Hurjaa ja hillitöntä halloweenin viettoa

 

Salla Salmela, Iina Hyttinen & Noora Katto: Naapurissa: Hurja halloween. WSOY 2025.

Riikka Jäntti: Hiiru: Hillitön halloween. Tammi 2025.
 

 
 

Halloween-perinteen esittely koetaan jo tärkeäksi kotimaisissa lastenkirjoissakin. 

Tässä sesongin kaksi uutta kirjaa, joista toinen on kuvakirja ja toinen helppolukuisen Hiiru-sarjan uusin osa.
 
Somesta tutut Salla Salmela ja Iina Hyttinen aloittavat yhdessä kuvittaja Noora Katon kanssa  Naapurissa-sarjan, joka sijoittuu Karamellikylään. 

Kinuskikujan paritalon toiseen puolikkaaseen muuttaa suomalais-amerikkalainen perhe. 

Uudet naapurit ovat koristelleet paritalon puolikkaansa
hurjilla hahmoilla, jotka hämmästyttävät Ilonan ja Oivan 
lisäksi myös heidän isäänsä. Noora Katon kuvitusta 
Salla Salmelan ja Iina Hyttisen tekstiin  kuvakirjassa
Naapurissa: Hurja halloween ( WSOY 2025).
 

Ilona ja Oiva lähtevät isänsä kanssa toivottamaan uudet naapurit tervetulleiksi. 

Naapurit viettävät halloweenia, joka tuntuu olevan paitsi Ilonalle ja Oivalle niin myös heidän vanhemmilleen tuiki tuntematon juhlapäivä:
 

”Äiti, äiti! Mikä se semmoinen halloween on?” Ilona kysyy kotona intoa puhkuen. 

”Ai halloween,” Ilonan ja Oivan äiti Kirsikka sanoo, ”sehän on sellainen kauhujuhla. siihen liittyy pelottavia naamiaisasuja ja luurankoja.” Kirsikka henkäisee syvään. 

”Minä pidän enemmän iloisista juhlista, kuten joulusta ja pääsiäisestä.”

 

Naapurit tutustuvat luontevasti toisiinsa kurpitsoita kaivertamalla.
Noora Katon kuvitusta Salla Salmelan ja Iina Hyttisen tekstiin
kuvakirjassa Naapurissa: Hurja halloween (WSOY 2025).

 
 
Halloweenin juhlapäivän viettämisen taustaa ei juurikaan kuvakirjassa avata: naamiaisasut karkki ja kepponen -kiertueineen, kaiverretut kurpitsat ja kodin ylenpalttinen koristelu juhlaa varten saavat suuremman roolin. 
 
Tekstiä on kuvakirjaksi varsin paljon; rönsyjen karsinta olisi tehnyt siitä helppokäyttöisemmän. 

Tarinan jälkeen on vielä muutamia vinkkejä kurpitsan koristeluun ja kaivertamiseeen, leikkiohjeita kumituskeilaukseen ja muumioleikkiin sekä pari karmaisevaa tarjoiluehdotusta halloween-juhlaan.
 
Noora Katto tunnetaan parhaiten Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarjan kuvittajana. 

Katon värikylläinen kuvitus on täynnä yksityiskohtia ja eloisia lapsihahmoja. 

Ilonan ja Oivan perheen Hattara-koira löytyy jokaiselta aukeamalta, joskus vain hännäntöpön verran. 

Riikka Jäntin kuvakirjasarjasta tuttu Hiiru on varttunut jo pieneksi koululaiseksi. 

Koulupäivään tulee erityistä hohdetta, kun halloweenin kunniaksi kaikki saavat pukeutua kouluun naamiaisasuihin. 

Hiirukin on jännittävästä päivästä niin tohkeissaan, että unohtaa kouluun lähtiessään reppunsa kotipihalle. 

Unohduksesta johtuva harmi kertaantuu sitten monin tavoin koulupäivän mittaan.

Hiirun äiti keskittyy antaumuksella poikansa
maskeeraamiseen. Riikka Jäntin kuvitusta helppolukuiseen
lastenkirjaan Hiiru: hillitön halloween (Tammi 2025).

Helppolukuinen Hiiru-sarja on hyvä esimerkki lastenkirjallisuudessa viime vuosina yleistyneestä suositun kirjasarjan konseptin laajentumisesta alkuperäistä sarjaa vanhempiin lapsilukijoihin.  

