Yllin kyllin väriterapiaa

Aino-Maija Metsola: Värit, 15 sivua, Nemo 2015.

Jenni Erkintalo: Värejä meressä, 30 sivua,  Etana editions 2014.

Patrick George: Värileikki, 45 sivua, Tactic  2013.

Välillä on hauska kytkeä kirja-arviot johonkin tiettyyn teemaan.  Vappuun liittyvä värikylläisyys ja riehakas tunnelma yhdistävät näitä kuvakirjoja. 

Kirjat todentavat taas kertaalleen hauskasti sitä luontevuutta ja letkeyttä,  jolla pientenkin lasten katselukirjat noudattavat eräänlaista piiloista opetussuunnitelmaa. 

Tactic-kustantamon Värileikin jujuna ovat värilliset kalvot, jotka havainnollistavat perusvärien sekoittamisesta syntyviä muita värisävyjä. Sivujen taustaväri ja kalvojen värit vaihtuvat tai´anomaisesti kalvoja aukeamalla kääntäen. Kirja synnyttää myös lystikästä metamorfoosia, kun hahmosta sukeutuukin kalvoa kääntämällä jotakin aivan muuta. 

Värileikki soveltuu kuvataidekouluihin oppikirjaksi ja lapsiperheiden vesivärimaalauksen alkeisoppikirjaksi!

Hokkuspokkus: sivua kääntämällä saa aikaan ruskean
karhun ja vihreän sammakon! Veikeän toiminnallista värimuunnosta
Patrick Georgen kuvakirjassa Värileikki (Tactic publishing 2013).

Värileikkiin verrattuna Jenni Erkintalon kuvakirjadebyytti Värejä meressä on nyansseiltaan jopa vielä rikkaampi ja oivaltavampi ilman erikoistehosteita. 

Notkeasti riimitellyssä tekstissä ja vähäeleisessä, pirteässä kuvituksessa pientä lasta johdatetaan väriopin alkeisiin: kolmesta pääväristä syntyy uusia värejä, jotka vaativat kuitenkin seurakseen myös värien ääripäitä, mustaa ja valkeaa.

Ensin esitellään perusvärit, jotka Jenni Erkintalon väripaletilla hehkuvat
uhkeina värisävyinä. Jenni Erkintalon kuvitusta kuvakirjaan Värejä meressä
(Etana editions 2014).

Saanko esitellä itseni?Keltainen on nimeni ja aurinko omaisuuttani.Merihevosen kun tällä värjää,puvulla se pitkään pärjää.

Kuvitus havainnollistaa hauskasti alati uudistuvaa värimikstuuraa. Opettamisen ohella kirjaa voi käyttää myös perinteisenä katselukirjana, josta tunnistetaan lapsen kanssa yhdessä kuvien meren eläviä, joista tosin osa on suomalaiselle lapselle hieman eksoottisia, esim. meduusa, mustekala ja hummeri. 

Kirjassa on normaalia tanakammat paperisivut, jotka kestävät jo parivuotiaan kovakouraistakin käsittelyä.

... ja sitten perusväreistä havainnollisesti sukeutuu aivan uusia värejä,
kuten tässä keltaisesta ja sinisestä vihreää ja lopputuloksen on kilpikonna!
Jenni Erkintalon kuvitusta kuvakirjaan Värejä meressä (Etana editions 2014).

Aino-Maija Metsola tunnetaan Marimekolle suunnitelluista printeistä ja muista oheistuotteista, mutta hän ei ole aivan ensikertalainen lastenkirjallisuudenkaan kuvittajana. Hän on kuvittanut aiemmin Tuula Lukicin omakustanteiset kuvakirjat Hanna etsii Safiiria ja Hanna sisiliskon saarella (Savilinna 2001 ja Idea-Linna 2006) sekä Mari Kujanpään lastenromaanin Minä ja Muro (Otava 2009).

Värit-kartonkikirja on käyttötavoiltaan Erkintalon kirjan tapaan todellinen runsaudensarvi: kirja toimii lapsen ensimmäisenä katselukirjana, josta tunnistetaan esineitä ja kurkitaan aukeamalta löytyvien luukkujen alle. 

