Eilen oli taas lasten- ja nuortenkirjallisuuden karkkipäivä

Eilen oli epätavallisen täysi työpäivä: ensin aamupäivä työhuoneella, iltapäivällä pikainen kahvilatapaaminen Pienen Karhun Leena Reimanin kanssa, sitten kokoustamista Lastenkirjainstituutissa ja sen jälkeen vielä Mika Launiksen ja Katri Kirkkopellon kuvittajapuheenvuorot Studia generalia -luentosarjassa Tampereen yliopistolla.

Ja kun pyöräilin syyssateessa kotiin ja avasin koneen vielä iltamyöhällä, niin sieltä kiiri uutinen valtion kirjallisuustoimikunnan julkistamista taiteilija-apurahoista. Kirjailija Esko-Pekka Tiitinen ja runoilija Peter Mickwitz ovat ensi vuoden alusta nimetyt uudet taiteilijaprofessorit. 

Erityisarvonimi voidaan myöntää erittäin ansioituneelle taiteilijalle ja apurahan saaja saa käyttää viisivuotisen apurahakautensa ajan taiteilijaprofessorin nimikettä.

Taiteilijaprofessori tekee oman alansa luovaa taiteellista työtä. Hän voi myös luennoida korkeakouluissa ja antaa opetusta taiteilijoille. Taiteilijaprofessorin ansiotulo on perinteistä vuosiapurahaa suurempi, reilut 3 000 euroa.

Uusi toimikautensa keväällä aloittanut valtion kirjallisuustoimikunta teki heti selkeän linjauksen ja puhuu siekailematta lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta. Kirjailija Riitta Jalonen sai vastaavan professoriarvonimen viisivuotisen apurahansa kupeeseen viime vuonna, mutta tuolloin julkistuksen yhteydessä ei niinkään profiloitu häntä lastenkirjailijana.

Taiteen edistämiskeskuksen virallisessa tiedotteessa sanotaan seuraavaa:

Toimikunta haluaa nostaa esille erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä. Outokumpulaisen Esko-Pekka Tiitisen kirjoissa on lämpöä ja huumoria, jotka puhuttelevat nuoria lukijoita. Esimerkiksi hänen Finlandia Juniorilla palkitussa Villapäät-romaanissa (2008) teinit ujostelevat ja nolostuvat kuin tosielämässä. 

Suomalaisnuoret lukevat edelleen paljon. Tytöistä neljä viidesosaa lukee vapaa-ajalla omaksi ilokseen, pojista noin puolet. Jotta innostus lukemiseen säilyy, tarjolla on oltava – paitsi klassikoita ja käännöskirjallisuutta – myös ajankohtaista ja kiinnostavaa kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

On kiinnostavaa, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden virallinen status on 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen mittaan noussut jatkuvasti mm. monien valtion jakamien merkittävien tunnustusten ja noteerausten kautta, ja silti samaan aikaan lasten- ja nuortenkirjailijoiden arkiset työolot ovat ankeutuneet monin tavoin: kustantajat seulovat entistä ankarammin kotimaista tarjontaa myyntilukuihin vedoten, moni konkarikirjailija tai –kuvittajakin on saanut viime vuosina tottua saamaan hylsyjä ja joutuu kierrättämään hankkeitaan useammalla kustantajalla. Myös myydyimpien kirjojen kärki kapenee jatkuvasti, asiantunteva lastenkirjakeskustelu vähenee eri medioissa ja koulumaailmasta kantautuu jatkuvasti viestejä lukuharrastuksen ja -taidon rapautumisesta.  

Tässä tilanteessa tällaiset viralliset nostot ovat kullanarvoisia koko lasten- ja nuortenkirjakentälle: ei anneta periksi, sinnitellään, pidetään toisistamme meteliä, ollaan ylpeitä tehdystä työstä ja luotetaan tulevaan. Mantrana eri tahoilla hoettava huolipuhe vaimenee ainakin hetkeksi, ja kollegat tuntevat yhteenkuuluvaisuutta ja yhteen hiileen puhaltamisen tahtoa. 

