Toppahousuja, pissaa ja pieruja, eli kaikille sattuu ja tapahtuu

Ronja Salmi & Jami Nurminen: Onks noloo? 85 sivua, Kirjakauppaliitto/ Lasten Keskus 2016. Graafinen suunnittelu ja taitto Mirva Kuusela.

Netta Walldén & Hanna van der Steen (toim.): Mikä moka! 97 sivua, WSOY 2013. Kuvitus ja graafinen suunnittelu Anni Nykänen.

Alakoulun uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan tunnekasvatusta, ja nyt näyttää siltä, että tämä on noteerattu jo hyvissä ajoin laveasti myös lasten- ja nuortenkirjatarjonnassa.  

Viime lauantaina Kirjan ja ruusun päivänä Kirjakauppaliitto halusi juhlistaa lukemista, muistuttaa roolistaan kulttuuriperinteen välittäjinä sekä saattaa lapsia kirjojen pariin. 

Ensimmäistä kertaa kirjaostosten kaupanpäällisenä jaettiin lasten- ja nuortenkirjaa, Ronja Salmen ja Jami Nurmisen kirjaa Onks noloo? 

Totuuden nimessä kaupantekijäisenä sai myös Juha Itkosen pokkarin Anna minun rakastaa enemmän. Kirjakauppaliittokaan ei oikein usko, että pelkän lastenkirjan jakaminen kirvoittaisi teemapäivänä ihmisiä tekemään spontaaneja kirjahankintoja.

Onks noloo?  oli myös Kirjan ja ruusun päivän lukupiirin kirjana Facebookissa.  Sosiaalisessa mediassa otettiin myös käyttöön aihetunniste #onks noloo, jolla kampanjoitiin yleisellä tasolla lukemisen puolesta.

Jami Nurmisen kuvitus hyödyntää sarjakuvakerrontaa ja roimaa liioittelua
iso- ja pallopäisissä hahmoissaan. Jami Nurmisen kuvitusta Ronja Salmen varhaisnuorten kirjaan Onks noloo? (Kirjakauppaliitto/ Lasten Keskus 2016).  

Ronja Salmen Onks noloo? -tarinasikermän kerronnallisena jippona on tietty vuorovaikutteisuus tekstien ja lukijan intressien kesken. Kesken tarinoiden lukijalle tarjotaan mahdollisuus hypätä tietyn, kiinnostavan juoniaihion osalta monta sivua eteenpäin. 

Käytäntöä voi pitää arveluttavana, kun samaan aikaan ollaan kokonaisvaltaisesti huolestuneita lasten ja nuorten keskittymiskyvyn herpaantumisesta pitkäjännitteisen lukemisen suhteen, mutta menköön nyt tämän kerran, kunhan ei tule laajemmalti tavaksi. 

Lukemisharrastuskampanjan kannalta on tehty strategisesti viisas valinta ja otettu kirjan päähenkilöiksi kuutosluokkalaisia, jotka nykyisin koetaan jo haastavaksi kohderyhmäksi vapaa-ajalla tapahtuvan lukemisen suhteen. Keskushenkilöksi nousee Petja, jolle tuntuu sattuvan ja tapahtuvan keskivertoa enemmän:

Petja taas… Hän on se tyyppi, joka jää mieleen erikoisen nimensä vuoksi. Joskus Petja on pohtinut, että tavallisena Pekkana häntä ei moni varmasti muistaisi. Omasta mielestään Petja on ihan tavallinen poika, eikä erityisen hyvä missään. Ehkä joskus vielä kitaransoitossa, jota hän harjoittelee kotona Youtuben avulla. Jos ketään muuta ei ole kotona, hän saattaa vähän laulaa. Mutta ei koskaan muiden kuullen, se olisi noloa. Petjan mielestä. 

Vielä nolompaa on se, että salamavalo sokaisee luokkakuvassa. Silloin ei edes täydellinen ananastöyhtö auta.

Joukkoistettu nauru on aina paras nauru. Jami Nurmisen kuvitusta Ronja Salmen varhaisnuorten kirjaan Onks noloo? (Kirjakauppaliitto/ Lasten Keskus 2016).

Koulukeskeisen kuvauksensa lisäksi Onks noloo? muistuttaa kuvituksen ja graafisen yleisilmeensäkin puolesta Tuula Kallioniemen ja Jii Roikosen Reuhurinne-kirjoja. Roima liioittelu, typografinen, sarjakuvistakin ammentava kikkailu on tuttua myös Jeff Kinseyn Neropatin päiväkirjoista.

