Rajoja ja rakkautta

Maija Niinimäki: Viljami Vitikainen, ei ihan niin noloa, 71 sivua. Reuna 2025. Kansikuva ja kuvitus Nina Nevalainen. 

 

Elämä vanhassa kodissa oli ollut rankkaa. Niin rankkaa, etten  voinut asua siellä. Vanhaa kotia ei oikeastaan  enää edes ollut. Äiti oli jossain hoidossa. Veiko asui laitoksessa ja isä uudessa asunnossa. Olimme Veikon kanssa käyneet siellä. Asunto oli ok, mutta en halunnut olla isällä  vielä pitkiä aikoja. Olin sijoitettuna Annan ja Mikon luona Korvensyrjässä. – –

 

Vaikka usein purnaan sarjakirjojen vaikuttavan yksioikoisesti lastenkirjatarjontaan, niin toisinaan minullekin, lastenkirjallisuuteen perehtyneelle aikaihmiselle, muodostuu  sarjan sankariin koukuttava suhde. 

 

Maija Niinimäen 11-vuotias Viljami Vitikainen on kaikessa arkisuudessaan poikkeuksellisen karismaattinen ja uskottava lastenromaanin sankari, jonka edesottamuksiin ja elämänkäänteisiin lukijan on helppo samastua.

 

Viljamin vaiheita sijaiskodissa on seurattu jo kahdessa edellisessä osassa, 
Viljami Vitikainen, nolointa ikinä (Reuna 2021) ja  Viljami Vitikainen, nolommaksi menee (Reuna 2022).

 

Lastenkirjallisuus huomioi entistä  laaja-alaisemmin erilaiset, tarpeiltaan tai elämän eväiltään erityiset lapset. 

Perhe- ja sijaiskodin kuvauksella Niinimäki antaa samastumispintaa myös lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona.

 

Viljamin molemmilla vanhemmilla on elämänhallintaan liittyviä haasteita. 

Tässä kolmannessa osassa kumpikin on jo havahtunut siihen, että korjausliike on mahdollinen. Silti päihderiippuvaisen äidin yhteydenotot aiheuttavat Viljamille aina ylimääräistä sydämen tykytystä.

 

Yhteyttä on pidetty lähinnä puhelimella, ja un poika saa kuulla äidin tulevan sijaiskotiin vierailulle, hän on hämmentynyt:
 

–      – Kai lapsen piti äitiään tavata, jos kerran äiti halusi tavata lastaan. Olin nähnyt äidin viimeksi toukokuun 25. päivä, jolloin minut oli siirretty asumaan tänne. Siitä oli melkein yhdeksän kuukautta. Yhdeksään kuukauteen en ollut tavannut äitiä. Äiti oli ollut sairaalassa ja jossain hoidossa. Se oli ollut niin riippuvainen lääkkeistä, että semmoinen pikkujuttu kuin omat lapset olivat unohtuneet pitkäksi aikaa. 

 

Yhtäältä Viljami kapinoi ja uhmaa perhekodin sääntöjä, mutta toisaalta rajojen asettaminen ja aito huolenpito myös auttavat hänen pahaan oloonsa. 

Poika ei esimerkiksi ole tottunut siihen, että aamiaisella syödään myös muutakin kuin leipää. Kun Viljami kieltäytyy tulemasta aamiaiselle, koko perhekoti tulee aamiaiselle hänen huoneeseensa. 

 

Noloutta aiheuttavat tilanteet ja tapahtumat on nostettu sarjan kaikkien osien kirjan nimissä  keskiöön. 

Tässä kolmannessa osassa Viljamin toipuminen on selvästi päässyt vauhtiin, kun kaikki ei enää tunnukaan niin nololta ja vaivaannuttavalta. 

 

Elämään mahtuu erilaisia, yllättäviä ja välillä hieman kiusaannuttaviakin asioita, mutta niistä selviää huumorilla ja hyvällä yhteishengellä.

Sarjan kaikilla kolmella kirjalla on ollut eri kuvittajat. 

Nina Nevalaisen selkeää, mustavalkoista kuvitusta olisi kernaasti saanut olla enemmänkin. 
 