Esko-Pekka Tiitinen on lasten- ja nuortenkirjailijana poikkeuksellisen tinkimätön. Hänen kirjoistaan löytyy aina jokin kantava eetos, joka ottaa selkeästi kantaa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tiitinen antaa usein äänen niille, joilla ei välttämättä ole puhtia pitää itse meteliä itsestään: hän puhuu yhtä antaumuksellisesti niin ilmastonmuutoksen alla pyristelevästä ekosysteemistä, lapsista ja vanhuksista kuin syrjäytymisuhan alla olevista nuoristakin. Tiitisellä on laaja tunnerepertuaari – sekä ihmisenä että kirjailijana.

Lämpimät onnittelut Tiitiselle myös rouva Huulta!

Vuosiapurahoja saivat myös nämä aikuisten tuotantonsa ohessa lasten- ja nuortenkirjailijoina meritoituneet tekijät: Päivi Alasalmi, Vilja-Tuulia Huotarinen, Seita Vuorela, Tapani Bagge, Tuuve Aro, Katri Tapola, Laura Honkasalo, Anneli Kanto, Eppu Nuotio,  Henriikka Tavi ja Leena Parkkinen.

Tänään on julkistettu myös media-, sarjakuva- ja kuvitustaiteen toimikunnan taiteilija-apurahat, ja niiden joukossa on sarjakuvataiteen puolella myös lasten tietokirjakuvituksistaan tunnetut Christer Nuutinen ja kuvitustaiteen apurahan saajina Sari Airola ja Anne Vasko. 

Tätä ei kerrota terveydenhoitajan sukupuolivalistustunnilla

Jessica Schiefauer: Pojkarna. 188 sivua. Bonnier Carlsen 2011.

Realistinen nuortenromaani on murroksessa Suomen lisäksi myös Pohjoismaissa.  Isot kustantajat, WSOY, Tammi ja Otava, julkaisivat vielä kymmenisen vuotta paljon ruotsalaisten nuortenromaanien suomennoksia,  mutta jostain syystä nimekemäärä on viime aikoina tyrehtynyt lähes olemattomiin.

Viimeisin ruotsalainen suomennettu nuortenromaani, joka sai minut kylläiseksi, oli Emmy Abrahamsonin Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä. Se ilmestyi Kariston kautta viime vuonna.

Pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon Ruotsin toinen ehdokaskirja, Jessica Schiefauerin (s. 1978) Pojkarna, oli lukukokemuksena lähes hypnoottinen.

Se antaa taas uskoa nuortenromaaniin uudistumiseen: jos halutaan siirtyä pois teiniangstin kliseisestä kuvauksesta, niin tarvitaan nimenomaan tämänkaltaisia rohkeita siirtoja ja irrottelua lajityyppien ahtaista karsinoista.  

Romaanin keskiössä on kolme 14-vuotiasta tyttöä, kertojana oleva Kim, Bella ja Momo.

Tyttöjen psyyke ja keho ovat kiivaassa käymistilassa. Tyttöjen aistit tuntuvat olevan äärimmilleen pingotettuja: he poimivat jatkuvasti arkisia tilanteita, joissa sukupuolet, tytöt ja pojat, kohtaavat, vaihtelevalla intensiteetillä joko onnistuen tai epäonnistuen. Vallankäyttö, poikien röyhkeys ja julkeus, korostuvat näissä kohtaamisissa tämän tästä.

Bella asuu kaksin lääkkeistä turtuneen isänsä kanssa, ja Bella kuvataan villiksi ja vapaaksi sieluksi, jota eivät vanhempien auktoriteetit pidättele. Bellalla on oma kasvihuone, jonka hoitamiseen hän suhtautuu lähes fanaattisesti. Kasvihuoneesta tulee myös romaanin keskeinen tapahtumamiljöö. 

Ja, vi fyllde fjorton den våren och vi gömde oss i växthuset för att slippa bli vuxna. Vi Höll oss undan våra jämnåriga, vi aktade oss noga för att lyssna till hormonernas sång i blodet för vi anade att de kunde övermanna oss när som helst, utan vårt medgivande. Vi visste vad som väntade: en morgon skulle vi helt enkelt stiga upp ur sängen och veta att barnlekarna måste överges. Vi skulle se oss omkring, se hur andra gjorde och sedan göra efter. Lära oss dricka, röka, kyssas. Lära oss tolerera att pojkarna tog oss med sina händer. Det enda vi skulle behöva göra var att gå rakt fram, sätta ena foten ramför den andra tills ankelmusklerna hårdnat tillräckligt för att inte stukas i de tunna klackarna.

