Vauhdin huumaa, kolketta ja kolinaa

Kirsi Kunnas: Iloinen auto ja muita rämiseviä runoja. Kuvittanut Christel Rönns. 32 sivua. WSOY 2025.

 

 

Kirsi Kunnas (1924–2021) oli hyvällä tavalla itsetietoinen kirjailija siinä mielessä, että hän esitti usein kustantajalleen toiveita lapsille suunnattujen teostensa uusista painoksista ja tuotantonsa kokoamisesta erilaisiksi antologioiksi. 

Pitkän uran tehnyt Kunnas piti tärkeänä, että aina uudet lapsisukupolvetkin pääsivät tutustumaan hänen tuotantoonsa. 

Kunnnaksen kuoleman jälkeen  WSOY onkin julkaissut monta uutta kokoelmaa ja uusintapainosta, viimeksi Kunnaksen syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi 2024. 
 
Kesällä ilmestyi ”rämisevien lastenrunojen" teemakokoelma. 
 
Kokoelman 13 runoa on poimittu teoksista Tiitiäisen satupuu, Tiitiäisen pippurimylly ja Tiitiäisen tuluskukkaro.

 

 

Limerikin kaavalla kirjoitetussa autorunojen 
sikermässä on vauhtia ja vaarallisia kurveja. 
Christel Rönnsin kuvitusta Kirsi Kunnaksen runokuvakirjaan
Iloinen auto ja muita rämiseviä runoja (WSOY 2025).

 

Maltillinen runovalikoima on viisas ratkaisu: sivumäärältään kirja on tavallisen kuvakirjan luokkaa, ja siten arkisessa käytössä huomattavasti käyttäjä-ystävällisempi verrattuna tuhteihin ja lapsen käsiin jopa liian painaviin lastenrunokokoelmiin.
 
Kirsi Kunnaksella on ollut onni saada kuvittajikseen aina eturivin lastenkirjakuvittajia, jotka ovat osanneet tulkita ja lukea runojen ydintä ja kuoria niistä tuoreita oivalluksia. 
 
Siksi onkin kiinnostavaa tarkastella sitä, kuinka eri kuvittajat eri aikoina ovat tehneet uusia tulkintoja Kunnaksen tunnetuista lastenrunoista.  

 

Villen ja Vallen keskinäinen sopu vaihtuu Christel Rönnsin
kuvituskuvassa eripuraan ja äkeyteen. Rönnsin kuvitusta
Kirsi Kunnaksen runokuvakirjaan Iloinen auto ja muita
rämiseviä runoja (WSOY 2025).

 

Christel Rönns teki ensimmäiset Kunnas-kuvituksensa kartonkikirjaan Tiitiäisen runolelu(WSOY 2002) ja antologiaan Tapahtui Tiitiäisen maassa (WSOY 2004). 
 
Sittemmin hän on kuvittanut uudelleen Kani Koipeliinin kuperkeikat (2009) sekä pari muuta Kunnaksen lastenlyriikasta koottua kartonkista runokuvakirjaa.
 
Rönnsillä on erityinen taito sisällyttää kuviinsa lapsia kiinnostavia ja usein myös humoristisia yksityiskohtia maltillisesti ja siksi helposti hahmotettavalla tavalla. 
 
Yksittäiset runot ovat saaneet paria poikkeusta lukuun ottamatta kukin oman aukeamansa, mikä mahdollistaa myös toiminnallisuuden ja kirjan teemankin edellyttämän vauhdin tunnun, joka usein ilmenee kulkuneuvojen etenemistä havainnollistavissa kuvasarjoissa.

Herra Piipoosta kertova runo varioi hauskasti Maija 
Karman alkuperäistä kuvitusta Tiitiäisen satupuuhun. 
Christel Rönnsin kuvitusta Kirsi Kunnaksen runokuvakirjaan
 Iloinen auto ja muita rämiseviä runoja (WSOY 2025).

 

Kolmeen hieman seesteisempään runoon (”Newtonin omena, ”Tänään” ja Myönteinen hyönteinen” on saatu toiminnallisuutta, kun aukeamat edellyttävät kääntämään kirjaa 180 astetta pystysuuntaan.
 
Autokokoelmassa Rönns tuoreuttaa Kunnaksen ikonisiksi muuntuneita Tiitiäisen satupuun runoja Villestä ja Vallesta ja Herra Piipoosta.
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Joskus käy niin, että sanat alkaa elää ihan omaa elämää”

Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Kukas muu kuin Lii, 64 sivua, Enostone 2025.

 

Puhumattomuus on mulle turvallisempaa kuin puhuminen. Kun kiepauttaa homman toisin päin se aukeaa ehkä paremmin: niistä tyypeistä, jotka puhuu, tuntuisi todennäköisesti yhtä lailla tosi oudolta ja pelottavaltakin yhtäkkiä lopettaa puhuminen.
 
