Kiusaaminen jättää arvet kiusattuihin ja kiusaajiin Ahaa Teatterin uudessa nuortennäytelmässä

  

Arvet. Nuortennäytelmä. Dramatisointi ja ohjaus Henry Ahon samannimisen nuortenkirjan pohjalta Tommi Kainulainen. Koreografia Timo Saari. Lavastussuunnittelu Tommi Kainulainen.  Pukusuunnittelu ja Rusakon valmistus Ella Kauppinen. Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski.  Valosuunnittelu Antti Kauppi. Graafinen suunnittelu Johanna Häkkilä. Rooleissa Sonja Salminen, Teemu Mäkinen, Oskar Hartman ja Anna Pukkila. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 1.9.2026. Kesto 75 min. Suositusikäraja 13-vuotiaista ylöspäin. Tilattavissa kiertueelle. 

 

Tamperelainen Ahaa Teatteri on viime vuosina tehnyt ilahduttavan usein dramatisointeja uusista tai uudehkoista kotimaisista nuortenkirjoista.  

Tänään ensi-iltansa saanut Ahaa Teatterin uutuusnäytelmä Arvet perustuu Henry Ahon samannimiseen nuortenromaaniin , jonka arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 
 
Kiertueteatterina ympäri Suomea kiertävä Ahaa Teatteri saa jatkuvasti kouluilta toiveita käsitellä teatterin keinoin koulukiusaamista.  
 
Näytelmän eilisessä ennakossa ohjaaja ja dramaturgi Tommi Kainulainen totesi, että nuortennäytelmän tekeminen on hänen mielestään nykyisin yhdenlaisen aktivismin muoto. 
 
Kainulainen suhtautui aluksi kuitenkin epäilevästi, että Ahon nuortenromaani edes taipuisi näytelmäksi. Kaakkois-Aasiasta kansainvälisestä koulusta Lahteen yläkouluun muuttanut Kainulainen on ollut itsekin koulukiusattu ja hän tunnisti sen vuoksi monet Ahon nuortenkirjan tilanteet ja tunteet omikseen. 

Käsiohjelmassa hän vetoaa kaikkiin kiusaamista kokeneisiin, kiusaamista todistaneisiin ja kiusaajiin: ”jokainen päivä on mahdollisuus valita toisin”. 
 
Kainulaisen dramatisointi ja ohjaus on tuonut esitykseen alkuteokseen verrattuna  enemmän toivoa. 

Ahon nuortenromaanissa kaikki keskushenkilöt eivät nimittäin lopulta kestä kiusaamisen painetta.

Ahaa Teatterin nelihenkinen näyttelijäjoukko taipuu näytelmässä
moneen eri rooliin. Takana vas. Sonja Salminen Lailana, oikealla
Anna Pukkila ja Teemu Mäkinen silmälasipäisinä opettajina ja
edessä Oskar Hartmann Tomina.
© Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

 
Näytelmässä  alkuteoksen pahimmat kärjistykset, perhesuhteiden kommervenkit ja ihmiskuvaukseen liittyvät stereotypiat ovat onneksi siilautuneet pois. 

Henry Ahon nuortenromaanissa Lailan äidin kerrotaan olevan japanilainen, kun taas näytelmässä hän on virolainen. Siitä huolimatta Lailaa nimitellään koulussa laajalla haukkumasanojen rekisterillä ryssästä venepakolaiseen. 
 
Laila (Sonja Salminen), runopoika Jarkko (Teemu Mäkinen) ja kiusaajat Tomi (Oskar Hartman) ja Titta (Anna Pukkila) tekevät hienot roolityöt, jotka houkuttavat katsojaa eläytymään sekä hyviksiin että pahiksiin. 

Oskar Hartman tekee Tomista karskin ja reteän, teflonpintaisen raggarin.

 

Fyysistä väkivaltaa ei onneksi juurikaan näytetä,
kyse on pikemminkin henkisestä alistamisesta. Tässä Tomin
kiusaamisen kohteena Jarkko. © Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

 
Timo Saaren koreografia antaa näytelmälle rytmin ja rakenteen, jotka näkyvät ja kuuluvat  esimerkiksi tarkkaan ajoitetuissa naksahduksissa ja kellon kilauksessa. 
 
