Vetävä seikkailu orpotytöstä mysteerien kyllästämällä saarella

 

Eva Frantz: Kilpikonnasaari. S&S 2025. 205 s. Kansikuva ja sisäkansien kartta Sami Saramäki.
 

Seireeneitä ja hirviöitä, kaikkea sitä kuuli. 
 
Ei ihme, että Kilpikonnasaari oli niin synkkä paikka, kun täällä oli niin paljon surtavaa ja pelättävää. Muotoaan muuttavia hirviöitä ja merenneitoja, joilla oli kuolettava ääni. 

 
Historiallisen lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuuden genre pitää ilahduttavasti yhä pintansa.
 
Aikuisille suunnatuista dekkareistaan tunnettu Eva Frantz on kirjoittanut aiemmin kolme historiaan sijoittuvaa lasten ja varhaisnuorten kirjaa, Osasto 23 (alk. Hallonbacken), Yönkuningatar (Nattens drottning) ja Ruukin salaisuus (Hemligheten i Helmersbruk) vuosina 2018–2021). 
 
 
Hallonbackenista on tehty myös tv-sarja, joka on edelleen katsottavissa  Yle Areenassa.
 
Frantzin uutuus, viime vuonna ilmestynyt Kilpikonnasaari sekoittaa taidokkaasti klassisen tyttökirjallisuuden perinnettä, myyttejä ja ehtaa seikkailua. 
 
12-vuotias orpo Edla lähetetään Kilpikonnasaarelle, missä hänen vanhempi serkkunsa työskentelee majatalossa. 

Saarta riivaavat oudot tapahtumat: kalastajien elinkeinon kannalta tärkeät kalat ovat kadonneet, lapsia on kadonnut ja terveysvaikutuksistaan kuulu kaivokin on ehtynyt.
 
 
Aluksi Edla saa osakseen sääliviä katseita, sillä hän on kaljuuntunut varhaisessa lapsuudessaan. 
 
Vähitellen Edla sulattaa lähes kaikkein ynseimpienkin saaren ja majatalon asukkaiden sydämet oikeamielisellä ja suoraselkäisellä olemuksellaan. 
 
Kyläläiset kertovat toinen toistaan karmivampia tarinoita tappavista seireeneistä, merenneidoista. 

Myös kadonneen kapteenin taloon liittyy myös paljon salamyhkäisyyttä, josta Edla haluaa ottaa selvän. 

Hän tutustuu Raldoon, Ilseen ja Didrikiin, joilla on hänen itsensä tavoin myös erityisiä piirteitä ja ominaisuuksia.
 
 
 
Frantz kuljettaa juonta taidokkaasti, hitaasti seikkailun kierteitä nostattaen. Hänellä on erityinen tapa rakentaa lapsipäähenkilöistään samastumiseen houkuttelevia hahmoja, joiden olemuksessa ei ole mitään hohdokasta glamouria, vaan he käyttäytyvät historiallisten olosuhteiden antamissa realistisissa raameissa.
 
Edlan rohkeus ja periksiantamattomuus koituu lopulta koko saaren pelastukseksi. Kilpikonnasaari on vetävä, tarinalinjastoltaan eheä seikkailuromaani, joka tekee kunniaa vanhoille klassikoille, mutta seisoo silti tanakasti omilla jaloillaan.
 

Vetävä seikkailu toden ja myyttien välimaastossa

Minna Keränen: Pelastusoperaatio Haukka. 181 sivua. Momentum 2025. Kansikuva Ulpu Kaikkonen.

 

Pienkustantajien lasten- ja nuortenkirjatarjonta versoo Suomessa nyt poikkeuksellisen runsaana, moniäänisenä ja laadultaan vaihtelevana.
 
Lasten- ja nuortenkirjapalkinnoille asetetaan nykyisin entistä useammin ehdolle myös pienkustantamoiden julkaisemia teoksia ja joskus jopa omakustanteisia lasten- ja nuortenkirjoja. 
 
Minna Keräsen ensimmäinen lastenkirja, Pelastusoperaatio Haukka, yhdistää onnistuneesti suomalaista kansanperinnettä ja varhaisnuoruuden kasvukipuja. 
 
Alakoulun viides luokka on päättynyt. Paju on huojentunut, että pääsee pois koulusta, missä on ollut monenlaista hankausta. 
 
Pian Paju saa kuitenkin kuulla, että äiti on ilmoittanut hänet  luonto- ja ympäristöpainotteiselle kesäleirille. 
 
Paju olisi paljon mieluummin jäänyt kotiin tietokoneen ääreen koko kesäksi, mutta äiti vetoaa järkiperäisesti siihen, että leirillä lapsi saa ravitsevaa ruokaa ja tapaa ikäisiään.
 
Ennen pitkää Paju saa kuitenkin huomata, että Lintukodon leirikeskuksessa  ei olekaan kyse aivan perinteisestä kesäleiristä.  
 
Eräs leiriläisistä, Eelis, kertoo: 

– – Lintukodossa alkaa nähdä olentoja ja asioita, joita ei ole nähnyt aiemmin. Tavalliset ihmiset eivät näe niitä, ja pitävät niitä sen vuoksi satuina. Mutta sinä näet niitä, koska olet erityinen.

