10. luukku: Kaksi virtuaalista joulukirjakalenteria

Lukemon joulukirjakalenteri / Lastenkirjainstituutti. Kuv. Sanna Pelliccioni.

Pro Lastenkirjallisuus / Pro barnlitteraturen ry joulukirjakalenteri.

 

Kaksi lastenkirjallisuuden toimijaa, Tampereella sijaitseva Lastenkirjainstituutti sekä  lastenkirjallisuuden ja lastenkirjojen kuvituksen edistämiseen keskittynyt ja lastenkirjataloa Helsinkiin kampanjoiva Pro lastenkirjallisuus – Pro barnlitteraturen ry yhdistys julkaisevat verkossa omia joulukirjakalentereita.

Lastenkirjainstituutin joulukirjakalenterin luukkujen takaa löytyy ennen julkaisemattomia uusia runoja ja lyhyitä kohtauksia, jotka liittyvät kotimaisten kirjailijoiden kuluvana vuonna julkaisemiin lasten- ja nuortenkirjoihin.  

Osa uusista kohtauksista ja runoista liittyy myös joulun odotukseen.

Kalenteri päivittyy joka päivä joulukuun alusta aattoon asti

Tekstinsä ovat jo julkaisseet Nelli Heinimo (Kaivurin raivari, WSOY), Tapani Bagge (Elsan etsivätoimisto: Polkupyörävarkaat, Karisto), Jukka Itkonen (Seitsemän kääpiön rytmiorkesteri, Lasten Keskus), Laura Suomela (Ilmatilaloukkaus, Karisto), Marjo Heiskanen (Yhteen hiileen, Tammi), Jukka-Pekka Palviainen (Allu ja apinajahti, WSOY), Laura Ertimo (Lumotun maan kartasto, S&S), J. S. Meresmaa (Dodo, Myllylahti) sekä Roope Lipasti (Lätkä-Lauri ja kaukalon kovis; Lätkä-Lauri ja räpylän henki, WSOY). 

Joulukalenterin on kuvittanut Sanna Pelliccioni. 

Kalenteri on osa Lastenkirjainstituutin Lastenkirjat esiin!- ja Lukuklaani-hankkeita.

 

Pro lastenkirjallisuus -yhdistyksen joulukalenterilla on jo pidemmät perinteet. 

Kalenterissa julkaistaan 24 kirjavinkkiä tänä vuonna ilmestyneistä päiväkoti- ja alakouluikäisille sopivista kotimaisista uutuuksista.

Lyhyiden kirjavinkkien lisäksi bonuksena on viisi videoklippiä, joissa kirjailijat lukevat otteita teoksistaan. 

Osa joulukalenterin kirjoista on myynnissä yhdistyksen pop up -nettikirjakaupassa.

Joulukalenterin ovat suunnitelleet ja toteuttaneet Susanna Gillberg ja Tuula Korolainen. 

Kirjaesittelyitä ovat heidän lisäkseen kirjoittaneet Piia Bågman, Marjut Hjelt, Arja Kanerva, Maija Karjalainen, Kaisa Lange, Markku Lemmetty, Ilpo Mikkonen ja Ulrika Rudbäck. 

Tehdään yhdessä

Lasten ja nuorten lukemisen edistämiseksi on perustettu reilun vuoden aikana monia uusia valtakunnallisia ja alueellisia kampanjoita ja hankkeita.

Välillä tuntuu siltä, että voimavarojen yhdistäminen voisi olla hyväksi yhteisen asian edistämiseksi, jotta kunkin kampanjoivan tahon ei tarvitse keksiä pyörää – tai tässä tapauksessa lasten ja nuorten lukemista edistäviä käytänteitä – aina uudelleen. 

Ruotsalainen kirjailija Martin Widmark, Suomessa erityisesti Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarjasta tunnettu, vieraili Suomessa viime viikolla ja hän sai ihailtavan paljon huomiota myös Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla toimittaja Arla Kanervan haastattelussa.

Widmark käynnisti vuonna 2006 Ruotsissa En Läsande klass -kampanjan kouluissa ja tulokset ovat olleet rohkaisevia. Konseptiin kuuluu oppilaiden ja opettajien verkkosivustot, josta löytyy paljon materiaalia lukemisen tueksi, mm. viikkokohtaisia opetussuunnitelmia, mallitunteja, vinkkejä kirjastovierailuille ja neuvoja oppilaanohjaukseen.

Ruotsalaisten koululaisten lukuinnostus on saatu uusimpien PISA-tutkimusten mukaan  nousuun, mutta nyt haasteena on Widmarkin mielestä kirjoittaa lapsille ja nuorille niin laadukasta luettavaa, että se päihittää tietokoneidenkin vetovoiman.

Widmarkin kollega kirjailija Timo Parvela, jolla Widmarkin tavoin on myös peruskoulun opettajan koulutus,  kommentoi haastattelua seuraavana päivänä Helsingin Sanomien yleisönosastossa.

Parvelan mukaan Suomessa on homma jo hoidettu:

Maassamme julkaistaan väestön kokoon nähden valtava määrä kotimaista, kiinnostavaa, vetävää, hauskaa, koukuttavaa ja laadukasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta, jonka ainoa ongelma on, että se ei näy missään.