Onks noloo? -kirjan lukemismukavuus olisi vielä noussut, jos kirjasin olisi ollut suurempaa ja rivitys väljempää.

Jo pari vuotta sitten ilmestyneeseen Mikä moka! -kirjaan on koottu Lasten ja nuorten säätiön aloitteesta nuorilta ja julkisuuden henkilöiltä (mm. Minna Haapkylä, Milla Paloniemi, kirjailijat Vera Vala, Markku Karpio, Harri István Mäki, Ilkka Auer) noloimpia tunnustuksia. 

Mokailijoiden ikää on vaikea lähteä julkisuudesta tunnettuja lukuun ottamatta arvailemaan. Mokien viattomuus tai tietty menneen ajan patina (esimerkiksi puhuttaessa lapsuudenkodista!) kuitenkin paljastavat, että nykynuoret eivät juurikaan ole tässä mokakeruussa halunneet avautua.

Omalla , noh… sanalla sanoen nololla,  tavalla hellyttävimmät viestit taitavat ainakin aikuislukijoiden mielestä olla Alexander Stubbilta ja Matti Vanhaselta…

Lukuharrastuksen joukkoistamiseen keksitään nyt eri tahoilla erilaisia käytännön menetelmiä. Kirjakauppaliiton  Onks noloo -some-kampanja ei ainakaan näytä herättäneen suuria kansanjoukkoja liikkeelle.

Kiinnostavaa on sekin, että sosiaalisen median eri lonkerot omassa kirjailijahabituksessaan tehokkaasti haltuun ottanut Ronja Salmi on tänä vuonna myös lasten ja nuorten Finlandia-palkinnon esiraadissa. 

Kauneuden kääntöpuoli

Teija Rekola: Top models, 261 sivua, Reuna 2016. Kansikuva Getty Images/ Jim Arbogast. Graafinen suunnittelu Kirsikka Mänty.

Teija Rekola (aik. Niemi)  on ennättänyt lasten- ja nuortenkirjailijan urallaan kokeilla useampaakin lajityyppiä. Hän aloitti 1980-luvun puolivälissä humoristisilla Pulu Arnold -kirjoilla, jotka jo ennakoivat seuraavalla vuosikymmenellä buumiksi laajentunutta hiljattain lukemaan oppineiden lasten remellyskirja-aaltoa.

Kahden Pulu-kirjan jälkeen Niemi julkaisi kolme nuoruuden angstintäyteistä  nuortenromaania Rocktähtirock, Steissi ja Bileet. Niiden nuoret kapinalliset päähenkilöt ovat sitä mieltä, että vanhuus alkaa jo 20-vuotiaana, ja siksi nuoruus on elettävä niin vimmaisesti!

Uuden vuosituhannen puolella Niemi palasi kirjoittamaan lapsille. Uusimmissa lastenromaaneissaan Eetu ja ruma Rusina ja Eetu ja nokkelat neropatit  merkittävässä roolissa on käänteissään nopean ja kommelluksiin joutuvan päähenkilön lisäksi myös Mervi Lindmanin runsas nelivärikuvitus.

Mallimaailmasta ei ole hetkeen kirjoitettu kotimaista nuortenkirjaa, joten sen puolesta Rekolan alueenvaltausta voi kiitellä. Lasse Raustela kirjoitti miehisen version samasta aihepiiristä jo 40 vuotta sitten nuortenromaanin Kameran silmässä siniset unet (Tammi 1976).

Television koti- ja ulkomaiset tosi-tv-formaattiin laskettavat mallikisailut kiinnostavat nuoria tyttöjä ja altistavat heitä suhtautumaan ylikriittisesti omaan kehoon.

Hieman hämmentävästi Rekolan Top models  ei sijoitu nykyhetkeen, vaan aikaan ennen matkapuhelimia, EU:ta ja netin ihmemaailmaa, arvatenkin 1990-luvun lopulle.

Tämä ”menneen maailman” tuntu voi hiukan vieraannuttaa nuoria lukijoita. Kustannustoimittajanakin työskennellyt Rekola perustelee ratkaisuaan Radio Suomen haastattelussa halullaan luoda tarinaan enemmän jännitettä, ilman kännyköiden ja netin mahdollistamaa ympärivuorokautista yhteydenpitoa esimerkiksi vanhempiin.  

Nykylukija ei voi kuin hämmästellä sitä suopeutta, jolla vanhemmat antavat alaikäisten tyttöjensä keskeyttää perusopinnot ja muuttaa omin päin suurkaupunkiin.