Bella tilaa usein postimyynnistä erilaisia kukkien siemeniä. Eräästä tuntemattomasta siemenestä kasvaa jotain aivan ihmeellistä, ja sen huumaavasta kukinnosta aukeaa tytöille  mahdollisuus samastua poikiin, heidän identiteettinsä, vallan käyttöön ja väkivallankin sallittuun harjoittamiseen. 

Kim vie kokeilut muita tyttöjä pidemmälle lähtiessään raggaripoika Tonyn matkaan, eikä hän enää koskaan palaa täysin entiselleen: ”Mitt gamla liv hade inte med mig att göra längre.”

Pojkarna on mysteeriromaani ja metamorfoosiromaani. Toisaalta se on myös hyvin perinteinen identiteetin etsintätarina kasvukipuineen, auktoriteettikapinoineen ja uhitteluineen vanhempia kohtaan. Schiefauer käyttää hyvin aistillista ja elämyksellistä kieltä, hän ei kyseenalaista tyttöjen sisäistä toista maailmaa.

Pojkarna säväyttää lukijansa, ikään katsomatta. Sen siekailemattomassa, jopa julkeassa tavassa kuvata nuoruutta on paljon samaa Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -romaanin kanssa.

Schiefauerin romaanissa  realistinen ja fantastinen kerronta lomittuvat toisiinsa ainva uniikilla, jäljittelemättömällä tavalla. Teos ravistelee perinteisiä, kliseisiä sukupuolirooleja ja haastaa lukijansa ajattelemaan toisin. Romaanin lukemisen jälkeen omaa peilikuvaansa ei voi katsoa enää täysin neutraalisti: näitä asioita ei kerrota terveydenhoitajan sukupuolivalistustunnilla.

Kirja on loppuun saakka viety kokonaistaideteos, jossa Fredrika Siwen suunnittelema kasviornamentiikkakansikuva on keskeisessä osassa foliopainatuksineen. Kansikuvaa sivelee lumoutuneena tämän tästä kesken lukusession ja siitä syntyy aistillinen tunnelma. Lukujen vinjetteinä toimivat perustellusti myös tyttöjen metamorfoosin aiheuttaman kasvin kukinnon eri vaiheet.

Pojkarna sai ilmestymisvuonnaan Ruotsin arvostetuimman lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Augustin. Kirjailijan blogiin voi käydä tutustumassa täällä.

  

”Mitä ovat oikeat murheet ?”

Kirsti Ellilä: Johannes ja Jura. Kuvittanut Loviisa Raussi. 108 sivua. Karisto 2013.

Syksyn kotimaiset lastenromaanit keskustelevät riviensä välissä yllättävästi keskenään. Saska Saarikosken Meidän isä on hammaspeikko  (Otava) ja Kirsti Ellilän Johannes ja Jura viittilöivät nimittäin hauskasti samoihin ajankohtaisiin aihealueisiin.

Saarikosken lastenromaanin Leo auttaa romanikerjäläisiä ja kerää taloyhtiön roskiksen kupeeseen heitä varten pulloja. Ellilän kirjassa dinosaurus Jura kerää myös öisin pulloja ja lahjoittaa niistä saadut rahat köyhälle perheelle, jonka äiti on hiljattain kuollut.

Ja Leon mielikuvituksessa vilahtelee niin ikään dinosauruksia:

Jotkut jutut on ihan satua, mutta toiset voi kertoa hyvin muinaisista ajoista tai sitten ne on osaksi totta ja osaksi keksittyä. Ja joskus kaikkein oudoimmat jutut onkin juuri tosia. Esim meidän kotitalon kokoinen dino tuntuu ihan satujutulta, mutta semmoisia oli oikeasti ennen kuin taivaasta putosi tähti ja sukupuutto tappoi kaikki dinot, paitsi krokotiilit ja sisiliskot ja mahdollisesti Loch Nessin hirviön.