Heti näytelmän alussa Ahaa Teatterin työryhmään uutena näyttelijänä tullut Anna Pukkila näyttää taitonsa muuntuessaan pään  hienovaraisen  kääntämisen myötä eri rooleihin äidiksi ja mummoksi. 

Kaikki neljä näyttelijää vaihtavat lennosta rooleja nuorista esimerkiksi opettajiksi,  rehtoriksi ja lääkäriksi. 

Anna Pukkilan tulkitsema rusakko luo muutamassa erityisen latautuneessa kohtauksessa tarpeellista rauhan ja meditatiivisen läsnäolon tuntua liian kipeää tekevien asioiden keskelle.
 
Näyttämön takaosan läpinäkyvä verho toimii onnistuneesti välillä ovena ja toisinaan taas tapahtumien softaajana ja etäännyttäjänä. 

 

Läpinäkyvä verho rajaa taidokkaasti nuorten ja aikuisten
todellisuuden kohtauksessa, jossa Laila tulee yllätysvierailulle
Jarkon luokse. © Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

Arvet osoittaa, että kiusaaminen jättää arvet sekä kiusattuihin että kiusaajiin. 

Näytelmän esiin nostamat teemat ovat rankkoja, mutta liiallista angstia kevennetään onnistuneesti ilman pingotusta pienieleisellä huumorilla. 
 
Hyvästä esimerkistä käy kohtaus, jossa Laila tekee yllätysvierailun Jarkon kotiin. 

Pojan vanhemmat reagoivat ylienergisesti hössöttäen ja Jarkon on vaikea löytää sopivia sanoja ja eleitä, kun Laila astuu lupaa kysymättä hänen huoneeseensa. 
 
Koulut tai muut näytelmän kiertueelle tilaavat tahot saavat näytelmään liittyvän oppimateriaali, joka auttaa katsojia työstämään näytelmän herättämiä ajatuksia ja teemoja eteenpäin. 

 

 

Frida pohtii, kuinka sydän jäädytetään, ja nuortennäytelmä Yökirjeitä sulattaa katsojan sydämen

 

Yökirjeitä. Nuortennäytelmä. Perustuu Mila Teräksen samannimiseen nuortenromaanin. Dramatisointi ja ohjaus Tommi Kainulainen. Lavastussuunnittelu Tommi Kainulainen, pukusuunnittelu Ella Kauppinen, äänisuunnittelu Ville Leppilahti, valosuunnittelu Antti Kauppi ja graafinen suunnittelu Johanna Häkkilä. Näyttelijät Essi Särkijärvi, Sonja Salminen, Oskar Hartman ja Teemu Mäkinen. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 4.9.2025.  Suositellaan +13-vuotiaille. Kesto 75 min.

 

 

Tamperelainen Ahaa Teatteri tekee tärkeää työtä lasten ja nuorten teatterikasvatuksen eteen. 
 
Teatterin näyttämönä on käytännössä koko Suomi, sillä lähes kaikki esitykset ovat tilattavissa kiertueelle kouluihin tai muihin julkisiin tiloihin.
 

Eilen ensi-iltansa saanut nuortennäytelmä Yökirjeitä on Tommi Kainulaisen dramatisointi Mila Teräksen samannimisestä, vuonna 2022 ilmestyneestä nuortenromaanista. 

 

Ahaa Teatteri on viime vuosina tehnyt kiitettävästi kantaesityksiä uusista nuortenromaaneista.

Vuonna 2024 tuotiin näyttämölle Leena Paasion nuortenromaaneihin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan (WSOY 2022 ja 2023) pohjaava Alle Aallon ja vuonna 2022 kantaesityksen sai Mila Teräksen nuortenromaaniin Amiraali (Otava 2020) perustuva samanniminen näytelmä.

Älypuhelinten koukuttavuuden kuvaus on tuotu tehokkaasti näyttämölle: näennäisesti yhdessä, mutta silti yksin. Vas. Sonja Salminen, Teemu Mäkinen, Essi Särkijärvi ja Oskar Hartman. © Valokuva Jari Kivelä. 

