Pelolle pitää laittaa jauhot suuhun

 

Satu-Lotta Pitko: Neela Neulansilmä, kuvittanut Ulpu Kaikkonen, 175 sivua, Aviador 2024.

 

Alakoululaisten arkeen kiinnittyviä lastenromaaneja ei ilmesty yhtään liikaa. 

 

Niinpä jokainen uusi kotimainen lastenromaaniesikoinen on ainakin minulle aina erityisen suuren ilon aihe. 

 

Satu-Lotta Pitkon (s. 1998) lastenromaani kertoo Senjasta, jonka vanhemmat ovat eronneet ja tyttö muuttaa vastentahtoisesti äitinsä kanssa Tähdenlennontieltä Betonikujalle. 

Elämästä tulee muuton myötä aiempaa ankeampaa, vaikka Senja pitääkin yhä yhteyttä myös isään. 

Äiti on tavanomaista väsyneempi ja apeampi eikä aina hoksaa riittävästi kysyä tyttären kuulumisia, kun iltaisin ”ikävät asiat kiertyvät kerälle, jonka kummastakaan päästä hän ei saanut kiinni”.

 

Uudessa luokassa Senja kokee saavansa osakseen vain kyräileviä katseita, mutta onneksi hän tutustuu hauskaan tyttöön, Neela Neulansilmään. 

 
Senjan mielestä Neela oli hauskannäköinen nykerönenineen ja hymykuoppineen. Melkein kuin aurinko olisi pudonnut taivaalta ja muuttanut asumaan Neelan kasvoille.
 
Yleensä Senja oli liian ujo jutellakseen tuntemattomille, mutta Neela vaikutti erilaiselta kuin kukaan hänen tapaamansa ihminen: kiltiltä, mutta samaan aikaan niin jännittävältä, ettei hän voinut hillitä kiinnostustaan. 

Neelassa on Senjan mielestä vain yksi ikävä piirre: omapäisestä ja impulsiivisesta ystävästä ei koskaan voi tietää, koska hän ilmaantuu paikalle. 

 

Kirjasto on Senjalle mieluinen paikka viettää vapaa-aikaa. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024)

Senja viihtyy kirjastossa. Kirjastot olivat hänen mielestään kaikkialla yhtä luotettavia. 

Senja nauttii siitä, että ”Kirjastoissa ei ollut kännyköiden piipitystä tai koulun hälinää, supinaa ja naurua. Niissä oli vain kilometritolkulla kirjoja ja turvallista hiljaisuutta”.
 
Lastenkirjallisuudella on aitiopaikka työstää rakentavasti monia lapsen arjen hankauskohtia. 

Neela Neulansilmän erityisenä teemana on koulukiusaaminen.
 
Senjan koulussa on vieraillut poliisi, joka on kertonut, että kiusaaminen on rikos. 

Opettaja, Mursu-Leena, on kuunnellut poliisin esitystä ”suu viivana” ja tivannut sitten poliisin lähdettyä, onko heidän luokallaan kiusaamista. 

 

Melkein kaikki olivat vastanneet kuorossa: ”Ei ole”. Sitten Mursu-Leena oli kysynyt, kertoisivatko he aikuiselle, jos näkisivät, että jotain oppilasta kiusataan.  Kaikki olivat nyökytelleet. Asia oli sillä selvä.

 

 

Koulun pihan tunnelma on karu ja Senjalla apea mieli. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

Olemukseltaan ja luonteeltaan roimasti karrikoituun opettajaan kiteytyy vilpitön, mutta hieman flegmaattinen halu toimia lasten parhaaksi. 

Senjasta tuntuu siltä, että  opettaja ohittaa vanhempainkeskustelussa hänet kokonaan, kun tämä vakuuttaa hieman yli-innokkaasti äidille Senjan olevan ujo, mutta mukava tyttö.

 

Vähitellen lukijallekin selviää, että Neela on melkein liian hyvä ollakseen todellinen. 

Mielikuvitusystävä onnistuu kuitenkin vakuuttamaan Senjalle, että ”pelolle on laitettava jauhot suuhun. Muuten siitä tulee lohikäärme, joka vartioi luolaa, johon olet jäänyt vangiksi”. 

Uimaharrastuksessa Senja rentoutuu ja tuntee onnistumisen iloa. 
Ulpu Kaikkosen kuvitusta Satu-Lotta Pitkon lastenromaaniin
Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

 

Onneksi Senja löytää aloittamastaan uimaharrastuksesta uuden ystävän, Ellenin, jonka suoraselkäisyys ja Senjan puolelle asettuminen saavat aikaan sen, että Mursu-Leenankin on tunnustettava karut tosiasiat koulukiusaamisesta. 