Luukkujen takana on staattisiin aukeamakuviin verrattuna enemmän liikettä ja toiminnallisuutta. Jokaisella aukeamalla tutustutaan yhteen väriin, mutta väriharmoniaa rikotaan myös pienellä ripauksella esim. värin vastaväriä, joka tekee katseluelämykseen vaihtelua. 

Keltainen terästyy mustan kaverina, ja keltainen sävyttyy hauskasti siniseen ja vaaleanpunaiseen. Aino-Maija Metsolan kuvitusta kartonkikirjaan Värit (Nemo 2015).

Kirjaa voi käyttää myös "etsi ja löydä" -tarkoitukseen, sillä jokaisella aukeamalla pyydetään etsimään teemaväriin liittyviä esineitä ja esitetään myös lapsen tarkkaavaisuutta testaavia kysymyksiä. Kaiken tämän lisäksi kirja toimii myös lapsen ensimmäisenä lukukirjana, sillä kuviin on liitetty myös tekstit, joissa kerrotaan, mitä kuva esittää. 

Samalla idealla on toteutettu myös Metsolan kartonkikirja Numerot. 

Erkintalon ja Metsolan kuvakirjat liittyvät uuteen trendiin, joka on tuottanut markkinoille entistä enemmän kotimaisia kartonkikirjoja. Monet nuoremman polven graafiset suunnittelijat ja muotoilijat ovat kiinnostuneet lastenkirjasta yhtenä muotoilun inspiroivana osa-alueena. Modernin suurpiirteinen tyyli ja muotojen konstailematon pelkistys vetoavat nuoriin niukkuuden estetiikkaa suosiviin (hipsteri)vanhempiin. 

               

Mutta ei tässä lastenkirjojen väri-ilottelussa sinällään ole mitään radikaalisti uutta. 

Kannattaa myös muistaa toteutukseltaan ja väripedagogiikaltaan mainio Ulf Löfgrenin kuvakirja Väritrumpetti (1969, suom. Otava 1973). 

”Eikö nää kakkajutut koskaan lopu?”

Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi. Kuvittanut Jenna Kunnas. Otava 107 sivua.

Kriitikko Kaisa Neimala ihmettelee  uusimmassa Parnassossa artikkelissa ”Pieru ja rätkäys” nykyistä lastenkirjallisuuden kakkahuumoritrendiä:

Vaikka tässä esiteltävät takapuoli- ja etupuolihuumorikirjat ovat kaikki genreltään lastenkirjoja, tuntuu vitsailu useasti kirjoitetun kutittelemaan aikuislukijaa. En nyt niinkään mieti sitä, mikä on lapselle tai aikuiselle niin sanotusti sopivaa, vaan sitä, millainen vitsien sanasto ja tai aihepiiri ylimalkaan hahmottuu humoristiseksi. Ehkä kirjailija näkee vitsikkyyden vaivan ilahduttaakseen mahdollista lapselleen ääneen lukevaa vanhempaa? Tai ehkä kirjailija alapäävitsailee ennen kaikkea omaksi huvikseen?

Artikkelinsa lopussa Neimala povaa, että nykyinen pieruhuumori vielä johtaa siihen, että lapset kyllääntyvät aiheeseen kokonaan ja puuskahtavat jo työlääntyneinä:  ”En mä aina jaksa näitä pieruja...” 

Olen Neimalan kanssa eri mieltä siitä, että lastenkirjojen pieruhuumori vetoaisi erityisesti meihin aikuisiin. Kyllä tämä huumorin laji on mielestäni tyyten lasten aluetta, ja hyvä niin.

Parahultaisen sopivasti myös Noora ja Jenna Kunnaksen, Mauri Kunnaksen tyttärien, esikoislastenromaanissa ollaan tuhnujen ja paukuttelun ytimessä. 

Yksi Majatalo Perätuulen asukkaista kehaisee jopa reteästi muille:  

– Minun pieruni eivät ole mitään porvarispieruja, intoili Bertta. – Ne menevät minne itse tahtovat!

Luonteeltaan pidättyväinen ja korrekti Heikki Nieminen puuskahtaa seikkailun päätteeksi: ”Eikö nää kakkajutut koskaan lopu?”