 

Yökirjeitä työstää sekä kirjassa että näyttämöllä yhtä koskettavasti tärkeää, valitettavan ajankohtaista ja monisyistä aihetta, seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. 
 
 
15-vuotias Frida kokee ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa vanhoihin luokkakavereihinsa. Hän vetäytyy entistä enemmän omiin oloihinsa ja testaa viehätysvoimaansa verkon keskustelupalstoilla. Omien rajojen veto on vaikeaa ja yhtä haastavaa on saada selvyyttä vastapuolen rehellisyydestä oman ikänsä suhteen. 

 

 

Essi Särkijärven Fridan ahdistuksen ja neuvottomuuden
tunnot ovat kouriintuntuvia. © Valokuva Jari Kivelä. 

 

Ahaa Teatterin kantaesityksessä Essi Särkijärvi tulkitsee Fridan tuntoja samastuttavasti ja koskettavasti. 

Särkijärven karisma säteilee myös silloin, kun pahimmassa angstissa Frida haluaa kätkeytyä mustan hupparin ja otsatukan alle. 
 
Ahaa-teatterin ensembleen kuuluvat Sonja Salminen ja Teemu Mäkinen tekevät useamman roolin: Salminen Fridan entisenä parhaana kaverina Armina ja Fridan äitinä, Mäkinen luokkakaveri Jeminä, terveydenhoitajana ja Fridan räväkkänä ja ikäänsä nähden poikkeuksellisen avarakatseisena mummina. 

Näytelmä kuvaa kauniisti perheen ja läheisten kannattelevaa vaikutusta. Vaikka Fridan äidin huomio näyttääkin ensin kohdistuvan oman kehon ja  vaihdevuosien hormonimyrskyjen ympärille ja mummin maailmanparannus ja ennakkoluulottomuus koettelevat Fridan kärsivällisyyttä, lopulta myös yhteys  kolmen eri naissukupolven kesken. 

Kolmen sukupolven naiset (rooleissa Sonja Salminen, Teemu Mäkinen
ja Essi Särkijärvi) löytävät lopulta yhteyden. Äiti ja mummi
kannustavat Fridaa ilmoittamaan hyväksikäytöstä poliisille.
© Valokuva Jari Kivelä.  

Oskar Hartmanin Neossa on mutkatonta toveruutta ja sielunsukulaisuutta: Neo on ylpeä keppihevosharrastuksestaan ja havahduttaa lopulta Fridankin pois mustasta aukosta.   

 

Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa Frida ja Neo lähtevät yhdessä ratsastamaan keppihevosilla: kolme muuta näyttelijää nostavat Särkijärven ratsaille ja yhteinen liikekieli synnyttää voimaantumisen kokemuksen.

 

 

 

Näytelmään liittyy kouluille suunnattu oppimateriaalipaketti, jonka avulla nuoret voivat opettajiensa johdolla työstää näytelmän teemoja sekä niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita.

 

 

 

 

Mila Teräksen Yökirjeitä-nuortenromaanin arvio on ilmestynyt  Lastenkirjahyllyssä  lokakuussa 2022. 

 

 

 

 

Omana itsenään oleminen ei ole mikään uroteko

Nuortennäytelmä Amiraali. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 2.2.2022. Perustuu Mila Teräksen samannimiseen nuortenromaaniin. Dramatisointi, ohjaus ja äänisuunnittelu Antti Viitamäki, lavastus- ja pukusuunnittelu Aino Koski, valosuunnittelu ja lavasterakennus Antti Kauppi, esitystekniikka Janne Liukku. Pääosissa Oskar Hartman, Reetta Hyreen, Roosa Lehtinen ja Teemu Mäkinen. Kesto 75 min. Suositusikä yläkouluikäisistä alkaen. Näytelmä on Ahaa Teatterin kiertueohjelmistossa. Esityksiä myös Tampereella, os. Hatanpään valtatie 6. 

 

Tamperelaisen Ahaa Teatterin ohjelmiston uutuus on nuortennäytelmä  Amiraali, joka pohjautuu Mila Teräksen samannimiseen nuortenromaaniin vuodelta 2020. 