Vähitellen Paju herkistyy Lintukodossa aistimaan väkevästi. Muut leiriläiset ovat häntä tietäväisempiä ja huomaavat, että Pajun herkkyys virvatulille johtuu siitä, hänellä on sisällään haava tai ikävä jotakuta läheistä. 
 
Paju saakin leirillä rautaisannoksen suomalaista mytologiaa.
 
Kun äiti tulee vierailupäivänä leirille, Paju ei oikein tiedä, mitä hänelle kertoisi:
 

– Täällä on ihan kivaa, sanoi Paju.
 
 Hän osoitti huoneen toista sänkyä ja kertoi, että siinä nukkuu hänen kämppiksensä Sade, joka oli myös hyvä tyyppi. Paju kertoi melomisesta, omasta ryhmästään, Karlista ja ruuasta, mutta ei sanallakaan maininnut mitään eri taloista ja voimista ja olennoista, joihin oli leirillä törmännyt. Hän ei kertonut, että leirin johtaja oli oikeasti Kuutar, ja että yhden talon johtaja liikkui leijaillen, jos ei jaksanut kävellä, tai että metsässä oli jotakin pelottavaa, joka jahtasi häntä virvatulella. Äiti kuunteli ja hänen silmistään näki kuinka iloiseksi hän tuli siitä, että Pajulla oli ollut leirillä hyvä olla. 

 
Pian äiti paljastaa, että leirin vetäjät ovat odottaneet ”väkeä ja voimaa” omaavan Pajun saapuvan Lintukotoon jo aiemmin. Pajun kouluvaikeudet ja haasteet kavereiden kanssa arveluttivat kuitenkin äitiä päästämästä lastaan leirille liian aikaisin.  Äidilläkin on nimittäin muistoja samalta leiriltä…
 
Paju lähtee yhdessä muiden leiriläisten kanssa etsimään epämääräisissä   olosuhteissa kauan sitten kadonnutta isäänsä. 
 
Lapset päätyvät metsän kuningas Tapion valtakuntaan, tapaavat Näkin ja muuta Veden väkeä ja päätyvät lopulta tihentyvässä loppunousussa jopa Tuonelaan.
 
Kiinnostavasti Keränen nivoo tarinaan myös arkisempia säikeitä varhaisnuorten arjen haasteista ja erilaisista perhekuvioista.
 
Useampi leiriläinen paljastuu erityisherkäksi. Moni heistä on nimittäin saanut diagnoosin, jonka kanssa yrittää oppia elämään.
 
Amanda on esimerkiksi nähnyt pienestä pitäen olentoja, joita muut eivät näe: 
 
 

– – Suojelushaltioita, tonttuja, metsänneitoja, keijuja, menninkäisiä ja pikkupeikkoja. Ensin luulin, että kaikki näkevät niitä, mutta aloin pian ymmärtää, että niin ei ollut asian laita. Äiti ja isä ajattelivat, että minulla on vahva mielikuvitus ja mielikuvitusystäviä, ja se menetteli vielä, kun olin alle kouluikäinen. Kun koulussa opettaja alkoi olla huolissaan ja ehdotti lähetettä lastenpsykiatrian tutkimuksiin, opin pitämään suuni kiinni siitä, mitä näen. Kävin kyllä tutkimuksissa, mutta minut todettiin siellä ihan normaalisti kehittyneeksi ja terveeksi lapseksi. Olen kuulemma tavanomaista älykkäämpi ja minulla on rikas mielikuvitus. Minulta tutkittiin autisminkirjoakin, mutta en saanut testeistä tarpeeksi pisteitä.

 
Kirjasta löytyy myös hauska viittaus Tove Janssonin muumikirjoihin, kun Paju, Sade, Amanda, Eelis ja Karli keskustelevat peikkojen olemuksesta. Sade muistuttaa, että eivät kaikki peikot ole ilkimyksiä ja mainitsee Janssonin muumit. 

 
Tällaisille vetävästi kirjoitetuille ja omintakeisesti fantasiaa ja arkea yhdistäville lastenkirjoille on eittämättä tilausta. 
 
Pelastusoperaatio Haukan tunnistettaviksi ja vallan luonteviksi kirjallisiksi esikuviksi voi nimetä Enid Blytonin ja  J. K. Rowlingin, vaikka Keräsen toteutus onkin omaperäinen ja sopivasti lukijaa yllättävä. 
 
Blytonin Viisikko-sarjan tapaan keskiössä on viisi leiriläistä, joiden monipuolisia, kasvisvaihtoehdotkin huomioivia eväitä kuvataan seikkailun  käänteissä erittäin antaumuksellisesti. 
 
Harry Potterin velhokoulun tapaan myös kesäleirin vetäjät ovat kaikki karismaattisia persoonia. 

Koulunkäyntiin penseästi suhtautuvan Pajun alakoulun viimeinen luokkakin käynnistyy lupaavasti, kun luokanvalvojaksi on tulossa leiriltä entuudestaan tutuksi tullut aikuinen. 
 
Todennäköisesti Keränen on siis ajatellut kirjoittaa seikkailulle vielä jatko-osan.
 