Toisinaan mä kyllä haluaisin sanoa jotaiin, mutta sanoja ei vaan irtoa. Ne juuttuu kurkkuun, tai jatkaa toiseen syyntaan ja jää jumiin otsalohkoon. Sitten ne pyörii siellä kuin jotain ihme hyrräpyörintää. 

 

 

 

Olen ilahtunut uudesta ilmiöstä, jossa lasten- ja nuortenkirjallisuus antaa päähenkilöilleen entistä enemmän liikkumatilaa olla ja elää itselleen mieluisalla tavalla.
 
Näissä kirjoissa ei välttämättä enää lainkaan alleviivata lapsen ”erityisyyttä”, tietyllä kirjolla olemista, saati tuoda esille sitä, että lapsen piirteet asettaisivat hänelle itselleen jotain toimintarajoitteita. 

Niiden sijaan voidaan kuvata esimerkiksi luovia ratkaisuja, jotka auttavat lasta arjessa ja ihmissuhteissa. 
 
Eveliina Talvitien ja Jani Ikosen Ai niin minä olen muuten Lee ja kesän uutuus Kukas muu kuin Lii kertovat kahden alakouluikäisen lapsen ystävyydestä. 
Lee ei viihdy väkijoukoissa ja on herkkä monille äänille, Lii taas valikoi tarkkaan, kenen kanssa haluaa viestiä puhumalla. 

Lii suhtautuu sanoihin ja kieleen kuitenkin hyvin intensiivisesti, hän poimii kiinnostavia ilmauksia kirjoista ja makustelee niitä sitten itsekseen. Lii myös kokee monet sanat väreinä. 

 

Kirjat ovat ihan mahtavia. Ei tarvitse välttämättä plarailla kuin muutama sivu ja siirty saman tien jonnekin muualle missä on sill hetkellä. Aina välillä silmiin osuu sanoja ja kuvia, joihin ei ehkä olis missää muualla törmännyt. 
 
Joskus käy niin, että sanat alkaa elää ihan omaa elämää 

 

 

Kuvailin ensimmäisen Leestä kertoneen kirjan arviossa sitä läpikuvitetuksi miniatyyrilastenromaaniksi, ja samat tuntomerkit pätevät myös uutuuteen.

 

Kirjan sivumäärä on puolet laajempi verrattuna perinteiseen noin 32-sivuiseen kuvakirjaan. 

Juoni ei liioin etene loogisesti tavallisen kuvakirjan tapaan ja jokainen luku on nimetty, esim.  ”Elävät sanat”, ”Salainen paikka”, ”Plääplöötilanteet” ja ”Brysselinkaalikaupunki”. 
 
Eveliina Talvitien teksti rakentaa vähitellen luottamusta Leen ja Liin välille. 

Kolmanneksi keskushenkilöksi työntyy vielä Liin erikoistietämystä jakava isoveli Milo, joka todennäköisesti saanee vielä myöhemmin oman nimikkokirjansa. 
 
Talvitie ja Ikonen tuntuvat kumpikin ruokkivan toistensa luovuutta: se näkyy tarinan ja kuvituksen  tasapainossa siten, että kumpikin antaa  vuorollaan täkyjä lukijalle ja kuvan katsojalle.

Lii näyttää olevan konkreettisesti satimessa kiipeilytelineen
alla, kun lapset ilkkuvat hänelle. Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien
tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii (Enostone 2025).

 

Jani Ikonen luo yhtäältä samaistuttavia tilanteita ja toisaalta myös uhkeita miljöitä. 
 
Kohtaus, jossa lapset ilkkuvat Liitä leikkipuiston kiipeilytelineellä on tehokas rajatessaan kiusatun kiipeilyverkkojen keskelle.

 

Vaikuttava aukeama, jossa lapset kävelevät syvälle lehti-
metsän siimekseen. Aukeaman oikea puoli laajenee vielä
taittoaukeaman  ansiosta isommaksi. Jani Ikosen kuvitusta
Eveliina Talvitien tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii 
(Enostone 2025).

Ikonen kuvaa heltymyksellä myös karua kaupunkimiljöötä. 

Erityisen tehokas on aukeama, jossa Lee ja lii siirtyvät metsään palauttamaan löytämäänsä idänlehtikuoriaista takaisin luontoon, metsän vihreys suorastaan räjähtää katsojan silmille!

Hauska yksityiskohta, jossa opetellaan havainnepiirrosten avulla
kengännauhojen sitomista! Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien 
tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii (Enostone 2025).

 

Kuvakirjoissa on parin viime vuoden aikana yleistynyt tehokeino, jolla ns. taittoaukeaman avulla kaksinkertaistetaan kuva-ala leveäksi panoraamakuvaksi. Tehokeino menettäisi lumouksensa, jos sitä käytettäisiin tuhlailevasti.  