Neela Neulansilmä kuvaa lapsentahtisesti ja myötäeläen alakoululaisen lapsen pieniä ja suuria murheita. Vaikka aihe on rankka, Satu-Lotta Pitko käsittelee sitä rakentavasti ja toiveikkaasti. 

 

Ulpu Kaikkosen nelivärinen akvarellikuvitus tavoittaa hyvin lasten vaihtuvat tunteet ja mielialat.  

Satu-Lotta Pitko on Tampereella asuva teatterintekijä ja taidealan monityöläinen. Pitko on valmistunut Turun AMK:n Taideakatemiasta teatterin ja esittävien taiteiden koulutusohjelmasta ja jatkaa syksyllä 2024 näyttelijän maisterinopintoihin Lontoon East 15 Acting Schooliin.

 

Emävaleet pussiin ja pussin suu visusti kiinni?

Sari Airola: Voi Viivi! 33 sivua, Etana Editions 2023. 

 

 

No niin.

 

Kuinkas moni on tietoinen siitä, että Suomessa ilmestyi jo viime vuonna kuvakirja, jossa esiintyy yhtenä tunnistettavana ja juuri tänään valitettavan ajankohtaisena sivuhenkilönä eräs todennäköisesti suurimmista elossa olevista palturin puhujista kautta maailmanhistorian?

 

Sari Airolan kuvakirja Voi Viivi! taisi ilmestyä viime vuonna vasta Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -ehdokkaiden julkistuksen jälkeen, joten se olisi vallan hyvin voitu palkinnon sääntöjen perusteella huomioida myös tänään julkistetuissa ehdokkaissakin.

 

Kuvakirja itsessään alkaa arkisesti: leikki-ikäinen Viivi on nähnyt unta yksisarvisista ja päiväkodissa hän juksuttaa kavereitaan ja kertoo saaneensa ”Ameriikasta asti” elävän yksisarvisen. 

Tietysti kaikki kaverit haluavat tulla Viivin kotiin ihmettä katsomaan, ja tytön  olo muuttuu tukalaksi. 

Jostain syystä hänen taskuihinsakin kertyy höttöistä pumpulia. 

 

Asia hiertää Viiviä vielä illallakin, ja hän testaa isän keskittymistä laskettelemalla lisää luikuria Minjan ruudullisesta koiranpennusta, Mollin 13 varpaasta ja Sakarin isästä, joka on – ehkä – Ruotsin kuningas.   

 

Isällä on jotain tärkeää meneillään läppärillään. Sari Airolan kuvitusta kuvakirjaan Voi Viivi! (Etana Editions 2024). 

Ilmitasollaan Airolan kuvakirja on konstailematon tunnetaitokirja aiheesta, jota on käsitelty aiemmin ihmeen vähän lastenkirjoissa. Kuvakirjan alun tapettiaukeama esittelee suomen kielen tavatonta rikkautta sen osalta, kuinka monta toinen ”hellittelynimeä” valheella on: esim. luikuri, fusku, palturi, juksaus, puppu ja vilunki. Kirjan lopun tapettiaukeamalta löytyvät kansansatujen, lastenkirjaklassikkojen ja tosielämän valehtelijat: esimerkiksi paroni von Münchausenista Pinokkioon ja Lumikin äitipuoleen sekä valelääkäreistä diktaattoriin.

Ehkä sorrun nyt roimaan ylitulkintaan, mutta aikuinen kuvakirjan lukija voi nähdä päiväkodin hiekkalaatikon halutessaan vertauskuvana myös nurkkakuntaiselle politikoinnille. Sari Airolan kuvitusta kuvakirjaan Voi Viivi! (Etana Editions 2024).   

 

Kuten kuvakirjoissa usein on tapana,  niin valistunut ja sanakäänteissään hienotunteinen varhaiskasvattaja puuttuu päiväkodissa levinneeseen palturinpuhumiseen. 

Valheet laitetaan hoitopäivän ajaksi valepusseihin, joista niitä saa ottaa esiin vain tarvittaessa, esimerkiksi aprillipäivänä. 

 

Sari Airola on muuntautumiskykyinen kuvittaja. Verrattuna hänen edelliseen, niin ikään puuvärein kuvitettuun Lumiyö-kuvakirjaansa (Karisto 2023) Voi Viivi! tyylittelee hahmojaan vielä aiempaakin rohkeammin.  