Isosti ennakkomainostettu Kaheli sakki ja kauhujen kaappi herätti rouva Huussa kiinnostusta. Uusia lastenromaaneja, varsinkin ääneen lukuun sopivia, tarvitaan kipeästi. 

Näkymä Perätuulen majataloon herättää lapsikatsojassa monia kysymyksiä: missä ihmeessä kaikki talon kahdeksan asukasta mahtavat nukkua? Tosin asukkaiden kerrotaan olevan syömisenkin suhteen suurpiirteisiä, joten ehkä sama pätee nukkumiseen. Jenna Kunnaksen kuvitusta Noora Kunnaksen lastenromaaniin Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava 2015).

Noora Kunnaksen saturomaani ammentaa lastenhuoneen lelujen ajattomasta traditiosta, muistetaanpa vaikka A. A. Milnen Nalle Puh, Russell Hobanin itkettävän ihana Hiiri ja hänen lapsesa tai Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli. Kurenniemen saturomaanin tavoin Kunnasten uutuudessa jo hylätyn lastenhuoneen nukkekoti on keskeinen tapahtumamiljöö.  

Perätuulessa siis tosiaan huoneet loppuvat kesken kaiken ja siellä liikkuvan täytyy olla varovainen, muuten tippuu ulos suoraan talon ulkopuoliseen maailmaan, huonemaailmaan. 

Majatalo sijaitsee huonemaailman lattialla, joten pudotus yläkerrasta ei ole järin korkea, mutta tietysti kovin ikävä.

Kahelin sakin  majatalo Perätuulessa on originelleja asukkaita, joista valtaosan kukkein nuoruus on jo kaukana takanapäin ja elämä jättänyt heihin uurteiset jälkensä. 

Jenna Kunnas käyttää tehokkaasti kuva-alaa hyväkseen ja luo kuvituksillaan eloisia, rytmisesti hyvin toimivia aukeamia, kuten tässä kansainvälisen runopäivän valmistelusta kertovassa kohtauksessa. Jenna Kunnaksen kuvitusta Noora Kunnaksen lastenromaaniin Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava 2015).

Mitään järjen jättiläisiä he eivät ole, ja hauskuus tietysti syntyy usein nimenomaan sitä kautta.  Henkilöitä on poukkoilevaan juoneen nähden liikaa, ja kun välillä vielä leikataan tarinaa pysähdyksiin takaumilla, niin keskittyminen on vaarassa herpaantua sekä ääneen lukijalta että kuulijalta.  Noora Kunnas höystää suorasanaista kerrontaa tahallisen kömpelöillä runonpätkillä. 

(Muistettaneen, että kustantaja suhtautui Elina Karjalaisen Uppo-Nalle -kirjojen kömpelöihin runoihin aluksi hyvin tuomitsevasti. Sittemmin nimenomaan ne ovat kannatelleet Uppiksen suosiota!) Hugo von Husmus yrittää kaikin keinoin sivistää muita asukkaita, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan.

Majatalon väki on luonut myytin hurjasta hirviöstä, ja talon nuorimmat asukit Pipana ja Papu innostuvat oitis tarinoista.

Hirviö, eli Molla Maija, kuvataan hyvin makaaberiksi hahmoksi:

–     – Se asuu unohdettuna isossa sinisessä kaapissa ja siltä puuttuu vasen jalka ja toinen silmä. Sen kävelykeppi on tehty tapettujen nukkejen raajoista. Molla Maijan ääni on kuin haarukalla vedettäisiin liitutaulun pintaa ja sen suusta valuu kuolaa ja se syö niin paljon leluja kuin käsiinsä saa. Silmänä sillä on kulunut vanha nappi, johon Molla Maija vetää puukolla viivan jokaisen syödyn lelun merkiksi. Sanotaan, että nappi on niin täynnä, ettei siihen mahdu enää yhtään viivaa, – –
 

Hiukan vieroksuin militaristisen Majurin taipumusta simputukseen ja komenteluun ja erilaista kiusaamiseen lietsontaa: Pipana tärisee innostuksesta ja ehdottaa Papulle:

– Napataan Molla Maija kahdestaan ja muilutetaan se ulos huonemaailmasta, Pipana sanoi. Papu katsoi Pipanaa kuin pähkähullua.–    Miksi ihmeessä me niin tekisimme, hän hämmästeli.
–     Seikkailun takia tietysti! Hihkaisi Pipana.
Papu mietti hetken aikaa. Aluksi ajatus tuntui hänestä aika huonolta, mutta mitä kauemmin hän sitä ajatteli, sitä jännittävämmältä se vaikutti.–     ­Lähdetään jo! Pipana hoputti.

