Geokätköjen jäljillä pitkin poikin Suomea

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka, kuvittanut Jari Paananen, 178 sivua, Karisto 2017.

On hauskaa, että itsenäisyyden juhlavuotena ilmestyy myös vähän erilaisia ”juhlakirjoja” lapsille ja nuorille.

Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka -kirjan takakannessa kerrotaan kirjan juhlistavan satavuotista Suomea. Kahdeksassa salapoliisitarinassa etsitään  geokätköjä Suomen luonnonnähtävyyksistä:  Bengtskärin majakalla Saaristomerellä, Hiidenportin kansallispuistossa Sotkamossa, Kierikkikeskuksessa Yli-Iissä, Kurikan Pirunpesässä,  Inarin Siidassa, Laukaalla Hitonhaudan rotkokanjonissa, Hailuodon Marjaniemessä sekä Lassinlinnan kalliosaarella Tampereen Näsijärvellä.

Geokätköjen lisäksi bongataan myös lepakoita ja pelataan Pokémon Gota.

Geoetsivät-sarja on löytänyt lukijansa: moderni etsiväseikkailu  on alakoululaisen suosiossa. Suosiota siivittävät  riittävän isokokoinen teksti, arkiset ja samastuttavat tapahtumat sekä sympaattiset päähenkilöt erilaisine perhemalleineen. 

Viekkaasti sarja myös hätistää lukijoitaan reippailemaan ja retkeilemään luonnossa. Hienoa, että saadaan enemmän valinnanvaraa perinteisten harrastusteemaisten lasten- ja varhaisnuortenkirjojen joukkoon.

Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka yhdistää kuvitteellista seikkailua ja tietoa. Sen lisäksi siitä löytyy interaktiivinen ulottuvuus, kun lukija joutuu pinnistelemään hoksaustaitojaan ratkaisemalla - haastavuudeltaan oikeasti kiperiä – salapoliisitehtäviä.  Saatesanoissa kannustetaan lukemaan tarinoita ääneen pienessä kaveriporukassa.

Geoetsivät, eli Raparperi, Emmi, Salli, Petteri ja Pasi-Antero,  matkailevat hieman vaihtelevissa kokoonpanoissa vanhempiensa kanssa. Etsivät reagoivat yllättäviin tilanteisiin kukin luonteensa mukaisesti.

Jari Paanasen kuvitus on ensimmäistä kertaa nelivärinen. Se on perusteltua osittain myös siksi, että kuviin on toisinaan kätketty vihjeitä arvoitusten ratkaisemiseksi. 

Paanasen karikatyyrinen kuvitustyyli ei kuitenkaan ole paras mahdollinen lukutaidon alkuun suunnattuun helppolukuiseen kirjaan, sillä  päähenkilöiden mojovat ja muikistelevat ilmeet eivät itsessään tue kovinkaan paljon tarinan sisäistämistä tai tue luetun ymmärtämistä.

Kaurapuuroa ja nonparellijäätelöä

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba, kuvittanut Marika Maijala, 109 sivua, Otava 2017. 

Helsingin Sanomien Lasten uutisten aiheena oli tänään yksin lentokoneessa ilman aikuista matkustavat lapset.

Samasta aiheesta on myös äskettäin ilmestynyt todellinen täsmälastenkirja: Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba. 

Jäntevässä lastenromaanissa aikatasot leikkautuvat ja tyyli on mukavan impressionistinen. Lukijan on helppo samastua nelosluokkalaisen Ebba-tytön  välillä hyvinkin ristiriitaisin  tuntoihin. 

Ebba reissaa monta kertaa vuodessa isän luokse Berliiniin. Matkustaminen yksin jännittää Ebbaa  ja toki aina äitiäkin, ja oman lisänsä tuovat vielä isän  uusperhekuviot.

Ebban luokka osallistuu itsenäisyyspäivän tanssiaisiin Finlandia-talossa ja  samana päivän hänen pitäisi matkustaa taas yksinään Saksaan isän luokse. Erityisen päivän jännitys purkautuu kiukutteluna, ja äiti ei tunnu ymmärtävän yhtään mitään.

Äidin ja tyttären sanalliset kärhämät on kuvattu nasevassa vuoropuhelussa. Pienperheen lapsesta on kehittynyt taitava tarkkailija ja äidin tunnetilojen aistija. 

