Elämä on arvaamatonta, mutta toivoa ei silti kannata menettää

Annastiina Storm: Teräsmiespoika ja muita lentäviä asioita. Kuvitus Sari Airola. 240 sivua. S&S 2022. 

 

Kustantamo S&S ansaitsee erityistä kiitosta siitä, että se pitää kustannusohjelmistossaan realismia ja fantasiaa yhdistäviä kotimaisia lastenromaaneja. 

 

Anja Portinin Radio Popov (S&S 2020) ja Vuokko Hurmeen Värikkäät -sarja (S&S v:sta 2020) ovat viime vuosilta hyviä esimerkkejä kirjoista, jotka ottavat kantaa lapsen yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

 

Myös Annastiina Stormin ensimmäinen juuri ilmestynyt lastenromaani on visusti lapsen oikeuksien puolella. 

 

Vaikka Eevertin turvaverkko ohenee lastenromaanissa, niin
onneksi hänellä on tukenaan maailman meriä kyntänyt
rouva Malmsten. Sari Airolan kuvitusta
Annastiina Stormin lastenromaaniin Teräsmiespoika
ja muita lentäviä asioita (S&S 2022).  

Me aikuiset rakastamme usein laatia erilaisia to do -listoja asioista, joita haluaisimme tehdä. 

Kymmenvuotiaan Eevertin listalla on kolme asiaa: hän haluaa oppia lentämään, hän haluaa pelastaa kaupungin asukkaita manipuloivilta Luigur ja Baba Buberilta ja löytää lentäjänlakkiin tismalleen sopivan pään.

 

Kirjan kerronnallinen ratkaisu on hieman kömpelö, jos ajatellaan että lapsi lukisi kirjaa itsenäisesti. 

Tapahtumia seurataan välillä minäkertojan, eräänlaisen virkahenkilön, toivarin näkökulmasta ja välillä tämän ihmisten toiveita toteuttavan toivarin ääni upotetaan osaksi kaikkitietävää kerrontaa jossa seurataan Eevertin arkea.

 

Eevert löytää kodin vaatekomerosta lentäjänlakin ja kiikuttaa sen äidin nähtäväksi. 

Äiti kertoo lakin kuuluneen pojan isälle, joka on kuitenkin lähtenyt pois jo ennen Eevertin syntymää. 

 

– Kun kasvat isoksi, tulet huomaamaan, että elämä on arvaamatonta, eivätkä kaikki asiat mene niin kuin eniten toivoisi. Oikeassa elämässä ihmiset tulevat ja menevät, ja joskus he jättävät jälkeensä lakkejaan ja uusien ihmisten alkuja. 

 

Näyttävän sisääntulon merenrantakaupunkiin tekevä pariskunta, Luigur ja Baba Buber, kietoo pian paikkakunnan asukkaat pauloihinsa. 

Tähtipuuteri erottelee ihmiset eri kasteihin ja jo nimensäkn puolesta luihu Luigur lupaa ihmisten löytävän oman sisäisen jalokivensä. 

Kyse on eräänlaisesta mielenmanipulaatiosta, joka turruttaa kaupunkilaisten tunteet. Luiguri taikapiiriin joutuvista tulee  oman edun tavoittelijoita, joille on ”nostaa oma hehku oman elämän ykkössijalle!”

Herra Luigur ulottaa manipuloivat lonkeronsa
kaupunkilaisten mielen syövereihin. Sari Airolan kuvitusta 
Annastiina Stormin lastenromaaniin Teräsmiespoika ja
muita lentäviä asioita (S&S 2022).  

 

Kun Eevertin äitikin lumoutuu Luigurin puheista ja taikapölystä ja poika muuttuu hänelle näkymättömäksi, niin lukijan uskoa onnelliseksi kiertyvään loppuratkaisuun koetellaan toden teolla:

 

– – Toisten aikuisten ohikatsottavana oleminen olisi ollut vielä jotenkin kestettävissä. Olgan kohdalla se tuntui siltä kuin maailman ainoa varmasti turvallinen asia olisi paljastunut arvaamattomaksi. Kuin tukeva maa olisi alkanut rakoilla jalkojen alla. 