Parvela haastaa koulujen, perheiden, kirjastolaitoksen, median ja koko muunkin yhteiskunnan heräämään viimeistään nyt kantamaan vastuuta jälkikasvun lukutaidosta levittämällä ja jakamalla tietoa lastenkirjoista mitään lajia ja tyyliä vähättelemättä.

Lasten- ja nuortenkirjakritiikki on sattumanvaraistunut monissa isoissa sanomalehdissä. Sen sijaan julkaistaan aiempaa enemmän henkilövetoisia haastatteluja, myös kirjailijoista ja kuvittajista.

Sekä Widmarkin että Parvelan peräänkuuluttama lasten- ja nuortenkirjallisuuden tunnetuksi tekeminen ja tarjonnan monipuolisuus konkretisoituu nykyisin kirjavinkkarien työssä.

Suuri osa kirjavinkkareista työskentelee yleisissä kirjastoissa kirjastonhoitajiana. He tekevät kirjavinkkausta muun työnsä ohessa, kiertäen ylä- ja alakouluissa – ja toivon mukaan tulevaisuudessa myös yhä enenevässä määrin päiväkodeissa – esittelemässä  uutuustarjontaa houkuttevista tulokulmista.

Kirjallisen arvottamisen sijaan vinkkarit tuovat esille tarjontaa esimerkiksi aiheen tai genren mukaan. Vinkkarilla voi olla erityisasiantuntemus vaikkapa lastenlyriikasta, sarjakuvista, fantasiasta tai nuortenromaanien rankoista aiheista. 

Kirjavinkkarit  pöyhivät runsasta kirjatarjontaa: median suosimien ja isosti mainostettujen tekijöiden tuotannon rinnalla vinkataan muita samankaltaisia, mutta vähemmälle huomiolle jääneitä, esimerkiksi pienkustantajien julkaisemia teoksia.

Kirjavinkkarit nostavat esiin myös hieman vanhempia, mutta lukuarvonsa edelleen säilyttäneitä teoksia, yllyttäen eri-ikäisiä kuulijoitaan myös keskustelemaan kirjoista yleisemmällä tasolla. 

Tämä ruohonjuuritason kenttätyö vaikuttaa suoraan kirjastolainoihin ja lihottaa siten myös kirjailijoiden kukkaroa.  Suomen yleisten kirjastojen lainaustilastot viime vuodelta julkistettiin aivan äskettäin.

Lastenkirjavinkkarien työn laaja vaikuttavuus  jää monilta aikuisilta – todennäköisesti myös monilta lasten- ja nuortenkirjailijoilta – pimentoon. 

Vinkkaustoimintaan kaivattaisiinkin Suomessa  yhtenäisiä työaikaan,  korvauksiin ja arvostukseen liittyviä valtakunnallisia ja yhdenmukaisia käytänteitä. 

Myös varhaiskasvatuksen sekä ylä- ja alakoulun opettajien tietämystä ilmestyvästä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta tulisi lisätä. Uusissa opetussuunnitelmissa ilmiöpohjainen oppiminen on isossa roolissa. Lasten- ja nuortenkirjoista - sekä faktasta että fiktiosta - löytyisi opetuksen tueksi paljon erilaisia tulokulmia. 

Parvela siteeraa yleisönosastokirjoituksessaan opettajan lausumaa: "Näkymätöntä on vaikea suositella lapsille". 

Rouva Huu ehdottaa opettajien VESO-päivien teemaksi uusimman lasten- ja nuortenkirjallisuuden käyttömahdollisuuksien esittelyä inspiroivista tulokulmista. Sillä tavalla suomalainen korkeatasoinen lasten- ja nuortenkirjatarjonta tulisi myös opettajille paremmin näkyväksi. 

Tänään vietetään kansainvälistä lastenkirjallisuuden päivää H. C. Andersenin syntymäpäivän kunniaksi.

Kirjakutsut, mikä mainio tilaisuus tutustua myös erikoisempiin kirjoihin!

Sipin päivän kirjakutsut Tampereen pääkirjasto Metson Lehmus-salissa keskiviikkona 15.2.2017. 

Vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjatarjontaa esittelivät pedagoginen informaatikko Mervi Hietanen (tietokirjat) sekä kirjastonhoitajat Katariina Ahtiainen (kuvakirjat, sadut lastenkertomukset, runokirjat), Elisa Marttinen (helppolukuiset, lastenromaanit, lastenkertomukset, sadut), Niina Salmenkangas (lastenmusiikki) ja Tuija Mäki (lastenkertomukset, sadut, fantasia, spekulatiivinen fiktio, nuortenkirjallisuus).

Tampereen pääkirjaston lasten- ja nuortenkirjaosaston kirjakutsuilla on jo 14 vuoden mittainen perinne. 

Maakuntakirjastokaupungeissa on eri puolilla Suomea pidetty jo pitkään tällaisia koko tarjontaa summaavia koulutustilaisuuksia.  

Edellisvuoden lasten- ja nuortentarjonnan esittelyillä on nykyisin entistä isompi merkitys lasten ja nuorten ja kirjojen kanssa eri tavoin työskenteleville. Ne auttavat  saamaan kokonaiskuvaa jatkuvasti rönsyilevästä ja runsastuvasta tarjonnasta. Pieniä kustannuskentän toimijoita ja omakustanteita tulee koko ajan lisää, ja niistä on vaikea pitää mitään lukua.