Äiti syöttää arkena kaurapuuroa mutta isän luona Saksassa elämä tuntuu olevan jatkuvaa juhlaa:

Berliinissä on aina elokuvissa käyntejä ja karkin ostoa. Helsingissä niitä on vähemmän. Kun mä valitan asiasta, äiti väittää sen johtuvan siitä, että isän luona mä olen lomalla ja äidin luona tavallisessa arjessa.
  

– Mitä arki muka tarkoittaa?  

– Koulua, sählyä ja klarinettitunteja, äiti luettelee.
  

Ei kun se tarkoittaa kutittavia pitkiä kalsareita ja ällöjä pinaattilättyjä, saksan kokeita ja räntämärkiä tennareita. Isän kanssa arki tarkoittaa jättimäisiä nonparellijäätelöitä, huulikiiltoja joita mulla ei koskaan ole tarpeeksi, Berliinin eläintarhaa, katuteatteria ja Itämeren hotellin vitivalkoista uima-allasta.  

Ebban  mielestä yksin lentokoneessa matkustaminen ei ole mitään luksuselämää, vaikka jotkut luokkakaverit häntä kadehtivatkin. Onneksi tällä kertaa hän saa seurakseen toisen yksin isänsä luokse matkustavan lapsen, Hansin, joka tuntuu yhteisten kokemusten takia heti tutulta. Hans on asunut pitkään Tansaniassa, ja tämä kirvoittaa Ebban pohtimaan laajemminkin kansallista identiteettiä ja yhä useammalle lapselle arkista monikulttuurisuutta ja kansainvälisyyttä: 

Mulle kukaan ei ole huutanu bussissa, vaikka en ole edes syntynyt Suomessa. Enkä vieläkään ole asunut Suomessa edes puolikasta elämää. Olenko mä mun valkoisen ihon takia jotenkin oikeampi suomalainen kuin Felix, joka on kumminkin asunut Suomessa neljä vuotta pidempään kuin mä? Me molemmat synnyttiin muualla: Felix tansanialaisessa jättikaupungissa ja mä saksalaisessa pikkukylässä. Me katsotaan netistä sakasalaisia ja suomalaisia tubettajia, me kirjoitetaan Whatsappiin molemmilla kielillä, ja joskus myös englanniksi. 

Me ollaan ihan oikeita suomalaisia, ei mitään ”läpällä suomalaisia”.  

On hienoa, että Suomen itsenäisyyden juhlavuosi näkyy pieninä luontevina nostoina monissa uusissa lastenromaaneissa. 

Pienin oivaltavin vedoin Riikka Ala-Harja onnistuu kiteyttämään Suomen- ja maailmanhistorian merkkipaaluja  alakouluikäisen lapsen ymmärrettäväksi tässä katkelmassa:

Sata vuotta. 

Hirveän vanha maa. 

Ikäloppu. 

Vaikka kesällä isä sanoi, että oikeastaan sata vuotta itsenäisenä maana on tosi lyhyt aika. Että Saksa on paljon vanhempi.   

Tai se riippuu mistä sen laskee, Saksan-isoäiti Oma huomatti siihen.  

Kaikista uusin Saksa on vasta 27-vuotias, Saksan-isoisä Opa jatkoi. Saksa on muuttunut monta kertaa, se miten sen rajat menee. 

Silloin kun isä oli mun ikäinen, Saksa oli kaksi eri maata, Oma sanoi. 

Suomen itsenäisyyden voi laskea yhdestä kohdasta, isä sanoi. Siitä kun Suomi ei ollutkaan enää siivu Venäjää ja sitä ennen pala Ruotsia. 

Kahden maan Ebba taitaa olla myös ensimmäinen suomalainen lastenromaani, joka tohtii nostaa esille lasten kokeman terrorismin pelon. Ebbaa nimittäin jännittää lentäminen Berliiniin tällä kertaa erityisen paljon, sillä sikäläiseen tavarataloon on tehty muutama viikko sitten terrori-isku. 

Marika Maijalan pelkistetty ja niukkaakin niekempi,   usein vain harmaista pilvistä koostuva kuvitus tyytyy tekstin somistamiseen. 

Suomi 100: Murteet kunniaan, myös lastenkirjoissa!

Elina Wallin & Heli Laaksonen: Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus, Eks tykkää! – kirjoituksia ja kädentöitä 2016. Taitto Sari Heikkinen.

Murrekirjallisuudella on Suomessa jo vakiintunut asema. 

