Ja leppäkertut lentävät nyt oikein perusteellisesti!

Ritva Toivola: Lennä, lennä leppäkerttu, tarina kokoelmasta Panssarimyyrä ja muita kertomuksia, 187 sivua, Tammi 1991. Kansi Markko Taina. 

Helsingin Sanomien Lasten uutiset –sivulla julkaistiin hiljattain Maija Liikkasen uutinen  Venäjältä Suomeen kuuman kesän takia rantautuneista leppäkertuista.

Eilisessä Helsingin Sanomissa julkaistiin myös näyttävä Johanna Junttilan artikkeli Suomen kymmenistä leppäkerttulajeista.

Keväällä edesmennyt kirjailija Ritva Toivola  ennusti jo 25 vuotta sitten leppäkerttujen invaasiota tarinassaan Lennä, lennä leppäkerttu, joka löytyy Toivolan kokoelmasta Panssarimyyrä ja muita kertomuksia.

Kertomuksen minäkertojan, Sadun, vinkkelistä raportoidaan kesäisestä päivästä, joka alkaa heti aamusta alkaen poikeuksellisesti.

Auringonvalo kirkasti tapetin lemmikkikuvioita ja yhden sinisen lemminkinteriön keskellä oli punainen täplä. Siinä oli mustia pisteitä ja se liikkui, se olikin leppäkerttu. Pian huomasin että siellä täällä lemmikkikedolla vaelsi muitakin punaisia läiskiä, kaikki eksyneitä leppäkerttuja, ja minua nauratti itsekseni kun ajattelin, että ehkä ne luulivat kukkia ihan oikeiksi. Siten Marko juoksi jalkapohjat läpsyen huoneeni oven ohi ja huusi mennessään: – Äiti, täällä on hirveästi leppäkerttuja.

Mutta hetken päästä äitiä eikä juuri isääkään naurata, kun todelliset leppäkerttulaumat valtaavat kodin ja lähialueen. Puhelinlinjat tukkeutuvat ja liikenne pysähtyy.

Naapurin setä epäilee kasvihuoneilmiötä ja ydinvoimaa.

Äiti on varma, että kyseessä on salaliitto:

–     Minusta tuntuu, että meiltä salataan jotakin, äiti sanoi kovalla äänellä keittiössä. – Viranomaiset tietävät enemmän, he eivät vain halua kertoa meille.

Leppäkertun raatoja löytyy joka paikasta kotoa ja ulkoa autojen konepelleiltä.

Mutta vähitellen leppäkerttujen tulva lakkaa ja arki palaa raiteilleen.

Ritva Toivola oli ensimmäisiä lastenkirjailijoita, jotka toivat jo 1990-luvun alussa, ennen nykyistä fantasiabuumia, fantastisia aineksia tai tapahtumia normaaliin arkeen lasten- ja varhaisnuorten romaaneissaan sekä novelli- ja kertomuskokoelmissaan.

Kesällä sattuu myös haavereita

Hans Peterson & Ilon Wikland: Piia ja Petri kesäsaarella. Jännittävä kertomus, josta opit lisäksi ensiavun alkeet, suomentanut Irmeli Järnefelt. 63 sivua, WSOY 1985.

Ensiaputaitoja käsittelevälle kiinnostavalle kuvatietokirjalle olisi ilmeistä tilausta Suomessa.

Tämä nostalginen kirja on jo yli 30 vuoden takaa, mutta kokonaisuus toimii vielä mainiosti.

Piia ja Petri ovat kaksosia ja he viettävät kesälomaa isoisän ja isoäidin luona saaressa. Kesäiset päivät ovat täynnä puuhastelua, ja syystä tai toisesta kaksoset ovat erityisen tapaturma-alttiita. Lieneekö se perinnöllistä, sillä tarinan alussa kerrotaan, että myös heidän isänsä ei juuri tervettä päivää näe:

Äiti tietää sairaanhoidosta kaiken. Hän on nimittäin käynyt kurssin, samoin kuin isoäiti. Onneksi äiti on käynyt kurssin, sillä kukaan ei tarvitse niin paljon sairaanhoitoa kuin isä. Jos hänen pitää laittaa taulu seinälle, hän lyö seinään peukalonsa, eikä suinkaan naulaa. Jos hänen on tarkoitus maalata tuoli, hän maalaa silmänsä. Hän on kaksi metriä pitkä ja lyö päänsä melkein joka paikkaan. – –

Isoäidillä on aina ensiapulaukka lähistöllä! Ilon Wiklandin kuvitusta
Hans Petersonin tekstiin tietokuvakirjassa Piia ja Petri kesäsaarella (WSOY 1985). 