 
 

Aikuisen käsi lapsen olkapäällä

  

Katri Tapola & Selja Raudas: Kiven ja veden kirja, 32 sivua, Etana Editions 2025.

 

Lastenkirjallisuuden yhteiskunnalliset teemat laajenevat jatkuvasti, ja samalla ravistellaan erityisesti aikuisten käsityksiä tai ennakko-oletuksia siitä, mitä aiheita lastenkirjan avulla voidaan lapsen kanssa lähteä työstämään.

 

Kiven ja veden kirjan kansikuva on heleän keltainen. Se ei vihjaa millään tavalla kuvakirjan rankkaakin rankemmasta aiheesta eli perheväkivallasta. Pienen signaalin voi löytää kirjan oikeasta alareunasta, jossa on leikkipuiston yksinäinen, tyhjä keinu.

 

Kuvakirjan takakansi nostaa kuitenkin aiheen pienieleisesti esille: ”Kiven ja veden kirja on hienovireinen kuvakirja vaikeasta kotitilanteesta. Päivät ovat keskenään erilaisia ja jo kynnyksellä lapsi aistii kodin erilaisen tunnelman. Kirja kertoo lapsen näkökulmasta, miltä tuntuu elää epävarmuuden keskellä.” 

 

Katri Tapola on hionut lyhyen tekstin äärimmäisen niukaksi. 

 

Lyyrinen kieli taittaa pahimman angstin havainnollistaessaan esimerkiksi vaihtuvien säätilojen muutoksia ja hyödyntäessään metamorfoosia, elottomien asioiden ja esineiden muuttumista elolliseksi:

 

Sisko ja veli kääntävät selän.

Ne nauravat minulle, 

koska en taaskaan ymmärrä mitään.

Nauru ei ole iloista.

Tahtoisin leikkiä, mutta se ei käy.

Voisin olla kuin helisevä pikkuinen puro,

mutta nyt kolhin itseäni sinne tänne,

ja huonekalutkin ovat kiviä.

 

Ison riehuessa kodin huonekaluistakin tulee kuin kiviä.
Selja Raudaksen kuvitusta Katri Tapolan tekstiin
kuvakirjassa Kiven ja veden kirja (Etana Editions 2025).

Tapola havainnollistaa oivaltavasti lapsen jatkuvaa hälytysvalmiutta. 

Iso on ”harmaa ja arvaamaton. / Sanat osuvat minuun ja särkevät minut”.

 

Isompien sisarusten ylenkatseen voi tulkita siten, että lapsi on herkemmän luonteensa ja nuoremman ikänsä takia haavoittuvaisempi vanhemman mielivaltaiselle käytökselle. 

 

Lapsi myös soimaa itseään tapahtuneesta: hän kokee, että Ison riehuminen on hänen syynsä.

 

 

 

Katri Tapola ja Selja Raudas ovat serkuksia. He ovat tehneet aiemminkin yhteistyötä, muun muassa kuvakirjassa Linnun neljä laulua (Aviador 2022) ja aikuisten runokuvakirjassa Uusi (Enostone 2023).

 

Raudaksen vesi- ja puuväriä sekä kollaasia yhdistävässä kuvituksessa värit toimivat yhtenä tärkeänä kertojana ja vaihtuvien tunnelmien havainnollistajana. 

 

Värimaailma muuntuu kodin ahdistavasta ja painostavasta tummuudesta heleään pastelliin, kun lapsi muistelee turvallisia ja valoisia muistojaan Isosta. 

Lapsellla on myös hyviä ja turvallisia muistoja Isosta
Selja Raudaksen kuvitusta Katri Tapolan tekstiin
kuvakirjassa Kiven ja veden kirja (Etana Editions 2025).

 

Keltaisesta tulee vähitellen toivon väri. 

 

Tarvitaan yksi aikuinen, joka asettaa kätensä lapsen olkapäälle ja huomaa lapsen hädän. 

 

Kertominen on kuin heittäisi pikku kiviä veteen.

Heitän monta pikku kiveä. 

Samalla kun heitän, syntyy sanoja.

Kerron vähän lisää. 

Kerron, että huuto on kovaa ja sanat ovat kovia.

Jossain sulaa jää,

ja puro soljuu omia reittejään.