Rekola halusi kirjoittaa vastineen television ja naistenlehtien mallimaailmasta luomille prinsessasaduille. Hän halusi kertoa mallien kulissien takaisesta arjesta, mukaan lukien myös ne karut käänteet, joista ei hevillä julkisuuteen kerrota.

Top model  on ennen muuta tarina 16-vuotiaiden Nooran ja Erikan ystävyydestä. Noora on luonteeltaan syrjään vetäytyvä ja vaatimaton hissukka, ja hän yllättyykin iloisesti, kun luokan suosituin tyttö, samassa koripallojoukkueessa pelaava Erika,  yllättäen noteeraa hänet:   

Erika oli se tähti, joka minä olisin halunnut olla, eikä varjo ryhdy kiistelemään tähden kanssa. Jos olin toista mieltä, pidin ajatukset ominani. Minun tehtäväni oli peesata häntä, sillä kuten sanottu, bestiksilläkin on nokkimisjärjestys. Ja olihan Erika pelastanut minut pimeydestä johonkin sellaiseen, jota en voinut pari vuotta aiemmin edes kuvitella. Minä harmaa hiirulainen olin nyt toinen luokan suosituimmista tytöistä!

Erika haaveilee mallin urasta ja ilmoittautuu naisten lehden kisaan, jossa mallitoimisto etsii uusia nuoria kasvoja. Ennen pitkää Noorakin saa huomata olevansa Erikan juonikkuuden takia mukana samassa mallimittelössä, ja niinhän siinä käy, että molemmat tytöt saavat kutsun tulla Pariisiin muotikuvauksiin.

Rekola on halunnut kirjoittaa helppolukuisen, viihdyttävän romaanin tytöille, jotka eivät juurikaan tartu vapaa-ajallaan kirjoihin. Lyhyiden lukujen ja pintatasolla kulkevan juonen ohella kirjaan tarttumisen kynnystä on madallettu myös pokkariformaatilla.

Luonnetyypittely jää viihteellisen sisällön takia hyvin mustavalkoiseksi. Erika on melkoinen tyhjäpää, joka ei osaa arvostaa Nooran ystävyyttä saati ota opiksi virheistään. Noorassa puolestaan kristallisoituvat kaikki hyvät ominaisuudet – ennen muuta tunnollisuus, hyveellisyys, sitkeys ja aikatalujen kunnioitus –, joita onneksi myös Pariisin mallimaailmassa osataan arvostaa pinnallista elämänasennetta enemmän.

Kauniissa naisissa on jotain taianomaista. Heitä katsotaan eri tavalla, heihin suhtaudutaan eri tavalla ja heitä kohdellaan eri tavalla. Elämä levittää heidän eteensä punaisen maton, jota pitkin kävellä menestykseen. He kulkevat aina kadun aurinkoista puolta, pääsevät jonon ohi ja saavat hyvää korkojen kera. 

Kauniit naiset oppivat jo lapsena, että he ovat etuoikeutettuja. He voivat katsoa eteenpäin luottavaisin silmin, avata sylinsä ja odottaa että heille annetaan kaikki. Kukaan ei vie heiltä tikkaria, ei puhko ilmapalloa, eikä tule kampittamaan tai puukottamaan selkään. Kauniit naiset ovat nykypäivän aatelia, joka myös ottaa kaiken itsestään selvällä helppoudella. Me muut olemme palveluskuntaa, jonka tehtävänä on heidän palvelemisensa ja ihanan elämän mahdollistaminen. 

Kauneus avaa kaikki ovet, ja joskus siinä ohessa sisään pääsee pujahtamaan myös joku minun kaltaiseni.

Romaanin alussa ja lopussa puhuu jo aikuistunut ja perheellistynyt, rankkojen nuoruuden kokemusten karaisema Noora, joka toivoo olevansa riittävän hyvä esikuva omille tyttärilleen.

Design-brändien bongaaminen on nyt trendikästä, myös lastenkirjoissa

Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus, 32 sivua, Myllylahti 2016.

Paola ja Pirjo Suhonen: Erikoiskoira Affe: Kevätretki kaupungilla, kuvitus Maija Mero, 25 sivua, Tammi 2016. Graafinen suunnittelu Riikka Turkulainen. 

Rouva Huu kokee usein tarpeelliseksi muistuttaa monissa koulutuksissa, että jokainen kuvakirja on lapselle myös tietokirja. Kuvakirjakin havainnollistaa lapselle ympäröivää yhteiskuntaa, antaa lapselle peilauspintaa ja lisää tuttuuden tunnetta esimerkiksi silloin, kun kuvakirjan sankarin arki näyttää samankaltaiselta kuin lapsen omakin kotiarki. 