 

Eevert on itsekin vajoamassa epätoivoon:

Voiko sen polompaa parkaa olla, kuin lapsi, jonka isästä oli jäljellä pelkkä nahkalakki ja jonka äiti oli kadonnut kimallepilveen ja unohtanut niin lapsensa kuin kaikki muutkin tärkeät asiat. 

 

 

Sekä tarina että kuvitus jättävät tulkinnanvaraa
sille, mitä kaikkea Luigurin lupaamasta Paratiisista
 ja omasta sisäisestä hehkusta löytyy. Sari Airolan kuvitusta 
Annastiina Stormin lastenromaaniin Teräsmiespoika 
ja muita lentäviä asioita (S&S 2022).

Onneksi Eevertillä on myös uskollisia ystäviä, joista merkittävimpään rooliin pääsee naispuolinen merimies, maailman meriä kyntänyt ja viisas rouva Malmsten. 

Juonessa on klassisten fantasiatarinoiden säihkettä, kun lukija saa jännittää toisistaan erotettujen kaksosten, Poniljan ja Kuniljan, vaiheita ja seurata Marsalkka-nimisen naakan yrityksiä auttaa Eeverttiä tukalissa tilanteissa.  

Lopussa kaikki kiertyy Eevertin ja koko kaupungin kannalta onnelliseen loppuratkaisuun. Viimein löytyy tismalleen oikean kokoinen pää lentäjänlakillekin... ja siinä vaiheessa Elmeri ei enää pidäkään niin tärkeänä sitä, ettei hänen isänsä ole mikään supersankari.

Stormin lastenromaanin ajankohtainen viesti painottaa moniäänisyyttä ja -arvoisuutta, yksilönvapautta sekä lähimmäisenrakkautta. Vaikka elämä on arvaamatonta, yksilö saa voimaa yhteisöstä ja läheisistään. 

 

Sari Airola on mustavalkokuvituksessaan luonut ilmeikkäitä karikatyyrejä, joiden katseesta ja kehon asennosta voi päätellä heidän vaikuttimensa.

 

Tuija Kuuselan oivaltavassa  taitossa kuvat pääsevät oikeuksiinsa ja vahvistavat näin hyvän ja pahan kamppailun eetosta. 

Aarre tuo lukemiseen tasa-arvoa

Toim. Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen: Aarre. Novelleja. 135 sivua. kuv. Mervi Heikkilä. Nokkahiiri 2022.

 

Opettajat ovat viime vuosina jo kiitettävästi hoksanneet selkokielen ilot ja hyödyt opetuksen osana. 

 

Selkokieliset lasten- ja nuortenkirjat sopivat kenelle tahansa, mutta eniten niistä hyötyvät maahanmuuttajat, jotka vasta opettelevat suomen kieltä, sekä lapset ja nuoret, joilla on jonkin neurobiologisen syyn takia haasteita lukemisessa.

 

VaLas-kollektiivin uusin julkaisu, Päivi Lukkarilan Nokkahiiri-kustantamon kautta ilmestynyt Mervi Heikkilän ja Kirsi Pehkosen toimittama Aarre, on 13 selkonovellin kokoelma. Lukkarila opettaa S2-oppilaita alakoulussa ja on havainnut työssään erityistä tarvetta selkokielisille lyhyille tarinoille.  

 

Kirjoituskutsu osoitettiin kaikille VaLas-kollektiivin kirjailijajäsenille ja kutsuun vastasi kahdeksan kirjailijaa. 

 

Mervi Heikkilä, Raili Mikkanen ja Mimmu Tihinen ovat kokeneita selkokirjailijoita. Sen sijaan Kirsi Pehkoselle, Katariina Romppaiselle, Päivi Lukkarilalle, Sisko Latvukselle ja Anne Leinoselle kyse oli aivan uudesta lajityypistä, jonka he ovat kuitenkin ottaneet notkeasti haltuunsa. 

Eilen Lastenkirjainstituutissa järjestetyssä kirjan julkistustilaisuudessa Katariina Romppainen tiivisti nasevasti kirjailijoilta nykyisin vaadittavan uudistumiskyvyn, joka ei ehkä aina osu kirjailijan omalle mukavuusalueelle: "Tämä aika vaatii sitä, että täytyy tehdä uusia asioita". 

 

Novellien otollisin kohderyhmä lienee 11–15-vuotiaissa. 