Uudet Hiiru-kirjat kiinnostavat takuuvarmasti jo ennen koulun alkua lukemaan oppineita lapsia. 

Hiiru-kuvakirjojen tapaan myös helppolukuisen sarjan koko on sympaattisen pieni: kirjojen runsas mustavalkokuvitus, sopivan niukka teksti ja maltillinen sarjakuvakerronta tukevat ajatusta helposti lähestyttävästä kirjasta lukutaidon alkuun.

Pikkukoululaisen arjen monet ilon ja pienten huolienkin aiheet välittyvät kompaktissa juonessa, josta löytyy sopivasti huumoria.

Hiiru-kirjojen typografia sekä tekstin ja kuvituksen tasapaino
viestivät monin tavoin kirjan helppolukuisuudesta.  Riikka Jäntin kuvitusta helppolukuiseen lastenkirjaan Hiiru: hillitön halloween (Tammi 2025).

Amerikkalainen juhlakulttuuri työntää monin tavoin kaupalliset lonkeronsa suomalaiseen juhlaperinteeseen, halusimme tai emme.

Tässä yhteydessä tuntuu perustellulta muistuttaa, että meillä on myös oma kotoinen kekrijuhlamme, jota ennen vanhaan vietettiin syyskuun lopusta pyhäinpäivään asti. 

Kreetta Onkeli on kirjoittanut kekristä mainon lastenkirjan  Ahmattien yö. Kekriseikkailu (kuv.  Jussi Kaakinen,  Maahenki / Talonpoikaiskulttuurisäätiö 2013). 

Kirjan arvio löytyy Lastenkirjahyllystä.

 
Lisää kauhua halloween-twistillä tai ilman:
 
 

Ron Keres & Arthur Lin: Hurjista hurjin yöjuttu, suomentanut Raija Rintamäki, Kumma-kustannus 2025 / kuvakirja
 
Meri Savonen, Satu Koivisto & Parvati Pillai: Kettulan kahvila: Kummituskekkerit, WSOY 2024 / satukeittokirja

 
Anica M Rose Rissi: Karmiva kuurupiilo… ja muita kauhutarinoita, kuvittanut Carolina Codina, suomentanut Leena Ojalatva, Kumma 2024 / tarinakokoelma
 

Lars Mæhle & Lars Rudebjer: Hirmuliskojengi ja halloween-juhlat, suomentanut Virpi Vainikainen, Kustannus-Mäkelä 2023 / kuvakirja / Hirmuliskojengi-sarja 

Pip Bird: Yrmeä yksisarvinen: Halloweenyllätys, kuv. David O´Connell, suomentanut Susanna Sjöman, Otava 2023 / Yrmeä yksisarvinen -sarja 

Jari Mäkipää: Etsiväkerho ja kurpitsakostaja, kuv. Jii Roikonen, Tammi 2023 / Etsiväkerho-sarja

Tiina Nopola & Mervi Lindman: Siiri ja kaino kurpitsa, Tammi 2022 / Siiri-sarja, kuvakirja

Barbara Cantini: Mortina ja hurja halloween-yllätys, suomentanut Katariina Heilala, Tammi 2022 / Mortina-sarja

 

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja: paluu Uhriniituntakaiseen, Karisto 2020 / tarinakokoelma

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, Karisto  2016 / tarinakokoelma

Etuliite "Tyttö, jonka ystävä katosi" ei näytä hyvältä CV:ssä

Heidi Silvan: Turha toivo. Myllylahti 2025. 208 sivua. Kansikuva Karin Niemi.

Oululainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Heidi Silvan on selvästi korottanut panoksiaan pitääkseen nykynuorten kiinnostusta lukemiseen yllä. 
 

Muutaman vuoden takainen nuortenromaani Tyhmästi tehty (2021) hätkähdytti minua niin aiheensa kuin ihmiskuvauksenkin vuoksi. 

 
Juuri ilmestynyt Turha toivo on samoilla linjoilla, ja se on –  jos mahdollista – nuorten keskushenkilöiden karrikoinnin osalta vieläkin raadollisempi. 
 
Tyhmästi tehty ja Turha toivo muistuttavat kumpikin myös melko epäuskottavan joskin koukuttavan juonen punonnan osalta  yhdysvaltalaista dekkarigenreä hyödyntävää YA-kirjallisuutta. 

Lisämausteena Silvan tarjoilee uutuudessaan vielä ehtaa kauhua.
 