Tiedän montakin eri-ikäistä pikkupoikaa, jotka ovat lapsuutensa eri vaiheissa olleet kainaloitaan myöten kiinnostuneita dinosauruksista ja tietävät niistä lähestulkoon kaiken. Onkin hienoa, että lukuisten käännöksinä ilmestyneiden kuvatietokirjojen rinnalle on nyt saatu Kirsti Ellilältä ehta kotimainen lastenromaani tästä aiheesta!

Johannes ja Jura on pieniä detaljeja lukuun ottamatta hyvinkin realistinen lastenromaani. Se ei siekaile puhua yhteiskunnallisesta tilasta ja hädänalaisten surusta hyvinkin suorasukaisesti.

Romaanin sivuhenkilöinä olevien lasten, Kallen ja Siinan,  isä on vaipunut apaattiseen toimettomuuteen vaimonsa kuoltua vakavaan sairauteen:

Hän ei ollut pelkästään surullinen, hän oli myös huolissaan. Hänen piti maksaa äidin sairaalalasku, sitten piti maksa hautajaiset. Lapsille olisi pitänyt hankkia kaikkea välttämätöntä, kuten uudet kengät ja talvitakit ja pyöräilykypärät ja luistimet. Mutta tehdas, jossa hän oli tehnyt puhelimia, oli mennyt konkurssiin, joten hän oli nyt työtön ja hänellä oli hyvin vähän rahaa. Hän pelkäsi, että pian rahat eivät riittäisi edes ruokaan.

Omassa blogissaan Kirsti Ellilä vieroksui Mari Viertolan Turun Sanomissa julkaistuissa Johannes ja Jura -kirjan myönteisessä arviossa  käyttämiä ilmaisuja ”vanhanaikainen” ja ”opettavainen”.

Mielestäni Johannes ja Jura on nimenomaan hyvällä tavalla lapsilähtöinen ja pohdiskeleva ja opettavaisuudestaan huolimatta kuitenkin tendenssit välttävä teos, joka puhuttelee hiljaisella ja aidosti välittävällä tavalla nykylasta. 

Luistavan lukutaidon jo omaksuneille lapsille on valtavasti tarjolla koohotus- ja hekotuskirjallisuutta. Sen vastapainoksi tarvitaan myös tällaisia pohdiskelevia ja rohkeasti tarvittaessa vaikka koko maailmankaikkeuden sivujensa väliin ottavia lastenromaaneja!

Itseäni kiehtoi eniten romaanin muotokieli: se, kuinka harmaaseen arkeen työntyy jotain ällistyttävää, mutta järkeenkäyvästi selittyvää. Ellilä selittää mahdottoman mahdolliseksi – eli dinosauruksen olemassaolon lapsille ja toisaalta sen näkymättömyyden ns. tavallisille aikuisille – ja lapsen ymmärryksen kannalta perin loogisesti: ”Kun jotain ei tajua näkevänsä, ei sitä myöskään näe. Niin se vain on.”

Ellilän lastenromaanissa murheet eivät aina ole lapsenkokoisia, vaan isoja, vaikeaksi hahmotettavia ja aikuistenkin kannalta vaikeasti hallittavia. 

Kouluterveydenhuolto ei saa Ellilältä kovin hyvää arvosanaa tässä kohtauksessa, jossa Johannes on lähetetty terveydenhoitajan juttusille, koska ei opettajan mielestä keskity riittävästi opetukseen: 

 – Onko sinulla jotain murheita? hän halusi tietää.

    – En pidä koulusta, enkä varsinkaan pesäpallosta. En pidä myöskään viulumusiikista, mutta joudun silti käymään soittotunneilla. Eikä minulla oikeastaan ole ketään kavereitakaan, Johannes sanoi.

  – Hmm, minä tarkoitin OIKEITA murheita, terveydenhoitaja sanoi.      

– Mitä ovat oikeat murheet? Johannes kysyi.     – Onko joku kuollut, ovatko vanhemmat eronneet, sairastuneet, onko mennyt koti alta tai tehty konkurssi?      