 

Illalla Viivi kertoo isälle valepusseista. 

Isä taitaa tuntea piston sydämessään, sillä hän haluaa Viiviä ja lupaa vast edes kuunnella tytärtään tarkemmalla korvalla.

 

Lopuksi he katsovat yhdessä iltauutiset ja isä toteaa että siellä ”nähdään oikea emävale ja muutama hätävalhekin”. 

 

Ja tv-uutisissa öyhöttää... kukapa muu kuin  Donald Trump , jonka takana näkyy luuraavan valtavankokoinen emävale.

 

 

 

Monipuolinen Finlandia-kattaus ravistelee kuvakirjallisuuden totuttuja kohderyhmiä

 

Finlandia Junior -palkinnon esiraati huomioi ihailtavan monipuolisesti kuudella ehdokasnostollaan eri-ikäiset lukijat.

Erityisellä jännityksellä odotin kuvakirjanostoja. 

Kaikki kolme kuvakirjaa venyttävät perinteisen kuvakirjan määritelmiä ja kohderyhmiä.

"Tavallisen peruslapsen" kuvakirjoja ei nyt ehdolle nostettu. 

Kolmessa kuvakirjassa on nimittäin jokaisessa hieman eri tavoin esillä aikuisen katse, ääni ja  kokemusmaailma.

Jenni Erkintalon Kuka ihana? täyttää pyöristettyjen kartonkikansiensa ja tavanomaista kuvakirjaformaattia pienemmän kokonsa puolesta myös katselukirjan kriteerit. 

Kustantamo suosittaa kirjaa yksivuotiaista ylöspäin. Katselukirja ei olekaan aiemmin yltänyt lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.  

Erkintalon valitsema aikuinen minä-kertoja ja lapsen sinä-puhuttelu ovat pikkulasten kuvakirjaan varsin kokeellisia tehokeinoja. 

Tavanomaisen kuvakirjan konseptiin ei liioin sovi Maria Viljan Kesän ainoa kaunis päivä, jossa päähuomion anastaa väsynyt ja erilaisten odotusten ristitulessa elävä pienperheen äiti. 

Kuvakirjan voi tulkintani mukaan jopa lukea yhtenä kannanottona Suomessa vähentyneeseen syntyvyyteen! 

Viljan kerronta taiteilee sekä tekstin että kuvituksen osalta jossain määrin kaltevalla pinnalla sen suhteen, tarjoaako väsyneen äidin hahmo lasta enemmän terapiaa  kuvakirjaa ääneenlukevalle aikuiselle. 

Viljan kirja asettuu kiinnostavasti jatkumoon Kristiina Louhen Ainon äiti on vihainen -kuvakirjan (Tammi 1986) kanssa, jossa ensimmäistä kertaa kuvattiin siekailematta pikkulasten äitiä "rumana" ja väsyneenä.   

Eniten perinteisen kuvakirjallisuuden kohderyhmän rajoja ravistelee kuitenkin Linda Bondestamin robottikirja. 

Otaksun sen kiinnostavan kuvakirjojen tavanomaista leikki-ikäisten kohderyhmää enemmän varhaisnuoria ja nuoria. Esiraadin jäsenen Riina Tanskasen haastattelussa Bondestam toi tämän kohderyhmän myös esille, mutta toisaalta hän korosti kirjan toiveikkuutta.  

Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeisenä päivänä huomaan kuitenkin lukevani Bondestamin robottikirjaa hieman eri tavalla kuin tuoreeltaan heti kirjan ilmestymisen jälkeen.

Bondestamilla on nyt mahdollisuus pokata kolmen päivän sisällä sekä Suomen että Ruotsin arvostetuin lastenkirjapalkinto kuvakirjastaan, sillä lasten- ja nuortenkirjallisuuden August-palkinto jaetaan 25. marraskuuta ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto 27. marraskuuta. 

Varsinainen jymy-yllätys ja itselleni suurimman ilon aihe oli Päivi Lukkarilan nuortenromaanin Skutsin yltäminen ehdokkaaksi. 

Palkinnon 28-vuotisessa historiassa taitaa nimittäin olla ensimmäinen kerta, kun omakustanne nostetaan ehdolle. Skutsi on Lukkarilan omakustanne ja osa VaLas-kollektiivin julkaisuja. 

Ohessa esivalintaraadin perustelut kuudesta ehdokaskirjasta:

Linda Bondestam: Chop Chop. En tapper jordbos berättelse, Förlaget 2024 / Hopi Hopi. Reippaan robotin tarina, suom. Päivi Koivisto, Teos 2024.