 

 

Nähdyksi tuleminen on taitekohta lapsen
surussa ja lohduttomassa olotilassa.
Selja Raudaksen kuvitusta Katri Tapolan tekstiin
kuvakirjassa Kiven ja veden kirja (Etana Editions 2025).

Kivi ja soljuva vesi toimivat hyvin symboleina aggressiolle ja väkivallalle sekä tulevaisuuden uskolle ja uudistumiselle.

Tekijät ovat saaneet asiantuntija-apua Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Barnahus-hankkeelta 

 

Uskoisin, että kirja toimii parhaiten lastensuojelun ammattilaisten ja perheväkivallasta kärsivien lasten yhteisenä työkaluna. 

 

Kirjan lopussa on ”Turvataitotehtävä”, jonka avulla lapsi ja aikuinen voivat valita yhdessä aukeamalta sanoja ja keksiä lisää omia sanoja, jotka kertovat, mitä kaikkea lapsen elämässä on ja mikä kaikki on hyvää ja mikä pelottavaa. Lopusta löytyy myös sekä aikuiselle että lapselle ohjeistusta kirjan lukemiseen sekä tietoa eri järjestöjen ja toimijoiden chat-keskusteluryhmistä, joista voi saada apua pahaan oloonsa.

 

Perheväkivalta on aiheena äärimmäisen rankka, mutta siitä on aiemminkin tehty Suomessa muutamia kuvakirjoja. 

Norjalaisten Gro Dahlen ja Svein Nuhusin Sinna mann (Cappelen Damm 2003, ei suomennettu) on yksi rohkeimmista. 

 

Yhdysvaltalainen lastenkirjailija ja -kuvittaja Mel Schuit on haastatellut tekijöitä Let´s talk picturebooks -blogissaan.

 

 

Kiven ja veden kirja on hyvä esimerkki modernin kuvakirjan ilmaisuvoimasta, rohkeasta aiheen työstämisestä ja hybridimäisestä luonteesta: sen voi halutessaan lukea kuvitettuna runokuvakirjana, tietokirjana ja eläytyvänä kuvauksena lapsen arjesta. 

 

Yhtä ”oikeaa” luku- ja tulkintakoodia ei ole.

 

Lapsi tarvitsee kirjan tulkiksi ja tukijaksi  ja ääneenlukijaksi aikuisen, jolla on ymmärrys kirjallisuuden terapeuttisesta voimasta ja paljon aikaa aiheen työstämiseen yhdessä lapsen kanssa. 

 

 

Lisää kuvakirjoja perheväkivallasta:

 

Elina Komulainen & Anu-Riikka Lampinen: Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu. Enostone 2024.

 

Maarit Soilunen, Tanja Risti & Kaisa Nyberg: Millan päiväkirja. Näpit irti! Omaiset mielenterveystyön tukena Tampere ry 2005

 

Saara Laiho & Tiina Holmberg: Urhea Pikku-Nalle, kuv. Johanna Moisio. Stakes naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyprojekti / Lasten Keskus 2000.

 

 

Kuvakirja suurista, tärkeistä tunteista ja sopeutumisesta uuteen elämäntilanteeseen

  

Mila Teräs & Satu Kettunen: Simpukkakaupunki, 32 sivua, Karisto 2025.

 

Niukka, ilmaisuvoimainen teksti on havaintojeni mukaan vähitellen yleistymässä kotimaisissa kuvakirjoissa.
 

Tiivis teksti palvelee kuvakirjan käyttäjiä, sekä ääneenlukevaa aikuista että lasta, kahdessakin mielessä: yhtäältä niukka teksti tuo ääneenlukuun rauhallisuutta ja toisaalta vähäinen teksti antaa enemmän liikkumatilaa ja tulkinnan mahdollisuuksia kuvitukselle: kun vaikkapa kasvojen ilmeet ja jopa kehon asennot havainnollistavat jopa adjektiiveja paremmin keskushenkilöiden tuntoja ja sisimpiä ajatuksia. 

 

Yhtä lailla kuvitus tiivistää seikkaperäistä sanallista kuvausta paremmin myös miljöön ja maiseman yksityiskohtia.

 

Mila Teräksen ja Satu Kettusen Simpukkakaupunki on hyvä esimerkki kuvakirjasta, joka malttaa jättää paljon asioita katsojan itse pääteltäväksi. 