Kirjallisuus on siinä mielessä demokraattinen harrastusvaihtoehto, että se on kaikkien tavoitettavissa – varallisuuteen  ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta.

Poliittiset päätöksentekijät sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla ovat ajaneet lapsiperheitä taloudellisesti entistä ahtaammalle. Kuilut hyvin toimeentulevien ja syrjäytymisvaarassa olevien välillä kasvavat entisestään.

Tässä tilanteessa tuntuu nurinkuriselta, että lastenkirjallisuuteenkin ollaan nyt  lanseeraamassa design-tuotemerkkien kyllästämää koti-idylliä. 

Aihe oli esillä Lastenkirjahyllyssä  jo ensimmäisen Erikoiskoira Affe -kirjan yhteydessä.  Ivana Helsinki -tuotemallistostaan tutut sisarukset Paola & Pirjo Suhonen ovat julkaisseet nyt sarjaan toisen osan, jossa ollaan kevätretkellä kaupungilla, tarkemmin sanottuna Helsingin Kalliossa, Punavuoressa ja Hietalahden kirpputorilla.  

Tapahtumat sijoittuvat jopa tunnistettaviin liiketiloihin: lapset käyvät tätinsä kanssa syömässä Sea Horsessa ja jättimäiset korvapuustit syödään tietysti Sociksessa.

Lapset ja aikuiset on jälleen vaatetettu ja sisätilat sisustettu Ivana Helsingin tekstiiliprinteillä. Lisäksi kuvista voi pongata muita koti- ja ulkomaisia tuotemerkkejä ja design-esineitä. 

Kuvituskuvat ovat ensimmäiseen Lapin seikkailuun verrattuna nyt toiminnallisempia  ja tapahtumantäyteisiä: ne muistuttavat Aino Havukaisen & Sami Toivosen Tatu ja Patu – ja  Richard Scarryn Touhula-kirjoista sekä Martin Handfordin Missä Vallu -kirjoista tuttua hulina-vilinää. 

Erikoismausteena kirjasta voi myös pongata helsinkiläisiä julkkiksia, mm. Sofi Oksasen, Tarja Halosen ja Pertti Arajärven! 

Kotimaisessa lastenkirjallisuudessa jyllää nyt sukupuolikorrektiusbuumi: tyttöjen ja poikien roolimalleja sekoitetaan ihan tietoisesti:

Kerttu pitää kitaroista, jogurttiherkuista, hämähäkeistä ja riehupaviaanitanssista.  

Arttu tykkää vesiväreillä maalaamisesta, mehujäätelöstä, savannin eläimistä ja nukkekodeista.

Pirkko-tädin asunnossa on paljon kirjoja, dvd-elokuvia ja lehtiä, mutta Kertun
ja Artun lastenhuoneessa ei näy ainuttakaan kirjaa! Pirkon kotona lojuu sentään lattialla Erikoiskoira Affe -kuvakirja… Maija Meron kuvitusta Paola ja Pirjo Suhosen kuvakirjaan Erikoiskoira Affe: Kevätretki kaupungilla (Tammi 2016). 

Hiukan päälleliimattua  aikuisten mielistelyä löytyy kohdissa, joissa kerrotaan hienoisesti vihjaisten Pirkko-tädin juomamieltymyksistä: 

Saunan jälkeen juodaan jaffaa, ja Pirkko-täti siemailee sihisevän sameaa juomaa. Sen nimestä tulee mieleen mustekala. 

 – – ”Minä otan ne tavalliset tofupihvit ja lasin punaista. Ja kaksi maitoa kiitos, ” Pirkko-täti tilaa. 

”Ei kun mehua, Pirkko!” Arttu ja Kerttu mankuvat. ”Pliis!” 

”Viimeksi MINÄ sain nuhteita, kun me juotiin koko viikonloppu kaakaota.” 

Arttu ja Kerttu alkavat murjottaa. Tämä on ihan epäreilua. Miksi Pirkko-täti saa punaista juomaa mutta he eivät.

Tässä ollaan Kallion hipstereiden ytimessä Karhupuistossa. Vasemmalla tallustelevat Tarja Halonen ja Pertti Arajärvi. Maija Meron kuvitusta Paola ja Pirjo Suhosen kuvakirjaan Erikoiskoira Affe: Kevätretki kaupungilla (Tammi 2016). 