Piian ja Petrin isoäidillä on ensiaputaitojen lisäksi hyvä huumorintaju ja   rautaiset hermot. Niillä avuilla ja lasten omalla ensiaputietämyksellä selvitään mm. nenä- ja muistakin verenvuodoista, pyörtymisestä, naulaan astumisesta, veden varaan joutumisesta, polkupyöräonnettomuudesta, palovammoista, myrkytyksestä ja  puusta putoamisesta.

Tällä aukeamalla Ilon Wiklandin kuvitus näyttää myös havainnollisesti kuinka
pyörtynyttä elvytetään. Ilon Wiklandin kuvitusta Hans Petersonin tekstiin
tietokuvakirjassa Piia ja Petri kesäsaarella (WSOY 1985).

Mutta rouva Huu ei ihmettele yhtään, että Piian ja Petrin vanhempien saavuttua viettämään lomaa saareen, isoäiti- ja isä päättävät lähteä Piian ja Petrin kotiin hermolomalle…

Ilon Wiklandin kuvitus on jälleen kerran vertaansa vailla: lasten ja aikuisten ilmeet ja asennot, saaristolaismaisemat  ja rikkumaton idylli saavat henkäilemään ihastuksesta.

Eri sukupolvien välinen luonteva yhdessäolo ja huolenpito henkivät yhtälaisesti Hans Petersonin tekstistä kuin Wiklandin kuvituksestakin.  

Kirjan lopussa on kootusti faktaa aikuiselle, mm. lapsen eri ikävaiheiden tapaturmaherkkyyksistä  ja tapaturmien ennaltaehkäisystä sekä tietoa Suomen Punaisen Ristin kurssitoiminnasta. Ensiapuun liittyvä teksti on Suomen Punaisen Ristin tarkastama.

Ruotsalaisen ensiapukirjan jälkeen on ilmestynyt ainakin kaksi pätevää ensiapukirjaa lapsille. 

Maaret Castrénin Pienet pelastajat. Ensiaputietoa lapsille. (Kuv. Jukka Lemmetty, WSOY oppimateriaalit 2002) sekä Marianne Keräsen Tammenterhometsän pikkuväen haaverit. Toimintaohjeita todellisiin tilanteisiin (Kuv. Victoria Valpio, LK-julkaisut 2012). 

Uudempi teos on julkaistu yhteistyössä Suomen Pelastusalan Keskusjärjestön SPEK:n ja Punaisen Ristin kanssa. Se soveltuu pelkistetyn kuvituksensa ja niukan tekstin ansiosta jo taaperoikäisten kanssa luettavaksi.

Vast ikään on Pieni Karhu -kustantamon kautta ilmestynyt myös Stiina Kiiverin ja Mio Määtän Pienen Kulkijan sairauskirja, jonka runomuotoisessa tekstissä kerrontaan erilaisista syistä, joiden takia lapsi joutuu käymään lääkärissä. Kirja keskittyy pitkäaikaissairauksien esittelyyn (mm. allergia, astma, diabetes, sydänvika ja lastenreuma). Rouva Huu lupaa palata kirjaan kesän mentyä.  

Takkutukkakeiju valaa uskoa muutoin takkuilevaan lastennäytelmätarjontaan

Takkutukkakeiju. Käsikirjoitus, musiikki ja koreografia FAQ. Ohjaus Henry Pöyhiä. Näyttelijät Sonja Halla-aho, Veera Herranen, Henry Pöyhiä ja Arttu Soilumo. Tampereen ylioppilasteatteri. Viimeinen esitys YT:llä 24.7.2015 klo 15. Ikäsuositus +5.

Kaksi näytelmää lapsille. Vappu Kuuluvainen: Käärmeihmiset & Salla Viikka: Taikanaksutin.107 sivua,  TEAK 2013.