'

Pakolaisuus havainnollistuu tehokkaasti aukeamalla, jolla
kerrotaan kuinka Ama on äitinsä kanssa joutunut
ylittämään kokonaisen meren päästäkseen uuteen maahan ja
kaupunkiin. Satu Kettusen kuvitusta Mila Teräksen tekstiin
kuvakirjassa Simpukkakaupunki. 

 

Ilmitasollaan kuvakirja  kertoo äidin ja Ama-tyttären päivästä meren rannalla. 

 

On ollut pitkä matka tulla tähän kaupunkiin. Heidän on pitänyt ylittää kokonainen meri.
 
Ja isä oli joutunut jäämään sen taakse. 

 

Äiti on apea ja selailee rannallakin huolestuneena puhelintaan: 

 

Uutiset olivat mustia ja harmaita. 

Kun äiti luki niitä, hän näytti möykyltä.

 

Lasten yhteisissä leikissä ei aina tarvita sanoja lainkaan.
Satu Kettusen kuvitusta Mila Teräksen tekstiin
kuvakirjassa Simpukkakaupunki.  

Ama yrittää varovaisesti liittyä muiden lasten rantaleikkeihin, vaikka yhteistä kieltä ei vielä olekaan. 

 

Vähitellen yhteys kuitenkin löytyy muutaman sanan, ”hei”, ”anteeksi”, ”kiitos”, avulla.

 

Mila Teräksen teksti ilmaisee kauniisti lasten välisen yhteyden syntymistä, joka havahduttaa lopulta äidinkin ymmärtämään, että uudessa kotimaassa hänenkin on uskallettava ottaa kontaktia muihin aikuisiin, kaipuusta ja huolesta huolimatta.

 

Yhteinen eväshetki uusien ystävien kanssa saa äidinkin
olemuksen  rentoutumaan. Satu Kettusen kuvitusta Mila Teräksen
tekstiinkuvakirjassa Simpukkakaupunki. 

Lasten rakentamasta hiekkakaupungista voi löytää myös vertauskuvan Aman ja äidin kotimaan sotaa käyvän maan jälleenrakennukselle ja luottamukselle, että he voivat tulevaisuudessa jatkaa elämäänsä eheänä perheenä isän kanssa.
 

Satu Kettunen tiivistää kuvitukseensa lasten intensiivisen leikin ja yhteisen rakennusprojektin synnyttämän innostuksen. Avoin katsekontakti näkyy monella aukeamalla eräänlaisena luottamuksen ja sitoutumisen osoituksena.

 

 

 

 

Kolmiulotteista nostalgiaa 1970-luvulta

Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto: Sammakkoprinssi.  16 s., Artko 1971.

 

Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto: Kerrohan, mitä kello on! 16 s., Artko 1971.

 

 

 

Kun pikkuprinsessa oli eräänä päivänä leikkimässä lammen luona, hänen kultainen leikkipallonsa kierähti lampeen. Prinsessa tuli kovin surulliseksi. Juuri sillä hetkellä lumpeenlehdelle loikkasi suuri, ruma sammakko. ”Pikkuprinsessa”, sammakko kurnutti, ”jos lupaat olla ystäväni ja jos saan hetken istua vuoteesi satiinipeitteellä, minä tuon sinulle kultaisen leikkipallosi takaisin.”

 

Kesän tulon kunniaksi jotakin ihan erilaista: aikamatka 1970-luvun alun lastenkirjakäännösten kuriositeetteihin.

 

Minulla oli lapsena paljon omia kirjoja ja niistä valtaosa on myös yhä tallella. 

 

Klassiseen ”Sammakkoprinssi”-satuun pohjautuva samanniminen kartonkisivuinen kuvakirja on painettu Japanissa. 

Se on ilmestynyt Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto -sarjassa. 

Kirjan vaillinaiset nimeketiedot löytyvät ensimmäiseltä aukeamalta,
jonka kuvituskuva paljastaa jo, että sammakko tosiaankin pääsee kuninkaalliseen 
juhlapöytään. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta kuvakirjasta
Sammakkoprinssi. 