Kokonaisuus on suunniteltu silmällä pitäen erityisesti yläkoulun kahdeksannen luokan äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen genretarjotinta. Niinpä mukana on lyhyitä tarinoita, joista voi tunnistaa vaikkapa tieteiskirjallisuuden, kauhun, dystopian ja dekkarin piirteitä. Nokkahiiren verkkosivuilta löytyy myös opettajille valmista materiaalia novellien työstämiseen oppilaiden kanssa. 

 

Olen ollut  toimittamassa Opetushallituksen kautta ilmestynyttä, yläkouluihin suunnattua Panttivanki ja muita kertomuksia -kokoelmaa (2015). 

Sen aineisto valittiin jo aiemmin ilmestyneistä nuortenkirjailijoiden novelleista ja kertomuksista, ja Ari Saanio mukautti ne selkokielelle. 

Hienoa, että selkokielisen lyhytproosan tarjonta laajenee.   

 

Aarteen erityisvahvuus on nähdäkseni erityisesti siinä, että kirjoittajat ovat orientoituneet alusta lähtien kirjoittamaan valmiiksi lyhyeen selkomuotoon. Ainoastaan Anne Leinosen dystooppinen scifi-novelli "Muistipuut" on ilmestynyt aiemmin Portti-lehdessä 2018.

 

Parhaiten novellin mitat täyttävät Mervi Heikkilän fantasian tai uuskumman kyllästämät ”Vararengas” ja ”Rihmasto”. Kumpikin novelli lähtee liikkeelle reaalitodellisuudesta, mutta nyrjähtää sitten oudon puolelle. 

”Rihmasto” ansaitsee erityistä kiitosta: siinä tytön luokan yhteisen luontoretken aikana kokema seksuaalinen ahdistelu otetaan tosissaan ja opettaja lupaa, että asia käsitellään perinpohjaisesti.  

Katariina Romppaisen ”Luokkaretkessä” minäkertoja menee epähuomiossa väärään bussiin. Maahanmuuttajapojan ulkopuolisuuden tunnot tiivistyvät nasevasti lyhyeen tekstiin.

 

Päivi Lukkarilan ”Paras ystävä” antaa pienin vihjein tietoa siitä, että kyse on tieteistarinasta. Lukkarilan toinen tarina ”Avain” kuvaa taidokkaasti maahanmuuttajapojan huomiohakuisuutta,  nähdyksi tulemisen tarvetta ja kotimaan kulttuuriin kuuluvaa isän auktoriteettia. 

Kirsi Pehkosen ”Aarre”-novellin voi lukea dystooppisena kuvauksena yli 60 vuoden päässä olevasta todellisuudesta. Sara onkii merestä muovipussin, jonka sisällä on paljon kirjoja. Sekä muovi että kirjat ovat tytön arjessa tyyten vieraita asioita! Toisessa Pehkosen novellissa ”Tehtävä puistossa” kertojana ja kokijana on päivystävä konstaapeli, joka yrittää saada tupakan salamyynnistä epäillyn henkilön kiinni. 

Sisko Latvuksen ”Paluu” kertoo Laurasta, joka on asunut isän työkomennuksen takia pitkään Ranskassa. Muutto takaisin Suomeen jännittää tyttöä. Latvus on itse asunut perheineen ulkomailla ja hän halusi tuoda kertomukseen oman kokemuksensa ”kielipuolisuudesta”. Toinen Latvuksen tarina ”Kuollut koira ei hauku” kasvaa arkisesta tarinasta tihentyväksi jännäriksi, kun pojan koira häviää ruokakaupassa asioinnin aikana. 

 

Raili Mikkasen ”Pitkä odotus” kertoo perinteisen kummitustarinan Annasta, joka odottaa sulhastaan saapuvaksi juuri ennen häitä. 

Mimmu Tihisen ”Siilissä” arkinen, mutta silti riittävän latautunut jännite syntyy kukkakaupan lähetin erehdyksestä, kun tyttö saa salaiselta ihailijaltaan kaktuksen odotetun ruusukimpun sijasta. Toisessa tarinassa Tihinen tekee alueenvaltauksen historiaan: ”Kirje Ameriikasta” on 14-vuotiaan Paulin kirje vanhemmilleen Suomeen. Poika on lähtenyt paremman elämän ja ansion toivossa Amerikkaan ja pyrkii vakuuttamaan kirjeessä vanhempansa siitä, että on tehnyt järkevän ratkaisun. 