Kesä on myös lastenteatterin kiivasta sesonkia. Lastennäytelmissä luotetaan Tampereella – kuten muuallakin – varmoihin kassamagneetteihin. Komediateatterissa pyörii Risto Räppääjä ja Pyynikin kesäteatterissa Maltti ja Valtti, tohelot poliisit.

Rouva Huu kävi eilen viime tipassa katsomassa FAQ-teatteriryhmän Takkutukkakeijun, jota mainostetaan “uuden sukupolven lastensatuna”. Teatteri F.A.Q perustettiin tarpeesta kertoa aiheista, jotka ovat läsnä 2000-luvun lasten elämässä, mutta joihin lastenteatteri ei ole vielä ymmärtänyt tarttua.

Krokantti on keijuperheen ainokainen. Hän ei oikein istu keijujen heimoon: hän on kömpelö ja täysin tanssi- ja laultaidoton. Jokaviikkoiset Hattarakarnevaalit ovat Krokantille piinalliset. Krokantti pitää hattaraa enemmän popcorneista! 

Keijutyttö tuntee vetoa Keijumaan naapurina asuviin peikkoihin. Lojaalius vanhempia kohtaan ajaa Krokantin karkaamaan kotoaan.  Hän tutustuu Ronkelimaan prinsessaan Salliin, joka on mieluummin supersankari kuin prinsessa. 

Krokantti lähtee kuulemaan Vanhan viisaan puun neuvoja, mutta ei malta vielä kuunnella. Kun Krokantti kohtaa peikot, hän vähitellen tiedostaa, että tutkainta vastaan on turha potkia ja niin alkaa keijun eheytyminen peikoksi, häntineen päivineen.

Takkutukkeiju-näytelmä antaa ajattelemisen aihetta yleisellä tasolla: kuinka paljon ulkoa päin asetetut oletukset ja odotukset vaikuttavat meidän kaikkien käyttäytymiseen. Liian tiukkaan napitettuja sukupuolirooleja, erilaisuuden tuntoja ja seksuaalisuutta ja itsensä hyväksymistä työstetään ilman sormen heristystä tai taivastelua.     

Kulttuuricocktail-ohjelman nettisivuilta löytyy Anu Heikkisen artikkeli Näin puhua lapsen kanssa transsukupuolisuudesta. Haastateltavina olivat Takkutukkakeijun näyttelijän ja toisen käsikirjoittajan Sonja Halla-ahon sekä ohjaajan ja näyttelijän Henry Pöyhiän lisäksi myös kirjailija Siri Kolu.

Sonja Halla-ahon mielestä on tärkeämpää kertoa lapsille erilaisuudesta kuin transsukupuolisuus-käsitteestä:

– Näytelmää kirjoittaessa meillä oli ajatus, että tuodaan lavalle mahdollisimman paljon erinäköisiä ja -tapaisia hahmoja, kuten sympaattinen homopariskunta sekä prinsessa Salli, joka haluaa olla supersankari. Halusimme tehdä niistä sellaisia, että ne olisivat helposti lähestyttäviä.

– Transsukupuolisuudessahan on kyse siitä, että ihminen ei koe olevansa jotain, mitä hänelle on sanottu hänen olevan. Ei siinä sen kummemmasta asiasta ole kyse.

Näytelmän ohjaajan ja näyttelijän Henry Pöyhiän mukaan aikuisten luomat käsitteet ovat lapsille usein tuntemattomia:

– Aikuiset synnyttävät lokeroita ja streotypioita. Ei lapsi esimerkiksi näe näytelmän homoparin Ronaldin ja Haroldin seksuaalisuutta, vaan sen, että he ovat tanssijoita ja onnellisia toistensa kanssa.

Teatterikorkeakoulussa järjestettiin viimeksi vuosina 2011-2012 lasten- ja nuortenteatterikurssi, joka toteutettiin yhteistyössä ruotsalaisen Unga Klaran ja ruotsalaisten lastenteatterivirtuoosien Suzanne Ostenin ja Erik Uddenbergin kanssa. 