 

Takakannen mukaan sarjaan kuuluvat myös osat Pienten aapinen, Kuinka monta pikkuintiaania?, Peukaloinen, Tuhkimo ja Kerrohan, mitä kello on!

 

Viimeksi mainitun kirjan löysin äskettäin kirpputorilta, ja nyt huomasin, että kirja puuttuu Lastenkirjainstituutin kirjaston peruskokoelmasta. Niinpä lupasin lahjoittaa kirjan osaksi instituutin kirjaston kokoelmaa.   

 
Sarjan kirjojen jujuna ja erikoisuutena on kannessa oleva hologrammitekniikkaa muistuttava kolmiulotteinen kuva. 

Kyseinen tekniikka oli muistini mukaan ainakin 1970-luvulla yleinen myös postikorteissa, joissa kuva-aihe muuttui hieman, kun korttia kallisti hieman eri asentoon. 

 

Sammakkoprinssin ja muiden sarjan kirjojen kansikuvan kuva-aihe ei kuitenkaan muutu toiseksi, mutta silti kirjan kansikuvan voimakas kolmiulotteisuuden tuntu vaikutti minuun lapsena maagisesti. 

Tässä sammakko tulee kutsumatta kuninkaan linnaan. 
Prinsessan ja hänen äitinsä kehon kieli kertoo totaalisesta
yllätyksestä. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta
kuvakirjasta Sammakkoprinssi. 

 

Sisäsivujen kuvituskuvat ovat todennäköisesti peräisin jostakin nukkeanimaatiosta, jonka jäljille kirjan nimeketiedot eivät kuitenkaan johdata. 

 

Aukeamien kuvat ovat hyvin staattisia, paikalleen jähmettyneitä: nukkehahmojen olemuksessa huomio kiinnittyy käsien asentoihin ja jopa hieman pelottaviin, flegmaattisesti tuijottaviin silmiin. 

 

Silti sekä kuvituskuvissa että lyhennetyssä sadussa on läsnä myös ”alkuperäisen” sadun tenhoa. Olkoonkin, että saatan olla nostalgiassani hieman puolueellinen.

 

Sadun kliimaksia edeltävä kohtaus, jossa sammakko on lopulta
päässyt prinsessan satiinipeitteelle. Seuraavalla aukeamalla 
onkin sitten luvassa jännittävä metamorfoosi sammakosta 
komeaksi prinssiksi... Kuvituskuva Artkon vuonna 1971
julkaisemasta kuvakirjasta Sammakkoprinssi. 

 

Satuklassikoiden lisäksi sarjassa julkaistiin kolme kuvatietokirjaa, joissa opetellaan aakkosia, lukusanoja ja kellonaikoja. 

 

Kerrohan, mitä kello on! -kirjassa tyttö ja poika heräävät aamukahdeksalta, nauttivat aamiaisen ja lähtevät ulos leikkimään. 

Iltapäivällä vieraillaan sukulaistädin luona ja leikkejä jatketaan puoli viiteen asti. 

Tasatuntien lisäksi kirjassa opetellaan myös neljännes- ja
puolituntisia. Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta 
kuvakirjasta Kerrohan, mitä kello on! 

 

Tasan kello kuusi syömme päivällistä. Oioi, kylläpä meillä onkin jo nälkä! Mitähän hyvää äiti on tänään valmistanut? ”Meillä on pikkuisen kiire, sillä televisiosta alkaa kiva lastenohjelma viisitoista minuuttia yli kuusi.”
”Eipäs pidetä kiirettä”, isä sanoo. ”Ruoka täytyy ensin syödä kunnolla.”

 

Iltayhdeksältä lapset menevät ”kiltisti nukkumaan”.

 

Pikkulasten kuvakirjoissa on tyypillistä, että
koetaan keskushenkilöiden kanssa päivänkierto aamusta iltaan.  
Puuhakkaan päivän jälkeen lapset menevät tyytyväisinä nukkumaan.
Kuvituskuva Artkon vuonna 1971 julkaisemasta 
kuvakirjasta Kerrohan, mitä kello on!. 

Yläkoulun alkuun liittyy paljon ristiriitaisia tunteita

Veera Salmi: Ihan tavallinen Fiona. Kuvittanut Emmi Jormalainen. 159 sivua.  Otava 2025. 