Kuvavilinään on tallennettu myös elämän laitapuolen ilmiöitä: Hietaniemen torilla apeana kyyhöttävä kerjäläisnainen, metroasemalla haahuileva romunkerääjä ja mielenterveydeltään epävakaa nainen, joka on aikeissa ryöstää Affen. Yhdenlaista historiaa lastenkirjakuvituksessa tehdään myös, kun Affen alkuperästä kerrotaan kirjasarjan uusille lukijoille kuva-aukeamalla, jossa ollaan Tallinnan matkustajaterminaalissa!

Kirjan esilehdeltä löytyy tieto siitä, että kuvat on toteuttanut Maija Mero. Paola ja Pirjo Suhonen ovat siis brändänneet kuvakirjan tekijyyden itselleen, mutta samalla ulkoistaneet kuvituksen tekemisen.  

Leea Simola (s. 1978) on helsinkiläinen viestintäasiantuntija, joka kutsuu itseään ” sunnuntaikuvittajaksi”. Hän  on aiemmin kuvittanut Marja Simolan selkokirjan Miten joutsen sai mustat jalat, selkosatuja meiltä ja maailmalta (Pieni Karhu 2012). Siri ja vedenpaisumus -kuvakirjaan Leea Simola on tehnyt myös tekstin itse. 

Tarina itsessään tekee kunniaa  lapsen ehtymättömälle mielikuvitukselle ja vapaan leikin riemulle. Sateisella säällä lapset joutuvat keksimään viihdykettä sisätiloissa. Kolme sisarusta piirtää Kyöpelinvuoren ja mallipiirustusten mukaan he lähtevät rakentamaan sitä kotoa löytyvistä huonekaluista ja sisustusesineistä. Rakennelman on tarkoitus pelastaa heidät vedenpaisumukselta.

Kuvissa on energiavärinä paljon keltaista ja turkoosia sinistä. Leea Simolan kuvitusta 
kuvakirjaan Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti 2016).

Perheen kuopukselle, kuolaavalle Morokollille, on keksitty tärkeä rooli:

Morokolli on salainen aseemme hyökkääjiä vastaan: elävä kuolatykki! Morokolli kuolaa niin paljon, että voi hukuttaa tunkeilijat kuolaan. Jos ne eivät siis huku vedenpaisumukseen.

Nakki-koira muuttuu leikin tiimellyksessä hurjaksi merihirviöksi, kunnes isä laukaisee leikin lumouksen ja pyytää siivoamaan sotkut.

Myllylahden sivuilla julkaistussa haastattelussa Simola kertoo, kuinka skandinaavinen design-esinemaailma päätyi kirjaan: 

Design tuli kirjaan oikeastaan vahingossa. Kuten mainitsin, piirtäminen oli vaikeaa. Kun yritin piirtää päästäni niinkin helppoa asiaa kuin pöytää tai jakkaraa, en saanut mittasuhteita tai perspektiiviä oikein. Lopulta päätin piirtää mallista. Kokosin omat huonekaluni pinoon ja piirsin yksinkertaisesti sen mitä näin: myös tunnistettavia kuoseja ja huonekaluja, koska ne löytyvät minulta kotoa. Ihan kaikkea kirjasta löytyvää designia minulla ei sentään ole: piirsin myös designia, jota haaveilen joskus hankkivani. Pääosassa ei silti ole design vaan leikki. Jos joku bongaa kirjasta tuttua designia niin se on kiva lisä! – – 

Leea Simolan digikuvitus on pääosin raikasta ja freesin oloista. Viime aikoina lastenkirjakuvituksissa on ryhdytty käyttämään yhdenlaisena haljuna tehokeinona sitä, että ääriviivat näyttävät toisinaan unohtuneen.    

Simolan kuvituksessa tämä tyylittely ei juurikaan haittaa kuvan hahmotusta, mutta tuntuu silti tarpeettomalta erikoisjipolta.

Kytkykauppaa vai omaehtoista löytämisen iloa?

Kuluvalla viikolla vietetään valtakunnallista lukuviikkoa. Lukukeskuksen koordinoiman lukuviikon teemana on tänä vuonna Monta tietä tarinaan.  

Lukuviikko 2016 kokoaa yhteen lukemisen monet muodot. Pelit, elokuvat, sarjakuvat ja sosiaalinen media toimivat nykyisin porttina lukemiseen ja omien suosikkikirjojen löytämiseen.  