 
 
 
Lisää suomalaisesta kansanperinteestä ammentavia uusia tai uudehkoja lasten ja varhaisnuorten kirjoja:

Miila Westin: Myyttiset-sarja, S&S 2023–2025 / sarjakuvaromaani

Reetta Niemelä: Mustan kuun majatalo -sarja, Lasten Keskus v:sta 2021/ lasten romaani
 
Titta Kemppainen: Näkki, Oppian 2024 / selkokirja
 
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki, Nemo 2023 / kuvakirja
 
Vuokko Hurme: Ihanat taruolennot, kuv. Julia Savtschenko, WSOY 2023 / helppolukuinen tietokirja
 
Vuokko Hurme: Karmeat taruolennot, kuv. Julia Savtschenko, WSOY 2022 / helppolukuinen tietokirja
 
Rimma Erkko: Kaamoksen kissa, Nysalor-kustannus 2022 / kuvakirja
 
Anu Holopainen: Iik-sarja: Krampus, Myllylahti 2022 
 
Sari Peltoniemi: Vaihdokkaat, RanRan 2021 / lasten romaani 
 
Seita Rönkä: Loitsun voima, Haamu 2020 / varhaisnuorten ja nuortenromaani
 
Reeta Aarnio: Maankätkemät-sarja, Otava 2008–2013 / lasten romaani 
 

Merikäärmeen mahti synnyttää myyttisen seikkailun kahdessa aikatasossa

 
 

Siri Kolu: Alle aallon, Kaksoismaailmat 1, 331 sivua. Tammi 2025. Kansikuva Iida Kiela.

 
Menen sängylleni ja sammutan valot. Ulkona sataa lunta vitipyrynä, se piiskautuu kadulle ja mereen ja tuo edes vähän lohtua. Jos selviäisin tästä, tämä lumi odottaisi minua täällä.
 
Näen, miten Orex siirtyy huoneeseeni ja asettuu matolle sfinksiasentoon. Se vahtii minua. Vedän verhot ikkunaan. On vain pimeyttä.
 
Pimeässä näen paremmin kaksi yhtäaikaista maailmaa.

 
 
Sitaatti on Siri Kolun Kaksoismaailmat-trilogian avausosasta Alle aallon, aivan teoksen lopusta. 

Mielestäni siihen kiteytyy paljon teoksen tematiikasta ja jännitteestä.
 
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaiden julkistustilaisuudessa kolme viikkoa sitten Siri Kolu totesi halunneensa kirjoittaa sarjan, joka johdattaisi nuoret lukijat J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen jälkeen uuteen tarinamaailmaan tarjoamalla sekä ison tarinan että samastumispintaa lapsesta nuoreksi varttuvalle lukijalle.   
 
12-vuotias helsinkiläinen Eli herää öisin todentuntuisiin painajaisiin. Niissä   kehämäiseen muotoon rakennettua muinaista kaupunkia uhkaavat valtavat vesimassat.   

Elin luottoystävä, verkkoihin ja erilaisiin palvelimiin hakkeroituva ja omalaatuinen Maxxam,  on muuttanut vanhempien työn perässä Ateenaan ja ystävyyttä pidetään yllä tietokoneen välityksellä. 

Elin luokalle tulee myös uusi oppilas, Calluna eli Cal, jonka tutkijaisä tuntuu tietävän kaiken Atlantis-tarusta eli myyttisestä mereen uponneesta saaresta. 

Kolmikosta tulee nopeasti Atlantis-troikka, joka täydentyy vielä Elin hankkimalla faaraokoira Xerolla.
 
Ennen pitkää juonilinjastoon liittyy toiseksi näkökulmakertojaksi määrittelemättömässä muinaisessa ajassa elävä, niin ikään aluksi 12-vuotias Elektra. Hän kuuluu Elpidojen mahtisukuun, mutta toisen vanhemman tekemien valintojen vuoksi perhe kuuluu alempaan säätyyn, käsityöläisiin. 

Vähitellen Elektra saa tietää isoäitinsä nonna Elpidan ja satamanoidan ennustusten avulla enemmän hänen varaansa lasketusta tehtävästä ja suvun perinteiden velvoittavuudesta. Klassisen fantasiakirjallisuuden tapaan Eli ja Elektra tulevat kumpikin tietoisiksi omasta erityisyydestään. Elektraa kutsutaan yhteisön sisällä etuliitteellä ”toisenmoinen”, kun taas  viholliset kutsuvat häntä moniväristen hiusten takia haukkumanimellä ”monivärirotta”. Myös Eli erottuu monivärisen hiuspehkonsa takia muista ikätovereistaan.   
 
Tyttöjen unet risteytyvät ja kumpikin saa tietoa toisesta ajasta, sen keksinnöistä ja elämäntavasta. Näiltä osin Kolun kerronta on kiehtovaa ja inspiroivaa. 

Sekä Eli että Elektra saavat kumpikin huomata joutuvansa ratkomaan ikäänsä nähden kohtuuttomankin isoja ja haastavia asioita. 
 