Edelliseen Lee-kirjaan verrattuna kirjan formaatti on nyt pitkulaisempi, joten taittoaukeama puolustaa paikkaansa, kun näytetään metsän päätyvän kirkasvetisen lammen rannalle. 

Sinisen eri sävyt vaikuttavat seuraavalla tupla-aukeamalla katsojaan liki hypnoottisesti.
 
Talvitie ja Ikonen antavat näin konkreettisesti kirjan lukijan ja kuulija  ja katsojan kaikille aisteille paljon virikkeitä. 
 
Liin luonnekuva täydentyy kirjan mittaan. 

Hän ei voi sietää epäoikeudenmukaisuutta. Kun kiusaaminen kohdistuu hänen parhaaseen ystäväänsä, hän yllättää itsensäkin ja huutaa Leen pyörän satulaa toistuvasti löysyttäville ilkivallan tekijöille: ”LOPETTAKAA VÄLITTÖMÄSTI!”
 
Vanhemmat kertovat perheen muuttavan äidin työn perässä Brysseliin. Aukeama, jolla vanhemmat kertovat Liille muuttoaikeista, on harmaa ja staattinen. Mutta etäisyyskään ei lopulta horjuta  Leen ja Liin ystävyyttä, sillä he keksivät kyllä keinonsa pitää yhteyttä. 

Talvitien ja Ikosen silminnähden tiiviin ja intensiivisen yhteistyön tuloksena on hioutunut  uniikki lastenkirjahelmi, joka ei sovi valmiisiin muotteihin tai perinteisiin lajimäärityksiin. 

Kotimaisten lastenkirjauutuuksien äärellä soisin kohtaavani tällaista heittäytymistä  paljon nykyistä useammin.
 

Tampereella Pispalassa avautuu elokuun alussa Tahmelan huvilan (Uramonkatu 9) Galleria Lastenkirja -näyttelytilassa Jani Ikosen kuvitusnäyttely Kuvakirjamuotokuvia, jossa on esillä kuvituksi Lee- ja Lii-kirjoista. 

Näyttely on avoinna syyskuun loppuun. 

 

 

 

Kun legot vaihtuvat hajusteisiin: luontevaa murrosiän kasvukipuilua

Jani Kiiskilä: Huppu kasilla, 253 sivua, Otava 2024. Kansikuva Jussi Anttonen.

Mä en tiedä, miltä toisen huulet tuntuvat. Ekan kerran täytyy olla melkoinen hetki. Vähän niin kuin elokuvissa. Ensisuudelma. Siitä mä haaveilen, kun mä makaan yksin sängyllä. – –

Jani Kiiskilän ns. Yläkoulu-trilogian Huppu-poika on siirtynyt yläkoulun kahdeksannelle luokalle.
 
Avausosassa  Huppu – joka ei halua itseään kutsuttavan lainkaan oikealla nimellään Timo –  vielä haikaili legoleikkien perään. 

Nyt legohyllyn tilalla on hajustepulloja, joita poika haluaa hankkia pian lisää.
 
Poikien kiinnostus erilaisiin hajusteisiin on selvästi lisääntynyt, ja Kiiskilä on tuonut tämän nuorison suosiman ilmiön tuoreeltaan viime vuonna ilmestyneeseen kakkososaan. 
 
Hajuaisti on muutoinkin kirjassa herkillä, kun Huppu aistii vahvojen hajusteiden lisäksi esimerkiksi bensan, hien ja mummon leipomien pullien tuoksuja. 
 
Alakouluajoilta tuttu Karo on palannut Englannista ainakin hetkeksi takaisin. 

Huppu tuntee vetoa tyttöön, joka somemaailmassa tunnetaan rumpuvideoistaan nimellä Karodrums.
 
Jani Kiiskilä rajaa taitavasti ihmissuhdepähkäilyn yksinomaan poikien väliseen dialogiin.
 
Huppu käy läpi katseiden ja lyhyiden keskustelujen syvempiä merkityksiä parhaan ystävänsä Matin kanssa.
 
Suurta tunnelatausta sisältyy kohtaukseen, jossa Matti toimii viestinviejänä:
 

–      Se kysyi sun nimeä.

    – Mitä sä vastasit?

–      Huppu. Vai oisko pitänyt sanoa Timo? 

–      Ei todellakaan. Huppu on hyvä, mä sanon. – Sanoiko se muuta? 

–       Että sä näytät hyvältä.
 
Kukaan ei ole sanonut, että mä näytän hyvältä. Mä katson mun vedessä roikkuvia pitkiä koipiani, vilkaisen vähän vatsaani, kohennan ryhtiäni ja koetan miettiä, miltä mä näytän kahvion suunnasta. Ei mua ole kukaan katsonutkaan ikinä noin kauan. Mulla muljahtaa mahanpohjassa, ihan kuin iso jääpala pyörähtäisi siellä. Ja se kysyi mun nimeä? Miksi?