Teatterikurssi poiki muun muassa kaksi uutta näytelmää, Vappu Kuuluvaisen Käärmeihmiset ja Salla Viikan Taikanaksutin, joista erityisesti Viikan teksti Takkutukkakeijun tavoin työstää tytön ja pojan roolimalleja, paikoin roiman liioittelun ja huumorinkin kautta.

Näytelmäkirjailija ja TEAK:in silloinen dramaturgian professori Laura Ruohonen penää saatesanoissaan muiden Pohjoismaiden malliin Suomeenkin teatterialan opiskelijoille pakollisia lastenteatteriopintoja.

Helppoa mutta silti rankkaa !

Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies, 104 sivua, Avain 2016.  Kansikuva Colourbox.com.

Marja-Leena Tiaista on syytä kiittää siitä, että hän on paneutunut ansiokkaasti tuotannossaan myös nuorten selkokirjallisuuteen.

Tiainen on monissa nuortenkirjahankkeissaan jalkautunut nuorten pariin ja on varmasti sitä kautta oivaltanut, että selkoteksteille on kysyntää: niistä hyötyvät maahanmuuttajanuoret ja ns. erityisnuoret, mutta  yhä enenevässä määrin myös  ihan tavalliset mutta lukuharrastuksessaan syystä tai toisesta kompastelevat nuoret.

Tiaisen edellinen selkonuortenkirja  Poika joka katosi (Avain 2015) pohjautui nuortenromaaniin Poistui kotoaan (Tammi 2005). 

Tatu, Iiris ja Pääkallomies on kuitenkin aivan uusi, itsenäinen selkokirja, kuten myös parin vuoden takainen ja juoneltaan vetävä Kyttäyskeikka (Avain 2014).

Psykologisesti taiten ja herkkävaistoisesti Tiainen kuvaa murrosikäisen Tatun etäihastusta itseään vanhempaan kauniiseen Iirikseen, joka työskentelee parturi-kampaamossa. Erinäisten sattumusten ansiosta Tatu huomaa, että Iiriksen poikaystävillä ja miestuttavilla ei ole kaikilla aivan pyyteettömiä aikeita tai helliä aatoksia Iiristä kohtaan.

Tiainen pitää jännitteen yllä karsien turhat rönsyt ja fokusoiden vain olennaiseen. 

Selkokirjassa ytimekäs ja riittävän imuisa juoni on tärkeä. Lukijan mielenkiintoa on pidettävä yllä vielä tavanomaista nuortenromaania kurinalaisemmin, kernaasti viimeiseen sivuun asti.  

Edelleen monet selkokirjat vähättelevät sovinnaisilla aihevalinnoillaan ja toisaalta kirjan ulkoasullaan lukijakuntaansa. Tiaisen kompaktissa tarinassa on myös tummia juonteita, jotka tässä yhteydessä ovat lukijakuntaa ajatellen pelkästään plussaa.

Kansainvälisen kuvatoimiston kautta valittu kansikuva antaa päähenkilöstä hiukan väärän oloisen kuvan.  Tatu ei ole mikään jurottava nuori, vaan oikeudentuntoinen, toimeen tarttuva nuorukainen!

Ilman pörriäisiä maailma olisi tosi tylsän näköinen paikka

Reetta Niemelä, Sanna Pelliccioni & Mia Rönkä: Nähdään majalla! Pörriäisagentit, 40 sivua, Sammakko 2016.

Kaupunkiviljely, lähiluonto, hyönteishotellit, luonnon monimuotoisuus , luonnonmukainen viljely ja villivihannekset ovat tänä kesänä kuuminta hottia, satoi tai paistoi. 

Nähdään majalla! aloittaa  lähiluontoon ja lasten ympäristökasvatukseen liittyvillä aihealueilla neliosaiseksi karttuvan sarjan. 

Se on jälleen mainio esimerkki siitä, kuinka lastenkirjakin pyrkii nykyisin mahdollisimman monikäyttöiseksi hybridiksi: kirjan kannessa on infotarra joka kertoo sen olevan tietokirja, kuvakirja ja työpajaopas.

Kirja on syntynyt kolmen naisen tiimityönä: Reetta Niemelä tunnetaan entuudestaan hyvin mm. Milja-kuvakirjasarjasta sekä Tikkumäen Talli- tuoteperheen kirjoista. 