Kirjakutsujen ansio on juuri siinä, että isojen ja pienten kustantajien tarjontaa ei arvoteta suuntaan tai toiseen. Mutta täyden koulutuspäivän jälkeen hiipii kyllä mieleen epäilys,  löytävätkö kaikki kirjat edes uutterien kirjavinkkarien työn tuloksena lasten ja nuorten lukemiksi.

Kirjakutsuilla ei kuitenkaan kuultu huolipuhetta lasten ja nuorten lukemisen vähenemisestä. Kirjastoväki näkee onneksi yhä päivittäin onnellisia kohtaamisia, joissa oikea kirja löytää oikean lukijansa.

Kirjakutsuilla tärkein arvostuksen mittari on kirjan vinkattavuus: suuri osa Sipin päivän kirjakutsujen osallistujista oli kirjastoväkeä, mutta mukana oli myös ilahduttavan paljon päiväkoti- ja koulupuolen kasvattajia, myös aivan ensikertalaisia. Kirjakutsun osallistujat saivat kotiin ja työnpaikalle viemisiksi kattavan kirjalistan, jossa kukin esiintyjistä on nostanut kiinnostavimpia vuoden kirjoja eri otsakkeiden alle. 

Lastenkirjahyllyn perinteinen kirjakutsukatsaus pyrkii tällä kertaa poimimaan kiinnostavia havaintoja ja uusia trendejä yksittäisten teosnostojen sijaan.

Mervi Hietasen tietokirjaosuudessa ryhmittelystä näkyy myös teosten kirjastoluokka. Iso osa lapsia ja nuoria kiinnostavista tietokirjoista voi löytyä myös aikuisten puolelta.

Selkokirjojen määrä näyttää runsastuvan vuosi vuodelta. Monet selkotietokirjoista tyydyttävät yhtälaisesti aikuisen,  lapsen ja nuoren tiedonnälkää. Selkokirjoja on tarjolla ilahduttavan runsaasti sekä alakouluikäisille että nuorille. Myös maailmankirjallisuuden klassikoista tehdään selkomukautettuja versioita.

Hietasen useamman tietokirjanoston perusteella retrotyyli on leviämässä jo tietokirjojen kuvitukseenkin. 

Kotimaisia laadukkaita luontokirjoja tehdään lapsille entistä enemmän, mikä on tietysti iso ilonaihe.

Käännöstietokirjoissa ongelmana tahtoo olla se, että tietoaineksesta osa saattaa olla jo auttamatta vanhentunut siinä vaiheessa kun se päätyy suomennettavaksi. Tässä siis taas hyvä syy suosia suomalaista!

Katariina Ahtiaisen savottana oli käydä läpi kuvakirjojen lisäksi myös runot, lastenkertomukset ja sadut, osin yhdessä Tuija Mäen ja Elisa Marttisen kanssa. 

Kuvakirjanimekkeitä hankittiin Ahtiaisen tilaston mukaan maakuntakirjastoon lähes 350 kappaletta, ja näistä peräti kolmannes on kartonkilehtisiä katselukirjoja!

Eri tavoin ääntelevien kirjojen määrä on kasvanut: Ahtiaisen arvelun mukaan kirjan monikäyttöisyys on yksi kustantajien kikka saada kirja paremmin myydyksi.

Yleisenä huomionaan Ahtiainen kiitteli kuvakirjoista löytyvää tavallisten perheiden arjen tarinoita, joista puuttuu päälle liimattu idylli.

Elisa Marttisen luku-urakkaan kuuluivat helppolukuiset, lukemaan opetteleville suunnatut lastenkirjat, joissa on isompi fontti ja enemmän kuvitusta. Laadultaan ja ääripäiltään kyse on varsin sekasisältöisestä joukosta. 

Kustantajista Kustannus-Mäkelä pitää edelleen määrän puolesta kärkisijaa (viime vuoden 64 helppolukuisesta peräti 26 tuli Mäkelältä!) , mutta iso osa niistä on ”bulkkitavaraa” ja muutamissa kirjoissa lukevaa lasta  Marttisen mielestä jopa aliarvioidaan.

Marttinen oli ilahtunut yhdeksästä kotimaisesta helppolukuisesta uutuudesta ja hän piti WSOY:n uutta Lukupalat-sarjaa valopilkkuna

Pienten kustantajien satukirjoissa ja lastenkertomuksissa  esiintyy  huostaan otettuja lapsia, vankilassa tuomiotaan kärsiviä vanhempia, kiusaamista ja perhedraamaa sekä lapsen vakavaa sairastumista. Moniin kirjakutsuilla esiteltyihin pienten kustantajien teoksiin täytyy vielä myöhemmin yrittää Lastenkirjahyllyssäkin palata. 

Niina Salmenkankaan lastenmusiikkikatsauksessa kuultiin jälleen svengaavia maistiaisia viime vuoden lastenlevytarjonnasta. Sattumaa tai ei, viime vuonna ilmestyi poikkeuksellisen paljon uskonnollisia lastenlevyjä.