 
Karo on kuitenkin ailahtelevainen, ja vihjaa aina välillä Englantiin jääneestä exästään. Kun Karo sitten lähtee loppuvuodesta toiseen kotimaahansa pidemmäksi aikaa, Hupun kiirastuli alkaa. 
 
Kiiskilän tapa kuvata päähenkilönsä perhekuvioita on yksi trilogian ilmeinen dynamo. 

Murrosiän uhon ja kapinankin alta välittyy kuitenkin perheenjäsenten vahva tunneside ja huolenpito. 

Isoveljen seurustelusuhde päättyy ja isä  loukkaa jalkansa trampoliinilla.  Äiti joutuu ottamaan tavanomaista enemmän vastuuta arjen pyörittämisestä ja autolla ajamisesta. Stressipisteet ovat niin korkealla, että äiti ryhtyy jopa tupakoimaan perheeltään salaa. 

Huoli äidinäidin orastavasta muistisairaudesta on myös osasyy koko perheen poikkeustilaan. Mummo asuu kesät siirtolapuutarhamökissään, mutta talvikaudeksi hän majoittuu kodin takkahuoneeseen, joka on ollut isän pakopaikka. 
 
Originelli, estoton ja sanavalmis mummo on lopulta Hupun paras terapeutti. 

Kaksikon pilkkireissuun kiteytyy paljon elämänviisautta ja empaattisuutta.
 
Pilkkireissulta palatessa Huppu toteaa, että sai selvitettyä muutakin kuin ”sykerölle menneen siiman”. 
 
 
Huppukin oivaltaa lopulta, että seurustelu Karon kanssa oli sittenkin vähän ulkokohtaista, että kyse oli myös  ehkä enemmän yhden velvollisuuden tai haaveen totuttamisesta kuin aidoista tunteista, vaikka ”oli sen kanssa kiva olla. Kiva pussailla. Pitää kädestä. Katsoa elokuvaa".
 
Kiiskilä säästää paukut vielä kolmososaan. 

Ensi-ihastus Aamu saa toivottavasti päätökseen tempilevan suhteensa dominoivaan ja mustasukkaiseen poikaystäväänsä. 

Huppu kasilla -kirjan lukijalla on selvästi parempi käsitys tulevasta happy endistä kuin päähenkilöllä itsellään.
 
 
 
 
 

 

Suloista ja sujuvaa, mutta myös kantaa ottavaa hattaraa

 

Ulla Onerva: Hattaradilemma. Oikukkaiden romantikkojen piiri 1. 332 sivua. Tammi 2025. Kansikuva Laura Lyytinen.
 

–    – Mutta sitä en voinut hyväksyä, että hattara leimattiin idioottimaiseksi. Joskus hattara oli parasta, mitä maailmasta löytyi. Kerran söin kahvilassa hattaraa pannukakkujen päällä. Kukaan, joka on nauttinut palan sellaista taivasta, ei kutsuisi hattaraa tyhjänpäiväiseksi. – – 

 
 
Ulla Onervan (oik. Ulla Lehtinen) keväällä ilmestynyt esikoisromaani, trilogian aloittava Hattaradilemma on odottanut lukemistaan pitkälle kesään.
 
Naisten viihdekirjallisuudella ei ole enää hetkeen ollut vähättelevää leimaa taakkanaan. Voisi jopa sanoa, että äänikirjabuumin ja koronasta johtuneen poikkeusajan jälkeen viihteestä on tullut kirjallisuudessa jo lähes valtavirtaa.
 
Hattaradilemma on osa tätä ilmiötä. Ulla Onerva tunnetaan entuudestaan some-vaikuttajana. 
 
Kirjan nimeä voi pitää erityisen onnistuneena, eräänlaisena variaationa Jane Austenin Järki ja tunteet -romaanista. Teoksen jännite rakentuu nimittäin pitkälle viihde- ja korkeakirjallisuuden kannattajien vastakkainasetteluun. 
 
Päähenkilö Emma on saanut nimensä Austenin Emma-romaanin mukaan. 

Kuudennesta luokasta lähtien hänellä on ollut tapana lukea koulun aloituksen kunniaksi Emma aina uudelleen: ”En yleensä ole taikauskoinen, mutta otaksuin, että nimikkokirjan lukeminen kutoi ympärilleni turvaverkon.”
 