Poikkeuksellisessa kuvakirjassa väsymätön pieni robotti kohtaa nykyajan vitsauksia työntekijöiden hyväksikäytöstä asevarusteluun ja ydinsotaan. Vinkeän oivaltavat kuvitukset ja viattoman robotin matka katsovat ihmiselämää ihmeellisellä tarkkuudella. Rankoista teemoistaan huolimatta kirja on lopulta täynnä toivoa, ja katastrofistakin versoaa uutta, aivan täydellistä elämää.

I den här extraordinära bilderboken en outtröttlig liten robot möter nutida gissel från arbetarmisshandel till rustning och kärnvapenkrig. Mycket insiktsfulla illustrationer och en oskyldig robots resa ser på människolivet med underbar precision. Trots sina hårda teman är boken slutligen full av hopp, även från en katastrof kommer ett nytt, helt perfekt liv.

Hopi Hopi on arvioitu  Lastenkirjahyllyssä 14. lokakuuta.

Jenni Erkintalo: Kuka ihana? Etana Editions 2024.

Kauniisti ja yllätyksellisesti kuvitettu teos kertoo jokaisen ihmisen syntymän ja olemassaolon mysteeristä sekä sen luomasta ainutkertaisesta tilanteesta. Teos koskettaa niin pieniä kuin isojakin lukijoita uuden elämän äärellä, ja mielikuvitusta kutkuttava kuvitus tarjoaa samalla löytämisen ilon. Jokaiselle pienelle lukijalle kirja kertoo juuri hänen tärkeydestään ja erityisyydestään tällä maapallolla.

Päivi Lukkarila: Skutsi, Nokkahiiri 2024.

Neljän nuoren metsävaellus on monitasoinen mysteeri, jossa hyytävä jännitys saa jatkuvasti uusia muotoja. Kirjan hahmoissa on syvyyttä ja kerroksia, jotka paljastuvat vähitellen nuorten turvautuessa toisiinsa vastoinkäymisten keskellä. Karmivat nuotiotarinat ja selittämättömät tapahtumat punoutuvat taidokkaaksi kokonaisuudeksi, joka ei päästä lukijaa huokaisemaan helpotuksesta edes retken viimeisillä metreillä.

Skutsi on arvioitu Lastenkirjahyllyssä 1. lokakuuta.

Leena Paasio: Meren koskettamat, WSOY 2024

Dramaattinen aloitus imaisee välittömästi mukaansa. Aistivoimainen miljöökuvaus maalaa silmien eteen niin mereltä tuoksuvan saaristolaisidyllin kuin sykkivän Helsinginkin. Kun nuori päähenkilö tekee rohkean elämänmuutoksen, ystävyydet syvenevät ja ihmissuhdekiemuroissa kuohuu. Juoneen taitavasti piilotetut vihjeet alkavat nousta pintaan tarinan edetessä. Samalla hälvenee sumu myös sukupolvien välisen salaisuuksien verkon ympäriltä.

Meren koskettamat on arvioitu Lastenkirjahyllyssä 25. syyskuuta.

Salla Simukka & JP Ahonen: Poika kellarissa, poika ullakolla, Tammi 2024

Tässä kutkuttavan jännittävässä fantasiakirjassa teksti ja vauhdikas kuvitus sulautuvat yhteen hienoksi, viimeistellyksi kokonaisuudeksi. Tarinassa ratkotaan mysteerejä, koetaan suurta ystävyyttä ja sopeudutaan valtaviin muutoksiin, oli kyseessä sitten perhe tai ulottuvuuksien väliset rajat. Kerronta on mukaansatempaavaa ja kuvitus tuo siihen herkullisia yksityiskohtia sekä aloittelevaa lukijaa eteenpäin rohkaisevaa keveyttä.

Maria Vilja:Kesän ainoa kaunis päivä, WSOY 2024

Ilmaisuvoimainen kuvakirja, jossa suurista odotuksista ja pienistä vastoinkäymisistä kasvaa synkkä pilvi varjostamaan kaunista retkipäivää. Äidin hehkuvan punainen hame hulmuaa kaiken yllä suurena iloisena lippuna, ja myrskyn yllättäessä sen alle voi piiloutua punaisen valon hämärään. Värikylläinen kokonaistaideteos tulkitsee elävästi sekä lapsen että aikuisen suurimpia tunteita.

Kesän ainoa kaunis päivä on arvioitu Lastenkirjahyllyssä 22. kesäkuuta. 