Myöhemmin Pipanan kerrotaan nauravan ilkikurisesti, ja todetaan että hänestä ”uhkailu oli ihanaa”.

Loppu kiertyy tietysti onnelliseksi ja väärinkäsitykset ja perättömät tarinat oikaistaan.

Hyvä esimerkki teoksen onnistuneen rytmikkäästä taitosta: 12:nnen luvun otsikkona on "Ei kun alas vain", ja vinksahtanut numerovinjentti ja oikeanpuoleisen sivun alaspäin tähyävä asukasrykelmä antavat vielä otsikolle lisävahvistusta. Jenna Kunnaksen kuvitusta Noora Kunnaksen lastenromaaniin Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava 2015).

Jenna Kunnaksen kuvituksessa on myös ripaus nostalgiaa. Oranssi tehosteväri on raikas ja herättänee muistoja meissä varttuneemmissa aikuislukijoissa, sillä samankaltaista kikkaa käytettiin yleisesti 1950–60-lukujen lastenkirjoissa. Vaivannäköä ja kekseliäisyyttä löytyy myös uusien lukujen numerovinjettien kikkailussa. Numerot itsessään antavat nimittäin vihjettä, mitä luvussa tapahtuu! 

Hienoista itseironiaa vai mitä lie ovat kahden viimeisen luvun nimeämiset: "25. luku:  Surkea seikkailu kaiken kaikkiaan" ja romaanin päättävä "26. luku "Se jatkuu sittenkin!" 

Kirjan kansiformaatin, kirjan nimen ja kustantajan ilmoituksen perusteella  saamme vielä lukea Kahelin sakin uusistakin seikkailuista.

Onnistumisen iloa lukuintoilun kautta

Täysi ja sisältörikas päivä tänään Helsingissä: Astoria-salissa summattiin yhteen kolmivuotisen opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Lukuinto-hankkeen tuloksia.




Moneen otteeseen tuli päivän aikana ilmi, että lukuintoa ei herätetä 

taikatempuilla ja poppaskonsteilla,  vaan konkretialla, ideoiden yhteen keräämisellä ja laajapohjaisen verkostoitumisen kautta.

Lukuinto-hankkeessa oli mukana 30 pilottihanketta eri puolilta Suomea. Hankkeissa jaettiin ja kehiteltiin eteenpäin koulun ja kirjaston erilaisia yhteistyömuotoja. 



Lukuinto-hankkeen kautta pilottitoimijat tavoittivat arviolta noin 9000 koululaista ja heidän perheensä ympäri Suomen akselilla Inari-Porvoo.  

Lukuinto käynnisti myös monia tutkimushankkeita, joista osa vielä odottaa valmistumistaan. Monilukutaidon merkitys ja esimerkiksi ymmärrys erilaisia oppimisympäristöjä kohtaan syventyi hankkeen aikana. Myös erilaista teknologiaa opittiin käyttämään kouluissa ja kirjastoissa aiempaa monipuolisemmin.

Viisastenkiveä ei lasten ja nuorten lukuinnon nostamiseen ole olemassa, mutta muutos lähtee muun muassa näistä ydinasioista:

* Lukeminen on tehtävä aiempaa näkyvämmäksi kotona, koulussa, kirjastossa. 

* Lukemisen arvostusta on nostettava.

* Vertaisvuorovaikutusta pitäisi hyödyntää paljon nykyistä enemmän ja aikuisten merkitystä samastumiskohteina ei tule väheksyä. 

* Koulun on luotava lukemista tukeva oppimisympäristö ja tiedostettava vapaavalintaisuuden ja monipuolisen kirjallisuuden lukemisen vaikutukset oppilaiden asenteisiin. Näiltä osin ei ole sattumaa, että Lukuinto-hanke osuu yksiin opetussuunnitelmien uudistuksen kanssa.  