Emma haluaa ystäviensä Mellin ja Ulpun kanssa puolustaa viihdekirjallisuuden arvoa ja arvostusta. Tytöt perustavat abivuonnaan kouluun kirjallisen piirin, Feministisen piirin perunankuoripaistoksen  ystäville, missä keskustellaan kultivoituneesti tämän kirjallisuuden osa-alueen ansioista… sekä siinä sivussa myös tarpeen tullen tasa-arvon edistämisestä ja ilmastokriisin pysäyttämisestä. 

Säröä lukupiirin harmoniaan tulee kuitenkin siitä, että muutamat pojatkin haluavat osallistua tapaamisiin.
 
Emmalla on takanaan kipeä ja osin käsittelemätön ero keväällä Aaronin kanssa. 
 
Kesäloman mentyä ja abivuoden alkaessa vanhat haavat avautuvat, mutta kouluun tullut uusi poika Eelikin aiheuttaa monenlaista tunnekuohua.  
 
Hattaradilemman erityisenä valttina on naseva ja sujuva vuoropuhelu. Emma poukkoilee ailahtelevien tunteidensa ristitulessa ja analysoi ehtimiseen tekojensa vaikuttimia tai seurauksia.  
 
Hattaradilemman voi nähdä ottavan myös yleisellä tasolla kantaa huoleen lukuharrastuksen vähänemisestä, samaan tapaan kuin vaikkapa muutamat takavuosien nuortenkirjat, esimerkiksi Anne Leinosen Kirjanoita (WSOY 2017) ja Veera Salmen Oboin kirja (Otava 2021), jotka kumpikin kampanjoivat omintakeisesti ja innostavasti lukemisen puolesta. 
 
Asiaankuuluvasti kirjan lopusta löytyy Emman laatima lista 20 parhaasta romanttisesta kirjasta.  
 
 
Kirjan keskushenkilöt ovat kaikki teini-ikäisiä, nuoruuden ja aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria, joten olisin odottanut kirjan saaneen nuortenkirjaluoksituksen.

Kirja on kuitenkin luokitettu aikuisten kaunokirjallisuuteen, luokkaan 84.2. Kyse on paitsi potentiaalisen kohderyhmän laajentamisen turvaamisesta, myös hiljattain voimaan astuneesta EU-säädöksestä, jonka mukaan kirjalle ei voi enää antaa kaksoisluokitusta.

Todennäköisesti kustantaja luottaa siihen, että nuoret lukijat löytävät kirjan kirjallisuussomen suositusten kautta.

Isoja, sanavalmiita tyttöjä

  

Björn Rönningen: ”Minähän se olen, Anna”. Kuv. Vivian Zahl Olsen, suomentanut Anna-Maija Kurvinen, 36 sivua,  Lasten Keskus 1982. 

Johanna Hulkko & Marjo Nygård: Ihana Maija, 25 sivua, Karisto 2018.
 
Vashti Harrison: Big, 60 sivua, Penguin 2024. 

 

Minä olen Anna.
Minä, Anna, olen yksin.
Minä, Anna, olen yksin ja olen lihava.
Minua Annaa, 
joka olen yksin ja lihava, kiusataan. 
Anna on ruma.
Annan pitäisi laihtua, 
vaikka se on vaarallista
silloin kun kasvaa, 
sanoo ääni minun, Annan, sisimmässä.
Sinä et ole lihava,
pikku ystävä,
vain hieman vanttera,
sanoo tuttu ääni.
Kotona.
Kukaan luokassa ei sano niin.
Vain äiti sanoo.
Mutta mitä se auttaa
mitä mieltä äiti on?
Koulussa minä olen Läski-Liisa…
mutta minähän se olen Anna!
 
Björn Rönningen: ”Minähän se olen, Anna”. Alkuperäinen sitaatti kirjoitettu suuraakkosilla.
 
 

Kehorauhasta kertovat lastenkirjat ovat luonteva jatke tunnekasvatusteemaisille kuvakirjoille. 

 

Aihepiirin suosiosta ja yhteiskunnallisesta merkittävyydestä kertoo osaltaan sekin, että teemasta on kirjoitettu liki samaan aikaan kevätkesällä kahdessa aikuisille suunnatussa lastenkirjallisuuslehdessä, Virikkeissä ja Onnimannissa.
 
Kirjallisuudentutkijoiden Jaana Pesosen ja Marianna Lammin sekä Mia Österlundin ja Åsa Warnqvistin artikkeleissa viitataan osin samoihin kotimaisiin uutuuksiin.
 
Österlundin ja Warnqvistin artikkelissa esitetään huomio siitä, että uusin lastenkirjallisuus karttelee kuvaamasta lihavia lapsia. Niiden sijaan monissa kuvakirjoissa kuvataan tilanteita, joissa niin kutsuttu normaalipainoinen lapsi havainnoi ympäristöstään erilaisia aikuisten kehoja.

Kyse lienee nykyisin vallitsevasta, osin jopa ylisuojelevasta häveliäisyydestä – halusta olla leimaamatta lapsia ulkonäön perusteella.