Lastenkirjahyllyn perinteinen varjolista ja havaintoja vuoden 2024 lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta

  

 

Kriitikon työssäni tarkkailen usein sitä, kuinka yhteiskunnallinen todellisuus heijastuu lasten- ja nuortenkirjojen aihevalikoimiin ja esitystapoihin. 
 
Lapsiperheiden toimeentulon heikkeneminen, lasten ja nuorten mielenterveyden ohimenevät tai pitkäkestoisemmat häiriöt sekä perheenjäsenten tai muiden läheisten välisiin ihmissuhteisiin liittyvät hankaukset näkyvät kotimaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa aiempaa enemmän. Onneksi sävy pyritään pitämään pääosin toiveikkaana.
 
Kuvitetuissa lastenkirjoissa ja erityisesti kuvakirjoissa näkyy kuitenkin entistä enemmän ilmeiltään huolestuneita, väsyneitä ja apeita aikuisia. 
 
Johanna Venhon ja Sanna Pelliccionin Matkamuistikirja (Teos) on itsenäinen jatko-osa kaksi vuotta sitten ilmestyneelle Metsämuistikirjalle. Kaarnan äiti on joutunut työttömäksi ja lapsi huomaa, että äiti on poissaoleva ja surullinen. Yhdessä äidin miesystävän kanssa lähdetään Lappiin, missä luonto palauttaa äidin voimat ja uskon tulevaisuuteen.
 
Ulrika Hanssonin ja Maija Hurmeen kuvakirjassa Tule, juostaan! (S&S) sivutaan lasten välisten suhdekiemuroiden ohessa myös keskushenkilölapsen äidin stressiä työpaikan säilymisestä. Siekailemattomuus, jolla kuvakirja kuvaa lasten välisiä arkisia suhteita ravistelee aikuistakin lukijaa. Mikään kevyt ja harmiton kuvakirja ei tosiaankaan ole. Mekaanisen ääneenlukemisen lisäksi aikuiselta pitäisi löytyä kanttia keskustella kuvakirjan herättämistä ajatuksista lapsen kanssa tarvittaessa moneenkin otteeseen. 
 
Maria Viljan kuvakirjassa Kesän ainoa kaunis päivä (WSOY) kahden pienen lapsen yksinhuoltajaäiti lataa hiukan liian suuria odotuksia kesäretkipäivään. Kuvakirja terapoi mielestäni jopa lasta enemmän aikuista ääneenlukijaa, jolle tarina muistuttaa, kuinka tärkeää on yrittää olla myös armollinen itseään ja lapsiaan kohtaan ja löytää onnen säikeitä ihan tuiki tavallisestakin arjesta.
 
Petra Heikkilän ja Mirkka Eskosen kuvakirjassa Huolisyöppö (S&S) äidin ja lapsen pienperheessä eletään säästeliäästi. Luultavasti äiti on pitkällä sairaslomalla uupumuksen vuoksi. Kuvakirjan lapsipäähenkilö, Nemo, ratkaisee kuitenkin luovasti ja perheen tilannetta surkuttelematta sen, että rahat riittävät vain kaverin synttärilahjan käärepaperiin.  
 
Lojaalisuus alkoholisoitunutta vanhempaa kohtaan korostuu pakahduttavasti Lena Frölander-Ulfin lastenromaanissa Rapsu metsäläinen (Teos 2024). 
 
Nuorten entistä paineistetumpi arki ja erilaisista diagnosoiduista erityispiirteistä johtuvat haasteet näkyvät nyt yllättävän monissa nuortenromaaneissa. 

Katri Alatalon Kesäkuun (Hertta kustannus) toinen päähenkilö yrittää olla sinut diagnoosinsa kanssa, mutta  jättää usein ADHD-lääkkeensä ottamatta, koska ne latistavat tunteita. 

Pinja Sanaksenahon ja Sari Luhtasen Aurorassa (Otava) sosiaalinen media vinouttaa päähenkilön ajatusmaailmaa.  

Johanna Auranheimon Ysit (Tammi) kuvaa kymmenen vuoden takaista nuoruutta, mutta siinäkin yhdeksäsluokkalaisella Evellä on jo haasteita sosiaalisen median kanavien säätelyn kanssa. 

Aino Leppäsen nuortenkirjassa Luk(i)ossa (Myllylahti 2024) syyttävä sormi kohdistuu myös nuorten vanhempiin, jotka ovat eri tavoin osasyyllisiä nuorten pahoinvointiin. 