 

Jokaisen novellin alussa on Mervi Heikkilän lyijykynäpiirros. Kuvitukset toimivat mainiosti sisäänheittäjinä erilaisiin tarinoihin. 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paikallisuuden korostaminen, uhka vai mahdollisuus lastenkirjassa?

  

Johanna Hulkko & Sanna Pelliccioni: Seikkailijat Ruusu ja Säde. 45 sivua. Karisto 2022.

 

Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Hilma-täti ja ullakon kummitus.  100 sivua. Avain 2022.

 

 

Ruusu oli katsonut Raksilaa aina ylhäältä. Hän oli tottunut arvioimaan talvipakkasten tiukkuuden talojen ylle nousevista savuvanoista. Jos tuprutus nousi jokaisesta piipusta selkeänä ja suoraan, pakkanen oli kova. Tuulisella säällä savuhattarat sekoittuivat eikä lämpötila koskaan laskenut yhtä alas kuin talven kirkkaina tulipalopakkaspäivinä.

 

Säde taas oli katsonut maailmaa alhaalta. Hänen perheensä olohuoneen ikkunan alla kulki katu. Hän oli koko elämänsä seurannut, miten ohitse virtasi postinkantajia, hiiriä, koululaisia, omistajiaan remmin päässä ulkoiluttavia koiria, roskakuskeja, kaupan pyörälähettejä, perheitä ja mummoja, matoja ja kanoja. 

 

 

Mikä merkitys tunnistettavalla maisemalla on lastenkirjoissa? Toimiiko parhaiten ajaton idylli vai hyötyykö lapsilukija siitä, että miljöö on hänelle tuttu ja juuri siksi samastuttava?

 

Tiettyyyn tunnistettavaan paikkaan, kaupunkiin, luonto- tai kulttuurikohteeseen sijoittuvia lastenkirjoja julkaistaan nykyisin paljon. 

Parhaassa tapauksessa näin voidaan tehdä yhteistyötä matkailuyrittäjien kanssa ja nostaa lastenkirjalla esille paikkakunnan imagoa ja identiteettiä. 

 

Johanna Hulkon ja Sanna Pelliccionin lastenkirja sijoittuu tekijöiden lapsuuden maisemiin Oulun Raksilaan.  Nora Lehtisen ja Anne Muhosen lastenromaanissa seikkaillaan Helsingin puu-Vallillassa. 

 

Seikkailijat Ruusu ja Säde on eräänlainen kuvitettu miniatyyriromaani. 

Vaikka kuvitusta löytyykin kuvakirjan tapaan lähes joka aukeamalta, niin eri lukuihin jäsennellyssä tarinassa on silti erityistä tunnelmointia ja kuulautta. 

 

Kun on tietoinen siitä, että sekä Pelliciconilla että Hulkolla on erityinen side heidän kuvaamaansa miljööseen, kirja  näyttäytyy lukijalleenkin nostalgisena. Hulkon lapsikuvauksessa on paljon samaa kuin Astrid Lindgrenin Melukylän lapsissa. 

Tarinassa eletään selvästi mennyttä aikaa: vanhoja tätejä tai mummoja kutsutaan sukunimellä ja virikkeet keksitään ihan itse. Siskonmakkarat säilytetään viileässä kellarissa ja tulipalojen vaara on alituinen, kun taloja lämmitetään hiilellä ja polttopuilla.

 

 

Tyttöjen kaikkivoipaisuus ja elämän tarkkailu ylhäältä
käsin toimii koko kirjan punaisena lankana.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Johanna Hulkon
tekstiin lastenkirjassa Seikkailijat Ruusu ja Säde (Karisto 2022). 

 

Ruusu asuu kerrostalossa ja Säde puutalossa. Tytöt pitävät yhteyttä taskulampuilla ja kokoontuvat kieltoja ja vaaroja uhmaten kerrostalon katolle, josta avautuu hulppeat maisemat. 