Elin ja Elektran elämät eivät kulje romaanissa aivan samantahtisesti. Elektran  todellisuudessa tulevaa vedenpaisumusta varten rakennettava laite edellyttää nimittäin kahden vuoden työpanoksen hänen isältään ja sedältään.
 

 
Alle aallon tihentyy kliimaksiin. Sen voi lukea itsenäisenä fantasiaa ja seikkailua yhdistävänä romaanina, vaikka Elin seikkailut jatkuvatkin antiikin Troijassa jo ensi keväänä ilmestyvässä kakkososassa Läpi puun.  Jo tässä vaiheessa lukijalle heitetään myös syötti  trilogian päätösosan tarumaailmasta, joka suurella todennäköisyydellä on nimeltään Yli kivisen ansan. 
 
Tarinamaailmojen kulttuurihistorialliset leikkauspisteet ja intertekstuaaliset viittaukset (Platonin Atlantis-tarun lisäksi esim. Jules Vernen sekä Eino Leinon ja Hectorin "Atlantis"- nimisiin runoon ja laulunsanoitukseen) edellyttävät oletetulta noin +10-vuotiailta lukijoilta herpaantumatonta keskittymistä ja toisaalta siekailematonta halua lähteä tarinavirran vietäväksi. 

Seikkailun punainen lanka on kuitenkin lujasti punottu ja tarinan sommittelu viehättää aikuistakin lukijaa.
 
Siri Kolu on selvästi suunnitellut trilogian myös käännösmarkkinoita silmällä pitäen. 

Voisin jopa uskoa, että se löytäisi Suomen piskuisia kirjamarkkinoita laajemman yleisönsä isommilta kielialueilta. Koska kyse on erittäin vahvasti tiettyihin miljöisiin rakennetuista maailmoista, kirjojen sisäkansiin olisi voinut kernaasti liittää kartat Atlantiksen kaupungista ja Helsingin keskeisistä tapahtumapaikoista (Katajanokalta Suomenlinnaan). 

 

 

 

Todellisen taikuuden ytimessä

 

Anniina Mikama: Häkkilintu. WSOY 2025. 336 sivua. Kansikuva Kaisu Sandberg. 
 

 

Anniina Mikamalla on erityinen taito kirjoittaa historiaan sijoittuvia, miljööltään ja juoniaihioiltaan mittavaa taustatyötä vaativia fantasian ja arjen välimaastoon lomittuvia romaaneja nuorille. 

Ihailen hänen kykyään laatia sivumäärältään kohtuullisia, lukijansa kylläiseksi niin kerronnan, kielen kuin sisällönkin puolesta tekeviä lukuelämyksiä. 

 

Syksyn uutuus Häkkilintu sijoittuu viktoriaanisen ajan Irlantiin, missä keiju- ja peikkosadut elävät väkevinä taikauskoisten ihmisten mielessä. 

Päähenkilön, 14-vuotiaan Emilin, sirkustaiteilijoina työskennelleet vanhemmat kuolivat tulipalossa jo pojan varhaisessa lapsuudessa. Emil on pestautunut kiertueilla esiintyvään sirkukseen. 
 

Myös Emilille nuo jutut olivat lapsuudesta tuttuja. Hän oli kuullut myös tarinan kulta-aarteesta, jonka maajussi toi mukanaan haltiamaasta, ja joka oli aamulla muuttunut kuiviksi lehdiksi ja tomuksi. Mutta eniten Emil piti tarinoista, joissa haltiat osasivat muuttaa itsensä lentäviksi linnuiksi. 

 

Emilin isähahmona on luonteeltaan hieman kulmikas ja käytökseltään toisinaan arvaamaton sirkustirehtööri Nick, jonka taikatemppuja hän saa usein avustaa. Lyhytkasvuinen Konstantin on sirkuksen todellinen johtaja, joka kantaa pienestä koostaan huolimatta suurta vastuuta harteillaan. 

 

Orpous lyö leimansa Emilin olemukseen. Sirkuksen hektinen kiertue-elämä tekee elämästä pirstaleista.
 

Ainoa koti, jonka hän tunsi, liikkui pyörillä, ja kaikki paikat maailmassa olivat hänelle yhtä vieraita. Jos hänellä olikin juuret, ne olivat kasvaneet sirkusareenan valkeaan sahajauhoon.

 

 

Mikama kuvaa sirkuksen atmosfääriä ja esiintyjiä lämpimästi ja myötäeläen, jopa siinä määrin, että tunsin ensin haikeutta, kun keskushenkilöt siirtyivätkin sirkusmiljööstä toiseen todellisuuteen, keijujen ja peikkojen maailmaan. Nickin tarkoin vartioima häkkilintu karkaa ja Emil lähtee Nickin kanssa sitä jäljittämään.  
 

Haltioiden maalla Emil saakin tutustua ”todelliseen taikuuteen”. 

 

Vähitellen poika  tulee myös tietoisemmaksi omista erityisominaisuuksistaan, jotka hän on saanut verenperintönä äidiltään. Hän huomaa esimerkiksi ymmärtävänsä eläinten puhetta ja aistivansa asioita epätavallisen voimakkaasti. 