 

Ahaa Teatteri on toiminut jo vuodesta 1971 kiertävänä ammattiteatterina: esitykset on suunniteltu siten, että niitä on helppo viedä kiertueille eri puolille Suomea. 

Teatterin kotinäyttämö sijaitsee Tampereella Hatanpään valtatiellä. 

Antti Viitamäen ohjauksessa ja dramatisoinnissa Teräksen nuortenromaanin alkuperäinen tyyli ja humaani viesti on säilynyt ihailtavan hyvin. 

Viitamäki on tuonut näyttämölle nuorten kansalaisaktivismin kautta vaikuttamisen halua ja kapinaa tekopyhää kunnallisbyrokratiaa vastaan, mutta samalla onnistunut tiivistämään kohtauksiin aidon oloisia, tunnepitoisia kohtaamisia. 

Niilo on jo lapsesta saakka kokenut syntyneensä väärään kehoon. 

Onnekseen hänellä on luottoystäviä, jotka tukevat ja kannustavat häntä olemaan rohkeasti oma itsensä.

Vähitellen Niilo oivaltaa, että omana itsenään oleminen ei ole mikään uroteko, vaan edellytys tasapainoiselle elämälle. 

Vaikka Niilon isovanhemmat ja varsinkin ukki kipuilevat ensin asian kanssa, niin vähitellen hekin oivaltavat, että lapsenlapsen tuntojen yli ei voi kävellä saati kieltää niitä vääriksi. 

 

Ahaa Teatterin nuortennäytelmän keskusteemaksi nousevat romaanin tavoin moniarvoisuuden, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen ja ystävyyden teemat.  

Vuorovaikutuksen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät haasteet kiinnostavat teini-ikäisiä – olipa kyse seurustelun aloittamisesta, ystävyydestä tai suhteista perheeseen. 

 

Oskar Hartmanin tulkitsemassa Niilossa herkkyys ja
voima kiteytyvät samanaikaisesti ilmeisiin ja olemuksiin. 
Valokuva © Jari Kivelä / Ahaa Teatteri. 

Ilmeikäs, kehon kielessä ja olemuksessaan monipuolinen Oskar Hartman tavoittaa hyvin Niilon vaihtelevat tunnetilat ja identiteettiin sekä seksuaalisuuteen liittyvän murroksen.

 

Reetta Hyreen näyttelee  Niilon luottoystävän, muodista ja kansalaisaktivismista yhtä palavasti kiinnostuneen Maran, suurisydämisen laitossiivooja Sinikan, kirppismyyjän ja perhosen roolit. 

Teemu Mäkisen repertuaarissa on Niilon jähmeän, mutta silti sydämellisen ukin, Niilon masentuneen ystävän Hermannin, poliitikon ja Hasan roolit. 

Roosa Lehtinen tulkitsee niin ikään laajalla skaalalla Niilon ihastuksen kohteen, Virnan, mumman, Iisan ja perhosen roolit.   

Näytelmän toiseksi keskushenkilöksi nousee Hermanni 
(Teemu Mäkinen), elämän ilonsa kadottanut Niilon ystävä,
 joka ahdistuu työvoimatoimiston painostuksesta.
Valokuva © Jari Kivelä / Ahaa Teatteri.

Näytelmään liittyy materiaalipaketti, joka toimitetaan esityksen tilanneille oppilaitoksille jo ennen vierailua.   

Missä kulkevat normaalin rajat?

The Curious Incident of the Dog in the Night-time. Ohjaus Marianne Elliott. Näyttämösovitus Mark Haddonin kirjan pohjalta Simon Stephens. Ensiesitys National Theatre, Lontoo 2013. Pääosassa Luke Threadaway. Kesto 2,30 tuntia. 

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus.  Suomentanut Terhi Leskinen. 271 sivua. Otava 2003.

Rouva Huulla oli maanantaina tilaisuus päästä  kokemaan Tampereella lontoolaisen National Theatren näytelmä, Mark Haddonin romaaniin pohjaava The Curious Incident of the Dog in the Night-time, Marianne Elliotin ohjauksena ja Simon Stephensin näyttämösovituksena.