Lastenkirjailijana ja kuvittajana (mm. Onni-poika -kuvakirjasarja) tunnetulla Sanna Pelliccionilla on myös biologin koulutus. 

Mia Röngälle (s. 1972) Nähdään majalla!  on ensimmäinen lastenkirja. Hän on paneutunut ympäristöekologiaan ja luonnon monimuotoisuuteen aiemmissa aikuisten tietokirjoissaan sekä väitöstutkimuksessaan. 

Tarina- ja tietoaines on erotetu toimivalla tavalla myös taitollisin keinoin. Sanna Pelliccionin kuvitus on tarinan puolella huomattavasti tyylitellympää verrattuna faktasivun tarkkoihin piirroskuviin kasveista ja hyönteisistä. Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Mia Röngän tekstiin tietokuvakirjassa Nähdään majalla! Pörriäisagentit (Sammakko 2016). 

Kirja yhdistää faktaa ja fiktiota. Aukeaman vasemmalla sivulla kerrotaan Annan ja hänen parhaan ystävänsä, punatukkaisen Sanni Kaamasen, kesälomapuuhista. 

Tyttöjen leikkeihin yhtyvät usein myös pojat Hamid ja Uni. 

Sanni, joka haluaa itseään kutsuttavan reteästi sukunimellään, on kiinnostunut ötököistä ja innostaa muutkin kaverinsa tarkkaamaan niitä.

Jokaisella lapsella on omat kiinnostuksen kohteensa ja vahvuutensa:

Uni piirtää koko ajan. Hän on taiteilija. Joskus hän keksii myös lauluja ja runoja. Hamid taasen on aina nenä kiinni tietokirjassa. Hän on meidän luokan professori. Uni ja Hamid asuvat kerrostalossa koulun takana. – –

Lapset kiikaroivat puumajastaan mehiläispesää ja innostuvat paneutumaan mehiläisten hoitoon ja kasvatukseen. He tutustuvat Pitkäsen pappoihin, jotka ovat mehiläistenkasvattajia:

– – Pitkäsen papat väittivät, että värikkäitä, tuoksuvia kukkia ei olisi ilman mehiläisiä, kimalaisia ja muita mesipistiäisiä. Maailma ilman niitä olisi tosi tylsän näköinen paikka! 

Hauska tietoa jakava aikuishahmo kirjassa on myös kirjastoautonkuljettaja Vaappurainen, joka auttaa lapsia etsimään lisätietoa mehiläisistä. Tässäkin olen taas aistivinani tekijäkolmikon yksituumaista lasten kirjallisuuskasvatusta: kirjastonhoitajat ovat lukevien ja tiedonnälkäisten lasten kavereita, jotka auttavat monin tavoin! 

Näkymä Vaappuraisen kirjastoautoon on kyllä yksi viihtyisimmistä, mitä rouva Huu on nähnyt!

Kirjastoautonkuljettaja Vaappuraisen aukeamalla kerrotaan myös muinaisista mehiläisiin liittyvistä uskomuksista suomalaisessa kansanrunoudessa ja eri kulttuureissa. Sanna Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Mia Röngän tekstiin tietokuvakirjassa Nähdään majalla! Pörriäisagentit (Sammakko 2016). 

Nähdään majalla! Pörriäisagentit on moderni lasten tietokirja. Siinä missä 1970-luvulla vastuu luonnon tuhoutumisesta sysättiin lasten harteille, nyt annetaan pienempiä siivuja, joista on helpompi aloittaa. Rakkaus luontoon syntyy elämyksellisestä yhdessä tekemisestä. 

Kirjassa annetaan ohjeet hyönteisten ruokopesän, ötökkälinnan ja pölkkypesän rakentamiseen.

Tämäntyyppisellä faktaa ja fiktiota yhdistävällä lasten tietokirjalla on tietysti edelläkävijänsä jo monen vuosikymmenen takaa: Christina Björkin & Lena Andersonin Linnea kylvää ja kasvattaa (Otava 1980), suom. Marja Kyrö) on lajityypin pohjoismainen klassikko, josta on tiettävästi otettu viimeisin painos vuonna 1995. 

Kasvun ihmeen seuraaminen, siemenestä kasvattaminen ja keittiöpuutarhaharrastus ovat taas voimissaan, joten eiköhän taas olisi uuden painoksen aika? 