Viime vuoden uutuuksissa, Kirsi Alanivan ja Marjo Nygårdin Elli ja sata napaa (WSOY, kuvituskuva Onnimannin kannessa) sekä Laura Ertimon ja Sanna Pelliccionin Mitä on olla minä (S&S) kummasakin lapsipäähenkilö tekee havaintoja uimarannalla ja uimahallissa.


Ruumiinrakenteeltaan vantteria, tanakoita tai kookkaita lapsia löytyy enemmän takavuosien kuvakirjoista.
 

Yksi oma suosikkini on ruotsalaisen Björn Rönningenin ”Minähän se olen, Anna”.   
 
Kirja ei ole varsinainen kuvakirja, pikemminkin runsaasti kuvitettu miniatyyrikokoinen lastenromaani.

Se kertoo päähenkilön, 9-vuotiaan Anna-tytön ahdingosta, kun hän joutuu koulukaveriensa kiusaamaksi. 

Peiliin katsominen on identiteetin etsimisen
vertauskuva. Vivian Zahl Ohlsenin kuvitusta Björn Rönningenin tekstiin lastenkirjassa "Minähän se olen, Anna" (Lasten Keskus 1982).

 
Kirja on tyypillinen kehityskertomus, jossa sankari selättää pääosin omalla toiminnallaan ilmenneet ongelmat. 

Kirja kuvaa siekailematta Annan tuntoja ja lopulta jopa suoranaista lohduttomuutta, kun hän häpeissään pakenee ahdistavaa tilannetta ja karkaa kotoa. Kun Annan katoamisesta tulee poliisiasia, niin häntä pilkkaavat koulukaveritkin lopulta ymmärtävät tekojensa seuraukset. 
 
 

Johanna Hulkon ja Marjo Nygårdin Maija-sarjan päähenkilö  on terhakas tyttö, joka on kiinnostunut erilaisista hyönteisistä. Usein hän jopa antaa kohtaamilleen ihmisille hyönteisten nimiä. 
 
Sarjan ensimmäinen osa Ihana Maija osallistui Kariston taannoiseen kuvakirjakäsikirjoituskilpailuun ja nousi kolmen parhaan joukkoon. 

Sittemmin sarjassa ilmestyi vielä kaksi osaa, Hurja Maija ja Pieni Maija (2019 ja 2020). 
 
Äiti ja Maija ovat menossa neuvolan vuositarkastukseen. Äitiä selvästi vähän jännittää.

Päiväkodin pihalla oleva lapsi huutaa ”Kato, läski!”.

Maija huomaa, miten äidin hymy kuolee. Maija suuttuu.
Äiti ei ole läski. Hän on maailman kaunein ihminen.

 
Hulkon lapsipsykologia on taitavaa. 

Lapsen pilkkahuuto on todennäköisesti kohdistettu Maijaan, mutta tyttö  ei itse sitä hoksaa, koska hänellä on hyvä itsetunto ja hänen kiinnostuksensa ei muutenkaan kohdistu omaan napaan. 
 
Maijan oma reaktio pilkkahuudolle on myös mainio: hän irvistää lapselle kuin hurja himmikiilukainen. Hän nimeää pojan muurukaiseksi.

Tytön selviytymiskeinoina on rikas mielikuvitus ja sanavalmius: hän ei jää Röningenin kirjan Anna-tytön tavoin sanattomaksi kiusauksen uhriksi. 

Lentämisen voi tulkita myös hyvän itsetunnon vertauskuvaksi.
Marjo Nygårdin kuvitusta Johanna Hulkon tekstiin kuvakirjassa
Ihana Maija (Karisto 2018). 

 
Neuvolan tädin kanssa jutellaan ruoka- ja liikuntatottumuksista, mutta neuvolasta lähtiessä äiti on selvästi iloisempi: 

Kotimatkalla äiti on niin iloinen, ettei vain hyppele, vaan melkein lentää. He kiitävät yhdessä päiväkodin ohitse. 

Äiti ja Maija ohittavat paluumatkalla saman päiväkodin pihan. 

Mutta nyt rumasti Maijalle huutanut poika pyytääkin tyttöä mukaan leikkimään!

Marjo Nygårdin oivaltava kuvituskuva viimeisellä sanattomalla aukeamalla on monitulkintainen:  Maija on parhaan ystävänsä kanssa istumassa keinulaudalla vastakkain aiemmin häntä kiusanneen pojan kanssa,  ja lauta on pojan painosta alhaalla! 

Onko toisen kehon määrittely sittenkin silmänlumetta tai onko pojalla itsellään vääristynyt kehonkuva... tai onko hän yksinkertaisesti halunnut kiinnittää Maijan huomion itseensä hieman nurinkurisella tavalla?  
 