Katie Kirby: Lottie Brooksin päiväkirja. Kuvitus tekijän. 436 sivua. Suomentanut Aila Herranen. WSOY 2025. 

Rintsikat, kuukautiset, säärikarvat, pojat ja hienhaju! Kamalasti ajateltavaa. Välillä haluaisin kasvaa nopeasti isoksi ja välillä leikkiä tyytyväisenä lattialla My Little Poneilla. 

/ Lottie Brookin päiväkirja. 

 

Mä olin innoissani siitä, että viimein koitti yläasteen ensimmäinen päivä! Totta kai jännitti, mutta silleen kivalla tavalla. Yläaste tarkoitti sitiä, että oltiin aika isoja jo, eikä enää missään vauvakoulussa. Teki mieli melkeen huutaa ääneen, en tiedä mitä, mutta jotain. 

Mutta en siis tietenkään huutanut mitään. Sehän olisi ollut ihan hullua ja lapsellista, ja tänään en todellakaan halunnut olla kumpaakaan.  

/ Ihan tavallinen Fiona.

 

Yläkoulun aloittavan tytön kasvukivut ovat aiheena kahdessa juuri ilmestyneessä uutuudessa. Kumpikin kirja aloittaa uuden sarjan. 

Helppolukuisuuden vaikutelma syntyy kirjoissa tekstin rytmittämisestä erillisiksi kappaleiksi, joiden väleissä on tyhjä rivi. 

Kummassakin kirjassa on näyttävä kuvitus. 

Katie Kirbyn mustavalkokuvitus on sananmukaisesti erittäin pelkistettyä tikku-ukkotyyliä, kun taas Emmi Jormalaisen kuvitus luo tunnelmaa, eläytyy tarinaan ja parhaimmillaan kuljettaa sitä jopa kokonaan tai lähes sanattomilla aukeamilla kuvien varassa eteenpäin. Välillä Jormalaisen kuvitus muuntuu sarjakuvaksi. Kumpikin kirja hyödyntää myös puhelimen viestiketjuja. 

 

Emmi Jormalaisen kuvituksessa kaupunkimiljöö on näkyvästi esillä.
Jormalaisen kuvitusta Veera Salmen varhaisnuortenkirjaan
  Ihan tavallinen Fiona (Otava 2025). 

Vertailussa voiton vie kirkkaasti Veera Salmen ja Emmi Jormalaisen Ihan tavallinen Fiona kaikilla "mittareilla" katsottuna – eli tarinan, keskushahmon uskottavuuden sekä kuvituksen osalta. Fionasta piirtyy kuva herkästä tarkkailijasta, joka tekee teräviä huomioita paitsi itsestään niin myös perheenjäsenistään ja luokkakavereistaan. 

 

Isoveli Zenkku on muuttanut jo pois kotoa ja Fionalla on veljeä ikävä, vaikka tämä asuukin ihan lähellä. 

Salmi havainnollistaa esiteinien mielenterveyden haasteita ja aikuisten huolta: 

Sekä koulun aikuiset että koko maailman aikuiset on aika yksimielisesti sitä mieltä, että puhelin on huono juttu lapsille. Kaikki meidän vaikeudet johtui siitä, että me käytettiin liika puhelimia. Kaikki meidän keskittymishäiriöt, levottomuus, oppimisvaikeudet, masennukset, pelot, päänsäryt, silmätulehdukset, huono kunto, huono ryhti, tylsistyminen ja yksinäisyys johtui puhelimista. 

 

Fionan tempoilu lapsuuden ja nuoruuden välitilassa tulee hyvin havainnollistetuksi suhteessa alakoulun aikaiseen ystävään, Kirsikkaan, joka haluaisi vielä jatkaa vanhoja kivoja leikkejä Fionan kanssa. 

Fiona joutuu kerran jos toisenkin hyssyttelemään ystävänsä hiljaiseksi, jotta välttyisi noloilta tilanteilta.

Emmi Jormalaisen kuvitus hyödyntää välillä oivaltavasti
sarjakuvakerrontaa. Jormalaisen kuvitusta Veera Salmen
varhaisnuortenkirjaan  Ihan tavallinen Fiona (Otava 2025).

