Moderneja mutta samalla hyvällä tavalla perinteisiä eläinsatuja

Hannele Huovi: Metsä-Hattusen satukirja. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. 85 sivua. Tammi 2026. 

 
Tuula Kallioniemi: Onnenkuukkeli. Iloisia eläinsatuja. Kuvittanut Saara Söderlund. 48 sivua. Otava 2026. 
 

Sadut ovat olleet perinteisesti lastenkirjallisuuden tuhtia ydinmehua. 
 
Kuten kaikki lastenkirjallisuus, myös sadut uudistuvat ja etsivät ilmaisulleen myös uusia uomia. 
 
Satuja uudistetaan nyt karnevalistisilla parodioilla, joiden suosiota selittää  tekijöiden tunnettuus myös kirjakentän ulkopuolella.
 
Hyviä esimerkkejä ovat kirjailija Paula Norosen ja näyttelijä Minna Kivelän Hullut, täysin hullut, hurjan hullut, älyttömän hullut, järjettömän hullut ja hillittömän hauskat sadut (Tammi v:sta 2021, kuv. Aiju Salminen) sekä näyttelijöiden Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin Kukkumaanmenoaika ja Rapakasvatusta (WSOY 2024 ja 2025, kuv. Tiina Konttila). 
 
Norosen ja Kivelän uusin Hillittömän hulluja satuja oli Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listauksessa toukokuun kolmanneksi eniten myynyt kirja, kun mukaan lasketaan kaikki eri formaatit (painettu, e-kirja ja äänikirja). 

Oletan, että kirjaa on kuunneltu paljon äänikirjana, jolloin satujen huumorin absurdius ja usein dialogivetoinen esitystapa pääsee oikeuksiinsa. 
 
Monet nykylapset eivät välttämättä enää edes tunne "klassisia satuja". Esimerkiksi monet  Grimmin sadut ja muu kansainvälinen satuperintö on heille jo tutumpaa Walt Disney-tuotantoyhtiöiden ja muiden animaation tekijöiden alkuperäisen satusisällön vesittävinä elokuvina
 
Onneksi kotimaisesta lastenkirjallisuudesta löytyy vielä pitkän linjan tekijöitä, joilla on ymmärrystä myös perinteisten satujen merkityksestä eri ikäisten lasten kehityksen, kasvun ja itseymmärryksen tukemisessa. 
 
Tuula Kallioniemi debytoi lastenkirjailijana 1978 ja Hannele Huovi vuotta myöhemmin, vuonna 1979. Kumpikin heistä on rikastuttanut lasten- ja nuortenkirjallisuutta monipuolisesti ja he ovat eri vuosikymmeninä johdonmukaisesti kirjoittaneet myös satuja ja eläintarinoita. 
 
Sattumalta heiltä kummaltakin on tänä vuonna ilmestynyt eläinaiheinen satukokoelma.  
 
 

Tuula Kallioniemi viittaa saduissaan keveästi tuttuihin klassikkosatuihin, esimerkiksi sadussa ”Ketunhäntä kainalossa”, jossa citykettu vierailee metsässä asuvan serkkunsa luona ja ihmettelee tämän elämän alkeellisuutta (vrt. Aisopokseltakin tuttu Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri). 
 
”Sammakko tähtenä” -sadussa sammakko osallistuu laulukilpailuun ja lumoaa tangokuningattaren. Se muistaa klassisen Sammakkoprinssi-sadun, jossa sammakko muuttui komeaksi prinssiksi. 

Tässä Kallioniemen satuvariaatiossa  taika toimii kuitenkin toisin päin…. 

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, ainakin laulukilpailuun
osallistuneen sammakon näkökulmasta. Saara Söderlundin 
kuvitusta Tuula Kallioniemen satukokoelmaan
Onnenkuukkeli (Otava 2026).

”Saukko pinteessä” mukailee  riemastuttavasti Kolme toivomusta -satua. 

Erilaisuuden pelkoa Kallioniemi työstää sadussa ”Jänis ja pisukoira”, jossa metsään tulee pisukoira-haukkumanimen muilta metsän eläimiltä saava supikoira. (Myös Huovin sadussa ”Hirvi tapaa uudet tulokkaat” supikoira esitetään muualta tulleena muukalaisena). 
 