Nuortenromaani alkaa vetävästi. Teinit ovat järjestämässä 1970-luvusta ammentavat bileet Olivian kotona, missä asuu myös yhdysvaltalainen vaihto-oppilas Alexia. 

Jenni on luvannut lähteä bileistä yhdessä Siirin kanssa.

Jennin ilta venähtää kuitenkin abiturientti Udon kainalossa ja Siiri katoaa kotimatkallaan keskellä yötä.

 
 
Juoni etenee kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Numeroitujen alalukujen ohessa on myös otsikoituja lukuja, joilla on omat nimikkohenkilönsä. Kertoja heittää lukijalle myös erilaisia täkyjä ja vihjeitä.

Mukana on myös paikallisen verkkolehden päivittyviä uutisia Siirin katoamisesta sekä paikkakuntalaisten kommentteja uutiseen. Ne havainnollistavat paitsi somekeskustelun yleistä arvaamattomuutta niin myös  erilaisia tapoja reagoida teinin katoamiseen.  

Elämä jatkuu kuitenkin myös Siirin katoamisen jälkeen.
 

Kynsilakka oli lohkeillut rumasti. Se pitäisi poistaa, mutta Jenni ei ollut varma, oliko sellainen hyväksyttävää tällaisessa tilanteessa, kun ystävä oli kadonnut. Alexia varmaan osaisi neuvoa. Toisaalta Alexian neuvo varmaankin olisi, että kaikissa tilanteissa naisen tärkein tehtävä oli näyttää huolitellulta.

 
Ulkonäkökeskeinen ajattelu ei typisty vain Jennin oman pään sisään. 

Myös Jennin isä muistuttaa tytärtään, että tämän olisi hyvä ehostaa itseään hieman ennen kuin menee tervehdyskäynnille  Siirin vanhempien luokse.

Ilman meikkiä Jenni toteaa olevansa ”epätäydellinen ja kalvakka”.

 
Myös Siirin äidin itkuinen ja huolittelematon olemus pohdituttaa häntä:
 

Itkuisuuden kyllä pystyi ymmärtämään, mutta homssuisuutta ei. Jenni ajatteli, että jos lehdistö ilmaantuisi perheen oven taakse, kuten muualla maailmassa oli tapana, yhtään kaunista kuvaa ei tuosta naisesta saisi. Edustavan ihmisen lapsen katoaminen synnyttäisi enemmän myötätuntoa kuin huolittelemattoman  – – .

 
Vaikka Jennin on vähitellen entistä vaikeampi pitää omia kulissejaan ja päätään koossa, hän ei silti herkeä tarkkailemasta itseään jatkuvasti: 

Jenni käänsi päänsä sivuun ja näki heijastuksensa sivuikkunasta: utuisen epätarkkana aivan järkyttävän hyvännäköinen näin järkyttyneenäkin.

 
 
Jennin tunnepanssari säröilee seurakunnan paikallisille nuorille järjestämässä tilaisuudessa. Siellä hän tapaa myös monen vuoden tauon jälkeen Eliaksen.

Nykynuorten arkea leimaa alituinen pelko siitä, että joku tallentaa edesottamuksia ja jakaa tiedostoja rajoittamattomasti. 

Tämä teema näkyi jo Tyhmästi tehty -romaanissa ja aihetta sivutaan myös uutuudessa. 
 
”Tyttö, jonka ystävä katosi” ei kuulosta hyvältä mun tulevaisuuden CV:ssä sanoo Jenni ja toteaa vanhemmille tarvitsevansa imagokonsultin.

 
Alkuperäisen katoamistempun suunnitteluun liittyvät  motiivit ovat kaikessa narsistisuudessaan todella kylmääviä.     
 
 
Kontrollifriikki Jenni on yleensä ”todella tarkka siitä, ettei hänen älyään epäilty”. 

Jennin persoona ja tapa reagoida moniin asioihin hälyttää toki ennen pitkää myös lukijan kelloja.

Tyttö, jonka mielestä erilaiset spontaanit tempaukset ovat ”mielenvikaisen hauskoja” ei taida olla ihan järjissään. Paha saa toki lopulta  palkkansa, mutta se ei silti poista lukijan hämmennystä.  

Verrattuna Heidi Silvanin ensimmäisiin nuortenkirjoihin, joissa tyttöpäähenkilöt yleensä käänsivät jonkin saamansa diagnoosin ja erityisyyden lopulta voimavarakseen, niin tässä uusimmassa nuortenromaanissa hän jättää lukijansa  moraalipohdintoineen aika yksin. 