Nickin kaitsema häkkilintu paljastaa myös todellisen luontonsa ja syntyperänsä, joiden äärellä Emil lumoutuu. 

Luvassa on ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua ja miekkojen kalsketta  räyhäköillä peikoilla, yliluonnollisella magialla ja muodonmuutoksilla ryyditettynä. 

Lukija saa aidosti jännittää Emilin ratkaisua: valitseeko hän ikuisen elämän keijujen ja haltioiden maailmassa, vai palaako takaisin sirkukseen. 
Eläimet ja peikot ilmaisevat romaanissa itseään epämuodollisen yleiskielen sijaan rouheammalla puhekielellä. 

Häkkilintu täydentyy ensi vuonna "duologiaksi", kun sen jatko-osa  Hopeasiipi ilmestyy.

Häkkilinnun voi toki lukea myös itsenäisenä teoksena, mutta kieltämättä mahtipontinen seikkailujuoni haalistuu tyveneksi  kääntyvässä loppuratkaisussa. 

Kenties Jinny ja Emil sittenkin vielä saavat kohdata toisensa?

”Suurimmat seikkailut käydään omassa mielikuvituksessa”

  

Satu Rämö & Satu Kontinen: Satujen saaret 2: Kotikumpu, kuvittanut Satu Kontinen, 189 sivua, Tammi 2025.

 
Satu Rämö & Satu Kontinen: Satujen saaret 3: Tiiraluoto, kuvittanut Satu Kontinen, 172 sivua, Tammi 2025.

 

 

 

Harvemmin palaan uuden sarjan jatko-osiin, mutta Satu Rämön ja Satu Kontisen Satujen saaret -sarja on sen verran kiinnostava ilmiö, että se antaa monta syytä seurantaan.
 

Satu Rämön tuotteliaisuutta havainnollistaa se, että aikuisten dekkarien kupeessa hän on ennättänyt yhdessä Satu Kontisen kanssa kirjoittaa tälle keväälle peräti kaksi uutta osaa viime vuonna alkaneeseen lasten dekkarisarjaan.

 

Serkukset Saga ja Satu käyvät vuoroin vieraissa. Kotikummussa Satu pääsee joululoman viettoon Islantiin ja Tiiraluodossa Saga tulee syyslomalle Suomeen ja Lauttasaareen.

 

Sarjan eri osissa luonto tuntuu olevan serkusten ohella yksi tärkeä päähenkilö. Kummassakin osassa sakea sumu tai usva on jännityksen nostatuksen kannalta tärkeässä roolissa. Myös myytit ja uskomukset ovat näyttävästi esillä. 

 

Kotikumpu-osassa Satu Rämöllä on kotikenttäetu. Tosin Hildur-dekkareihin verrattuna Islantiin liittyvän tapakulttuurin kuvaus jää vähemmälle (Kotikummun lopussa esitellään islantilaiset särmikkäät joulupukit, jotka ovat ahneita kiusanhenkiä, jotka jekuttavat ennen joulua ihmisiä parhaansa mukaan). 

Tytöt pääsevät todistamaan menninkäisten rituaalia.
Satu Kontisen kuvitusta hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan
lastenromaaniin Kotikumpu. 

 

Sagan puheenparressa vilahtelee paljon islantilaisia sananlaskuja. Kuumien lähteiden sijasta serkukset menevät kuitenkin uimaan tuiki tavalliseen uimahalliin. 

Sagan äiti on kiireinen ja uralleen omistautunut tulivuoritutkija, mutta taksikuskina työskentelevä isä ennättää Sadun isän tavoin loihtia tytöille monta kertaa päivässä maistuvia aterioita tai eväitä. 

Näiltä osin Kontinen ja Rämö luottavat Enid Blytonin Viisikko-kirjojen nostalgiaan, sillä ruokia kuvataan antaumuksellisesti...  jopa eväsleipien käärepaperien rapinaa myöten.

 

Maahisten tanssia kaupungin yössä. Satu Kontisen kuvitusta
hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Kotikumpu. 

Sagan isä on mukana kunnallispolitiikassa. Läheisen tallin takana sijaitsevalle joutomaalle  on suunnitteilla asuntoja. Tallin yksi hevonen tuntuu voipuneelta, ja pian tytöt ovat selvittämässä tallilla hevosten häntäjouhien lisäksi myös mysteeriä, johon liittyy epäilys siitä, että maahiset vihoittelevat mailleen tunkeutumista. 

 

Menninkäiset testaavat tyttöjen tarkoitusperiä ja vilpittömyyttä.

 

–      –  Puhtaat sydämet eivät lankeaisi menninkäisten vaikutusyrityksiin vaan pysyisivät vahvoina ja kirkkaina. Sellaiset ihmiset, joiden sydämessä on häilyvyyttä, tarttuisivat menninkäisten ajatusansoihin ja tuntisivat vetoa menninkäisten maailmaan. He seuraisivat menninkäisiä kiven sisään eivätkä pääsisi sieltä enää koskaan pois. Heistä tulisi menninkäisten palvelijoita. 