”Hirvi ja myyrä” kertoo kauniisti eriparisesta ja yhteisön tuomitsemasta rakkaudesta:
 

Kettu tirskui häijysti, tietenkin vain hirven ja myyrän selän takana. Karhu hohotti häpeilemättä. Supikoira, joka itse oli muualta tullut ja jolla ei olisi pitänyt olla syytä pilkata ketään, juoruili joka taholla, miten sopimatonta niin valtavan hirven ja niin mitättömän metsämyyrän läheinen ystävyys oli. 
 
Jäniksen mielestä hirvi ja myyrä näyttivät kerta kaikkiaan hoopoilta yhdessä (ja jopa erikseen). 

 
Kallioniemen ja Huovin saduissa samastutaan myös itsensä erilaiseksi kokeman lapsen tuntoihin (Kallioniemen satu ”Yksinäinen susi” ja Huovin ”Rohkea korpinpoika” ja ”Järkevä orava”). 
 

 Kurki menossa ministerin pakeille. Silja Wihersaaren kuvitusta Hannele Huovin satukokoelmaan Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

Kummassakin kokoelmassa metsän eläin tekee pikavisiitin kaupungin humuun: Kallioniemellä myyrän kuolemaa sureva hirvi lähtee kaupunkiin ja Huovilla kurki lähtee puhumaan ministerille suon suojelusta. 
 
Luononsuojelu ja metsän vaaliminen on läsnä myös Kallioniemen kokoelmalle nimen antaneessa sadussa ”Onnenkuukkeli”. Siinä metsä katoaa avohakkuun seurauksena, ja kuukkeli palaa vanhalle kotiseudulleen, ”naavaiseen, turvalliseen ikimetsään”.  
 

Silja-Maria Wihersaaren vesivärikuvitus tavoittaa suomalaisen metsän
 havupuiden ja lehtipuiden vihreän kaikki nyanssit. Wihersaaren kuvitusta Hannele Huovin satukokoelmaan Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

Huovin kokoelman kehystarinassa tutustutaan omavaraiseen luontoihmiseen, Reino Metsä-Hattuseen, joka asuu syvällä metsän keskellä pienessä mökissään ja sulautuu maisemaan täydellisesti, koska ”näyttää itsekin känkkyräpuulta tai kiveltä”. 
 
Metsän eläimet elävät suurelta osin itsenäistä elämää, mutta välillä  Metsä-Hattusen ja eläinten polut myös risteävät, kuten sadussa ”Karate-kettu”. 

Siinä kettu huijaa Reinolta autokyydin ja matkan aikana tyhjentää auton miehen kauppaostoksista. 

Aikuinen tunnistanee viittauksen monien vanhojen eläinsatujen viekkaaseen kettuun.  Samainen kettu saa kohtuuden nimissä toisaalla opetuksen sadussa 

”Hattumetsän harakka”.

Moderni variaatio huijaavasta ketusta. Silja Wihersaaren
kuvitusta  Hannele Huovin satukokoelmaan 
Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

 
Hannele Huovi uudistaa myös eläimiin liittyviä syntytarinoita, esim. sadussa ”Kuinka siili sai piikit”.
 
Hannele Huovi käyttää eläimiä allegoriana ihmisten maailmaan veikeästi sadussa 

”Pöllö Pölläkän arviointimittari”. Siinä  opettajana toimivan pöllön hieno arviointikoneisto menee rikki juuri kevätlukukauden lopussa. Lopulta pöllön oppilaat opettavat sille, että oikeudenmukaisuutta ei voi mitata millään teknisillä mittareilla. 
 
Huovin kokoelman viimeisessä hurmaavassa ja kumuloituvassa vaellussadussa 

”Laina Uusivirta saa kirjeen” Metsä-Hattusen kohtaamat metsän eläimet lähtevät tanssimaan Reino Metsähattusen häitä. 
 
Kallioniemen saduissa on Huovin satuihin verrattuna himpun verran enemmän huumoria ja nokkelaa sanailua, kun taas Huovi viljelee poikkeuksellisen rikasta, helisevää kieltä ja kätkee satuihinsa ikiaikaisen sadun viisautta suurella sydämellä. 

Molemmat kokoelmat ovat keskenään tasalaatuisia.
 
Huovi ja Kallioniemi ovat isoäitejä, joten heille on kertynyt ymmärrystä myös eri-ikäisten lasten kuuntelutaidoista ja vastaanottokyvystä laajemminkin.  