– Ei ole oikeita murheita, Johannes sanoi.     

– Ehkä se oli vain ruuansulatushäiriö, terveydenhoitaja arveli opettajalle. Yhdessä he päättivät, että siitä varmaankin oli ollut kysymys.

Dinosaurus Jura ystävystyy rotta Läntisen kanssa, ja Johanneskin saa nauttia pienen hetken Läntisen maallisesta vaelluksesta ennen tämän poismenoa. Kuolema, kaipuu ja menetyksen hyväksyminen on kuvattu kauniisti. 

Rotta Läntinen tekee nimellään kunniaa Turun Läntiselle Pitkäkadulle. Se viettää mielellään aikaansa Juran sukkalaatikossa. Loviisa Raussin kuvitusta Kirsti Ellilän lastenromaaniin Johannes ja Jura, Karisto 2013. 

Dinosaurus Jura on kuin suojelusenkeli, joka tehtävänsä toimitettuaan lähtee auttamaan taas muita hädänalaisia – kenties kirjaa tahollaan lukevaa lasta, joka taistelee vähän erilaisten, mutta isojen ongelmien kanssa ?

Ja tärkeintä on lopulta se, että Johannes saa ystävän ja siten uuden merkityksen elämälleen. Elämänkierto ja lohdun saaminen omiin ongelmiin on kuvattu inhimillisesti, ilman ylisanoja.

Aloitteleva kuvittaja olisi tarvinnut enemmän ohjausta kuvitustekniikan työstämiseen. Kuvituksen epätasaisuus on nyt harmillisen silmään pistävä: värit ja erityisesti niiden valöörit eli sävyt eivät ole synkassa keskenään. Loviisa Raussi kuvitusta Kirsti Ellilän lastenromaaniin Johannes ja Jura, Karisto 2013. 

Helsinkiläinen abiturientti Loviisa Raussi, 19,  on kuvittajana ensikertalainen.  Kuvitus on harmillisen epätasainen: mukana on heleitä ja eloisia akvarelleja ( rotta Läntinen sukkalaatikossa) sekä joko alunperin sävyttömiä tai tukkoon painossa menneitä toonattuja mustavalko- ja nelivärikuvituksia.  

Enää Mauri Kunnaksen ei tarvitse penätä työlleen arvostusta

Opetusministeriö on jakanut tänään kaksi 20 000 euron suuruista tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkintoa ja toisen niistä sai kirjailija-kuvittaja Mauri Kunnas.  

Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot myönnetään tieteellisen, taiteellisen ja teknologisen tiedonvälityksen alalla tehdystä merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle.  

Palkinnon perusteluissa sanotaan mm. seuraavaa :

Kirjailija Mauri Kunnas on poikkeuksellisella tavalla tuonut historian lastenhuoneisiin ja päiväkotien lukuhetkiin. Hän on tutustuttanut pienet lukijat ja kuuntelijat myös kirjallisuutemme avainteoksiin Kalevalaan ja Seitsemään veljekseen. Suomen historian lisäksi Mauri Kunnas on vienyt lapset ja heidän vanhempansa niin villiin länteen Puhveli-Billin kanssa kuin ritarimaailmaan kuningas Artturin seurassa. Yhteisissä lukuhetkissä on päästy myös matkalle avaruuteen ja saatu tutustua, miten sanomalehteä tehdään sekä mitä kaikkea voi yöllä tapahtua.  

 Mauri Kunnas arvostaa lukijoitaan. Hän tekee perusteellista taustatyötä ja kuvituksen yksityiskohtia myöten kaikki on tarkistettua. Lopputuloksesta huokuu perehtyneisyys ja voimakas oma kiinnostus aiheeseen, erityisesti kansanperinteeseen ja historiaan. Tämä kaikki takaa sen, että Kunnaksen kirjat ja niiden välittämä monipuolinen tieto jaksaa kiinnostaa niin pieniä kuin isompiakin lukijoita useita lukukertoja. 