 

Serkusten luonteet täydentävät toisiaan. Saga rakastaa viikinkejä, hevosia ja matematiikkaa. Satu on arempi, mutta hänellä on erikoinen kyky ymmärtää eläinten puhetta. Sagan seurassa hän ei kuitenkaan pelkää ja lähtee empimättä mukaan serkkunsa uhkarohkeisiinkin tempauksiin. Sagan mottona onkin, että ”joka päivä pitää tehdä jotain vähän vaarallista”. 
 

 

Tiiraluodossa jännitys tihentyy, kun luonnonsuojelualueen, Tiiraluodon, rauhaa rikotaan ja alueen ikääntyneet kanta-asukkaat kertovat luotoon liittyvästä kirouksesta. 

Musta joutsen pesii kallionkolossa ja hautoo ikuisesti yhtä munaansa: 

 

Jos luodon rauhaa rikotaan eli jos joku astuu jalallaan luodolle, muna särkyy eikä joutsen saa koskaan poikasta. Silloin se tulee hakemaan hyvitystä menetykselleen. 

 

Satu Kontisen perspektiiveillä leikittelevät kuvitukset ovat kuin
kuva-arvoituksia, joiden hahmottaminen voi toisinaan
kestää esittävää kuvitusta kauemmin. Satu Kontisen kuvitusta
hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Tiiraluoto.

Samaan aikaan tienoon lapset sairastuvat ja joutuvat omituisten oireidensa vuoksi jopa sairaalahoitoon.

 

Lasten sairastumisen syy vilahtelee Tiiraluodossa vihjeinä siellä-täällä, joten lukija saattaa keksiä ratkaisun jo ennen Satua ja Sagaa. 

 

Toisaalta Saga toteaa, että vaikka huikeat tarinat ja legendat joskus osoittautuvat perättömiksi, se ei haittaa, sillä

 

–      Suurimmat seikkailut käydään omassa mielikuvituksessa, ja siellä asiat on aina ihan niin totta kuin haluaa. 

 

Esimerkki esittävästä kuvituksesta, mutta tässäkin
on hyödynnetty samaa kehystävää kuvaideaa kuin 
Satujen saaret -sarjan muissakin osissa. Satu Kontisen
kuvitusta hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 
lastenromaaniin Tiiraluoto.

Satujen saaret -sarjan yksi erikoisuus löytyy Satu Kontisen kuvituksesta, joka käyttää tehokeinona kehystävää kuvakerrontaa. Osa kuvituskuvista on melkein kuin kuva-arvoituksia, niiden hahmottamiseen voi mennä tovi. 

Kuvissa on voimakas kolmiulotteisuuden tuntu. Konttinen leikittelee usein yllättävillä perspektiiveillä.

 

Tiiraluodossa on enemmän ”esittävää” kuvitusta.

Ikikäärmeet, kalmarit ja maneetit viekoittelevat sekä lapset että aikuiset Tampereella

  

Merimonsterit. 

Koko perheen musiikkinäytelmä. 

Käsikirjoitus ja ohjaus Laura Ruohonen. Musiikki Markus Fagerudd. Lavastussuunnittelu Ksenia Peretrukhina. Pukusuunnittelu ja monsterien rakennus Erika Kallasmaa. Valosuunnittelu Jaakko Sirainen. Videosuunnittelu Matias Ojanen. Ääni-suunnittelu Niklas Vainio. Koreografia ja 

pääroolit: Marc Gassot (professori Emeritus), Anna Kuusamo (professori Pii) ja Aino Rättyä (musikaalinen yksisoluinen). Sivurooleissa liikuteltavina merimonstereina näyttämö-henkilökuntaa. Kantaesitys 19.10.2023 Tampereen Työväen teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä. Ikäsuositus +5. Kesto 1 h 50 min, sis. väliajan. 

Laura Ruohonen & Erika Kallasmaa: Merimonsterit. Kun maailma oli litteä ja meri kuhisi hirviöitä… 21 sivua. Into 2019. 

 

 

Musiikkinäytelmä Merimonsterit on jälleen hieno esimerkki siitä, kuinka taitavan ja asiaansa uskovan tekijätiimin avulla lastenkirjallisuus siirtyy jouhevasti esittävän taiteen muotokielelle. 

 

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan kartonki-sivuinen, isokokoinen liuskakirja Merimonsterit ilmestyi Into kustannuksen kautta vuonna 2019. 

 

Kartonkiset sivut on leikattu pystysuunnassa kolmeen osaan, jolloin lapsi voi tehdä liuskoja ja merihirviöitä keskenään sekoittamalla aivan uusiakin lajeja. 

Ruohosen kielellä ilakoivat riimirunot kannustavat lasta sepittämään myös itse uusia variaatioita myyttisistä meren otuksista.

Esimerkki liuskakirjan mahdollisuuksista varioida erilaisia uusia monstereita. Horribulli brutalix muuntuu hybridiksi, jolla on Muusa-meduusan keskiosa ja Kiltin kalmarin peräpää. Erika Kovasen kuvitusta Laura Ruohosen runoihin kartonkiseen runokuvakirjaan 

Merimonsterit (Into 2019).