Kokoelmien sadut ovat riittävän lyhyitä, mistä on ymmärrettävästi etua ääneen lukutilanteessa. Hannele Huovin edelleen ylivertainen kokoelma Maailman paras napa. Satuja sinusta (kuv. Kristiina Louhi, Tammi 2005) pohjasi Radio Suomen tilaamiin satuihin, joiden kesto ääneen luettuna on maksimissaan viisi minuuttia. 

Esimerkki Saara Söderlundin dekoratiivisesta tyylistä,
Söderlundin kuvitusta satuun "Onnenkuukkeli" Tuula Kallioniemen
samannimiseen satukokoelmaan (Otava 2026).

 
Saara Söderlundin kuvitus Kallioniemen kokoelmaan ja Silja-Maria Wihersaaren kuvitus Huovin kokoelmaan tekevät molemmat komeasti kunniaa esimerkiksi Rudolf Koivun ja Maija Karman kuvittamille satukokoelmille. 

Söderlundin metsän eläimet sulautuvat välillä ornamentiikaltaan rikkaaseen dekoratiiviseen metsämaisemaan. 

Wihersaari on omassa elementissään suomalaisen metsän kuvittajana. Molemmat kuvittajat tallentavat kuvituksiinsa eläinten lajityypillisiä, tunnistettavia piirteitä. 
 
 
 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

  

Sadunkaltaista hupailua

Jukka Itkonen: Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita. Kuvittanut Christel Rönns.  61 sivua. Tammi 2026. 
 

Lyhyet sadut ja iskevät tarinat voisivat olla hyvä täky hiljattain lukemaan oppineelle lapselle. 
 
Perinteisen sadun muotoa ja sisältöä hyödyntävät sadut ovat kuitenkin nykyisin jo harvassa. 

Niiden sijaan julkaistaan paljon humoristisia hupailuja (Paula Norosen ja Minna Kivelän Hulluja satuja -kirjat, kuv. Aiju Salminen, Tammi sekä Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin Kukkumaanmenoaika ja Rapakasvatusta, kuv. Tiina Konttila, WSOY), joista löytyy yhtymäkohtia sadunkerrontaan niukasti.   
 

Jukka Itkosen ja Christel Rönnsin vanhoja kansansatuja modernisoiva kokoelma Sorsa norsun räätälinä ilmestyi Otavalta 2008. 
 
Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita ammentaa samoista ideoista; esimerkiksi tarinat "Kultakutri" ja "Hannu ja Kerttu" vinkkaavat kyllä nimillään tuttuihin satuihin, mutta sisältö jää silti heppoiseksi. 

"Rumaakin rumempi ankanpoikanen" varioi varsin uskollisesti H. C. Andersenin  "Rumaa ankanpoikasta". 
 

Variaatio H. C. Andersenin klassikkosadusta Ruma ankanpoikanen.
Christel Rönnsin kuvitusta Jukka Itkosen tarinakokokoelmaan 
Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita
 (Tammi 2026).

Jukka Itkonen (1951–2021) oli tuottelias ja idearikas lastenkirjailija. 

Ovatko uuden kokoelman tarinat jääneet yli edellisestä kokoelmasta vai onko Itkonen innostunut myöhemmin jatkamaan modernia satuilua? 

Kokoelma ilmestyy yhtä kaikki postuumina Itkosen kuoleman jälkeen. 
 
Isossa kuvassa tiedolla ei ole suurta merkitystä, mutta Viisikko kuusikossa ei silti säväytä edeltäjänsä tavoin. 
 
En halua millään muotoa aliarvioida lasten hoksottimia, mutta epäilen osan tarinoista menevän yli lapsen ymmärryksen. 

Esimerkiksi "Leppäkerttu"-tarinan sankari  kokeilee ensin taitojaan runoilijana ja sittemmin seikkailukirjan kirjoittajana. Tarina tuntuu ilkamoivan etupäässä kirjailijan ja kustantamon välisille kimuranteille suhteille. 
 
”Presidentin sappikivet” -tarinassa on Norosen ja Kivelän Hullujen satujen tavoin paljon dialogia, mikä antaa mahdollisuuden työstää tarinan pohjalta teatteriesitys varhaiskasvatuksessa tai alakoulussa.
 
Mitaltaan ja huumoriltaan kompakteja tarinoita ovat ”Istumaliima”,  ”Traktori” ja ”Koiria ja ihmisiä”, jotka tuovat mieleen vanhat hölmöläissadut. 