 

 

 

 

 

 

Kun lapsen terävä katse näkee puistattavan syvälle

 

J. S. Meresmaa: Lumola 1: Pimeänkynsi. Kuvittanut Elina Äijälä, 155 sivua, Karisto 2024. 

 
Maria Turtschaninoff: Mantikora. Kuvittanut Peter Bergting, 97 sivua, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2024. 

 

 

Puhumattomuus oli omanlaistaan pimeyttä. Kun ajatukset salpautuivat suuhun, sanat eivät valaisseet niitä toisille. Ajatukset jäivät piiloon – pimentoon. Aapo kammoksui yli kaiken, jos ympärillä oli pimeää, mutta oma lukunsa oli taistelu, jota hän kävi sisällään ajatusten ja sanojen kesken. / J. S. Meresmaa: Pimeänkynsi.

 

 

Kauhu trendaa nyt isosti varhaisnuorille suunnatuissa kirjoissa. 
 
J. S. Meresmaan Lumola-sarjan aloittava Pimeänkynsi ja Maria Turtschaninoffin Mantikora ovat asetelmaltaan samanlaisia: kummassakin kirjassa keskushenkilöllä on kyky nähdä reaalitodellisuuden ylittäviä asioita. 

Meresmaan kirja vetää tässä vertailussa pidemmän korren jäntevällä juonellaan ja samastumiseen koukuttavalla henkilökuvauksellaan. 

 
Kummassakin kirjassa on paljon kuvitusta. 

Mantikoran on kuvittanut ruotsalainen Peter Bergting. Hieman utuisissa nelivärikuvissa on aidosti pelottava tunnelma, kun keskushenkilöt katsovat piinaavan tarkasti suoraan katsojaan. 

Elina Äijälän Pimeänkynnen sarjakuvamainen kuvitus vaihtelevissa perspektiiveissään ottaa välillä onnistuneesti vetovastuun tarinan kuljetuksesta. 
 
J. S. Meresmaan Pimeänkynnen päähenkilön, 14-vuotiaan Aapon, vanhemmat ovat eronneet ja Aapo on muuttanut isänsä kanssa ”muuttotappiokunnan kuolevaan kaivoskaupunkiin” Mustakoluun, missä isä ottanut paikallisen ruokakaupan hoitaakseen. 

Aapon äiti työskentelee lakitoimistossa ja elää uuden miesystävänsä kanssa uraorientoitunutta elämää. Siksi Aapo asuu mieluummin isänsä kanssa. 

Aapo kaipaa hiljattain kaivosonnettomuudessa kuollutta ukkiaan, joka on opettanut hänet kulkemaan luonnossa ja harrastamaan myös urbaania löytöretkeilyä. 

Velvollisuudentuntoisesti mutta vastentahtoisesti Aapo auttaa isäänsä kaupassa, ja kohtaa siellä ikäisensä pojan, jolla on ranteessaan kiinnostava tatuointi. 

 

Pimiäjoen ylitys vertautuu Tuonelan virtaan tummine pyörteineen.
Elina Äijälän kuvitusta J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin
Pimeänkynsi (Karisto 2024). 

Meresmaa nostattaa jännitystä kolkoilla paikannimillä. Mustakolun kylän lisäksi kauhukertoimia nostattaa Pimiäjoki, ”joka virtasi mustana kuin kolajuoma” ja jonka ”äänettömät akanvirrat ja arvaamattomat pyörteet pinnan alla olivat aiheuttaneet tapaturmaisia hukkumisia läpi Mustakolun historian”.

 

Aapo harrastaa frisbeegolfia. Äidiltä juuri saatu kallis frisbeekiekko lentää liian kauas ja poika päätyy Pimiäjoen pyörteiden kautta toiseen todellisuuteen, Lumolaan, jossa hoidetaan eri tavoin haavoittuneita myyttisiä olentoja. 

Vaihtelevat perspektiivit ja sarjakuvakerronta tuovat
tarinankuljetukseen elävyyttä. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024).  

 

Syrjäänvetäytyvä ja erilaisista pelkotiloista kärsivä Aapo tutustuu luontevasti Lumolassa ikätovereihinsa Ibrahimiin eli Immuun ja Mollaan.  