Kirjan visuaalinen ilme on huomattavasti levollisempi moneen käännöskuvakirjaan verrattuna, mutta tässäkin erilaisten kirjasintyyppien sekoittaminen ja hailakka väritys ja leikekirjamainen taitto saattavat olla haasteellisia kirjaa itse lukevalle lapselle. Tosin kirjan ideanakin on tarjoilla virikkeitä ja innostaa ottamaan selvää itseä kiinnostavista asioista, eli kaikkea ei ole pakko lukea kerralla. Pelliccionin kuvituksen rinnalla on myös valokuvakuvitusta, joka istuu hämmästyttävän hyvin kokonaisuuteen.

Suomalaisen suven ylistys

Mauri ja Tarja Kunnas: Kesä Koiramäessä, 39 sivua, Otava 2015.

Jatketaan kesäteeman parissa.

Lastenkirjallisuuden peruskuvastoon kuuluva alati auringonpaisteinen idylli ei sekään ole enää itsestäänselvyys nykylastenkirjoissa.

Mauri Kunnaksen Kesä Koiramäessä on kuitenkin  parahultaisen hyvää sadepäivän lukemista.

Näin hauskaa Koiramäen lapsilla on itse rakennetussa 
majassa käpylehmillä ja keppihevosella leikkien! Mauri ja Tarja 
Kunnaksen kuvitusta kuvakirjaan Koiramäen kesä (Otava 2015).  

Kunnaksen vuonna 1980 Koiramäen talossa -kirjaan alunperin  luoma agraariyhteisö on yhä voimissaan. 

Koiramäen lapset  ottavat ilon irti kesästä leikkien ja osallistuen kykyjensä mukaan maatalon moniin töihin. Samalla kerrataan vanhoja sanontoja, uskomuksia ja elvytetään vanhoja leikkiperinteitä.

Mauri Kunnas ihaili nuorena Richard Scarrya, ja tämän esikuvallisuus näkyy monin paikoin Koiramäki-kirjoissa, joissa aukeamille mahtuu paljon toimintaa ja yksityiskohtia.

Kesäidyllin olennaisena osana ovat lasten toimia sivusilmällä seuraavat aikuiset, jotka jakavat elämänviisauttaan jälkipolville sopivina annoksina.

Koiramäen lapset lähtevät rovastin kanssa onkiretkelle, 
mutta kesken kaiken heidät yllättää ankara ukkosmyrsky. Mauri ja Tarja 
Kunnaksen kuvitusta kuvakirjaan Koiramäen kesä (Otava 2015). 

Mauri Kunnaksen merkitys faktaa ja fiktiota yhdistävänä lastenkirjailijana on valtaisa, ja hänen taitonsa kiteyttää asioita lapselle helposti omaksuttavaan muotoon on oivallettu vasta uuden vuosituhannen aikana.

Ruman ankanpoikasen jalanjäljillä

Britta Teckentrup: Rähmäräpylä, suomentanut Anna-Reetta Sipilä, 26 sivua, Lasten Keskus 2015.

Saksalaisen Britta Teckentrupin Rähmäräpylä on sekä aiheeltaan että esitystavaltaan napakymppi siihen vaiheeseen, kun siirrytään varttuneemman taaperon kanssa katselukirjoista vähitellen kokonaisen eheän tarinan sisältäviin kuvakirjoihin. 

Selkeät, kiinnostavat kuvat ja pieni sympaattinen ja verkkaan etenevä tarina vangitsevat lapsen huomion.

Rähmäräpylä oli pieni ankanpoikanen, 

jolla oli valtavan suuret ja kömpelöt räpylät. 

Se hoiperteli ja kompuroi ja kaatuili aina ja kaikkialla. 

Miten kiusallista se olikaan. 

Rähmäräpylän isot räpylät eivät sovellu metsäympäristöön lainkaan.
Britta Teckentrupin kuvitusta kuvakirjaan Rähmäräpylä (Lasten Keskus 2015). 

Rähmäräpylän kömpelyys korostuu sen hyvän ystävän, Tipun, kanssa yhdessä kulkiessa. 