Tekijäkaksikko Ruohonen & Kallasmaa suunnitteli elämyksellisen Merimonsterit-näyttelyn Kotkan merimuseo Wellamoon, missä se oli esillä keväästä 2019 alkuvuoteen 2022. Sen jälkeen näyttely siirtyi Ahvenanmaan Sjöfartsmuseumiin ja ensi vuoden helmikuussa se nähdään Turun Forum Marinumissa.

 

Lapsille suunnatun teatterin ei tarvitse olla koheltamista ja kohderyhmän mielistelyä: se tulee toteen näytetyksi Tampereen Työväen teatterin kantaesityksessä.

 

Professori Emeritus (oik. Marc Gassot) on joutunut seireenien
lumoamaksi merenpohjaan, mistä professori Pii (Anna Kuusamo)
hänet vaaroja uhmaten pelastaa. Valokuva © Kari Sunnari / TTT.

Kolme elekieleltään tavattoman monipuolista näyttelijää, Marc Gassot, Anna Kuusamo ja Aino Rättyä, pystyvät vangitsemaan lasten ja aikuisten mielenkiinnon ilman ulkotaiteellisia vippaskonsteja. 

 

Ruohosen tarinassa ei ole turhaa koukeroisuutta: professorit Emeritus ja Pii lähtevät jäljittämään muinaisia merihirviöitä. Kummallakin on omat vaikuttimensa ja tieteen nimissä  kilvoitellaan myös uusista innovaatioista. Kukapa ei haluaisi olla kuolematon ja saada nimensä maineikkaimpien tieteenharjoittajien historiaan.  

 

Merimonsterit loksauttaa aikuisenkin leuat sijoiltaan upean visuaalisuutensa ansiosta. Erika Kallasmaa on suunnitellut ja toteuttanut suurikokoiset, hurjat, räyhäkät ja väliin jopa hellyttävät merimonsterit, jotka saavat elämyksellisen taustan Ksenia Peretrukhinan lavastuksesta. 

Jättiläishydra kasvaa suorastaan silmissä: hellyttävästä sukkakäsinukesta monipäiseksi hurjimukseksi. Kohtaus, jossa Jättiläishydra laskeutuu näyttämön katosta ja samaan aikaan sen pyrstöt luikertavat näyttämön molemmin puolin videoprojisoinneissa, on erityisen vaikuttava. 

Krakenin klaania valtameren pohjassa.
Valokuva © Kari Sunnari / TTT

Myös ”suuri aalto” on toteutettu hätkähdyttävän hienosti: tuulettimet nostattavat seitinohuen kankaan liikkeeseen, ja pian aalto pyyhkäisee – ihan oikeasti ! – myös katsomon yli. Sekä lapsi- että aikuisyleisö on yhtä haltioitunut nerokkaan yksinkertaisesta mutta konkreettisesta tehokeinosta.

Ensi-iltaa edeltävässä ennakossa ihastuin aivan erityisesti meduusojen viehkeän keveään olemukseen. Tamperelaisten riemuksi verimerimakkaran,  Bloodius Metwurzchiun, kerrotaan opiskeleen aikoinaan Tampereen klassillisessa lyseossa.  

Lasten teatterissa on tapana osallistaa lapsia eri tavoin. 

Merimonsterit tekee tämänkin kliseen tyylikkäästi ja pakottomasti. Lapsiyleisö tempautuu hurmaavasti neuvomaan, kommentoimaan ja filosofoimaan kesken esityksen, ja pääseepä kaksi yleisöstä valittua lasta jopa pieniin rooleihin näyttämöllekin. 

Ennakkomaistiaisen Merimonstereista voi nauttia tästä trailerista. Markus Fageruddin sävellykset ja laulut svengaavat. 

 

 

14. luukku: Unohda söpöt tonttukylät ja tiukujen helinä

Timo Parvela: Varjot 2: Auroria, kuvittanut Pasi Pitkänen. 155 sivua. Tammi 2022. 

 

Timo Parvela: Varjot 3: Krampus, kuvittanut Pasi Pitkänen.  149 sivua. Tammi 2022.

 

 

Kuvittele tonttukylä. Kuvittele söpöt pikkumökit, joiden ikkunat ovat kuurassa ja räystäslaudat on koristeltu jääpuikoin. Kuvittele savupiipuista kohoavat lumivalkoiset savuhattarat. Kuvittele pääkatua astelevat touhukkaat ja punaposkiset tontut ja ahkiota kiskovat porot. Kuvittele tiukujen helinä ja ikuisesti soivat joululaulut. Ja sitten unohda se kaikki. Se on vain satua.

 

 

Varjot-trilogian ensimmäinen osa Helähdys jäi viime vuonna piinaavan jännittävään kohtaan. 

 

Avausosassa 13-vuotias Pete pelasti uhrautumisellaan vakavasti sairaan Saran varmalta kuolemalta. 

 

Kakkos- ja kolmososassa Pete päätyy Saran kanssa uusiin haasteisiin, jotka ovat kaukana pojan tavallisen arjen ongelmista, kuten bluetoothin pätkimisestä kuulokkeissa.

 

Sara ja Pete lähtevät Auroriaan, maahisten ja tonttujen valtakuntaaan, saadakseen takaisin sielunsa, jotka pahanilkinen tonttu on heiltä vienyt. Sielut on säilötty kulkusiin.