Rouva Huu on noteerannut, että tällaiset uudenlaiset lukemaan innostamisen keinot lisääntyvät jatkuvasti suomalaisessakin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Vuorovaikutteisuudesta ja elämyksellisyydestä on tullut trendikästä, ja tässä lukevien lasten ja nuorten asennekasvatuksessa lukuharrastukseen aiemmin liitetty intiimiys ja yksityisyys ovat jääneet takavasemmalle. 

Nähtäväksi jää, onko tällainen lukuharrastuksen joukkoistamisen yleistyminen kustantamoiden markkinointiosastojen ohimenevä paniikkireaktio lasten ja nuorten väheneväksi ounailtuun lukuharrastukseen vai piankin vakiintuva uusi ja tehokas toimintastrategia.

Pitäisikö siis jo puhua aivan uudesta modernista lasten- ja nuortenkirjaformaatista, jossa kohderyhmä halutaan ottaa entistä tasa-arvoisemmin mukaan jopa  kirjan suunnitteluun ja kirjoitusprosessiin sekä tarjota lukijalle myös myöhemmin lukukokemusta täydentäviä interaktiivisia elämyksiä? 

Kiinnostava on Bjørn Sortlandin kirjoittaman Kepler62-sarjan kakkososan, Lähtölaskennan, norjalainen markkinointi youtube-trailerilla, jossa päähenkilö Marie vloggaa suoraan tapahtumien ytimestä kirjan potentiaalisille lukijoile.

Nuortenkirjallisuuden interaktiivisina varhaisina pioneeriteoksina voi pitää Tuija Lehtisen nuortenromaania Sara@crazymail.com (Otava 1998), jossa punkkarityttö Sara surffailee luontevasti netissä ja löytää vertaistukea netin keskustelupalstoilta sekä Karo Hämäläisen & Tapani Baggen Juhan ja Olan nettikirjeenvaihtoon perustuvaa viisiosaista sarjaa (Tammi 2002-2007). 

Reijo Vahtokarin Peliin kadonnut poika (Otava 2004) sekä Ritva Toivolan aikamatkafantasiat Salaiset aikamatkat ja Arvaamaton aikamatka (Tammi 2003 ja 2005) ammensivat nekin tietokonepelien maailmasta samaan tapaan kuin Timo Parvelan & Bjørn Sortlandin viime vuonna alkanut Kepler62-sarja.

Tänä vuonna Suomessakin vieraillut skotlantilainen teinityttö Estelle Maskame (DIMILY - Rakastan; DIMILY - Kaipaan, Gummerus 2016) teki kirjallisen läpimurtonsa Wattpadiin kirjoittamillaan DIMILY-teksteillä, joita hän mainosti myös Twitterissä ja saavutti pian neljä miljoona lukijaa. Tässä vaiheessa kustantajakin kiinnostui ilmiöstä. 

Zoe Suggin Girl Online -nuortenromaani (WSOY 2016) kertoo Pennystä, joka kirjoittaa blogia. Brittiläinen Zoe Sugg on suosittu youtube-vloggaaja. Tällaiset osin pintaliitojulkisuudenkin mielikuvilla ratsastavat kirjamarkkinoinnin keinot kannustavat nuoria paitsi  unelmoimaan julkisuudesta myös toteuttamaan vastaavanlaisia menestystarinoita.  

Maskamen ja Suggin metodia on Suomessa toteuttanut jo aiemmin Aleksi Delikouras, joka loi Nörtti-ilmiön ensin youtube-videoilla ja vasta myöhemmin lanseerasi samasta sankarista kertovat Nörtti-kirjat (Otava 2012–2014).  

Ronja Salmen Ystäväni hevonen -brändi lanseerattiin alun perin Yleisradion Summeri-nuortenohjelman kautta alkaneena videoblogina, joka myöhemmin jatkui Yleisradion sivujen kautta linkitettynä Ystäväni hevonen -blogina. Salmi on myös aktiivinen Instagramissa.

Juuri ilmestynyt Paula Norosen Supermarsu-kirjasarjan uusi osa Supermarsu ja lasten valtakunta (Tammi 2016) levittäytyy sekin nettiin: yksi sarjan lapsipäähenkilöistä, Simo, ryhtyy pitämään vlogia, jonka luvataan olevan ”täynnä hulluttelua”. 

Eilen Porissa pidetyssä Taaperotarinoita ja riimikylpyjä -sanataideseminaarissa esiintynyt lastenkirjailija Veera Salmi kertoi Puluboi-kirjojen synnystä. Salmi käytti niin sanottua legolaatikkometodia testatessaan lasten mielenkiinnon kohteita ja kerronnan rakennetta. 