Genren ensimmäisiä uskalikkoja olivat Sami Garam ja Heli Laaksonen. Garam kirjoitti stadin slangilla uusiksi mm. lastenkirjaklassikoita (Snögeli ja seittemän snadii starbuu, WSOY 2001, Jörde-Juge, WSOY 2001 ja Daijulastooreja, WSOY 2004) ja samoihin aikoihin myös Laaksonen aloitti lounaissuomalaisten murrerunojen tekijänä. 

Heli Laakosen kohdalla voidaan jo puhua suoranaisesta ilmiöstä, joka perustuu paljolti Laaksosen karismaattiseen, säkenöivään persoonaan.

Aku Ankka -lehdessä on julkaistu vuodesta 2011 lähtien jo useita eri suomen murteilla kirjoitettuja sarjakuvia. 

Viime syksynä ilmestyneessä kuvakirjassa Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus Heli Laaksonen esiintyy poikkeuksellisesti kuvittajana. 

Kuvakirjan kerrotaan olevan ”tiättävästi universumi ensimäine pori murteen skriivattu lastekirja”

Tarina perustuu Laaksosen alkuideaan, mutta sen on sanoittanut Elina Wallin (s. 1980), porilainen murrekirjailija ja -pakinoitsija, yrittäjä ja juontaja, joka on saavuttanut myös pärekorinheiton epävirallisten MM-kisojen kolmannen sijan. 

Wallinin  monitoimiyrityksen nimi vetoaa kaikessa suorasukaisuudessaan rouva Huuhun: Eks tykkää! – kirjoituksia ja kädentöitä.

Näin pöllämystyneiltä näyttävät Mari ja Kari Semmone ja Pertti ja Pirkko
Tommone lukiessaan Aviisista kaupunginkamreerin ilmoituksen
pakollisesta tabletin käytöstä. Heli Laaksosen kuvitusta Elina
Wallinin tekstiin kuvakirjassa Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus
(Eks tykkää! - kirjoituksia ja kädentöitä 2016).  

 

Kuvakirja kertoo kahdesta Porissa vesitornissa asuvasta eläkeläispariskunnasta, joiden kerrotaan olevan keskikokoisen kävyn kokoisia. Heidän leppoisa elämänsä lonksahtaa raiteiltaan, kun he lukevat lehdestä, että kaupunginkamreerin määräyksellä kaikkien kaupunkilaisten pitää vuoden sisällä alkaa käyttää tablettia.

Väärinkäsityksestähän tässä on tietysti kyse. Ajankohtainen digitalisaatio on lystikkäästi esitetty ikäihmisten näkökulmasta. Juoni etenee mukavan lyhyinä lukuina, jotka voi lukea myös erillisinä tarinoina.

Juoni on toki ennalta-arvattava, ja lukija, jolla ei ole mitään siteitä Poriin, miettii tietysti itse tykönään, onko porilaisista eläkeläisistä kertovalla kirjalla potentiaalia Porin rajojen ulkopuolella.

Tähänkin sanavalmiit tekijät antavat Elina Wallinin kotisivuilla vastauksen:

Mää ole sitä funteerannu ja tullu sihe tuloksee, et murre o tiätyl taval myäski semmost kansaperintöö, mitä o arvokast jakkaa ennekaikkee nuarempii sukupolvii. Laps ei ajattel puhuvas murret, eikä tarttekka, mut sitä voi viäl pikkuse tukkee esimerkiks lukemal murteellissii lastekirjoi äänees. Semmoste ja Tommoste seikkailu o koostettu piänii pätkii, joit voi lukkee vaik yhe kerrallas. Iltasaruks vaik.

Kenel tämmäne kirja sit oikee o, sää jatkat kysymist.

Mukuloil tiätysti, mut sihe mallii humoristisesti kirja o tehty, et siit o illoo aikuiselleki. Kuvitus o kauttaaltas humoristist ja aukee eritaval lapsel ja aikuisel. Mää antasi tämmäse kirja omal mukulal, joka o muuttanu jo kottoo poijjes taik vaik aikuisel syntymäpäivälahjaks, ko leikkimine ei ol meilt isoiltakkaa kiälletty. Muutamii täysi tunnistettavii paikkojaki kirjas essiintyy. Sen tähre mää lähettäsi tämä kirja minkä ikkäisel, enttisel porilaisel, tahansa. Kirja mukan saa Pori vesitornii mukaileva pituusmita perhee mukulil. Taik miksei vanhemmillekki.

Rouva Huun mielestä kirja on tosiaan onnen omiaan myös ikääntyneille porilaisille. Toivottavasti se on jo löytänyt tiensä myös vanhusten hoivakoteihin. 