Aikuinen hoksaa heti tarinan jujun, mutta lapsi samastuu tietysti Rähmäräpylään: taaperovaiheessa kun oma kävelykin on usein jatkuvaa muksahtelua ja tasapainon hakemista!

Mutta annapas olla, kun kaksikko pääsee veden äärelle. 

Rähmäräpylä on heti omassa elementissään: ”Se liukui veden pinnalla kevyesti kuin ballerina”.

Keltainen, vihreä ja turkoosi sininen ovat kompakti ja toimiva yhdistelmä
taaperoikäisen kiinnostuksen herättämiseen. Eläinhahmot ovat selkeitä ja sympaattisia.
 Britta Teckentrupin kuvitusta kuvakirjaan Rähmäräpylä (Lasten Keskus 2015). 

Kuvakirjan voi lukea myös  ns. erilaisen oppijan kasvukertomuksena. Meillä jokaisella on omat vahvuutemme. Vajavaisuus tai osaamattomuus ei sulje kaikkia ovia, sillä jokainen on hyvä jossakin.

Britta Teckentrupin Rähmäräpylän voi lukea myös H. C. Andersenin Ruman ankanpoikasen yhtenä variaationa. 

Rähmäräpylä tuo mieleen yhden rouva Huun lapsuuden lempikirjan, Kathryn Jacksonin & Richard Scarryn Tammen Kultaiset kirjat –sarjassa ilmestyneen Atte Ankka ja hänen ystävänsä.

Rouva Huun hyllystä löytyy myös hauska suomalainen kuvakirjakuriositeetti, Könni-kustantamon Untuvainen, joka kertoo uteliaan ja uhmapäisenkin joutsenen poikasen seikkailuista emon turvan ulottumattomissa. 

Karkumatkalla Untuvainen päätyy Tutteli-tytön hoiviin. Kanaemo hätistää poikasen tylysti pois kanatarhasta ja Untuvaisen valtaa koti-ikävä ja se palaa takaisin emon luokse. Vähin erin se varttuu uhkeaksi joutseneksi.

Ihmetellen Untuvainen  

katsoo  kalvoon tyynen veen. 

Näkee siinä ilostuen 

nuorukaiseks´ ehtineen.

Sotavuosien jälkeen elettiin vielä puutteen aikaa, ja siksi kuvakirjoissakin käytettiin säästeliäästi nelivärikuvitusta. Maire Könnin kuvitusta Rauha Kilven tekstiin kuvakirjassa Untuvainen (Könni 1948).

Nidottu kuvakirjanen on ilmestynyt Satuikkuna-sarjassa vuonna 1948. Tekstin on tehnyt Rauha Kilpi ja kuvat Maire Könni. Kirjasarjan erikoisuutena on kannen pyöreä reikä, josta näkyy ensimmäisen aukeaman nelivärikuva. 

Tarinankerronnan ja kuvituksen magiaa

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita. Kuvitus tekijän, suomennos Jaana Kapari-Jatta, 89 sivua, Lasten Keskus 2015.

Shaun Tan (s. 1974) on australialainen taiteilija, kirjailija ja elokuvantekijä, joka ponnahti Suomessakin suuremman yleisön tietoisuuteen viimeistään vuonna 2011, jolloin hänelle myönnettiin Astrid Lindgrenin kunniaksi perustettu ALMA-palkinto.

Lasten Keskuksen kautta viime vuonna ilmestynyt ensimmäinen Tan-suomennos, Etäisten esikaupunkien asioita, on todellinen kulttuuriteko. 

Tämä visuaalisesti täysipainoinen, lukijakuntansa vastaanottokykyä aliarvioimaton teos vahvistaa jälleen kerran rouva Huun uskoa siihen, että nimenomaan pienemmät kustannuskentän toimijat poimivat nykyisenä taloudellisen epävarmuuden aikana kultajyvät, siinä missä isot kustantajat satsaavat takuuvarmoihin myyntimenestyksiin.  

Huomionarvoista on, että Tanin teos on saanut takakanteensa kolmoisluokituksen: LAPSILLE, NUORILLE JA AIKUISILLE. 

Viikonloppuna Tampereella järjestetyssä Fincon-tapahtumassa Tanin kertomuskokoelma sai Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinnon parhaasta vuonna 2015 suomeksi ilmestyneestä käännösfantasiakirjasta. Raadin perustelut löytyvät kokonaisudessaan täältä. 