Christel Rönnsin kuvitusta Jukka Itkosen tarinaan "Istumaliima" 
kokoelmassa Viisikko kuusikossa ja muita melko
uskomattomia tarinoita (Tammi 2026).

 
Yllättävän moni tarina kertoo aikuisista, kuten vaikkapa Seposta, joka muuttaa pois vanhempiensa luota vasta 81-vuotiaana.

Ajankohtaista särmää löytyy  ”Moskova”-tarinasta. Ypöyksinäisellä Heikillä on seuranaan vain Moskova-niminen kärpänen. Kun kärpänen sitten katoaa, masennuslääkäri nauraa avoimesti, kuinka hänellä on asiakas, jonka suurin ongelma on kärpänen. 
 
Heikki ilmoittaa lemmikkinsä katoamisesta myös sanomalehtiin:

Uutinen herätti ihmetystä: kuinka jokin suurkaupunki  noin vain voi kadota. Suomen Moskovan suurlähetystöstä lähetettiin tulikivenkatkuinen viesti:  

"Lopettakaa valeuutisten julkaiseminen. Ei Moskova ole mihinkään kadonnut, se on täällä."

Tarinalla on kuitenkin perin surullinen loppu. 

Kun Heikki ja Moskova palaavat lomamatkaltaan Venäjältä ja Moskovasta, vuokranantaja närkästyy asunnon siivottomuudesta, jonka todisteena on kärpänen. 

Vuokraisäntä listii sanomalehdellä kärpäsen hengettömäksi. Heikki järkyttyy, joutuu sairaalaan ja kuolee. 

 

 

Heikki ja Moskova-niminen kärpänen matkustavat Moskovaan.
Christel Rönnsin kuvitusta Jukka Itkosen tarinakokokoelmaan 
Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita
 (Tammi 2026).

Christel Rönnsin kuvitus on myös tässä kevään uutuudessa merkittävässä roolissa antaen visuaalista särmää satujen ja tarinoiden hullunkurisillle keskushenkilöille ja rytmittäen kerrontaa. 

 

 

Seikkailu maan alla

 

Kristina Sigunsdotter & Jenny Lucander: Trädet under jorden. En saga om Karin Boye. 80 sivua. Förlaget 2025.
 

 
Ruotsalaisen Karin Boyen (1900–1941) runous on tullut suomenkielisille lukijoille tutuksi vain muutamien antologioiden kautta. 

Ruotsissa Boyella on yhä vankka asema aikansa intellektuellina ja kirjailijana. 

Hänen dystooppinen tieteisromaaninsa Kallocain (1940) saavutti myös kansainvälistä menestystä. 
 
 

Ruotsalainen Kristina Sigunsdotter on kirjoittanut aiemmin vastaavan kirjailijamuotokuvan Landet som icke är  (kuv. Klara Dackenberg, Förlaget 2020) suomenruotsalaisesta Edith Södergranista. 

Boyen ja Södergranin elämänvaiheisiin keskittyvät kirjat nostavat kumpikin jo teosten nimiin naisrunoilijoiden keskeisen runon. 

Kummassakin kirjassa keskushenkilölapset  tekevät terapeuttista matkaa itseensä, mutta tarinan voi lukea myös puhtaana satuna. 
 
Träder under jorden  alkaa vaikuttavasti kohtauksella, jossa kuvataan Karin-tytön viisihenkisen perheen illanviettoa. 

Idyllin katkaisee äidin vetäytyminen toiseen huoneeseen. 

Karinilla on tapana leikkiä äidin vaatekaappiin piilottamilla viinipulloilla, joista hän puhaltelee   erilaisia ääniä.

idylliseen perhekuvaukseen työntyy jo alussa särö. 
Jenny Lucanderin kuvitusta Kristina Sigunsdotterin tekstiin 
teoksessa Trädet under jorden. En saga om Karin Boye (Förlaget 2025).

 
Tyttö pakenee kodin ahdistavaa tunnelmaa läheiseen puistoon, missä hän kohtaa Kalan, turvallisuutta huokuvan, todennäköisesti ennalta tutun naisen. 

Kalan kertoma tarina sysää tytön maan alle seikkailuun, jossa hän pelastaa silmälasipäisen prinsessan unen maasta.

Jag pilade iväg över gräsmattan,

långt bort i parken,

tills jag kom där jag aldrig varit förut.

Det stöd en gammal vinpidinad tall med ihålig stam.

Jag tyckte att jag hörde någon gråta där inne,

eller om det var en fågel.