Wallinin & Laaksosen kuvakirja osoittaakin jälleen vakuuttavasti, kuinka monta ”käyttöliittymää” kuvakirjalla on. 

Vuorovaikutusta lisäävät myös tarinan kupeessa esitetyt kysymykset, jotka liittyvät juonenkäänteisiin jollain tavalla: esim. ”Koska sää olet nauranu katketakses?" tai ”Oleks sää uinu talvel? Kannattiko?”

Ja porin murteen osalta täydelliselle ummikollekin on kirjan päätteeksi sanasto, jossa selviää esimerkiksi, mitä tarkoitetaan klappapuuron färillä ja kakolla.

Pertti ja Kari lähtevät krillikioskille haastamaan riitaa
paikallisen nuorison kanssa.  Heli Laaksosen kuvitusta
Elina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Semmoset & Tommoset:
Tapleti arvotus (Eks tykkää! - kirjoituksia ja kädentöitä 2016).   

Laaksosen kuvitukset ovat pääosin naivistisia tunnelmakuvia, mutta muutamista löytyy myös lastenkirjan kuvitukselle tunnusomaisempaa toiminnallisuutta. 

Sari Heikkisen taitto ansaitsee erityisen kiitoksen. Pienten kustantamoiden resurssit eivät aina riitä satsaamaan riittävästi taittoon: tässä teksti on asemoitu aina aukeaman vasemmalle puolelle, mutta sitä ei ole blokattu liian tiiviisti: graafiset tehostukset, esim. tekstin koon ja värityksen suhteen, tekevät aukeamista raikkaita. 

Pikku Kakkonen on ykkönen

Tampereen Tohlopissa toimitettava lasten makasiiniohjelma Pikku Kakkonen on lapsiperheiden keskuudessa jo saavuttanut instituution aseman. 

Pikku Kakkonen on  Suomen luotettavin julkinen lapsenvahtipalvelu, jonka lastenkasvatuksellisiin linjauksiin voi aina luottaa. 

Ylikansallisen lastenohjelmatarjonnan lisääntymisestä huolimatta Pikku Kakkosessa liputetaan edelleen näkyvästi  suomalaisen lastenkulttuurin puolesta sekä tarjotaan näin myös työtilaisuuksia alan ammattilaisille.  

Hyvällä syyllä voi sanoa, että Pikku Kakkosesta on kehittynyt suomalaisen lastenkulttuurin puolesta monipuolisesti puhuva brändi.

Pikku Kakkosen toimitus seuraa ajan ilmiöitä ja reagoi niihin nopeasti. Iltasatujen ja lapselle lukemisen puolesta on rummutettu alusta alkaen, mutta viime aikoina lasten kirjallisuuskasvatukseen on löydetty myös uusia  elämyksellisiä tulokulmia. 

Pikku Kakkosen erityisansio  kaupallisiin lastenohjelmasisältöihin verrattuna on ohjelmakonseptin vuorovaikutteisuus:  rohkeasti persoonalliset ja parhaimmillaan myös eri ikäpolvia edustavat juontajat ottavat suoran kontaktin lapsikatsojaan. 

Pikku Kakkosen monipuolinen sisältö tuo suomalaiset ja kansainväliset perinteet, lapsen arjen ja eri taiteenlajit tutuiksi taapero-ikäisistä alakoululaisiin asti.  

Lastenkirjahylly ja rouva Huu onnittelevat lämpimästi tänään 40 vuotta täyttävää Pikku Kakkosta. 



Juhlavuoden tapahtumista löytyy tietoa 40-vuotisjuhlasivuilta. 

Tänään esitetään TV 2:lla klo 19 kaksituntinen Alli Haapasalon ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti Pikku Kakkosen vaiheista. 

Kylliksi vai jopa liikaa?

Yleisradio julkisti viime viikolla  itsenäisyyden juhlavuoden ison satsauksensa, Kirjojen Suomi -hankkeen kirjalistan, joka on odotetusti herättänyt paljon keskustelua.  

Päävastuun kirjavalinnoista kantavat Yleisradion kirjallisuustoimittajat Nadja Nowak ja Seppo Puttonen. Heidän tehtävänsä ei todellakaan ole ollut niitä helpoimpia. Kokonaisuus on syntynyt palapelinä, jossa on arvatenkin ollut alun perin rutkasti 100 palaa enemmän liikkuvia teoksia, joista on ollut pakko luopua yleisen edun, logiikan ja annetun rajauksen vuoksi.