Hankkeen tulokset voi kiteyttää ainakin näihin neljään osa-alueeseen:


1. Pilottihankkeiden kautta lukemista on tehty  näkyväksi monin eri keinoin. Kaikki pilottihankkeiden ideat ja oivallukset ovat nyt kaikkien halukkaiden toimijoiden ulottuvilla: niitä on lupa soveltaa ja kehittää!

2. lukemista on pyrittävä tekemään paremmin näkyväksi ja arvostetuksi, esimerkiksi vertaisvuorovaikutuksen ja lukevan aikuisen mallin kautta


3. Lukemista tukevaa oppimisympäristöä on tuettava kouluissa eri tavoin 


4. Vapaavalintaisuutta ja monipuolista kirjallisuuden lukemisen vaikutusta on lisättävä kouluissa


Pilottihankkeissa havaittiin myös käytännön tasolla, että lasten ja nuorten ryhmätyötaidot ovat parantuneet, kuten myös luku- ja kirjoitustaito. 

Koulun ja kirjaston yhteen hiileen puhaltaminen on tärkeää ja yhteisten arvojen ja keskinäisen luottamuksen kanssa on tähän luonnollisesti helpompi ryhtyä. Pilottipaikkakunnilla myös lasten ja nuorten kirjalainausinnokkuus nousi yli valtakunnallisen keskiarvon! 

Perheen ja kodin asenne on ensiarvoisen tärkeä mutta lukuintohankkeessa lukemismyönteiseen talkoorinkiin kuuluvat myös sivistys-, kulttuuri- ja nuoriso- ja sosiaalitoimi sekä ns. kolmas sektori.

Lasten omaa ääntä ja lukuinnon konkreettisia, moniäänisiä ilmentymiä jäin itse vähän kaipaamaan tiiviistä seminaaripäivästä. 

Toki lasten palautetta ja sitä innostumista löytyi pieniä siivuina päivän mittaan, kuten Muijalan koulun opettajan Katri Piiparisen Lukuinto-rapista, jossa todetaan  nasevasti: 




’’kun sä lukemisessasi oot jo ihan ässä 

 niin tajuut miten upeeta on kirjaelämässä"

Lasten ja nuorten mielestä Lukuinnossa parasta oli nimenomaan vapaa toiminta. 
Erään palautteen antajan mukaan "kaikki muut oli hyvää paitsi kirjat liian lyhyitä!" 

Useampikin alustajista ja yhteenvetäjistä haastoi paljon vartijoina olevia äidinkielenopettajia lukuintotalkoolaisiin: kirjallisuutta voi opettaa myös kuvien, pelien, draama, tanssin ja kirjoittamisen kautta, muistutti kirjailija, lukuinto-lähettiläs Aleksi Delikouras. 


Lukuinto-lähettiläs Agneta Möller-Salmela korosti myös omassa puheenvuorossaan, kuinka tärkeää olisi saada myös miesopettajat näyttämään esimerkkiä innostavasta lukemisesta. Hän on tehnyt pitkään Hangossa elämyksellistä kirjallisuuskasvatusta. 

Möller-Salmela pyrkii aina antamaan "jotakin korville, silmälle, sydämelle, koko kropalle". Hän on huomannut paljon ruotsinkielisellä rannikkoseudulla kiertäessään, että lukemiskasvatuksen suhteen koulut ovat hyvin erilaisia. Kaikilla lapsilla pitäisi kuitenkin olla yhtälaiset oikeudet ja mahdollisuudet päästä nauttimaan kirjoista!

Professori Kirsti Lonka havainnollisti omassa osuudessaan "Lukuintoa digikansalaisille’' nopeaa kehitystä, jonka tahdissa nykyiset lapsi- ja nuorisosukupolvet oppivat käyttämään tietotekniikkaa. 

Jo hyvinkin pienet lapset (3-5-vuotiaat) voivat suunnitella, luoda ja tuottaa tietoa erilaisten mobiililaitteiiden avulla siten, että lukeminen ja kuunteleminen yhdistyvät. Tämä edellyttää uudenlaista asennetta myös aikuisilta. 

Kolmas Lukuinto-lähettiläs, kirjailija Siri Kolu, piti tärkeänä, että me aikuiset pystyisimme pitämään reitit lapsen ja kirjan välillä mahdollisimman lyhyinä. 