Ruusu haluaisi yllättää ystävänsä ruusupensaalla ja hän yrittää napata kypsän ruusunkiulukan ruusupensaasta istuttaakseen sen kukkaruukkuun. Hyvin vaivihkaisesti työstetään myös tyttöjen perheiden luokkaeroja erilaisten asuinolojen kautta. Tyttöjen ystävyyteen tämä ei tietenkään vaikuta millään tavalla. 

 

Niukasta värimaailmasta huolimatta kuvituksessa
on sävyjä ja latautunutta tunnelmaa. Sanna Pelliccionin
kuvitusta Johanna Hulkon tekstiin lastenkirjassa 
Seikkailijat Ruusu ja Säde (Karisto 2022). 

Sanna Pelliccioni on laajentanut viime vuosina tyylirepertuaariaan. 

Pelkistetyssä kuvituksessa on keveyttä ja niukasta värimaailmasta huolimatta kuvat välittyvät katsojalle moniaistisesti.

Tyttöjen huikentelevainen uhkarohkeus vaihtuu tulipalon syttyessä pelottomaan toimeliaisuuteen. 

Neuvokkuutensa ja Peltosen mummon suuren huivin avulla he pelastuvat kuin ihmeen kaupalla ja nousevat koko asuinalueen sankareiksi. 

Nora Lehtisen ja Anne Muhosen lasten dekkarissa Viltsu ja Sakari viettävät syyslomaa Hilma-tädin luona Helsingissä ja pääsevät setvimään lähikahvilan reseptivarkautta. Aktiivisia kummituksia riittää juonen käänteissä enemmänkin. 

 

Evästauko Eläintarhan kentän
skeittipuistossa. Anne Muhosen kuvitusta
Nora Lehtisen tekstiin lastenromaanissa
Hilma-täti ja ullakon kummitus (Avain 2022). 

Juonessa mainitaan Hilman asuinalueen puu-Vallilan lisäksi Linnanmäki, Alppila, Eläintarhan kentän skeittaajat, Mäkelänrinteen uimahalli ja Annantalo, missä Hilma-täti vetää lasten taideryhmiä. 

 

Lisää tietylle paikkakunnalle sijoittuva lasten- tai varhaisnuortenkirjoja: 

 

Terhi Kangas & Anna Aalto:  Helga ja Helmeri ilmastoagentteina, Merkityskirjat 2021 / Lahti 

Veera Salmi: Mauri, Pasilan jäbä, Otava 2017

Maijaliisa Dieckmann: Luostarin Piritta, Tammi 2003 / Naantali

 

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu Helsingissä, Otava 2003 

 

Mauri Kunnas: Koiramäen Martta ja Ruuneperi, Otava 2005/ Porvoo

 

Paula Moilanen: Herttuan hovissa: elämää 1500-luvun Turussa, kuv. Kirsi Haapamäki, Lasten Keskus 2007

 

Työryhmä & kuv. Ulla Etto: Nuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä. Lapin maakuntamuseo 2022; Priitu Rovaniemen markkinoilla, Lapin maakuntamuseo 2009

 

Karo Hämäläinen & Salla Savolainen: Hurraa Helsinki, ikioma kaupunki, Tammi 2012

 

Annastiina Syväjärvi: Vanhan Rauman Kirsti, Kiinnoste 2012 

 

Tapani Bagge & Salla Savolainen: Hämeenlinnan Janne, kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius, Tammi 2015

 

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä, Jean Sibeliuksen matkassa, Lasten Keskus 2015 / Järvenpää 

 

Annastiina Syväjärvi: Tytyrin Tyyra ja kaivoksen Kalle, Kiinnoste 2016 / Lohja

 

Annastiina Syväjärvi: Siipirikko ei voi lentää, Lasten Keskus 2003 / Tampereen Tuomiokirkko

Tyttö, joka ei halua maastoutua harmaaseen tapettiin

Nelli Hietala: Vuokko Vehma. Elämä ja teot. 180 sivua. Karisto 2022. Kansikuva Karin Niemi. 

 

Elämäkertakirjallisuus on suosittua aikuisten keskuudessa, ja samaa täkyä viritellään nyt myös varhaisnuortenkirjoissa.

 

Minna Levolan varhaismurrosikäisestä Lindasta kertova sarja (Tylsä elämäni ja Ujo elämäni, Karisto 2020–2022) saa pian päätösosan Oma elämäni. 