Perinteistä Lapin joulukuvastoa toki löytyy, mutta huomio
kiintyy tässäkin katseeltaan maanisen näköisiin hirviin,
jotka vetävät vimmaisesti rekeä. Pasi Pitkäsen kuvitusta
 Timo Parvelan fantasiramonaaniin Varjot 2: Auroria (Tammi 2022). 

Kumppanikseen he saavat jo avausosassa esiintyneen Uuditin, tytön, joka kantaa suonissaan sekä tontun että menninkäisen verta. 

Aurorian valtakunnassa asuu myös Kaikkein vanhin eli joulupukki. 

Aiemmin maahan pääsi vapaasti kulkemaan, mutta nyt portteja on enää yksi, ja sitäkin kontrolloidaan tarkasti. Auroriaa hallitsee Varjoruhtinas eli Krampus. 

Tonttujen ja maahisten välit ovat tulehtuneet ja valtakunta on sekasorron tilassa. Varjoruhtinas haluaa anastaa vallan Tonttukillalta. 

 

Pete ja Sara istuvat hiljaa. Sara tunnustelee nutun alla tuntuvaa kulkusta, jonka lämpö säteilee koko kehoon. Ympäröivä luminen metsä on mykistävän kaunis ja kimmeltävä. He ovat kuin sadun lapset matkalla tapaamaan joulupukkia, hyvyyden lähettilästä. Silti hänen olonsa on oudon levoton. Aivan kuin kulkunen sykkisi lämmön lisäksi vielä jotain muutakin. 

 

Joulupukin muistikirjan osuudet on painettu ruskeaksi toonatulle paperille. Ne selkeyttävät ja taustoittavat osaltaan tapahtumien kulkua, joskin runsas vuoropuhelu ei tunnu aivan uskottavalta muistikirjan aineistoksi.

 

Trilogian päätösosassa seikkailu  jatkuu Saran ja Peten kotikaupungissa ja Auroriassa. 

Kummassakin todellisuudessa on omat vastakkainasettelunsa. 

Peten vanhemmat ovat mukana politiikassa ja kannattavat Ihmisten puoluetta, joka vastustaa maahanmuuttajia. 

 

– Pääkaupungin vapaamieliset puhuvat ilmaston-muutoksesta. He pelottelevat teitä pandemioilla ja jäätiköiden sulamisella. Älkää kuunnelko heidän valheitaan. Eivät ne ole meidän murheitamme eivätkä edes totta, ja vaikka olisivatkin, emme me niille ongelmille kuitenkaan mitään voi. Minä ja puolueeni kerromme teille oikean totuuden. Sellaisen totuuden, jonka te voitte hyväksyä, joka miellyttää teitä. Kaikki ongelmamme johtuvat muualta tulleista, ne ovat muualla syntyneitä ongelmia, muiden ongelmia, ja se on totuus. Siksi olemme ryhtyneet toimenpiteisiin. Täten minä kaupungin pormestarina julistan, että tästä lähtien uimahalleissa, kouluissa ja terveysasemilla otetaan käyttöön pakolaisten omat vuorot.

Peten isän vaalipuheet tuntuvat kylmääviltä rinnastuessaan tosielämän poliittisiin, tulevia eduskuntavaaleja pohjustaviin linjanvetoihin.

 

Peten, Saran ja Uuditin yhteistyöllä selätetään pitkään jatkunut sekasorto Auroriassa ja puututaan köyhien ja rikkaiden väliseen juopaan ja eriarvoisuuteen.  

 

Pasi Pitkäsen karmaisevalla Varjoruhtinaalla
on kippurasarvet ja tyhjä katse. Pasi Pitkäsen
kuvitusta Timo Parvelan fantasiaromaaniin
Varjot 2: Auroria (Tammi 2022).  

Timo Parvelan fantasiaseikkailun tummat juonteet  hyvyyden ja pahuuden välisine kamppailuineen vievät lukijan todella syviin vesiin.  

 

Trilogian ensimmäisestä osasta on tehty kustannussopimuksia – tarjouskilpailuiden kautta – Saksaan, Hollantiin, Tanskaan, Venäjälle ja Viroon. 

 

Pasi Pitkäsen kuvitusta ei ole aivan yhtä paljon kuin Timo Parvelan yhdessä norjalaisen Bjørn Sortlandin kanssa toteutetussa Kepler62-sarjassa. 

Pitkäsen graafinen ja tylyn-räyhäkkä tyyli vetoaa varmasti tietokonepelien koukuttamiin esiteineihin. 

Aikuinen nauttii Parvelan tavasta sommitella vaihtoehtoisia myyttejä  sekä viittauksista maailmankirjallisuuteen aina J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -teosta myöten.

 

Trilogian osat ovat  ilmestyneet noin vuoden aikana. 

Hieman yli 10-vuotiaiden lukijoiden kannalta olisi voinut olla paikallaan julkaista teos itsenäisenä fantasiaromaanina. 

Kolmeen osaan pilkottu monivaiheinen seikkailu lukuisine sivuhenkilöineen olisi voinut näin pysyä paremmin hallinnassa.