Tämä ainutkertainen teatterielämys tuli mahdolliseksi Finnkinon kautta, joka on tarjonnut jo vuodesta 2009 mahdollisuuden kokea elokuvateatterissa NT live -teatteriesityksiä. Ne kuvataan HD-tekniikalla ja toimitetaan satelliitin avulla yli 300 elokuvateatteriin ympäri maailman. Kuvattavat esitykset tehdään elokuvateatterikatsojien ehdoilla, muun muassa siten, että kameroilla on näyttämöllä enemmän liikkumatilaa. 

Näyttelijä Luke Treadaway tavoittaa pääroolissaan äärimmäisen herkästi Christopherin sisäisen mielenmaiseman ja ympäröivän todellisuuden törmäykset National Theatren näytelmässä The Curious Incident of the Dog in the Night-time.
Kuvan copyright: National Theatre/ Manuel Harlan. 

Kokemus oli laatuaan ensimmäinen, ja haltioiduin täysin tästä kahden esittävän taidemuodon, elokuvan ja teatterin,  toimivasta ja patentista liitosta. Christopherin roolia näyttelevän Luke Treadawayn lavakarisma oli aistittavissa myös valkokankaalta. Hän käytti kehon kielen tukena paljon modernista tanssista ammentavia tehokeinoja.

Kiinnostavaksi National Theatren esityksen teki myös se, että ensi syksynä samainen näytelmäsovitus tulee myös Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoon  Otso Kauton ohjauksena. Tampereella Christopherin roolin näyttelee Jyrki Mänttäri.

Romaani suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 2003. Mark Haddon (s. 1962) oli kirjoittanut aiemmin lukuisia lastenkirjoja, mutta The Curious Incident of the Dog in the Night-time oli hänen ensimmäinen aikuistenkirjansa. 

Haddon palkittiin Iso-Britanniassa arvostetulla Whitebread-palkinnolla ja Simon Stephensin näytelmäsovitus valittiin viime vuonna Iso-Britannian parhaaksi näytelmäksi ja se ylsi ykköseksi myös kuudessa muussa Olivier Awardsin palkintokategoriassa.

Suomessa romaani lanseerattiin lähinnä nuortenkirjana.

Kun Haddonin romaanin suomennos ilmestyi, muistan pohtineeni antaumuksella sitä, mitkä seikat tekivät Haddonin nuortenromaanista aikuisten(kin) silmissä niin ansiokkaan? 

Riittääkö siihen viittaus Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -kirjoihin vai aspergerin oireyhtymän havainnollinen kuvaaminen? Tai heräsikö aikuisten kiinnostus siksi, että romaanissa on niin paljon viittauksia erilaisiin populaarikulttuurin ilmentymiin, pikkutarkkaa alaviitekäytäntöä,  matemaattisia kaavioita ja Lontoon metroliikenteen kartastojen seikkaperäistä kuvausta?

Uskoisin että näitä osittain täysin ulkokirjallisia seikkoja enemmän monenikäisiä lukijoita on Haddonin romaanissa kiinnostanut 15-vuotiaan Christopherin lakoninen kertojan ääni. Christopher ryhtyy kirjoittamaan tarinaansa harjaantumiskoulun opettajan kehotuksesta ja jäsentää näin identiteettiään ja suhdetta lähimpiinsä.

Christopherin tuttujen arkirutiinien rytmittämä elämä mullistuu, kun hän löytää naapurin koiran raa´asti talikolla tapettuna. Poika päättää selvittää koiran mysteerin, mutta ajautuukin valheiden, petoksen ja tekaistujen tarinoiden vyyhtiin. Suhde isään ja kuolleeksi uskoteltuun äitiin joutuu koetteelle.

Christopher muistuttaa paljon J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -romaanin Holdenia. Mark Haddon käsittelee murrosikäisen pojan identiteettikriisiä ja hapuilevaa halua ottaa etäisyyttä kodin turvaverkkoon kuten kuka tahansa “tavallinen nuortenkirjailija”.