 
Myös Tuula Korolaisen ja Jukka Lemmetyn kahdessa Iida-Iso-kuvakirjassa (Tammi 1991 ja Lasten oma kirjakerho 1996 ja ) esiintyy Maijan kaltainen sanavalmis ja hyvällä itsetunnolla varustettu päiväkoti-ikäinen lapsi.
 
Yhdysvaltalaisen Vashti Harrisonin Big (Penguin 2024) on nostanut ison lapsen teemansa kursailematta kirjan nimeen asti. 
 
Kuvakirja kertoo tytöstä, jolla on ollut vauvasta alkaen iso nauru, iso sydän ja isoja unelmia. 
 
Aikuiset ihastelevat ehtimiseen tytön uusia taitoja ja hokevat hänelle: 
 

”What a big girl you are! the adults would say. And it was good.

 
Harrison käyttää tietoisesti jatkuvasti adjektiivia ”big”, jolla on kaksoismerkitys: lapsen isoksi kasvaminen ja uudet taidot  koetaan myönteisenä asiana, mutta kohtuuttomuuksiin kasvanut  ”isous” koetaankin jo ongelmaksi.
 
Tytön elämänilo ja optimismi saa kovan kolauksen, kun hän juuttuu vauvakeinuun ja joutuu kaikkien pilkan ja naurun kohteeksi.
 
Tässä vaiheessa aikuisetkin jo toteavat tytön olevan aivan liian iso vauvakeinuun.
 
Balettihameen sijasta aikuiset tarjoavat hänelle kaapua.
 
Vashti Harrisonin kuvitus päästää katsojan hyvin lähelle tytön tuntoja. 

Tupla-aukeama sananmukaisesti antaa tytölle enemmän
tilaa toteuttaa itseään. Vashti Harrisonin kuvitusta
tekstiin Big (Penguin 2024).

Tarinan merkittävässä taitekohdassa näytetään tyttö useammalla tekstittömällä aukeamalla. 

Tyttö täyttää lopulta sananmukaisesti aukeaman kokonaan, niin että aukeamalla on jo todella ahdasta.

 
Big-kuvakirjan lapsen luovat selviytymiskeinot konkretisoidaan  ”Minähän se olen, Anna” -kuvakirjan sankariin verrattuna kuvituksen avulla suorastaan kouriintuntuvasti. 

Kuvituksen avulla päähenkilön kokemat tunteet tulevat myös kuvituksen katsojalle konkreettisiksi. Lapsen isoa kokoa ei pyritä vähättelemään tai hyssyttelemään.
 
Kuva-alan kaksinkertaistavan taittoaukeaman avulla tyttö luo itselleen enemmän tilaa ja pääsee näin ulos pattitilanteesta, jonka syntymiseen hän itse ei ole vähimmässäkään määrin itse syyllinen. 

Viimeisellä aukeamalla tyttö antaa itselleen luvan toteuttaa
unelmiaan haluamallaan tavalla. Vashti Harrisonin kuvitusta
kuvakirjaan  Big (Penguin 2024).

 
Tyttö sanallistaa muille, että häneen kohdistuneet pilkkasanat satuttavat. 

Lapset ja aikuiset vähättelevät ensin asiaa, syyttävät lasta liian herkäksi ja vakuuttavat, että heidän tarkoituksenaan ei ollut loukata. 

Kirjan lopussa on erityisen vaikuttava kohtaus, jossa näkyy aikuisen käsi ja hänen puhekuplansa, jossa aikuinen lupaa auttaa lasta muutokseen, jos lapsi itse niin haluaa.
 
 
Mutta mitä tekee lapsi? Hän kiittää kohteliaasti ja sanoo, että pitää itsestään juuri sellaisena kuin on.
 
Anna- ja Maija-kirjojen tapaan kiusaajat ja kiusattu eivät tee Harrisonin kuvakirjassa sovintoa, vaan kiusattu tyttö asettaa itselleen rajat eikä anna toisten mielipiteen vaikuttaa itseensä. 
 
Kirjan lopussa on tekijän jälkisanat aikuiselle.
 
 
 
 
 Uusia kotimaisia kuvakirjoja erilaisista kehoista:

 

Lotta Lahti & Johanna Lehtomaa: Mursu, joka tahtoi joogata, Kumma kustannus 2024

Elina Piispanen & Marjukka Jokinen: Ihan sopiva Silmu, Lector 2024

Laura Ertimo & Sanna Pelliccioni: Mitä on olla minä? S&S 2024
 
Kirsi Alaniva & Marjo Nygård: Elli ja sata napaa, WSOY 2024
 
Maria Vilja: Kesän ainoa kaunis päivä, WSOY 2024
 
Katri Kirkkopelto: Suurenmoinen lemmikki, Lasten Keskus 2024
 
 
 
            

Poika, jolla oli lukemisen himo

Arvi Arjatsalo: Sammatin Elias. Elias Lönnrotin elämänvaiheita kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin, 172 sivua, Otava 1982. Kansikuva Hannu Taina.
 