Jag kröp in och såg någonting skimra i mörket.

En pärla! Jag kröp längre in för att nå.

Längre och längre in.

 
 

Tytön siirtyminen maan alle näytetään vaikuttavana sukelluksena.
Jenny Lucanderin kuvitusta Kristina Sigunsdotterin tekstiin 
teoksessa Trädet under jorden. En saga om Karin Boye (Förlaget 2025).

Karin Boyella oli avioliittonsa ulkopuolella  seurustelusuhteita myös naisten kanssa aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli Ruotsissa vielä kiellettyä. 

Fantasiajaksoissa Karin-tyttö kyseenalaistaa tytölle annetut roolimallit ja on vakuuttunut voivansa taistella ritarina  lohikäärmettä vastaan siinä missä pojatkin. 

 
Sigunsdotterin runollinen kerronta ja suomenruotsalaisen Jenny Lucanderin taiturimainen akvarellikuvitus kulkevat lujasti käsi kädessä.

Tarvittaessa Sigunsdotterin kerronta antaa Lucanderin kuljettaa tarinaa välillä kokonaan tekstittömillä kuva-aukeamilla.
 
Trädet under jorden on hyvä esimerkki kokonaistaideteoksesta. 

Kustantaja ei ole halunnut lukita kirjan kohderyhmää saati genreä.

Itse luin teoksen läpikuvitettuna miniatyyriromaanina, joka täyttää myös säeromaanin mitat. 

Kirjassa on omat tasonsa lapsi- ja aikuislukijalle. Karin Boyen tuotannon ja elämän tunteva aikuinen löytänee  siitä paljon kirjallisia viitteitä ja tunnistettavia henkilöitä. 

Lapsilukijalle kirja tarjoaa puhdasta sadun tenhoa.
 
 

Tyttö käy siekailematta hurjan lohikäärmeen kimppuun.
Jenny Lucanderin kuvitusta Kristina Sigunsdotterin tekstiin 
teoksessa Trädet under jorden. En saga om Karin Boye (Förlaget 2025).

 
 
 
Vesivärikuvitus on tekniikkana tullut lastenkirjakuvituksessa entistä harvinaisemmaksi.  
 
Lucanderin lisäksi aiemmin hyvinkin perinteisen kuvitustekniikan nykymestareihin lukeutuvat kuvittajat Silja-Maria Wihersaari ja Maija Hurme.   
 
Lucanderilla on taito luoda poikkeuksellisen intensiivisiä miljöitä.
 
Yhteiskunnalliset jännitteet piirtyvät vaikkapa köyhien asuttamaa aluetta kuvaavalla aukeamalle, jossa  sotilaat näkyvät aukeaman oikeassa alalaidassa uhkaavasti työntyvinä varjoina.

Aukeaman oikeassa alalaidassa sotilaiden juuri ja juuri erottuvat
 tummat varjot luovat kuvaan uhkaa ja arvaamattomuutta. 
Jenny Lucanderin kuvitusta Kristina Sigunsdotterin tekstiin teoksessa 
Trädet under jorden. En saga om Karin Boye (Förlaget 2025).

 
Jenny Lucanderin lastenkirjojen ihmishahmot ovat usein kooltaan pieniä, mutta hän onnistuu silti luomaan sekä pää- että  sivuhenkilöistä persoonallisia tyyppejä, joiden silmissä on lähes poikkeuksetta aina tutkiva tai terävä katse ja olemuksessa samastumiseen houkuttelevaa karismaa.

Trädet under jorden  on hyvä esimerkki siitä, kuinka iso merkitys pieteetillä toteutetulla taitolla on teoksen kokonaisilmeen kannalta. 

Kuvitus nimittäin sananmukaisesti hengittää Lucanderin taittamilla aukeamilla.

 
Trädet under jorden on yksi kahdeksasta Runeberg Junior -ehdokkaasta. 

 
Teoksen jälkisanoissa kerrotaan Karin Boyen elämästä. Boye kuoli lääkkeiden yliannostukseen 40-vuotiaana. 

 

 

Arkisia oodeja terveelliselle lähiruoalle

Helena Koch: Perunan kuningaskunta. Kuvittanut Anne Pikkov. Suomentanut Anja Salokannel. 44 sivua. Kumma 2021. 