Erityiseksi Haddonin romaanin tekee se, että hänen päähenkilöllään on Aspergerin syndrooma, perinnöllinen autismiin liitetty oireyhtymä, joka ilmenee sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikeutena, kapeina kiinnostuksen kohteina, puheen kehityksen ongelmina, eleisiin perustuvan vuorovaikutuksen puuttumisena ja motorisena kömpelyytenä. 

On mielenkiintoista, että Christopheria ei kuitenkaan hänen oman tarinansa sisällä määritellä Asperger-nuoreksi – tämä diagnoosi tehdään vain kirjan takakannen esittelytekstissä! Niinpä lukija  voi halutessaan määritellä Christopherin oireet myös aivan normaaliksi murrosikäisen tempoiluksi, aistiyliherkkyydeksi tai jopa erikoisuuden tavoitteluksi. 

Haddon ei itse liioin ole pitänyt siitä, että romaania on markkinoitu nimenomaan autismin ja aspergerin kuvauksena.

Christopherin kokema vierauden tunne, vähäiset kontaktit kodin ulkopuoliseen todellisuuteen ja erilaisten auktoriteettien ja virkamiesten kyseenalaistaminen ovat sinällään yleispäteviä ja samastumiskelpoisia monen ikäisille modernin tietoyhteiskunnan kasvateille. Christopherin voimana ovat – kaikesta huolimatta – hänestä aidosti välittävät vanhemmat. 

Nuortenkirjallisuuden kliseistä  onnellista loppua Haddonin kirjassa ilmentää isän hankkima suloinen koiranpentu, johon Christopher voi kohdentaa ristiriitaisia tunteitaan lemmikkirottansa Tobyn kuoleman jälkeen.

Karun kaunis äidin ja tyttären selviytymistarina

Copyright: Lilla Teatern/ Valokuva Stefan Bremer
Vas. Hanna Raiskinmäki (äiti) ja Iida Kuningas (Jenna)

Kattona tähtitaivas. Perustuu Johanna Thydellin samannimiseen nuortenromaaniin. Helsingin kaupunginteatteri/ Lilla Teatern, Helsinki. Rooleissa Leena Uotila, Marika Parkkomäki, Iida Kuningas, Lidia Bäck, Jessica Grabowsky, Jan-Christian Söderholm, Hanna Raiskinmäki. Suomennos Pipsa Lonka. Laulujen suomennos Paula Vesala. Ohjaus ja dramatisointi Milja Sarkola. Suomenkielinen ensi-ilta 27.3.2014.  Kesto 2 h 10 min.

Parhaillaan vietettävän Lukuviikon teemana on kohtaamispaikkana kirja.

Lasten- ja nuortenkirjan voi kohdata nykyisin ilahduttavan usein myös teatterissa.

Rouva Huu oli esikoisen kanssa viime viikolla katsomassa Lilla Teaternissa

Helsingissä ruotsalaisen Johanna Thydellin nuortenromaaniin I taket ljyser stjärnorna, 2003, suom. Katon kokoinen tähtitaivas, Otava 2004) perustuvan nuortennäytelmän Kattona tähtitaivas.

Sen ruotsinkielinen kantaesitys oli samassa teatterissa jo syksyllä 2012 ja nyt siitä on työstetty suomenkielinen esitys, jossa on samat näyttelijät. 

Thydellin nuortenromaani ja sen pohjalta tehty elokuva on katsottu ja luettu rinnakkain  Lastenkirjahyllyssä tammikuussa 2010.

Mitä uutta Lilla Teaternin näytelmäversio antaa minulle, kun tunnen entuudestaan läpikotaisin Thydellin teoksen painotukset? 

Koska juonenkäänteet, tunnemyrskyt ja dramaattiset kohtaukset olivat minulle jo ennalta tuttuja, keskityin nauttimaan hyvien näyttelijöiden lavasäteilystä. 

Erityisen vaikutuksen teki murrosikäistä Jennaa näyttelevä Iida Kuningas, joka hyvin pienin elein pystyi ilmentämään nuoren ihmisen epävarmuutta, ailahtelevuutta ja ristiriitaisuutta. 