Annukka Salaman Asioita, joista en tiennyt pitäväni (WSOY) hätkähdyttää äärimmäisillä asetelmillaan: päähenkilö Konstantinin omalaatuinen ja ökyrikas perhe on arvoiltaan äärimmäisen konservatiivinen ja erityisesti äiti on reaktioissaan jopa hyytävän tunnekylmä vanhempi.  
 
Sarjamuoto jyrää edelleen etenkin lastenkirjatarjonnassa. Kustantajat sitoutuvat pitkäkestoisin sarjoihin, joiden uusia osia on helppo markkinoida. Itsenäisiä kuvakirjoja ja lastenromaaneja ilmestyy entistä vähemmän. 
 

 

 

Huomenna julkistetaan Kirjasäätiön jakaman Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia- palkinnon ehdokkaat.

Tänä vuonna kaikkien Finlandia-palkintojen esivalintaraadeissa on kolmen sijasta kuusi jäsentä. 

Esivalintaraatiin kuuluvat puheenjohtajana Rosebudin kirjakaupan myymäläpäällikkö Aino Torttila sekä  visuaalisen journalismin tuottaja Tatu Blomqvist, kuvataiteilija Karoliina Hellberg, kuvittaja, lastenkirjailija Kristiina Louhi, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Elsi Santala sekä sarjakuvapiirtäjä, tietokirjailija Riina Tanskanen. 

Palkinnon saajan valitsee tänä vuonna toimittaja Maria Veitola.

 

Tässä Lastenkirjahyllyn perinteinen varjolista.

 

 

 

Mirkka Eskonen: Talvipuutarhurit, 32 sivua, Teos 2024. 

 

Mirkka Eskosen kuvakirja antaa hurmaavan selityksen talven ja syksyn taitoskohdalle, jolloin luonto pukee ylleen talvisasunsa.   

Eheän, pelkistetyn ja omaleimaisen visuaalisen tarinan äärellä lukija ja katsoja tuskin tulevat edes miettineeksi, että kuvitus on tehty ”vaikeimman kautta” puupiirrostekniikalla.
 
Arvio Lastenkirjahyllyssä julkaistu 29. lokakuuta.

 

 

Ulrika Hansson & Maija Hurme: Tule, juostaan!, suom. Outi Menna,  39 sivua, S&S 2024 / Kom, vi springer! Schildts & Söderstöms 2024.

 

Ulrika Hanssonin kuvakirjaesikoinen kuvaa siekailematta lapsen sisimpiä tuntoja.  Kuvakirjaa lapselle ääneen lukeva aikuinen huomioi myös kuvakirjan aikuisten sivuhenkilöiden reaktiot lapsen ilmaisemaan hätään ja huoleen. 

Maija Hurmeen kuvitus havainnollistaa, kiteyttää ja myötäilee keskushenkilöiden tuntoja. Lasten kehon kieli kertoo paljon. Rouheasta värikynätekniikasta huolimatta kuvituksen nyanssit korostuvat tarkasti ja hallitusti.
 
Kuvakirjan arvio on julkaistu Lastenkirjahyllyssä 5. syyskuuta 2024
 

 

 

Aino-Maria Kangas & Emmi Jormalainen: Sänkymönkiäisen pyjamapäivä, 56 sivua, WSOY 2024. 

 

Sänkymönkiäisen pyjamapäivä valaa uskoa modernin suomalaisen lastenlyriikan tulevaisuuteen. 

Esikoiskirjailija Aino-Maria Kankaan kokoelma on kukkuroillaan äänteellistä maalausta ja kielen kieputtelua sekä iloa ja ylpeyttä suomen kielen taipuisuudesta. 

Emmi Jormalainen hyödyntää kuvituksen väriskaalassa  muun muassa violettia, vaaleanpunaista ja keltaista tehosteväriä, joilla hän  luo tarvittaessa freesin tai rauhoittavan värimaailman runon tueksi.   
 
Sänkymönkiäisen pyjamapäivän arvio on julkaistu Lastenkirjahyllyssä 4. marraskuuta 2024.
 

 

Essi Kummu & Liisa Kallio: Rauhan alkuja, 45 sivua, Tammi 2024. 

Rauhan alkuja kuvaa vaikuttavasti mutta pienieleisesti lapsen tarvetta tulla kuulluksi ja nähdyksi.  Kirja törmäyttää maailmanpolitiikan sotakonfliktit ja lasten keskinäiset erimielisyydet.  
 
Rauhan alkuja ei ole perinteinen kuvakirja, vaan pikemminkin läpikuvitettu miniatyyritarina, jonka tarkka ihmiskuvaus ja humaani viesti puhuttelevat nähdäkseni jopa vielä murrosikäistäkin lasta. 