 – –  Mauri Kunnas on kirjailija, joka ylittää notkeasti kieli- ja kulttuurirajat. Hän tarjoaa tietoa humoristisesti ja lämpimästi eri-ikäisille ja eri kulttuuritaustasta tuleville lukijoilleen. Kunnaksen kirjat osoittavat, kuinka kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa tietokirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Hänen kirjansa ovat paitsi suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikoita, ne ovat samalla suomalaisen tietokirjallisuuden klassikoita.  

Mauri Kunnaksen ansiot on tunnustettu vasta 2000-luvun aikana. Sitä ennen hänen menestykseensä ei Suomessa ole osattu  oikein asiallisesti suhtautua. Kunnaksen arvon nousussa on kyse myös lasten tietokirjallisuuden arvostuksen noususta ylisummaan. Kunnas on synnyttänyt Suomeen aivan uuden lasten tietokirjaformaatin, jota ei ensi näkemältä tietokirjaksi edes arvaisi!

Lämpimät onnittelut Mauri Kunnakselle myös Lastenkirjahyllystä!  

Vartti päivässä, tunti parhaassa

Vuonna 2008 Yhdysvalloissa perustettu Read Aloud 15 minutes  on voittoa tavoittelematon yhdistys, jonka tavoitteena on parantaa lasten valmiuksia koulun aloittamiseen kampanjalla, jossa aikuiset sitoutuvat lukemaan lapsilleen joka päivä 15 minuutin ajan.  

Idea vartin ihmeitä tekevästä vaikutuksesta lapsen lukuharrastuksen sytyttämiseksi ei ole sinällään uusi. Vastaavia varttikampanjoita on toki ollut muitakin.

Amerikkalaiseen tendenssiin kuuluu hävittää samalla kuilua huono- ja hyväosaisten lasten väliltä. Köyhien perheiden lapsista noin puolet jää viimeaikaisten tutkimusten mukaan kokonaan vaille vanhempiensa ääneen lukua varhaislapsuudessaan.

Hieman silti arveluttaa se, että kampanja on saanut erityisen paljon tukea Disney Publishing Groupilta.

Tämä havainnekuva kiteyttää paljon infoa perheen 
yhteisten lukuhetkien puolesta. Esimerkiksi 
viidessä vuodessa 15 minuutin päivittäisistä 
lukurupeamista kertyy yhteensä 23 375 minuuttia 
yhteistä lukunautintoa!   

Aihe on rouva Huullekin erityisen ajanohtainen lasten vanhemmille suunnattavan, tekeillä olevan opaskirjan tiimoilta. 

Myös Suomessa lapsille ääneen kotona lukeminen on päiväkotien ja alakoulujen opettajien havaintojen mukaan vähentynyt.

Amerikkalainen kampanja ulottuu varhaislapsuudesta lapsen kahdeksanteen ikävuoteen. 

Toinen kriittinen ikävaihe odottaa kuitenkin jo seuraavan nurkan takana: 10–12-vuotiaiden, jo sujuvan lukutaidon saavuttaneiden alakoululaisten  kiinnostus kirjallisuuteen herpaantuu usein muiden aikaa vievien harrastusten ja kiireiden takia. 

Ja jos minulta kysytään, niin viisitoista minuuttia päivässä on tosi lyhyt aika käyttää yhteiseen hyvään koko perheen hyvinvointia ajatellen…

Ystävä ulkoavaruudesta

Signe Iversen & Sissel Horndal: Månegutten og Heike. Norjankielinen käännös pohjoissaamenkielisestä alkuteoksesta Mánugánda da ja Heike: Laila Stien ja Mikkel A. Gaup. 32 sivua. Idut 2013.

Saamelainen lastenkirjallisuus on harvinaista herkkua, ja kuvakirja eritoten. Pohjoismaiden neuvoston uusi lasten- ja nuortenkirjapalkinto ottaa asiaankuuluvasti huomioon myös Pohjoismaissa ilmestyvän saamenkielisen kirjallisuuden.

Tarkkakatseinen poimii aukeamalta monta hauskaa yksityiskohtaa. Heike korjaa kotipihaan pudonneen metallisen otuksen, Mánugándan. Sissel Horndalin kuvitusta Signe Iversenin pohoissaamelaiseen kuvakirjaan Mánugánda ja Heike, Idut 2011. 