Vähitellen hänelle selviää, että Lumolassa parannetaan esimerkiksi voimalinjoihin tai lasirakennuksiin törmänneitä otuksia ja myyttisiä olentoja, jotka voivat myös kärsiä liiallisesta valosta, melusta tai ahtaudesta. Todennäköisesti myös ihmisten näkemät painajaiset lisäävät entisestään hirviöiden ahdinkoa. 

Kiinnostavasti Meresmaa tiivistää Aapon sisäisen kamppailun omien pelkojen kanssa säeromaanin kerrontaa muistuttaviin ilmaviin säkeisiin, jotka havainnollistavat pojan mielenliikkeitä paremmin kuin perinteinen tiuhaan ladottu teksti.

Aapon epävarmuus ja uteliaisuus Lumolassa havainnollistuu
tehokkaasti kolmen kuvan sarjassa. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024). 

 

Lumolan erityisyys paljastuu Aapolle vähitellen: 

   

Molla vilkaisi olkansa yli Aapoon. Hänen katseessaan välähti kirkas innostus.

–     Just niin! Me helposti kuvitellaan, että kaikki hirviöt ovat vaarallisia. Että se on niiden määritelmä. Mutta se ei oo totta. Hirviöllä on tarkoitettu myös mitä tahansa erilaista ja vierasta, itselle outoa. Jotain mikä herättää meissä suuria tunteita, pelkoa ja kauhua mutta myös ihmetystä.
 
Hän jatkoi puhumista kävellessään salin poikki. – Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. 
 

 

Arvion alun sitaatissa  Aapo vertaa  hänen ja uuden ystävän Immun luonteenpiirteisiin liittyviä eroja. Immu on impulsiivinen eikä juurikaan kontrolloi, sanomisiaan, kun taas Aapon on vaikea saada suutaan edes auki ja ilmaista sisimpiä ajatuksiaan. 

Aapolla lienee joitakin Lumolaa hyödyttäviä erityisominaisuuksia, mutta niiden tarkentaminen jää sarjan seuraaviin osiin. 

Aapon näkemisen lahjaa perustellaan alkavan murrosiän hormoneilla. Jostain syystä  nimenomaan hormonitoiminnan käynnistyminen sammuttaa useimpien kyvyn nähdä tarkasti. Pimeänkynnessä taito kytketään jopa osaksi evoluutiota: 

”Ne yksilöt, jotka näkevät kaikki, siis kaikki, vaaranpaikat, selviytyvät varmimmin aikuisuuteen ja lisääntyvät”, kertoo Elviira. 

J. S. Meresmaa on rakentanut Lumola-sarjan ensimmäiseen osaan kiehtovan miljöön ja sopivan ulokkeiset ja samastumiseen houkuttelevat keskushenkilöt. 

Lukija jää odottamaan malttamattomasti seuraavaa osaa, jossa todennäköisesti Aapon kaupassa kohtaama Usvakin saa enemmän näkyvyyttä.   

Maria Turtschaninoff tunnetaan entuudestaan parhaiten nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuista fantasiakirjoistaan.  Pari vuotta sitten ilmestynyt Suomaa (Tammi) oli hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. 

Mantikoran otollisin kohderyhmä löytyy kuitenkin aiempaa tuotantoa nuoremmista lukijoista.   

Olohuoneen seinälle piirtyvät varjot vihjaavat, että kyse ei 
todellakaan ole leppoisasta uusperheen tv-illasta.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Isän uusi naisystävä herättää Mantikoran minäkertojassa, Lissä, heti outoja väristyksiä.  

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. Vedän hitaasti henkeä. Pidän kasvot peruslukemilla. Se ei saa aavistaa, että tiedän.

Perheen menneisyyttä ei avata lukijalle lainkaan: Lillä on taaperoikäinen pikkuveli, mutta perheen äidistä ei kerrota mitään. Onko hän kuollut, kadonnut vai jättänyt perheensä? 

Li käy yöllä vakoilemassa isän uutta naisystävää.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024). 

Turtschaninoffin kerronnallinen ratkaisu, jossa luotetaan sumeilematta päähenkilön näkökulmaan ja johtopäätöksiin nostaa latautuneen jännityksen heti ensimmäisistä sivuista lähtien korkealle. 

Sydämettömän äitipuolen tematiikka on tuttua jo vanhoista kansansaduista. Vastoin ennakko-odotuksiani Turtschaninoff kuljettaa juonen siekailematta  vääjäämättömään loppuratkaisuun: tarjolla ei todellakaan ole lohdullista selitystä, että Li olisi ”vain” mustasukkaisena kuvitellut naisystävän pahaksi.