Liisa Kallion runsas ja ilmaisuvoimainen nelivärikuvitus ei tyydy toistamaan Kummun tekstiä, vaan vahvistaa tarvittaessa tunteita ja antaa lukijalle näin välineitä oman tulkinnan tekemiseen.  
 
Rauhan alkuja on arvioitu Lastenkirjahyllyssä 24. helmikuuta 2024. 
 
 

 

Päivi Lukkarila: Skutsi, 200 s. Nokkahiiri 2024.

 

Aikana, jolloin nuoret etsivät itselleen luettavaa TikTokin perusteella, ilahdun erityisesti siitä, että yhä ilmestyy myös kotimaisia nuortenkirjoja, joiden tekijät uskaltavat luottaa edelleen vetävään ja samastumiseen houkuttelevaan tarinaan. 

Neljä moniongelmaista nuorta joutuu vastoin omaa tahtoaan ja  ilman älypuhelimiaan erävaellukselle. Päivi Lukkarila yhdistää Skutsin juoneen suomalaisen kansanperinnettä metsänpeittoineen, mutta realistinen ote säilyy silti läpi kirjan. 
 
Skutsin arvio julkaistu Lastenkirjahyllyssä 1. lokakuuta 2024.
 
 

 

 

Leena Paasio: Meren koskettamat, 300 sivua, WSOY 2024.

 

Meren koskettamat pohtii kiinnostavasti kasvuympäristön merkitystä nuoren kehitykselle. Leena Paasio nivoo taitavasti 30 vuotta sitten uponneen matkustajalaiva Estonian osaksi romaanin keskushenkilön ja minäkertojan Lounan elämää. 

Kahden edellisen nuortenromaaninsa tavoin Paasio hyödyntää jälleen Itämeri-aiheista erikoistietämystään. Meren koskettamat on vetävä dekkari, mutta sen erityinen arvo on ihmissuhteiden luontevassa ja samastumiseen houkuttelevassa kuvauksessa.

 
Meren koskettamat on arvioitu Lastenkirjahyllyssä 25. syyskuuta 2024. 
 

 

 

Raisua kutikutiikkaa ja lempeitä unihiutaleita

Aino-Maria Kangas & Emmi Jormalainen: Sänkymönkiäisen pyjamapäivä. 56 sivua. WSOY 2024.

 

 

 

Kirsi Kunnaksen syntymän satavuotisjuhlavuonna on erityisen hienoa, että Kunnaksen kustantaja WSOY julkaisee omaäänisen lastenrunoesikoisen.
 
Lukuisat uudet lastenrunoilijat ovat tulleet tahtomattaan eri vuosikymmenillä verratuiksi Kunnaksen ylivertaisuuteen. 

Käsittääkseni tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että Kirsi Kunnas kampesi sodanjälkeisellä 1950-luvulla ajatuksen muodoltaan ja sisällöltään vanhentuneesta lastenrunosta jengoiltaan vapauttaen näin sekä aikuisten että lasten kielenkannat nauttimaan suomen kielen rikkaasta ilmaisurekisteristä. 

Siksi tuntuukin kohtuuttomalta, että Kunnas-vertailu on lannistanut monia lyyrikoita. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ennen muuta ajattelutavan radikaalista muutoksesta, jossa luotetaan lapsen kykyyn nauttia suvereenisti suomen kielen nyansseista.

Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen opetussuunnitelmissa korostetaan nyt kielitietoista ajattelua, jossa halutaan vahvistaa lapsen ylpeyttä omasta kielestä ja sen rikkaasta ilmaisusta. 

Kielen voimaa tarvitaan juuri nyt, kun lastenneurologian erikoislääkärit ovat tuoneet ilmi huolensa 3–5-vuotiaista lapsista, joiden kielestä tunnistaa Youtubesta tai muilta verkkoalustoilta opittuja englanninkielisiä hokemia tai fraaseja.  

 
 
Aino-Maria Kankaan Sänkymönkiäisen pyjamapäivä on kukkuroillaan äänteellistä maalausta ja kielen kieputtelua sekä suomen kielen taipuisuuteen liittyvää iloa ja ylpeyttä.
 
Kokoelman nivoo yhteen lastenkirjoissa usein hyödynnetty päivänkierto aamusta iltaan. 