Trilogia päättyy Lindan siirtyessä yläkouluun. 

 

Kasvukertomus on toisaalta tuttu genre lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Päähenkilö kamppailee kasvukipujensa kanssa ja oppii samalla paljon elämästä ja itsestään. Tyttökirjat sijoittuvat usein koulumaailmaan, ja samalla voidaan kuvata ystävyyttä ja orastavaa ihastumistakin. 

 

Nelli Hietalan todennäköisesti sarjan aloittava Vuokko Vehma. Elämä ja teot on saanut melko juhlallisen ja totisen nimen, vaikka itse kirja on humoristisen otteensa lisäksi myös nopea- ja helppolukuinen.

13-vuotiaalla Vuokolla on uusperhe. Vanhemmat ovat eronneet, mutta isän ja äidin uudet kodit ovat onneksi lähellä toisiaan. 

Isä laatii horoskooppeja ja äiti on  sairaanhoitaja. Isän boheemius ja äidin vuorotyö asettavat välillä haasteita arjen pyörimiselle. 

 

Vuokko on tyypillinen tyttökirjan päähenkilö: hän kokee ulkopuolisuuden tunnetta moniin luokkakavereihinsa nähden. 

Pahin vastus on  nokkava heppajengi, mutta sisimpiä ajatuksiaan tyttö ei tohdi kertoa edes lähimmille kavereilleen, koska  ”Lapsellisuus on pahin vamma, joka kolmetoistavuotiaalla voi olla”. 

 

Päätin luoda nahkani isosti yläasteelle siirtyessäni ja panna koko garderobin uusiksi. Tähän mennessä suurin piirtein koko koulu oli kuitenkin osoittautunut pukeutumisen suhteen yhtä huumorintajuttomaksi kuin sisareni. Pidin erityisesti kirkkaista väreistä ja paksuista, laadukkailta tuntuvista materiaaleista. Huomasin nopeasti, että mitä räikeämmät mun vetimet olivat, sitä varmemmin vastaantulijat katsoivat vastakkaiseen suuntaan. 

 

 

Sosiaalisten kuvioiden säätäminen ei todellakaan kiinnosta itsekseen viihtyvää Vuokkoa.  Kuvaamataidon tunnilla hän joutuu ynseän Ilmarin pariksi askartelemaan Kalevalasta inspiraatiota saanutta modernia Sampoa.

 

 

Vuokolla on kipakka luonne:  hänen on vaikea ”pysyä hiljaa ja hymyillä nätisti”. 

Koulun kokkikerhossa hän tutustuu paikkakunnalle hiljattain muuttaneeseen Nuuttiin, joka ei liioin  halua sulautua harmaaseen taustaan ja pukeutuu jopa Vuokkoakin rohkeammin.  

 

Nelli Hietala kuvaa varhaismurrosikäisten entistä kilpailuhenkisempää ja ulkonäkökeskeistä elämää  hyvinkin uskottavasti. 

 

Juoneen virittyy myös pientä jännitystä, kun Vuokon löytämä autiotalo palaa maan tasalle epäselvissä oloissa. Todennäköisesti sarjan myöhemmissä osissa Nuutti ja Ilmari vielä kisaavat Vuokon huomiosta. 

 

Lastenkirjoissakin sairastetaan nyt tavanomaista enemmän

Katri Kirkkopelto: Molli ja pöpi pipi, 24 sivua, Lasten Keskus 2022.

 

Anneli Kanto & Noora Katto: Paavo Virtanen ja tauti, 30 sivua, Lasten Keskus 2021.

 

Vuokko Hurme & Tiina Konttila: Eläinhoitola Pehmo ja pumpulirutto, Lukupalat-sarja, 58 sivua, WSOY 2021.

 

 

 

 

Näissä kolmessa kirjassa podetaan ohimenevää tartuntatautia. 

 

Katri Kirkkopellon aiemmista Molli- ja Piki-kirjoista tuttu Molli potee samanaikaisesti nuhaa, korvakipua ja mahatautia. 

 

Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -kuvakirjasarjan osassa yksi suurperheen lapsista sairastuu. 

 

Vuokko Hurmeen ja Tiina Konttilan helppolukuisessa kirjassa lasten perustamassa eläinhoitolassa puolestaan riehuu pehmolelujen keskuudessa nopeasti etenevä pumpulirutto. 