Mantikora on ihmisen ja leijonan piirteitä yhdistävä hirviö.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Peter Bergtingin kuvitus on olennainen osa Mantikoran intensiivistä kauhun nostatusta. 

Nykyisinä ylihuolehtivina aikoina moneen asiaan liitetään varmuuden vuoksi sisältövaroituksia.  

Toivon mukaan herkät lapset osaavat itse suojella itseään, sillä Mantikoran puistattavan suorasukainen kerronta hätkähdyttää aikuistakin lukijaa.

Mantikora on ilmestynyt samanaikaisesti ruotsiksi Suomessa Förlagetin ja Ruotsissa Rabén & Sjögrenin kustantamana. 

 

 

Kun huvipuistossa kuuluu riemun ja kauhun kiljahduksia...

 

Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa. 363 sivua. Tammi 2023. Kansikuva Laura Lyytinen. 

 

 

 

 

– – Minussa on kiinni terästä, puuta, betonia ja rautaa. Kuortani on muokattu kiinnittämällä siihen satoja rakennuksia, sitten ne on taas revitty pois. Rakennettu uusia tilalle.

Mahtavat huvilaitteet painavat ja rusentavat, niiden perustukset on upotettu syvälle, kerroksieni pohjiin asti. Ravintolat ja varastot ovat osa minua, mutta alati muutettavissa.

Kukaan ei kysy minulta, mitä haluaisin hävittää ja säilyttää. Kukaan ei tiedä, mikä on minulle rakkainta. Sellaista, mitä ilman en voi elää.

 

 

Ella Paijan (1990) Soita minulle karusellin kelloa on omintakeinen nuortenromaani.

 

Erikoiskirjastonhoitajana työskentelevän Paijan esikoisen yhtenä näkökulmahenkilönä on huvipuisto, joka esitetään tuntevana ja myös erilaisiin toimintoihin pystyvänä hahmona. 

Nuortenromaani sijoittuu hyvin tunnistettavasti Tampereen Särkänniemen huvipuistoon. 

 

Kesäkauden alkaessa huvipuistoon palkattujen kesätyöntekijöiden keskuudessa järjestäydytään jälleen erilaisiin arvohierarkioihin tehtävien vastuullisuuden ja aiemman työkokemuksen perusteella. 

 

Yksi uusista kesätyöntekijöistä on omissa oloissaan viihtyvä ja tarkkaileva Teemu, joka nauttii ensimmäisestä kesästä kaukana kotoa.   

 

Huvipuistoin laitteisiin ilmaantuu outoja vikoja,  vuoristoradan huoltomies kuolee oudoissa olosuhteissa ja kolmevuotias lapsi katoaa mystisesti.

 

Dekkarijuonteen ohessa viritellään jännitteisiä ihmissuhdekuvioita.

 

Takakannessa romaania kuvataan kesäisesi trilleriksi.

 

Yli 300 sivustaan huolimatta kirja on nopealukuinen, mikä johtuu lyhyistä luvuista, joissa näkökulma ja ääni annetaan huvipuiston lisäksi siellä työskenteleville nuorille. 

 

Paijan romaania voisi luonnehtia eräänlaiseksi uuskummaksi: arkeen työntyy yliluonnollisia säikeitä. Mitään onnelliseksi kiertyvää loppuratkaisua ei ilmaannu, asiat jäävät ratkaisematta. 

 

Romaanin erityinen ansio piilee kuitenkin arjen kuvauksessa: nuorten kesätyön kuvauksia ei  ole liiemmälti näkynyt nuortenkirjoissa. 

Uskoisin jopa, että Linnanmäen ja Särkänniemen huvipuistojen seuraavaan kesätyörekrytointiin tulee Paijan romaanin takia vielä nykyistäkin enemmän hakemuksia: sen verran samastuttavasti ja houkuttelevasti Ella Paija kuvaa eräänlaisen suljetun tilan jännitteitä! 

Uskon, että tarkkailen itsekin huvipuiston miljöötä aivan toisella tavalla seuraavalla kerralla.

 

 

 

Kiehtova aikakudelma yhdistää menneen, tulevan ja nykyhetken

 

Suvi Nurmi: Ajankaitsija. 320 sivua. Myllylahti 2023. Kansikuva Karin Niemi.

Suvi Nurmi: Etsijöiden aika. 312 sivua. Myllylahti 2022. Kansikuva Karin Niemi. 