Valtakunnallisen lukulähettilään virka tulisi Kolun mukaan perustaa monien muiden tapaan myös Suomeen:  asialleen omistautunut lastenkirjallisuuden ja lukemisen puolesta työtä tekevä valtakunnallinen lukulähettiläs raivaisi lastenkulttuurille ja -kirjallisuudelle enemmän tilaa ja arvostusta.  

Sitä tahtotilaa mahtuisi kiistämättä kyllä Suomeen paljon nykyistä enemmän.  

Kiitos kaikille hankkeen vetäjälle Eeva Kurttila-Materolle sekä kaikille Lukuinto-aktiiveille antoisasta seminaaripäivästä ja koko hankkeesta! Työ yhteisen hyvän edistämiseksi jatkuu. 

”Kaikki ei nyt aivan mennyt niin kuin sadussa”

Hannu Mäkelä: Olipa kerran – ja monta kertaa. Kuvittanut Marika Maijala. 225 sivua. Paasilinna 2015.

Parhaillaan vietettävän valtakunnallisen lukuviikon kunniaksi Lastenkirjahyllyssä luetaan nyt Hannu Mäkelän viime vuonna ilmestynyt lastenromaani Olipa kerran – ja monta kertaa.

Kiinnostuin kirjasta taannoin jo ennakkotietojen perusteella. Innan paras ystävä Malla kuolee pitkään sairastettuaan. Malla haluaa lahjoittaa kaikki hänelle rakkaat kirjat Innalle. 

Ystävän kirjoista tulee Innalle läheisiä ja ne lohduttavat häntä suuressa surussa:  

Tässä nämä ovat, tahdon että sinä otat nämä ja pidät näistä hyvää huolta. Nämä ovat kirjoja vain ja sitten eivät. Ne pyytävät sinua mukaansa, ja minä toivon että uskallat lähteä. Muista, jos joskus tuntuu liian oudolta tai jännittävältä, pane kirja vain kiinni ja avaa uudestaan seuraavana päivänä. Niin on heti helpompi olla.

Inna ei selvästikään ole alun alkaen mikään himolukija. Hänen kerrotaan lukeneen äidin lempikirjan Pieni runotyttö, mutta kirjahyllyä tytöllä ei ole entuudestaan laisinkaan!  

Pitkänhuiskea Iina purkaa ystävänsä lahjoittamia kirjoja laatikoista.
Marika Maijalan tunnusmerkkinä ovat pitkäraajaiset, sirot hahmot.
Maijalan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin Olipa kerran… ja monta kertaa (Paasilinna 2014). 

Isä pystyttää autotallissa lojuvan Lundia-hyllykön Innan huoneeseen. Kirjastossa Inna kokoontuu ystäviensä kanssa lähinnä tietokoneen ääreen:

Päivä oli pitkä ja piimää täynnä, mutta silti mentiin koulun jälkeen kirjastoonkin hetkeksi. Siellä Inna istui koneen ääressä muiden tuttujen kanssa, niiden jotka olivat Mallan tunteneet ja tästä pitäneet. Pirre ja Sonja siinä olivat. Puhuttiin hiljaa, melkein kuiskaten. --

Olipa kerran … ja monta kertaa on toteutukseltaan uskollinen Hannu Mäkelän aiemman lastenkirjatuotannon kanssa: siinä on sekoitus syvämietteistä filosofiaa, kaunokielistä kerrontaa ja absurdiakin mielivaltaa erityisesti tavassa, jolla oikullisesti hypähdellään lastenkirjaklassikosta toiseen.

Inna tekee tuttavuutta myös Punahilkan ja suden kanssa. Maijalan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin Olipa kerran… ja monta
kertaa (Paasilinna 2014). 

Kirjan kimmoke ja lähtöideä on ollut hyvä, mutta vuolaudessaan – tai kustannustoimittamisen vähäisyyden vuoksi – kirja valitettavasti aika-ajoin hukkaa hienon ideansa. Lukemisesta saatava ilo, lohtu ja viisaus jätetään rivien välistä itse löydettäväksi.