 

Paavo Virtanen ja paha tauti palautti heti mieleeni Bo Carpelanin runon ”Vain vähän kipeä” (kokoelmassa Taivaanmaalari, Otava 1990, suom. Kaarina Helakisa).

Carpelanin runossa lapsi toivoo tulevansa sen verran kipeäksi, että voisi vähän luvan kanssa hengähtää ” – – makaisi vuoteessaan/ yöpöydällä puolukkamehua / saisi lukea jännittävää kirjaa / eikä piittaisi mistään muusta – –”. 

 

Paavolla on neljä sisarusta ja hän kokee välillä joutuvansa suurperheessä liian vähälle huomiolle. 

 

Siskoista Vilmalla on laktoosi-intoleranssi ja Kastehelmellä kala-allergia. Kavereillakin on ruokaan liittyviä rajoitteita ja vaarilla on psoriasis. Mummokiin ottaa päivittäin dosetistaan monta lääkettä. 

 

Paavolla ei ole mitään.

Hän ei ole allerginen eikä hänellä

ole keliakiaa eikä dosettia.

 

Hän on ihan tavallinen. 

 

Olispa hänellä vaikka goleranssi tai 

zoriasis tai bosetti tai muu harvinainen

sairaus, jota kaikki ihmettelisivät.

 

Silloin hänen ei tarvitsisi olla rohkea eikä reipas.

Hän olisi pieni ja avuton 

ja häntä hoivattaisiin.

 

Noora Katon kuvitus havainnollistaa hyvin sairastumisen
kurjia tuntoja. Noora Katon kuvitusta Anneli Kannon
tekstiin kuvakirjassa Paavo Virtanen ja tauti (Karisto 2021). 

Paavolle tulee kunnon räkätauti ja hänestä tuntuu, että jää kaikesta hauskasta osattomaksi. Poiks rypee itsesäälissä ja pelkää jo kuolevansa, kun tauti ei hellitä. 

 

Äiti sanoo, ettei Paavo kuole.

– Mutta jos jään tällaiseksi. Jos en parane koskaan, Paavo murehtii.

 

Äiti vakuuttaa, että Paavolla on flunssa, joka kestää viikon.

Sitten Paavo paranee.

 

– Tämä  on minun syyni. Halusin erikoistaudin ja sen takia sairastuin, Paavo nyyhkyttää, mutta äiti sanoo, ettei kukaan sairastu toiveista ja ajatuksista vaan viruksista ja bakteereista. 

 

Vähitellen oireet helpottavat, ja Paavosta ihan tavallinen arki on yht äkkiä ihmeen ihanaa! 

 

Viisi villiä Virtasta -kirjat ovat leikki-ikäisten suosiossa, eikä ihme. 

 

Lapsiperheen arkiset edesottamukset, ilot ja murheet, ovat kaikille tuttuja. 

Anneli Kannon teksti osuu myös opetussuunnitelmissa havaittuun tarpeeseen työstää erilaisia tunteita. 

 

Lasten on helppo vastaanottaa Noora Katon värikästä ja tunnekielessään vivahteikasta kuvitusta, joka muistuttaa tv:n lastenohjelmistakin tuttua virtaviivaista animaatiotyyliä.

 

 

Mollin ilme on paljonpuhuva: sairastaminen ei tunnu
yhtään kivalta. Katri Kirkkopellon kuvitusta kuvakirjaan
Molli ja pöpi pipi (Lasten Keskus 2022). 

Noora Katon kuvissa räkä lentää ja posket punottavat kovasta kuumeesta. 

Katri Kirkkopellon kuvituksessa sairastaminen näkyy enemmän Mollin kehonkielessä, väsähtäneessä olemuksessa ja harmistuneessa katseesta. 

Sisun pipiapusta löytyy instrumentteja potilaan tutkimiseen ja muuta vointia psykologisestikin parantavaa asiaa, kuten pipilaastareita, lämpimät villasukat, viluviltti ja vilupipo.

 

Sisun terhakka olemus kertoo sen kovasta halusta
helpottaa ystävänsä oloa. Katri Kirkkopellon kuvitusta
kuvakirjaan Molli ja pöpi pipi (Lasten Keskus 2022). 