Salmen lukiessa ääneen  päiväkotiryhmälle Eduard Uspenskin Fedja-setää hän huomasi, että tietyissä kohdissa lapsien kiinnostus kuuntelemiseen herpaantui ja lapset valuivat muihin toimiin, mm. rakentamaan legoilla. 

Tässä vaiheessa Salmi haastatteli lapsia, minkälaisesta sisällöstä he itse pitäisivät heille luetuissa kirjoissa. Puluboin raakaversioita lapsille lukiessa hän sitten sijoitteli lasten toivomia ripulijuttuja ja mainoskatkoja kohtiin, joissa mielenkiinto olisi muuten lopahtanut. Myös Tatu Kokko (Rob McCool ja Krimin jalokivi, Icasos 2015) ja Ronja Salmi ovat kuunnelleet lukijoiden toiveita ja osallistaneet heitä mukaan nuortenromaanien käsikirjoituksen juonenkäänteiden suunnitteluun.

Kiinnostava ennakkomarkkinointitempaus järjestettiin alkuvuodesta Instagramissa myös esikoiskirjailija K. K. Alongin liittyen Kevätuhrit-nuortenromaaniin (Otava 2015) hyvissä ajoin ennen sen ilmestymistä. Instagramin kautta oli nimittäin mahdollisuus stailata itsestään yksi  romaanin päähenkilöistä. Voittajat pääsivät sitten kirjan lopulliseen kansikuvaan!

Julkisuushakuisen nuortenkirjamarkkinoinnin toista, pedagogisempaa laitaa edustaa Haamu Kustannuksen Haamukoulu-hanke.  Lukuviikolla avautuvat linkit Haamu Kustannuksen julkaisemiin lasten- ja nuortenkirjoihin suunniteltuihin Haamukoulu-opetuspaketteihin, jotka on asiasanoitettu ja teemoitettu eri oppiaineiden mukaan sekä kerrottu, mille luokkatasolle kukin opetuspaketti soveltuu.  

Opetuspakettien tehtävät eivät liity ainoastaan äidinkieleen vaan usein kirjojen lukemisen voi yhdistää melkeinpä mihin tahansa muuhunkin oppiaineiseen, kuten biologiaan, maantietoon, uskontoon, ilmaisutaitoon, kuvataitoon, historiaan, liikuntaan, terveystietoon tai käsityöhön.

Paketteihin liittyy oheismateriaaleja, kuten kirjatrailereita tai opetusta tukevia pelejä. Oman Haamukoulun tuotoksia voi viedä ja katsoa muiden töitä #haamukoulu -tunnuksella sosiaalisen median kanavilla. Haamukoululaisten tehtäviä esitellään myös Haamu Kustannuksen omilla Instagram-, Facebook- ja YouTube-kanavilla.

YouTubesta löytyy jo  lyhyitä videoklippejä, joilla oppilaat lukevat ja esittelevät oman ideansa Kirjoita oma kummitusjuttu -tehtävään tai haastattelevat kirjailijavierasta. Instagramissa puolestaan on esillä oppilaiden töitä tehtävään Tee oma kauhukirjan kansi. Tehtäväpaketit on laatinut äidinkielenopettaja  Jaana Ala-Huissi, joka on omassa opetuksessaan erikoistunut draamakasvatukseen ja suomi vieraana kielenä -opetukseen.

Toivon mukaan Haamu Kustannuksen kaltainen toiminta tulee lisääntymään; vasitenkin, kun uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan kokonaisvaltaista oppimista!

Ilmiönä mielenkiintoinen on myös parin viime kuukauden aikana kiitettävästi eri medioissa julkisuutta saanut, sosiaaliseen median eri alustoille levittäytynyt Mikko Toiviaisen #pojatkin lukee -kampanja.

Eri medioissa on viime aikoina huolestuttu aikuisten netti-etiketistä. Aihe oli viimeksi tänään esillä myös Helsingin Sanomissa.

Rouva Huu toivoisi sosiaalisen median ja netin karikoiden päätyvän myös nykyistä enemmän nuortenromaaneihin. Tästä aiheesta tulee heti mieleen kaksi mainiota teosta, Marja-Leena Lempisen Punainen lumme (WSOY 2008) ja Laura Lähteenmäen kevään uutuus  Nutcase (WSOY 2016), johon rouva Huu palaa myöhemmin uudelleen.

Maailma on ihmeitä täynnä

Andrus Kivirähk: Koiranne alkaa kohta kukkia, kuvittanut Joel Melasniemi, suomentanut Heli Laaksonen, 79 sivua, Otava 2016.