Merja Koski: Ruualla saa leikkiä. Jänis Jästipään ja Vihku Vitamiinin seikkailut. Valokuvakuvitus ja virkatut hahmot Tiina Poimio ja Merja koski. 94 sivua. Taiten kustannus 2022. 

 

 

Ruoan alkuperä, terveellinen ruokavalio ja eri maiden ruokakulttuurit ovat näkyneet viime vuosina monin eri painotuksin lastenkirjoissa. 

 

Nämä kaksi kirjaa lähestyvät ruokateemaa hieman epätavallisemmista näkökulmista.

 

Perunan kuningaskunta on veikeä virolainen satukokoelma vihanneksista. Se antaa tunteet muun muassa perunalle, kurpitsalle, kurkulle ja retiisille ja tekee näin kunniaa erityisesti H. C. Andersenin elollistetuista esineistä kertoville saduille.   

 

Tahatonta tragikoomisuutta satuihin työntyy arkisesta asiasta: vihanneksia kasvatetaan siksi, että niitä voitaisiin syödä:   

”Miksi minun pitäisi haluta, että joku syö minut?” retiisi kysyi kaikilta pienestä pitäen.

 

”Niin ne asiat vain tässä maailmassa menevät, kultaseni. Sitä vartenhan me kasvammekin”, yrittivät vanhemmat selittää hänelle. 

 

Anne Pikkovin kuvituksesta löytyy myös kasvien herkkää
ornamentiikkaa. Pikkovin kuvitusta Helena Kochin
satukirjaan Perunan kuningaskunta (Kumma 2020).    

 

Herneen yksinäisyys -satu kertoo pienestä herneestä, jonka kohtalona on olla herneenpalkon ainokainen.   

Sen yksinäisyys kuitenkin helpottaa,  kun palkoon työntyy mato:

 

Herneestä ja madosta tuli hyvät ystävät, jotka keskustelivat kaiken maailman asioista ja jakoivat suuria salaisuuksia. Heidän vankka yhteiselonsa jatkui siihen päivään, jolloin pieni mato haukkasi herneestä viimeisen palan. Maha tuli mukavasti täyteen, mutta pian maistuvan suupalan jälkeen pienen madon mieleen nousi haikea kaipaus. 

 

Monissa saduissa on hieman nurjamielistäkin huumoria, jonka tulkitsen olevan yksi virolaisen lastenkirjallisuuden ominaispiirre ja juontuvan maan historiasta sekä poikkeusajoista, jolloin erilaisille asioille piti lastenkirjoissakin keskiä kiertoilmauksia.

Näin railakkaasti peruna löhtee mukuloineen
talvilomalle kellariin. Anne Pikkovin kuvitusta Helena Kochin 
satukirjaan Perunan kuningaskunta (Kumma 2020).    

 

Perunan talviloma -sadussa peruna päättää luopua kasvimaan kuninkaan virastaan, koska on suivaantunut vihannesten jatkuviin oikkuihin ja riitoihin, joiden selvittelemisen takia se ei ole aikoihin ennättänyt viettää aikaa 17  mukulansa kanssa. 

Diplomaattinen kurpitsa muistuttaa perunaa lähestyvästä syksystä ja perunoiden nostosta: 

 

Kurpitsa oli oikeassa. Jo seuraavana päivänä perunoita odotti uutena asuipaikkana mukavan viileä ja hiljainen kellari. Siellä peruna sai keskittyä perheeseensä, ja hän löysi yllin kyllin aikaa myös pohtia omia ajatuksiaan. 

Kirjan sisäkansista löytyy kokoelma satukirjan "sankareista".
Anne Pikkovin kuvitusta Helena Kochin satukirjaan 
Perunan kuningaskunta (Kumma 2020). 

  

Merja Kosken  Ruualla saa leikkiä. Jänis Jästipään ja Vihku Vitamiinin seikkailut on tarinallinen tietokuvakirja terveellisestä ruokavaliosta. 

Jästipäinen jänis on ruokatottumuksissaan nirso ja suosii kaikkea makeaa. 

Jänis saa Vihku Vitamiinilta tuhtia tietoa kotimaisista kasviksista, marjoista, hedelmistä, sienistä, kaloista, maitotuotteista niiden terveysvaikutuksista sekä luonnonmukaisesti tuotetusta lähiruoasta. 

Kirjan visuaalisena koukkuna ovat Tiina Poimion virkkaamat satuhahmot, jotka seikkailevat osana Poimion valokuvakuvitusta. 