Norjalaisten tekijöiden pohjoissaameksi julkaistu kuvakirja on alun perin ilmestynyt vuonna 2011. Se kertoo yhdeksänvuotiaasta Heike-pojasta, joka asuu meren rannalla. Naapureita ei ole lähistöllä, joten poika joutuu viihdyttämään itse itseään.

Joutilaisuuden katkaisee kuitenkin pieni metalliosista koottu otus, Mánugánda, joka tulee ulkoavaruudesta ja pudota kopsahtaa Heiken pihaan. Poika ryhtyy heti hoivaamaan sitä, ja he ystävystyvät nopeasti.

Kuvakirjassa on useampia  tekstittömiä kuvasarjoja, joista tässä näytteeksi yksi,
tunnelmaltaan vähän pelottavakin aukeama.  Sissel Horndalin kuvitusta Signe Iversenin  kuvakirjaan Mánugánda ja Heike, Idut 2011.

Suuri osa saamelaisesta nykylastenkirjallisuudestakin nojaa vanhaan kerrontaperinteeseen, joten siihen nähden tämä kuvakirja on itsessään jo kulttuuriteko kuvatessaan saamelaista kouluikäistä lasta realistisessa kotimiljöössä ! 

Saamelaiset ovat aina uskoneet metalliesineiden suojelevaan ja onnea tuovaan vaikutukseen. Näin vaivihkaisesti lapsi johdatetaan saamelaiseen mytologiaan. Saamelaiset lukevat kuvakirjasta tämän juonteen, siinä missä muissa kulttuuriympäristöissä kasvaneet tulkitsevat kirjaa ystävyyden ja vähittäisen luottamuksen rakentumisen teemojen kautta.   

Minulle tosin tuli myötäsyntyisesti mieleen kirjaa lukiessa toinen kahden erilaisen ystävyyden tarina, Steven Spielbergin E.T. -elokuva vuodelta 1982.

Meri piirtyy jyhkeäksi taustaksi monissa kuvituskuvissa. Sissel Horndalin kuvitusta
Signe Iversenin kuvakirjaan Mánugánda ja Heike, Idut 2011. 

Ennalta-arvattavaa tarinaa isomman vaikutuksen kirjassa teki norjalaisen Sissel Horndalin (s. 1971) kuvitus, jonka maanläheiset värit miellyttävät silmää. Tosin hahmoissa ja tunnelmassa on aika ajoin jopa suoranaista synkkyyttä. Luonto ja ihminen näyttävät olevan kuvissa yhtä ja sinut keskenään. 

Kuka vielä muistaa sympaattisen Rikun ?

Bengt & Grete Janus Nielsen: Riku. 31 sivua. Pieni satusarja 2.  [ Suomentajaa ei mainittu. ] Gummerus 1948. 

Tässä taas hyvä muistutus siitä, kuinka verkkaisesti kuvakirjallisuus on kehittynyt Pohjoismaissakin viimeisen reilun puolen vuosisadan aikana. Nykyisin niin itsestään selvällä katselukirjalla, jossa on niukasti tekstiä ja joka vetoaa lapseen kuvalla, on vielä melko lyhyt historia. 

Riku on pieni nidottu vaatimaton kuvakirjanen. Sotien jälkeen Suomessa kuvakirjatarjonta oli vielä perin vähäistä ja arvatenkin tanskalaisten sisarusten,  Bengt & Grete Janus Nielsenin, kuvakirjaa on ilmestyessään pidetty varsin modernina suomalaiseen vaatimattomaan kuvakirjatarjontaan verrattuna.

Pienimpien lasten katselukirja oli vielä 1940-luvulla Suomessa tuntematon lajityyppi. 

Kuvituksessa viis veisataan perspektiiveistä, ja tästä syntyy tietysti raikas vaikutelma, nykypäivänkin näkökulmasta. Naivistinen, tikku-ukkomainen kuvitustyyli vetoaa lapseen. Grete Janus Nielsenin kuvitusta Bengt Janus Nielsenin kuvakirjaan Riku, Gummerus 1948.