Jälleen kerran tulin miettineeksi sitä, miksi lasten- tai nuortenromaaneissa edes olisi aina tarpeen ilmoittaa päähenkilön ikää. Romaanin alun perusteella arvioin Innan olevan korkeintaan kymmenvuotias ja siksi hämmästuin, kun myöhemmin kerrotaan tytön olevan jo yläkoululainen, jäljellä on vielä yksi luokka ennen lukioon siirtymistä! 

Hiukan keinotekoista huolipuhetta toisteleva äiti ihmettelee, leikkiikö Inna vielä pehmoleluilla ja on huolissaan tyttärensä syömisistä:  

Ne sanat, joita äiti ei lausunut ääneen olivat anoreksia ja bulimia, nuo vähän niin kuin eksoottisten eläinten nimet. Lihoa ei saanut, laihtua piti, vaikka luurangoksi. Niistä puhuttiin, ajatuksia liikkui kaikkialla. Jos ne olivatkin jotain bakteereita tai viruksia, jotka tarttuisivat huomaamatta?

Toisaalla myös Iinan isä manaa Aspergeria ja ADHD:ta ja äiti mainitsee sanojen sotkemiselle oman oireyhtymänsä. Tällainen nykyisin niin trendikäs tarve laputtaa kaikki poikkeava käytös tuntuu jotenkin tyyten vieraalta Mäkelän moniarvoisuutta korostavassa ja niukoin vedoin nykyaikaan sidotussa lastenkirjamaailmassa.

Mäkelä kirjoittaa elämyksellistä ja kauniisti soljuvaa kieltä, jota harvoin tapaa lastenromaaneissa:

Kevät ei nyt tullut keikkuen vaan ryminällä. Itse asiassa päivissä oli jo kesän tuntua. Iltaisin valoa riitti. Ei tarvinnut enää kyyhöttää lampun valossa, vaan ikkunan eteen piti oikein vetää verhoja jottei aurinko paistaisi silmiin – sen säteet lensivät idästä matalina suoraan Innan ikkunaan ja pysyivät siinä aina vain kauemmin kuin liimattuina.

Unen ja valveen rajamailla – tai Mallalta saatuja kirjoja lukien – Inna pääsee seikkailemaan paitsi klassisten satujen monien satuhahmojen niin myös Nalle Puhin, Pikku prinssin, Tarzanin, Rudyard Kiplingin monien ihmis- ja eläinhahmojen, Peppi Pitkätossun ja Joulupukin kanssa.

Romaanista voi halutessaan löytää myös juonteen kirjallisuusterapiasta. 

Joku toinen kirjailija olisi varmasti kirjallisuuspedagogisesti valveutuneena listannut nämä kymmenet teokset kirjan loppuun, mutta Mäkelä jättää tunnistamisen ilon kirjan eri-ikäisille lukijoille. 

Mukana on paljon Mäkelän ikäpolven omia lapsuuden lukuelämyksiä, joista hän on kertonut omassa osuudessaan toimittamassani teoksessa Matka mielikuvitukseen, lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista  (Tammi 2004), mm. Barbra Ringin Peik, Booth Tarkingtonin Penrod – erään poikaviikarin seikkailut, Raymond Mooren Hymy-Pekka ja Johan Fabriciuksen Kapteeni Bontekoen laivapojat.

Tämä lastenromaani sopii hyvin sanataidekoulutukseen, lukudiplomin sytykkeeksi tai lasten kirjapiirissä käsiteltäväksi. Tehtäväksi voi antaa leikkimielisen kisan, kuka löytää kirjasta eniten viittauksia lastenkirjallisuuteen!

Palkintoja perhearjen, kauneuden ja luonnon kuvittajille

Eilen julkistettiin Kuvittajat ry:n joka toinen vuosi jakamien kolmen kuvituspalkinnon saajat.

Kieku-elämäntyöpalkinnon sai Kristiina Louhi. Kuvittajat ry:n raati luonnehti hänen merkitystään seuraavasti:

Kristiina Louhi on kuvittaja ja kirjailija, jonka humaani kuvamaailma on ollut erottamaton osa suomalaista lapsuutta jo usean sukupolven ajan. Hänen lämmin ja lempeä kuvamaailmansa on koskettavuudessaan vertaa vailla. 