Oivaltavasti   Salmenkangas muistutti, että aina ei tarvitse lukea iltasaduksi (satu)kirjaa, vaan  voi myös valita kauniisti kuvitetun nuottikirjan ja laulaa siitä yhdessä laulu tai useampi. 

Matti Karjalaisen sairastumisen takia sarjakuvakatsaus jäi kirjakutsuilla tällä erää kuulematta ja Tuija Mäki paikkasi lennosta myös Karjalaisen osuuden fantasiasta ja nuortenromaaneista.

Nuortenromaanien ikuinen teema, rakkaus, näkyi viime vuonna sekä kotimaisissa että käännetyissä nuortenromaaneissa, usein myös kahden päähenkilön näkökulman kuvauksina.

Jessica Schliefauerin Ester & Isak (Karisto) sekä Rainbow Rowellin Eleanor & Park  (Viisas elämä) puhuttivat kirjastoväkeä vahvoina teoksina. Kummassakin väkivalta on keskeisessä osassa. Yleisökommentissa ihmeteltiin myös avoimesti sitä, kuinka on mahdollista että mikään iso kustantaja ei hoksannut ottaa  Rowellin hittikirjaa valikoimiinsa. 1980-luvulle sijoittuva Eleanor & Park on sykähdyttänyt myös aidosti nuoria – siis ilman laajamittaista markkinointikoneistoa – , mikä taitaa olla jo aika harvinaista!  

Jotkut aiheet tai kerronnalliset ratkaisut näkyvät toisinaan hätkähdyttävän identtisinä useammassa teoksessa. Otavan nuortenromaanikilpailussa menestynyt Anne-Maija Aallon Syvään veteen ja Sara Saarelan Kanssasi en tarvinnut sanoja (Kharis) ovat asetelmiltaan ja kerronnallsilta ratkaisuiltaan samanlaisia.

Ilahduttavana ilmiönä voi pitää sitä, että nuortenromaaneissa kuvataan nykyisin enemmän maaseudun nuoria.  Keskustelua käytiin myös Estelle Maskamen DIMILY-sarjasta (Gummerus), sen moraalista ja suosion syistä nuorten keskuudessa.

Mintie Dasin Storm sisters –sarjan avaus Kuohuva maailma (Tammi) oli jäänyt useammalta vinkkaajalta kesken ja tätäkin pohdittiin, mikä siinä tökki pahiten ja päädyttiin mm. toteamaan,  että kielessä on jotain pielessä, se ei  ”kulje”.  

Tuija Mäki kiteytti osuvasti, että viime vuosi oli kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa poikien vuosi. Entuudestaan tutut sekä esikoistekijät, naiset ja miehet, kirjoittivat peräti 20 kirjaa poikalukijoille!  

Metson lasten- ja nuortenkirjallisuuden kirjakutsujen ehdoton valtti on se, että useampi esiintyjä omaa pitkän perspektiivin  esittelemäänsä kirjallisuuden alueeseen. Niinpä he parhaimmillaan myös pystyvät tekemään lukemastaan kiinnostavia zuumauksia ja päätelmiä. Erityisesti Tuija Mäen hyvästä muistista ja näkemyksellisyydestä on ilo nauttia vuodesta toiseen.  

Dystopiat ovat Mäen havaintojen mukaan muuttuneet aiempaa kevyemmiksi: niihin ei enää ladata koko maailman tuhoutumisen uhkaa. Suomalaisen esikoistekijän K.K. Alongin Kevätuhrit (Otava) tosin edustaa sitä angstisempaa maailmanlopun dystopaa, mutta se sai kiitosta myös yleisöltä ja  moni odottaa jo jatko-osaa malttamattomana. 

Kevätuhrit on mukana Suomen Kirjastoseuran Koko kansa lukee  -kampanjassa, jossa kannustetaan kirjaston käyttäjiä tutustumaan e-lukemiseen. Valikoimassa on myös Maria Turtschaninoffin Maresi (S & S), Paula Norosen Supermarsu palaa tulevaisuuteen (Tammi) sekä Malin Klingenbergin & Joanna Vikström Eklövin Den falska Bernice (S & S). 

Lasten fantasian osalta Tuija Mäki kiitteli myös sitä, että seikkailussa ovat  tasavertaisina toimijoina entistä useammin tyttö ja poika. Tämä helpottaa luonnollisesti vinkkausta.

Rouva Huu puolestaan kiittää taas Metson lasten- ja nuortenkirjaosaston väkeä asiantuntevista ja ajatuksia herättävistä esityksistä.

Toivoisin  myös kustantajien edustajien toimertuvan paikalle kuulemaan summauksia vuotuisesta tarjonnasta. Kansikuvilla, kuvituksilla, taitolla, kirjasimen koolla on vissi merkitys. Liian usein sisällöltään hyväkin opus hukkaa mahdollisuutensa. 

• 
  
  
  
  
  

Kirjavinkkarit todistavat työkseen että lukeminen on kivaa

Marja-Leena Mäkelä: Kirjavinkkarikirja, 151 sivua, Avain 2015.

Marja-Leena Mäkelä Seinäjoelta on suomalaisen kirjavinkkauksen kehittäjä ja keulahahmo. 