Yläkoulun aloittaminen äityy lopulta niin pahaksi, että Fiona kokee pienimuotoisen burnoutin: 

–     – ja sitten kaikki muuttui yhä huonompaan suuntaan. Ensin mua alkoi väsyttää. Olin väsynyt aamulla ja päivällä ja illalla. Olin ihan poikki siitä portaiden ramppaamisesta ja siitä että piti muistaa kaikkea niin paljon. Piti tehdä läksyjä. Piti lukea vaikeita juttuja vaikeisiin kokeisiin. Piti kestää. Piti olla iso. Piti olla yksin. 

 

Fiona miettii sitäkin, että ”jos en jaksaisi yläastetta, miten jaksaisin kasvaa aikuiseksi?”

Salmi vie lukijansa yllättävän syviin vesiin, mutta varhaisnuortenromaani tasapainoilee hallitusti kepeyden ja tummien tuntojen välimaastossa.

 

Fionan asiat ratkeavat vähitellen, vaikka  Fionan äiti suunnittelee jo koulunvaihtoakin. Vähitellen lukukauden edetessä Fionan olo paranee. Ja ennen pitkää uusienkin luokkakaverien coolin olemuksen takaa löytyy halu leikkiä ja hullutella. Pienryhmätyöskentely auttaa tutustumaan luokan tyttöihin, joiden kanssa tehdään kaikkea pähkähullua, kuten mennään yhdessä Hop-Loppiin.  

Mustavalkoisen ja nelivärisen kuvituksen vaihtelu
tuo kirjan taittoonkin tervetullutta keveyttä. Emmi Jormalaisen
kuvitusta Veera Salmen varhaisnuortenkirjaan
  Ihan tavallinen Fiona (Otava 2025).

Katie Kirbyn Lottie Brooksin päiväkirjojen alussa yläkoulua aloittava Lottie on vielä 11-vuotias. 

Kun luokkakaveri tulee äidin aloitteesta yllättäen kyläilemään, oman huoneen  Sylvania Families -lelut nolottavat Lottieta.

Nostin pari vuotta sitten esille Jani Kiiskilän Huppu seiskalla -nuortenkirjan arvion yhteydessä poikapäähenkilön kokeman ristiriidan leikin ja yläkoulun alkamisen suhteen: huoneen legorakennelmat näyttivät Hupun mielestä jo liian lapsellisilta. 

Niinpä pidänkin tärkeänä, että myös tytöille annetaan varhaisnuortenkirjoissa aiempaa selkeämmin "lupa olla oma itsensä" ja leikkiä sydämensä kyllyydestä myös yläkouluikäisenä, vaikka samaan aikaan myös ensimmäiset pusut ja tykkäämiset ovat entistä isommassa roolissa arjen eri käänteissä. 

Kirby tuo Salmen Fiona-kirjaa enemmän esille sosiaalisen median eri alustojen aiheuttamia paineita. Lottie esimerkiksi katsoo kasvojen varjostusvideoita Youtubesta ja miettii, miksi hänellä on Instagramissa vain 13 seuraajaa, kun Kim Kardashianilla on yli kaksisataa miljoonaa...

Lottie tarkkailee omaa kehoaan lähinnä huolestuneena.   

Hän päättää hankkia rintaliivit, koska kaikilla muillakin on ja hän pelkää joutuvansa muutoin kiusatuksi. Sitten hän huomaa, että häntä kiusataankin siksi, ettei hän oikeasti vielä tarvitse niitä, koska rinnat eivät ole vielä kasvaneet!   

Äiti antaa deodorantin ja hankkii varalta myös kuukautissiteitä, jos niille olisi yllättäen tarvetta.

Lottie Brooksin päiväkirja on moderni variantti perinteisestä tunnustuksellisesta päiväkirjaformaatista, jota on käytetty paljon tyttökirjoissa. 

Tuhti sivumäärä, yli 400 sivua, antaa varmasti otolliselle kohderyhmälle onnistumisen kokemuksen. Hieman tottumatonkin lukija suoriutuu kirjasta rivakasti, sillä kuvituksen ja tekstin väljä sijoittelu tekee lukukokemuksesta isosta sivumäärästä huolimatta sujuvan.