Nimirunossa "Sänkymönkiäinen" kuvataan aikuisen näkökulmasta ja rakkaudentäyteisesti lapsen unista vaellusta aamuyöstä omasta sängystään heräilemään verkkaisesti vanhemman kylkeen: 
 

Heräilee hän hämärissä
hamuaa taas untaan
maasta ikisinisestä
valveen valtakuntaan
siristelee sykkyräinen
sänkymönkiäinen – – 

 
Näkökulma pysyttelee visusti taaperon ja leikki-ikäisen kokemus- ja elämysmaailman tasalla.
 
Kankaan runoissa on meditatiivista voimaa ja latausta. Epäilemättä hän on testannut runojen svengaavuutta, sillä niitä on ilo lukea ääneen!   

 
Kuvittaja Emmi Jormalaisella on lukuisia nerokkaita oivalluksia, kuten runossa ”Aamurusoposki”, jossa lapsi on herättyään luultavasti juuri laittanut vielä hämärän-hyssyiseen huoneeseen valokatkaisijasta valot. 

Kodin realistinen miljöö muuntuu tarvittaessa lapsen leikkien tahdissa. 

Typografista elävyyttä runoihin syntyy, kun Jormalainen myötäilee käsivaraisella tekstauksella runojen rytmiä, esimerkiksi runoissa ”Tsemppijumppa” ja ”Kukkua!”.

Hyvä esimerkki onnistuneesta taitosta ja kahden tunnelmaltaan
hieman erilaisen runon tasapainoisesta dialogista.
Emmi Jormalaisen kuvitusta Aino-Maria Kankaan
lastenrunokokoelmaan Sänkymönkiäisen pyjamapäivä 
(WSOY 2024). 

 

Jormalaisen valitsema väriskaala hyödyntää muun muassa violettia, vaaleanpunaista ja keltaista tehosteväriä, joilla hän tarvittaessa luo freesin tai rauhoittavan värimaailman runon tueksi.   

Emmi Jormalaisen kuvitus luo ripauksen taianomaista tunnelmaa
 myös arkisiin kodin askareisiin: tässä kuvitusta runoihin
"Nenäpulla" ja Ono-madon ovella" Aino-Maria Kankaan 
lastenrunokokoelmaan Sänkymönkiäisen pyjamapäivä 
(WSOY 2024). 

 

Kokoelman runoissa on arkisten havaintojen ja ihmettelyn ohella raisuakin menoa, kun vaikkapa tiikeritäti viettää sukujuhlia muiden kissaeläinten kanssa tai ollaan  ufofestivaalilla runossa ”Ufofanfaari”. 

Runo ”Hulinakulinaristit” ilkamoi kokkiohjelmien kilpailuvietille: 
 

Hännänhuippukokkikisassa
kamalin litku palkitaan.
Saa voittaja vekkuli-tittelin
ja sottapyttypokaalin. – – 

 

Yhteiskunnassa yleistyneelle kilpailumentaliteetille
naureskellaan myös runossa "Kauheuskilpailut". Emmi Jormalaisen
 kuvitusta Aino-Maria Kankaan lastenrunokokoelmaan
Sänkymönkiäisen pyjamapäivä (WSOY 2024). 

Tämänkaltaisten irrottelevien ja humorististen runojen vastapainoksi löytyy myös viipyilevää ja jopa hieman surumielistäkin lyriikkaa.  
 
Runoon ”Sevilla suomalainen” tiivistyy oivaltavasti lapsen haikeus, kun isoäiti asuukin muuttolinnun lailla ison osan vuodesta etelän lämmössä. 
 

–      –  Kesällä kävelemme
syksyyn käsikkäin.
Ruudulla vilkutamme
minä kotiini jäin. – – 

 
Tunnelmoiva luontolyriikka on pitänyt hämmästyttävän hyvin pintansa myös uusissa lastenrunokokoelmissa. Se lieneekin yhä riimiriehan ja kielileikin ohella suomalaisen lastenlyriikan kestävin ainesosa.   
 
Runo ”Lumiaatto” on kuulaudessaan pakahduttavan kaunis.

Runossa "Lumiaatto" aistitaan jo lähestyvän talven tuloa.
Emmi Jormalaisen kuvitusta Aino-Maria Kankaan
lastenrunokokoelmaan Sänkymönkiäisen pyjamapäivä
 (WSOY 2024).  

 

Runot ”Robotti höpötti” ja ”Sinisen flamingon sumussa” tuntuvat tekevän vaivihkaa kunniaa Kirsi Kunnaksen elämäntyölle:  niitä voi pitää moderneina variantteina runoille ”Kattila ja perunat” ja ”Tunteellinen siili”.