Suomenruotsalaisiin kuntiin kirjavinkkaus, eli bokprat, kotiutui jo ennen 1990-lukua Ruotsin kautta, mutta suomenkielisen kirjastoväen keskuudessa käytäntö oli tuolloin vielä huonosti tunnettua. Mäkelä otti aineksia ja ideoita bokpratista  ja sovelsi oppejaan notkeasti meikäläisiin käytänteisiin.

Ensimmäinen Mäkelän Kirjavinkkauskirja ilmestyi vuonna 1995, ja siitä julkaistiin uudistettu laitos kolmisen vuotta myöhemmin (kansikuva ohessa). Tämä kolmas, jälleen uudistettu laitos puoltaa paikkaansa monestakin syystä.

Ensinnäkin kirjavinkkaustoiminta on nyt valtakunnallisesti entistä järjestäytyneempää. Eri puolilla Suomea toimivat kirjavinkkarit perustivat vuonna 2004 Kirjavinkkaripankin ja vuonna 2009 perustettiin Kirjavinkkariyhdistys, joka järjestää jatkuvasti myös koulutusta.

Toiseksi, toimijoiden lisääntyessä, kirjavinkkauskin kehitelee jatkuvasti myös aivan uusia variointimahdollisuuksia. Vinkkarit erikoistuvat tiettyyn genreen tai luokka-asteeseen ja he etsivät uusia kohderyhmiä vaikkapa ikääntyneistä lukjijoista. 

Uudistettuun laitokseen Mäkelä on kerännyt vinkkarikollegoiltaan kuulumisia, kokemuksia ja toimintaideoita suoraan kentältä.

Lasten ja nuorten lukemisesta on tullut entistä vuorovaikutteisempaa, osallistavampaa ja toiminnallista. Myös sanataiteen ja kirjavinkkauksen yhdistäminen asettaa aivan uusia haasteita kirjavinkkareille.

Edelliseen laitokseen verraten tekstiä on tullut liki kolmannes lisää. Teoksen lopusta löytyvät Mäkelän omat, osin päivitetyt vinkkaussuosikit eri luokka-asteille ja teemoihin.

Nasevasti Mäkelä ottaa kantaa siihen epäkohtaan, että kirjastoissa ei vieläkään itsestään selvästi arvosteta kirjavinkkarin työtä. Pitäisi luoda valtakunnalliset käytännöt kirjavinkkareiden palkkioihin ja lukuajan huomioimiseen. Vain sillä tavalla taataan kirjavinkkaustoiminnan jatkuvuus – ja sitä kautta myös yleinen arvostus.

Tampereella on ihmetelty viime vuoden lainaustilastoja, joissa lasten ja nuortenkirjalainauksien määrä on noussut peräti 70 000 nimekkeellä. Tampereella onkin satsattu jo useampia vuosia kirjavinkkaukseen. Esimerkiksi kaikki tamperelaiset kolmasluokkalaiset saavat systemaattisesti kirjavinkkausta. Kirjavinkkauksen kerrannaisvaikutukset voivat olla siis todella isoja – ja pitkälle lapsen ja nuoren elämään vaikuttavia.

Mäkelän unelmana on, että jokaisessa maakuntakirjastossa työskentelisi muutama täysipäiväinen kirjavinkkari, joka kiertäisi ympäri maakuntaa.

Kirjavinkkarikirjan asiakokonaisuudet on nimetty houkuttelevasti. Pitkä työura näkyy kokemuksen rintaäänenä, itsekriittisenä tutkailuna mutta myös hersyvänä huumorina.

Olen usein ihmetellyt sitä, että kustantajat eivät taida vieläkään oivaltaa sitä, kuinka iso merkitys kirjavinkkareilla on lasten ja nuorten lukuhalun sytyttäjinä. Aktiivisimpien kirjavinkkareiden soisi pääsevän lasten- ja nuortenkirjauutuuksien vapaakappalelistoille!

Nykytilanteessa, jossa asiantunteva lasten- ja nuortenkirjakritiikki jatkuvasti vähenee monissa medioissa, viestikapula siirtyy entistä enemmän kirjastoväelle  ja kirjavinkkareille, jotka välittävät potentiaalisille nuorille lukijoille tietoa laadukkaista, yllättävistä, kiinnostavista ja ennen muuta lukemaan innostavista kirjoista. 

Tälle ruohonjuuritason työlle toivoisi paljon nykyistä enemän arvostusta ja tukea. 

Mainiosti Marja-Leena Mäkelä myös kiteyttää kirjavinkkauksen merkityksen kirjastokokoelman pöyhijänä:

Kirjavinkin tarkoitus on purkaa kirjaston hyvin aakkostettuja kirjanselkärivistöjä ja näyttää ihmisille, miten paljon aarteita hyllyissä on. Aarteita, joista lukijat eivät tiedä, jos niitä ei heille esitellä. On sääli kaikkia vanhoja kirjoja, jotka niin harva tuntee. Meidän työmme ydin on osoittaa, että kirjasto on kirjasto, eikä televisiosta tuttu päiväperhokokokoelma, josta suurin osa on kuitenkin pyrähtänyt lainaan. Kirjaston aarteet eivät ole vain Finlandia-ehdokkuuksista tuttuja juttuja, vaan vuosien varrella tärkeiksi käyneitä elämyksiä ja lukukokemuksia niin lapsille, nuorille kuin aikuisille suunnattuja, joita ei millään malttaisi kätkeä vakan alle, vaan jotka olisi saatava kulumaan lukijoiden käsissä.