Vanhan lastenlaulun tapaan uni on kuitenkin paras lääke, ja nin Mollikin saa ilokseen huomata, että ”Pöpi pipi painui pois!”

 

Kirjan lukijaa kehotetaan osallistumaan potilaan parantamiseen: lapsi voi puhaltaa Mollin kipeään korvaan, taputtaa Mollia yskänpuuskan aikana selkään ja viilentää Molllin oloa heiluttamalla kirjaa. 

Hauskasti tämäkin kuvakirja muistuttaa, että potilas kaipaa aina paljon myötätuntoa! 

 

Eläinhoitola Pehmo-sarjan toisessa osassa lukutaidon alkuun sopivaan arkitarinaan yhdistyy hauskasti leikkiä ja lasten  luovuutta. 

Helmi on ystäviensä kanssa vallannut leikkitilakseen kerrostalon kellarista tyhjän häkkivaraston. Siellä toimii pehmolelujen vastaanotto. Hoitopalveluihin kuuluu lääkärin lisäksi kauneushoitoja ja muonitusta. 

Rakki on taloyhtiön roskiksesta löytynyt löytökoira. Sen saapumisen jälkeen moni muukin hoitolan potilas saa outoja oireita. 

Lapset ryhtyvät tutkimaan outoa tapausta. Googlettamisen lisäksi lapset tekevät salapoliisien tapaan myös samoihin oireisiin sairastuneiden haastatteluja. 

Varotoimet ovat asianmukaisia. Tiina Konttilan kuvitusta
Vuokko Hurmeen tekstiin lastenkirjassa
Eläinhoitola Pehmo ja pumpulirutto (WSOY 2021). 

 

Kun tauti ei osoita laantumisen merkkejä, laitetaan sairastuneet karanteeniin. 

 

Taudin levittäjä saadaan kiinni ja lääkekin kehitellään. Sen ainesosat saadaan suoraan luonnosta ja niin voidaan luopua myös suojavarusteista, kuten suusuojista,  kokonaan. 

  

 

                                                    * * * * * 

Kotimaisten kustantajien kirjan menekkiin liittyvästä laskelmoinnista – ja positiivisesta asenteesta – kertonee paljon se, että suuren maailman tapaan Suomessa ei ole juurikaan ilmestynyt koronaan liittyviä lastenkirjoja. 

 

Sonja Sulkavan & Inkeri Tanhuan omakustanteena BoD:n kautta helmikuussa 2021 ilmestynyt Akseli ja koronavirus on tiettävästi ainoa koronasta kertova kotimainen kuvakirja.

Päiväkoti-ikäinen Akseli on talvilomalla Lapissa perheen kanssa. Loman jälkeen he saavat kuulla, että Lapissa mukana ollut ystäväperhe on sairastunut koronaan ja näin myös Akselin perhe on altistunut.  

 

Akseli kyselee taudin vaarallisuudesta ja äiti rauhoittelee ja kertoo aikuisten saavan tautia vastaan kehitetyn rokotteen. Akselin mielestä karanteeniaika on pitkä ja tylsä. Mummokin voi tulla vain  ikkunan taakse vilkuttelemaan. Onneksi mummo keksii lukea Akselille älypuhelimen kautta kirjoja! 

 

Akselille tulee nuhaa ja hänen pitää mennä koronatestiin. Testi on kuitenkin negatiivinen ja poika pääsee hartaasti odottamilleen ystävän syntymäpäiväkesteille. 

Lääkäri Sonja Sulkavan teksti on lyhyttä ja selkeää ja Inkeri Tanhuan kuvitus on havainnollista, joskin varsin amatöörimäistä. Tällaiselle kirjalle on eittämättä ollut tilausta päiväkodeissa ja kouluissa.

 

 

Viittauksia koronapandemiasta johtuvaan etäkouluun löytyy parista kotimaisesta nuortenkirjasta: Jyri Paretskoin K15-sarjan päätösosassa Pornoa ja sirkushuveja (Otava 2020) ja Veera Salmen säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais (Otava 2021). 

Timo Parvelan Ella ja kaverit etäkoulussa -kirjassa (Tammi 2021) käydään myös etäkoulua herkästi tarttuvan viruksen vuoksi, mutta koronavirusta ei silti nimeltä mainita.