Nowak ja Puttonen korostavat, että valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia. Joukkoon on haluttu ottaa myös kohauttavia yllätyksiä. Valitut 100 kirjaa kertovat kukin jotakin kiinnostavaa itsenäisyyden ajan Suomesta.

Lasten- ja nuortenkirjoista mukana ovat uusimmasta vanhimpaan

Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko, Otava 1997

Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän, Karisto 1961

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tarinoita, WSOY 1957

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt, WSOY 1955

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt, WSOY 1950

Anni Swan: Pikkupappilassa, WSOY 1922

Lastenkirjaväki on tottunut nurkumaan näkymättömyyttä ja kaltoinkohtelua, mutta tätä kuuden kirjan edustusta 94 aikuistenkirjan rinnalla voi kyllä pitää todellisena työvoittona! 

Lastenkirjavalinnat painottuvat 1950-luvulle. Se ei ole ihme, sillä sodan jälkeen Suomessa ryhdyttiin luomaan uutta, modernia lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joka innoitti myös monia aiemmin aikuistenkirjailijoina tunnettuja tekijöitä.

Kauempaa näkee selvemmin, sanoo vanha sananlasku. Ehkä siksikin lasten- ja nuortenkirjavalinnat painottuvat vanhempaan lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

Toisaalta muutaman vuoden takainen SKS:n kustantama uusi kirjallisuushistoria,  Suomen nykykirjallisuus 1-2,  otti jo kiitettävästi lukuun myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden linjauksia 1990-luvulta nykyhetkeen.

Uudempi lasten- ja nuortenkirjallisuus jää siis Mauri Kunnaksen täsmätilauskirjan, Tyrvään kirkon tuhopolton jälkeen hyväntekeväisyystyönä ilmestyneen Koiramäen joulukirkon varaan. Se on myös ainoa kuvakirjan kriteerit täyttävä listan teos.

Nuortenkirjavalinnoissa korostuu tyttökirjallisuus, peräti kolmella teoksella Anni Swanilta, Anni Polvalta ja Rauha S. Virtaselta. 

Olisiko Polvan tai Virtasen voinut korvata vaikkapa Väinö Riikkilän Pertsalla ja Kilulla tai jollakin itsenäisyyden ajan alussa ilmestyneellä merkittävällä Otavan Poikien seikkailukirjaston teoksella?

Sotavuosilta ei ole joukkoon päässyt lainkaan lasten- tai nuortenkirjaa. Yrjö Kokon Pessi ja Illusia ilmestyi jatkosodan rauhantunnusteluiden aikaan ja sen voisi  – myös painosmäärissä mitaten – lukea yhtenä suomalaisten taistelutahdon symbolina.

Pessiä ja Illusiaa paljon enemmän jäin kuitenkin kaipaamaan suomalaisten sotatraumojen kuvauksena Oiva Paloheimon Tirlittania.

Kirsi Kunnakselta on mukaan seuloutunut Tiitiäisen satupuun sijasta Tiitiäisen tarinoita. Runous ylipäätään on unohtunut tyyten listalta. Linjaus sekin, mutta Tiitiäisen satupuun merkitys lastenkirjakonventioiden ravistelijana on kyllä ollut kiistaton.

Kirjojen Suomi -listauksen tärkein tehtävä on herättää keskustelua uudesta ja vanhasta kirjallisuudesta. Sellaisenaan nykyinen listakin toimii erinomaisesti.

Rouva Huu lupaa tutustuttaa Lastenkirjahyllyn lukijat kuluvan vuoden aikana muiden muassa R. W. Palmrothin & Arnold Tilgmannin  Tipu sotilaaseen, Rakel Hyvärisen punaiseen tyttöön, Antti Jalavan siirtolaisromaanin päähenkilöön Markkuun,  Aili Konttisen sotalapseksi Ruotsiin lähetettyyn Inkeriin, Tuomi Elmgren-Heinosen lottatyttöön ja Hellevi Salmisen sivariin. Jokainen näistä lasten- ja nuortenkirjasankareista  puhuu painokkaasti kirjoittamisajankohtansa taustaa vasten Suomen historiasta, menneestä ja tulevasta ja olevasta. 

Minulla oli ilo päästä keskustelemaan Kirjojen Suomi –hankkeessa toimittaja Pietari Kylmäsen johdatuksella Seljan tytöistä Rauha S. Virtasen ja Tiina-sarjasta tietokirjailijan ja kirjailijan Kirsti Mannisen kanssa.