Rouva Huulle Tanin tuotannosta ovat entuudestaan tuttuja tässäkin suomennetussa kokoelmassa mukana oleva Eric, joka on julkaistu myös viehättävänä pikkukirjasena sekä alakuloisuudesta visuaalisesti vangitsevasti kertova kuvakirja Red Tree ja tekstitön kuvakirja Arrival.

Etäisten esikaupunkien asioita on hengästyttävä luku- ja katselukokemus. Sen maaginen tunnelma syntyy tarinoiden huljuvasta epämääräisyydestä. Mitään ei selitetä juuriaan myöten. 

Shaun Tan on mieltynyt tikku-ukkoihin. Perheen vaihto-oppilas on pienenpieni
 ja viihtyy keittiön ruokakomerossa. Shaun Tanin kuvitusta "Eric"-tarinaan
teoksessa Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus 2015). 

Fantastiset elementit tarinoissa otetaan poikkeuksetta itsestäänselvyyksinä. Mikäli lukija on jalat maassa -tyyppiä, hän voi kokea joutuvansa epämukavuusalueelle ja jopa kokea tulevansa huijatuksi.

Mutta meille kaikille muille elämän koko kirjon ihmettelijöille Tan tarjoilee huimia ulottuvuuksia arjesta yllättäen aukeaviin lohkeamiin.

"Vaarin tarinassa" kerrotaan monimutkaisista vihkimisrituaaleista, joissa
vihityt kohtasivat monenlaisia vastuksia. Kertomus on tarinankerronnan ylistyslaulu
 ja sinisellä ja ruskealla toonatuissa kuvissa on voimakas kolmiulotteisuuden tuntu. 
Shaun Tanin kuvitusta "Vaarin tarinaan" teoksessa Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus 2015).  

Tan rikkoo tietoisesti visuaalisia vakiintuneita konventioita kuvituksessaan ja anarkistisessa taitossa. Kirjan 15 tarinan sisällysluettelo on piilotettu postimerkkeihin. “Kaukana sataa” koostuu sekalaisista muistilipuista, joissa esitetään vaihtoehtoisia ratkaisuja sille, mitä tapahtuu ihmisten kirjoittamille runoille. Jokohan tätä viehkoa tarinaa on hoksattu käyttää sanataideopetuksessa? Samankaltaista skräppäys-askartelusta tuttua leikkaa ja liimaa –tekniikkaa hyödynnetään myös tarinassa ”Mitäpä jos tekisit itsellesi lemmikin”.  

Tan varioi usein saman tarinan sisällä väriskaalaa ja jopa kuvitustekniikkaa, antaa välillä lukijan lepuuttaa silmiään useammalla kuva-aukeamalla, jotka vievät tarinaa ilman sanoja eteenpäin. 

Suomalaiselle kuvien australialainen miljöö on itsessään fantastinen. 
Shaun Tanin kuvitusta "Tikku-ukot" -tarinaan teoksessa Etäisten esikaupunkien
 asioita (Lasten Keskus 2015).   

Tan rakastaa pikkuruisia kuvaluetteloita ja toisaalta koko aukeaman sielunmaisemia. ”Unohduskone” -tarina on osattava löytää sanomalehden aukeamalta. Lukija ei malta olla vilkuilematta myös viereisten uutisten sisältöä, mutta palstat katkeavat tylysti ja lukijaa jää piinaamaan, mitä uutinen oikeasti käsittelee.

Shaun Tanin tyyli ei ole suomalaisillekaan lukijoille tyyten vierasta. Tähtifantasia-palkinon perusteluissa mainittujen Leena Krohnin ja Tove Janssonin lisäksi myös Maria Vuorio on viljellyt samanlaista arjen pukemista fantastiseen monissa kertomuskokoelmissaan (mm. Olen nähnyt sellaisen, Eräänä valtavana maanantaina sekä Kuningattaren viitta ja muita kiperiä kysymyksiä, Tammi).

Myös Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja (Tammi 2012)  sekä Ainakin tuhat laivaa: kertomuksia täältä ja muualta (Tammi 2005) ammentavat jostakin toden ja tarun rajalta.