Eri ruoka-aineista on myös rakennettu erilaisia eläinhahmoja ja terveellinen ruoka on aseteltu houkuttelevasti lautaselle sananmukaisesti myös silmänruoaksi. 

 

Sipi Siili innostuu ensin kuullessaan, että ruualla saa leikkiä, mutta muistaa samalla, että äiti on kieltänyt sen.

– Miten ruualla saa leikkiä? Kysyy Sipi? 

 

Vihku näyttää Sipille, kuinka kesäkurpitsasta voi muotoilla auton, jonka päälle hän laittaa istumaan retiisikuljettajan.  

– Näin kasviksilla voi leikkiä, ensin muotoilla niistä hauskoja juttuja ja sitten syödä ne.

Terveellinen ruoka kauniisti ja mielikuvituksellisesti tarjottuna
on myös silmänruokaa. Valokuvakuvitusta Merja Kosken
tietokuvakirjaan Ruualla saa leikkiä. Jänis Jästipään ja Vihku
Vitamiinin seikkailut (Taiten kustannus 2022).

Fiktiivisen tarinan lomaan on pakattu tuhti annos tietoa, joten se sopii erinomaisesti varhaiskasvatukseen ja alakouluun opetusmateriaaliksi. Nirsokin lapsi innostuu monista hänelle aiemmin vieraista vihanneksista hauskan tietotarinan ansiosta. 

Kirjan lopusta löytyy vielä terveellisten ruokien reseptejä. 

Merja Kosken tietokuvakirja palautti mieleeni Jukka Laajarinteen mainion novellikokoelman Ruoalla ei saa leikkiä (WSOY 2009, kuv. Martti Ruokonen), jonka arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 

 

 

 

Iloa uudesta kirjasta, osa 9: Selkomukautuksia alakouluun

 

Häntä jäässä ja muita juttuja. Kuvitus Tiina Konttila. Selkomukautus Ari Sainio. Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen. 264 sivua. Opetushallitus 2021. 

 

Selkokielen asema on viime vuosina parantunut ja opettajatkin ovat entistä tietoisempia siitä, että selkokieli hyödyttää monia lapsia. 

 

Häntä jäässä ja muita juttuja on alakoulun 3.–4. luokille suunnattu ja juuri ilmestynyt selkomukautettu kertomuskokoelma, jota minulla on ollut ilo olla toimittamassa. 

 

Siihen on valittu yli 40 satua, tarinaa, kertomusta kotimaisilta lastenkirjailijoilta. Kaikki tekstit on julkaistu aiemmin muissa yhteyksissä lastenkirjoissa ja kokoelmissa. 

 

Mukana on kaksi tai useampi teksti Tuula Kallioniemeltä, koululaisvitsien kerääjältä Pirkko-Liisa Perttulalta, Kreetta Onkelilta, Mari Möröltä, Riina Katajavuorelta, Timo Parvelalta ja Jukka Itkoselta sekä yksittäisiä tekstejä Sari Peltoniemeltä,  Katri Tapolalta, Johanna Venholta ja Tittamari Marttiselta. 

Mukana on myös muutamia suomalaisia kansansatuja.

 

Ari Sainio on tehnyt niistä selkomukautukset ja kuvittaja Tiina Konttila piirtänyt jokaiseen tarinaan uuden kuvituskuvan. 

 

Tarinoita on testattu kohdeyleisöllä ja myös opettajien mielipiteitä on kuunneltu. 

 

Kirjaan liittyy myös lähiaikoina avautuva opettajan verkkoaineisto, joka sisältää vinkkejä ja kuvallisia apuvälineitä tekstien käsittelyyn. 

Parhaillaan on työn alla selkomukautettu kokoelma myös 5.–6.-luokkalaisille. 

 

 

21. luukku: Ei pidä etsiä joulua omaa sydäntään etäämpää

Marjatta Kurenniemi: Toivoisin että asuisin kuussa, Marjatta Kurenniemen satuja ja runoja, kuv. Sanna Mander, toim. Ismo Loivamaa, WSOY 2018.

Joulu on perinteisesti ollut satujen aikaa ja jouluun kuuluu myös sadun lumous ja ihmeiden ilmaantuminen harmaaseen arkeen.

Vielä viitisenkymmentä vuotta sitten rakastetuilta satukirjailijoilta tilattiin joululehtiin jouluaiheisia satuja. Usein tilaus tehtiin kesällä ja kirjailijan oli viritettävä mieikuvituksensa jouluisiin tunnelmiin. 

