vangiksi”. 

Uimaharrastuksessa Senja rentoutuu ja tuntee onnistumisen iloa. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

 

Onneksi Senja löytää aloittamastaan uimaharrastuksesta uuden ystävän, Ellenin, jonka suoraselkäisyys ja Senjan puolelle asettuminen saavat aikaan sen, että Mursu-Leenankin on tunnustettava karut tosiasiat koulukiusaamisesta. 

Neela Neulansilmä kuvaa lapsentahtisesti ja myötäeläen alakoululaisen lapsen pieniä ja suuria murheita. Vaikka aihe on rankka, Satu-Lotta Pitko käsittelee sitä rakentavasti ja toiveikkaasti. 

 

Ulpu Kaikkosen nelivärinen akvarellikuvitus tavoittaa hyvin lasten vaihtuvat tunteet ja mielialat.  

Satu-Lotta Pitko on Tampereella asuva teatterintekijä ja taidealan monityöläinen. Pitko on valmistunut Turun AMK:n Taideakatemiasta teatterin ja esittävien taiteiden koulutusohjelmasta ja jatkaa syksyllä 2024 näyttelijän maisterinopintoihin Lontoon East 15 Acting Schooliin.

 

Voiko joukkovoima selättää koulukiusaamisen?

Aino Leppänen: Luk(i)ossa. 237 sivua. Myllylahti 2024. Kansikuva Karin Niemi.

 

Aino Leppäsen ensimmäinen nuortenkirja on kiinnostava kokeilu monessakin mielessä. Sitä markkinoidaan takakannessa säeromaanina, ja sitä se enimmiltään onkin, joskin formaattia rikkovat keskushenkilöiden taustoista kertovat suorasanaiset jaksot. Niissä lukija saa tietää nuorten elämään liittyvistä hankauskohdista ja psyykkisestä oireilusta, jotka usein liittyvät joko suoraan tai välillisesti koulukiusaamiseen.

 

Joose muuttaa jatkuvasti rakennusalalla vastuullisissa suunnittelutehtävissä olevan isänsä työkomennusten perässä paikkakunnalta toiselle. Isän ja pojan välillä ei juurikaan ole keskusteluyhteyttä ja isä tuskin edes huomaa, että Joose tekee suuren osan kotitöistä. 

 

Toistuvat muutot ovat tehneet Joosesta sosiaalisesti vetäytyvän. Niinpä hänellä ei ole suuria odotuksia myöskään lukion aloittamisen suhteen. Osa luokan oppilaista tunnistaa Joosen juron olemuksen ja hänet kutsutaan mukaan erityiseen Stinson-ryhmään.

 

Joosen uudet luokkatoverit ovat nimittäin keksineet luovan ongelmanratkaisun kokemaansa koulukiusaamiseen. He pukeutuvat tavallisina koulupäivinäkin mustiin pukuihin! Inspiraatiota he ovat saaneet amerikkalaisesta sitcom-sarjasta How I met your mother.

 

– – ”Siinä puhutaan cheerleader-efektistä”,
nimetön poika jatkoi,
”kuinka ihmiset on porukassa viehättävämpiä 
kuin yksittäin arvioituna.”
Otto nappasi maitopurkin pöydältä.
”Ei meistä viehättävämpiä tullut,
mutta koulukiusaaminen loppui, 
kun alettiin kulkea porukassa.”

 

Joosen elämään tulee vähitellen enemmän kiintopisteitä. Yksi tärkeimmistä on  aikuinen naapuri, Tiina, joka kaipaa koiralleen ulkoiluttajaa. Romaanin lopussa poika voimaantuu ja rohkaistuu kyseenalaistamaan isälleen jatkuvan muuttorumban.

 

Leppäsen ratkaisu paljastaa suorasanaisissa proosajaksoissa koulukiusatuiksi tulleiden nuorten keskushenkilöiden psyykkisten traumojen lisäksi myös kolmen aikuisen (Joosen luokanvalvojan, naapurin ja isän) on kiinnostava. 

Todennäköisesti hän haluaa näin viestiä lukijalleen, että meistä jokaisella on omia henkilökohtaisia haasteita, jotka eivät välttämättä näy päällepäin. 

Koulukiusatut nuoret ovat saaneet paniikki- ahdistuneisuushäiriöihin ja traumaperäisiin stressihäiriöihin apua (esim. ratsastusterapiaa, masennuslääkityksen ja ymmärrystä omilta vanhemmiltaan).  

 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana työskentelevä Aino Leppänen kertoo jälkisanoissa, että kipeät nuoruuden muistot luokkatoverin kokemasta rajusta kiusaamisesta ajoivat hänet kirjoittamaan kirjan nuorille. Hän kertoo ihmetelleensä, että opettajat eivät tuolloin puuttuneet asiaan. 

 

Kun minusta tuli opettaja, ymmärsin hyvin miksi. Opettajat ja oppilaat ovat kyllä samassa koulussa mutta elävät täysin eri maailmoissa. Oppilaat näkevät paljon sellaista, mistä opettajilla ei ole mitään havaintoja. 