Lapsikatsoja eläytyy vahvasti hänen kuviinsa, mutta myös aikuinen lukija löytää niistä aina oman tasonsa, joka voi joskus olla riipaisevakin. Kautta koko laajan tuotannon Louhen käsiala on pysynyt tunnistettavana, mutta myös moni-ilmeisenä ja jatkuvasti uudistuvana.  Toisaalta kuvissa on häkellyttävää muotojen ja esinemaailman runsautta ja tarkkuutta. Väripaletti on huolella viritetty, sävyt hohtavat kirkkaina ja tasapainoisina. Louhi on monen tekniikan mestari: kuvituksia on toteutettu mm. akvarelli-, guassi-, tempera- ja pastellimaalauksin

Kristiina Louhi on palkittu aiemmin muun muassa lastenkulttuurin valtionpalkinnolla vuonna 1988, Ezra Jack Keats -pronssimitalilla 1988, Rudolf Koivu -palkinnolla 1989 ja Kaarina Helakisa -palkinnolla 2000. Tasavallan presidentin myöntämän Pro Finlandia -mitalin hän sai viime vuonna. Lisäksi Louhi sai vuonna 2004 Finlandia Junior -palkinnon teoksesta Tyttö ja naakkapuu yhdessä kirjailija Riitta Jalosen kanssa.

Kaiku-tulokaspalkinnon sai tamperelainen Anna Emilia Laitinen, joka on lyhyessä ajassa noussut esiin useille eri alustoille tekevänä, kansainvälisesti verkostoituneena kuvittajana.

Laitinen on kuvittanut yhden kuvakirjan lapsille, italialaisen Giovanna Zobolin tekstiin perustuvan Casa di Fiaban, vuonna 2013, joka esittelee erilaisia koteja ja puhuu kauniisti kodin merkityksestä sanoin ja kuvin. 

Laitinen on myös kuvittanut Anna-Mari Kaskisen runokirjan Lohdutuksen poluilla (Kirjapaja 2013). Rouva Huun ensimmäinen kohtaaminen Laitisen kuvitustyyliin oli hänen kansikuvansa Marja-Leena Mikkolan Helmenkantajaan (Otava 2014).

Kaiku-palkinnon saajan valitsi kulttuuritoimittaja Leena Virtanen kolmesta esiraadin valitsemasta ehdokkaasta ja Virtanen luonnehti Laitisen tyyliä ja tähänastista toimintaa seuraavasti:

Ensikatsomalla Laitisen kuvitustyyli näyttää romanttiselta ja epäsuomalaisen koristeelliselta, kitchiltäkin, mutta pienistä yksityiskohdista syntyy silti tasapainoinen ja moderni kokonaisuus. 

Laitinen uskaltaa leikitellä kauneudella. Anna Emilian Laitisen kädenjälki näkyy maalauksissa, tekstiileissä, paperituotesarjoissa, levynkansissa, astioissa, lastenkirjoissa ja lehtikuvituksissa. Kotimaan lisäksi Laitisen töitä on julkaistu muun muassa Italiassa, Ranskassa, Ruotsissa, Etelä-Koreassa, Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Japanissa.

Oppi- ja tietokirjakuvituksen Kukko-palkinnon sai Laila Nevakivi, joka on tehnyt pitkän uran suomalaisten luonto- ja ympäristökasvatus-materiaalien kuvittajana. 

Nevakivi on kuvittanut myös lukuisia oppikirjoja sekä lasten tieto- ja kuvakirjoja. Nevakiven kuvitusjälkeä voi ihailla muun muassa Minervan kustantamissa lasten luontotietokirjoissa Miksi leppäkertulla on pilkut, Lapsen oma luontokirja, Lapsen oma Vesikirja, Lapsen oma petokirja sekä Lapsen oma lintukirja.

Kuvittajat ry jakaa Kieku-, Kaiku- ja Kukko-palkintoja kahden vuoden välein. Yhdistykseen kuuluu 370 ammattikuvittajaa. 

5 000 euron suuruiset palkinnot maksetaan kuvituksen Kopiosto-korvauksista.

Palkinnonsaajien kuvituksia on näytteillä Virka Galleriassa toukokuun loppuun asti, os. Sofiankatu 1, 00170 Helsinki. 

Palkituista on tehty hienot, informatiiviset videot, jotka voi katsoa netissä täällä sekä Virkagallerian näyttelyssä.