 

Tänä kesänä olen – itsellenikin hieman yllätyksenä – perehtynyt Elias Lönnrotin elämään.  

Ensimmäinen alkukesän lukuelämys, Laura Lähteenmäen romaani Marian kirja (WSOY 2025), kertoi kiinnostavasti Lönnrotista tämän vaimon, Maria Piponiuksen, näkökulmasta perheen isänä ja puolisona kerraten myös Piponiuksen omia elämänvaiheita. 

Irma Sulkusen elämäkerta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (SKS 2025) korjaa puolestaan kiinnostavasti Lönnrotista luotua suurmiesmyyttiä.

Muistelin Lönnrotista ilmestyneen myös nuortenkirjan, Arvi Arjatsalon Sammatin Eliaksen, ja tilasin sen kirjaston varastosta luettavakseni.

Lönnrot kasvoi vaatimattomissa oloissa räätäli-isänsä ja äitinsä neljäntenä lapsena Sammatissa. 

Isä vieroksui pojan lukuhaluja.

 

Kohtaus, jossa isoveli Henrik puolustaa pikkuveljen kiinnostusta kirjoihin kiteyttää hyvin Lönnrotin erityisyyden perheen silmissä:

–     Ei Elkka laiska ole. Lukeminen on vaan käynyt sille himoksi.

–     mitä himoksi! isä matki vihaisena. – Jo minäkin viinanhimon tunnen ja tupakankin, mutta lukemisen himosta en ole koskaan kuullutkaan. Vähäjärkisenä sitä monet pitää, kun ei se näe eikä kuulekaan enää mitään. Ja kun Kaapokin on alkanut tavata tärittää… pyörii kuin kärpänen Elkan ympärillä.
 
Isän toivoton ääni hymyilytti Henrikiä. Selin kääntyneenä hän veteli tervaa ruuheen, mutta tuntui samalla aprikoivan jotain.
 
–     Elkalle on annettu lukupää, siihen sen veri vetää, Henrik lopulta sanoi. 

 

 

Kiinnostavasti Arjatsalo havainnollistaa, kuinka Lönnrotin uutteruus, uteliaisuus ja opinhalu johdattivat hänet aina uusille kouluteille. 

Ilman ulkopuolisten tukea ja mesenointia tämä ei toki olisi ollut mahdollista, mutta Lönnrot myös ponnisteli ollakseen kaiken häneen osoitetun luottamuksen arvoinen. 

Koulutie veikin Tammisaaren pedagogiosta 1814 Turun katedraalikouluun ja Porvoon lukioon ja sieltä Turun Akatemiaan.  

Ruotsin taito oli alkuvaiheessa olematon, ja Lönnrot turvautui ulkolukuun selvitäkseen ankarista kuulusteluista. 

Opintojaan hän rahoitti milloin räätälinä ja kiertävänä teinilaulajana tai auttamalla koulukortteerin vuokraemäntää lumenluonnissa ja muissa pikkuaskareissa.

Arjatsalo tuo hauskasti esiin Lönnrotin sosiaalisten taitojen vajavaisuuden. Kun Lönnrot oli Hämeenlinnan apteekissa töissä kevätkesällä 1820, apteekkarin vaimo teettää hänelle puvun, jotta apteekkiharjoittelijan rahvaanomaisuus ei olisi niin ilmiselvää.

Lönnrot menee ystävällisestä eleestä niin hämilleen, ettei saa sanaa suustaan. Niinpä hän kirjoittaa apteekkarin rouvalle korukielisen kiitosrunon! 

Lönnrotin kiinnostus rahvaanrunojen keräämiseen herää vähitellen. 

Sivistyneistö ei rahvaanrunoista innostu, ja J. L. Runebergin runojen uskotaan olevan tuhat kertaa parempia kuin nuo ”rahvaan teelmät”. 
 
Teoksen voikin lukea nuortenkirjallisuudelle tyypillisenä etsikkoajan ja identiteetin löytymisen kuvauksena. 

Romaanin lopussa kerrotaan ensimmäisistä Lönnrotin runonkeruumatkoista.

Arjatsalo (1927–1989) oli koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Sammatin Eliaksessa näkyy hänen halunsa sivistää nuoria lukijoitaan. Hän tekee se kuitenkin  luontevasti, ilman paatosta.  

Sammatin Elias noteerattin ilmestymisvuotenaan Topelius-palkinnolla. 

Myöhemmin Arjatsalo kirjoitti vielä  nuorille suunnatut elämäkertaromaanit M. A. Castrenista ja Zacharias Topeliuksesta.