 

Leppänen kertoo tehneensä taustahaastatteluja, joista osa on julkaistu Terveisiä koulukiusatuille -osiossa kirjan lopussa. Haastateltavat ovat jo aikuisiksi varttuneita entisiä koulukiusattuja tai koulukiusaamisen kohteeksi joutuneiden nuorten äitejä. Heidän tarinansa eivät tuo sinällään ratkaisua, mutta viestivät avoimen puhumisen puolesta. 

 

Kaarin Niemen kansikuva on hieman liiankin siloiteltu kirjan rankkaan aiheeseen nähden. Helppolukuisia, aiheiltaan myös poikia kiinnostavia  säeromaaneja ei ole vielä kovinkaan paljon tarjolla, joten hieman toisentyyppinen kansikuva olisi toiminut paremmin. 

Leppäsen esikoisromaani Positiviinen yllätys ilmestyi Docendolta ja opettajan arkea kuvaavat viihderomaanit Terkuin ope ja Tujuin terkuin ope Myllylahden kautta 2022 ja 2023. Kolmas osa Odottamattomin terkuin ope  ilmestyy pian.

 

 

 

Elämä veitsenterällä

Tuula Sandström: Jesse Ilves, veitsimies.  150 sivua. Enostone 2023. Kansikuva Katri Niinikangas. 

 

Riittävän lyhyttä ja juoneltaan kyllin vetävää realistisesta kotimaista nuortenkirjallisuutta ei ole koskaan liikaa.
 
Tuula Sandströmin nuortenkirja kertoo vanhempien traagisen auto-onnettomuuden takia äkillisesti orpoutuneen 13-vuotiaan Jessen muutosta Lapin Muoniosta Uuteenkaupunkiin tätinsä luokse.
 
Jessellä on mukanaan uskottu ystävänsä, suden ja koiran risteytys, silmäpuoli Aave-koira. Vielä omaa poroakin enemmän Jesseä kirpaisee se, että hän joutui hyvästelemään myös tunturista pelastamansa sielunsiskonsa Ainukan Lappiin selviämään itsekseen oudon uskonlahkon mielivallasta. Tältä osin juonen-kuljetuksessa on hieman päälle liimattua ja epäuskottavaa dramatiikkaa. 
 
Uuteen luokkaan solahtamista helpottaa onneksi vähän se, että luokanvalvojakin vaihtuu. Nuori biologian opettaja Iiris Orava ei suostu luokan kovispoikien pompoteltavaksi. 

Jesse joutuu kuitenkin nopeasti Rambon pilkan ja kiusan kohteeksi. Rambon mustaliivijengillä on ollut jo aiemminkin silmätikku, toinen muualta tullut, Severi, jonka erityistuntomerkki on ”savolainen läski”. 
 
Severillä ei ole kovaa panssaria suojanaan, mutta niin vain Jessekin huomaa kahdehtivansa uuden ystävänsä tiettyä erityistaitoa: 
 

Ihan kadehdittava taito Severillä, kivilinko kielen alla. Jätkä löytää heti sopivat sanat ja linkoaa ne lentoon. Lahja se on, paskan puhuminenkin, ilon tartuttaminen, nauraminen. – – 

 
Nuortenkirjoissa opettajia kuvataan usein stereotyyppisesti. Siihen nähden Jessen luokanvalvoja on kuitenkin ilahduttava tuttavuus, joka tarvittaessa tarttuu äidillisesti olkavarresta ja ”kurkistaa silmistä sisään”. 
 

– Mehän tehdään meistä Me, hän muistuttaa tunnariaan: – Ollaan kuin nuorista kokemattomista pelaajista koottu maajoukkue, joka yltää vaikka maailmanmestaruuteen! Ja tekee sen nimenomaan yhteishengellä ja toistensa tukemisella. 

 
Jessen suurta menetystä ei romaanissa juurikaan käsitellä, mutta lukija luottaa pojan selviytymistahtoon: Lappiin jääneen lempeän isoäidin ja Kerttu-tädin sekä tämän miesystävän, poliisi-Kaitsun, huolenpito ulottuu niin sanoihin kuin tekoihinkin.
 
Jesse jatkaa uudessa kotikaupungissaan kahta harrastusta, jujutsua ja veitsenheittoa. Kummastakin on hyötyä, kun poikaa pyydetään täydentämään kiertävän sirkuksen ohjelmistoa omalla numerollaan. 
 
Rambon jengin taltuttamisessa Jesse yrittää käyttää rauhanomaisia keinoja, kunnes Severi joutuu raukkamaisen hyökkäyksen kohteeksi ja päätyy sairaalaan. Moni asia, esimerkiksi väkivaltaisen jengin teon tuomitseminen, jäävät ilmaan. Ehkä Sandström suunnittelee kirjalle vielä jatko-osaa? 
 
Esiteinin heräävää seksuaalisuutta kuvataan siekailematta: ihastuksen kohteet vaihtelevat  ja mukana romanttisissa haaveissa on myös luokanvalvoja, jota Jesse kutsuu mielessään Kuukkeliksi.

Ikäisiään tyttöjä Jesse katsoo toisinaan seksistisen katseen kautta: esimerkiksi kun cheer leaderiksi pukeutunut Susku näyttää ”upealta. Ihan naiselta mustissa, hyvinkin tiukoissa bikineissään” tai kun Susku on Jessen mielestä ”tyrmistyttävän upea avokaulaisessa kureliivissä ja liehuhelmoissaan” sirkusesityksen avustajana.