 

 

Jotkut ihmiset ovat aikamatkaajia niin kuin mä ja Oona ja kaikki noi sun tapaamat ihmiset tuolla alhaalla. Aikamatkaajuus kulkee suvussa, ja meille se on tullut äidin puolelta. Se on kuitenkin tosi harvinaista, ja suurin osa ihmisistä on ihan tavallisia, niin kuin sä ja isä, ja niitä aikamatkaajat kutsuvat mundaaneiksi. Useimmat ihmiset eivät tiedä aikamatkaajien olemassaolosta, ja se on ihan hyvä. Nyt sä kuitenkin tiedät mutta on tosi tärkeää, että se sä et kerro kenellekään, sillä vaan harvat suhtautuu meihin hyvin. On olemassa sellaisiakin, jotka haluaisi tappaa meidät. (Etsijöiden aika, s. 158)

 

Suvi Nurmen Routala-sarjan kolmas osa Ajankaitsija on juuri ilmestynyt.  

Sarjan aloitusosa Unissamatkaaja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Etsijöiden aika ilmestyi viime vuonna.

 

Kustantamo luonnehtii sarjaa reaalifantasiaksi. 

Sitä se kieltämättä onkin, mutta Suvi Nurmi onnistuu yhdistämään siihen tavattoman luontevasti myös dekkarin, kauhukirjallisuuden, tyttökirjallisuudesta tutun kehitysromaanin sekä realistisen perhekuvauksenkin piirteitä. Sisarukset Essi ja Oona ovat kolmannessa osassa varttuneet jo varhaisteini- ja teini-ikään.   

 

Sarjan ensimmäisessä osassa tuolloin 13-vuotias Essi sai tietää kuuluvansa Aikamatkaajiin. Pahimpana uhkana on Etsijöiden salaseura, jolla on jäseniä eri puolilla maailmaa. Etsijät yrittävät väijyä aikamatkaajia ja estää heidän aikeensa matkailla historian eri aikakerrostumissa ja palata takaisin omaan aikaansa. Kyse on myös kateudesta, sillä aikamatkaaminen on tavallisesti vauraiden mahtisukujen erityisominaisuus. 

 

Essin äiti on jäänyt omalla aikamatkallaan jumiin viidensadan vuoden takaiseen historialliseen aikaan. Essin pikkusiskon Oonan paras kaveri on 1800-luvulla syntynyt Kaarle, joka tekee aikamatkoja nykyaikaan. 

Essillä on kyky liikkua ajassa, mutta se ei ole helppoa. Matkoihin sisältyy aina riskejä.

 

Tyttö  saa selville, että äiti on palautettu aikajumista nykyaikaan: hän asuu hoitokodissa, mutta on vain kalpea varjo entisestään eikä puhu ja kommunikoi juuri lainkaan.

 

Nurmi tasapainottaa onneksi ahdistavaa tilannetta, sillä  Essin ja Oonan tukena on turvallisia  ja aidosti heidän hyvinvoinnistaan välittäviä aikuisia. 

Isällä on täysi työ tasapainoilla ränsistyvän sukukartanon  ylläpidon, yksinhuoltajuuden ja taiteellisten ambitioidensa puristuksessa. Isän kuvanveistäjä-ystävä Vesku ja koulun rehtori auttavat Essiä useasti kiperissä tilanteissa. 

Etsijöiden ajassa perheen luja tunneside häiriytyy, kun isä ryhtyy yllättäen seurustelemaan Essin historianopettajan Katriinan kanssa. Opettajalla on vähemmän mairitteleva lempinimi Konekivääri, ja jostain syystä hän on koulussa ottanut Essin silmätikukseen. 

Melko pitkään Nurmi rakentaa kliseistä asetelmaa ilkeästä äitipuolesta, mutta lopulta opettaja  paljastaa todelliset korttinsa ja huolensa tyttöjen äidin kohtalosta. 

Essin ja Oonan isällä ei ole kykyä aikamatkaamiseen, mutta hän suhtautuu vaimonsa suvun kautta periytyvään erityisominaisuuteen lopulta hyvin rauhallisesti: 

 

– – meidän vain pitää myöntää, että maailmassa on paljon sellaista, mistä kaikki ei tiedä, isä totesi juhlallisesti. – Ihmisten rajallinen käsityskyky ei riitä kaiken ymmärtämiseen, mutta kunhan me hyväksytään se mahdollisuus, että selittämättömiä asioita on olemassa, se on tarpeeksi. (Etsijöiden aika, s. 162)

 

Koululle perustetaan salamyhkäinen yhdistys, SNE, joka ei todellakaan ole mikään harmiton eräyhdistys: se manipuloi jäseniään eri tavoin. Essi yrittää soluttautua yhdistykseen pelastaakseen äitinsä. 