Äidin etenevä syöpä hallitsee kodin arkea, mutta siitä huolimatta Jennalla on myös oma elämä elettävänään. Ystävät, koulu, ja orastava rakastuminen vievät aikaa ja keskittymistä. Kouluaineessaan Jenna uhoaa tappavansa itsensä, jos äiti kuolee. Lohdulllisessa loppukohtauksessa Jennan uhma on laantunut: hän ymmärtää, että nimenomaan äidin takia hänen on jaksettava elää. 

Karun koskettavasti Marika Parkkomäki Jennan äitinä ja Leena Uotila hiukan höseltävänä Jennan mummina välittävät toki keskinäisen huolenpidon, mutta eivät siitä huolimatta pysty kohtaamaan tyttärenä ja äitinä avoimesti toisiaan ja työstämään lähestyvää kuolemaa luontevasti yhdessä. Katsoja toivoo kohtaus toisensa jälkeen, että näkymätön seinä murrettaisiin, mutta näin ei tapahdu. Jan-Christian Söderholmille jää tässä naisvetoisessa näytelmässä käsiään vatvovan ja mumisevan ukin rooli.

Jennan kavereina Jessica Grabovsky (Susanna) on ulkoisesti vähän turhankin kärjistetty kiltin tytön prototyyppi, vaikka pientä pirskahtelua kontrolloidun kuoren läpi välillä ilmeneekin. Lidia Bäck (kovis-Ullis) ja hänen suojattinsa Karro (Hanna Raiskinmäki) tekevät reteän ja malttamattomasti aikuisuutta kurkottavan, vaikka sisimmässään vielä herkän tytön roolit. Grabowsky ja Raiskinmäki näyttelevät myös Jennan ja Ulliksen poikakavereita, ja Raiskinmäki tavoittaa myös Ulliksen alkoholisoituneena äitinä kliseisen, mutta uskottavan tragiikan. 

Jennan ja Ulliksen erilainen käsitys äitiydestä ja vanhemman vastuusta nouseekin yhdeksi näytelmän viiltäväksi keskusteemaksi. 

Katsomo oli keskiviikkoiltana lähes täysi, mutta suurin osa katsojista oli arviolta yli 50-vuotiaita. Näytelmän varsinaista kohderyhmää, siis nuoria, oli paikalla vain kourallinen.

Pari viikkoa aiemmin olin katsomassa myös Korjaamo Teatterissa vierailleen Vaasan kaupunginteatterin esityksen  Ammu appelsiini, joka sai kantaesityksensä marraskuussa 2013. 

Essi Räisäsen ohjaama näytelmä pohjasi väljän impulsiivisesti Mikael Niemen nuortenromaaniin Aivot pellolle (suom. WSOY 2011, alk. Skjut apelsinen, 2011).  Lastenkirjahyllyssä Niemen romaani oli esillä syyskuussa 2011.    

Näiden kahden nuortenromaaniin pohjaavan, sinällään hyvin toteutetun ja puhuttelevan dramatisoinnin jälkeen tulin miettineeksi, kuinka mielekästä on työstää  näyttämölle nimenomaan nuortenromaaneihin pohjautuvia dramatisointeja. 

Antaako tunnettu, kiitetty nuortenromaani (kenen näkökulmasta – opettajan, joka tilaa lippuja koululuokalle – vai nuoren itsensä mielestä?) jonkinlaisen takeen esityksen paremmuudesta?

Olisiko sittenkin – kohderyhmää ajatellen – viisaampaa työstää uusia, kotimaisia nuortennäytelmiä, joissa ollaan tässä hetkessä rosoineen kaikkineen, ennalta-arvaamattomasti ja vereslihalla?

Kiinnostavaa pohdinta on myös siinä mielessä, että Otavan parasta aikaa käynnissä olevan nuortenromaanikilpailun voittajateksti on tarkoitus dramatisoida Kansallisteatterin näyttämölle.

Ystävyyden, vanhemmuuden ja vapauden ylistys

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär. Kuvittanut Ilon Wikland. Suomentanut Tuula Taanila. 239 sivua. WSOY 1981. 26. painos 2007. Pokkariversio ilmestyy 2011.