On hienoa, että virolaista lastenkirjallisuutta tehdään nykyisin tunnetuksi myös Suomessa. 

Andrus Kivirähkin  monella tavalla tuotteistettu Keksijäkylän Lotta (2008) ei Otavan suomennoksena  minua kaikessa vuolaassa tapahtuman täyteisyydessään innostanut, mutta näissä humoristisissa tarinoissa on enemmän omintakeisuutta. Suomennosta kursailemattomammin nimetty alkuteos Kaka ja kevad ilmestyi Virossa vuonna 2009 ja se on siitä lähtien keikkunut lastenkirjamyynnin kärjessä. 

Absurdit tarinat on ryhmitelty vuodenkierron mukaan.  "Kakka ja kevät" on ilkikurinen kannanotto jokakeväiseen koirankakkakeskusteluun.   Kakka-, pissa- ja pieruhuumorilla on lasten parissa vankkumaton kannatus. Ensimmäistä kertaa kakka personoidaan lastenkirjallisuudessa näin viehkolla tavalla!

Koira kykki hetken puistotiellä ja meni sitten menojaan. Sen jäljiltä jäi maahan pieni kakkapökäle.

”Voi miten ihanaa täällä on”, kakka huokaili ja tiiraili ympärilleen. 

”Miten sininen taivas! Ja vihreät puut! Ja paljon tilaa! 

–     – Kakan mielestä puistossa oli hauskaa. Lapset juoksivat ja heittelivät palloa, mummot syöttivät varpusia ja puluja, koirat nuuskivat puita ja nostivat jalkaa. Majan ikkunasta oli jännittävää seurata toisten puuhia. Se kakkaa vain vähän suretti, ettei sillä käynyt vieraita.

Kivirähkin tarinoissa on  viistoa huumoria, joka parhaimmillaan uppoaa hyvinkin maaliinsa, mutta välillä jää tekohauskaksi.  Yllättäviin käänteisiin suhtaudutaan perin rauhallisesti, ”ei tehdä tästä nyt numeroa” -asenteella. 

Kivirähkin tavassa yhdistää arki ja absurdi on paljon samaa kuin muutaman vuoden takaisissa Sari Peltoniemen   Gattonautti ja muita arkisatuja -kokoelmassa (kuv. Liisa Kallio, Tammi 2012) ja Alexandra Salmelan  satukokoelmassa Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (kuv. Martina Matlovičová, Teos 2013).  

Isän sukat ryhtyvät lisääntymispuuhiin sängyn alla tarinassa ”Isän sukat”.   Tytön kevättakkiin tullut likatahra siirtyy viheltämällä remonttimiehen haalariin tarinassa "Iso ruma tahra". Jääräpäinen toppatakki ei halua luopua kantajastaan kesän tullen. "Pete Sittisontiainen" kertoo ekstrovertistä Petestä, joka haluaa oman tähtihetkensä eläintarhan karhuhäkissä.

Juho tuo kouluun eläinpäivänä ämpärin ja väittää että siellä on krokotiili.
Joel Melasniemen kuvitusta Andrus Kivirähkin tarinakokoelmaan Koiranne
alkaa kohta kukkia (Otava 2016). 

Oma suosikkini oli koulun eläinpäivästä kertova tarina, jossa Juho tuo hiekasta muotoilemansa krokotiilin vesiämpärissä kouluun. Kaverit naureskelevat Juholle, kunnes kuulevat ämpäristä vimmattua rouskutusta

Kokoelman tarinat ovat alunperin ilmestyneet virolaisessa lastenlehdessä. Siksi ne on kaikki kirjoitettu samaan määrämittaan. Tällaisille lyhyille, naseville tarinoille on Suomessakin tällä hetkellä iso tilaus. Siksi harmittaa, että teksti on ladottu turhan pienellä fontilla ja rivitetty tiuhaan. Tällaiset humoristiset tarinat olisivat mitä otollisinta aineistoa nimenomaan lukutaidon alkuun!

Joel Melasniemen kuvitus jää melko vaatimattomaksi somisteeksi.

Heli Laaksosen suomentamat tarinat ovat yhtä lukuun ottamatta kirjakielisiä. Poikkeuksena on "Tasavallan presidentti Kinnas" -tarina, jossa kalat puhuvat kuitenkin Laaksosen omassa tuotannossaan viljelemää lounaissuomalaista murretta lystikkäästi.

Virolaiseen mentaliteettiin kuuluu sekin, että tarinoissa on paljon mummoja, syöttämässä puiston lintuja ja myymässä kukkia torilla.