Elämyksellisesti Mäkelä myös kuvaa kohtaamisiaan erilaisten lasten ja nuorten kanssa. Hän uskaltaa pistää oman persoonansa peliin eikä kursaile haastavampienkaan kuulijoiden edessä. 

Murteiden voimasta hän puhuu hienosti. Hän teki Härmässä murrekokeilun ja ryhtyi lukemaan Savon murteella kansansatua kolmos-nelosluokkalaisille:  

Lapset kärsivät, kiemurtelivat ja vilkuilivat pahoin puhuvasti toisiaan. Sitten päästin heidät pälkähästä, liu´utin vaihvihkaa pöydän pintaa savolaismurteen syrjään ja jatkoin omallamme – – 

Mikä ihana näky edessäni olikaan. Lasten ryhti koheni reippaasti, ilmeet valostuivat. – Tämä on meirän kieltä, tätä me ymmärretähän.

Marja-Leena Mäkelän Kirjavinkkarikirjaa voi lukea lastenkirjallisuuspoliittisena kannanottona, monestakin syystä. Kirjavinkkausta on vähitellen ryhdytty myös tutkimaan kirjastoalan oppilaitoksissa, ammattikorkeakoulussa ja yliopistossa. Opinnäytteet osoittavat kiistattomasti, että kirjavinkkauksilla voidaan ohjata – myönteisessä mielessä – lasten ja nuorten lukemisvalintoja.

Viime aikoina on havahduttu siihen, että kansainvälisissä lukutaitoa mittaavissa tutkimuksissa suomalaisten koululaisten lukemisen ymmärtämisen huippusijoja himmentää se, että  samaan aikaan heidän motivaationsa lukemiseen on aivan olematonta. Yksi lukuhalun ja -himon pelastaja voisi olla nimenomaan kirjavinkkauksen vakinaistaminen ylä- ja alakouluista myös päiväkoteihin ja  ammatilliseen koulutukseen asti.

Kuuminta hottia, paljon haukuntaa ja makeita kirjoja

Tampereen kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenkirjallisuuden perinteiset kirjakutsut ovat yltäneet jo 10 vuoden ikään ja tänään niitä juhlittiin Kainon nimipäivän merkeissä Metsossa.

Kirjavinkkausten laadussa ja innostuksen palavuudessa ei kuitenkaan kainosteltu tippaakaan. 

Puoli yhdeksästä neljään kestänyt tilaisuus jätti jotenkin poikkeuksellisen tyytyväisen ja täyteläisen olon. 

Ei ole meillä Suomessa hätäpäivää, kun on näin tulisieluisia kirjavinkkareita, jotka jaksavat vuosi toisena jälkeen innostua aina uusista kirjoista!

Kirjakenttä on pirstaloitunut: uusia pieniä kustantamoita ilmestyy jatkuvasti uusia. Voi olla harhaa vain, mutta rouva Huusta tuntuu, että nimenomaan ne pienet kustantamot tekevät nykyisin kaikkein kiinnostavinta ja valtavirrasta poikkeavaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. 

Kuinka ihmeessä voisi vielä pitää näpeissään kaikki uudet, pienet ja vielä piskuisemmat kustantamot, jotka tarjovat vähän toisenlaista tulokulmaa isojen kustantamoiden valtavirtaan ???

Mervi Hietasen lasten ja nuorten tietokirjojen esittelyssä kiitosta saivat askartelukirjat, lukuisat koirakirjat sekä monet alun perin aikuista lukijakuntaa silmällä pitäen tehdyt ”huikeat luontokirjat”, joista löytyy kuitenkin paljon kiinnostavaa myös lapsille ja nuorille. Itseäni kiinnostivat uudet optisia harhoja ja piilokuvia sisältävät teokset Nemolta ja Read.me-kustantamolta.

Pirkanmaalaisena nostona Hietanen toi esillä Aino Nissinahon Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan: arkeologian opaskirja lapsille, joka on ilmestynyt Pirkanmaan maakuntamuseon kautta.

Katariina Ahtiaisen haarukassa olivat kuvakirjat, ja tilastojen mukaan niitä kertyi viime vuonna 345, vertailuvuotena parin vuoden takainen ennätyssaldo, 533 kotimaista tai käännettyä kuvakirjaa. 

Voiko tästä päätellä, että nimekemäärien oletettu karsinta on lastenkirjoissa jo käynnissä, vai onko sittenkin kyse vain sattumanvaraisesta notkahduksesta?

Ahtiaisen havaintojen mukaan sadun lumoa löytyy aiempaa vähemmän kuvakirjoista. 

Tuija Mäen haarukassa olivat nuortenkirjat, ja hänen havaintoonsa viime vuoden verraten vaisusta nuortenkirjavuodesta on helppo yhtyä.

Karisto sai Mäeltä kiitosta siitä, että kustantamo pitää urheiluaiheisia lasten- ja nuortenromaaneja kustannusohjelmassaan. Niille on kysyntää. 