Ronja ryövärintytär. Ryhmäteatterin esitys Hyvän omantunnon linnakkeessa Suomenlinnassa 27. elokuuta asti. Ensi-ilta 16.6.2011. Ohjaus Akse Pettersson. Päärooleissa Rosanna Kemppi (Ronja) ja Ylermi Rajamaa (Birk).
Muissa rooleissa Iina Kuustonen, Arttu Kapulainen, Sauli Suonpää, Annika Poijärvi, Heidi Kirves, Tommi Rantamäki, Kai Vaine ja Leo Honkonen.


 Musiikki Jukka Hannukainen ja Jussi Kärkkäinen. Lavastussunnittelu Janne Siltavuori. Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen. Puvustussuunnittelu Anna Sinkkonen. Valaistussuunnittelu Tomi Tirranen
. Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen. Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille. 










Rouva Huun kesämatka suuntautui äskettäin Helsinkiin ja matkan huipennuksena oli Ryhmäteatterin näytelmä Ronja ryövärintytär Suomenlinnassa.

Junamatkalla jo fiilistelin lukemalla Astrid Lindgrenin (1907–2001) Ronja ryövärintytärtä pitkälle yli puolen välin. Siitä oli hyvä solahtaa Ryhmäteatterin tulkintaan. Hyvän omantunnon linnakkeen katettu katsomo ja näyttämö muodostivat suojaisan sadunomaisen ja intiimin miljöön.

En tähän hätään ennättänyt kaivella arkistojani ja tarkistaa, millaiset olivat Lindgrenin omat tausta-aatokset Ronja ryövärintytärtä kirjoittaessaan. Väkivallan sekä henkisen ylivallan vastustaminen nousevat yhtä kaikki saturomaanin ja näytelmän keskeisiksi teemoiksi. Rosvoyhteisön keskinäinen lojaalius ja yhteishenki tulevat myös kauniisti esille.

Itselleni likeisimmäksi teemaksi kirjasta ja näytelmästä nousi kuitenkin monien ristiriitaistenkin tunteiden kyllästämä vanhemmuus – kuinka antaa lapselle riittävästi tilaa omaan kasvuun ja itsensä löytämiseen.



Näitä herkkiä tuntoja näytelmäkin onnistui aika-ajoin koskettavasti kuvaamaan. Kreeta Salmisen tilalla näytteli yhä Rosanna Kemppi, mutta tytär pongasi yleisön joukosta Salmisenkin, joka varmasti pian pääsee jalkavammansa parantumisen jälkeen jo loppukesän näytäntöihin.

Tänä vuonna Ronja ryövärintyttären ilmestymisestä tulee kuluneeksi 30 vuotta. Ryhmäteatterin näyttelijät ovat kaikki niin ikään kolmekymppisiä ja he ovat tehneet hellyydellä oman tulkintansa lapsuutensa rakkaasta lastenkirjasta.



Astrid Lindgrenin elämäntarinan yhteydessä ei aina muisteta, että hän teki kirjailijan työnsä ohella pitkän uran lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoimittajana Raben & Sjögrenin kustantamossa vuodesta 1946 lähtien lähes neljännesvuosisadan ajan. Tässä puolipäiväisessä toimessaan hän jatkoi keskeytyksettä aina vuoteen 1970 asti.

Todennäköisesti nämä kaksi työtä – kirjailijana ja kustannustoimittajana – limittyivät siinä määrin hedelmällisesti toisiinsa, että Lindgrenin koki tämän kaksijakoisen työnsä mielekkääksi.

Veljeni, Leijonamieli ja Ronja ryövärintytär syntyivät vasta Lindgrenin eläkevuosina.

Lastenromaaneissaan Mio, poikani mio, Veljeni Leijonamieli ja Ronja Ryövärintytär Astrid Lindgren on hyödyntänyt pohjoismaista sankaritarustoa ja anglosaksisen fantasian aineksia. Lindgrenin fantasiaromaaneissa ei kuitenkaan ole pääosassa fantasiahahmoja, vaan tavallisia lapsia, jotka solahtavat kukin tavallaan satuun ja seikkailuun. Ryhmäteatterin puvustuksesta vastannut Anna Sinkkonen oli luonut hienoja hahmoja männiäisistä, kakkiaisista ja ajattarista.