 

Etsijöiden ajan lopussa Essi perheineen kutsutaan mukaan kansainväliseen aikamatkaajien konventioon Tanskaan, missä kerrotaan muun muassa kovia kokeneiden aikamatkaajien kuntoutuksesta. 

Tapaamiseen saapuvat poikkeukselisen älykkäät ja taitavat ihmiset eri puolilta maailmaa, Leonardo da Vinciä myöten!

 

Kolmas osa Ajankaitsijat ei – ennakko-odotusteni vastaisesti – kerrokaan tästä matkasta, vaan siirtyy kuvaamaan matkan jälkeistä aikaa, kun perhe on päättänyt siirtää äidin kotihoitoon ja vastuu tämän päivittäisestä monta tuntia kestävästä kuntoutuksesta sälytetään Essin harteille.

 

Tyttö on jo vaarassa uupua liian suuren vastuun alla ja vähitellen hän kapinoi avoimemmin ja ottaa etäisyyttä isään ja siskoon. Essi lähtee uuden luokkakaverinsa Artun bändin keikalle Helsinkiin ja  matkustaa nuorien aikamatkaajien salaseuran kokoukseen. Nuoret käyttävät aikamatkaamiseen Ajankaitsija-nimistä juomaa, jonka avulla he voivat kontrolloida aikamatkojen kohdetta, syvyyttä ja kestoa. 

Nurmi virittelee vähin erin pääjuoneen myös romanttisia säikeitä: Oonalla on paljon poikia kavereina, ja aikamatkalla omaan tulevaisuuteen hän saa vihiä myös tulevasta puolisostaan. 

Romaanin loppu, Oonan menneisyyuteen tekemä vaistomatka,  jättää juonen sietämättömän jännittävään kliimaksiin! 

 

Nurmi on punonut tarinaan lukuisia kiehtovia sivuhenkilöitä. Yksi heistä  on Huru-Elu, eli arkkitehti Eliel Saarinen, joka elää suunnittelemansa Helsingin rautatieaseman liepeillä. 

Huru-Elun uskotaan nähneen tulevaisuudessa jotain, mikä sai hänet tolaltaan. 

  

– Elu on aika surullinen tapaus, Lilli selitti. – Eläessään se oli arvostettu arkkitehti, joka sai työhönsä paljon vaikutteita aikamatkoiltaan menneisyyteen. Kuoltuaan se jäi kuitenkin pahasti koukkuun sääntöjen vastaiseen aikamatkailuun eikä suostunut lopettamaan sitä. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sulkea se tämän meidän yhteisön ulkopuolelle. – – (Ajankaitsija, s. 79).

 

Huru-Elun karismaattinen persoona tekee sekä lukijaan että Essiin vaikutuksen.  

Elun ja Essin keskusteluista rautatieaseman korkeassa tornissa muodostuu nähdäkseni eräänlainen motto koko kirjasarjalle:

 

– Ihmiset luulevat voivansa paeta kohtaloaan esittämällä, että he hallitsevat maailmaa. Kunhan komeat puitteet ovat kunnossa, ei muulla muka ole väliä. Todellisuudessa mikään muu ei tule kestämään kuin hyvät teot ja kauniit sanat. Kaikki aineellinen on täyttä turhuutta.

 

 

Nurmen rakentamat  aikakudelmat on monisyisiä, mutta hän pitää ällistyttävän hyvin juonisäikeet koossa. Uusi tuttavuus, tulevaisuudesta tullut aikamatkaaja, uudesta teknologiasta ja ilmastomuutosta ehkäisevästä innovatiivisesta energian kulutuksesta kiinnostunut Topias, saattaa vielä seikkailun jatkuessa nousta keskeiseen rooliin. 

Suvi Nurmen Routala-sarja on Karin Niemen tarkoin valittua kasviornamentiikkaa ja salaperäisiä miljöitä yhdistäviä kansikuvia myöten viimeistelty ja sellaisenaan erittäin koukuttava kokonaisuus. 

Vaikka tarinan keskiössä onkin kaksi tyttöä, niin jännittävä juoni ja huolellinen tarinan rakennus kiinnostaa nähdäkseni myös poikalukijoita.