Sitä vastoin Jyri Paretskoin Shell´s angles -nuortenromaanin kansikuvaa pidettiiin epäonnistuneena. Matti Karjalaisen testauksessa kirja oli Hervannan nuortenosastolla kuusi kuukautta hyllyssä ns. tyrkyllä ennen kuin se meni lainaan... ja silloinkin aikuiselle osaston työntekijälle. 

Koska kustantajat terhakoituvat kansikuvien suunnittelun suhteen, ihan oikeasti?

Matti Karjalaisen sarjakuvakatsauksessa aloitettiin dramaattisesti: hänen mukaansa viime vuosi oli viimeinen laatusarjakuvan hyvä vuosi. Merkit monien kustantamoiden  sarjakuvan alasajosta ja niukentamisesta ovat Karjalaisen mielestä jo nähtävissä. 

Viime vuoden parhaiten nimetyn sarjakuvan kunniamaininnan sai Juba Tuomolan Alajuoksun kelluva pullukka -sarjakuva (Otava), joka ei kuitenkaan Karjalaisen arvion mukaan yllä lähellekään Tuomolan Jääkarhun sydäntä.

Mäen ja Karjalaisen yhteisessä esittelyssä olivat mukana fantasia ja dystopia, ja nimenomaan dystopiassa he antoivat tunnustusta kotimaisille verrokeille, jotka päihittävät parhaimmillaan reippaasti ulkomaiset vastineensa. Käännösdystopioista Karjalainen nosti parhaimmistoon Rick Yanceyn 5. aallon, joka on "dystopian ydintä ja angstintäyteistä kerrontaa".

Karjalainen fanitti myös Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää -dystopiaa, jossa on vältetty lajityypin pahimpia kliseitä.  

Tuija Mäki puolestaan puhui vakuuttavasti Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksen puolesta. Enoranta jaksaa todellakin aina yllättää uudella omavaloisalla itsenäisellä romaanillaan. 

Viime vuoden uutuudessa pääosassa ovat kaksi poikaa, mutta heidän rakkaussuhdettaan ei mitenkään kyseenalaisteta, sen koommin poikien itsensä kuin ympäristönkään taholta. 

Ylipäätään kotimaisessa dystopiassa seurustelusuhteet eivät ole niin kliseisiä kuin käännöskirjoissa, totesi Mäki nasevasti. Maria Turtschaninoffin kirjat ovat aina kuuluneet hänen suosikkeihinsa, ja Anache ei tuottanut pettymystä nytkään.

Karjalainen esitteli Catherynne M. Valenten Tyttö, joka... -sarjan niin vastustamattomasti, että sen kahden ensimmäisen osan lukemiseen on ehdottomasti raivattava pikapuoliin aikaa! Vuolaita kehuja  hän ei säästellyt myöskään Sari Peltoniemen Haltijan pojan kohdalla: "uskomattoman hieno kirja", ja siihenkin on helppo yhtyä.

Tuija Mäen ajatus Asphyxian Kalmankalliot-sarjan käytöstä myös kirjallisuusterapeuttisena teoksena oli kinnostava, mutta ei lainkaan kaukaa haettu. Täytyykin paneutua toiseen osaan vielä uudelleen tästä näkökulmasta!

Ja erityiskiitos Matti Karjalaiselle erinomaisesta ja tyhjentävästä steampunkin määritelmästä! Magdalena Hain Kellopelikuningas sai häneltä myös luonnehdinnan ”hienon-hieno”.

Päivän lopuksi parivaljakko Karjalainen & Mäki, todelliset himo- ja superlukijat, yllättivät vielä kuulijat esittelemällä kymmenen viime vuoden ajalta fantasiakirjallisuuden top 10-listan.

Sinne ylsivät seuraavat opukset, joista ykkönen oli yllätys, mutta hyvä sellainen:

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Teos

2. Reetta Aarnio: Maan kätkemät, Otava

3. Timothee de Fombelle: Tobi Lolness, Tammi

4. Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme, WSOY 

5. Suzanne Collins: Nälkäpeli, WSOY

6. Philip Reeve: Kävelevät koneet, Karisto

7. Neil Gaiman: Hautasmaan poika, Otava

8. Maria Turtschaninoff: Arra, Tammi

9. Salla Simukka, Jäljellä, Tammi

10. Terry Pratchett: Suuri ajomatka, Karisto

Tässä rouva Huun pikakelauksessa monta hyvää kirjaa jäi ansiottaan vaille huomiota.  

Kirjakutsuilla tuli vastaan monta sellaista kirjaa, joihin en ole aiemmin tutustunut lainkaan. Näitä kiinnostavia helmiä lupaan esitellä myöhemmin Lastenkirjahyllyssä.

Kainon päivän kirjakutsujen kirjalistat voi ladata itselleen täältä. Niina Salmenkankaan lastenmusiikkikatsaus jäi sairastumisen takia pois eilisestä ohjelmasta, mutta sekin löytyy Prezi-linkkinä.

Grafomaniasta löytyy Salla Simukan raportti, joka täydentää erinomaisesti Lastenkirjahyllyn katsausta.  

  

Lyhytnäköistä hölmöläisten hommaa?

Kirjauutuuksien markkinointi menee rouva Huun mielestä aina vain hullummaksi.