Rikusta juontui heti mieleen lapsuuteni tärkeä  satuantologia, Otavan Satumaailman kolmannesta osasta Kaukana metsässä, löytyvä Munro Leafin kuvatarina isokorvaisesta mutta jääräpäisestä Olli Oskari Ohtosesta (alk. The Boy Who Would Not Go to School, 1935). 

Olli ei halua käydä koulua, mutta siitä koituu hänelle myöhemmässä elämässä paljon harmia ja vastusta. Ja vihdoin Olli pyörtää päätöksensä ja menee kouluun, isona aikamiehenä. "Ja sen jälkeen kaikki sujui mukavasti". 


Munro Leaf (oik. Wilbur Monroe Leaf, 1905 – 1976) oli amerikkalainen lastenkirjailija ja -kuvittaja, joka tunnetaan Suomessa parhaiten Härkä Ferdinandista (suom. Kuvataide 1940), joka herätti ilmestyessään mm. Espanjassa myös kirjasensuuria, kun sitä tulkittiin natsipropagandan valossa. 

Lysti ojennustarina laiskasta Olli Oskari Ohtosesta vetosi minuun lapsena varmasti paitsi hauskan nimensä niin kuvatarinan selkeän formaatin takia. Munro Leafin kuvitusta hänen kirjoittamaansa tarinaan Olli Oskari Ohtosesta Satumaailma-antologiaan kolmannessa osassa Kaukana metsässä, Otava 1966. 

Riku-kirjassa huomio kiintyy hiukan monotoniseen tapaan, jolla kuvat on aina tekstitetty – nykynäkökulmasta kirjan katsojaa ja lukijaa jopa vähän aliarvioivallakin tavalla.

Kirjan huumori ja juonen kuljetus on silti raikasta. Viisivuotias Riku kokee olevansa jatkuvasti isoveljien simputettavana, mutta kerrankin toheloiden ja ajattelemattomien isoveljien toimet koituvat lopulta Rikunkin onneksi! Ja näin myös isoveljet oivaltavat, ettei pikkuveli olekaan enää niin pieni ja ymmärtämätön ja he kelpuuttavat Rikun leikkeihinsä!

Rikun isoveljet esitetään vähän ronskeina tyyppeinä, jotka eivät aina noudata hyvää käytöstä tai huomioi pikkuveljeään riittävästi. Ronskius näkyy myös rennossa olemuksessa: molemmilla on kädet taskussa. Grete Janus Nielsenin kuvitusta Bengt Janus Nielsenin kuvakirjaan Riku, Gummerus 1948.

Bengt Janus Nielsen (1921–1988) käytti kirjallisessa tuotannossaan useita salanimiä. Lasten kuvakirjoja hän teki kuusi vuotta vanhemman siskonsa Grete  Janus Hertzin kanssa. Bengt Janus Nielsen työskenteli myös kääntäjänä, tanskantaen mm. Enid Blytonin Viisikkoja sekä  Ian Flemingin kirjoja.

Suomessa Riku-kirjaa paremmin tunnetaan hänen Britta Munkin salanimellä kirjoittamat Hanne-kirjat sekä Kim-sarja, jota hän kirjoitti Jens K. Holmin salanimellä.

Isoveljien ylpeys uudesta vaatekerrasta jää lyhytaikaiseksi. Vaatteet on tehty arasta sillakankaasta ja ne kutistuvat helposti. Ja niin Riku saa kerralla kaksi uutta vaatekertaa.  Grete Janus Nielsenin kuvitusta Bengt Janus Nielsenin kuvakirjaan Riku, Gummerus 1948.

Grete Janus Hertz (1915 –
2002) työskenteli kirjailijana ja psykologina. Hän teki paljon Pixi-kirjoja ikäryhmälle 0–3 -vuotiaat ja häneltä on suomennettu Rikun kaltainen pieni nidottu katselukuvakirja Nalle (Otava 1951), jonka hän on tehnyt yhdessä puolisonsa  Mogens Hertzin kanssa.  

Nettilähteissä ei kerrota, minkälainen työnjako sisaruksilla oli Riku-kirjassa, mutta tiettävästi Grete on vastannut lähinnä kuvituksesta.