Kurenniemen rakastetuin runo taitaa olla Zacharias Topeliukseltakin
inspiraatiota saanut Vattumadon talo. Sanna Manderin kuvitusta
Kurenniemen satujen ja runojen antologiaan
Toivoisin että asuisin kuussa (WSOY 2018). 

Kenties satu "Riitta-Maija etsii joulua" on ilmestynyt alunperin jossakin lasten joululehdessä. Se on ensimäisen kerran ilmestynyt Kurenniemen satukokoelmassa Varpusprinsessa vuonna 1964.

Nyt satu on päässyt mukaan Ismo Loivamaan toimittamaan Marjatta Kurenniemen satujen ja runojen juhlavuosi-

antologiaan Toivoisin että asuisin kuussa. Kurenniemen syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. 

Riitta-Maija odottaa joulua malttamattomana. Hän havahtuu joulun tuloon jo kesäll ja äiti joutuu häntä vähän toppuuttelemaan: 

–    Minä tahdon, että joulu on pian, sanoi Riitta-Maija pahantuulisena. 

–     Joulu tulee aikanaan, äiti sanoi. – Se ei ollenkaan välitä, tahdotko vai et. 

Retronostalgiaa! Sanna Manderin kuvitusta 
Kurenniemen satujen ja runojen antologian 
Toivoisin että asuisin kuussa  satuun
 Riitta-Maija etsii joulua (WSOY 2018). 

Tyttö ei tyydy odottamaan toimettomana, vaan lähtee äitiin äkämystyneenä hakemaan joulua.

Riitta-Maija päätyy Tingelstiinan ja Tangelstiinan punaiseen tupaan. 

Onneli ja Anneli -kirjoista tutut joulukoristeiden ”viljelijät” ovat siis kokeneet ensitulemansa jo tässä yksittäisessä sadussa!

Tingelstiina ja Tangelstiina kertovat Riitta-Maijalle että ”ei joulu vielä ole valmis”. 

Ja tämän voi tyttö myös itse nähdä joulukoristepellolla: 

Siellä oli pitkä rivi puita, joissa kasvoi joulukuusen koristepalloja. Toiset olivat hopeanvärisiä, toiset kultaisia ja jotkut monenkirjavia. Mutta kaikki ne olivat vielä aivan pieniä. Toisissa puissa kasvoi joulukelloja, mutta nekin olivat vielä pieniä ja niiden reunat olivat supussa.   

Joulukynttilät kasvoivat pitkissä penkeissä suorissa riveissään vielä kovin hentoina ja heiveröisinä. – – 

Riitta-Maija palaa viisastuneena vierailultaan ja yrittää myös arjen tekojen kautta ymmärtää, että joulua ei pidä etsiä omaa sydäntään etäämpää.

Ruskean eri värit ovat oikeutetusti vallalla tässä moraalisestikin
ojentavassa sadussa. Sanna Manderin kuvitusta Kurenniemen satujen ja
unojen antologiasta  Toivoisin että asuisin kuussa  löydytään
satuun Karolus ja kivet (WSOY 2018).

Sanna Mander on kuvittanut antologian freesisti: kuvituksissa on ripaus retkohenkeä väreissä ja hahmoissa, riittävästi variaatiota erilaisten tekstien nyanssien ja tunnelman tavoittamisessa (esim. pitkä satu ”Karolus ja kivet” on saanut jykevän tulkinnan ja ”Rosvon tytär” ja Satu tavattoman tavallisesta prinsessasta” ovat tähänkin aikaan sopivia vahvojen tyttöjen kasvutarinoita). Satujen tytöt viis veisaavat klassisten satujen kliseisistä juoniaihelmista, vaan toimivat oman päänsä mukaan. 

Manderin kuvitukset tavoittavat hyvin myös Kurennniemen satujen ja runojen nonsense-hulluttelun. 

Lastenkirjallisuuden asiantuntija Ismo Loivamaa on perannut ansiokkaasti Kurenniemen laveaa tuotantoa ja tuonut kokoelmaan myös jo unohdettuja helmiä. 

WSOY ansaitsee erityiskiitoksen satuantologian kustantamisesta. Juuri näin pitää vanhaakin lastenkirjallisuutta aika ajoin pöyhiä ja tuoda sieltä kultajyviä myös uusien lukijasukupolvien tietoisuuteen.