Alkuvuodesta lähikirjaston kirjastonhoitaja voihki ääneen sitä, että isot kustantamot eivät olleet lähettäneet kirjastolle perinteisiä kevään uutuuskirjaluetteloita, joista on iso apu kirjaston uutuuskirjoja hankittaessa.

Kirjastot tekevät nykyisin kirjahankinnat sähköisten kirjalistojen avulla, mutta kustantajien luetteloita on helppo selata asiakaspalvelun välissä ja niihin on myös kätevää tehdä omia merkintöjä.

Tuolloin vielä väitin saaneeni kaikkien kustantajien kevään uutuusluettelot postitse. Kehotin selvittämään asiaa: postihan hukkaa nykyisin lähetyksiä…

Kirjavuoden käännöskohdissa vuoden alkaessa ja kesän ja syksyn taitekohdassa ilmestyneet kustantajien uutuusluettelot ovat olleet minulle aina odotettuja ja tarkasti luettuja. Hurmostilani on usein samaa luokkaa kuin lapsena lukiessani uusinta hyvältä tuoksuvaa Anttilan postimyyntiluetteloa mummolassa!

Eilen olin laatimassa itselleni kokonaiskuvaa kevään tulevasta tarjonnasta, ja havahduin siihen, että enpäs minäkään ole saanut Tammen ja WSOY:n kevään uutuusluetteloita!  Muistikuvani uutuuksista perustui verkosta kustantamoiden sivulta löytyneeseen luetteloon, jota olin selaillut.  

Arvelin ensin – taas optimistisesti ! –  että kyse oli myös minun kohdallani silkasta unohduksesta ja otin yhteyttä WSOY:n tiedottajaan.  Mutta sieltäpä minulle  kerrottiin, että Tammen ja WSOY:n uutuusluettelot ovat ilmestyneet vain sähköisessä muodossa.

Pöh sanon minä.

Mitä hiivattia kustantamoissa oikein ajatellaan? Samaan aikaan mainitut kustantamot ovat ryhtyneet julkaisemaan nidottuja ennakkolukukappaleita uutuuskirjoista. Niitä jaetaan käsittääkseni aika isolla volyymilla muun muassa blogisteille. Ja tismalleen samaan aikaan kirjallisuuden markkinointi eri foorumeilla koko ajan niukentuu, tiukentuu ja yksipuolistuu.

Verkkojulkaiseminen on lisääntynyt myös toisaalla:  yhdistysten ja järjestöjen tiedotus on entistä enemmän siirtymässä verkkoon ja siirtymistä perustellaan paremman saavutettavuuden ja kustannusten säästön näkökulmasta.

Motkotin asiasta päivällispöydässä painoviestintää opiskelevalle keskimmäiselle ja siipalle, ja jälkikasvu tuhahti mesoamiseeni: ”Sä voit tehdä kuvakaappauksen ja kopsata sitten haluamasi osat, ei se niin vaikeaa ole!”.

Mutta pitääkö MINUN tämäkin tehdä itse, kun ennen olen päässyt niin sanotusti katettuun pöytään?

Lastenkirjallisuuden monitoimijana olen aina tukeutunut kernaasti painettuihin uutuusluetteloihin. Selailen niitä pitkin vuotta, kun palautan mieleen tarjontaa, tekijöitä ja kustantamoiden linjauksia.

Yritän parhaillaan muodostaa kokonaiskuvaa lähes 15 vuoden kuvakirjatarjonnasta huhti-toukokuiseen Kirjakori special-seminaariin. Vuosien 2000–2003 ja 2005–2009 osalta isona apuna ja muistin virkistäjänä ovat olleet Suomen Kustannusyhdistyksen julkaisemat Vuoden kirjat –luettelot. Kirjakaupoissa ja messuilla ilmaiseksi jaettu luettelo ei ole ilmestynyt enää vuoden 2009 jälkeen. 

Vuosien 2010–2012  osalta turvaudun kustantajien uutuusluetteloihin, jotka onneksi löytyvät vielä Lastenkirjainstituutista. Säilytin pitkään  itsekin työhuoneella kustantajien uutuusluetteloita läjäpäin, mutta jossain siivosvimmassani sitten päätin ne laittaa paperinkeräykseen.

Surkuhupaisa lajissaan oli mielestäni myös Tove Janssonin juhlavuotta viime vuoden alussa pohjustanut kovaselkäinen pikkukirja, jossa kerrottiin tulevan juhlavuoden uutuuksista: ks. ihmettelyni viime maaliskuulta Lastenkirjahyllyssä.

Erilaisissa lasten- ja nuortenkirjallisuuden koulutuksissa olen kehottanut lasten vanhempia tutustumaan kustantajien luetteloihin, joista saa hyvän käsityksen ilmestyvistä uutuuksista. 

Paperisen uutuusluettelon kaipuu voi tietysti olla myös luonnekysymys. Minua modernimpi ihminen voi pitää sähköistä luetteloa yksinomaan käytännöllisenä ja jopa metsäystävällisenä ratkaisuna. Ja kenties ratkaisulla säästetään myös postituskuluja, mutta silti kahden ison yleiskustantamon ratkaisu tuntuu lyhytnäköiseltä.